Rikkeistä Kurikassa

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo, jonka hän oli kuullut Kiteellä. En rehellisesti sanottuna saa enempää tolkkua kuin, että tapahtumat ajoittuvat tapaninpäivään.

Kurikass' ol' kuullut vaimo, 

Kaisa kaikista parahin, 

Jok' on virren veisannunna. 

Käypi laulaen kylällä, 

Käypi vielä toisessain. 

Kurikassa kuulu kummat, 

Alko riita rikkehistä, 

Kalmajauhoista kapina; 

Alko Antti Koljosesta. 

Antti pisti pienen tuuman, 

Teki liiton Tenhuselle 

Joulun pitkiksi pyhiksi, 

Tarkotteli tahvanaksi. 

Kuin tuli tupahan Matti, 

Koljonen sano samassa: 

"Ei nyt Matti maata joua,

Eikä Tenhunen levätä, 

Ei kumohon kuutumella; 

Jouvu Matti jousinesi, 

Pyrittäy pyssynesi, 

Jouvu jousesi keralla! 

Vieköön pelko Pennasehen, 

Kanna tuonne kalmajauhot 

Kuretsuussa kukkarossa, 

Pienen pihlajan nenässä, 

Kahen kannon haarukassa!" 

Läksi miehet marsimahan, 

Kulkemaan kujan sisälle; 

Koljonen astu eellä, 

Matti matkusti jälestä.

Kati kahto rappusilta, 

Kysy kohta Koljoselta: 

"Minne miehet matkustavat, 

Kunne kuletta urohot?"

Koljonen sano kovasti: 

"Tallihin hevosten luoksi, 

Luoksi luontokappaleihen."'

Kati kaipasi tuvassa; 

Liisa istu ikkunassa, 

Allapäin pahoilla mielin, 

Sano sievillä sanoilla: 

"Joko nyt juutas lienee 

Yhet miehet yllyttänyt 

Syömään uuelta lihoa,

Keuhkot, maksat keittämähän, 

Kuin kuuluu kumu tuvassa, 

Häly härkähuonehessa, 

Outo suhki orren alla."

Heikki hermoton makasi 

Lasten kanssa lattialla, 

Penkin vieressä pehuilla; 

Kati Heikin heilahutti, 

Ylös nosti yksinänsä: 

"Jouvu kultanen kujahan!

Jo nyt on kujassa kummat, 

Tapahtunna tanhuassa; 

Ota pesmeli perästä, 

Mittaporkka porstuasta, 

Puristele puntariisi, 

Terju eessä Tenhuselle; 

Anna kumposet kujassa, 

Isot lätkyt läävän eessä; 

Jot' ei liiaksi lihoa, 

Tapettaisi tahvanaksi."

Kuin kuuluu kumu kujasta, 

Häly härkähuonehesta, 

Tomu toisehen talohon; 

Mari mankasi tuvassa, 

Rutosti rukoeleepi: 

"Nouse Lassi lattialta, 

Riski renkini rehuilta, 

Pötrynen ylös pölätä! 

Määr' on päästä Päiväläistä, 

Ota pois oma isäntä, 

Jussi koprista kovista, 

Kamaloista kauheista! 

Kaks' on miestä Mielosia, 

Kolmas on kotonen Jussi, 

Jotka lyövät lyytykällä, 

Mittaporkalla porivat, 

Tallissa tavattomasti."

Läksi Koljonen kotiinsa, 

Antti astu ahkerasti, 

Kirves kiilu kainalossa; 

Jussi julmasti puristi, 

Ja ahisti ahkerasti; 

Punasta putosi maahan. 

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika, 

Kovan äänen Koljoselle: 

"Hiis huoli hevosistasi, 

Lempo lehmän kuolioista; 

Määppäs juo jouluna olutta, 

Pajarista palkastani!"

Tämän tuhman turvan kanssa, 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti katkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon mereen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti ollin poika, 

Kovau äänen Koljoselle: 

"Kuin et panne palkastani, 

Runtanne rukihitasi, 

Kyllä mä kostan Lemmon koiran, 

Ja panen omat pahasi: 

Turvin siltahan tuperot, 

Koprin tartut tanterehen."

Mari Mattia likisti: 

"Mattiseni, marjaseni, 

Älä suutu suotenkahan!

Mä sulle paraiten palkan maksan; 

Minä runttahan rukiita, 

Nyt jo pistä piirohota, 

Lihavan sian lihoa." 

Mari Mattia opetti 

Tavan vuoksi taitavasti: 

"Vie on kontissa kotiisi, 

Emollesi ensin anna 

Vanhoistansa vaivoistansa, 

Vanhan vaivansa perästä; 

Osan niistä Olli saapi 

Loihtimistansa lihoista, 

Pyytämistään piirohista; 

Anna siitä Annillenkin, 

Pistä kanssa Katrillenkin." 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti ahkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon merehen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika; 

"Äl' itke isäntä rukka!

Ei sinun elosi joua 

Tiellen tietämättömälle; 

Suru on Suomessa elosta, 

Katovuos' on Karjalassa. 

Jos ei minussa miestä liene, 

Ota Sairasen hevonen, 

Aja uutehen kylähän! 

Mä porautan Pohjan maalle, 

Tuoaan piru Pielisestä, 

Mustatukka muilta mailta, 

Poromekko Pohjolasta, 

Jotka toisin toimittaapi, 

Ajavat tämän asian; 

Jotka tuovat tuiman pussin, 

Kerallansa Keiulaiset; 

Jotka jousen jännittääpi, 

Kiinteheksi kiinnittääpi, 

Jotka antaa aika paukun 

Koko Pennasen pereelle, 

Ihollen imeisien,

Ruumillen on raavaihen."

Jumalaansa Jussi luotti: 

"Viel' on luoja taivahassa, 

Entisellänsä elossa, 

Jok' on vahva varjelia 

Lapsilaumansa keolla; 

Jot' ei pysty Pohjan piilit, 

Eikä ampujan asehet.

Täys' on noiat nuolianne, 

Ampujat aseitanne, 

Jos tapatte lehmät tanhuassa, 

Läävähän läpäkkökielet, 

Ei pysty imeisihin.

Jo nyt on jouset katkennunna, 

Leppäpölkyt pötkähtännä, 

Rieputullot töllynnynnä, 

Lankasolmut lauennunna, 

Pienet pihlajat palanna 

Omassasi uunissasi, 

Palavassa pätsissäsi, 

Joulun pitkinä pyhinä, 

Lasten päivänä paraassa."

Mahistaan on Matti puisti, 

Työnsä eestä Tykkyläinen; 

"Mitäs panet palkastani, 

Pistätkö pikarin mulle, 

Jutkohotko juomapullon, 

Paatko Partasen rahoja , 

Vaan paat ainoat elosi, 

Pitkän matkan käytyäni, 

Salon suuren samottuuni?"

Satunnainen sitaatti kansantavoista

Konnunsuon oikeutta kuulutaan istuttavan Savossa (Iisalmella) muutamissa paikoin. Kansa kokoontuu (erityisenä aikana vuodesta?). Kannetaan esille vesisanko ja lapio. Nämä kuuluvat edustavan mustepulloa ja kynää. Yhdestä tehdään tuomari, jostakusta toisesta pöytäkirjuri j.n.e. Nyt aljetaan tutkia kunkin henkilön käytöstä viimeisten Konnunsuon käräjien jälkeen. Kaikki pannaan pöytäkirjaan, jona on maa. Se, jonka silloin huomataan suhteessa tai toisessa viettäneen moitittavaa elämää, saa sen mukaan tuomionsa. Toiset häpeäkseen kielletään ottamasta osaa Konnunsuon oikeuteen, toiset saavat jonkun muun rangaistuksen. Mutkailemisia ei kuulu puuttuvan. — Luultavasti tämä oikeus on jäännös suomalaisten muinaisesta yhteiskuntaelämästä, vai miten? Mistä tämä nimi? — Tuota oikeutta kannattaisi panna käytäntöön monessa paikoin! Se vivahtaa hieman Ritvalan Helkaan. 

Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844

Tavalliset illanistujaiset 1800-luvun alussa

Elias Lönnrot julkaisi Haminan tienoilta saamansa runon Juomalauluin kirjoittajalle Lönnrotin Kanteleessa (1829-31). Alkoholinvastaista aloitusta seuraa mahdollisesti jossain määrin totuutta vastaava kuvaus miesten tyypillisistä juomingeista. Ei ainakaan nykymaailmasta katsoen vaikuta erikoiselta.

Mikä silloin mielessäsi,
Mikä päässäsi, poloinen!
Koskas kestihin kehoitat,
Juomalauluja lateilet?
Kuhun tuhmia talutat,
Kuhun heikkoja kuletat?
Tunne ensin tarkemmasti,
Kansa, kullen kirjoittelet.

Kyll' on Suomessa kyliä, 

Pitäjitä sangen paljon, 

Joissa miehet joukoittaisin, 

Pojat pöydän ympärillä, 

Istuvat iloissa mielin; 

Pöydän äärtä painelevat, 

Kyynysvarsilla vakaasti, 

Putelita palvelevat, 

Kapan kunniassa pitävät.
Joksikin jo oluen juovat, 

Vielä viinankin vetävät, 

Nahkahansa narrin palat; 

Pyllistävät suuren pullin, 

Kohden kattoa kumohon, 

Korttelinki kumaisevat 

Aivan ahnahan kitahan, 

Pulputtaatpa putelista 

Kulkkuhunski kohdastansa, 

Nielaisevat norrikupin, 

Näppiänsä nuoleskellen, 

Paikoin punsinkin panevat 

Vatsahansa miehet vahvat. 

Piippu pieni hampahissa,
Josta sauvua sysävät,
Karvahinta, katkerinta,
Puhaltavat paksun pilven.
Posket joteskin punavat,
Punaiset ja pullollansa,
Viinan karvaiset, vihannat.
Tupakasta vahva tuppu,
Häiy pallo hampahalla,
Myrkkylehdeistä mädistä,
Saksan kostiat kusesta;
Jota jauhavat halulla,
Märehtivät, mökettävät,
Että kuola konnan suusta,
Vesi ruskia valuupi.
Nenä nuuskalla noettu,
Sijan siivo sieramissa,
Räsähtelee räkäreiät,
Joita korjavat kädellä,
Pyhkäisevät peukaloonsa,
Hihan suuhun hivuttavat,
Housut, helmat saastuttavat.

Silmät pienet sihkurassa, 

Veren karvaiset vesiset.
Huulet höpisee jalosti, 

Ääntä kantavat kovasti, 

Vielä veisunki repäisee, 

Rötähyttää raskas rinta.
Jopa kortitkin kovasti 

Paikoin pöytähän läjähtää, 

Kortit viinasta vetelät, 

Otran liemestä lihavat, 

Tupakasta tuhrattuna.
Tekevät siit' toisinansa 

Tappelunkin taidottomat, 

Että jyskinä, jytinä, 

Kauvas kuuluupi kumina, 

Äänen möyhe ja älinä.
Tapa hyvä tappelussa, 

Lyöpi, kuka kerkiääpi, 

Eikä vuoroa eroita.
Tukka tuiskua käsissä, 

Nyrkit niskahan lusahtaa, 

Kyllä korvillen kajahtaa.
Kannustavat kantapäillä 

Kintut rikki kumppaneilta.
Piiput seinihin sirisee, 

Rukit ruskavat jaloissa, 

Pöydät heiluvat hädässä, 

Penkit paukavat pakossa, 

Kovin keikkuvat kapatkin, 

Putelit ja pulliparat 

Saavat lopun surkehimman.
Juoma juokseepi kapasta, 

Laviasti lainehtiipi; 

Viina virtaapi sekahan, 

Että kortit koreasti 

Pöydällä siit' purjehtivat.

Muoto muuttumaan rupeepi,
Kasvo käänty kalveheksi,
Nenä valkiaks vetääpi.
Viimein viinasta väsyneet,
Sekä rauvenneet sodasta,
Painuvatten pöydän ala,
Lopuks liijalle menolle.
Tuonne syöksevät sisunsa,
Olven ulos oksentavat,
Viinan koirille kokevat.
Saavat saappahat osansa,
Kauhtanatkin kauniit merkit,
Pöksyt parahan tavaran. 

Tuolta hiljankin herävät, 

Tuolta viimein vilpastuvat, 

Ylös kömpiä kokevat, 

Miehet pohmeloll' pahalla, 

Taudill' tehdyllä kovalla, 

Miehet hyvin merkittynä, 

Kauniit katsella peräti: 

Millä mustelma nenässä, 

Nokka nosnut korkialle; 

Kulla kallo paljahana, 

Millä otsassa omena, 

Kulla kuhmu kulman päällä, 

Millä huulikin halaistu, 

Kulta hammas kolistettu, 

Millä silmäkin sininen, 

Kulta kasvot raamittuna.
Näitä tapahtuu todella 

Suomen miestenkin seassa; 

Pitävät näin pitkät kestit 

Kapakoiskin kaiket päivät, 

Kuluttavat kukkaronsa, 

Ajan aivan tarkiankin, 

Pöksyt pantiksi panevat, 

Kosk' on tuhlattu tavara.
Mitä miehist' muistuttelen; 

Monet pojatkin poloiset, 

Korvat vielä kostiana, 

Maitosuiksi mainittavat, 

Kyll' jo kauniisti osavat 

Panna leuvan parrattoman 

Kenohon ja keikallensa, 

Ottaa ryypyt oivalliset, 

Pullin pohjat paljastella.
Kyllä konnat kuolaleuvat 

Viinalla jo viruttavat 

Maitohampahans' halulla, 

Viinan kulkkuhuns' valavat, 

Veden vertana pitävät.

Oppineet on olven juojat,
Ei siis tarvitse enempi
Kirjoitella kestilaului,
Juomalauluja latoa,
Pyytää pahuutta enätä,
Juopumukseen johdatella.
Kyllä miehet meidän maassa
Juomakonstin jo osavat
Ilman veisuin vietellystä,
Kirjan pahan kehoitusta,
Joka pahan pahemmaksi,
Tuhman tekee turmelluksi.

Paimenten koirasta

Kesäinen ja tositarinan makuinen runo Lönnrotin Kanteleesta (1829-31), kuultu Ilomantsissa.

Kummurannan kuullut piiat,

Katrina kipokaponen, 

Liisa piia lipperoinen, 

Annikka aniparainen; 

Paavo paimenten isäntä, 

Kävit nuot piennä paimenessa, 

Lassa lammasten keralla.
Heitit leipänsä leholle, 

Kalliolle kakkaransa.
Oli Halli harras koira, 

Ennätti evähät syöä, 

Kakkaraiset kalliolta.

Paavo paimenten isäntä
Kohta suuttua suhatti,
Raksin koivusta rapasi,
Jonka kulkkuhun kurautti.
Sano sitte saattaneensa,
Pusuhun puottaneensa:
"Jo nyt on kuollut koira rukka,
Rakki rukka rauennunna,
Entinen emokkikoira,
Pienten penturiin tekiä."

Mikko oli miehiä parain, 

Hukka muita muitterampi, 

Ongella osattomalla, 

Vaivasella pyyvyksellä.
Löysi kohta koiran raaon, 

Ja sano sanalla tällä: 

"Ole kiitetty Jumala !
Jopa nyt yhyn erääni, 

Sekä satun saalihini; 

Tok' on tuohon sauko kuollut, 

Veen rakki rauennunna, 

Vai lieneekö itek ilves, 

Uuppununna uintatiellä, 

Vesimatkalla väsynnä, 

Pusun pohjaan puuttununna; 

Kosk' on suuri koostansa, 

Eikä näätäsen näkönen."
Otti siitä ongen siiman, 

Jolla tuon veti veneeseen, 

Alko soutoa soreesti, 

Vikevästi viilletellä; 

Pusun salmehen samosi.
Hukka raavo rannikolle, 

Vetäsi veneestä kohta; 

Kahto siitä karvan juurta: 

"Onko tätä sirikat syönnä, 

Tonkinna vesitorakat?"

Tuoll' oli kaksi Karjalaista,
Sekä Heikki Herttuainen,
Nuot sano samasta suusta:
"Voi sinua hullu Hukka!
Koskas koiria kokoat
Keskellä kesäsyäntä,
Oisit tuon talvellain tavanna,
Joulun alla juostessasi,
Syänkuilla syöäksesi."

Hukka arvasi asian, 

Ja sano sanalla tällä: 

"Olkaat vaiti veikkoseni!
Ei viel' ol vikoa tullut, 

Joss' on suolalla huvempi, 

Rakehilla raskahampi, 

Niin on kelpo keitoksissa; 

Tästä mä piän pitoset 

Joka päivä joulunani, 

Sekä kestit kekrinäni; 

Annan suolet soutajalle, 

Pään perän pitäjälle, 

Maksat maalta kahtojille, 

Liisalle lihavin paikka, 

Annille aniparahan, 

Kakkarmakkaran Katille, 

Koiran paskan Paavalille, 

Jok' on vienynnä vesille, 

Surman teille työntänynnä, 

Ja Pusuun puottanunna.

Kuva: H. Borg: Liten vallpiga hon lullade vall. Litografiska Museet CC BY-SA

Kettusen toimituksista

Elias Lönnrotin Vuokkiniemeltä saama runo Kettusen toimituksista julkaistiin Kanteleessa (1829-31).

Venäjällä veio synty,
Laps on kasvo Karjalassa.
Kasvo vuotta kaksitoista
Alla varjon vanhempaisa,
Ensin päätäsä elätti.
Lapsimiesi laulamalla,
Piennä kielen pieksännällä.

Se sattu Savossa käyä,
Käyä pahti Paltamossa,
Pitkin Pielisen rajoa.
Siitä kulki Kuopiossa.
Paltamon parahat ämmät
Keitti liemen liukkahasti,
Keviästi Kettuselle. 

Tuli mies mitä parasta,
Vaan tuli pikkasen pilalle,
Ihmisparka ihtiäsä.
Puhkesi punaverille,
Kahta kairoa vajalle.
Paperista kaira pantu,
Toinen tuohesta tukittu.
Tuohi käänty käppärälle,
Vei on mielen miehen päästä,
Saatto miehen mieron tielle,
Kuuksi päiväksi kululle.

Viimmein kiersi Kiimingille,
Venähti Veson kylälle,
Lautamiehen lattialle.
Lautamies lakita seiso,
Pani päälle paliaalle,
Puhu suusta puhtahasta:
"Mist' olet kotosin vieras,
Kosk' olet kovin korea,
Vieras vikkelän näkönen?
Oletko Oulusta oloa,
Kaupungista kauppamiesi?"

Petteri pian sanoopi,
Naurosuusta naukaseepi:
"En ole Oulusta oloa,
Kaupungista kauppamiesi.
Tuolt' olen rajan takoa,
Pitäjästä Vuokkiniemen,
Kesän Kellossa asunna,
Putahilla puolen vuotta."
"Mik' on virka vierahalla,
Kosk' olet kovin korea,
Vieras vikkelän näkönen?"
Olin ennen ompelia,
Taitava takin tekiä,
Selän leikkasin lyhyyksi,
Piirsin körtit pitkälläiset,
Nostin kairat kainaloihin."
Kannettihin kangaspakka,
Kahen hengen kannelmoinen
Sieppas saksesa samassa,
Kettunen kerihtemesä,
Laski kankahan kaheksi,
Pilkku pieniksi paloiksi.
Viikon neulo toista puolta,
Pyhän tullessa pikemmin,
Ison juhlan joutuessa.
Puki päälle parahat vaatteet,
Silkkiset sukan sitehet,
Sataraksit saappasilla,
Valkia kaluna vyöllä,
Kammartuuki kaulahuivi,
Silkkitupsuset sivulla,
Läksi kirkkohon komista,
Läksi parvesta paraasta,
Yli muiten ylpeimmin.
Siell' on pappi paljon haasti,
Paljon taisi tarvitakkin
Opetusta outo poika.
Ei on suotta saarnatakkaan,
Ilman virttä veisatakkaan.
Kahto naiset naurasuulla,
Tyttäret tyköösä toivo
Tuota suurta sukkeluutta,
Kieleyttä Kettuspojan,
Venäläisen viekkautta.

Astu hän ylös mäkiä,
Kohti Kilposen kotia.
Hän tahto talon tytärtä,
Luotuu lasta lautamiehen.
Siell' on tytöt siivolliset,
Suuret saalit hartioilla,
Neulalla nenästä kiinni.
Liiat on kirjat kintahissa,
Varuriikit vanttuhissa,
Käet kullan käärilöissä,
Sormet kullan sormuksissa.
Net on suorat sormiltasa,
Varsin nopsat varreltasa.
Lästä hän kahto Kaisan päälle,
Liki Liisoa piteli.
Vanhin kuitenki sanoopi:
"Eell' on työtä tyttärillä,
Pojilla jälestä siitä ."
"Lähen pois talosta tästä,
Kultanappini kulutan,
Naimatakkini talutan,
Veän verkavaatteheni.

On tyttö toisessain talossa,
Lapsi kaunis kasvatettu,
Venäläisen verraksikin,
Jok' ei potki poikamiestä,
Ei hän potki polviltakaan,
Säre säärivarsiltakaan."
Astu hän alas mäkiä,
Polki polven kerkeutta;
Kaks on pirttiä pihalla.
Kaks on tietä kartanolla.
Meni pirttihin pihalta,
Meni poika päähän pöyän,
Rohi poika rohkeasti :
"Takin naima tarvihteepi,
Vihkivaatteen varsin sievän ."
Mari kahto karsinasta,
Kahto silmällä kahella,
Niin kuin heinän hempeyttä,
Tuota suurta sukkeluutta,
Kieleyttä Kettuspojan,
Venäläistä verraksesa.
Mari vuoteita tekeepi,
Teki vuotehet valilla,
Johon Kettu ketjahtaapi.
Antopa arkkusa olille,
Vuokin pojan vuotehille,
Venäläisen vaattehille.
Mari vierehen vilahti
Öiksi yksille olille,
Tuumasi ikusen tuuman.
Siin' olla meiän yhessä,
Kuin on syömässä suloa.
Kaks oli kaunista yhessä,
Yksi oiva ompelia,
Mari luovun langan suoja.
Se oli kevyt Kettuspoika,
Venäjän mies viekas poika,
Se on piiat petteleepi,
Morsiamet mainittelee,
Parahilta pappiloilta.

Juuassa 1806-07

Alla on Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo, jonka Sorveus on paikka Juuassa. Alaviitteissä selitetään suiniherra syyniherraksi ja "Sonnit" nimien Nilsson ja Axelsson yhdistelmäksi. Jälkimmäisestä päätellen Lönnrot on myös kuullut muutakin runossa kerrotusta ja Olli Koistinen kertookin artikkelissaan E. Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa (Suomi 3/1927), että Lönnrot sai Juuan kappelikirkolla kuulla runon helluntaina 25.5.1806 tapahtuneesta Sorveus y.m. järvien peloittavasta murtautumisesta Juuan kirkon ohitse Pieliseen. Suorasanaisen kuvauksen tapahtuneesta voi ruotsiksi lukea Kuopio Tidningistä 2.10.1851.

Sorveuksen somat sanomat,
Umpijärven uuet postit
Nyt on tullunna tutuksi,
Meiän maassa mainituksi;
Kuin on juossut Jortanimme,
Kaonna kalavetemme.
Tänä suurra sunnuntaina,
Juuri juhlahelluntaina,
Kansa kaikki kaivahtaapi
Kirkon luona kiiruhusti.
Sillon sillat siirrettihin,
Laituritkin laskettihin;
Kokonansa Kortilasta,
Kohta kartanon perästä
Myötä virtahan meneepi,
Joen suuhun joutusasti,
Pikasesti Pieliselle,
Veen kanssa kauheasti
Samasta sausta tuosta
Saatu surkiat sanomat
Hätähuuto huikeampi

Kovin huuti Matti Hulkko,
Pekko paipahti paremmin,
Kovemmasti Kortilainen:
"Nyt taisi taloni mennä,
Kaatuu maahan kartanoni;
Viepi viimeiset eloni,
Aitoista vesiajolle"
Ääni kaiku kalliolta,
Saaresta tämä sanoma:
"Tuohon suolamme sulavat,
Rakahemme raukiavat "
Lukkari lujasti huuti
Levoskassa lemmon lailla:
Tuohon valkkini vajoopi
Jalat liettyvat likahan"

Kirkkoherra kiiuruhusti
Myötä virtoa meneepi,
Venehellä vettä myöten,
Levoskahan lennättääpi.
Lukkari sano samassa,
Ruotin kielen kertoaapi:
"En minä apua saanut
Tähän työhön tuttavilta"
Kirkkoherra kielellänsä
Sanoopi samassa hällen:
"Kenen hepo hettehessä,
Sen käsi oma alinna"
Samasta sanasta tuosta
Otti Lukkari opiksi;
Verkaviittansa vetäsi,
Päällänsä pojes puotti;
Kohta tarttu tammahansa,
Aasinsa ylös avitti.
Sitte Lukkari sanoopi.
"Äläs hästi tuosta huoli,
Älä valkkini valita,
Kyllä mä sun kuivalle kuletan,
Saatan pappilan pihalle,
Siellä saanen suuhun sulle,
Paloviinalla virotan,
Sulailen suurusveellä."

Sitte Lukkari sanoopi:
"Voipa juutasten tekoja,
Pirujen pahoja töitä !
Minä miessä ensimäissä
Annan kuulla kihlakunnan ,
Esivallalle valitan,
Että saaha ruunun sakon,
Ehtiä eloista makson,
Hinnan heinistä hetikin;
Pelloista paras panema,
Vielä niityistä nimetä
Ja kanssa kalasuluista,
Aiaksista aikasumma."

Mies oli kainu Karjalainen,
Matti muita muitterampi,
Jo kohta sanan sanoopi.
"Minä mies lähen kylähän,
Kulekselen Kuopiohon,
Esivallalle valitan
Tätä suurta surkeutta,
Kuin on meillä kuulununna,
Näkynynnä näillä mailla."

Jopa kohta Joulukuussa
Saatihin sanoma kuulta,
Ett' on saatu suiniherra,
Lantmittari lavea,
Joensuusta jouhiparta,
Joll' oli harva hammas suussa,
Puhe kanssa puuttuvainen.

Keskellä kesäsyäntä
Alko herra helponlainen
Toimitusta toimitella;
Vaan ei vielä varsin virkku
Ollut meille oiva herra,
Ennen kuin se ennättääpi
Saaha pienet saatavansa,
Käsiantimet avarat.
Niin on herra Niilessoni
Tullut miehille tutuksi
Asioita aprikoimaan,
Mitä varsin vastatahan.
Suiniherra hempeästi
Sanoopi samassa heillen,
Ano antimet parahat,
Tervatynnyrit tyköönsä
Akselista alko suini,
Luutenantista lopetti,
Siitä hiekalle hivuvat,
Lammin pohjalle latovat.
Totta nyt tohina käypi,
Kosken rannalla kohina.
Somasesti Sonnit juoksi,
Ajelivat ajutantit,
Katonutta kaipasivat.
"Niin on mennyt niittunurmi,
Kuin on meille kuulununna,
Kaukoa kajahtanunna."

Suuttu suuret suiniherrat,
Kiisti kirkon palveliat;
Hauankaivaja havahti
Korvallensa koskeneeksi;
Lakki lenti liettehelle,
Hippa hiekalle putosi,
Koska Lukkari lujasti
Kopahutti korvan päälle.
Suiniherrat suutuksissa
Sanoopi samassa heille:
"Heretkäänne helpommaksi
Tuosta kiistasta kivasta!"
Sitte Lukkari sanoopi:
"Pahnan pohja on pappilassa,
Puolipäivä lukkarissa,
Sinne siivolla menemme
Ja kulemme kunnialla."

Kahverokasta

Elias Lönnrot julkaisi "Kitteeltä" saamansa runon Kahverokasta Kanteleessa (1829-31). Aiheensa puolesta luulisin tositapahtumista kertovan. Eli Antin, Simon ja Pelkosen varkausretkestä "Karjalaisten kaupunkihin". (Kuva Fyren 5/1905)

Alko Anterus sanoa:

"Pelkonen perehen miesi!
Mistäs laitat langoillesi 

Sunnuntaina suurustähen?"
Vaimo vastasi somasti : 

"Menkää te yhessä yöllä, 

Kahen kesken kaunihisti, 

Karjalaisten kaupunkihin; 

Kantakaa te kahvet sieltä, 

Nyt ei oo koissa Kosken herra, 

Eikä seppä saapuhilla."

Läksi Antit astumahan
Rapikolle rannalle,
Simo siivihti jälessä.
Lykkäsit lylyn vesille,
Laivan suuren lainehille.
Antti airoillen rupesi,
Simo istuupi sivulle,
Pelkonen perää pitääpi.
Souit sormilla kovilla,
Laskit suoroa Sahalle,
Karjalaisten kaupunkihin.
Vielä Antit arvelovat:
"Mistä me sisään menemme."
Pelkonen sano pelolla;
"Kuletaan kohen ryytimaata,
Siell' on ikkunat isommat,
Tikapuut on tietyt siellä;
Ei oo uksen aukomista,
Eikä portin ponkamista,
Lasin lungun lonkamista." 

Pelkonen perehen miesi
Ite astuupi eellä.
Pääsi päähän tikapuihen,
Otti veihtesä tupesta,
Piirsi lasin lungun rikki,
Kiersi ruuingin lukosta.
Antti kanto aarappia,
Laukanen lato rahoja,
Seteliä selvitteli,
Simo nahkoja sipeli,
Veti verkavaattehia.
Silkit siivolla menevät,
Eikä verat mitään virka.
Nahat naukuvat selässä,
Miehen halvan hartiolla.
Aina ankkuri sanoopi,
Aarappi ajatteleepi,
Juonittelee julkijuoma;
"Voi te miehet mielettömät!
Minne te minua viettä,
Kunne kannatte katalat?
Kaunihista kammarista
Saatatte salon sisälle,
Mehtäin tyrmien tykö.
En ollut salanen juoma,
Olin juoma julkinainen.
Herrat on tuoneet herkuksesa,
Saksat saahakseen rahoa."

Tuli päivä yön perästä;
Pistihen pihalle Tiina,
Tiina Tiiteron emäntä.
Tiina juosta tiiteroihti
Vikevästi Viilarihin.
Viilari ennähti kysyä:
"Mitäs itket vaimo parka."
"Jo nyt on itkut itkettynä;
Jop' on rosvot ronkannuna,
Lasin lungut lonkannuna;
Kaikk' on akkunat avattu,
Kaikk' on kammarit katottu."

Läksi Jussi juoksemahan,
Kaipiainen kahtomahan;
Löyti suolta saappaat jälet,
Aholta upokasjälet:
"Tok' siin on hyvin hypätty,
Kuin on sukka suolle jäänyt,
Kinnas puonnut purolle."
Vaan ei ollut sukalla suuta,
Eikä kieltä kintahalla.
Erikkä tiesi ihmeimmät,
Sunnuntaina suuret kummat,
Tiesi vielä tiistaina:
Löysi lekkerin lehosta,
Putelin punasta vettä,
Riikosen vähä rihatsu,
Läksi käymähän kylöä;
Tääpä koskellen kokesi,
Sanomata saattamahan,
Ett' on annettu rahoa,
Rupiloita rutkattuna,
Kaksi loutuu loivattuna.

Pelkonen perehen miesi,
Kohta kotiin tultuasa,
Sano vaimolleen samassa:
"Akkaseni, ainoseni,
Minun kaunis Katrinani!
Keitäs meillen kelporuoka,
Laita ruoka lampahasta.
Tuolt' on lammas laitettuna
Yli selän Seukkolasta,
Kanna kahveja sekahan,
Että kerran kelporokka
Saataisihin miesten syöä.
Annan sinulle aarappia,
Suuhusi sulan sokurin,
Verat päällesi vetelen,
Huivit kaulaasi koriat,
Sormeesi sormukset soriat,
Säärilleis sukat säviät,
Juhtinahat kengiksesi."
Kaisa aarapin alotti,
Ketutar kelpojuoman.

Kosk' oli viikkaus kulunna,
Oli Siili siivo herra,
Alko aittoja katella,
Toropainen, toimen poika,
Sanoopi sanoilla näillä :
"Pelkonen perehen miesi!
Lähes aittoas avamaan,
Kateltav' on kartanosi."
Toropainen, toimen poika,
Alko aittoa katella;
Tääll' oli sukka sulhasmiehen,
Silkkihuivi siivon herran,
Puustavit sukalla suussa,
Nimi niekliin nenässä.
Rouhiainen mies rotova
Otti nuoran orren päästä,
Sito siipehen sepälle,
Laitto langokset levolle.

Runssilass' ol' ruoka valmis,
Kuopion kutut paremmat,
Vaikkei tuolla eteen tuotu,
Kahverokkaa kannettuna.
Ei ollut huolta huuhistasa,
Kysymistä kynnöstäsä,
Suurustähestä surua. 

Viel' on siitä virttä tehty,
Kuin on käyty keräjissä,
Pelastettu Pellishuono
Likasilmän Liisan luoksi.
Monta kaunista valoa
Vannotahan siitä siellä,
Keräjissä käytäissä.
Rosvon päälle päätettynä,
Kunnialta pois polettu;
Viht' on viimenen kuritus,
Musta penkki muiten nähä.
Joutu tieto Tikkaselle,
Äsken Tikka tielle joutu,
Miestä virpojaa vitoilla,
Painelee pajun vesoilla;
Uuen vuoen uutisiksi,
Vanhan vuoen vastuksista.
Virtt' on tehtynä vilussa,
Jalaksill' on jatkettuna,
Puolella Puhossaloa;
Vaan ei tieä Jussi rukka,
Liekö suotu surmaksesa,
Kuolemaksi kohtailtu.

Ylistysruno Kalle Palmulle

Välskärin kertomusten kuvituksesta

Tositarinan makuinen Ylistysruno Kalle Palmulle Lönnrotin Kanteleesta (1829-31) oli "Rautalammelta Korhosen tekemiä". Rautalammen kastetuissa esiintyy vuosina 1823-43 torppari Carl Palm ja vaimonsa Anna Gretha Jalkanen. Rippikirjan (III 1832-42 s. 45) mukaan Carl on syntynyt 14.4.1794. Päivämäärä heittänee hieman, sillä todennäköisin kaste on Pieksämäen maaseurakunnassa 18.4.1794 syntyneen Carl Gustafin. Tämän vanhemmat olivat Johan Palm ja Christ. Hypein. He muuttivat Suonenjoelle, jossa kastettujen listassa Johan on korpraali ja vaimonsa nimi muodossa Brita X:stina Hyppén. Korhosen runon lopussa Kallen isä on "ukko ulkomaalta, Kova korpraali soassa" eli eiköhän oikea henkilö löytynyt.

Kuule, kato, Kalle Palmu,

Jalo tolppari totinen! 

Joka annot aivan suuren, 

Seurattavan selkiästi, 

Esimerkin markkinoilla.

Tuhat miestä tunnustaapi.
Sata vaimoa sanoopi,
Lapset laulavat sopissa,
Ettei monta markkinoilla
Palmun vertaista kuleksi. 

Mont' on miestä markkinoilla, 

Monta miestä, monta mieltä, 

Paljon pahoja nimiä, 

Vaan on harvalta hyviä, 

Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuen,
Sekä totuuen toveri,
Kuulu puoissa puhuvan:
"Se on Palmullen parempi
Hyöty hyvästä nimestä,
Kuin olla omistajana
Tuntemattoman tavaran."

Vaan oli toisia toella, 

Jotka sanoit tolvanaksi, 

Perityhmäksi perustit.

Saatua tämän sanoman,
Tämän kumman kuultuasa,
Taskuvarkaat ne vapisi,
Rosvot rohkiat häpesi,
Metän vorot voivotteli,
Vetty silmät veiarien,
Viekas nauro ja vihelsi.

Kuin sen kuuli kunnon herrat, 

Kiittelivät Ruotin kielen, 

Sekä Suomeksi sanoivat, 

Ettei monta markkinoilla 

Kallen kaltaista kävele.

Suottaherrat ne sohatti:
"Piru olkoon pitäisinkin
Toisen puolen palkastani,
Elikä enemmän vielä."

Talon poika pohjalainen!
Mitäs mahtaisit sanoa, 

Jos sen joku toinen miesi 

Ylös ottanut olisi?
Eipä hiiret hiiskahtaisi, 

Pentu haukkuisi perähän.

Vaan se vakaa Kalle Palmu,
Jalo tolppari totinen,
Ylös otti yksinäsä,
Tieltä tempasi rahasi, 

Eikä pistä povehesa, 

Taskuhusa tarkottele.
Kysy kyllä kiiruhusti, 

Tieusteli taitavasti, 

Rahan oikiaa isäntää.

Kuin sun kuuli kulkeneeksi,
Tiesi tielle joutuneeksi,
Heti kyllä sai hevosen,
Jolla jouvutti jälestä, 

Oisit antanut ilolla 

Suuren summan palkaksesa, 

Löytiäisiksi lykännyt, 

Vaan ej ota ollenkana, 

Toisen rahoja rakasta.

Tästä siis nähään toella
Ettei kaikki Suomen kansa,
Eikä lapset Rautalammen,
Viel' oo tuiki turmeltuna,
Tärvättynä kaikki tyyni.

Saattaapi sataluvuissa 

Miehen toisenkin tavata 

Rehellisen retkilläsä, 

Vaelluksessaan vakavan.

Etten liialla lorulla
Virttä pitkäksi venytä,
Lamahuta lauluani,
Päästän virteni välehen,
Annan lopun ajallasa; 

Mahan mainita sanalla 

Hänen valtavanhemmasta: 

Se oli ukko ulkomaalta, 

Kova korpraali soassa, 

Tähen täyen miehuutesa 

Kahen kantava ritarin, 

Jotka kalle kaunistaapi, 

Poika puhtaana pitääpi. 

Mamselli Perander

Mehiläisessä julkaistiin tammikuussa 1859 "lähetetty" tarina Rintasolki, joka oli "Martti Klaudiuksen mukaan -ia. a. lta." ja "Ilolla ilmoittaa Mehiläisen toimitus tämän suomennoksen olevan suomalaisuutta rakastavalta mamselilta. Todella on tämä ensimmäinen kirjallinen teos suomeksi suomalaiselta rouvas ihmiseltä." Mamselli vai rouva? Ja minkä niminen?

Kotuksen varhaisnykysuomen korpukseen on löytynyt Mehiläisen vuosikerran hakemisto, jonka mukaan mukaelman oli tehnyt Mamseli Sohwia Lowisa Perander. Tämä oli aloittanut elämänsä 27.12.1824 Liperissä rovasti Niklas Johan Peranderin tyttärenä. Isä kuoli helmikuussa 1831, joten ei yllätä, että Sofia Lovisa Peranderin jälkien seuraaminen rippikirjoista on työlästä.

Rintasoljen mukailun aikaan 25-vuotias Sofia Lovisa Perander asui Porvoossa, jonne hän oli muuttanut vuonna 1854 Helsingistä. Porvoossa rippikirjaa tulkiten Perander asui yhdessä veljensä lesken kanssa (Porvoo RK 1848-1857 s. 282). Porvooseen muutti myöhemmin myös äitinsä ja sisarensa Karolina Amalia. Äidin kuoleman jälkeen sisaret ottivat muuttokirjan Karjalohjalle vuonna 1861. Siellä he asettuivat rippikirjassa Pellin tilalle Härjänvatsan kylässä. Samalla tilalla asuivat myös kolmannen sisaren kaksi tytärtä, jotka olivat myös muuttaneet Porvoosta vuonna 1861. (Porvoo RK 1858-67 s. 550, Karjalohja RK 1859-65 s. 24)

Aarne Anttilan Lönnrot-elämäkerrasta selviää muuton syy:

Isä oli määrännyt tyttöjen hoitajaksi vaimovainajansa sisaren, neiti Amalia Peranderin ja holhoojaksi Elias Lönnrotin. Pesässä oli varoja runsaanlaisesti. Ingman oli lausunut toivomuksen, että osa niistä sijoitettaisiin maatilaan, jossa myös Lönnrotin tyttärillä olisi osuus. Saamiensa ohjeiden mukaan Lönnrot kuulusteli sopivaa maatilaa ja osti vihdoin kauniin Pellin talon Lohjanjärven rannalta, jonne oli noin penikulman matka Nikulta. Maanviljelyksestä huolehti vuokraaja, mutta syksyllä 1867 tämä ei katovuoden pelossa uskaltanut uudistaa sopimusta, ja Lönnrotin oli vähäksi aikaa otettava Peili omaan hoitoonsa. Holhokkien muut varat olivat sijoitettuina kymmenelle eri taholle; niistä huolehtiminen, korkojen perintä ja holhoustilit aiheuttivat paljon vaivaa. Useasti oli Lönnrotin tehtävä matkoja Peiliin, ja useasti olivat holhokit myös hänen kodissaan vieraina.

Sofia Lovisa jäi Suomeen, kun isosiskonsa Karolina Amalia vei sisarentyttäret kouluttautumaan Dresdeniin syksyllä 1870.

Ennen kuolemaansa heinäkuussa 1868 Lönnrotin vaimo toivoi, että "kodin hoitajaksi ja tyttöjen kasvattajaksi hänen kuolemansa jälkeen otettaisiin kuopiolainen neiti Sofi Louise Perander [...] Sofi Louise Perander oli monessa suhteessa rouva Lönnrotin tapainen: ahkera ja käytännöllinen talousihminen ja vakavasti uskonnollinen. Hän ei suosinut evankelista suuntaa, johon Ida Lönnrot kallistui, ja näin eivät heidän välinsä olleet parhaat. Neiti Perander hoiti Elias Lönnrotin kodin emännyttä kahdeksan vuotta, 1869-1876. Hän opetti tyttärille taloustehtäviä ja ranskan kielen alkeita.". Mutta taloudessa oli myös varsinainen kotiopettajatar.

Sofia Lovisa Perander on haudattu Sammatin kirkkomaalle samoin kuin veljensä Henrik Gottlieb Perander.

Juukan Lukkarista

Olli Koistinen kertoo artikkelissaan E. Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa (Suomi 3/1927) Lönnrotin kuulleen Juuassa runomuodossa "juukalaisten yhtä merkillistä, mutta raipparangaistukseen ja Viaporin vankeuteen päättynyttä yritystä päästä laulutaidottomasta lukkaristaan, kappalaisen Kustaa Lindbladin pojasta Juhana Lindbladista (synt. 10/4 1774, lukkarina Juuassa 1805-1836, k. 11 /12 1836), kantamalla hänet kahtena pyhänä peräkkäin, 5. ja 12 p;nä toukok., 1805 kirkon urkuparvelta kirkon pihan yli ja heittämällä hänet kirkon aidan taakse." Museoviraston kokelmiin kuuluvassa Ville Tuhkasen valokuvassa (CC BY 4.0) kirkko on eri kuin Lindbladin aikaan, mutta kellotapuli sen oikealla puolella käsittääkseni vuodelta 1796.

Runo julkaistiin Kanteleessa (1829-31) otsikolla Juukan lukkarista ja kuuluu seuraavasti.

Jop' on laulu laitettuna,

Sanat somat solmittuna,

Juukan Lukkarin jutusta,

Kapinasta Karjalaisten.

Kuin otit poloset pojat, 

Narrit kiinni nappasivat, 

Ja tarttuit takasin puolin; 

Suurra juhlana jumalan.

Kannoit laulukanttorisa, 

Yli kirkon aian kivisen, 

Eikä siihen tyytynehet, 

Vaan vielä viikon takoa, 

Sunnuntaina suuremmaksi.

Asiasa arvelivat.

Tempasivat temppelistä, 

Penkistä peräti veivät, 

Kahen puolin kannattivat, 

Kirkkomäelle menivät,

Ja sanoit sanoilla näillä: 

"Mene tuonne määkimähän, 

Laitumelle laulamahan, 

Huutamahan hongikolle, 

Kaikumaan kataikolle, 

Karjakullan kuuntelessa; 

Siell' on sun sisariasi, 

Siellä viisi veikkoasi, 

Kuusi kummisi tytärtä, 

Seihtemän setäsi lasta.

Etpä sinä ensinkänä 

Kelpoaha kellenkähän, 

Lukkariksi luonnonkahan, 

Lainkahan laulajaksi."

Lindbladi lipuupi tuonne, 

Papin poika paineleepi, 

Kuten olla kuin elääpi.
Joko turkkasia tukasta, 

Kiskahaisse kiirehestä, 

Hivuksista hirmusesti.

Vaan Abraham asian tiesi, 

Ymmärsipä ylpeyen, 

Ettei juhlana juhuhun, 

Tarvitaha tappeluhun.

Hetipä Kakkinen kahahti, 

Kierosilmä kiistan nosti.
"Mene sinäin sivulle, 

Astu aiasta ylite."

Abraham sanan saneli 

Kahen kesken Kakkiselle:

"Tunne huuti, hullu miesi, 

Älä haasta haisevia."

Lehikoinen leikin lyöpi, 

Nahkalakki naureleepi, 

Röklöttääpi Röplöväinen, 

Seksmanni mahin pitääpi.

Kohta kokohon tulivat 

Tuumahan tuvan sisähän.

Tuossapa tuumassa olivat, 

Asiata arvelivat; 

"Mistä miehen mielusemman, 

Lukkariksi luonteamman, 

Kanttoriksi kaunehimman, 

Saamme salmin alkajaksi."

Anderspa arvasi asian, 

Kosulainen tiesi kohta: 

"Annas Ahosta haemme 

Takoa taipalitten, 

Käymmekö kyyillä kylähän, 

Hollilla holopat pojat, 

Elikä jalkasin jalosti, 

Astelemme ahkerasti?"

Kyseli kylän väeltä, 

Tutkisteli tuttavilta: 

"Kukapas meistä kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän; 

Minä antaisin aluksi, 

Nahkalakin lainoaisin, 

Vielä viinoa vähäsen, 

Leipälaukun lahjottaisin."

Mies se pani mielehesä, 

Asetteli aivohosa, 

David taitosa sisälle: 

"Minä mies vähävaranen, 

Kyllä köyhä kerjäläinen, 

Jouvunpa joukolle avuksi, 

Kylän väelle kulkiaksi ."

Anttipa sano sanasa, 

Kosulainen korkiasti, 

Lehikoinen lempiästi, 

Davidillen taitavasti: 

"Sinäpä kyllä, siivo miesi, 

Oikein arvasit asian; 

Läheppäs kohta kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän, 

Nurnuttele Nurmeksehen, 

Päähän pitkän Pielisjärven; 

Kysyppä kohta korkiasti, 

Kiivasti Kirkon tykönä: 

Onko Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarimme, 

Tällä maalla matkustellut, 

Huutanut Huuhtin kylässä?"

Mies se pani mielehesä, 

Asetteli aivohosa, 

David taitosa sisälle.
Sunsan selkääsä sivalsi, 

Lakin paino päälakeesa; 

Läksi kohta kulkemahan, 

Marsimahan matkan päähän, 

Nurnutteli Nurmeksehen, 

Päähän pitkän Pielisjärven.

Kysy sitte korkiasti,

Kiivasti kirkon tykönä: 

"Onko Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarimme, 

Näillä mailla matkustanut, 

Huutanut Huuhtin kylässä?"

Hetipä vastasit vakaasti, 

Kyläkunta kulkialle: 

"Ei oo Ahonen asunut, 

Viisivirkanen virunut, 

Luhmastellut lukkarisi, 

Tällä maalla matkustellut, 

Huutanut Huuhtin kylässä; 

Hän on kurja kulkemassa, 

Ehtimäss' elosioa, 

Asunpaikkoa pahasti."

Miehellä se mielessä pysyy, 

Aivotuksessa asuupi, 

Että se ehtiä pitäisi, 

Hakea harmistain; 

Vaan ei tieä polonen poika, 

Kunne kulkia pitäisi.

Kävi kautta Kaavin kirkon, 

Kautta Taipaleen talojen, 

Liperihin liukkahasti; 

Vaan ei tieä polonen poika, 

Kuinka hän kurjan kiinni saisi, 

Vaikka tunsi kulkeneeksi, 

Kuin vara vähäksi vaipu, 

Laukku laihaksi rupesi.

Viimmein konttasi kotia, 

Larinsaarehen samosi, 

Samassa sanan saneli. 

Kosulaiselle kovasti: 

"Jo nyt on kuhnus kulkemassa 

Karannunna Karjalahan." 

Karmalan tytöstä

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo entisajan tiedonvälityksestä

Hyv' on tyttö Hyppösessä,

Kaunis Karmalan kylässä.
Ei suate Suomen miestä, 

Ei taho talonpojasta; 

Tahtoo maata manttelissa, 

Verkaviitassa virua, Alla kurtikan asua.

Sahviskon soria poika,
Kapitaini miesi kaunis,
Tuo on illalla tuleepi,
Asteleepi yön alussa .
Pian luihahti luhille,
Lähettise läävän päälle.

Setän Eva päälle kahto, 

Kuunteli kujan sisässä.
Tuollen riuna ripsattihin; 

Ei riuna mitään maksa.
Tuollen kaksi kapsattihin;

Ei kaksi mitään maksa.

Rupilainen rupsattihin,
Jot' ei sais sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.
Jo jotain Rupila makso;
Ei saanut sanaa kylälle,
Kirkkokunnan kuuluville,
Heimokunnan tietyville.

Enon Inka päälle kahto, 

Kuunteli kujan perässä.
Tuo saatto sanan kylälle, 

Kirkkokunnan kuuluville, 

Heimokunnan tietyville, 

Veikkosaisen viisas Jaako 

Teki virren viisahasti, 

Sanat laululle latosi.

Kuva: Albert Edelfeltin työ esitettynä lehdessä La Presse 16.5.1882

Kun lohi luki ja lahna lauloi

Viime viikon herutuslahjoista jatkaen. Raimo Jussilan tekstistä ”Lahja lain lumoo” selvisi, että lahjan erottaminen lahjuksesta tuli suomen kieleen vasta 1800-luvun lopulla.

Mehiläisessä 12/1836 Elias Lönnrot kommentoi sananlaskua "Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen." selventäen sen muotoon "Rikas pääsi rahallansa, köyhä selkänahallansa" ja jatkaen

Ennen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin välistä tapahtua'ki, kun sananlasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa lukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on Suomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista, joilla entisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa, kun monessa muussa.

Vuotta myöhemmin Mehiläisen 9/1837 sananlaskupalstalla oli vuorossa "Voilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi, eikä vouti vormahtaisi". Tämä oli Lönnrotin mukaan "Vanhanaikainen sanalasku, jota harvon nykyaikoina taitaa muistella tarvita."

Tuomarit eivät olleet ainoita ruokatavaralla lahjottuja. Suomen Kuvalehdessä 49/1917 ilmestyneestä Ernst Lampénin juttusikermästä:

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armonvälikappaleitten jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.
— Kristinveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.
— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi. Samassa hevosmies heitti henkensä. Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.
Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Jaakkimassa oli väitetty pari kymmentä vuotta aiemmin, että "Ani harva vanha elää seassamme, joka muistaa niitä aikoja "jolloin lohi luki, lahna lauloi, itse kauppaa kävi"" (Laatokka 31.1.1891). Päivitys markka-aikaan Juho Reijosen kertomuksessa Ryöstövouti (Koitar 29.10.1903) viittaa siihe, että näin ei ollut kaikkialla.

Minun aikanani rippikoulussakin lohi luki ja lahna lauloi, ja kymmenmarkkasellahan ne pääsivät kumpikin minun poikankin rippikoulustaan.

Kuvat: V. Jääskeläinen, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma, CC BY 4.0. Wilhelm von Wright, Kansallisgalleria

Nimismies Mantelin ryöstöstä

Viime viikon 1800-luvun verkoston päivillä Nina Hämäläinen puhui uudemman laulun asemasta 1800-luvun varhaisissa kansanrunouskokoelmissa. Kalvollaan olleissa esimerkeissä huomioni kiinnitti Lönnrotin Kanteleessa vuosina 1829-31 julkaisema Nimismies Mantelin ryöstöstä, joka kuullosti tositapahtumaperusteiselta. Melko vaivattomasti muodostuikin hypoteesi, että kyse on Ilomantsin entisenä nimismiehenä 17.5.1803 kuolleesta Johan Mandelista, joka oli Geni-profiilin mukaan nimismiehenä vuodet 1765-1799. Vahvistusta kirjallisuudesta en lähtenyt hakemaan enkä käräjiltä hamettaan nostanutta Markettaa.

Tuli kummat kuun ikuset

Koreassa Koitereessa.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihava niska 

Oli ottaja verojen, 

Saattaja savurahojen; 

Ensin ryösti Rytkölässä, 

Sitte Härkölän hävitti; 

Pani turkit tukkusehen, 

Sarkatorvet saalajasi; 

Siitä koki kotihinsa 

Venehellä vettä myöten.

Akat airoille asetti, 

Hienosormet soutamahan; 

Kiinnitti Kivilahelle, 

Souti Juuvan saaren päähän.
Lauri huuhasta tuleepi, 

Härkönen hämyämästä; 

Rakin rannalta tokahti, 

Hyvän herran heinikosta, 

Lehosta leviäturvan.
Noin puhuupi purtsaturpa, 

Savon rakki raskuttaapi: 

"Jo konna kotisi ryöstin, 

Otin entiset elosi."
Lauri varti vastoaapi: 

"Voi sinua Hiien hurtta, 

Savon rakki, sarkatankki, 

Koskas mun kotini ryöstit, 

Otit entiset eloni; 

Jo olen veron vetänyt, 

Kuittini kulettanunna.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihavaniska; 

Kohta korvalle sukasi, 

Tuosta tukkahan tuhatti; 

Lauri alle lankiaapi.
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Jo näki tuhun tulevan, 

Hätäpäivän päälle saavan; 

Otti oksia metästä, 

Haki rannalta hakoja, 

Pani paksun pallehille, 

Liitti liioille lihoille.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihavaniska, 

Tunti koskevan kovasti, 

Kipeästi kiusasovan; 

Veti miekkansa tupesta, 

Rappais rauan kiiltaväisen, 

Pisti Marketan mahaan, 

Kaltittaren kaulaluuhun.
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Eipä västiä valinnut, 

Eikä päätä ennättänyt, 

Tempasi terästä miekan, 

Päällä kylpi kylkiluita,

Selkäsuonia sipeli, 

Mantelin mahalihoja.

Jo ukot unesta nousi, 

Harakat ylös havahti; 

Pian pistihen pihalle, 

Kuuristihen kuulemahan, 

Kallistihen kahtomahan.
"Voi minä polonen poika, 

Voi poika polon alanen !
Mikä lie soan suorittanut, 

Venäläisen viehättänyt 

Minun raukan rantohini, 

Kaivotielleni katalan."
Jussi juoksissa heleepi, 

Harakka hajalla siivin, 

Purstoansa puisteleepi; 

Päästi Mantelin manalta, 

Hyvän herran helvetistä.
Noin puhuupi purtsaturpa, 

Savon rakki raskuttaapi: 

"Äläs huoli, Hiien huora, 

Vielä mä sun sakolle saatan, 

Rapsoan rahan veolle, 

Keräjissä käyessäni."
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Heti helmansa kohotti, 

Nosti harmahan hameensa, 

Näytti viimeisen vihansa, 

Häpiänsä häilähytti.
Lauri lakihin meneepi 

Aina akkansa keralla, 

Kanssa Kaltiattarensa; 

Huoperinen vanha herra, 

Lakikirjaansa lukeepi, 

Tutkiipi toen perästä: 

Nimismies nimeltä kuullut, 

Vaan ei kuullut kunnialta, 

Pois ois pantava viralta, 

Korjattava kunnialta.
Vaan ei heitä helpon lailla, 

Pani mustaksi paperit, 

Työnti kirjat loitommaksi; 

Tutkia on Turussa herra, 

Hyvä herra Helsingissä; 

Tutki tuomari Turussa, 

Hyvä herra Helsingissä: 

Nimismies nimeltä kuullut, 

Vaan ei kuullut kunnialta, 

Virka viepi helvettihin, 

Piinan paikkahan pahaan, 

Kuolemahan kauhiahan.

Vielä Paikkarin torpasta

Kun kykyni eivät eilisessä tekstissä riittäneet selostamaan Lönnrotin syntymäkodin olemusta ja merkitystä, pitää paikata lainaamalla muita.

Jo vuonna 1856 Lasten Suometar kolmannessa numerossaan esitteli Pakkarin torpan kuvalla (yllä) ja tekstillä, joka kuljetti lukijan torpalle, jossa

Isänmaan rakkaus syttyy sydämessämme, toivo paisuu rinnassamme ja riemu loistaa silmistämme, katsellessamme tätä vähäistä torppaa ja sen ympäristöä. Me tunnemme itsemme Suomalaisiksi ja lausumme ilolla, kiitoksella ja rohkeudella: tässä kasvatti Jumala Suomen kansallismiehen, joka töillänsä näytti ja osoitti, minkälaiset meidän pitää oleman. Jumala lähetti hänen meille juuri kuin sanomaan ja muistuttamaan: Suomen kansa! sinä kuljet väärällä tiellä, apinoit muukalaisia, ole niinkuin kaikkivaltias Luoja on sinun luonut, ole puhdas ja rehellinen Suomalainen Kansa!

Tässä vaiheessa Lönnrot itse eli ja taloa asui "Stiina Liisa isättömine lapsineen" kuten Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1898 kerrotaan. Saman tekstissä todetaan, että

Kun Paikkarin torpalla on merkityksensä jälkimaailmalle Lönnrotin synnyinmajana, olisi tärkeää saada se säilytetyksi samassa kunnossa, missä se oli ollessaan Lönnrotin kotina, vuosijakson 1802 —1822 aikana. Sitä on kuitenkin nykyjään mahdoton täydellisesti saada aikaan, kun miltei kaikki huonekalut ja kapineet ovat joutuneet torpasta pois, eikä enää senaikaisia ihmisiä ole ketään elossa. Onneksi on, kuten seuraavasta näkyy, melkoinen osa näitä esineitä ja paljoa suurempi kuin mitä oli voitu toivoa, saatu takaisin hankituksi. Stiina Liisa Lönnrotin haltuun oli näet tullut suuri osa Paikkarin vanhan kodin huone- ja talouskaluja, joita hän ja hänen kuoltuaan 1892 hänen tyttärensä Miina Lönnrot, syntynyt 1827, on säilyttänyt mitä suurimmalla tunnollisuudella. 

Tämän Theodor Homénin artikkelin esineluettelon ja pohjapiirroksen kanssa olisi torpalle mielenkiintoista palata. Tuskin kuitenkaan kohtaisin katsojapaljoutta, josta 30 vuotta myöhemmin kirjoitettiin.

En tiedä mistä johtui, mutta minusta tuntui, ollessani sisällä tuvassa, siltä että tällaiset paikat olisi kokonaan suljettava uteliaitten katseilta. Tai ainakin järjestettävä ne niin, että niitä ainoastaan kaukaa voisi katsella. Kun näin ihmisjoukon tuona sunnuntaipäivänä liikkuvan „Torpan" pihalla ja pirtissä, tulin ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että meidän jälkeemme tuleville polville ei kerran ole näytettävissä muuta kuin paikka, missä Elias Lönnrot on syntynyt ja kasvanut. Vuodesta vuoteen paikalla kulkeva katsojapaljous kyllä hitaasti, mutta varmasti kuluttaa oman kansallisomaisuutensa olemattomiin. Itsetiedotonta pahantekoa. Lattiapalkit, seinät, ovet j.n.e. eivät sentään ole ikuisuuteen kestäviä. Mielestäni esim. vieraskirja olisi voitu asettaa vaikkapa ulos, katokseen, ja säästetty siten tuvalta se markkinapaikan tuntu, jonka nimensä kirjoittavain jono tuntui aikaansaavan. No niin, tarkkaan katseltuamme nähtävyydet ja piirrettyämme nimemme vieraskirjaan ja valokuvattuamme itsemme, käännettiin vaunu takaisin majapaikkaa kohti, sillä kello läheni jo kolmea (Tuula, Kuuromykkäin lehti no 10/1928)

Lönnrotin elämän alussa ja lopussa

Museoretkien suunnittelusta pääsin vihdoin 9. kesäkuuta toteutukseen, kun pikkumuseot alkoivat avata oviaan. Lähdin länteen ja pysähdyin Paikkarin torpalle. Pari päivää aiemmin olin seissyt Kruununhaassa Ruiskumestarin talon ulkopuolella, kun ohikulkija kysyi kaveriltaan "oliko tuo Elias Lönnrotin asuintalo?" Nauratti silloin ja nauratti edelleen, mutta pilkka osui (taas) omaan nilkkaan.

Nimittäin seistessäni Paikkarin torpassa tajusin, etten tiedä paikasta mitään. Kai Elias Lönnrot täällä asui? Opas ei kertonut minulle omatoimisesti mitään, mutta vastasi kyllä asiantuntevan oloisesti kysymyksiini. Kertoi rakennushistoriasta ja siitä, että sisustus oli Eliaksen veljentyttären rekonstuktio lapsuudestaan. Eikä tila ollut torppa vaan ihan erillinen tila.

Siirtymätaipale seuraavaan kohteeseen sattui kulkemaan Sammatin kirkon ohi ja kun aikaa oli, niin pysähdyin tutustumaan tiekirkkona auki olleeseen sympaattiseen 1700-luvun puolivälin puukirkkoon. Aivan sattumalta otin muutaman askeleen hautausmuistomerkkien joukkoon ja nostin katseeni juuri Lönnrotin patsaan kohdalla. Kuvassa vasemmalla, vieressään paljon pienempi kivi vaimolleen ja lapsilleen.

Aiemmin blogiteksteissäni Elias Lönnrotin elämästä

• Tammisaari paloi 1799
• Elias Lönnrotin hautajaisista kuva ja esineitä

ja tuotannostaan

• Rusthollarin poika vuonna 1828
• Triosta kvartetti
• Ilmatar on Eliaksen keksintö!
• Rakennettu menneisyys yllätti taas

Kalevalaista laulua

Otin kalevalanpäivän juhlintaan varaslähdön kuuntelemalla maanantaina Käpylän kirjastossa Heikki Laitisen upean esitelmän, joka alkoi 63 säkeen yhteisellä läpilaulannalla. Ei aivan yhteen menoon, sillä Laitinen pysäytti meidät pari kertaa miettimään mitä tekstissä oli tapahtumassa. Väinämöisen hauenluukanteleen luonti.

Laulun ei ollut tarkoitus olla taiteellinen elämys, vaan Laitisen sanoin sointi oli "mahdoton jollotus". Hänen näkemyksessään ihmisillä oli moiseen aikaa pimeissä tuvissaan ja laulu oli ennen yhtä tärkeää kuin puhe. Hyvin valaistussa kirjastosalissa ei syntynyt ihan vastaavaa tunnelmaa.

Muista kielisoittimista kantele eroaa epäsymmetrisellä muodollaan ja kielten kiinnitystavalla. Kanteletta tunnetaan Suomen lisäksi Suomenlahden eteläpuolelta ja Itä-Karjalasta. (Huom! Kantele EI ole ruotsalainen!) Soittimen iästä ei ole varmaa tietoa: 1000, 2000 tai 3000 vuotta, Agricolan aikaan jo ainakin olemassa. Mies käänsi heprealaisen kielisoittimen kanteleeksi ja teki siitä taivaallisen soittimen. (Soittimien nimistä Agricolan teksteissä enemmän tietoa Kaisa Häkkisen artikkelissa.)

Lönnrot puolestaan nosti Kalevalassa kanteleen erityiseksi esineeksi, Laitisen esityksessä Sammon (yli)vertaiseksi. Minulle oli uutta tietoa, että Lönnrot itse oli innostunut soittamaan kanteletta ja oli niitä myös rakentanut. Enkä totisesti ollut tajunnut, että Kantelettaren säkeissä "Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu" sana soitto tarkoittaa kanteletta.

Laitinen esitteli meille Kalevalan ja Kantelettaren lisäksi ensimmäisen osan sarjasta Suomen Kansan Vanhat Runot. Eräs rouva yleisöstä totesi piloillaan "ne on varmaan kaikki internetissä" ja sai ihmeekseen kuulla, että tosiaan ovat. SKS on varsin vähän hehkuttanut tätä verkkoresurssia, joka on mielestäni hienoimpia Suomessa. SKS:n sivuilla on myös verkkoversio Kalevalasta. Kanteletar on verkossa ainakin Project Gutenbergin sivuilla, jälleen kerran Tapio Riikosen ansiosta.

Kuvituksena yllä Lönnrotia myöhäisempi kanteleensoittaja eli Daniel Nyblinin mv-valokuva Arvid Liljelundin maalauksesta Kreeta Haapasalo (1885)

Historiankirjoitusta 1800-luvulla ja vähän myöhemminkin

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Julius Krohn. Luettuani Kyläkirjaston kuvalehdessä 15.10.1888 julkaistun muistokirjoituksen, jonka yhteydessä vasemmalla oleva kuva oli, saan laittaa häpeämyssyn päähäni. Krohnin väitöskirja kun oli niinkin oleellisesta asiasta kuin "Suomen kielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta".

Tälle blogille ominaisesti jatkan rehellisesti ja totean, että vasta äskettäin minulle myös selvisi, että Lönnrot on Suomen historiaa koetteeksi kertonut lyhykäisessä järjestyksessä. Lönnrothan kirjoitti muutakin kuin Kalevalan... myös muistelmansa ja kirjeitä.

...Mainioita kirjeitä on myös kirjoittanut Carl Nicklas Keckman. "Kirjotella täsä aivon, jospa kynä jaksaa juosta, paperia piirustella, sullen täältä sanomia, Helsingistä komiasta, jaaritella jota muistan nykysistä asioista ja myös entisistäkin"...

Palatakseni historiankirjoitukseen...

• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Pakanuuden aikakausi I
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Pakanuuden aikakausi II
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi I
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi II
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi III 
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi IV
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi V
• Julius Krohn: Kertomuksia Suomen Historiasta: Katolinen aikakausi VII
• Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Suomen historia (1874)
• Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Finlands historia : från den äldsta tiden intill våra dagar ([1874])
• Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor

Tuoreempien kirjojen sisällöstä:

• Korva, Minna-Maarit: Romanit ja saamelaiset yläkoulun maantiedon, historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoissa
• Kurkela, Nina: Eurooppalaista identiteetiä rakentamassa : lukion historian opetuksen luoma kuva Suomesta osana Eurooppaa 1980-luvulta 2000-luvulle
• Hämäläinen, Annina: Opiskelijat historiatiedon rakentajina? Teollistumisen ajan lapsuuden kuvaus lukion historian oppikirjoissa ja lukiolaisopiskelijoiden oppimisstrategiat teollistumisen ajan lapsuutta koskevassa aineistolähtöisessä opetuskokeilussa
• Väistö, Timo O: Kansalaissodasta sisällissodaksi. Suomen vuoden 1918 sisällissodan käsittely peruskoulun historian oppikirjoissa vuosina 1994-2010
• Haarakoski, Markus; Seppänen, Mikko: Sisällissodan diskurssit 1960- ja 2000-luvun historian oppikirjoissa 

Mistä tuli mieleeni Magman sivuilta hakuihin osunut Janne Holménin tekemä oppikirjaselvitys muutaman vuoden takaa. Oliko silloin mennyt ohi vai unohtunut? Yhteenvedosta jäi nyt mieleen erot ruotsinkielisissä ja suomenkielisissä oppikirjoissa 1979 - 2000, vahvennus minun tekemäni:

Klubbekriget
De finskspråkiga versionerna betraktar bonderesningen mot Klaus Flemming och hertig Karls kväsning av den på lite olika vis ; som en protest mot Flemming och hans truppers handlande i Finland eller som ett i raden av många dåtida europeiska uppror mot en starkare adel och statsmakt. Finland blev efter Klubbekriget "inte längre en av sin egen adel ledd nästan självständig statsdel".
De finlandssvenska och rikssvenska volymerna nämner inte Klubbekriget.

Rokonistutuksesta

Vanhojen uutisten joukossa olen esitellyt aikaisia rokottajia (linkki ja toinen). Lohtajan aktiviteetista jutuissa oli jo useampi leike, mutta yllä vielä uutinen sanomalehdestä Inrikes tidningar 21.10.1782. Käräjien yhteydessä oli pidetty suomenkielinen puhe rokonistutuksesta ja juhlittu isänmaallisen seuran hopeamitalin saanutta Cajanusta.

Alla puolestaan on uutinen Kemiöstä (Inrikes Tidningar 15.8.1800), jossa rokkoa oli istuttanut papin rouva Anna Fredrika Stahre lähes 60:een.

Ties mistä sain päähäni kirjoittaa aiemmin "ymppäyksestä", rokonistutus on Mika Kallioisen asiallisempi termi kirjassa Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Kyseisestä kirjasta löytyi luonnollisesti asiallinen katsaus aiheesta, josta lyhyt referaatti omaksi opikseni:

Johan Haartman teki maamme ensimmäisen rokonistutuksen isorokkoa vastaan marraskuussa 1754 lääketieteen professori Johan Lechen tyttärelle Maria Elisabeth. Ruotsin puolella ensimmäiset istutuskokeilut tehtiin vuosina 1756-57.

Haartman ei jättänyt hommaa ensimmäiseen kokeiluun vaan käsitteli lyhyessä ajassa onnistuneesti yli 80 lasta ja ilmeisesti aikuisiakin. Istutus ei saanut Suomessa suurta suosiota. Poikkeus oli Pohjanmaa, jossa Anders Chydenius puhui asian puolesta. Piirilääkäri Barthold Rudolf Hast istutti rokon vuosina 1768-84 lähes 16000 lapseen.

Jennerin vuonna 1798 julkaisemaa rokotusmenetelmää kokeiltiin Ruotsissa 1801 ja Suomessa seuraavana vuonna. Alle vuoden kuluttua ensimmäisistä rokotuksissta kaikki Ruotsin piirilääkärit käyttivät menetelmää. 1810-luvun alkupuolella puolet Suomen lapsista oli rokotettu, 1820-luvun jälkipuolella osuus kohosi yli 95 prosenttiin, mistä se seuraavina vuosikymmeninä jonkin verran laski. Rokotus määrättiin pakolliseksi kaikille alle kaksivuotiaille vuonna 1883.

Elias Lönnrot kirjoitti sitä ennen aiheesta oppaassaan Suomalaisen talonpojan koti=lääkäri

Ainoasti oikein toimitetulla panorokolla woidaan iso rokko estää. Muuttorokot sikiäwät toisinaan isosta rokosta ja kohtaawat rokonpantujaki, mutta owat kewiämpilaatuiset, eiwätkä kuolettawaiset, jos kohta yhtä tarttuwaisetki ja samoin hoidettawaiset kuin iso rokko. Rokonpano pitää siis esiwallan säännön jälkeen toimitettaa kaikkiin lapsiin, johon myös hywä tilaisuus aina on tarjona, koska rokonpaniain kerran wuodessa pitää kuljeksella halki joka pitäjän Suomenmaassa.

P.S. Johan Edgren: Finska Läkaresällskapet 175 år. 1835–2010.
P. S. 2 Paula Aaltonen: Hämeenlinnan lääkäripiirin koulutetut kätilöt vallan rakenteissa 1879 - 1920