lauantai 2. syyskuuta 2023

Välähdyksiä povauksen historiasta Suomessa (2/3)

Kun kotikylien ennustajat katosivat paikalliskirjeistä, niissä esiintyi vielä hetken kiertäviä suomalaisnaisia.

Oulun kaupungin Kakaravaaralta ... Olipa yksi hevosella kulkeva akka, kotosin Puolangalta, joka elätteli henkeään kerjäten kylästä kylään, talosta taloon. Tämäpä tuli kaupunkiimmekin vanhain tuttavansa tykö, joille se on monta vuotta jo ennenkin povannut. Siitähän neidot ovat hyvin tykänneet, ja kuka ei sellaisia ennustuksia luule tosiksi. Nyt tämä akka on saanut kaupungissamme tietonsa puolesta niin suuren vallan, että häntä haetaan talosta taloon ympäri kaupunkia; hän kuuluu povaavan ja tekevän voiteita kaikellaisiin tauteihin omista aineistansa ja vahvistavan teoksensa muka pystyvillä höpellys-sanoillansa, vieläpä kuuluu tämä jumalatar sanovan, ettei hänen povauksensa sekä muut tiedot ja teot ole milloinkaan niin tehosia kuin aamu-sydämmelle, että hän paremmin saisi yösijoja...(OWS 30.3.1861)

Alahärmästä... Lieneekö sama tieturi nyt sieltä tänne lentänyt, koska täällä sellainen on ja sanoo olevansa Oulun läänistä kotoisin sekä kulkee täällä tyttärensä kanssa isona tietäjänä, ehkä hän kuitenkin on suuri valehtelija, jonka jo olen huomannut, koska hän matkoillani liikkuessani oli jo minunkin ennustanut kuolleeksi ennen kotiin tuloani; ja sen teki hän siksi ettei povaajasta paljon huolta pidetty minun töllissäni. Paljon hän täällä kuitenkin tyttäriensä kansaa ennustuksiinsa uskottaa. Talohon tullessa häntä vielä pietäisi ottaa muka suurella kunnialla vastaan, muutoin hän uhkailee taikauksillansa jotakin tehdä. (OWS 4.5.1861)

Povaus yhdistettiin myös romaninaisiin.

On vielä yksi keino, jolla mustalais akat itsellensä kepplottelevat kauniit rahat, nimittäin powaus konsti, jota ovat harjottaneet aina siitä asti kuin Europaan ilmausivat. Kuta vanhempi ja rumempi akka, sitä taitavammaksi uskotaan häntä julkaisemaan salaisuuksia sekä tulevia asioita, varsinkin naimisiin koskevia. (Oulun Wiikko-Sanomia 6.9.1856) 

Viipurin seudulta romanien ennustuskeinoista kuitenkin kirjoitettiin, kuin ne olisivat uutuus.

Mustalaisia, noita laiskuuden esikuvia, on näkynyt täällä kävelevän ihmisiä kiusaamassa, ja ovatpa muutamat heistä keksineet sukkelan elinkeinon, nimittäin: povaamisen eli kortilla ennustamisen. Tällä tavoin saavat he emänniltä ja etenkin tyttäriltä hyvät antimet. Sattuipa täällä, pariviikkoa takaperin, sukkela tapaus: Erääsen paikkaan, jossa oli useampia tyttöjä, tuli muutamia mustalaisia, jotka kyselivät tytöiltä, eivätkö tahtoisi povaamisen kautta tietoa sulhoistansa. Tuopa olikin tytöistä varsin huvittavaa, ja antoivatkin mustalaisten povata, vaan nämä eivät muutoin sanoneet saavansa oikein vissiä tietoa, jos eivät saaneet tytöiltä heidän pyhävaatteitansa, sormuksia y. m. kahdeksi eli kolmeksi päiväksi huostaansa. Mielihyvällä pistivit tytöt vaaditut kappaleet mustalaisten säkkiin; mustalaiset läksivät matkoihinsa, luvaten kolmen päivän perästä tuoda hyvät tiedot tyttöjen sulhoista. Tytöt elivät hyvässä toivossa, mutta kolmen päivän kuluttua ei kuulunut mustalaisia koko tienoilla. Näin muodoin saivat he tytöiltä parhaat huivit ja kultasormukset y. m. itsellensä narratuiksi. (Ilmarinen 20.9.1867) 

Ansaintamahdollisuuksista saadaan yksi konkreettinen tieto pikku-uutisesta "Rikas kerjäläinen".

Turussa otettiin tämän kuun 13 p. kiini vaimoihminen, puettu kehnoimpiin ryysyihin. Hän joutui epäluulon alaiseksi, kun vähä välistä tuli samaan puotiin vaihtamaan 3 ruplan seteliä. Nimensä sanoo hän olevan Sofia Friblad, värjärin kisällin tytär Jokioisten kartanosta Tammelasta. Hänen tyköänsä löydettiin, paitsi kahvipannu ja muutama palanen leipää, ryysyihin käärittynä 77 ruplaa 90 kop. Venäjän rahaa ja 126 m. 87 penniä Suomen rahaa. Hän sanoo kerjäten ja korteilla povaten ansainneensa tämän kaiken. Hänellä löydettinki ikivanha korttileikki. (OWS 3.8.1867)

Mitään jälkeä teksteissä ei enää ole siitä, että ennustajat oikeasti tietäisivät jotain.

Kuopiosta ... kuin kortin-panijoilla eli povareilla on ennustuksia ja tietoja varalta useampiakin, niin että jos niistä joka kymmeneskin sattuisi vähän todenmukaista, niin ollaan valmiit sanomaan: "kyllä se tietää!" ja "kyllä se puhuu tottakin!"(Tapio 1.6.1861)

Kuva: British Libraryn digitoimasta painatteesta  

perjantai 1. syyskuuta 2023

Välähdyksiä povauksen historiasta Suomessa (1/3)

Vuosi sitten totesin puhetavan (eli diedeellisesti ilmaistuna diskurssin) povauksesta muuttuneen merkittävästi 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Tätä on syytä katsoa inan tarkemmin ja samalla miettiä tekstien suhdetta ajan todellisuuteen. Tekstit olen (tietenkin) poiminut sanahaulla (povaus povaamalla povata povari) Kansalliskirjaston digitoinneista eli rajoittunut suomen kieleen.

Varhaisin osuma oli Lönnrotin Rautalammelta, Juhana Ihalaiselta vuonna 1831 saama Tupakkiruno, jossa on esimerkki tai näkemys siitä, miten naisesta tulee povaaja (Mehiläinen 7/1836)

Tämä morsian mokoma / Ei saanut sinä ikänä / Puhemieheltä puhetta, /Eikä suuta sulhaselta.

Jopa outti, jonka jaksoi, / Kun ei kuulunut ikänä / Oikiata ottajata, / Sai viimmen salamusikan.

Sitte kohta kortit osti, / Alkoi pouata pojille, / Emännille ennustella;

Tuli palkaksi tupakki.

Talvet korjassa körötti, / Kesät kulki kuokkimassa, / Kuokkapalkalla kylissä.

Povaamiseen ei siis nähty vaadittavan mitään erityisempää kykyä tai osaamista. Korttien ostaminen riitti. Tarinassa Muutamista naimisasioista Korpelan kylässä (Maamiehen ystävä 4.9.1852) on viitteitä taidosta, mutta huomattavaa on, että tietoämmät olivat oman kylän asukkaita eivätkä kiertäjiä. 

Korpelan kylässä oli tietoämmiä, jotka katsoivat käsiä ja povasivat korteilla, näin muka ennustain uteliaille tulevaista onnea. Yksi näistä oli noitakeinoinsa tähden varsin tuttu. Tämän luokse meni nyt Männisten tytär neuvoa ja apua etsimään. Ensin katsotti hän kätensä, näetytti unia ja povautti...

Paikkakuntalaisten povaus esiintyy parissa Oulun Wiikko-Sanomien paikalliskirjeissä.

Heinijärveltä... Juuri samallaisia kuin ennen oli Äksän seurakunnassa Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaija, niin on usioita meidänkin seura- ja kyläkunnissamme; he kulkevat juoruten ja valehdellen yhtä ja toista. On heillä monia muitakin keinoja; he povaavat kortista ja katsovat käsiä, joista he juttelevat pitkiä loruja ja ovat tietävinään sekä menneitä että tulevaisia asioita; näillä narraavat ja pettäävät he heikkouskoisia, erinomittain niitä naisia, jotka alinomaa ovat miehen toiveissa. (OWS 26.3.1859) 

Temmekseltä... Elatuskeinot ovat monellaiset, saapi sanoa niistäki, jotka elävät toisten ihmisten epäuskon ja turhain luuloin nojassa. On täälläkin, jos lienee muillakin kylillä, kuulusa ämmä, jolla on kupparin-, povarin ja tietäjän-virka; ja onhan niitä paljo, jotka tahtovat tietää tulevaa tietämätöintä onneansa, jonka luulevat povarin ja ennustajan heille saattavan sanoa, siksi menevät he sellaisen povarin ja ennustajan tykö. (OWS 3.3.1860) 

Vuoden 1860 jälkeen tekstejä ei löytynyt. Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että jokaisella kylällä ennustaminen olisi päättynyt, vaan paremminkin sitä, että joko kirjoittajat itse tai toimitus puolestaan on todennut, ettei tästä suomalaisuuden nurjasta puolesta tarvitse kertoa julkisuuteen. Kuitenkin Wiikko-Sanomien käyttämästä kirjapainosta ilmestyi vuoden 1872 kirjamarkkinoille "Uusi Povaus- ja Unikirja, taikka neuvoja monen erilaisen povauskonstin oppimiseen korteilla kuin myös ei tunnettuun tapaan povata kahveen."

Hypoteesia vahvistavat myöhemmät tekstit, joissa korostetaan, että ennustajat eivät ole suomalaisia tai "oikeita suomalaisia".

Kuopiosta... Ulkomaan kerjäläisiä oli muutamia näilläkin markkinoilla, joista muuan eukko povasi naimaonnia naisille vesilasista, jossa oli muutamia sammakon poikia, kuin myös möi onnen-lippuja ja lauluja. Meitä tuhmia suomalaisia saapi narrata jos minkälaisilla konsteilla, kuinha se waan on ulkomaan konsti. (OWS 25.1.1873)

Pälkjärveltä... Mutta toisinpa elää tämmöisillä Pitkänrannan reissuilla semmoiset perhekunnat, jotka osaavat vietellä kansaa uskomaan "poppakonstejansa". Akat "povaten, katsovat kättä ja nuoria neitoja kylvettäen, nostavat sillä tavoin lempeä, että sulhaset mieltyvät"... (huomaa, että semmoisia löytyy ainoastaan Kreikanuskoisessa talonpoikaiskansassa, joka vielä näihin asti on hyvin alhaisella valistuksen kannalla, ei osaten lukea vähääkään). (Karjalatar 9.3.1883)

Vasta kun tuuli oli kääntynyt, muisteltiin Porissa oman kaupungin tietäjää 1800-luvun puolivälissä.

... merkkinainen täällä Malmiriihten "kuopilla" oli n. s. "Filatuksen Katja", joka maanalaisessa luolassaan elätti henkeään "povaamalla" ja oli muuten aikanaan tavattomaan kuulu taidostaan kyetä tirkistämään tulevaisuuden hunnun taakse. "Katja" oli tavattoman vanhan näköinen, kuiva, käyränenäinen naisolento, joka jo ulkomuodollaan sai vähemmän uskovankin hypnotiseeratuksi. Tätä "Sibyllaa" käyttivät kaupungin silloiset säätyläisetkin ahkeraan tulevaisuutensa hämärää "horoskooppia" (ennustuspeiliä) asettamassa eikä "Katjan" kotonakaan "kundeja" puuttunut. (Satakunta 27.4.1907)

Kuva: British Libraryn digitoimasta painatteesta 

torstai 31. elokuuta 2023

44. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuun puolivälissä spostilaatikkoon tuli toinen esitarkastuslausunto. Tässäkin oltiin sitä mieltä, että käsikirjoitukseni täyttää Opinahjon minimivaatimukset väitöskirjalle. Joten jo viikkoa myöhemmin oli tiedossa väitöspäivä, vastaväittäjä ja sali, joista tehtiin virallinen päätös eilen tiedekuntaneuvoston kokouksessa. Yli neljän kuukauden toimettomuuden jälkeen aika reipas tahdin muutos.

En päässyt heti työstämään ehdotettuja parannuksia, sillä olin suurimman osan kyseisestä viikosta Ruotsin reissullani (Kaksi päivää kartanossa, Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (1/2)Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (2/2)Kahdella kiertokävelyllä & Historiska museet - jälleen). Ennen lähtöä ehdin toki purkaa toisen esitarkastuslausunnon pointit samaan taulukkoon, jossa oli kesäkuun lopulla saapuneen ekan lausunnon näkemykset. Kullekin riville olin merkinnyt statuksen ja korjattuani huomautetut kirjoitusvirheet, kokonaistilanne ei numeerisesti vaikuttanut matkaan lähtiessä aivan toivottomalta. Kun siis aktiivisesti yritin unohtaa, että työläimmät ja hankalimmat pointit olivat jäljellä. (Stressille ei saa antaa tilaa, sillä sitten en saa enää mitään aikaiseksi.)

Sattumalta Ruotsin reissun aikana virtuaaliohjaajani Tara Brabazon puhui otsikolla How to make examiner corrections to your thesis. Pari pointtia oli relevantteja, mutta kuunnellessa piti pitää mielessä se, että suomalaisessa systeemissä ei ole ehdollista hyväksyntää. Periaatteessa voisi siis jättää kaikki esitarkastuslausuntojen ehdotukset huomiotta. Se olisi tietenkin erinomaisen typerää eikä kunnioittaisi tarkastajien asiantuntemusta ja nimellistä korvausta vastaan tekemää työtä.

Koska Suomessa useimmat esitarkastuslausunnot ovat puoltoja ja ne eivät saa olla ehdollisia, tarkastajille voi syntyä kommunikaatiohaasteita. Keväällä eräs keskustelukumppanini muisteli tekemäänsä tarkastusta, jossa hän ja toinen esitarkastaja olivat yhtä mieltä fundamentaalista ongelmasta, mutta eivät halunneet antaa hylsyä. Haasteeksi jäi kommunikoida korjauksen olennaisuus sanomatta, että se oli välttämätön. Voin vain toivoa, ettei esitarkastajillani ollut tällaisia ajatuksia.

Näyttää siis siltä, että väitöstilaisuuteni järjestyy ennen kuin opinto-oikeutta on kulunut neljä vuotta eli tavoiteajassa. Näin vaikka väitöskirjaprojektini jämähti vuodeksi. "Menestykseni" salaisuus on ennen kaikkea se, ettei aikaa kulunut rahoituksen hakemiseen ja siitä murehtimiseen. Avuksi oli myös aineistolähtöisyys eli aikaa ei tuhraantunut aineiston miettimiseen ja etsimiseen. Korpuksen keräykseen kului toki puolisen vuotta, mutta samalla kypsyivät ajatukset siitä, mitä teksteistä voi ja pitäisi sanoa. (Tosin kyseisiä ajatuksia on edelleen kehiteltävänä käsikirjoitusta viimeistellessä.)

Olen tehnyt kirjaprojekteja sekä liian nopeasti että liian hitaasti. Suo siellä ja vetelä täällä. Mutta, kun Brabazon seuraavaksi puhui otsikolla Why you need to finish your PhD quickly olin samaa mieltä siinä, että viivyttelyllä on selviä haittoja ja riskejä. Lisäksi on sairaan ihanaa saada jotain valmiiksi.

Silti oli oikea ratkaisu jättää työ limbotilaan, kun sen kehystys ei itseäni tyydyttänyt. Minulla oli keväällä 2021 raakaversiot kaikista käsittelyluvuista, joista ohjaajilla ei ollut kovin kummoista sanottavaa. Toukokuun ohjauspalaverissa Ohjaaja ehdotti kolmen kuukauden keskittymistä väitöskirjaan. Kun takana oli alkuvuoden vapaapäivätön kirjoittaminen, en reagoinut vastaanottavasti, mutta tein kiltisti duunia läpi helteisen kesän ja koristelin raportin blogiin vankilakuvin.

Vasta kauan jälkikäteen tajusin, että ilmeisesti visiona oli se, että viimeistelisin väitöskirjan samana eli tekemisen toisena vuonna. Tähän viittasi alkusyksyn ohjauspalaveri, jonka vartista uhrattiin kolmannes opintosuunnitelmaani, jonka tuolloin puuttuneet pisteet Ohjaaja lupasi runoilla tiedekunnalle vanhoista tekemisistäni. Pian tämän jälkeen tekemiseni hyytyi.

Vähäisemmällä kunnianhimolla ja ymmärryksellä olisin varmaan voinutkin saada syksyllä 2021 kokoon käsiksen, joka olisi kelvannut esitarkastukseen ja ehkä sen läpäissytkin. Perustulokset olisivat samoja kuin nyt, mutta tuotoksessa ei olisi ollut mitään kehumisen arvoista. Viime syksyn paluu käsikirjoituksen pariin alkoi runnomishengellä, mutta se kuitenkin vei lopulta merkittävästi parempaan suuntaan.

Kuva: Löjliga Spel Kort med Scener utur Fredmans epistlar (1820)

keskiviikko 30. elokuuta 2023

"Hän oli tullut Ruotsista"

Sukututkimuksen klassikkoihin kuuluvat hämärähköt tarinat muualta tulleista, tavalla tai toisella hienommista esivanhemmista. Joskus ollaan lähellä totuutta ja joskus ei.

Yksi tällainen esimerkki on Artturi Leinosen muistelmassa Maalaispojan matkaanlähtö (1959). "Nurmon mumma" oli jutellut

eräästä luutmantista, joka oli joskus, pian parisataa vuotta sitten, liittynyt sukuun. Hän oli tullut Ruotsista, josta joutui pakenemaan piestyään jonkun korkeampiarvoisen esimiehensä pahanpäiväisesti, tuli jotain pohjoista tietä tai Merenkurkun yli Suomen puolelle ja pohjaksui Uppalaan, jossa nai talon tyttären ja pohjaksui Uppalaan, jossa nai talon tyttären ja jäi vävyksi. Hänen nimensä oli Ekstam, niin Mumma kertoi, ja hän oli sekoittanut tätä ruotsinmaalaisen suvun verta supisuomalaisiin uppalaisiin. (s. 16)

Koska nykyaika, Leinosen Geni-profiilin kautta löytyy nurmolainen äidinäitinsä Maria Loviisa Salomonintytär Perälä ja tämän äiti Maria Ekstam. Sukunimeä ei siis tarvinnut muistella sukupolvien takaa? Mutta Geni-profiilia tarkemmin katsoen on erittäin epäselvää, mistä sukunimi on sinne päätynyt, sillä sitä ei ole Marian kummallakaan vanhemmalla eikä aviomiehellä. Turvallisempaa pakittaa askel. Tai pari.

Leinosen äidin Geni-profiilissa on linkki Nurmon rippikirjaan 1861-69 s. 265, jossa Maja Lovisa Salomonsdotterilla on syntymäpäivä 23.12.1830. Artturin mumman profiiliin linkitetty RK 1832-45 s. 39 on siis oikea. Siinä ollaan tarinaan sopivasti Uppan Kivistössä. Marian aviomies Salomon Mattsson on syntynyt Upassa 10.1.1789, mutta Maria Gustafsdotter 22.12.1795 Raskussa.  

Salomon tuntuu siis lupaavammalta yhteydeltä tarinan Ekstamiin. Geni-profiiliaan katsoen äitinsä on Upan tytär ja isänsä isä puolestaan Ilmajoella syntynyt Jaakko Jaakonpoika Ekstam "Sotilas (1776 alk. varakorpraali), Ilmajoen (nyk. S:joen) Seinäjoen kylästä, Joupin ja myöh. Nurmon Latva-Marttilan trp (jo 1790), sotilas, torppari Latva-marttilassa". Että sellaista ruotsalaisverta.

tiistai 29. elokuuta 2023

Täydennysosia

1) Kaikki löytyy aikanaan? Kun kirjoitin yli vuosikymmen sitten kamariherra von Knorringista yritin muistaakseni Ruotsistakin kysellä oliko kamariherroilla joku hovissa käytetty univormu. Vasta tänä vuonna tuli vastaan Konung Carl XIV Johans hov och ordens costumer, jossa kamariherra näytti edestä ja takaa tältä:

2) Muistini on näköjään seula, johon ei jää juuri mitään. Jossain kesän sanomalehtiselailussa innostuin hakemaan täysivaltaisuuden saaneita naisia. Minkä olin tehnyt jo muutama vuosi sitten! Tuolloiseen sarjaan tuli sentään pari nimeä lisää: Fredrique Blum (FAT 27.5.1830), A. G, & M. L. Falck (ÅU 21.6.1864), kornettsdottren M. S. Romell (ÅU 25.10.1864). Ensiksi mainittu on tunnettu kirjailijana, jonka perheeseen tutustuin vuonna 2009, ja, jonka tuotannon attribuutioita pohdin myöhemmin

3) Keväällä ilmestyneen kirjan tiimoilta pohdin kesän alussa ensimmäistä patsasta / henkilömuistomerkkiä / julkista taideteosta. Teema palasi mieleen, kun Åbo Allmänna Tidningissä 11.7.1818 huomasin tuottolistan Matthias Caloniuksen muistomerkille.

Eri puolilta suuriruhtinaskuntaa saaduilla varoilla vuonna 1822 pystytetty uusklassillinen sarkofagi punaisesta graniitista, jonka oli suunnitellut ruotsalainen arkkitehti C. Fr. Sundvall. Kuten Veli Pekka Toropainen huomauttaa, muistomerkki ei sijaitse Caloniuksen varsinaisella hautauspaikalla, mutta samalla hautausmaalla.

4) Herppasin pari vuotta sitten Kanto-tietokannassa esillä olevista henkilötiedoista. Kesällä huomasin, että ne ovat nykyään käytössä ja näkyvillä Finnassakin. Esimerkiksi omat tietoni. Positiivisen kautta, ehkä tällä saadaan Finnaan vihdoin ripaus identiteettihallintaa. (Edelleenkin kohdallani on toiminta-alana fysiikka, vaikka en ole sitä opiskellut enkä tutkinut. Julkaisemisesta puhumattakaan.)

5) Merkitykselliset etunimet (ks. Jumalan Parannus ja Varma Kosto, Täydennysosia (1), Täydennysosia (6)) olivat (taas) kesällä esillä sukututkijoiden FB-keskustelussa, johon kertyi 100 kommenttia. Mainittiin uskottavasti m.m.
  • Tyyni Taitava Katri (Mäntsälä 1890-luku)
  • Tyytyväisyys (Vihti, hautausmaa)
  • Jenny Impi Siviä (kommentoijan isänäiti)
  • Raittiina Sievä (hautakivi)
  • Impi Tyyne Siviä (kommentoijan isoäiti)
  • Naima Muisto Matilta(Matilda) (tarina)
  • Anna Armias Suomi Rauha (ei lähdettä)
  • Salli Rauha Unelma (kommentoijan anopin sisar, Kannakselta)
  • Terve Taimi ja Mainio Alku (Edvard Ivendorffin lapsia)
  • Rauha Varma, Ilta Tyyni, Eino Armas, Onni Vilpas (kommentoijan äiti sisaruksineen)
  • Rauha Uutinen (kommentoijan sukulainen, joka syntyi juuri ennen talvisodan päättymistä)
  • Onni Aarre Kallis (kommentoijan sukulainen)
  • Anna Aina Ilona (syntynyt 1930-luvulla)
  • Kaarlo Toivottu Poika (pormestari Itä-Suomessa)
  • Tyytyväinen (kommentoijan isoisän täti, elinvuodet 1861-1939)
Lisäksi jaettiin tarina kestikievarin lapsista Anna, Aina, Ilta, Rauha, Matti. Kustaa ja Ville, jotka illalla kutsuttiin nukkumaan huudolla "Anna aina iltarauha matkustaville") 

maanantai 28. elokuuta 2023

Viipurilaisten koulupoikien pahuus vm. 1894

Nykyään saa toistuvasti lukea mediasta, että ratkaisu nuorison yhteen tai toiseen ongelmaan olisi se, että opettajat toimisivat kouluissa tavalla tai toisella. Toista oli ennen, jolloin Viipurin kaupungin kansakouluopettajien valiokunnan mielestä ongelmat ratkaistaisiin - kirjoituksella sanomalehdessä. Ei heidään kirjoittamallaan, vaan sanomalehden auktoriteetillaan muotoilemalla.

Viipurin sanomissa ideasta ei innostuttu, mutta siihen tarttui 6.6.1894 koiranleuka, joka on voinut kyllä keksiä koko valiokunnankin. Hän kirjoitti: 

Mutta minä, minä pidän asian peräti tärkeänä. Sillä vielä nytkin kun muistan poikuuteni huikeat päivät — niinkuin Aleksis Kivi sanoo — herahtaa silmästäni katkera katumuksen kyynel. Jos minun poikana ollessani joku olisi kirjoittanut mahtavan pääartikkelin sanomalehteen kaikista niistä pahuuksista, joita minä ja kumppalini harjoitimme, olisimme varmaan ja arvelematta heti kääntyneet hyveen tielle. Moni seikka olisi nyt toisin ja omantuntoni taakka äärettömän paljon kepeämpi. Mutta silloin vielä oli ruoskavalta yksityisten lastenomistajain verraten heikoissa käsissä, eikä sanomalehdistön — tuon kolmannen valtiomahdin.

Lainauksena valiokunnan yhteydenotosta esitettiin 17-kohtainen lista epätoivotusta toiminnasta:

1) Kaikenlainen sopimaton käytös

2) Kaduilla ja toreilla kuleksivat tyhjäntoimittajina sekä oppivat näpistelemään.

3) Rajaton vapaus (ei määrä-aikaa eikä -paikkaa.)

4) Eivät anna tietä, vieläpä tuuppivat vanhempia ihmisiä ohikulkiessaan.

5) Pilkkaavat ja kiusaavat raajarikkoisia.

6) Tunkeutuvat maksutta huvipaikkoihin.

7) Huomauttajille antavat karkeita vastauksia.

8) Tappelevat laitakaupungeilla; järjestetyt kivisodat väliin. Pahimpia paikkoja tässä suhteessa ovat Kolikkoinmäki, Havi, Tiiliruukki, Neitsymiemi ja Sorvali, jossa veden sijaan rauhalliselle käyjälle sataa kiviä ja joka muutenkin on tunnettu otolliseksi kaikkien paheiden taimilavaksi.

9) Keräävät paperossien päitä, tuhraavat tulitikkuineen ja tekevät tulen vaaraa.

10) Kiroavat ja puhuvat tuhmuuksia.

11) Piirustelevat seiniin ja yleisiin paikkoihin hävyttömiä kuvia ynnä kirjoituksia.

12) Varastavat syksyin kasvitarhojen tuotteita, hiipimällä ojia myöten niihin illoilla ja öillä.

13) Esplanaadissa y. m. puistoissa katkovat puitten ja pensaitten oksia, tallaavat nurmen, keikkuvat aidoilla ja jahtaavat risinkkapyssyillä pikkulintuja, joita vastaan myös ankaraa hävityssotaa käyvät kaupungin liepeiden lähimetsissä, joissa kortinlyöntiäkin harjoitetaan, erittäin Paulovskissa.

14) Varastavat veneitä ja upottavat niitä avaamalla tapit, särkien lukot y. m.

15) varastelevat tyhjiä pulloja ja tekevät saadulla rahalla vaihtokauppaa.

16) Omenajaalat ja makeiskauppiaat ovat vaarassa syksyllä.

17) Hankkivatpa olutta ja 50 p:nin punssiakin, kun sattuu.


sunnuntai 27. elokuuta 2023

Petokohtauksia 1800-luvun Satakunnassa

Satakunnan Kansassa julkaistiin 19.3.1932 lähetetty kirjoitus nimimerkiltä P., jolle oli tullut mieleen "kertoa vanhoja juttuja petoeläimistä."

Itse en ole nähnyt sen pelottavampaa petoa kuin ilvesvainajan, joka jonakuna talviaamuna oli asetettu porstuaan pirtistä läpi seinän ulottuvan vuoliaisen päälle. Se tapahtui joskus 1880-luvun keskipalkoilla. Muistan kovin hyvin, että edellisinä päivinä oli kotona ollut paljon miehiä. Ilveksen matkoista oli puhuttu ja sen jälkiä seurailtu. Jonakuna iltapäivänä se sitten oli ammuttu, en muista edes missäpäin, mutta todennäköisesti etäällä kodistani. 

Kettuja kyllä olen nähnyt kotini ympärillä vielä verrattain myöhäisinä aikoina. Niitä varten asetettiin monena vuonna haaska navetan takana olevalle Norjanmäen pellolle ja siitä joku ammuttiinkin. Navetan sillalla niitä odoteltiin kuutamoöinä. Olin siellä joskus itsekin mukana värjöttelemässä, mutta harhalaukaukset vanha suusta ladattava niillä kerroilla kyllä antoi. 

1850-luvulla oli kotiseudullani ollut susia aika runsaasti. Niitä liikuskeli siellä sekä talvisin että kesäisinkin. Niinpä kertoili isäni usein, kuinka hän kerran alle kymmenvuotiaana - siis jossakin 1855:n lähellä - oli joutua suden suuhun. Häntä ei komennettu työhön vielä siinä iässä, mutta aamiaiselle hän sai mennä käskemään rakennusten läheisellä pellolla ojia kaivavat miehet, joista yksi oli hänen isänsä. Miehet lähtivät aterialle, mutta poika jäi leikkimään pellolla olevien hakonappulain kanssa. Ja kun hän siinä parhaillaan piti iloansa, ulvahti susi läheisyydessä. Päälle se oli yrittänyt ja hullusti siinä olisi taitanut käydä, ellei olisi ollut kaatunut aita lähellä. Se aita oli kahden vainion väliaita, ojan reunalle tehty. Ja kaatunut se oli tietysti ojaan päin, ojan päälle. Poika ymmärsi kontata aidan alle ja pani tietenkin äänensä kuuluville. Susi ei osannut tulla aidan alle, mutta tepasteli kyllä pojan kohdalla aidan päällä. Ja kun asuinrakennus oli lähellä ja ruokapöytä vielä lisäksi ikkunan kohdalla, huomattiin pojan tukala asema heti, vaikka huutoja ei sisälle kuulunutkaan. Susi oli ollut kovaa poikaa, melkein oli seivästä ulottunut antaa, ennenkuin lähti aidan päältä metsään. 

Toinen samanaikainen tapaus kerrottiin minulle karhusta. Kertoja kuoli 80-vuotiaana pari vuotta sitten. Ja hän kertoi, että jonakuna kesäiltana myöhään oli hänen isänsä palannut Porista kantamus tavaraa selässä, m.m. jauhojakin. Paikkakunnalle ei silloin vielä käynyt maantietä, se pohjattiin muutamaa vuotta myöhemmin hätäaputyönä suurena nälkävuonna. Porissa käytiin silloin jalkaisin polkua pitkin, joka suunnilleen noudatteli nykyisen maantien suuntaa. Miehemme oli Haukijärven kohdalla nousemassa pientä mäen nyppylää, kun kuuli läheltä karhun mörinän. Sellainen ääni ei ollut miehelle mikään tuntematon. Hän siis ymmärsi heti paikalla, että nytpä on emäkarhu poikasineen liikkeellä. Pappakarhu ei nimittäin koskaan viitsinyt ihmisen rauhaa häiritä, ellei sitä ahdisteltu, eikä sitä emäkarhukaan juuri tehnyt muulloin kuin poikasia mukanaan kuljetellessaan.

Miehemme tiesi siis heti äänestä, että emäkarhu on lähestymässä. Ja tiesi hän äänestä senkin, että tapeltava on. Rivakasti hän siis kääntyi päin ääntä. Samalla hän yritti riisua taakkaa selästään, mutta sitä hän ei ehtinytkään saada ilmoitetuksi, sillä karhu painoi suoraa päätä hyökkäykseen. Eipä siis muuta kuin sylipainiksi raskas taakka seljässä. Miehenkin täytyi yrittää päin, sillä jos aikoi säilyä karhun käpälän musertavalta iskulta, oli äkkiä päästävä ihan karhuun kiinni.

Siispä mies juoksi ja karhu juoksi päinyhteen saadakseen kumpikin vastustajan syliinsä. Miehen osalta hyökkäys onnistui sikäli, että karhu sai vain vähäsen miehen päänahasta käpälällään irroitetuksi. Mies oli saanut hyökätessään puukkonsa tupesta kouraansa ja sillä hän alkoi kutittaa karhua lapaluun takaa kaikin voiminsa. Ja onneksi puukossa olikin sen mittainen terä, että se hyvin osuessaan ulottui sydämeen asti. Niinpä kamppailu päättyi siihen, että sekä karhu että mies kellistyivät maahan, edellinen viimeiset virtensä vetäneenä, jälkimäinen uupuneena ja verta vuotavana, koska osa päänahkaa oli tullut silmille. Neljä penikkaa täytyi sentään vielä lopettaa, ennenkuin ehti rauhassa huoahtaa ja sitten mennä Haukijärven rannalle naamaansa pesemään ja päänahkaa lakin alle asettelemaan. Mutta kertojani muisti - hän oli tapauksen sattuessa jonkun matkaa toisellakymmenellä —, että isän pää oli ollut kauhean näköinen hänen vihdoin kotiin päästyään. Mutta pää siitä tuli vielä moneksi kymmeneksi vuodeksi, koska tämän kirjoittajakin miehen hyvin muistaa.

Saman kirjoituksen karhuosuutta oli mukana koosteessa Kesyjä karhuja. Siitä syntyi sarja, jonka myöhemmät osat olivat Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa, Pappilan karhu, Täydennysosia karhuista Keuruulla, Vielä yksi tanssiva karhu.