Pälkäneen vaprikööri

Hyppään matkakertomuksessa nyt Oulun arkistoaherruksen ohi Mänttään, jossa tietenkin suuntasin Serlachius-museoihin, joissa olin viimeksi ollut kesällä 2014. Nyt houkutteli erityisesti Ehrström-näyttely, joka oli jaettu molempiin museoihin tavalla, jota en täysin ymmärtänyt. En myöskään tajunnut, miksi näyttelyä taustoittavassa filmissä (YouTubessa on erilainen) pääosassa oli aviomies, kun suurin osa esillä olevista teoksista oli rouvan. (Joka oli blogin alkuaikoina esillä biografisen gradun vuoksi.)

Teosten rivissä huomasin tutun hahmon, Pälkäneen Vapriköörin, joka oli tullut ikuistettua kesällä 1896 kun maalari oli vielä Olga Gummerus. Kyläkirjaston kuvalehti esitteli Vaprikööriä numerossaan 7/1898 aloituksella

Ei ole sitä Pälkäneen asujainta kansakoululapsesta hamaan haudan partaalle ehtineeseen, joka ei tunne Vaprikööriä. Ja matkailijakin tullessaan Pälkäneen kirkonkylään ja tiedonhaluisena kysellessään sen oudon kummituksen tarkoitusta, joka kohotaksen matalan tuvan harjalta, kylän korkeimmalla kohdalla, saa hymynsekaisen vastauksen että se on Vapriköörin nahkatehdas, tuulen voimalla käytettäväksi aijottu. 

Ken utelee tarkempia tietoja, saa silloin kuulla kerrottavan miehestä, joka on, niinkuin niin moni muukin meikäläinen, yrittänyt ilman opetusta ja koulunkäyntiä oman luontaisen kykynsä nojalla kehittymään siihen, mihin hänen luonnonlahjansa niin selvästi viittaavat, niin vastustamattomasti pakottavat, koneiden rakentamiseen ja entisten parantamiseen uusilla keksinnöillä. 

Hänen mielenrikkaudestaan ovat sikiytyneet aatteet monenmoisista tuulen tai veden voimalla käj-tettävistä koneista, tehtaista, myllyistä nuuskan jauhattamista tai vuotien valmistelemista varten, ihmisen lentämisestä siipien avulla, kelkkajarrusta ja suksijarrusta mäenlaskua varten, käsin väännettävistä tai jalan poljettavista rattaista paljoa ennemmin kuin polkupyörä joutui meillä tunnetuksi y. m. 

Perusteellisemman katsauksen Vaprikööristä eli Kustaa Aataminpoika Pakarisesta (8.2.1815-13.6.1901) kirjoitti W. K. Kuuliala ja se julkaistiin Kotiseudussa 2/1938 varustettuna samalla valokuvalla kuin kuvalehden juttu. (Ilmeisesti julkaistu uudelleen kirjassa Vanhaa Pälkänettä (1949).) Kuulialan käytettävissä on ollut Pakarisen omaelämäkerta. Vai "muistiinpanokokoelma, jonka Kustaa Aataminpoika on sanellut noin vuonna 1890, ollessaan 75-vuotias"?

Päivälleen hän osaa muistaa esim. seuraavan 11-vuotiaana kokemansa seikkailun: "23:s päivä Huhtikuuta, joka oli Sunnuntai, olin minä suuruksesta päivällisiin asti jäällä kiekkoo lyömässä paljaan jaloin, eikä yhtään jalkoja kylmentänyt ja kyllä silloin maallakin lämmin oli. Kovin pelkäsin isäni kuritusta, mutta oli sentään kotoo pois."

Pakarisen elinaikana julkaistiin kirjoitelmansa Suvi ja talvi tekijänimenä Kustaa Syrjänpää, joka Kuulialan mukaan viittaa Syrjänharjuun. Kuuliala kutsuu sitä arkkikirjaseksi eli ehkä sivujen vähäisyys selittää puuttumista Fennicasta.

Palkittuja opettajia vuonna 1909

""Takalan Miinan" pikku tuvassa Hongiston kylässä, Koskella Turun puolessa, on koulu ollut käymässä yhtä mittaa 33 vuotta. Ahkerasti ja mitään palkkaa pyytämättä on siellä aherrettu ja korkeaopppisimmistakin tehty oppineita. Koulunopettaja, Wilhelmiina Takala eli Lavett on opettajasukua, lastenopettajan tytär ja itse jo 7 vuotiaasta ollut mukana opetustoimissa. Runsaasti on elämä jakanut huolia ja vaivaa tällekin uskolliselle opettajalle, kovimman koettelemuksen sittenkin säästi vanhuuden päiväksi, jolloin tulipalo häneltä hävitti kodin ja koulun. Ihmisten kiitollisuutta ei tuli kumminkaan ole voinut hävittää."

Miina Lavett syntyi tammikuussa 1841 Kosken Hongistolla itsellinen Simon Mattsson Lavettin ja vaimonsa Lena Johansdotterin tyttäreksi. Itsekin siis opettajana toiminut Simon oli sotilaan poika. (RK Koski 1867-1876, 1877-1886)

"Ainoa miesopettaja tämän vuotisten muistopalkintojen saajain joukossa on mäkitupalainen Juho Laitinen Kuopion maaseurakunnan Vehmasmäen kylästä. 47 vuotta on hän, pian 68 vuotta täyttävä kirvesmies ja suuren perheen isä, pitänyt pyhäkoulua kinkerikunnassa ja parhaat oppilaansa on rippikoulu sieltäpäin saanut. Hyvin ansaittu on hänen muistolahjansa."

"Kohta täyttää 74 vuoden ijän neiti Charlotta Wendelin Pälkäneellä, missä hän kymmenien vuosien kuluessa on opastanut monta lasta lukemisen taitoon alati perin niukasta korvauksesta. Taudit ja raihnaisuus eivät enää salli hänen jatkaa vaatimatonta kotikouluaan. Työn tunnustukseksi ja myötätuntoisuuden osoitukseksi kohtalon kovin kolhimalle, raajarikkoiselle, aivan varattomalle vanhukselle on pieni muistolahja aiottu."

Tekstilainaukset: Otava 16.1.1909
Tunnelmakuva: Kaarlo Karin piirros. Tuulispää 17.7.1903
Tausta: Tammikuun 14. päivän rahasto

Perunanviljelystä Suomessa 1803

Inrikes tidningar julkaisi 21.&22.6.1803 Suomen Talousseuran raportin perunanviljelyksen tilasta Suomessa. Seuran toimesta oli perunanviljelysopasta painettu 4700 kappaletta ja jaettu rahvaalle sekä luettu ääneen saarnastuoleista. Opastusta oli annettu muitakin reittejä ja jaettu siemenperunaa erityisesti Turun ja Porin läänissä. Mouhijärvellä oli alle 50 tynnyrin tuotannosta vuonna 1797 päästy jo 800:aan. Hämeen ja Uudenmaan kehityksestä noteerattiin Pälkäne, jossa perunaa tuotettiin jo niin paljon, että sitä riitti eläinten rehuksi.

Mäntsälässä oli laitettu peltoon 255 tynnyriä ja 15 kappaa ja nostettu 2312 tynnyriä perunaa. Yksittäisistä viljelijöistä saivat suurimman sadon sihteeri ja kapteeni Furuhjelm Urjalassa kertoimella 22 ja 20 sekä Nordgren Tammelasta kertoimella 21.

Kymeenläänistä raportti nostaa esiin tietenkin Asikkalan, jossa Laurellin toimesta perunanviljelyä kehitettiin jo 40 vuotta aikaisemmin. Tieto ja taito ei sieltä kuitenkaan ollut levinnyt Sysmään, Mikkeliin ja Iittiin, jossa valitustyötä oli edelleen tehtävänä. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, jossa rahvas ei ollut viljelyä suuremmalti omaksunut.

Oulun läänissä alkoi jo ilmastokin olla esteenä, Kuusamossa ei yksikään rahvaan edustaja ollut kylvänyt perunaa. Läänin sankariksi nostettiin Salosta (Saloinen) talonpoika Anders Persson Heikkilä, joka oli 6-7 tynnyrin kylvöstä saanut 60-70 tynnyriä perunaa ja edellisenä syksynä jopa 80.

Suomalaisia pääkalloja

Yle promosi Facebookissa Elävästä arkistosta ohjelmaa Rotuoppia ruotsalaisittain. Tekstistä ei löytynyt minulle mitään kovin uutta tai erilaista. Mutta kiinnitin huomiota kappaleeseen

Hegermanin mielestä kaikkein vastenmielisin kirja tuolta ajalta on Gustaf Retziuksen laatima "Finska Kranier", joka esittelee suomalaisia pääkalloja vuodelta 1878. Kirja esittelee suomalaisia kalloja, joista Retzius löysi jopa 29 eri mitattavaa suhdetta.

ja mieleen tuli tutkimuskysymys: miten Suomessa suhtauduttiin kirjaan sen ilmestyttyä? Eli suoraan Historialliseen sanomalehtiarkistoon. (Tai ei suoraan, sillä sivusto oli alhaalla suurimman osan eilisestä.)

Suomenkielisissä sanomalehdissä Retziuksen tutkimuksiin viitattiin enimmäkseen liittyen lappalaisasutuksen levinnäisyyteen esihistoriallisella ajalla. Pikaisesti vilaistuna Retziuksen tutkimuksiin suhtauduttiin arvostuksella, mutta myös tieteellisellä kriittisyydellä. Popularistisempi näkemys Retziuksen kirjoituksiin löytyy Keski-Suomesta 24.12.1881. Artikkelissa todetaan:

"vaan suurimman ja kallisarvoisimman lahjansa on professori Retzius Suomalaisille antanut julaistessaan 1878 Tukholmassa tuon erittäin kauniin ja muhkean sekä sievästi kirjoitetun koruteoksensa "Finska Kranier" (Suomalaisia pääkalloja), joka ruotsalaisella ja ranskalaisella tekstillään ja varsin monilukuisilla, hyvin onnistuneilla kuvillaan kentiesi enemmän, kuin useimmat muut kirjat on levittänyt ulkomaille tietoa Suomen kansan menneistä vaiheista ja nykyisestä, kotoisesta elämästä."

Eli suomalaiset olivat iloisia kun ulkomaankielellä meistä oli kerrottu jotain julkisuuteen.

Sanomalehdistä selviää myös miten Retzius hankki aineistoaan. Suomen ylioppilaitten Upsalan-matkan raportissa todetaan:

"Mainio tiedemies Retzius on kerännyt kokoelman pääkalloja, joka hakee vertaistansa. Siihen oli pari vuotta sitten tullut lisään uusi kaappi, joka sisältää Pälkäneeltä tuotuja pääkalloja. Kertomus siitä, kuinka tämä kallisarvoinen kokoelma oli joutunut ruotsalaiseen museoon, oli sangen opettavainen ja teki erinomaisen vaikutuksen, kun se kerrottiin vieraassa maassa. Retzius oli nimittäin pari vuotta takaperin matkustanut Suomenmaassa ja tullut Pälkäneen kirkkoon, jonka rappeutuneesta tilasta meille juteltiin. Me olimme juuri olleet tilaisuudessa nähdä kuinka ruotsalaiset hoitavat sellaisia muistomerkkejä! Lattiakin oli myyty huutokaupalla, ja vanhat ihmisen-luut olivat kaikkialla näkyvissä. Vieras pyytää ja saa luvan ottaa näistä luista ne, jotka voivat olla tieteelle arvollisia, ja vie mukaansa ison joukon. Tosin on hyvä että ne tälläkin tavalla saattoivat tiedettä hyödyttää, vaan häpeä on että sivistyneestä Suomenmaasta tämän-arvoiset kokoelmat viedään pois vielä armon vuonna 1873! Tämän ja samankaltaisten kokoelmain oleminen ulkomailla on oleva meille pysyväisenä häpeäpilkkuna." (Uusi Suometar 18.6.1875 )

Vanhojen hautojen äärellä

Eiköhän jokainen ole kuullut Pälkäneen vanhaa kirkkoa mainittavan? ... Kun permanto kauttaaltaan puuttuu, ovat haudat jääneet avonaisiksi. Pälkäneen kirkkoon astuessa luulisikin tulevansa johonkuhun pedonluolaan, eikä ihmis-vainajien lepopaikkaan. Kuolleet ovat kiskotut haudoistaan. Tuohon on pieni arkku viskattu ja sen ruumiin jäsenet kopistetut sinne ja tänne. Tuossa arkussa ei ole kantta ja siinä lepäävältä ruumiilta ovat rievut revityt hajalle ja pää poissa! Holvihaudat ovat ammollaan näyttääkseen katsojalle häväistyjä leposijojaan. Niitten ovi-aukkojen ulkopuolella on kokoontunut luita, multaa ja särkyneitä hautakiviä, joista kirjoitukset ovat kuluneet. Sanalla sanoen ylt'ympäri näkyy hävityksen jälkiä. Mutta ei siinä kyllä että ihmisten hahmoja kirkossa raadellaan, niitä kuljetetaan myös pitkin kyliä. Niinpä nähtiin muutamia vuosia sitten eräänä aamuna luuranko pystytettynä erästä kirkonkylässä olevaa aitaa vasten. Nähtiinpä myös pääkalloja ojassa maantien vieressä eräitä virstoja kirkosta. Huhu käy kansassa, että ihmis-luita vietiin yöllä kuormittain johonkin luumyllyyn. (Tampereen Sanomat 20.12.1879 )

Eräällä haudalla nähtiin seuraava kummallinen päällekirjoitus: "Tässä lepää Maija Kaisa Juhantytär, synt. joulukuun 4 p:nä 1826, kuollut heinäkuun 28 p:nä 1845. Hän kuoli varsin sopimattomalla ajalla, ihan heinänkorjuuaikana." (Sanomia Turusta 30.10.1883)

Käydessäni [Hattulan kirkossa] vieritettiin iso alttarin eteinen kivi sijoiltaan ja kurkistettiin lattian alle. Pian nähtiin, että 3-4 arkkua oli ladottuna päällekkäin, lähinnä oli lasten ruumisarkkuja ilman mitään multaa. Muutamia avattiin, jotka olivat vuosilta 1636 ja 1687, erään vanhuksen y.m. arkussa ei ollut ollenkaan vuosilukua. Pukineet olivat hyvin säilyneet, kukkaset oli kädessä, muutamalla seppele päässäkin, mutta tuskinpa olisi kasvoja kukaan tuttavakaan tuntenut. Kyllä mahtoi silloin olla myrkyllinen ja epäterveellinen haju kirkossa, kuin noin, niinsanoakseni paljaaltaan vaan sinne pantiin. (Hämeen sanomat 30.07.1886)

Jouduin Turussa olemaan tyhjäntoimittajana useita tuntia, jolla ajalla pistäysin tuomiokirkossa. Katselin sen sisustaa ja etenkin äskettäin siistittyä kuningatar Kaarina Maununtyttären hautaholvia ja kuoria sekä muita siellä löytyviä muinaisajan muistoja. Kävin myöskin tuomiokirkon alustassa katsomassa siellä olevia satojen vuosien vanhoja ihmisruumiita, jotka vielä ovat täydessä ihmismuodossa. Kehoitan jokaista Turussa kävijää, joka ei ennen ole niitä katsomassa ollut, uhraamaan aikaansa sen verran, että ehtii käydä sanotun kirkon alustassa, sillä varmaa on, että aika, jonka tämä käynti vaatii, tulee kyllin palkituksi. Näitä ruumiita katsellessasi varmaankin huomaat, kuinka vähäpätöinen on ihminen kaikessa mahtavuudessaan. (Satakunta 17.9.1889)

Muinaismuistoja Ulvilan kirkossa. Tällä viikolla on maisteri Yrjö Blomstedt ollut tutkimassa Ulvilan ijäkkään kivikirkon permannon alustaa. Kaikkiaan löydettiin viisi tavallaan säilynyttä hautakiveä, joista ehjin on Anolan herran Axel Kurjen hautakivi, johon on piirretty parikymmentä Kurki-suvun vaakunakilpeä ja ilmaisee muuten, että Axel Kurki kuoli vuonna 1630. Kivi pystytettiin kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle seinää vastaan. Sen alta haudasta löydettiin kuuden ihmisen luurangot, hopeasta tehty N-kirjain, kaksi kultaista helmeä ja silkkinen päähuivi. Alttarin oikealle puolelle pystytettiin taas Sunniemen herran Götrik Fincken hautakivi, jossa on Fincke- ja Boije-sukujen vaakunoita sekä ruotsiksi raamatunlause: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan poikansa j.n.e." Haudassa sen alla on levännyt, paitsi Götrik itse, myöskin hänen puolisonsa Katharina Boije. Kivi oli niin murtunut, että se on täydytty panna puiseen kehykseen. Haudasta sen alla tavattiin luurankoja, silkkivaatteita, tukkaa y.m. Kolme muuta kiveä nostettiin niinikään permannon lata ja asetettiin seisomaan kirkon eteiseen, seinää vastaan. Niissäkin näkyy jälkiä runsaista vaakunapiirroksista, vaan muuten ne ovat niin kuluneita, ettei niistä paljon tolkkua enää saa. Yhdessä on kumminkin vuosiluku 1375; toisessa luulee erottavansa jätteen jostakin nimestä "Tolfe" tai jotakin sellaista. Tarkempi tutkimus antanee ehkä selvempää valoa näistäkin kivistä. Paljon muita hautakiviä on permannon alla ollut, vaan ne ovat aikojen kuluessa niin rikkimurretut, ettei niistä tule sen parempaa selkoa, kirjaimia näkyy joissakuissa palasissa vielä olevan. Ihmiskäsi on selvästi niitä rikkonut ja käyttänyt niitä seinien tilkitsemiseen. (Satakunta 3.8.1893)

Vanhoja ruumiita on Tyrvään vanhan kirkon alla useita kymmeniä. Useat ruumiista ovat katolisajalta ja aikanaan olleet pappeja, kuten pukujen jäännökset osottavat (messukasukat y.m.). Vaikka ne niin muodoin ovat ainakin 400 vuotta maanneet hautaholvissa, ovat ne kuitenkin niin hyvin säilyneet, että useoilta saattaa vielä erottaa aivan selvään kasvojen piirteet, kulmakarvat j.n.e. Viime viikolla otettiin ne kaikki ulos ränsistyneistä arkuistaan ja puhdistettiin sekä toimitettiin uudestaan suljettuihin arkkuihin, joissa ne nyt saavat rauhassa säilyä vanhan käyttämättömän kirkon alla tulevien sukupolvien katseltaviksi ja tutkittaviksi. (Uusi Suometar 30.6.1896)

Kolerahautausmaa vuodelta 1831 täällä Helsingissä sijaitsee Hietaniemellä, aivan sikäläisen asfalttitehtaan vieressä. Miten lukuisasti siihen on koleraan kuolleita haudattu ei enään voi sanoa. Ainoastaan yhtä hautaa kaunistaa muistokivi, johon on vainajan nimi piirretty. Hautauspaikka on kerrassaan huonossa korjuussa. Siitä on vuosien vieriessä vedetty hiekkaa muualle, niin että siihen haudattujen luut nyt ovat näkysällä, tienoon lapsien leikkikaluina ja jokaisen tallattavana. Paikan rauhoittamiseksi ei ole tehty mitään. Päinvastoin näyttää siltä kuin olisi sitä raastettu kaikin tavoin. Sen vieressä on roskan kaatopaikka. (Päivälehti 19.7.1896)

Löydettyjä muinaisaikaisia ruumisarkkuja. Clouberg'in perillisten kartanossa Torikadun 2:ssa Viipurissa likasäiliötä kaivettaessa on näinä päivinä noin puolentoista metrin syvyydestä löydetty ruumisarkkuja useampiakin, joissa arkkujen laudat ovat vielä eheitä ja enää vaan mustuneita luita. (Kaskisten Lehti 30.09.1904)