tiistai 1. heinäkuuta 2025

Helsingistä Turkuun höyrylaivalla kesällä 1889

Päivän uutisissa vuonna 1889 julkaistu Matkamuistelmia (*) on allekirjoitettu nimellä Oleks. Kirjoittaja toteaa aluksi kuljettaneensa edellisenä syksynä karhut Korkeasaareen, mutta tämä ei auta tunnistamisessaan. Matkansa pysähtyi Turussa ja Ahvenanmaalla ennen Tukholmaa. Liikkellelähtö tapahtui Helsingissä. 

Syy, minkätähden matkustimme höyrylaiva "Nystad"issa, oli se, että tämä höyry kulkee koko matkan Turkuun saakka kauniissa saaristossa, johon tahdoimme tutustua. Näin kävimme, Porkkalassa, Pikkalassa, Svenvik'issä, Fagervik'issä ja kauniin Barösund'in kautta. Täällä on luonto ihana. Jylhät vuoret, milloin honkien ja lehtipuiden koristamat, milloin paljaat, ahtaat vedet, pitkät salmet ja molemmalle puolelle ulkonevat syvät lahdet tyynine vesipeilineen, kaikki muodosti maiseman täynnä rauhaa ja suloa. Kello puoli yhdeksän illalla rupesivat Tammisaaren kirkontornit näkymään. vasemmalla puolella kulkuväylää oli kaunis havumetsä ja miellyttävä puhdas hietaranta. Erääseen pieneen, ihanaan lahteen oli maalattu laiva laituri lipputankoneen tehty. Ihmisasuntoa ei näkynyt läheisyydessä eikä laivaakaan pysähtynyt siltaan. Kohtelias kapteeni selitti meille, että rannikon nimi oli "Hvitsand" (valkohiekka) ja silta sekä siitä vievä tie oli yksityisen henkilön, vapaaherra H:n, huolen kautta hiljan rakennettu.

Mutta minne tie? Dagmar'in lähteelle. Ja nyt juohtui mieleeni kaikki kertomukset H. H. M. M:iensa täällä käynnistä. Tämän lähteen reunalla olivat He toissa kesänä suvainneet viettää eräitä tunteja yksinkertaista perheelämää luonnon helmassa. Keisarinna itse oli keittänyt kahvin, johon tarvittavan veden Keisari oli noutanut rannalta, jolle hän myös oli tehnyt pienen kivisillan, kun ranta oli loiva. Terve tulleet takaisin!

Kello yhdeksän tulimme Tammisaareen. Täällä oli seuraavana päivänä seminaarin laulututkinto ja lopputoimitus, jonka tähden laiva jäi odottamaan Turusta ja Ahvenanmaalta kotoisin olevia oppilaita toiseen päivään kello yhteen asti. Hyvä aika siis tutkia ja tarkastella kaupunkia. [...]

Jatkoimme matkaamme. Seuraamme oli tullut noin kaksi tusinaa nuoria neitosia, joiden läsnä olo ei enentänyt hiljaisuutta laivalla.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin olimme Hankoniemessä, jossa höyry pysähtyi kuuluisaksi tulleen möljän ääreen, joka kyllä näytti tarvitsevan jatkoa. Tätä ei oltu hommattu sen enempää kuin että sen tuleva laajuus oli merkitty tynnyreillä. Laiva seisoi kylliksi kauvan, että saimme nähdä kivenhiomis-osake-yhtiö "Granit'in" työpajan ja valmiin varaston. [...]

Sitten kävimme Nordenskiöldin kivellä (eräs N:skiöldin täällä käymisen muistoksi korkealle mäelle tehty kivipöytä). Se on kauniisti hiottu, kirjoituksella varustettu, ja kivipenkkien sekä pensaiden ympäröimänä. Pienen ruotsinaikuisen linnoituksen "Gustafsvärd'in" rauniot näkyvät tähän, sekä etempää Hankoniemen silmä, sen pulska majakka Mutta eteenpäin vaan. Tulimme Bromarf'in pitäjään, jossa höyry kävi kirkonkylässä. Näimme pienen puukirkon, joka oli tehty vanhaan kaavaan: jyrkkä katto, pienet akkunat ja kello-tapuli erillään kirkosta.[...]

Saloon emme poikenneet; jätimme vaan eräitä matkustavia Vartsaloon. Kauniit olivat seudut, mutta kovasti nukutti; oli näet kello jo kaksi yöllä. Kävimme siksi levolle emmekä havahtuneet ennenkuin pitkä vihellys ilmoitti, että lähestyimme Turkua

(*) I 18.06.1889 no 139; II 12.07.1889 no 159; III 13.07.1889 no 160; IV 10.08.1889 no 184; [V] 10.09.1889 no 210; VI 25.10.1889 no 249; VII 30.10.1889 no 253; VIII 06.11.1889 no 259

maanantai 30. kesäkuuta 2025

Heinäkuun jumalanpalveluksissa 1800-luvun alkaessa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

Tuolloinkin hallinto havitteli uusia kaivoksia, joten vuosittain oli syytä lukea vuonna 1723 annettu Armollinen Plakati ja Säändö niistä vapauxista ja Eduista, kuin kaikkein niiden yhteisesti pitä nautita saaman, jotka täsä Vantakunnasa ja sen omaisisa Maakunnisa jongun-kaldaisia Metall- ja Mineral Suonia ja hyödyllisiä Kivenlaatuja löytävät, ilmei andavat ja käymän saattavat. Tekstissä lueteltiin metalliesimerkkeinä "Kulda, Hopiata, Vaskea, Tina, Plyijyä, Elävätä hopia ja Rauta"

Useampia eli lähes kaikkia koski tammikuussa 1738 annettu Asetus kaikinaisten Rättyin kokomisesta Paperi-Brukeihin Waldakunnasa. Tekstiilien keruu paperitehtaisiin kuului jumalanpalvelusten ohjelmistoon myös lääninkanslian kuulutusten aiheena. Turun kuulutusten läpikäynnissä nämä ovat erottuneet poikkeuksellisella kaksikielisyydellään (1760176317941797)

Vaikka tavanomainen palveluksenvaihtoaika oli syksyllä heinäkuun lukuohjelmaan kuului vuonna 1757 annettu Asetus, niiden rangaistuxesta, jotka kirjoittavat eli andavat kirjoittaa itsellensä petollisia Orlofs- eli Lupa-Sedeleitä taicka Ero-Sedeleitä irti palveluxesta. Liikkumiseen liittyi myös vuoden 1741 Asetus Irrallisesta ja hyödyttömästä Väestä, kuin Ulkomalda sisälle tule niin myös kerjäämisen estämisestä, johon sisältyy mielenkiintoisia rinnastuksia.

kaiki Judalaiset, Sawojardit, Liinan dansajat, Commediantit, ja muut kuoharit mikä nimi heillä olla mahda, Mustalaiset, Zigenarit, jotka moninaisella Jumalattomuudella, ennustuxilla, vallheilla ja varkaudella tekevät Yhteiselle Kansalle suuren vaivan ja rasituxen, niin myös muut senkaltaiset, jotka Barometerein, kaikenlaisten klasein, Theen ja muiden vähemmän tarpeellisten kaluin kansa Ulkomaalda Valldakundaan tulevat, ja valmista rahaa myötänsä poisvievät 

Tähän nuorallatanssijoiden liikkumisen kieltämiseen törmäsin, kun selvittelin karhujen tanssittajia. En ehkä tuolloin lukenut asetusta huolellisesti, sillä nyt herää kysymys savojardien ansaintatavoista eli paheksutusta toiminnasta. Olof Dalinin lehdessä 1700-luvun alussa savojardilla on selässään laatikko, spelwärk. Posetiivareita? SAOB:n artikkelista syntyy sama mielikuva.

Kulkemiseen liittyi vielä myös vuonna 1748 annettu asetus jonga kautta ne niin kutsutut Tattarit eli Mustalaiset ja Zigenarit, kuin myös irralinen ja Joutilas väki, kieletän kulkemasta ymbäri Maata, joka toistettiin heinäkuussa "raja maissa", kun se oli jo maaliskuussa luettu koko maassa.

Lisäksi "niisä Paikkakunnisa Merimaista jotka makavat Merenkulmalla" luettiin syksyllä 1750 annettu asetus niistä Merimenoon harjaunduneista Miehistä, jotka jo ovat andaneet, eli tästälähin tahtovat andaa enrolerata eli sisällekirjoitta heidän nimens, palvelemaan Kuningallisen Amiralitetin alla.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2025

Läänityksen saanut taloudenhoitajatar


Inrikes Tidningarissa 9.8.1784 julkaistu ilmoitus on lähtökohtaisesti tavanomainen. Joku on kuollut kaukana lähtökohdistaan ja mahdolliset perijät ovat tuntemattomia. Ilmoitustekstissä on kuitenkin pari mielenkiintoa herättävää yksityiskohtaa. Ensinnäkin vainaja Anna Margaretha Böhmin oli syntynyt "jollain Saksan seudulla". Toiseksi häntä kutsutaan taloudenhoitajaksi, jolla oli ollut elinikäinen "läänitys" rälssitilaan. Kolmanneksi, ettei asiat olisi liian yksinkertaisia, hänen sanotaan kuolleen 6.2.1782 Mynämäellä, jonka haudattujen listassa ei ole vastaavaa riviä.

Helposti ei myöskään löydy Antikkalan omistushistoriaa, mutta kylläkin paljon sen osia. Wikipediasta aloittaen

Antikkalan kylässä on sijainnut kaksi taloa, Antintalo ja Haijala eli Hajala. Molemmat tiloista ovat olleet rälsseinä. Antintalo kuului myös Turun tuomiokirkon omaisuuteen vuodesta 1421. Kirkontilojen peruutusten myötä Antintalo joutui kruunun haltuun vuonna 1555, mutta Haijala säilyi rälssitilana vielä ison reduktion jälkeenkin. Antintalosta tuli yksi Mietoisten ensimmäisistä perintötiloista vuonna 1761.

KA 7588:118
Kirkonkirjoissa Antikkalan kaksijakoisuus on vaikeasti hahmottuvaa, mutta esimerkiksi vuoden 1750 henkikirjassa selvää.   Erilliset nimet näkyvät vuoden 1845 maakirjassa, jossa Hajala on rälssitalo ja Antintalon osti verolle 22.2.1762 tilaa viljellyt Henrik Johansson, joka lienee oheisessa henkikirjaleikkeessä päällimmäisenä. Paikallaan on 1700-luvun lopulla Matts Henriksson, joka osti tilan äidiltään (1. lainhuuto 31.3.1773).

Eli säätyläisten kesken tehdyt kaupat, jotka löytyvät Turun maakunta-arkiston lainhuudatuskortistosta koskevat sitä puolikasta, jonka tulot eli "läänityksen" Anna Margaretha Böhmin tuntemattomana ajankohtana sai. Varhaisimmassa kirkkoherra Lars Sacklinius sai 1. lainhuudon 24.11.1727 "Antikkalalle", jonka oli myynyt kornetti Berndt Johan Wunsch. Maakirjojen perusteella omistus siirtyi vuoteen 1739 mennessä Anders Henrik Ramsaylle (s. 1707) (KA 7517:146, 7546:143, 7589:140).

Hän kauppasi tilan hovijunkkari Blechard Lybeckerille (s. 1723), joka sai Antikkalaan ensimmäisen lainhuudon 7.10.1765. Toisessa lainhuudossa, jonka onnistuin löytämään tuomiokirjasta miehiä kutsutaan langoksiksi. Tällä tarkoitettiin sitä, että Ramsayn äskettäin kuollut vaimon sisar oli Lybeckerin vaimo. Ilmeisesti tila pysyi sitten suvussa, sillä Gustaf Bleckert Lybecker sai 1. lainhuudon 29.1.1807.

Anna Margareta Böhmin/Bömin (s. 1720) kävi Antikkalasta käsin ehtoollisella viimeistään vuonna 1761 (Mietoinen RK 1759-1764, 3). Vuodesta 1765 alkaen hänet on rippikirjassa merkitty Antikkalan puolikkaan emännän paikalle (Mietoinen RK 1765-1770, 99;  RK 1771-1782, 5; Mynämäki RK 1765-1770, 309;  RK 1780-1785, 351). 

lauantai 28. kesäkuuta 2025

Iisakki Saarijärven poikamiesvuodet, poikansa sanoin

Alavuden kirkko
Signe Brander, Museovirasto
Iisakki Mikonpoika Saarijärvi syntyi 28.6.1851 Sydänmaan kylässä Alavuudella. Poikansa kertomuksen mukaan 

Hän oli pienen talon poika, A:n pitäjän, S:n kylästä. Hänen isänsä oli suuri juoppo ja omasi niitä paheita, jotka sen yhteyteen kuuluvat. Hän eli sitä elämää, että tulkoon jälkeemme vaikka veden paisumus. Talo velkaantui velkaantumistaan, mutta siitä ei hän välittänyt, juomingit saivat yhä hurjemman luonteen, sekä jalka-vaimojen luku karttui sitä mukaa kuin ajat vierivät eteenpäin. 

Kirkonkirjojen mukaan Iisakin isä oli Mikko ja kertomuksessa häntä kutsuttiin pitäjällä Rumpu-Mikoksi. Tarinassa Iisak on lapsisarjan vanhin ja isä-Mikon kuolemaa seuraa tilan pakkohuutokauppa. Kuoleman ajoitus ei stemmaa kirkonkirjoihin, joissa Saarijärven osalla on kylläkin toinen omistaja vuoteen 1870 mennessä (RK 1864-1870, 909; 1871-1880, 671)

Iisakkin on merkitty kirkonkirjoihin raajarikoksi (RK Alavus 1881-1890, 106, 961; 1891-1900, 1344) ja vammautuminen on olennainen osa kertomusta, joten 1860-luvun nälkävuosien jälkeen ajoitettu jakso pitänee paikkansa.

Heti kun Vaasan rata valmistui, niin lisakki muutti Porin rataosalle, jossa hän pääsi jarrumieheksi santajunaan. Siihen aikaan ei ollut vielä ilmajarruja, joten täytyi käsin jarruttaa, ollen se useammassa tapauksessa epä-varmaa, jos saa pidättämään junaa lainkaan. 

Kokemäellä oli eräs hieta-kuoppa, jonne piti laskea hieta-vaunuja miesvoimalla. Iisakki oli myös niissä jarru-miehenä. Erään kerran oli heillä laskettavana kymmenen vaunua alas kuoppaan, mutta silloin eivät jarrut pitäneetkään, vaan vaunut syöksyivät alas kuoppaan hirmuisella ryskeellä. Toiset jarru-miehet hyppivät pois, nähdessään uhkaavan vaaran, mutta Iisakki ei joutanut ajatella pois hyppäämistä, sillä hän oli tottunut tekemään työnsä aina kunnollisesti. lisakki kiertää jarruaan epätoivon vimmalla. Viimein jarru-tanko katkeaa. Iisakk putoaa vaunujen väliin, vasen jalka mennen poikki ja oikea  jalka ruhjoutui niin pahoin, että luut irvisti ulos. lisakki makasi pyörtyneenä pitkän ajan, toisten työmiesten luullen hänen kuolevan.

Töysässä vihittiin 18.11.1888 itsellinen Iisakki Mikinpoika Saarijärvi ja itsellisnainen Lovisa Kustaantytär Puoliväli. Eli tätä ennen Iisakki oli suunnannut

T:n kappelia kohti, jossa, kuten hän itse sanoi, ylhäisen isän ilmoittaneen olevan hänelle varattuna vaimon, kuten ennen raamatun Iisakille. Todellisuudessa oli lisakki hänet jo ennen nähnyt ollessaan edellisellä kerralla korjailemassa rukkeja sekä myömässä käsitöitään. Silloin oli hän jo salaisesti häneen rakastunut, ja sitten oli hän nähnyt unta hänestä, että kun vaan yrität, niin kyllä sinä hänet saat. Nyt hän menikin oikeastaan kosimatarkoituksessa, osti kahden markan nisut kelkkaansa ja niin hän saapui siihen taloon, jossa hänen mieli-tiettynsä hääri askareissa. [...]

Oli jo ilta myöhä, ennen kuin lisakki sai tilaisuutta esittää asiaansa Lovisalle. Talon-väki oli jo mennyt levolle, ainoastaan Loviisa oli jäänyt lämmittelemään jalkojaan, ison hiilloksen ääreen. Hanna, Lovisan tyttö jo nukkuu sikeätä ilta-untaan suuren pirtin perä-sängyssä. Iisakki kysyi, jos Lovisaa haluttaisi syödä vehnästä, ottaen samalla vehnäs-koppansa esille. Lovisalla ei tietystikään ollut mitään sitä vastaan. Siinä vehnästä syödessään Iisakki esitti asiansa, että vaikka hän onkin näin vaivaisen näköinen mies, niin kyllä hän pystyy vaimonsa elättämään yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja vähän paremminkin, niin, että etkö sinä Loviisa tulisi jakamaan kanssani tätä maallista vaellusta? 

[...] Loviisa sanoi miettivänsä asiaa ja ilmoittaa päätöksestään Iisakille myöhemmin ja meni nukkumaan tyttönsä viereen. [...]

Mutta lisakki ei siihen tyytynyt, vaan meni nukkumaan Lovisan viereen, huolimatta Lovisan vastustuksista. Lovisa kiepsahti seinän viereen heittäen Hanna tyttärensä keskelleen, joten lisakki el päässyt kosketuksiin hänen kanssaan. Iisakki huomasi, ettei tämäkään peli vetele taivuttamaan Lovisaa. Siksi nousi hän ylös ja haki ulkoa kelkastaan jotain herkku-ruokia ja alkoi syömään, pyytäen Lovisaa tekemään samoin, johon Lovisa lopulta suostuikin. Siinä syödessään Iisakki oikein ylhäisen isänsä kautta rukoili Lovisaa vaimokseen, luvaten pitävänsä vaimoaan oikein paperoidussa kamarissa ja laittaa hänen elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Siinä heidän syödessään ja keskustellessaan olikin jo aika kulunut aamu-tunneille, jolloin he molemmat vetäytyivät nukkumaan omille vuoteilleen. 

Nukuttuaan ainoastaan jonkun tunnin, olivat Lovisan kasvot aamulla raukeat, jolloin talon väki alkoi ilkkua, että ei sillä ole väliä minkälainen mies tulee, niin kaikki ne Lovisalle kelpaa. Ja olihan siinä syytäkin, sillä talon renki, joka nukkui toisessa sängyssä, oli nähnyt lisakin menevän Lovisan viereen, mutta oli jo nukahtanut, ennen kuin lisakki tuli sieltä pois. Siinä ei siis ollut epäilystäkään, etteikö Iisakki nukkunut siellä koko yötä. Ihmiset yleensä ovat taipuvaisia alentamaan kanssa-ihmisiään, jos heistä joku hairahtuu. 

Iisakki tapasi vielä ennen poislähtöään Lovisan, sanoi jäähyväisensä, luvaten pian tulla uudelleen. Ja silloin sanoi hän vievänsä Lovisan mukanaan, johon Lovisa ei vastannut mitään. Iisakki käänsi kelkkansa nokan koti-pitäjäänsä kohti ja kevein askelin hän kulki, vaikka “leiviskän” painoinen puujalkansa olikin raskas. Sitä hän ei nyt huomannut, sillä olihan hänellä kaunis morsian siellä takanaan. Saapuessaan H:n taloon, oli hän niin iloissaan, että yritti tanssia, vaikka se kävikin kovin kankeasti luonnollisista syistä. Sisarensa luuli hänen tulleen hulluksi tahi olevan juovuksissa, mutta kun Iisakki kerkesi selittämään, minkä aarteen hän oli löytänyt matkoillaan, niin ei hän enään ihmetellyt Iisakin iloa. lisakki esitti heti asiansa, mitä varten hän oli tullut: että siskonsa mies tulisi hänelle puhemieheksi, sekä, että he saisivat viettää häänsä sisarensa kotona, johon isäntä heti suostuikin. Iisakki lähetti heti tiedot siskoilleen, jotka kaikki olivat olleet naimisissa vuosia. Kaksi veljeään oli mennyt Amerikkaan, joten heitä ei ollut saapuvilla. 

Tieto Iisakin naimisiin menosta nosti aika metakan kylällä. Varsinkin kunnanmiehet ilkkuivat, että kyllä pian saa vaivais-makasiini syöpäläisiä, kun “Keppijalka-Iisakkikin" menee naimisiin. Kylän vaimoväki taas supatteli, että minkähänlainen “lotuska” sekin ihminen mahtaa olla, joka sen raihnaisen miehen kanssa menee naimisiin. 

Iisakilta ei kulunut monta päivää alkuvalmistuksissa, kun hän oli taas matkalla “aarteensa” luo. Tällä kertaa otti hän siskonsa miehen hevosen, ja oikein kirkkoreen, jolla hän porhalsi, laulellen Davidin psalmia. Jokainen oli kehunut Lovisalle Iisakkia sillä aikaa, kun hän oli häähuonetta valmistamassa. Lovisan aivoissa heräsi ajatus, että ehkä hän voi hyvinkin elättää perheensä. Mitään rakkautta ei Lovisa tuntenut, ainoastaan sääliä, sillä hän oli hyvin hellätunteinen. Lovisa kysyi neuvoa isännältään, joka oli vakava ja harvapuheinen mies, joka oli vastannut, että kyllä Iisakki akkansa elättää. Se oli sillä päätetty. Lovisa lupasi lähteä Iisakin matkaan, kun hän tulee häntä noutamaan, niinkuin hän lähtiessään lupasi. 

Oli jo ilta, kun lisakki ajaa karautti pihaan. Lovisa riensi antamaan heiniä hevoselle, mutta isäntä lupasi panna hevosen yöksi talliin ja kehoitti Iisakkia jäämään yöksi taloon, johon lisakki lopulta suostuikin, vaikka hänellä olikin ollut aikomus heti lähteä takaisin ja mennä huomenna kuulutuksille. Emäntä laittoi illallisen nuorelle parille, ja ilta kului rattoisasti Hannan leikkiessä äitinsä ympärillä. Isäntä maksoi Lovisalle kuuluvan palkan ja lahjoitti vielä lisäksi kymmenen markkaa, joten he voivat lähteä aamulla aikaisin. Nyt pääsi Iisakki vapaasti hyväilemään Lovisaansa. Iisakki myöskin lupasi ottaa Hannan tyttärekseen, kun päästään A:n pappilaan. 

Iisakki nousi aikaisin ylös, ja valjasti hevosensa, ja pian sitä oltiin tulossa kotiin päin hyvää vauhtia, sillä hevonen ikävöitsi kotiaan, siksi se juoksi yhtenään. Saavuttuaan H:n taloon, oli päivä jo puolessa. Iisakki kiirehti pappilaan vielä sinä iltana. Syötyään isäntä pisti toisen hevosen eteen, ja niin sitä oltiin taas matkalla kohti pappilaa, tällä kertaa isäntä ollen puhemiehenä mukana. A:n pappila on pitäjän suurin talo, ollen rovastilla yksinään niin iso jyvämakasiini. kuin koko suuren pitäjän lainamakasiini, sillä jokaisen velvollisuus oli tuoda jyviä ja lehmiä silloin kun talosta kuolevat vanhukset.

Rovastin kansliassa istui itse rovasti, paksu kuin tynnyri, jonka eteen Iisakki morsiamensa sekä puhemiehensä kanssa astui. Lujalle siinä otti ennenkuin lisakki sai kuuluutuskirjan. Arvattavasti rovasti pelkäsi, että kerjäläiset lisääntyvät hänen taivaallista rauhaansa häiritsemään. Mutta kuitenkin antoi hän sen lopulta, kun H:n isäntäkin vakuutti Iisakin elättävän perheensä. 

Joku naapureista oli käynyt kaupungissa, josta oli tuonut viinaa, kuinkas muuten. H:n isäntäkin oli tuottanut viisi litraa, heillä oli aikomus juottaa nuori pari juovuksiin samana iltana, kun he palaavat pappilasta. Kuuliaisillaksi oli tuotu, paitsi viinaa, myöskin laatikollinen limonaatia, limonaatin sekaan oli sekotettu viinaa yhteen pulloon, joka oli laitettu tarkasti eri paikkaan nuorta paria varten. Heti kun hevonen ajoi pihaan, ja tulokkaat saapuneet tupaan, kutsuttiin nuori pari kamariin saamaan vähän virvoitusjuomaa. Iisakki oli ehdoton raitis, häntä ei olisi saanut ottamaan viinaryyppyä mistään hinnasta. Kaupungissa käynyt mies esiintyi tarjoijana, silmää iskettiin, suhistiin miehen tarjoillessa “limonaatia." Nuori pari joi lasinsa pohjaan saakka, tarjoilijan kaataen lisää. Siirryttiin sitte illalliselle. lisakille tuli ihmeellinen ruoka-halu, vaikka ei se huono ollut ennenkään, mutta nyt se vasta vaan yltyi mitä enemmän hän söi. Lovisalta sitä vastoin poistui ruokahalu kokonaan ja poistui hän mennen pata-penkille istumaan ja alkoi itkeä tihruttamaan. Mutta Iisakin saarnasuoni puhkesi ja hän alkoi saarnata paukuttaa, niin että suuren pirtin seinät tärisivät, talonväen nauraa virnistellessä. 

Lovisa alkoi tuntea suurta katumusta ottamansa askeleen johdosta, mutta asiat olivat jo niin pitkällä, että oli myöhäistä enään perääntyä. Hänen päässään pyöri monenlaisia viinahöyryjen nostattamia ajatuksia ja hän alkoi etsiä nuoraa hirttääksensä itsensä ja talonväellä oli täysi työ pidättää häntä pääsemästä ulos aikeitaan toteuttamaan. Iisakki ei huomannut Lovisan aikeita, nauroi vain ja tepasteli kehuen, kuinka hänellä on komea emäntä. He asuivat H:n talossa niin kauan kun vihkiminen oli toimitettu, johon meni aikaa kolme viikkoa. Vihkimisen jälkeen läksi nuori pari kiertämään ulkoptäjiin. Iisakki jatkaen edellistä ammattiaan, tekemällä rautalangasta hiiirenpyydyksiä, leipä-pistelöimiä y.m. talouskapistuksia. Usein joutui Lovisa vetämään keikkaa, lisakin parhaansa mukaan perästä auttaessaan, ja Hanna kuorman päällisenä. Kylänväki ilkkui, että kaikkiin se akka otetaan, kun kelkan vedikkoon. 

perjantai 27. kesäkuuta 2025

Kusti Saari ja luokkataistelijoiden kasvatusolosuhteet

Nyt kun Kansalliskirjasto on digitoinut Pohjois-Amerikassa ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä saamme lisätietoa siirtolaisten lisäksi heidän ajatuksistaan kotimaastaan. Tämä kävi ilmi, kun joku hakusanani osui Toverittaressa ilmestyneeseen Kusti Saaren jatkokertomukseen Minkälaiset olosuhteet kasvattavat luokkataistelijoita (13.03.1923 no 1120.03.1923 no 12, 27.03.1923 no 1303.04.1923 no 1410.04.1923 no 15, 17.04.1923 no 1624.04.1923 no 1701.05.1923 no 1808.05.1923 no 1915.05.1923 no 2022.05.1923 no 21, 29.05.1923 no 2205.06.1923 no 2312.06.1923 no 24, 19.06.1923 no 2526.06.1923 no 26)

Työkansa 28.3.1913
Kertomuksen päähenkilö on Kosti, jonka lapsuuden kuvaus muodostaa pääosan tarinasta. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen hän on jo nuori aikuinen ja lähtee tukkityömaille. Ennen ensimmäisen maailmansodan alkua hän lähtee Atlantin toiselle puolelle ja päätyy läntiseen Kanadaan, British Columbiaan. 

Koska usein on helpointa kirjoittaa omista kokemuksista, vahvin johtolanka oikeaan Kusti Saareen on samalla nimellä B.C.:ssä allekirjoitettu ilmoitus, jossa kaivataan Alavuudelta kotoisin olevaa Albin Haurusta. Albinin harvinaisemman nimen ansiosta on selvää, että häntä oli aiemmin hakenut veljensä Matt Haurunen, joka asui vuonna 1918 Idahossa (Toveri 21.1.1918).

Veljesten äidin sisaruksilla on käytössä Kustin alkuperäinen sukunimi Saarijärvi. Kertomuksesta tuttuja etunimiä ovat Iisakki, jolla on vaimo Lovisa. Heille oli syntynyt Alavuudella 3.8.1889 Kustaa Kosntantin, joka kuoli Yhdysvalloissa. Kun jatkokertomus alkaa Iisakin elämällä A:n pitäjässä, oikea perhe on löytynyt ja kertomuksen yhteys todellisuuteen todennäköinen. 

Kustin kertomuksen varhaisimmassa lapsuudenmuistossa on mukana kaksi vuotta vanhempi Lovisan tytär Hanna

Mökissä ei ollut juuri mitään suuhun pantavaa, siksipä Lovisa valmistikin Hannaa ja Kostia kirkon-kylään kerjuulle, sillä lauantaina herrasväki oli anteliaampi. Kostille oli myöskin tällä ajalla syntynyt sisko ja veli, joka oli vielā aivan pieni, ainoastaan parin kuun ikäinen, joten äiti ei itse voinut päästä pyytelemään. Kosti meinasi aivan nääntyä sillä neljän kilometrin matkalla, joka oli heidän kotoaan kirkolle. Kirkon kylässä ihmiset ilvehtien kyselivät, etta kenenkäs tyttäriä ne nämä pojat ovat, johon lapset vastasivat rohkeasti, että he ovat sen puujalka-Iisakin tenavia. Silloin ihmiset tavallisesti alkoivat syytää parjaustulvaansa.

Kaikki p-leet ne menevätkin naimisiin, kuin sekin "keppijalka", joka ei voi elättää perhettään, vaan laittaa ne heti pienenä kerjuulle!

Lasten herkkään mieliin koskivat tällaiset syytökset kipeästi, niinkuin he olisivat tehneet suuren rikoksen syntyessään maailmaan. Hanna ohjasi veljiään menemään tri J:n asuntoon, sillä Hanna oli tottunut saamaan sielta aina jotakin, ja muutenkin olivat he sääliväisiä ihmisiä köyhien lapsia kohtaan. Koski tallusteli tohtorin asuntoon. Hänellä oli kovin rikkinäiset vaatteet päällään. Hanna ohjasi askeleensa kohti pappilaa. Kostin saavuttua tohtorin kyökkiin, tohtorinna silmäili Kostia sääliväisin katsein ja kyseli, mistä kaukaa noin pieni mies on, kun hän ei ole ennen häntä nähnyt? Kosti lasketti, kuin isämeitää koko sukukuntansa, jolloin tohtorinna hymyili pojan rohkeata esiintymistä. 

Hän haki itse tohtorinkin katsomaan pikkumiestä. Heti olikin tohtori kyökissä, reipas ja hyväntahtoinen mies. Tohtori silitteli Kostin päätä ja kysyi, mitä hän haluaisi saada? Kosti kertoi rohkeasti, että heillä ei ole kotona mitään syötävää ja huomenna on sunnuntai ja että isä oli pitkällä matkalla eikä tiedä koska sieltä tulee rahaa. Tohtori ja tohtorinna puhelivat keskenään, että jos antaisimme hänelle poikansa Ilmarin vaatteet, kun ne olivat jo hänelle vähän pienenlaiset. Kosti näki tohtorinnan kuivaavan kyyneleitään. Miksi he noin säälivät häntä? Eihän kukaan ollut ennen noin syvästi heitä säälinyt. Tohtorinna käski Kostin tulla toiseen huonteseen koettamaan, jos Ilmarin vaatteet sopisi hänen päälleen. Kosti oli niin mielissään, pukiessaan melkein uuden puvun ylleen, joka sopi hänelle kuin tehty.

torstai 26. kesäkuuta 2025

Katsaus kesän 1871 viihdetarjontaan Helsingissä

Arkadiassa 22.8.1871
esiintynyt
  norjalainen Hansen
oli 7 jalkaa pitkä

Weitikka 15/1871:

Parkkiteateri on kaiken kesää huvitellut meitä hyvin vaihtelevilla näytelmillä ja näytteliöillä, saksalaisilla, venäläisillä, Tukholman associationilaisilla, ranskalaisilla, joista ensin mainitut eli saksalaiset näyttivät täällakin olevansa nykyisen maailman "kultturikansaa," jota vastaan toisten sekä laulut että tanssit herättivät kovin sekavia tunteita tulla veitikallisen arvostelun alaisiksi, pait "veljesmaan" representantteja, joiden taidemahti muistuttaa liian paljon Vimmerbyläisyydestä.  

Tämän ohessa ei saa jättää mainitsematta erästä "kauttakulkua" - taiturien lukuun kuuluvaa myöskin tänä kesänä parkissamme kaynyttä amerikalaista konserttinon soittajaa, joka oli laatuanja mainio - ainakin meikäläisille. "Maailman suurin ihme," - jolla oli oikea luonnollinen ihme, eikä mikään maalattu; "yksi ihminen Tulisaaresta" - kääpiöt ja "maailman suurin mies" ovat lähteneet pois Kauppatorilta muille martkkinoille, ja toinen "maailman suurin mies," joka muutamina päivinä näyttäytyi Arkadiassa, on myöskin mennyt tiehensä. 

Abrakadabra-professorin lienee hänen "lentävä" vaimonsa vienyt "siipeinsä suojassa" muille maille, kun täällä kaikki "herrat eivät leikkiä ymmärtäneet." Menageri, joka näkyi olevan joukoille yhtä viehättävä kuin Victor Hugo'n Ursus ja Homo konsanaan, on poistunut rautatientorilta vaunuineen ja rääkättäväksensä saatuine petopenikoine, seurattuna jokaisen ajattelevaisen ihmisen inholta ja sääliltä, sillä sivistyneen aikakauden lakisäädäntőkään ei voi muuta kuin "korkeain asian-omaisten luvalla" myöntää mokomalle kurjuudelle oikeudellista suostumusta. 

Hbl 22.8.1871

Saksalais-franskalaien sotateatteri - jonka lähestyminen tuli tietoomme sähkön voimalla, nopeasti ja kopealla pauhinalla, kuten muistoissa suuren Napoleon'in onneton sotajulistus Preussiläisille, ja jonka suhteen Hufwudstadsblad äskettäin "puhalsi parrastaan" suoraan ja tunnetulla kainostelemattomuudellansa sanoja, jotka kuuluvat pahoin suututtaneen tuon suuren sotajoukon yhteistä ylipäälikköä panoramateaterissa, - on sekin sulkenut porttinsa ihailivilta ja surkuttelivilta. 

HD 8.7.1871
Eräs Wien'iläinen herra pani tässa kesällä puolitoista-sataa öljytaulua näytteille, ja muutamia kappaleita lieneekin todella jäänyt koristamaan moniaiden rikkaiden seiniä täällä - raamit olivat kauniisti "kullalla kuvatut," ja itse maalauksistakin joku hyvin sievä, kuten tuntiat vakuuttivat.

L. Kahrer oli
Franz Lisztin oppilas

 

Musikillista nautintoa meiltä ei ole puuttunut tänä kesänä. Kun toisen lumojattaren tahi lumojan hyväissävelet vielä kaikuvat korvissamme ja kiihoittavat ihastuneen sydämmemme sykytystä, niin jo tiedämme toisen ylistettävän esineen, joka saapi vaiheishalumme vaikuttamaan ja kylvää meihin entistä kohtaan vilpillisen unhottavaisuuden ja odotettavan suhteen nimettömän toivon siemeniä. - Tätä nykyä olemme saksalaisen "ihmelapsen" Laura Kahrer'in noitaverkossa, ja kotimainen nimi Alie Lindberg päästelee sen loihtusolmuja. 

Hinné'n "circusta" rakennetaan parahinansa ja on kohta valmis. - Ilotulisia ehtimiseen Ulriikkaporissa ja Kaisaniemellä. - "Kotimainen vakinainen teateri" on avattu.


keskiviikko 25. kesäkuuta 2025

Turun seudun suomi vuoden 1880 paikkeilla

Eräänä aamuna menin kaupungin torille, jossa kuulin puhuttavan varsin kummallista kieltä, jossa tuntui joku "prosentti" olevan Suomen kieltä, joku "prosentti" Ruotsin kieltä, vaan suurin osa vallan outoa. Sitä en ymmmärtänyt, enkä tietänyt edes sen mokoman kielen nimestä. Tähän panen näytteeksi jonkun sanan sitä. Torilla riiteli kaksi akkaa keskenään, toinen sanoi: "pirsuski" (pidä suusi kiini), vaan toinen sanoi: "pr'it" (pidä itse). Myös kuulin seuraavan kielinäytteen: "Käsk ny helvetules se Matsonsk' tul' ottama meilt krampsuns tai ma ajan ne uloos y. m. (käske nyt helvetin tulessa sen "Matsonskan" tulla ottamaan meiltä tavaransa, tai minä ajan ne ulos). Nämät ovat helpommat ymmärtää, vaan suurin osa oli sellaista, jota en ymmärtänyt ollenkaan, enkä ennättänyt sitä sen sukkelan lausunnon takia kuullakaan niin tarkkaan, että olisin sitä osannut edes kirjottaa. Vihdoin sain ymmärtäväisiltä kuulla, että sitä kieltä sanottiin Turun suomeksi. (Länsi-Suomi 17.5.1879)

Maalainen vei Turkuun myydäkseen metsänotuksia, jäneksiä ja lintuja. Ostajavaimo tuli jo kaupungin rajalla vastaan ja kysäsi: "Onks myyrä?" — "Ei, mutta jäneksiä ja lintuja on," oli vastaus. Lause: "Onko myydä (myytävätä)," kuuluu Turun murteella: "Onks myyrä?, Koska myyrä on pieni hiiren muotoinen eläin, hyrisi maalainen kummastellen: "syövätkö Turkulaiset hiiriäkin? No, kaikkia heille pitäisi tuoda, yksin hiiriäkin." (Tampereen Sanomat 3.12.1879)

Olimme jo, Porin maantietä kulkien tulleet lähelle Raision kirkkoa, kun saavutimme erään eukon, joka tyytyväisen näköisenä astui hiljalleen eteenpäin. Tervehdykseemme “Hyvää päivää," vastasi eukko, "Jumal' antak'!" — Mihinkä nyt matka?" — "Mene' kotti'; käven Turuss' ostamass' kaffe. Ei noitte' maakauppiotte" kaffe kelp' mihikkä? E mnä tier, mitä lai papeni heill' o. Se o yks kaikk' jos pane heijä kaffetas taikk' ohri pannu. Kyll' se nii' on ko Alastuva Mai sano"!" — "Kuka Alastuvan Maija?" kysyimme me. Luoden kummastuvan katseen meihin, ett'emme muka häntä tunteneet, vastasi eukko: "No se Juha vaima' mies, ko karas täält' merill', ko oil viis vuott' ol' naimisiss' ja jätt' vaimos' ja kaks last' niinko susi penikkas'. Mutt' kyll' Herr' rankas' hänt' sitt' kans! Ameriikas' hän kuol' sitt' kamalall' tavall'." (Aura 19.6.1883)