Koskin uudistettuun uuteen Astiaan

Eilisen illan tiedote kertoi, että "Kansallisarkiston Astia-palvelu uudistui! Aineistojen hakeminen ja käyttäminen entistä helpompaa." Koska uudistuksen takia Digihakemiston rakenne oli rikki ja itselläni "akuutti" tiedontarve, uskallauduin kokeilemaan. En toki yrittänyt selata Tuomiokirjakortistoa, jota oikeasti kaipasin, mutta kun etusivulla oli framilla Suomen Asutuksen Yleisluettelo, niin painoin laatikoitua linkkiä.

Negatiivista oli se, että kolmasosa ruudustani täyttyi kirjautumisesta kertovasta ja epärelevantista laatikosta, josta ei ainakaan edellisessä versiossa päässyt millään keinolla eroon. Positiivista oli, että vain neljällä lisäklikkauksella (tai mahdollisesti sanahaullakin) pääsin valitsemaan vaihtoehdon Kokemäen asutuksen yleisluettelo (1540-1739). Tai muutamilla lisäklikkauksilla sain esiin alatasoja "Kokemäki" ja "Analogisia ilmentymiä". 

Kun erehdyin näiden sijaan klikkaamaan hierarkkiatasoa 266 Kokemäki (1634-1673), sain tietää, että "Aineistoa ei ole digitoitu. Voit tilata tämän aineiston ilman veloitusta tutkijasaliin:" Mitään tilauspainiketta ei kuitenkaan ollut näkyvissä ja ainoa tie eteenpäin oli rullata taas kilometri alaspäin ja kokeilla seuraavaa tasoa.

Käy ilmi, että päälimmäinen "Kokemäki" onkin "Kokemäki(1634-1653)" ja jälkimmäinen "Kokemäki(1654-1673)". Ilmeisesti lisämerkit eivät mahtuneet käyttöliittymän pidempien rivien väliin. Molemmissa on framilla digitoidut materiaalit ja täsmälleen samoille sivuille tullaan linkeistä "Analogisia ilmentymiä". Jos ei hätäile klikkaamaan kuvaa voi huomata perustietojen alta sanan HAKEMISTO! Kyllä! Tiedot, jotka olivat käytettävissä antiikkisimmassa Digitaaliarkistossa, ovat täällä. 

Ehkä olivat edellisessäkin versiossa, jota avasin niin harvoin kuin mahdollista. Enkä aio uuteen-uuteen versioonkaan vapaaehtoisesti palata, jos Kari Kujansuu saa Digihakemiston kuntoon. Sillä samat SAY:t saisi siellä esiin murto-osalla klikkejä tai päänpyörittelyä.

Heräävä ajatus kiitollisuudenvelasta Ruotsille

Suometar 4.1.1856

Eilen käsitelty vuoden 1857 kristinuskon 700-vuotisjuhla toi väistämättä esiin historian. Suomettaressa oli Paavo Tikkasen kolme pitkää artikkelia, Helsingfors Tidningarissa pohdittiin jo 6.2.1856 oikeaa vuotta juhlinnalle ja 17.6.1857 kerrattiin historiaa jopa viitaten 1500-luvun kronikkaan. Tikkasen tulkinnat ensimmäisen ristiretken luonteesta ärsyttivät ainakin J. W. Snellmania, joka esitti kommenttinsa toimittamansa Litteraturbladin numeron 6/1857 kirjallisuuskatsauksen alaviitteenä ja Tikkanen vastasi Suomettaressa 25.9.1857. Suomeksi ilmestyi myös kristinuskon tuomia etuja esitellyt artikkeli (Suomen Julkisia Sanomia 11.6.1857).

Näissä ei noussut esiin suhde Ruotsiin tai kielikysymys. Jälkimmäinen näkyi juhlavuonna kuittailuna virsikirjasta, sillä "nyt kuin mainittuun juhlallisuuteen saatiin kuuluisalta Runebergiltamme parannettu virsikirja Suomenmaan ruotsalaisille seurakunnillen ilmi, niin luonnollinen toivo saada Suomalaisillenkin samankaltaisen edun kytee monen Isänmaatansa ja sen kirjallisuutta, uskoa, kieltä ja veisua eli kirkko-laulua rakastavan povessa" (Sanan-Lennätin 4.7.1857). "Milloinkahan suomea puhuva seurakunta saa semmoisen lahjan? Täytyneekö sen odotella toisen Runebergin syntymistä?! (Suomen Julkisia Sanomia 26.3.1857)"

Koska riemujuhlan päivä oli juhannuksen aikaan, Helsingin yliopisto juhli etukäteen, lukuvuotensa lopuksi. Suomettaren raportoinnin mukaan tilaisuudessa ensimmäisenä (ja suomeksi) puhunut professori Geitlin osoitti "Suomen tilan siihen aikaan, kuin kristinopin valo ensi kerran koitti tänne, jonka perästä hän lyhyesti vaan selkeästi jutteli koko kristinopin tuonnin historian, eikä unhoittanut näyttää, miten Ruotsalaiset eivät tehneet esi-isiämme orjiksensa vaan veljiksensä, eivätkä tahtoneet kuolettaa kansallisuuttamme vaan pyytivät sitä sivistyttää kristillisyyden ja tiedon valossa." Ruotsiksi puhunut professori Granfelt puolestaan "näytti, miten Suomalaiset heti tulivat osallisiksi samoista eduista kuin Ruotsalaisilla oli, sitä vastaan kuin muut heimolaisemme, jotka joutuivat muiden kansain valtaan, ovat jääneet pimeyteen ja vähitellen katoavat kurjuudessansa kansain joukosta." (Suometar 29.5.1857) Oululaisen tulkinnan mukaan Granfelt "kiitti Ruotsalaisten käytöstä Suomea kohtaan, että maamme valloitettua tekivät Suomemme osalliseksi oman maansa laista ja eduista." (Oulun Wiikko-Sanomia 06.06.1857) 

Kolmannen kuuntelijan mielestä "Molemmat esittelivät tämän riemujuhlan merkillisyyttä maallemme, samati miten kristinusko valollaan, lämpimällään ja voimallaan synnytti Suomen pakanuuden pimeydestä, raakuudesta ja raivoudesta uuteen elämään Jumalan tunnossa, keskinäisessä rakkaudessa, laillisuudessa ja sivistyksessä, ja sulatti sukukuntamme eroitetut ja usein toisilleen viholliset lahkot ominaisiksi, kansallisuuden väkevällä siteellä yhdistetyksi kansaksi." (Suomen Julkisia Sanomia 28.5.1857)

Juhlapuheiden ulkopuolella kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen edistyksessä nähtiin myös puutteita.

Mahtaa kukatiesi monenki mielestä oudolta näkyä että vielä, kuin kohta aivotaan viettää riemujuhlaa kristinuskon maahamme tuonnin muistiksi, puhua maassamme löytyvistä pakanuuden jäänöksistä; mutta katsotaanko yhteistä kansaa heidän koto-elossaan, tutkitaanko heidän luulonsa ja ajatuksensa, ei semmoisina kuin ne pyhäpuvussaan kinkereissä ja muissa lukutiloissa nähdään, vaan semmoisina kuin ne tavataan jokapäiväisessä elossa, niin pian nähdään, ettei pakanuudella ole niin vähän seuraajia kuin ulkonaisesta seurakunnan kirkollisesta tilasta päättäen luulisi. (Suomen Julkisia Sanomia 19.2.1857)

Ajatelkaat tätä asiaa, Suomen talonpojat, kyllä on jo aika, erinomattain tänä vuotena, koska 700 vuotta jo on nautittu taivaallista oppia, mutta ei vielä, mikä pahempi, kaikki osaa puustavinkaan puolesta sitä lukea!! (Suomen Julkisia Sanomia 13.7.1857)

P. S. Vuonna 1872 Zachris Topelius kirjoitti runon Alkuperäinen velkakirja — Eräälle valtiopäivämiehelle, joka halusi nähdä alkuperäisen todistuksen Suomen kiitollisuudenvelasta Ruotsille.  Tunnetuin keskustelu kiitollisuudenvelasta alkoi kesällä 1875 August Ahlqvistin Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa pitämästä puheesta. Kun Yrjö Koskinen vuoden 1876 alussa Kirjallisessa Kuukauslehdessä viittasi puheeseen alkoi kirjoittelu useassa lehdessä.  

Yhteinen merkkipäivä vuonna 1857

Keisari Aleksanteri II:n 2.2.1857 antama julistus kertoi, että kristinuskon tulosta Suomeen oli kulunut 700 vuotta ja tämän johdosta järjestettäisiin kiitosjuhla 18.6.1857.[1] Kaikkien historiakuva ei ollut näin yksinkertainen. Viikkoa ennen juhlapäivää julkaistu P. T.:n (ilmeisesti Paavo Tikkanen) pitkä artikkeli Ensimäinen Risti-Retki Suomeen alkoi kappaleilla:

Niinkuin kertomuksessa pyhän Henrikin elämästä ja ihmetöistä, n:roissa 20 ja 21, olemme kokeneet näyttää, ei löydy mitään historiallisesti luotettavaa tietoa kristin-opin ensimäisestä istuttamisesta Suomeen, vaikka meidän täytyy varmana pitää, että pyhä Erik, Ruotsin kuningas, ja autuas eli pyhä Henrik, Upsalan pispa, olivat kristinopin ensimäisiä istuttajia, ja että he toivat sen Suomeen todenmukaisesti vuoden 1157 paikoilla. 

 

Tämän tähden tulee tulevana torstaina eli 18 p. kesäk. yli koko Suomen vietettäväksi yhteinen kiitosja riemujuhla, jolloin Suomen kansa saapi ei ainoastaan sydämellä ja suulla mutta myös avun-annolla pakanain kääntämiseksi osoittaa totista kiitollisuuttansa onnestansa, että se jo 700 vuotta sitte on tullut ensi kerran osalliseksi kristinopin valosta ja sen seurassa kaiken sivistyksen eduista.[2]

Avunannolla pakanain käännyttämiseksi viitattiin siihen, että riemujuhlassa kerättiin kolehti lähetystyöhön. Se mainittiin myös useissa paikalliskirjeissä, joiden ansiosta ensimmäistä kertaa tässä sarjassa kaupunkien sijaan saadaan näkymä maaseudulle.

Mäntyharjulta nimimerkki T. R. oli kertonut, että kolehtia olisi kertynyt enemmän, jos "ei kappalaisemme olisi saarnata paukuttanut kolmatta tuntia, niin että runsaampi osa seurakuntaa rupesi nukahtamaan penkkilöissä ja toiset pakenivat kirkosta ulos, eivätkä enää rohenneet tulla takasi rovastia kuultelemaan".[3] Mäntyharjun kirkkoherra H. J. von Pfaler antoi vastineen: "Sen ajan alla, kuin minä olen ollut kirkkoherrana Mantyharjun seurakunnnassa, ei ole kirkossamme saarnat, tuskin viimeisenä riemujuhlanakaan, kestäneet paljon yli yhden tunnin, ja vielä on seurakuntalaisissani sen verran rakkautta Jumalan sanaan, että saarnan aikana harva liikahtaa sialtansa; sen virkani puolesta todistan.". Toinen paikalla ollut puolestaan ilmoitti, että tilaisuus vietettiin  "suurella juhlallisuudella ja että kunnioitettava kappalainen saarnassansa muistutti seurakuntaa riemujuhlan hyvästä tarkoituksesta ja kehoitti muistamaan pakanaparkoja, jotka vielä synkeässä pimeydessä vaeltavat ja joille ei ole vielä evankeliumin kirkkaat säteet paistaneet ja jotka eivät ole yhtään pienintäkään kirjaa kallista Jumalan sanaa nähneet“ j. n. e. [4]

Saarijärvellä

Merkillinen liike ja näkö oli silloin kirkkomme ympärillä. Kirkkomme, joka on joksikin avara, oli kuitenkin niin täynnä kuin suinkin mahtui. Somaa oli nähdä miten innolla rahoja lahjotettiin sikäläiseen haaviin, joka tuli pakanoin kääntämisen avuksi. Pienoiset poika-mulikatki näkyivät säälimätä kaivavan rahojaan, ja heittäen muka haaviin, kehoittivat toisiansa sanoen: "pannaan rahaa pakanain kääntämiseksi! 700 vuotta on sitten kun meidänki esi-isämme ja meidänki maamme tarvitsi tämmöistä apua. Jollei laupeuden ystävät olisi rientäneet meille avuksi, niin omin neuvoimme kentiesi vieläki maataisiin samassa pimeydessä kun ne ihmis-raukat tänäinki makaavat, joiden avittamiseksi nämät meidänki vähäset rahamme tulevat menemään".[5]

Ainakin Tuuloksella oli satsattu kirkon sisätilan koristeluun.

Riemujuhlaa vietettiin täälläkin erinomaisella hartaudella. vanha kirkkomme oli täpötäynnä väkeä ja jokainen, ken vain suinkin voi päästä, kiirehti aamulla varahin tähän riemuvietäntöön herranhuoneessa, joka silloin oli koristettuna kukilla ja kullatuilla paperinsiloilla. Suuriruhtinamme Aleksander 2:sen nimi seisoi suurilla kirjaimilla yhdessä taulussa, muistuttamassa Hänen suurta lempeä rakastettua Suomeansa kohtaan. Toisessa taulussa seisoi sanat: "Kiitos Jumalalle, kunnia keisarille!", kolmannessa: "Kiittäkäät Herraa hänen kansansa!", neljännessä: "Henrik 1157", ja viidennessä: "Luter 1530"; kaikki kullatuilla kirjaimilla m. m. [6]

Hollolasta valitettiin etukäteen ulkopuolisesta kohennuksesta: "Meillä on vielä muutakin maksua muista vuosista, nimittäin korjataan ja maalataan kellotapuli sekä kirkon katto tervataan. Tapuli on arvattu tulevan maksamaan tuhannen hop. ruplan paikoille, joista nousee noin 9 ruplaa manttaalille. Kirkon katto tervataan tavallisella tervarahalla. Nämä työt olis kyllä tarvittu jättää toiseen vuoteen; mutta kuin korkia Esivalta on määrännyt sen suuresti kunnioitettavan riemu-juhlan kesällä vietettäväksi, niin on luonnollista, että kirkot ja kellotapulit laitetaan juhlapukuun." [7]

Seurakunnan köyhyys oli esillä myös juhlasta kerrottaessa: "Pyhät muistot liikuttivat sydämemme riemujuhlana viettäissämme jumalanpalvelusta meidän vanhassa viidensadanvuotisessa kirkossamme. Väen paljous oli niin suuri, etteivät kaikki kirkkoon sopineetkaan; ja rahaa, pakanain kääntämisen avuksi, koottiin kirkossamme 23 rupl. 16 kop. hop. Olisipa taitanut enämpiki karttua, mutta rahasta on tällä haavaa suuri puutos pitäjässämme jossa on paljon köyhiä. Monen miehen on tänä kesänä täytynyt panna viimeisenki kopeekkansa jauhokulin hinnaksi." [8]

Iitissä 

...vietimme riemujuhlaa pispa Henrikin muistoksi, kansaa oli paljon kirkossa ja opettajamme julistivat kauniisti kristin opin suurta tarkoitusta ja miten erittäinkin tämä päivä on meille suuresta arvosta, ei ainoastaan muistonsa pyhyyden vuoksi, vaan myös senkin tähden että vietämme tämän hurskaina kristittyinä. Kolehtissa pakanain kääntämiseen tuli 6 rupl. 90 kop., joka kyllä oli vähäsen, ja jota monetkin moittivat, vaan mitäpä siitä, ei se puhuen enenne. vanha sananlasku sanoo parempi vähän kuin ilman, ja saman mekin sanomme. [9]

Mäntsälässä 

näimme jo aamulla varhain usioita askeleita kirkolle päin otettavan; ei vielä vanhat harmaapäätkän katsoneet vaivaksi kiiruhtaa Herranhuoneesen, viettämään tätä suurta ja aikojen takaa lähestyvää juhlaa, joka nyt ensi kerran etsei meidän rakasta isänmaatamme; ei, vaan he riensivät eteenpäin — kukatiesi, lisätyillä voimilla — kuulemaan sen uuden, ihanan juhlan terveytyksiä.[10]

Ristiinassa

Vaan eipä tuo pakanuus ole vielä tarkoin lähtenyt, vaikka 700 vuotta on kristin oppia saarnattu, eikä siitä ole toivomistakaan, koska Vapahtaja sanoo: sallikaat ohdakkoet kasvaa nisuin seassa elon aikaan asti; ja niin se valitettavasti on nähtävä joka paikassa, että ohdakkeet valloittaavat suuremman vallan. Niin myös samana juhlapäivänä kuulin miehen, jota yhteisessä puheenparressa sanotaan "Toimellisemmiksi miehiksi," ensin ihmehtelevän kolehtin rahaa paljoksi kun kolehti pakanain kääntämisen avuksi nousi 16 ruplaan 30 kopeekkaan; vähäinen kuitenki todella on tämä lahja, koska sanotaan pitäjässämme olevan ihmisiä kuuteen tuhanteen henkeen. Vaan Herra voipi siunata vähänki lahjan, jos se hyvästä sydämmestä annetaan. — Siitte hän sanoi; "mille lehtorille sitä nyt kerättiin?" Sen hän vissiin sai päähänsä siitä, kuin pappi sanoi että kolehti-haavi tulee kulkemaan kirkon myös lehtarilla (parvilla), joissa ei muuloin ole kuletettu. Vaan kuin siihen sanoin: "eihän ne kellenkään lehtorille anneta; ne mäneevät pakanain kääntämisseuran avuksi," niin siitte hän tuohon vastasi: "no siellä sitte opetetaan pakanaks?" Niin on pimeyden henki saanut pimitetyksi ihmisten sydämmet. Vaikka kuinka valkeus ulkona paistaa, niin ei se auta, kuin se ei saa valistaa sydämmen sisäpuolta. Vaikka kyllä pappimme selvästi ja ankaraasti saarnassa vakuutti tämän kolehdin tarpeellisuudesta, niin näin tietämättömät ovat kuitenki ihmiset. Vaan kuin on tietämätöin oma sielunsa asia, niin eihän sitä paremmin tiedä toisenkaan sielun vaarasta.[11]

Juhlista suurin oli Kokemäellä, jossa oli saatu valmiiksi kappeli Pyhän Henrikin saarhahuoneen ympärille.

Kokemäeltä: Eilän vietettiin täällä riemujuhlaa, jonka pyhitys aljettiin p. papin ja pispan Henrikin muistopatsaan vihkiämisellä seuraavalla tavalla: ensin veisattiin virsi n:o 358, tämän lopetettua piti kontrahtiprovasti ja tähtikunnan jäsen Grönholm sopivan puheen ja päätettiin taas virellä n:o 178: 7, 8. Ennenkuin täältä erittiin antoi vihkiämisen toimittaja konsistoriumin käskystä ja lahjoittamasta Malmin emännälle sangen kaunistetun P. Raamatun palkinnoksi siitä maan osasta, jonka tämä emäntä oli lahjoittanut patsaalle. 

 

Nyt kiiruhti kukin kohdastansa kirkkoon; mutta melkein toinen puoli sai ulkopuolella kirkkoa saarnaa kuunnella, sillä se oli niin täytetty, kun olisi nuijalla lyöty. Ja olikin kansan paljous niin suuri, että harvoin Kokemäellä on nähty: noin 5000 henkeen. Ilmaki suloisuudellansa ja aurinko säteillänsä ilahutti sydämet, niin aina tosin iloittiinki. 

 

Herrasväkeä usioista säännöistä kaupungista ja ulkoseurakunnista ja talonpoikasta kansaa oli pitkin aamua ehtinyt patsaan ohelle; mutta keitä ei ollut, siitä paljon kuulin saneltavan, ja keitä — "pispoja ja pappseja." Sanottiin aina sekin, että koko kirkonmeno soveliaammin olisi ollut pidettävä tämän suloisen ja tälle tilaisuudelle kaunistetun patsaan tykönä, että tämä mainion suuri kansan paljous vielä kerran samasta sijasta selkiän taivaan alla olisi saanut kuulla armon sanaa, kun että kirkossa ahdistettaa ja heidytettää. [12]

[1] Samling af placater, förordningar, manifester och påbud, samt andre allmänna handlingar 16. 1856-1857. 1862, 294-296; Suomen Julkisia Sanomia 23.02.1857 no 15

[2] Suometar 12.06.1857 no 23

[3] Suometar 14.08.1857 no 32

[4] Suometar 11.09.1857 no 36

[5] Sanan-Lennätin 22.08.1857 no 34

[6] Suometar 07.08.1857 no 31

[7]Suometar 15.05.1857 no 19

[8] Suomen Julkisia Sanomia 06.08.1857 no 58

[9] Suomen Julkisia Sanomia 09.07.1857 no 50

[10] Suomen Julkisia Sanomia 23.07.1857 no 54

[11] Sanan-Lennätin 17.10.1857 no 42

[12] Sanomia Turusta 30.06.1857 no 26

Suomen metsien historiatutkimusta siellä ja täällä

Folkkalender 1935

Tällä viikolla eteen tuli kolme metsähistoriahankkeisiin liityvää somepäivitystä, joten koin tarvetta palauttaa mieleen tutkimuskenttää. Joka on nykyään niin rikas, että koosteesta varmasti puuttuu jotain. 

Vuonna 2023 Elävän historian jaksossa Metsäwihasta avohakkuisiin – suomalaisen ristiriitaisen metsäsuhteen historia oli haastateltavana Suomen metsämuseo Luston tutkimusjohtaja Reetta Karhunkorva. Mainitussa tutkimushankkeessa syntyi muun muassa Jaana Laineen artikkeli Knowledge of Trees and Forests – Finnish Forest Research from the Nineteenth to the Twentieth Century (2023). 

Luston sivuilla on vuosikirjansa Vuosilusto, jonka osassa 12 on artikkeleita metsäsuhteesta ja ja tuoreimmassa teemana Metsien aika. Lusto on myös tehnyt lyhyitä videoita, joissa "Ajankohtaisesta metsäkeskustelusta on valittu teemoja, joihin menneisyystietoisuus tuo uuttaa näkökulmaa.": Puulla parempiin päiviin, Puolukkakuume ja jokaisenoikeudet, Puu pulasta pelasti!, Metsien loppumisen pelko, Kansallisaarteen omistajat, Metsän arvot.

Viime vuonna julkaistiin SKS:n Värt att veta -sarjassa  Jan Kunnaksen kirja Skogen, jossa historiaa on mukana.

Viime vuoden alussa alkoi Antti Räihän johtama hanke Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920, joka jatkuu vuoden 2027 loppuun. Räihä on kirjoittanut tutkimuksen lähtökohdista blogitekstin ”Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa” : metsäkato, -kuva ja Suomi.

Juha Haavistolla on keväästä 2024 kevääseen 2027 rahoitus otsikolla Economic utility and environmentalism in the Finnish forest thought in the twentieth century.

Syksyllä 2024 käynnistyi hanke Pyhät metsät ympärillämme, josta löytyy tietoa FB-sivunsa ohella Oulun yliopiston tiedotteesta. Ensiksi mainitussa on tiivistys: Hankkeemme tutkii arkeologian, folkloristiikan ja geoinformatiikan menetelmiä sekä taidetta yhdistäen rituaalisen metsäsuhteen muutosta esihistoriasta nykyaikaan.

Tammikuussa 2025 alkoi ”Metsäyhteiskunta. Metsävarojen käyttö, kontrolli ja ekologia Suomessa, 1700–1850” -hanke, jossa työskentelevä Hilja Solala kertoi omasta osuudestaan tuoreessa blogitekstissä Metsien, maatiaiskarjojen ja luonnon monimuotoisuuden yhteinen historia.

Tuore julkaisu on myös Turun kaupunginmuseon raportteja sarjan osana 24 julkaistu Puunkäyttö keskiajan Suomessa , joka perustuu tutkimustyöhön, jota tehtiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa ”Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100–1600” (2018–2022) hanketta.

Kahden elämän loppu kesällä 1858

Rautalammin rippikirjan 1852-1861 sivulla 364 on kappalaisen Gustaf Adolph Martinin perhe, joka oli perheenpään uuden työpaikan perässä muuttanut vuonna 1853 Karstulasta. Rippikirjan sivun perusteella ensimmäiset vuodet uudessa paikassa eivät näyttäydy onnellisena. Mortimer-poika kuoli 19-vuotiaana syksyllä 1855 Tammisaaressa. Esikoispoika Gustaf Adolf oli lukiolaiseksi kutsuttuna ottanut syyskuun alussa 1853 muuttokirjan Pietarsaareen, mutta oli palannut Rautalammille saman muuttokirjan kanssa seuraavana vuonna. Tämän lisäksi merkintä rippikirja kertoo kuolemastaan kesällä 1858. Vastaavaa hautausmerkintää ei ole Rautalammilla.

Selityksen tähän dokumentoi aikalaisille ja jälkipolville Viitasaaren lukkari Konstantin Ferdinand Sarlin, joka oli vuonna 1858 jo tottunut sanomalehtien kirjeenvaihtaja (*). Hän sattui kesällä 1858 kulkemaan Laukaan läpi, juuri kun paikallisilla oli kerrottavanaan surullinen uutinen. Se otsikoitiin Suomettaressa 6.8.1858 Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858 ja oli julkaistu jo 31.7.1858 Helsingfors Tidningarissa, jonne Sarlin ei ilmeisesti tavanomaisesti lähettänyt tekstejään. 

Koska tapauksessa oli mukana säätyläinen, Sarlin on lyhentänyt nimiä, mutta mahdollisesti aikalaiset saivat kiinni todellisista henkilöllisyyksistä eikä se ollut vaikeaa nykypäivänäkään. Nopea raportointinsa ei jättänyt aikaa taustaselvityksiin, mutta jotenkin Sarlin tiesi Gustaf Martinin Vaasan koulua ja lukiota käydessään osoittaneen "vahingollisia taipumuksia, semmoisia jotka valitettavasti perustavat monen nuorukaisen turmion."

Heinäkuun alussa Gustaf oli lähtenyt Rautalammilta ääneenlausuttuna tarkoituksenaan "mennä Helsingin ja Hämeenlinnan väliselle rautatielle, missä hänellä oli virkapaikka hyvällä toimeentulolla". Mukanaan oli nuori nainen ja 9 kuukautta vanhan poikalapsi. Nainen oli ollut piikana kappalaisen perheessä, mennyt naimisiin talonpojan kanssa pari vuotta aiemmin, mutta Sarlinin mukaan lapsen isä oli Gustaf.

Matkanteko taukosi yli viikoksi "Laukkaan pitäjässä, Leppäveden kylässä olevassa ja Kuhankosken puustellin alle kuuluvassa Vihtapuron torpassa, Jyväskylän kaupunkiin kulettavan maantien varrella", sillä piti odottaa "Suomi-höyryn lähtöä Jyväskylästä Anianpellolle". Torpan väelle Gustaf ei kertonut oikeaa nimeään.

Heinäkuun 15. päivänä Gustaf ja nuori nainen olivat istuneet "nurmella Vihtajärven rannalla" "koko pitkän päivän myöhään iltaan asti, milloin palausivat torppaan rajattoman murheen ja katkerain kyynelten kalvamilla kasvoilla ja silmillä".

Seuraavana aamuna he lähtivät "ulos, sanoen menevänsä Pernasaaren kartanosta hakemaan voita ja maitoa". Heidän ruumiinsa löytyivät vasta seuraavana päivänä. 

Ensin oli Kyösti tarkalla luotipyssyllänsä ampunut naista sydämeen, huolellisesti peittänyt ruumiin sen vaatteihin ja pannut kädet ristiin rinnan yli; sitte oli uudesti ladannut pyssynsä, istuunut nurmelle, pannut hattunsa jalkansa viereen, antanut luodin mennä oman sydämensä läpi, ja oli heittänyt henkensä selällänsä. Kyöstin lakkarissa tavattiin seuraava kirje isällensä:

„Rakastetut vanhempani!

viimeinen sydämellinen toivotukseni olisi, että vanhempani hyväntahtosesti ottasivat turvattoman lapseni omaksensa, kasvattaaksensa ja hoitaaksensa sitä. Me sen vanhemmat olemma kyllä vialliset, mutta lapsi on viaton. Jumala kaikkitietävä yksinään voipi jokaisen työt punnita, niinpä meidänki, jotka nyt menemmä kuolemaan.

Vanhempani antakoot hyväntahtosesti anteeksi kaiken surun, jonka heille olen saattanut; jokainen kyllä mahtaa saada palkkansa niinkuin ansainnut on. Nyt saan sanoa viimeisen hellän jäähyvästini! Kyösti M."

(*) Hyödyntäen V. J. Kallion Salanimiä ja nimimerkkejä, tekstihakuja ja Translocalis-tietokantaa Sarlin näyttäytyy ahkerana Suomettaren avustajana.

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35 

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46 

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Nappikuoppien ympäriltä 1900-luvun alkupuoliskolla

Jatkona aiempaan ja aikaisempaa aikaa käsitelleeseen leikesarjaan.

Kodin kuvasto 30/1913

Kaikilla pikkupoikain peleillä on aikansa. Olen usein tarkastanut pikkupoikain elämää ja leikkejä. Aikanansa kutakin on kuten sanottu sääntö, jota ankarasti noudatetaan. Meneppä vain esim. näin syksyllä kehottamaan, että pojat pelaisivat nappikuoppaa, saat varmaan halveksivia katseita osaksesi. Nappikuoppaa pelataan keväällä, silloin on sen aika, kuka nyt syksyllä semmoista. Nyt kävellään puujaloilla ja nyt ostetaan puodista rätisevää ainetta ja paukutellaan sitä kaduilla. (Rauman lehti 7.10.1913)

Kauniina kevätpäivänä saamme nähdä pikku poikien pelaavan "nappikuoppaa" rahalla ja rahanvoitosta sitä pelataankin. Siitä pääsee varmuuteen, jos kauemmin peliä seuraa, sillä kysyttäessä heiltä miksi he rahaa käyttävät, eivätkä nappeja, kun peli kerran on nappikuoppaa, saa vastauksen, että penninrahoja on helpompi saada kuin nappeja ja rahasta muka ei silti pelata. Nämä pelaajat ovat melkein poikkeuksetta sanomalehden kantopoikia, jotka kuluttavat aikaansa pelissä aurinkoisena päivänä lämpimän seinän luona. Seinää tarvitaan nykyisessä nappikuoppapelissä, sillä raha heitetään seinään, josta se ponnahtaa takaisin, pudoten kuoppaan tahi sen läheisyyteen.  (Edla Hiilos: Sanomalehdenkantajat. Karjalan lehti 19.3.1914) 

Pääskynen 12/1917

"Meirän talon pojat" ovat sentään panneet alulle nappikuoppaleikit, mutta nämä itsepäiset ilmat ovat katkaisseet toviksi heidän harrastuksensa. Lukijan tuntema maalarin vanhin poika on kunnioitettava pelikuningas, jonka vyöhön on neulottu "soturinappeja“. Kuten lukija omilta poikuusajoiltaan muistaa, maksaa tamperelaisen taksan mukaan yksi "solttu" tusinan kangas- ja luunappeja ja puolikkaan tinanappeja. Lukijan nuoruuden aikoina niitä ostettin enimmäkseen Poutiaisen kaupasta, mistä myös sai "kolmikulmaisia kumipalloja“ ja "vedenpitäviä henskeleitä". 

Tätä Kuningasta vastaan pelataan usein sakilla, mutta silloin kuningas saa pelata "fletsharilla" ja muut tavallisella "plököllä". "Fletshari" on muodostunut siten, että kuparilaatta on pantu rautatiekiskolle junan tasoitettavaksi; se lentää silloin tasaisesti, ja sillä pelaava saa ensin heittää, jolloin hänen voittonsa on varmempi. (Jara: Nappikuoppapoikia. Tampereen sanomat 10.4.1915)

Kuusien keskellä harjoittavat poikaset rahapeliä. Pelipaikassa on kaivettu maahan 5 —6 kuoppaa nappipeliä varten. Mutta nappeina käytetään 5-pennisiä. Tuommoinen on huonoa ajanviettoa, joka kasvattaa pelihimoa. Paikkaa sietäisi passipoliisin pitää silmällä. Muuten nappipeli ei kukoista kun alkukesänä, sen verran kuin allekirjoittanut on huomannut. Se on kevään ja lähenevän kesän ensimäisiä merkkejä ja se häviää nurmien pukeutuessa vihantaan ja kesän ehtiessä kukoistukseensa. (Uusimaa 30.6.1915)

Nappipeli noudattaa yhä vanhoja perinnäistapoja. Lyijypalasella heitetään ensin kuoppaan ja napit lipsautetaan sinne peukalolla ja etusormella. Tinasta tehdyt napit ovat edelleen arvokkaimpia, mutta tummaväriset luunapit ovat alkaneet arveluttavasti nousta arvossa. On tapauksia, että luunappi on ollut arvokkaampikin kuin metallinen. Kankaalla päällystetyt napit ovat kautta aikojen olleet huonoja. Niiden vähäinen paino ja vaikeus säilyttää niitä puhtaina ovat olleet omiaan viemään niiltä pelaajien suosiota. [...]

Meillä on tuttava, jolla on nuori veli. Tämä viikari kuuluu erään Nappiklubin johtokuntaan. Kun häneltä loppuvat pelinapit, hän menee mitään sanomatta vaatekomeroon ja leikkaa housujen kauluksesta nappeja niin paljon kuin luulee tarvitsevansa päivän kulutusta varten. Usein on sattunut niin, että kun vanhempi veli — kerran sisarkin - on kaikessa kiireessä pukemassa päälleen toista pukua ei siinä olekaan nappeja ja kello on jo kahtakymmentä vaille. 

Arvata sopii, että nuoremman veljen käytös herättää tällöin ansaittua moitetta. Ja vaikka tämä moite pukeutuu ruumiillisen kurituksenkin muotoon emme ollenkaan ihmettele. (US 29.4.1922) 

Kevät tulee peruuttamattomasti.

Allekirjoittanut tuli eilen siihen varmaan vakaumukseen, sillä eräs pieni poika kiskoi suuremman toverinsa takista nappeja, jotka hän oli hävinnyt nappikuopassa sille pienemmälle pojalle. Hiki tippui nuoremman naskalin kuraiselta naamalta ja tuskan hiki arvatenkin siltä hieman suuremmalta, ajatellessaan nappien menetystä ja tulevaa selkäsaunaa tai ankaranlaista päänhivutusta. (Maaseudun sanomat 18.3.1923) 

Katselimme eilen ikkunastamme kun pojat pelasivat naapuritalon takapihalla nappikuoppaa. Neljä pojan tenavaa siinä hääräsi hiki hatussa "ansiotyössä", ja kaksi katupoikaa katseli peliä päältä käytävältä löydetyt tumpit rennosti suupielessä lerpattaen kuin isommillakin sälleillä.

Jo oli siinä touhu ja temakka! Voiton vei kuitenkin pojannaskaleista pienin, joka tuntui olevan nappikuopan pelaamisessa "piällysmies", muihin verraten. Heitettiinpä nappia miltä matkalta tahansa, aina se pienin poikaviikari suurimpana voittajana selviytyi. Mutta kyllä siitä vesasta näki, että se on oppinut voittamaan ja tiesi myös sen. Sillä koko pelin ajan se kehuskeli entisiä voittojaan, röyhisteli rintaansa, helisytti tinanappeja housuntaskussaan ja kertasi alituiseen kerskausta "Tämäpoika se viskasee ja napin toisilta kiskasee!" Ja niin tottunut oli vesa voittamaan, että kun kerran vahingossa hävisi, niin itkut paiskasi ja sanoi ottavansa nappinsa pois pelistä. Mutta ei ottanut kuitenkaan, sen kuin alkoi entistä enemmän kerskata entisillä ja vasta saavutettavilla voitoillaan. (Maakansa 24.5.1924)

- Millä ihmeellä saisi pysymään napit noitten poikien housuissa? talon rouva huudahti epätoivoisena, kun toinen perheen kahdesta miehisestä vesasta ilmestyi näkyviin pyytäen tiukasti, että hänen housuihinsa ommeltaisiin puuttuvat napit.[...]

Mutta poislähtiessämme me annoimme rouvalle neuvon. Se ei johtunut ilkeydestä eikä vanhentumisesta. Me vain seurasimme traditiota. Sama neuvo oli vastaavanlaisesti annettu omassakin nuoruudessamme. Me sanoimme: 

- Jos napit alkavat liian usein irtautua ja kadota, niin luvatkaa neuloa ja neulokaa tilalle alusvaatteitten valkeita kangasnappeja. 

Rouva katsoi meihin eikä oikein ymmärtänyt. 

Mutta me tiesimme mitä sanoimme. Ainakin meidän aikoinamme halveksittiin valkeita vaatenappeja. Niiden käyttö oli tavaton degradeeraus, johon ei totisesti vapaaehtoisesti alistuttu. 

Niiden uhka pysytti napit varmemmin housuissa kuin karhunlanka. 

Ja pysyttänee vieläkin. (Karjala 18.5.1929)

Ja pihamaan hietikolla viskelivät pikkupojat nappikuoppaa kymmenpennisillä aikaansaaden välittömällä kevätriemullaan sen, että herra Kurimuskin ostettuaan posetiivarilla onnenlehden unohtui heidän puuhailuaan katselemaan. Pojat olivat kovertaneet maahan pöytäveitsen kärjellä matahn kuopan, johon kymmenpenninen sopivasti mahtui ja siihen he muutaman sylen päästä vuoron perään yrittivät saada lanttinsa osumaan. Ken ensiksi siinä onnistui, sai heittää kaikkien lanteilla yhtaikaa ja pitää voittonaan kuoppaan osuneet kymmenpenniset. (Ajan sana 11.6.1932)

Nykyisinkin, heti kun maa vähänkin paljastuu lumen alta, kokoontuvat pojat yhteen pelailemaan. Mutta minun on vakavasti sanottava, että polvi on muuttunut huonompaan suuntaan. Eivät kelpaa enää napit, vaan rahalla läiskitään. Ja se pelikin, jota pelataan, on jonkinlaista onnenpeliä »klaavoineen» ja »kruunuineen». Ennen oli loista. Silloin taito määräsi tuloksen, sillä käytettiin kuoppaa, jonne napit oli viskattava. Ja vaikka pelättiinkin vain napeilla, niin »jännää» oli. Mies se, jolla oli rautalangasta väännetty rengas täynnä tinanappeja. Silloin tuollaiset aikamiehen kokoiset nuorukaisetkin pelasivat napeilla, ja vain harvoin joku eksyi rahapeliin. (Ilkka 13.4.1934)

Kansakoulun lehti 8/1936

Keväisen iltapäivän aurinko palaa kovin lämmittävänä, seinävierillä voi jo aavistaa löytyvän vihreitä voikukanlehtiä. Sinne ovat lastenkodin kasvatit kokoontuneet heittämään nappikuoppaa, kupariset kymmenpenniset suhahtavat hiekkaan, leveäksi pinnistetty peukalon ja pikkusormen väli mittaa etäisyyttä ja pieni pojanääni kohoaa kiihkeään falsettiin. (Vaasa 25.4.1935)

Ja entäs nuo pojanrehvanat, jotka ovat alkaneet iskeä kolikkoa seinään heti kun ensimmäinen kulon haiven on pilkistänyt kivijalan juuresta esiin. Se kolikon heitto on entisen nappikuopan seuraaja. Kuulemma jännittävä peli tämäkin. (Keski-Vuoksi 18.3.1938)

Uusi Suomi 23.4.1939

"Kapraali Loo (Luu)"

Pala kerrallaan Epätäydellinen bibliografiani fiktiivisestä Suomen sodasta täydentyy. Ehkä fiktiivisyyden sijaan olisi pitänyt ottaa keräyskohteeksi narratiivit, joiden todenperäisyys on aina jossain määrin kyseenalainen. Oulun Wiikko-Sanomissa esitelty "Kapraali Loo" vaikuttaa kuitenkin hieman todellisemmalta kuin edeltäjänsä sotamies Jäykkä.

Tarina alkoi numerossa 2.10.1858 yleisellä motivoinnilla: 

Sanomalehdet ovat ilmoittaneet maamme vielä eläviä vanhoja sotamiehiä, jotka ovat olleet ikään kuin unohuksissa tähän asti, ja monikin näistä, jotka panivat verensä ja henkensä isänmaan suojelukseksi, jotka kaikkia puutoksia ja vaivoja, mitä sota tuopi, kärsien, eivät luopuneet uskollisuudestansa, vaan miehen urhoollisuudella kaikissa tiloissa kävivät vihollistaan ja kuolemata vastaan. Näitten urosten muisto on isänmaan rakkauden kanssa niin yhdistettynä, että missä se on herännyt elämään ja vaikuttamaan, siellä on tultu muistamaan näitäkin, joista moni on ollut aivan köyhässä ja huonossakin tilassa, kun sodassa jo murtunut terveys ja siihen tullut vanhuus ovat vähentäneet työvoimat.

Veteraanien rivit olivat jo harvoja, mutta

Oulussakin elää vielä yksi näitä uroita kapraali Tuomas Loo (Luu), syntyisin Tuohino ja kotoisin Hyrynsalmesta, jonka komppaniaan hän kuului. Hän on nyt 74 vuoden vanha ja asuu omassa huoneessaan kaupungissa, jonka yövartijana ja vankihuonetten vahtimiehenä hän on sittemmin, Suomeen takasi tultuaan, palvellut.

Ilmeisesti korpraalin muisti toimi vielä erinomaisesti, sillä sotakokemuksiaan riitti useaan lehteen: 09.10.1858 no 41, 30.10.1858 no 44, 27.11.1858 no 48, 04.12.1858 no 49, 11.12.1858 no 50,  18.12.1858 no 51, 31.12.1858 no 52, 05.03.1859 no 9, 12.03.1859 no 10, 26.03.1859 no 12. Julkisuuden myötä Oulusta löytyi toinenkin veteraani: Trumpari Henrik Tapto (19.02.1859 no 7)

Thomas Tuohino (s. 28.8.1784) oli vielä renki mennessään Hyrynsalmella 23.9.1804 naimisiin. Morsian Brita Tolotar (s. 2.12.1781) oli tuolloin jo näkyvästi raskaana, sillä esikoistytär Anna syntyi 10.11.1804. Hänen kasteessaan Thomas on merkitty sotilaaksi. Suomen sodan jälkeen perhe muutti Ouluun, jossa syntyi lisää lapsia. Britan kuoltua vuonna 1832 Thomas solmi uuden avioliiton Susanna Simellin (s. 1787) kanssa. Vasta elämänsä lopulla Thomasille merkittiin kirkonkirjoihin sukunimi Loo. Hän kuoli 24.1.1863 ja leskensä kuoli 16.4.1868. (Hyrynsalmi RK 1801-1808, 123; Oulu RK 1811-1824, 323; 1827-1833, 364; 1834-1842, 2 qv, n:o 19; 1844-50, 2 qv, n:o 19; 1851-1857, 2 qv, n:o 19; 1858-1867, 2 qv, n:o 19)