Aurora Margareta Thalinin omituisuus

IT 21.11.1806

PT 13.4.1811

Aurora Margaretan vanhemmat Carl Magnus Thalin (s. 9.4.1777 Uumaja) ja Annetta Henrietta Heikel (s. 5.8.1777) menivät naimisiin Oulussa 12.10.1806. Carl Magnuksen virka oli Uumajassa, jossa yhteiselämä alkoi. Mutta ei kestänyt kauaa. Annetta Henrietta lähti 22.8.1807 muutaman vierailulle vanhempiensa luo, mutta ei palannut koskaan Uumajaan. Aviomiehensä ryhtyi keväällä 1811 avioeron hankintaan. Siitä tuli totta, sillä Carl Magnus Thalin solmi toisen avioliittonsa marraskuussa 1818.

Oulussa Annetta Henrietta synnytti 29.2.1808 tyttären, joka sai nimet Margareta Aurora, mutta myöhemmin nämä esitettiin päinvastaisessa järjestyksessä. Mahdollisesti tytär ei koskaan tavannut isäänsä, joka oli kuollessaan keväällä 1825 vain 48-vuotias.

PIT 26.8.1825

Aurora Margaretan kummeina oli äidin sukulaisia, jotka ehkä ovat tukeneet molempia. Oulun rippikirjaan (1834-1842, 223) Anetta Henrietta merkittiin leskirouvaksi, mutta yhteydet Oulusta Uumajaan olivat niin tiheät, että varmasti monet tiesivät avioerosta.

Uleåborgs Tidning 4.1.1883

Aurora Margareta oli aikuinen äitinsä kuollessa 30.4.1847  ja edelleen naimaton. Hän asui Oulun toisen korttelin tontilla 86, jonka hän kuollessaan vuoden 1882 lopussa omisti uudelleen numeroituna tontiksi 20 (RK 1851-1857, 71; 1858-67, 72; 1868-1880, 65; 1881-1890, 53). 

Äidin sukulainen huolehti sanomalehteen kuolinilmoituksen, jossa ei mainita surijoita. 

Huhtikuussa huutokaupattiin "Koko kartano ja rakennettu tomti N:ro 20, 2:sessa kaupunginosassa (kuuluva neitsy Aurora Thalin'in perikunnalle)" (Kaiku 7.4.1883). Talo myytiin 3,015 markasta, jonka Aurora Margareta Thalin oli testamentannut lähetysseuralle (Oulun lehti 18.4.1883)

Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan jäänyt hänestä päälimmäiseksi muistoksi. 

Eräs omituinen nainen on äskettäin täällä vaipunut kuolon uneen nim. neiti Thalin 74 v. ijässä. Hän oleskeli eläisään melkein ihan yksinäisyydessö huoneissaan, joissa hän piti joukon kukkoja ja kanoja seuralaisina ja tulonlähteinä. (Oulun lehti 3.1.1883)

Kanat tuskin ketään häiritsivät, sillä tontti 20 oli kaupungin ulkolaidalla, lähellä Kajaanista tulevaa tietä.

Karta öfver Uleåborgs stad

Linkkejä leikkeihin

Tällä viikolla osallistuin Museo Leikissä järjestettyyn seminaariin Leikkitietoaineistojen äärellä - myös esiintyjänä, pyhät puheeni pyörtäen. Vasta jälkikäteen kuitenkin mietin, minkä verran olen täällä blogissa esittänyt tietoa menneisyyden leikeistä.

Albert Engström

Esityksessäni käsittelin pallopeleistä kertovia ja digitoituja tekstejä loppujen lopuksi "puhtaalta pöydältä", viittaamatta vanhoihin löytöihini

• Porilaisten koulupoikien pallipeli 1830-luvulla (24.11.2014)
• Linnapalloa (1/2) (17.6.2023)
• Linnapalloa (2/2) (18.6.2023)

Muistelmat ja kirjallisuus eivät muuten olleet seminaarissa esillä leikkitiedon lähteenä. Omiin löytöihini kuuluu Lasten leikkiä (ehkä) 1840-luvun Oulussa (7.3.2022). Shampoong vedestä lapsuuden leikkeihin (28.11.2013) sisältää nimimerkin Saima (Grönstrand s. 1863?) muistoja leikeistä. Rööperin lapsen maailma 1880-luvulla (17.3.2021) lainaa muistelmaa, jossa leikitään.

Seminaarissa SKS:ää edustanut Marja-Leena Jalava kertoi leikkitietokeräyksistä, joita arkistossaan voidaan käyttää. Keräyksiä ovat tietenkin tehneet muutkin tahot. Blogitekstissäni Lautapeleistä (1.2.2012) olen maininnut Suomen muinaismuistoyhdistyksen leikkitietokeräyksen, jonka vastauksetkin ovat ehkä jossain arkistossa? Materiaalista syntyi ainakin lehtijuttusarja: Nuorison leikkejä ja kisoja. Koonnut Ari Valmari. Kanerva 6/1903, 7/1903, 8/1903, 9/1903, 10/1903.

Lautapeleistä kijoitin lisäksi myöhemmin tekstit Sigridin lautapelejä (9.6.2016) ja Peleistä näyttelynä ja muuten (2.3.2019).

Seminaarin keskustelussa vilahti kysymys aikuisten leikeistä, joihin kuuluvia joululeikkejä olen esitellyt tekstissä Sohitaan suutaria (26.12.2017). Joulukin tuli esille ja Vapriikin Katri Pyysalon esityksen joulukuvat todettiin käyttökelpoiseksi lelukulttuurin dokumentaatioksi. Leluja on mukana varhaisissa säätyläismuisteloissa kuten Jouluaatto 1840-luvulla (24.12.2020) ja Muistot joulunäyttelystä Aleksanterinkadulla (14.12.2021). Itseäni on kiinnostanut myös Lelukauppias Hanna Herlin (16.12.2021) Diabolon alkuvaiheita Suomessa (11.8.2014) ja kerran Selailin leluluetteloa vuodelta 1830 (23.12.2021).

Oskar Pletsch. Barndomsbilder 

Yhdestä Suomen varhaisesta lelutehtailijasta kirjoittamani artikkelin kohtalo on epäselvä, mutta jo kauan sitten olen tuottanut pätkät Nukkemestari Amanda Hertman (13.2.2018) ja Museoitua tyttöilyä (16.12.2011). Jälkimmäinen käsittelee lähinnä matkamuistoiksi tarkoitettuja naantalilaisnukkeja. Pyysalo sivusi esityksessään myös sitä, että kaikki nuket eivät ole tarkoitettuja leluiksi. 

Leikillä voi olla päältäkatsojille erilaisia merkityksiä. Satakunnassa / Pirkanmaalla muistiinlaitettua 1864 (7.12.2012): "Lapsien leikki kävyillä on tulkittu nälkävuoden enteeksi. Kuullostaa surulliselta ja voi hyvin kuvitella pienet kasvot kun kävyt on väännetty käsistä ja toruttu." Lasten leikeistä 1600-luvulla (14.10.2020) voitiin joutua jopa oikeuteen, minkä takia niistä on säilynyt meille edes jotain tietoa.

Suurimmasta osasta leikkejä ei jää mitään, joten kerran kysyin Mitä meillä oli ennen graffiitteja? (17.10.2023). Olen myös yrittänyt ottaa selvää Lumettomien liukumäkien alkuvaiheista (4.11.2018). Ja päädyin valokuvan Lumisodasta surullisiin kohtaloihin (23.1.2021).

Menneisyyden lastenkirjoista olen kirjoittanut hämmentävän vähän, joten listaanpa kyseiset tekstit vielä loppukaneetiksi.

• Hyvät tavat vuonna 1758 (20.9.2017)
• Kun lapsia voitiin valmentaa tulevaisuuteen (12.11.2014)
• Hyvin kuvitettu lastenkirja (14.6.2017)

Vuonna 1910 hävinnyt Helsinki

- Eilen myytiin Helsingin Huutokauppakamarin välityksellä kaksi Kasarminkadun 38:ssa olevaa hyvin säilynyttä asuinrakennusta, joista toisessa on 14, toisessa 8 tulisijaa. Edellisen osti insinööri G. v. Schantz 3,505 mk:n ja jälkimäisen kauppias M. Rautiainen 850 mk:n hinnasta. — Myytyjen rakennusten sijaan tulee rakennettavaksi asunto-osakeyhtiö "Centrumin" useampikerroksinen kivirakennus. (US 9.1.1910)

- Häviävä Helsinki: Talo Fabianink. 14, jonka sijalle uutta pörssitaloa aletaan rakentaa.

Helsingin kaiku 29.1.1910

Fabianinkadun 14 piharakennukset ovat nyttemmin puretut ja tilalle rakennetaan uusi pörssirakennus, jonka perustustyöt jo on pantu alulle. Rappeutunut vanha katurakennuskin saanee piakkoin väistyä uuden, kohoavan Helsingin tieltä. (HS 15.4.1910)

HS 18.2.1910

- Näinä päivinä purettu puutalo Maurinkatu 4, aikanaan rakennettu tunnetun arkkitehdin Engelin piirustusten mukaan

Helsingin kaiku 12.3.1910

- Huutokaupalla myydään näinä päivinä viime vuosisadan keskivaiheilla rakennettu puutalo P. Roopertinkadun varrella 4—6 sekä Ullanlinnankadun varrella 3. Tilalle rakennetaan uusi kivitalo n. 240 tulisijalla. (HS 15.4.1910)

- Rouva Nyströmin omistama Länsi-Rannassa, "Suomen" uutisrakennuksen vieressä sijaitseva talo, joka maistraatin määräyksestä on revittävä.

Helsingin kaiku 5.11.1910

Carl Friedrich Indreenin elämästä

Turun lääninkansliassa 19.8.1772 päivätyssä ja sittemmin painetussa kuulutuksessa etsittiin muiden muassa 26-vuotiasta renki Carl Friedrich Indreeniä. Tämän tiedettiin syntyneen Turun Beckholmenilla eli Tervasaarella, jossa isänsä oli ollut kirjanpitäjä. Tämä tieto on varmistettavissa Turun ruotsalaisen seurakunnan kastelistasta, jossa 16.6.1746 syntyneen pojan vanhemmat ovat Michel Indren ja Maria Wallandra. He olivat menneet naimisiin jo 8.1.1736. Avioliitossa ennen Carl Friedrichiä syntyneet lapset olivat kuolleet pienokaisina (Gustaf s. 22.9.1736 k. 13.11.1736, Johan Adolf s. 7.2.1738 k. 26.6.1738, Eric s. 15.3.1739, Adam s. 24.12.1740 k. 5.1.1741, Elsa Maria s. 13.3.1742 k. 14.8.1743). 

Carl Friedrich jäi (siis) eloon, mutta menetti vanhempansa varhain. Isänsä kuoli 59-vuotiaana 15.4.1756 ja äitinsä 50-vuotiaana 7.12.1757.

Dahlströmin kortiston avulla selviää, että edelleen alaikäisen Carl Friedrichin holhoojana  oli ensin ollut isän sukulainen kaupunginviskaali Ephraim Stener. Tämä oli opettanut pojalle lukemista, kirjoittamista sekä kreikkaa. Näillä taidoilla Carl Friedrich oli päässyt oppipojaksi kirjanpainaja Frenckellille. Jostain syystä holhoojaksi vaihdettiin kesällä 1758 äitinsä veli kersantti Johan Wallander. 

(Wallander oli naimisissa esi-isäni Petter Sundin tyttären Anna Helenan kanssa. Sund-kirjaa tehdessäni totesin, ettei Anna Helenasta ollut tietoja pikkuvihan jälkeen. Modernein keinoin ja aviomiestä etsien hän ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär löytyvät Pernajan rippikirjoista (1743-49, 169; 1750-1763, 259).)

Ehkä holhoojan muutos liittyi siihen, että kirjanpaino-oppilaana olo ei sujunut toivotulla tavalla. Jo vuonna 1757 Carl Friedrich oli ollut Loviisassa oppipoikana (RK 1757-1763, 10) ellei kyse ollut täysikaimasta. Loviisasta yksi tai toinen Carl Friedrich Indreen oli vuonna 1765 tullut Turkuun kuparisepän oppin, Dahlströmin kortiston mukaan. Kupariseppän toimi sopii tammikuussa 1772 kuulutettuun Porin rykmentin rekryyttiin, joka oli kutsunut itseään Hinric Ahlrothiksi, mutta jonka oikeasti tiedettiin olevan Carl Friedric Indreen. 

Samaan aikaan eli vuonna 1771 ja vuoden 1772 alussa Janakkalassa (1770-75, 73) oli kirjoilla C. F. Indren, joka lähti todistuksen kanssa Helsinkiin... 

Kesällä 1772 Carl Friedrich oli Johan Mauritz Lombergin palveluksessa. Tämän upseerin puustelli oli 21.2.1770 alkaen Kokemäen Pukkala (RK 1772-77, 5). Sieltä Carl Friedrich lähti luvatta ja maksamatta Ulvilassa ja Kokemäellä lainaamiaan rahoja. 

Etsintäkuulutuksen mukaan hän oli keskikokoinen. Hiuksensa ja kulmakarvansa olivat tumman ruskeat (swartbruna). Kadotessaan päällään oli harmaa takki ja liivit, siniset housut, valkoiset villasukat ja kengät, joita koristivat soljet. Mainitsemisen arvoista oli myös se, että Carl Friedrich osasi puhua sekä suomea että ruotsia.

Kirjattoman, karjattoman ja perheettömän miehen elämän jatkoa en saanut selvitettyä.

P. S. Elokuisessa kuulutuksessa etsittiin myös 27-vuotiasta varreltaan vähäistä ja vaaleahiuksista Michel Eklundia. Häntä kutsuttiin löysäläiseksi, vaikka hän oli edellisestä pääsiäisestä alkaen ollut palveluksessa Lohjan Pusulan kappelin rusthollarilla Gabriel Jöransson Mäkkylä. Eklund oli lähtenyt luvatta 3. heinäkuuta ja ottanut mukaansa 2 paitaansa, siniset sarkaiset liivit (Wäst), joissa oli messinkiset napit, puna-siniraitaiset liivit (Lifstycke), joissa oli litteät messinkinapit, mustan hatun, kaksi valkoista pellavaista kaulaliinaa, parin valkoisia villasukkia sekä remmikenkäparin. Eklundin isäksi muisteltiin Uudenkirkon vähtäriä, mutta en onnistunut löytämään sopivaa kastetta

Velkavankeuden loppu

Karl August Tavaststjerna (Juhani Ahon suomentamana) kuvasi tarinassaan Väärinkäsitys tunnelmaa velkavankeuden viimeisenä päivänä:

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet.

 Satakunnan Kansassa 10.10.1937 julkaistusta artikkelista selviää, että

Vuoden 1734 laki määrää velkavankeuden ja työpakon velkojan aseiksi velallista vastaan. Velkavankeutta käytettiin jonkinlaisena vakuuskeinona ja myöhemmin tavallaan ulosottovälineenä. Velkavankeuden tarkoituksena oli nimittäin pakottaa niskoiteleva velallinen ilmaisemaan salatut omaisuutensa. On kuitenkin huomattava, että velkojan oli suoritettava velallisen ylläpitokustannukset, ellei velallinen itse kyennyt niitä maksamaan. [...]

Vuonna 1868 annettiin täällä asetus, joka määräsi velkavankien käytöstä ja samalla antoi velkojalle oikeuden käyttää velallista työssä velkansa suorittamiseksi. Viimeksi mainittua asetuksen kohtaa ei liene täällä kuitenkaan koskaan käytetty. Joulukuun 3 päivänä vuonna 1895 velkavankeus poistettiin.  

Vielä käytössä olleena velkavankeutta kritisoitiin Wuoksessa 4.3.1893 m.m. näin:

Velkavankeus ei ole sellainen velan ulosotto keino, jolla velan antaja tulisi omansa takaisin saamaan. Pikemmin voimme sitä nimittää kuritukseksi ja rangaistukseksi velallista kohtaan. velkavankeudella ei velkoja saa omaisuuttaan useastikaan takaisin, vaan menettää yhäti entisen lisäksi kun ylläpitää velallisen vankihuoneessa. Ainoa hyöty siitä on, jotta saapi kerskua ja iloita kostostaan saadessaan riistetyksi toiselta vapauden. 

Tosin saattaa hän toivoa, että velallinen ennemmin maksaa velkansa kuin lähtee vankeuteen, mutta jos velallinen on niin köyhä ettei voi maksaa, niin täytyy hänen sinnekin mennä. Tästä on velkojalle toinenkin vaara tarjona. Velallinen saattaa tehdä — päästäkseen velkavankeuteen menemästä — konkurssin ja senkään kautta ei velkoja tule kuin osan omaisuudestaan takaisin saamaan joten siltäkään puolen ei velkojalle ole hyötyä, vaan päinvastoin lopullinen tappio. velkavankeus ulosottokeinona ei ole siis miltään kannalta katsoen velkojalle eduksi. Jos velkoja sitä vastoin käyttäisi muita laillisia pakkokeinoja, voisi hän aina vähin erin omansa takaisin saada, ja niissä ei ole vaaraa, jotta kulungit joutuvat velkojan vahingoksi.

Tavastjernan tarina ilmestyi kokoelmassa Kertomuksia ja kuvauksia (1896). 

Historian väitöskirjan tekijäksi 1880-luvun lopulla

Selvitettyäni kolmen hylätyn väitöskirjan vaiheet lienee aiheellista tarkastella myös edes yhtä hyväksyttyä. 

Oskar Adolf Forsström (myöh. Hainari) syntyi Tohmajärvelle 7.3.1856 postimestarin pojaksi. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 1876 ja aloitti yliopisto-opinnot. Näistä elämäkerturinsa Oskar Relander kertoo

Hänen opintonsa suuntautuivat etusijassa historian alalle, myös luki hän filosofiaa, estetiikkaa ja suomea. Hänen hyvin tehdyt muistiinpanonsa prof. Estlanderin luennoilta kulkivat monissa käsissä ja auttoivat monta selviytymään tutkinnossa. Historiassa Suomen historia ja muinaistutkimus erityisesti häntä viehättivät, ja niihin kohdistuivat hänen harrastuksensa, ajatuksensa ja työnsä suuressa määrin pitkin ikää. Yrjö Koskinen ja J.R. Aspelin olivat hänen opettajiaan. Filosofiassa hän luki joitakuita Hegelin teoksia. Hegelin historian filosofia näytti tehneen häneen syvimmän vaikutuksen. Myöhemmin luki hän hartaasti Langen teosta Geschichte des Materialismus.

Julius Krohnin kanssa joutui hän ystävälliseen suhteeseen. Hän tarjoutui auttamaan Krohnia Suomen Kuvalehden toimittamisessa, ja kirjoitti silloin tällöin jonkun kirjoituksen Kuvalehteen, käyttäen nimimerkkiä "Virta". Mainittakoon hänen kirjoituksistaan vaan "Europan alkuasukkaat", koska ne harrastukset, jotka saivat hänet sen kirjoittamaan, jatkuivat pitkin ikää..- Kun v. 1878 Suomen kaarti palasi Turkin sodasta, oli Hainari Suomen Kuvalehden puolesta sitä vastassa ja kirjoitti siitä kuvauksen. Tämä tehtävä nuoresta ylioppilaasta tietysti tuntui hyvin tärkeältä ja mieltä kiinnittävältä. 

 

Kirjoittaminen tai ainakin nimimerkin käyttö näyttää rajoittuneen vuoteen 1878. Suomennosten ja Relanderin mainitsemien artikkelien ohella Forsström elämäkerrat äidinisästään Kaarlo Kustaa Polviander ja Saksan keisarista Vilhelm I sekä artikkelin Indian kalliotemppeleistä. Kirjoittamisen loppumista selittää se, että Forsström jätti opinnot Helsingissä ja muutti Jyväskylään. Yliopiston matrikkelitietojen perusteella hän oli "lukuvuotena 1878-1879 viransijaisena hoitanut voimistelun ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän kansakoulunopettaja-seminaarissa", "lukuvuotena 1879-1880 suorittanut anatomiallisen dissektiooni-kurssin Yliopiston anatomiallisessa oppilaitoksessa; suorittanut käytännölliset opettajanäytteet voimistelussa Helsingin normaalilyseossa 23 p. Huhtik. 1880" ja "lukuvuotena 1880-1881 niinikään viransijaisena hoitanut voimistelun, yleistajuisen anatomian ja ruotsinkielen opetusta Jyväskylän opettajaseminaarissa"..

Syksyllä 1880 Forsström piti Jyväskylän Brahe-juhlassa "onnistuneen esitelmän, jossa hän kuvailtuansa Suomen oloja ennen "krevin aikaa" esitti tärkeimmät kohdat Pietari Brahe'n suurista ja jaloista toimista maassamme" (Päijänne 15.9.1880). Vuoden vaihtuessa Forsström ryhtyi sivutoimenaan Päijänteen toimittajaksi. Syksyllä 1881 hän sai kahdeksi koevuodeksi nimityksen lehtorin Sortavalan kansakoulunopettaja- ja opettajatarseminaariin opetusvelvollisuudella voimistelussa, yleistajuisessa anatomiassa, fysiologiassa ja terveysopissa (SWL 18.8.1881). Kesäkuun lopussa Jyväskylä jäi taakseen (Päijänne 16.11.1881). Seuraavan vuoden puolella Forsström sai yliopistosta kandidaatin paperit.

Vaikka Forsström oli nyt pätevä voimistelun opettaja, menneisyys ei häneltä unohtunut. Hän sai matkarahan Venäjän Karjalan muinaisjäännösten tutkimista varten (SWL 26.5.1882). Kesällä 1882 hän kävi yhdessä J. A. Lylyn kanssa Aunuksessa ja he luovuttivat Suomen muinaismuistoyhdistykselle 89 kiviesinettä ja joitakin rautakauden koruja (US 1&8.4.1886, Relander). Matkalta palattuaan Forsström puhui Kurun jahti- ja eläinsuojelusseuran vuosijuhlassa  "kivi- vaski- ja pronssiajoista, huomauttaen kuinka niillä aikakausilla eläneiden kansain toimeentulot ovat olleet huonot" (US 21.8.1882). Yliopiston matrikkelitietojen perusteella Fohrström hoiti lukuvuosina 1882-1887 Suomen historian opetusta Sortavalan yksityisessä tyttökoulussa.

Vuonna 1883 Forsström avioitui Tilma Haganin kanssa. Seuraavana talvena Forsström oli Salmen pitäjän metsässä karhujahdissa ja ampui karhun kuolemaan johtaneen laukauksen. Hän kunnostautui samoin myös Jaakkimavaarassa. (Nya Pressen 14.2.1884). Syksyllä 1884 virkansa vakinaistettiin (SWL 1.9.1884). Joulukuussa 1885 hän oli karhujahdissa Suojärvellä (Sporten 1/1885). Pari vuotta myöhemmin Suojärven metsästysretkellä, jossa kaatui viisi karhua, oli mukana O. Relander ja myös brittiläinen John Abercromby (Nya Pressen 14.1.1887, Abercrombystä enemmän Juho Pekkarisen gradussa ja väitöskirjassa). Relanderin mukaan metsästyksen kohteena oli myös kansatieteellinen esineistö. Kirjoittaminen ei unohtunut ja Valvojassa 1/1886 julkaistiin Forsströmin artikkeli Kuvaelmia Itä-Karjalasta. 

Päivän uutiset 8.8.1888

Mikään ei suoraan selitä sitä, miksi Forsström innostui "osaksi valtiovaroilla" oleskelemaan Tukholmassa kesinä 1887 ja 1888 ja kirjoittamaan Riksarkivetin löydöksistään väitöskirjan. Relander ohittaa suorituksen hyvin lyhyesti: "Tutkimustensa tuloksena hän julkaisi väitöskirjansa "Inkerinmaan oloista Ruotsin vallan aikana". Aineksia oli kumminkin koottu paljon enemmän kuin hän ehti käyttää." Myöskään väitöskirjan esipuheesta ei selviä, miksi Forsström oli ryhtynyt toimeen tai se, miksi hän oli selvittänyt nimenomaan Inkerinmaan historiaa. Väitöskirjaansa hän puolusti 26.4.1890 eli sopivasti ennen promootiota 30.5.1890.

Polkupyöräntekijä 1869: Alexander Sauren?

Polkupyörän kehitys lähti tosissaan vauhtiin 1860-luvulla, jolloin kehitetty malli muistutti tekniseltä ratkaisultaan lapsuuteni kolmipyöräisiä eli polkimet olivat kiinni etupyörässä. Näitä alettiin tuottaa vuonna 1868 Pariisissa tehdasmaisesti ja ensimmäisiä kappaleita odotettiin Suomeen vuoden 1869 purjehduskauden alkaessa. Innostus oli niin suurta, että eri puolilla Suomea tehtiin polkupyöriä itse.

Kuopiossa kävi Varkauden rauta-tehtaalta "eräs herrasmies, joka gymnasi-torilla näytti hra Sauren'in tekemällä Veloceped'ellä kiitettävän taidon" (Tapio 5.6.1869). 

Kontekstista voisi ajatella, että herra Sauren vaikutti Varkauden tehtailla. Mutta myös Kuopiossa oli arvostettu Sauren, jota tosin useimmiten kutsuttiin nikkarimestariksi.

Elämänsä lopulla rippikirjaan merkittiin, että Alexander Sauren (s. 29.12.1821) oli syntynyt Hattulassa tai Hollolassa, mutta häntä ei löydy kummankaan kasteista. Sauren ilmaantui Kuopioon mennessään 20.7.1848 naimisiin Brita Elisabet Holopaisen (s. 1803) kanssa. Tämän aiempi mies Jonas Norrgren (s. 1799) oli kuollut 18.11.1846. Norrgren oli ollut nikkari, joka oli otettu porvariksi Kuopiossa vuonna 1829. Avioliiton myötä Sauren sai useita lapsipuolia, joiden esikoinen oli vain kuusi vuotta häntä vanhempi (RK Kuopio 1823-36, 218;  1837-47, 255).

Tapio 4.3.1876

Uusperhe asui tontilla 67 (RK Kuopio 1848-58, 418; 1859-68, 21). Olo ei ollut täysin sopuisaa, sillä kun tontin omistusta selviteltiin kaksi poikapuolista oli lähtenyt eikä olinpaikkaansa tunnettu. (FAT 25.11.1878)

Saurenin edistyksellisyydestä ja muistakin ominaisuuksista kielii se, että hän oli Kuopion palokunnan varhainen ja pitkäaikainen johtaja (Tapio 28.6.1873; Tapio 23.4.1884). Kuopion Verotalon rakennushistoriallisen selvityksen (pdf) mukaan hän jopa 

luonnosteli tiilisen ruiskuhuoneen fasadia jo kesällä 1863 Kustaantorin laidalle. Samalle tontille kaavailtiin myös raatihuoneen paikkaa, ja 1864 Saurén laati suunnitelman, jossa ruiskuhuone sijoitettaisiin raatihuoneen siipeen. Suunnitelma ei sellaisenaan toteutunut, mutta ajatus toimintojen yhdistämisestä jäi itämään.

Sauren näyttää toiminaan rakennusmestarina, sillä myöhemmin mainitaan tekemänsä "eskissi-piirros maneesin muodostamisesta basaariksi" (Tapio 25.5.1881)

Sauren solmi toisen avioliittonsa Kristiina Miettisen (s. 7.8.1855) kanssa marraskuussa 1874 ja tämän kuoltua viisi vuotta myöhemmin vei keväällä 1880 vihille Anna Sofia Remeksen (s. 15.2.1862 Rantasalmi) (RK Kuopio 1869-80, 140). He muuttivat vuonna 1891 Joensuuhun (RK Kuopio 1886-92, 379). Sauren osti sieltä rakentamattoman tonttimaan (Karjalatar 30.6.1891; RK Joensuu 1891-1900, 141)