Taulukoinnissa hukatut tiedot

Aivan sattumalta huomasin, että Helsingin henkikirjasta vuodelle 1806 (KA 8529) on digitoitu myös kaupunkilaisten alkuperäiset ilmoitukset. Ne ovat samassa järjestyksessä kuin henkikirjan nimet, joten vertailu on melko helppoa, mutta Digihakemistoon kannatti tietenkin samalla merkata nimiä, kun paikansin tutkimukselleni merkityksellisiä henkilöitä. Samalla huomasin, miten kaupunkilaisten ilmoittama tieto ei ollut kokonaisuudessaan päätynyt henkikirjaan. Tietenkään. 

Erikoisemmasta päästä oli talovuokran selostus (s. 151)

Täysin ylimääräistä tietoa oli myös Johan Schildtin poikien koulunkäynti (s. 178).

Johan Otto Procopeaus oli listannut koko taloutensa syntymävuodet, mutta henkikirjaan ei merkitty edes omia etunimiään (s. 158). Etunimensä menetti myös esimerkiksi Hedvig Brigitta Trolle (s. 252).

Ylellisyysverot oli taulukoitu, mutta alkuperäisestä ilmoituksesta saattoi selvitä kuka taloudessa tupakoi tai käytti silkkiä. Ja koiran koko ja väri (s. 237).

Turkulaisessa kirjakaupassa elokuussa 1801

Omaksi huvikseni ja opikseni sekä digitointien kattavuuden testaamiseksi kävin läpi Åbo Tidningissä 29.8.1801 julkaistun turkulaisen kirjakaupan mainoksen. Rahasummien ymmärtämiseksi avasin Lagerqvistin kirjan Vad kostade det?, josta selvisi, että vuonna 1800 rengin päiväpalkka oli 13 killinkiä. 

Ilmoituksen ensimmäinen kirja on mielenkiintoisen kuuloinen: Egypten i historiskt, geographiskt, physicaliskt, vetenskapligt, artistiskt, naturhistoriskt, mercantiliskt, religiöst, moraliskt och politiskt hänseende (36 killinkiä). Saksankielisestä alkuperäisteoksesta (josta ohessa kuva) käännettyä tekstiä ruotsiksi voi lukea ainakin HathiTrustin portaalissa.  Egypti oli ajankohtainen Napoleonin sotaretken vuoksi, mutta tästä tietokirjasta ei tullut Suomessa myyntimenestystä. Tai ainakaan en löydä siitä yhtään kappaletta Henrik-tietokannasta saksaksi tai ruotsiksi.

Lähes puolet halvempi Samlingar för förståndet och hjertat (20 killinkiä) on myös käännösteos, josta ei löydy nopeasti lisätietoa. Edelleen halvempi Anecdoter och historietter, 2:dra häftet (12 killinkiä) sisältää selvästikin anekdootteja ja historiallisia kertomuksenpuolikkaita, mutta ei ole tullut vielä digitoiduksi. Läsning i et och annat, 4:de häftet (12 killinkiä) oli kirjastotietokantojen perusteella paksun aikakauslehden oloinen julkaisu, joka nimensä mukaisesti varmaankin sisälsi yhtä ja toista. 

Sjöbergin Samlade Skalde-stycken (18 killinkiä) oli jo muutama vuosi aiemmin painettu runokokoelma, joka on luettavissa Litteraturbankenissa. Ungdoms arbeten af A. (28 killinkiä) oli myös ruotsalaista runoutta ja löytyy Litteraturbankenista.

Spökstriden, en Pendant til Schillers Andeskådare (8 killinkiä) oli jonkinlaisessa suhteessa Friedrich Schillerin goottilaiseksi kutsuttuun romaaniin Der Geisterseher. Samaan suuntaukseen kuului brittiläisen bestellerkirjailijan Ann Radcliffen romaanin ruotsinnos Adeline eller Skogs-romanen (1 taalari ja 8 killinkiä). Kuvitettu painos alkuperäisteoksesta The Romance of the Forest, interspersed with some pieces of poetry on luettavissa Project Gutenbergillä. 

Dagbok öfwer blockaden af Genua år 1800 författad af en på stället warande Swensk (24 killinkiä) on Jacob Sjöbergin kirjoittama ja todellakin kuvaa Genovan piiritystä. Se on luettavissa Hathi Trustilla. Helen Maria Williamsin teoksen kakkososan ruotsinnos Ny resa i Schweitz, innehållande en målning af detta land, des seder och regering (32 killinkiä) ei ole tullut skannatuksi, mutta A tour in Switzerland; or, A view of the present state of the governments and manners of those cantons: with comparative sketches of the present state of Paris on digitaalisena HathiTrustilla. Resa ifrån Sicilien genom Archipelagen til Constantinopel (12 killinkiä) oli käännetty tai muokattu saksankielisestä alkuteoksesta. Libriksestä käy ilmi, että kuvattu matka oli tapahtunut vuonna 1788. Tätä ei kannattanut kertoa ilmoituksessa?

Swenska wilda träds och buskars plantering, efter egna försök af Engelb. Jörlin (8 killinkiä) on tullut digitoiduksi esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Ruotsalaisten puiden viljelysohjeet olivat tietenkin ruotsiksi kirjoitettuja mutta naisten käytösopas Huru skal et ungt fruntimmer wärdigt bilda sig (8 killinkiä) oli käännetty saksasta. Kolmas opas Afhandling om ridkonsten efter de nyaste och bästa grundsatser (20 killinkiä) oli uutuuteen viittaavasta nimestään huolimatta ollut myynnissä jo vuodesta 1752. Ilmeisesti ratsastus ei kehittynyt 1700-luvun loppupuoliskolla? Alkuperäisteoksen kirjoitti ranskaksi Claude Bourgelat, mutta julkaisulistastaan ei löydy suoraa vastinetta. 

Hieman yllättävästi ilmoituksessa on vain yksi uskonnollinen teos: Upbyggeliga samtal öfwer uppenbarelsen (20 killinkiä). Sen oli alunperin kirjoittanut saksaksi Magnus Friedrich Roos.

Halvin tuote on ilmoituksen viimeisenä: Kongl. Maj:ts nådiga kungörelse angående tillåten brännwins bränning ifrån och med d. 15 nästinstundande October til och med d. 15 derpå följande November, samt ifrån och med d. 15 Febr. til och med d. 15 Apr. nästa år. (1 killinki). Viinanpolton uusimpia rajoituksia kukaan tuskin osti huvikseen. Kansalliskirjasto on digitoinut tällaisia painatteita Ruotsin vallan ajalta, mutta tätä en otsikon sanoilla tätä kirjoittaessani löytänyt.

Ilmestynyt: Historiallisia tutkimus-kokeita 1876–1883

 

Pohjolan historiankirjoitus julkaisi tekstini Historiallisia tutkimus-kokeita 1876–1883, jonka toimitus jakoi FB:ssä saatteella

Opinnäytteiden avoin saatavuus on nykyään itsestäänselvyys. Toisin oli ennen digitaalisia mahdollisuuksia. FT Kaisa Kyläkoski kuitenkin valottaa, miten historian opinnäytteiden saatavuutta yritettiin parantaa jo 1800-luvulla. Professori Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen julkaisi Historiallisia tutkimus-kokeita -sarjaa, jonka puitteissa vuosina 1876–1883 painatettiin 21 historian tutkielmaa. Kyseiset opinnäytteet valottavat osaltaan sitä, millaisia aiheita autonomisessa Suomessa pidettiin tutkimuksellisesti tärkeinä.

Otto Lajula kirjailijana nimeltä J. P. Raivio

Vallankumousvuonna 1917 Otto Lajula julkaisi nimimerkillä Homo Sapiens kirjan Kun kansa nousee : lakkokirja ja nimellä J. P. Raivio kirjan Vallankumouksen sankari : Marskentällä lepäävän urhon elämäntarina. Jälkimmäinen sai kesäkuussa 1917 pari tekstimainosta työväenlehdissä, mutta ensiksi mainitusta ei löydy mainintoja.

Painoasiamiehen viran päättymisen myötä Pohjanmaa jäi taakse. Perheen 11-vuotias tytär kuoli Pälkäneellä kesällä 1917. Otto Lajula kirjoitti myöhemmin paikkakunnan maisemista.

Tehkäämmepä pieni kesäinen kävelyretki pitkin Kärjennientä. Se ei ole vaikeata, sillä asteltavanamme on ihana polku, jota käytetään kärrytienäkin niemekkeen rannassa olevalle laivalaiturille. Lähdemme luonnonihanalla paikalla sijaitsevasta Töyrynniemen muhkeasta talosta, joka uusrakenteisena seisoo mehevien heinäpeltojensa keskellä. Seuraamme rantapolkua tai poikkeamme polulta hiukan vasempaan, rantahietikolle, joka on pehmoista ja päivänpolttamaa. Sitä on monen sylen levyisenä vyönä pitkin vesirajaa ja kaukaa aaltojen aitakin hohtaa sen marmorinen pinta.

Metsänrajassa kiipeämme aidan yli ja katoamme havupuiden varjoihin. Oikealla kohoaa multainen mäki jyrkkänä ja metsäisenä, maanpintaa peittävät tiheästi mustikan ja puolukanvarret, jotkamarja-aikoina antavat hupaista työtä metsänkävijöille. Jos sattuu tuuli puhaltelemaan pohjoisesta, niin kuulemme vain sen huminan päämme päällä, mutta meitä se ei tavoita. Pohjoisranta voi kuohahdella valkovaahdoissa, mutta etelänpuoleinen on tyyni ja uinaileva.

Ja nämä jyrkkäreunaisten kukkulain puut — ne ovat lintujen turvallisia ja haluttuja t vyssijoja. Lintukuorot soinnuttelevat täällä sinfonioitaan kesäiset yöt melkeinpä läpeensä — ja ne ovat vaihtelevia ja monisointuisia. (J. P. Raivio, Kesäinen luonnonkylpylä. Matkailulehti 1/1919)

Toukokuun alussa 1918 "kirjailija J. P. Raivio" piti Helsingissä "hädän lieventämiseksi" maksullisen yleisöluennon "tulevaisuuden uskonnosta" (HS 5.5.1918) Syksyllä 1918 Otto Lajulan vaimo perusti Helsingissä yrityksen Jakelu- & Pikatoimisto Aina Irene Lajula (Registertidning för varumarken 702/1918). Vuoden lopussa ilmestyi myös J. P. Raivion uutuus Tyhjyyttä hapuilemassa : avioliittoromaani, joka arvostelijan mukaan oli

eräänlainen miehen apologia. Allekirjoittanut ei erehtyne suuresti otaksuessaan, että sen tekijä on isä Strindbergin opetuslapsi — siinä suhteessa nimittäin, ettei hän anna naiselle paljonkaan arvoa. Ilmoitettavana olevan romaanin miespuolinen päähenkilö hapuilee tekijän mielestä tyhjää etsiessään rakkautta ja onnea avioliitosta. Kieltämättä, voimme sanoa, sillä onnen edellytykset puheenaolevassa avioliitossa näyttävät todella olevan niukat. 

 

Raivion uusi kirja ei ole muodollisena saavutuksena kenties silläkään kunnollisen keskitason asteella kuin „ Erakkomaisten". Tyyli on melkoisesti laiminlyötyä. Mutta kirjalla on epäilemättä todellisuusarvoa, niin sanoaksemme. Siinä kuvatut luonteet ovat tosia ja uskottavia, ja kirjailijan suhteessa aiheeseensa on jotain aitoa ja elettyä, joka ei kiellä tulevaisuusmahdollisuuksia. (Aika 7-8/1919)

Vuonna 1918 J. P. Raivion nimellä ilmestyi myös kolme artikkelia lehdessä Alkuopetus.  

Vuonna 1919 Otto Lajula kokeili kevyempää tyyliä kirjassa Mikko-sedän kesäsiirtola ja hän myös puhui kesäsiirtoloista J. P. Raiviona Helsingissä järjestetyssä lastensuojelukokouksessa (Työn valta 12.6.1919). Kasvatukseen liittyi myös artikkeli Koulut ja käsityöläissivistys (Käsityö ja teollisuus 8/1919) ja Nuorten on tulevaisuus! (Pyrkijä 4/1919). Kaunokirjallisia kertomuksia olivat Taavetti ja Pirkko (Suomen sotilas 1919).

Tammikuussa 1920 Iltalehti alkoi julkaista jatkokertomuksena J. P. Raivion suomentamaa Meredith Nicholsonin romaania Tuhansien kynttiläin talo (The House of a Thousand Candles). Samana vuonna ilmestyi myös J. P. Raivion ranskasta suomentama Georges Rodenbachin romaani ja kirjoittamansa iltamiin sopiva yksinäytöksinen näytelmä Mäntylän takamaa. 

Keväästä 1920 Otto Lajula toimi Käsityö ja teollisuus -lehden toimitussihteerinä, mikä poiki historiikin Suomen vaatturityöntekijäin liitto ja sen edeltäjät vv. 1894 - 1919 toimitustyön. Seuraaana vuonna hän ehdotti helsinkiläisten vaatturien matrikkelin kokoamista, mutta tämä hanke ilmeisesti kuivui kokoon (Vaatturi 5/1921).

Vuonna 1921 ilmestynyttä J. P. Raivion tuotantoa ovat Aleksis Kiven elomailta (Matkailulehti 2/1921) ja "Tuoksua", jonka luvataan olevan draamallinen kuvaus, "jolla usein on syvää myötätuntoa herättävä vastineensa tosielämässä" (Maailma 15/1921).

Vaasalainen Ilkka, jolla ei olisi luullut olevan lämpimiä tunteitta Otto Lajulaa kohtaan, julkaisi vuonna 1922 J. P. Raivion sarjaromaanin Johannes Raivaaja. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan täytti sivujaan J. P. Raivion suomentamalla Stephen McKennan romaanilla Sonja naimisissa (Sonia married). Samana vuonna Otava oli kustantanut Mc Kennan Sonjan Salme Setälän suomennoksena eli syntyneitä apajia yritettiin hyödyntää.

HS 13.6.1924

Näistä tunnetuista julkaisuista ei kertynyt leveää leipää, joten ei ole yllättävää, että Otto Lajula pyrki Sulkavan kunnan Kaipolan kansakoulunopettajaksi lukuvuodeksi 1923-24 (Mikkelin Sanomat 24.9.1923). Valinnastaan huolimatta hän ilmoitti osoitteen Helsingin osoitekalenteriin. Se ei ollut sama osoite, jossa vaimonsa kesäkuussa 1924 kuoli.

Jossain välissä Otto Lajula oli Sulkavalla, sillä hän kirjoitti 

Jos joku on liikkunut esim. Savonlinnan ja Sulkavan välin, niin tietää automatkan vaarallisuuden moisissa tilanteissa. N. s. maskeerattujen kurvien aukomiseen olisi ajoissa ryhdyttävä jo ennenkuin autoliikenne entisestään vilkastuu. (J. P. Raivio, Matkoja ja havaintoja. Karjala 18.1.1925)

Uuden Suomen toivomuskilpailuun Otto Lajula visio uusia keksintöjä, kuten:

»Julkisuuden pamppu», joka kolauttaisi kirjailijoita, varsinkin sanomalehtineekereitä polveen silloin, kun nämä tahrivat toisten mainetta, tai puhuvat asioita, joita he eivät lainkaan ymmärrä, tai kirjoittavat ystävyyden, lankouden, päivällisen tai muun kestityksen riivaamina . . . (US 6.2.1927)

Auran aseman osoitteekseen ilmoittanut J. P. Raivio sai kilpailussa kolmannen palkinnon. 

Syksyllä 1927 Otto Lajula valittiin neljästä hakijasta Kieltolakiliiton Tampereen seudun Aluejärjestön puhujaksi (Aamulehti 21.10.1927). Seuraavana vuonna hän puhui Pohjois-Savon raittiuspiirin nimissä (Savo 4.2.1928). Hänet tai tarkemmin sanottuna J. P. Raivio hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi (HS 11.10.1928).

Vuonna 1929 Suomen sosialidemokraatti julkaisi J. P. Raivion  jatkokertomuksen Suutari saa toisen muijan ja Raittiuden ystävien äänenkannattaja Kylväjä kertomuksen Pohjankylän raittiusmies (23/1929) nimellä J. P. Raivio sekä Otto Lajulan nimellä kertomuksen Nuoren Mikon onni (21/1929). Seuraavana vuonna Kylväjässä ilmestyi J. P. Raivion nimellä "Viinaränni" (1-2/1930) ja Metsäpuro (8/1930) sekä Otto Lajulan Raittiuspyrkimyksistä 1880-luvun Itä-Savossa (13/1930). J. P. Raiviolta ilmestyi myös muistelma Eräs suomalainen Amerikan-siirtolainen 90-luvulta (Suomen viesti 6/1930) ja kertomukset Uusi aika (Suomenmaa 1.6.1930) ja Kahdestoista joulu (Työväen joulualbumi 1930).

Vuonna 1931 Kylväjä julkaisi J. P. Raiviolta kertomuksen Vaarallinen kynnys (1-2/1931), kaunokirjallisessa novellilehdessä Lauantai ilmestyi Taistellen - voittoon.

Jouluksi 1934 ilmestyi J. P. Raivion nimellä Pikku Pirkon jouluyön unelma Joululahjassa. Vuoden vaihduttua julkaistiin Onnenpyörä (Lauantai), Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan (Pykijä 6/1935), Pelastava rakkaus (Lauantai), Vanhan myllyn haltia (Sirkka 3/1935) ja Ensi opastaja opintielle (Opintotoveri 5/1935).

US 15.6.1935

Näistä viimeisin oli tuskin ehtinyt painokoneeseen, kun helsinkiläiset sanomalehdet kertoivat Otto Lajulan kuolleen 13.6.1935. 

Jollain oli hallussaan käsikirjoituksiaan, sillä nimellä J. P. Raivio ilmestyi vielä kirjoituksia. 

• Santeri Alkio kansanpuhujana (Pyrkijä 6/1936)
• Pienviljelysaiheinen pikkunäytelmä Päiviön talossa (1936)
• Kaksi omatekoista koulumestaria (Opintotoveri 7/1937)
• Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten (Pyrkijä 4/1938)

Otto Lajula painoasiamiehenä

Vuoden 1911 lopussa Otto Lajula asui perheineen Tampereella, mutta vuoden 1912 Helsingin osoitekalentereihin ilmoitti osoitteekseen Katajanokankatu 7:n ja yrityksensä Kustannusliike Puu-aapinen toimi Uudenmaankatu 18:ssa. Vuotta myöhemmin yritystä ei enää mainittu ja Lajulat asivat Töölönkatu 50:ssä, jonne oli vaikeuksia saada palvelusväkeä syksyllä 1913.

Hbl 17.8.1913

Hbl 17.9.1913

Vuonna 1914 Otto Lajula ilmoittivat osoitteekseen Pohjoisen Hesperiankadun 3 (eli rakennuksen, josta voi lukea enemmän kirjastani Töölön Taipaleesta). Rouva Aino Lajula haki samana vuonna pesäeroa eli ainakin taloudelliset asiat eroteltiin (FAT 29.5.1914).

Edelleen samana vuonna Otto Lajula aloitti (jälleen) uuden toimen, sillä hän esiintyy sanomalehdissä painoasiamiehenä. Mies, joka joutui Mikkelissä vastaamaan sensuuriviranomaisille, ryhtyi nyt itse valvojaksi. Otto Lajula toimi painoylihallituksen edustajana Helsingin raastuvanoikeudessa esimerkiksi, kun työmies Arvid Nisusta syytettiin siitä, "että hän hankkimatta itselleen lupaa oli Helsingin kaduilla kaupustellut erinäisiä "viisuja", joissa sitä paitsi ei ollut painatuspaikkaa eikä julkaisijan nimeä" (US 19.9.1914).

Pari kuukautta myöhemmin "Painoasiainylihallituksen määräyksestä oli painoasiamies O. Lajula kuleksinut Helsingin kirjakaupoissa ottaakseen takavarikkoon J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa painetun kirjasen "Kväden anno 1914" Hän löysikin akatemisesta kirjakaupasta 6 kappaletta mainittua kirjasta, jotka hän takavarikoi. Raastuvanoikeus vahvisti painoylihallituksen pyynnöstä tämän takavarikon. Myöskin on ylihallitus esittänyt senaatille, että mainitun kirjan tekijää vastaan nostettaisiin kanne majesteettirikoksesta."(Kansan lehti 28.10.1914)

Kevääseen 1915 mennessä Otto Lajula sai vastaavan position Vaasassa, jonka kirjakaupoista hän takavarikoi "myymättä olevat 15 kappaletta Eino Leinon "Elämän koreutta"." (Ilkka 20.5.1915). Virallisen työnsä ohessa julkaisi uudella salanimellä J. P. Raivio "esikois"romaanin Erakkomaisteri, joka oli "rikassisältöinen tarina keski-ikäisen lyseonlehtorin elämästä ja rakkaudesta" (US 16.9.1916)

Otto Lajula jatkoi painoasiamiehenä maaliskuun 1917 vallankumoukseen. Tuolloin hän "vielä viimeiseen asti koetti osottaa virkaintoisuuttaan m. m. siten, että hän vielä sen kin jälkeen kun jo uusi hallitus oli Venäjällä muodostettu ja ot tanut ohjakset käsiinsä, tahtoi estää sikäläisten sanomalehtien levittämästä Pietarin tapahtumista saamiaan tietoja ja sähkösanomia." Hänet vangittiin samaan aikaan kuin läänin kuvernööri ja Vaasan poliisimestari.(Karjalan aamulehti 23.3.1917) Vangitseminen ei lopulta kestänyt päivääkään, mutta oli tietenkin Lajulalle mieleenpainuva tilanne. (Vasabladet 24.3.1917).

Sotilaat poistuivat, vangitut jäivät yksin. Huoneessa oli kaksi isoa, rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niiden takaa näkyi laaja kasarmien ympäröimä tori ja kauempaa rakennusryhmien lumiset katot. Mutta nuo katot eivät olleet kuolleet ja liikkumattomat ne näyttivät kuin tanssivan. Ihmeellistä! Yhä useamman ja useamman katonharjan yli kohoili isoja punaisia lippuja, jotka vilkkaasti liikehtivät maaliskuun kylmän pohjoisen porottaessa. Nuo liput olivat vahvistetun vapauden leijoja ne panivat kastot iloisesti karkeloimaan katselijain silmissä. Manifesti oli julkaistu Suomen vapauden manifesti. OH' omituista nähdä vapauden aaimunkoi Hn vankilan ristikkojen takaa. Vangitut katselivat sitä ihmeissään ihastuksissaan. Mitäpä merkitsikään muutamien kahleet, kun kerran kansa sai vapautensa! Saivathan lapset kasvaa vapaina uutta huomenta kohti.

Muutaman tunnin kuluttua saapui kohtelias sotilas vangittujen kammioon.

»Olette vapaat, saatte poistua. Vangitsemisessa on tapahtunut erehdys.», hän heille virkkoi. Ja kun vapautuneet herttaisten jäähyväisten jälkeen torin yli kulkivat ja näkivät vapauden lippujen liehuvan, niin he ymmärsivät ja tiesivät lähteneensä vapauttajien ja ystävien luota. Ja kodeissa muuttuivat surun kyyneleet ilon itkuksi. Koettelemusta, koettelemustahan tämä kaikki oli!

Mutta ruotsikkojen lehti avasi tapauksen johdosta likaviemärinsä. (J. P. Raivio, Vangittuja vapauden koittaessa. Sunnuntai 15.4.1917)

Mainitun likaviemärin paikannus ei onnistunut, mutta Lajulan toimien herättämiä tunteita purettiin julkisuuteen vielä senkin jälkeen, kun hän oli menettänyt asemansa (Kaskö Tidning 2.5.1917).

Otto Lindroosista Otto Lajulaksi, joka keksi puuaakkoset

Karjalatar 3.3.1903

Vaikka Otto Lindroos vaikutti Mikkelin Sanomien päätoimittajana lähes kaksi vuotta, kirkonkirjansa olivat edelleen Kotkassa. Sieltä hän siirsi ne 14.7.1903 Enonkoskelle, jonka rippikirjan perusteella hän oli isännöitsijä toiminimelle Antti Emil Nymanin lasitehdas ja lautasaha (Enonkoski RK 1900-1909, 90). Anders Emil Nyman oli 1800-luvun lopulla ostanut M. Tischanoffin perustaman Kangassaaren lasitehtaan ja laajentanut sen valikoiman ikkunalasiin. Nymanin kuoltua vuonna 1901 tuotantolaitokset olivat siirtyneet Viktor-veljelleen, joka joutui pysäyttämään tuotannon. (Kauppias 12/1935) Wikipedian mukaan lasitehdas loetettiin jo vuonna 1903, mutta sen omistusta järjesteltiin yhdessä hörysahan ja myllyn kanssa vuoden 1909 alussa (Savolainen 28.1.1909).

Lindroos tuskin ehti vaikuttamaan tehtaan taloudelliseen menestykseen mihinkään suuntaan. Tehtaan isännöitsijänä hän vei Tampereella 19.8.1903 vihille Aina Irene Hultbergin. Morsian ei muuttanut kirjojaan Enonkoskelle, jossa Otto Lindroos sanomalehti-ilmoitusten mukaan kauppasi vakuutuksia maaliskuusta 1903 elokuuhun 1904.

Enonkosken sijaan Aina Irene otti muuttokirjan Tampereelta Helsinkiin 29.10.1904 ja Otto vastaavasti 28.11.1905. Joulukuussa 1906 Otto Lindroos ilmoitti Helsingin maistraatille perustamansa yrityksen "Kirjakauppa- ja kustannusliike Aino, Otto Lindroos" (Nya Pressen 20.12.1906) ja seuraavan vuoden osoitekalenteriin yrityksen osoitteeksi Aleksanterinkatu 13. Vuoden 1908 osoitekalenterista ei löydy yritystä eikä avioparia.

Vuonna 1907 Otto alkoi käyttää kirjailijanimeä Osmo Lajula, jonka esikoisteos Rovastin runtelema ilmestyi ensin Työmiehen jatkokertomuksena ja sitten kirjana. Sanomalehden mukaa teos käsittelee "köyhän torpanpojan elämää ja hänen järkyttäviä kokemuksiaan pappilan kasvattina. Arkaluontoista kysymystä luonnottomista sukupuolisuhteista kosketellaan. Lapsenmurhan järkyttävä arvoitus esiintyy kuin myöskin yleensä alaluokan ja yläluokan välinen sovittamaton ristiriita. Rakkausjuoni kutoutuu tietysti kertomukseen."

Työmies julkaisi Osmo Lajulalta myös lyhyemmät kertomukset Isänrakkautta (11.12.1907) ja Nälkäisillä seuduilla (15.5.1908). Nimimerkillä ilmestyi vuonna 1908 kaksi suomennosta ja kirja Valkaman perhe. Sillä julkaistiin myös nurkkanovelli Vaimo jonkas minulle annoit (alk. Suomi 21.5.1912).

Vuodesta 1909 alkaen Otto Lindroos käytti julkisesti nimeä Otto Lajula esimerkiksi Postimiehen päätoimittajana (Posti 1/1909). "Lajula toimitti lehteä — ainakin nimellisesti — vuoden 1910 loppuun eli kaksi vuotta, jolloin hän erosi. Hänen aikanaan tehtiin lehteen huomattava muutos. Se laajennettiin 12-sivuiseksi ja sisältöön nähden muutettiin se kaksikieliseksi; näistä huomattavista muutoksista huolimatta pysytettiin tilaushinta ennallaan." (Postimies 3-4/1916)

Pienen ammattilehden toimitus ei tarjonnut leveää leipää ja kesällä 1909 Otto Lajula yritti hankkia lisäelantoa tarjoamalla kesäopetusta suomenkielessä ja ainekirjoituksessa (Hbl 17.6.1909). 

Hbl 13.6.1909

Hbl 20.8.1909

Hbl 24.3.1910

Hbl 23.4.1910

Syksyllä 1910 Otto Lajula valittiin Viipurin maalaiskunnan Juustilan kansakoulun sijaisopettajaksi (SWL 19.9.1910). Näin Helsinki jäi hetkeksi taakseen (Karjala 26.10.1910). Vuoden 1911 lopussa Lajulat asuivat Tampereella.

Tampereen Sanomat 26.11.1911

Seuraavana syksynä Helsingin Sanomat hehkutti:

Aapisen keksivät foinikialaiset, kuten viisaat väittävät. Kirjaltimet keksi Sutenberg. Mutta puu-aapisen on koksinyt Otto Lajula, puhdasrotuinen suomalainen, ylioppilas, opettaja ja tuleva pohatta.

Keksintö ei tule mullistamaan maailmata, kuten rautatie, telefoni ja telegrafi, mutta lastenkamarissa se aikaan saa vallankumouksen. Lapset leikkien oppivat paljon ja helposti, niin sanovat lapien sieluntutkijat. Puu-aapisen avulla ne leikkien oppivat kirjaimet ja numerot, oppivat ne panomaan kokoon, oppivat näkemään, tarkkaamaan ja tuntemaan kaikki ne koukerot, viivat ja kaaret, jotka yhdessä muodostavat meidän monimutkaiset kirjaimemme.

Mikä se puu-aapinen oikeastaan on? Puu-aapinen on puupalikoita sisältävä pienoinen pahvilaatikko. Palikoita on monenmuotoisia. On suoria l:n muotoisia kappaleita, joista saadaan kaikki „seipäät", mitä kirjaimissa käytetään, on kaaria kaikenlaisia, joista sommitellaan kokoon kaikki pallukkakirjaimet, on pisteitä ja ä:n ja ö:n pilkkuja. Tämä pienoinen laatikko sisältää niin paljon puukappaleita, että niistä syntyy jokainen suomalainen ja ruotsalainen kirjain. Jopa niitä on niin paljon, että niistä saa kokoon lyhyempiä sanoja. Lukutaistoisten helpoitukseksi lasta ohjatessa seuraa piirustus, josta nähdään millä palikalla mikin kirjain syntyy.

Puu-aapisen käyttäminen on järki-ihmiselle tuossa tuokiossa selvillä. Sanotaan viisi-, kuusivuotiaalle: tee S. Lapsi löytää helposti kokoelmasta kaksi koukeroa, sijoittaa ne vastakkain, ja siromuotoinen 3 on pöydällä. Tee a! Lapsi ottaa taas kaksi kappaletta, asettaa ne paikoilleen ja rehevävatsainen a on valmis. Näin teetetään lapsella vähitellen kaikki kirjaimet.

Lapsi mielellään leikkii puunkappaleilla. Hän rakentelee niistä jos jonkinlaisia tuulentupia. Mikä muodoissa on vajavaisuuksia ja puutteita, sen lapsen mielikuvitus helposti täydentää. Mutta mikä ääretön helpotus kirjainten opettamisessa on, jos lapsi lattialla leikkiessään jo oppii rakentelemaan ei ainoastaan tuulentupia, vaan selväpiirteisiä kirjaimia, sen jokainen lapsen opastaja on kokeva. Puu-aapisen palikoilla muuten lapsi voi saada aikaan lisäksi arvaamattoman paljon erilaisia esineitä. Palikat ovat siis todellakin sekä „huviksi että hyödyksi".

Keksintö on siis huimaavan yksinkertainen, niinkuin hyvän keksinnön olla tulee. Keksinnölle on patentti hankittu Suomesta ja toimessa ollaan saada sellainen kaikista ulkomaan maista.

Pienokaisten vanhemmat ja holhoojat! Hankkikaa tämä pienoinen lipas ja koettakaa, miten helposti tämän avulla pienokaisenne pääsevät aakkosista perille ilman kirjojen ikäviä mustetäpliä. (HS 18.9.1912)

Otto Lindroos päätoimittajana Mikkelissä

Otto Lindroosin keväällä 1900 alkanut toimi Kotkan sanomissa päättyi vuotta myöhemmin, kun hän siirtyi Mikkelin Sanomien palvelukseen. Lähtö tapahtui hyvässä hengessä, sillä Lindroosille järjestettiin jäähyväisiltama, jossa "hauskassa seurustelussa kului ilta aamupuoleen yötä". (Kotkan Sanomat 13.4.1901).

Kilpailevan lehden edustaja kuvaa Lindroosin alkuaikaa päätoimittajana:

Jo ennenkuin "Savonlinna" vainaja oli kunnollisesti silmänsäkään ummistanut, kerrotaan "Mikkelin Sanomain" päätoimittajan hra Otto Lindroosin lausuneen eräässä seurassa Savonlinnassa, että ellei "Savonlinnan" toimitus ala jakaa "Mikkelin Sanomia" "Savonlinnan" tilaajille, vaan jotakin toista Mikkelin lehteä, panee hän toimeen niin ankaran agitatsioonin, että "Mikkelin Sanomat" valloittavat koko Savonlinnan ja sen ympäristön. Tämä uhkaus ei näy tehneen mitään vaikutusta "Savonlinna" vainajan kustantajiin, koska mitään muuta sanomalehteä ei ole jaettu "Savonlinnan" tilaajille, vai lieneekö syynä se, että Savonlinnan painoasiamies oli saanut erityisen määräyksen katsoa, ettei mitään, mikä korvaisi tavallisen sanomalehden, saa jakaa "Savonlinnan" lukijoille. Olkoon se asian laita nyt miten tahansa, mutta ainakin ryhtyi "Mikkelin Sanomat" heti paikalla agitatsioonityöhönsä. Tukuttain lähettiin "Mikkelin Sanomia" kauppapuoteihin ja samoin lehden tilauslistoja sekä erityisiä seinään naulattavia reklaamiplakaatteja, joissa "Mikkelin Sanomat" lupaa yhtä hyvää: kahta kaunista, ja vieläpä äskettäin saivat postilaitoksen palveluksessa olevat henkilötkin kehoituksia rupeemaan "Mikkelin Sanomain" asiamiehiksi, vaikka "Mikkelin Sanomat" kyllä tietää, että postivirkamiehet ovat ankarasti kielletyt agiteeraamasta minkään sanomalehden puolesta.

Eikä "Mikkelin Sanomat" kielläkään tätä menettelyään. Päinvastoin tunnustaa "Mikkelin Sanomain" päätoimittaja hra Otto Lindroos jouluaattona ilmestyneessä "Mikkelin Sanomissa", että hän on koettanut levittää lehteään Savonlinnaan ja sen ympäristöön ja myöskin onnistunut siinä. Ja syyksi siihen, että hra Lindroos näin innokkaasti on tahtonut levittää lehteään Savonlinnaan, sanoo hän sen, että Savonlinnassa vallitsee kierot olot, joita hän nyt tahtoo "pöyhötellä". Hra Lindroos antaa ymmärtää, että hän, juuri hän, on se mies, joka kykenee avaamaan savonlinnalaisten ja sen paikkakuntalaisten silmät näkemään Savonlinnassa vallitsevan kieron puoluepolitiikan oikeassa valossaan.

Oi autuaita savonlinnalaisia, oi onnellista Savonlinnaa, jolla on niin jalomielinen ja etevä holhooja kuin hra Lindroos!

Ja jotta savonlinnalaiset ja läheinen maaseutu luottaisivat häneen ja tilaisivat hänen lehteään, viskasee hän sellaisen syötin, että hänellä on varastossa omituisia asioita Savonlinnasta, joita tuonnempana "pöyhötellään". 

No niin. Hra Lindroos on kyllä lehdessään "pöyhötellyt" Savonlinnan oloja viime syksynä, mutta sellaisella tavalla, että se ei kestä järkevän ihmisen arvostelua, eikä hänen asiamiehillään Savonlinnassa näytä olevan haluakaan ottamaan selvää asiain todellisesta laidasta, pääasia on se, että "pöyhötelläään" puuta ja heinää, "pöyhötellään tuulta ja ilmaa ja "pöyhötellään" ja pöyhkeillään sillä tavalla, ettei juuri kenenkään savonlinnalaisen tee mieli ruveta edes vastaamaan näihin "pöyhöttelyihin". (Mikkeli 27.12.1901)

Vastineessaan Otto Lindroos totesi muun muassa

Mitä siihen ilmiantoon tulee, että olen lähettänyt tilauslistoja postitoimistojen hoitajille, on liioiteltua. Parille kolmelle tuttavalle olen kyllä listan lähettänyt, mutta tilauslistaa, joka oli lähetetty avonaisessa kirjekuoressa, on seurannut painettu kirje, jossa on ollut pyyntö, että lista jätettäisiin jollekulle luotettavalle henkilölle. Muutamille postitoimistojen hoitajille olen lähettänyt tilauslistan tietämättäni ja vasta sen takaisin saatuani olen saanut tietää, ettei tilauksien keräys ole tarkoittamalleni henkilölle soveltunut siitä syystä, että hän on postitoimiston hoitaja. (Mikkelin Sanomat 4.1.1902) 

Yrittelijäisyytensä ei rajoittunut sanomalehteen, vaan Otto Lindroos ilmoitti pitävänsä kirjanpitokursseja.  Osallistujia ei kuitenkaan ilmaantunut tarvittua määrää. (Mikkelin Sanomat 20.9.1902)

Otto Lindroosin nimi oli Mikkelin Sanomien yliössä viimeistä kertaa 2.12.1902. Työsuhteen loppu saattoi liittyä siihen, että joulukuun lopussa lehti sai varoituksen numeroissa 120 ja 123 ilmestyneestä kirjoituksesta Kirje Mikkelistä (Mikkelin Sanomat 20.1.1903). Myös Otto Lindroosin kanssa lehteä toimittanut Joel Lehtonen jätti Mikkelin Sanomat tammikuussa 1903 (Mikkelin Sanomat 10.1.1903). Huhtikuussa 1903 lehti sai uuden vastaavan toimittajan (Mikkelin Sanomat 28.4.1903).