Koulumestarin juttuja

X. Uutisia kaupunnista. 

Talonpoika, jonka hevonen oli päässyt irti, juoksi pitkin katuja ja etsi sitä. Juostessaan tölläsi hän erääsen herraan, joka tästä vihastui, löi talonpoikaa kepillään ja kiljasi: »huuti koira!» Kuin talonpoika tuli kotiin, kysyi lukkari häneltä: »no, ukkoseni! mitä uutta kaupunnista?» — »Meikäläisiä koiriksi mainitaan ja jos kadulla juoksee, niin annetaan selkäsauna.» 

XI. Siinä kuninkaasi. 

Kaksi upsieria, joista toinen oli Venäläinen, toinen Prenssilainen, istuivat kerran ravintolassa Posenin kaupunnissa ja joivat. »Nyt pitää sun juoman Keisarini muistoksi» sanoi Venäläinen ykt'äkkiä. — »En minä. Sinun pitää ensin juoman kuninkaani muistoksi, koska olet hänen maassa», vastasi Preussilainen. — »Oikein», sanoi Venäläinen; hän joi ja vaati nyt Preussilaista samaa tekemään Venäjän hallitsian muistoksi. Mutta toinen vaan ei tahtonut tehdä ja oli koko asiaa vastaan. — »Vai niin,» huusi Venäläinen, pisti kulkkuunsa kaksi sormea jotka vaikuttivat niin että kaikki, mitä hän oli juonut, joutui suusta sekoituksena lattialle, ja osottaen siihen sormella huusi hän vihassaan: — »Vot tjebä Fredrik Wilhelm, (siinä sulle Fredrik Wilhelmisi)» Se oli, näet Preussin kuninkaan nimi.

XII. Kaikkea turhaa kysytäänki. 

Eräs akka joka makasi kuolema-vuoteellaan oli kutsuttanut papin luoksensa, saadakseen synnin päästön ja herran ehtoollisen. Pappi rupesi pitkään puheesen, jossa hän luki läpi kaiket sekä peri- että teko-synnit ja kysyt muun seassa akalta, jos hän pahoilla puheilla, lörpöttelemisellä tahi muilla sopimattomilla sanoilla toisten mieliä oli rikkonut, jos hän oli ollut kovakorvainen, uskomatoin, laiska -- »No, kaikkea turhaa kysytäänkin», keskeytti akka: »Sitä kysykää toisilta. He sen paremmin tietävät.» 

XIII. Se kirjan päällä seisoo. 

Eräs rovasti lähetti kerran renkinsä kaupuntiin kysymään postikonttorista jos hänelle oli tullut kirje Porvoosta. Tultuaan postikonttoriin, tunkeutui renki väkisin aukon edessä seisovan joukon lävitse ja päästyään perille, pakisi hän postimestarille: »Kuulkaa, kunnon mies. Eikö rovasti ole saanut kirjoa Porvoosta? Hän minut lähetti kysymään». — »No, mikä on rovastisi nimi?» kysyi postimestari. »Mitä?» huusi renki kummastuneena postmestarin kysymyksestä. »Se seisoo kirjan päällä. Teidän on se tietäminen!»

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 3.10.1862 NO 33

Viimeiset raipat Savonlinnassa 1886

Lokakuisena yönä 1886 varas tai varkaita murtautui savonlinnalaisen viinatehtaan konttorihuoneeseen ja otti piirongista noin 800 markkaa rahaa ja joitakin "apteekkari Nymanin tunnustamia, vaan ei vielä täytettyjä vekseleitä". Epäilyt kohdistuivat usein tehtaalla työskennelleeseen entiseen tarkampujaan Otto Issakaiseen, jota oli jo rankaistu varkaudesta ja Mikkelin pataljoonasta karkaamisesta. (Savonlinna 21.10.1886)

Ilmeisesti varastettu omaisuus löytyi Issakaisen kotoa, sillä sekä hänen äitinsä että pikkuveljensä tuomittiin vesileipävankeuteen varastetun omaisuuden salaamisesta. Otto Issakainen tuomittiin vastaanottamaan 40 paria raippavitsoja. (Savonlinna 25.11.1886) 

Aleks Seppänen (s. 15.4.1877) muisteli rankaisun antoa vuosikymmeniä myöhemmin:

... oli poikasena ollut sitä varkain katsomassa, vaikka lapsia ei paikalle saanut tullakaan. Sitä enemmän oli kuitenkin aikaihmisiä tapausta seuraamassa. Rangaistuspaikkana oli menneinä aikoina linnan edustalla oleva Tullisaari, jossa kasvaa vielä tänä päivänäkin se vanha koivu, johon oli hakattu koukku vangin kahleita varten.

— Kuka oli viimeinen piiskuri?

— Mustalainen, vastaa haastateltava. Kukaan kunniallinen kaupungin asukas ei ryhtynyt piiskurin ammattiin, vaan viranomaisten oli ollut pakko ottaa tuohon kaikkien halveksimaan virkaan joku häikäilemätön mustalainen. Tätä viimeistä Savonlinnan raipottamista valvoi vallesmanni Masalin ja viimeisenä uhrina oli muuan Issakainen-niminen mies, mutta en jaksa enää muistaa, mistä rikoksesta häntä rangaistiin.

— Oliko yleisöä paljon paikalla? utelemme vanhukselta.

— No, saari oli sitten aivan mustanaan väkeä. Kaikki aikaihmiset, jotka vain muilta töillään joutivat, olivat paikalla. — Kaupungin rikoshistoriassa olikin tapaus merkityksellinen, sillä se oli — kuten jo mainitsin — viimeinen laatuaan.(Seura 27/1937)

Häpeäpaalussa seisotusta tehtiin hieman kauemmin: Viimeinen häpeäpaalussa seissyt?

"kartano päätyi poikiensa hoteisiin"

Epämääräiset ilmaisut useimmiten tarkoittavat sitä, ettei ole vaivauduttu ottamaan selvää. Silkasta laiskuudesta tai siksi, ettei detalji ole kirjoittajalle olennainen. Toisinaan epätarkkuus tietenkin johtuu siitä, etteivät säilyneet lähteet kerro asiaa tarkasti ja selvästi. Ja kolmanneksi, kyse voi olla ikävien tosiasioiden peittelystä tai kaunistelusta, kuten 1700-luvun osalta totesin Jokioisten kartanon osalta.

Magnus v. Wrightin näkemys
Jokioisten kartanosta ja
kasvihuoneesta.
Museovirasto

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää eli taannoin tuli tarvetta tietää Jokioisten kartanon omistaja vuonna 1869. Ajattelin, ette Wikipedia olisi ripeä lähde. Jokioisten kartanon ja ruukin sivun mukaan "Näiltä kartanon osti vuonna 1827 Josef Bremer nuorempi, jonka pojat vuonna 1871 muuttivat kartanon osakeyhtiöksi". Josef Bremerin (joka muuten julkisesti muutti nimensä kirjoitusasuun Brehmer (ÅU 16.7.1850)) sivulla omistuksen päättymisestä ei sanota mitään.

Senaatti-kiinteistöjen teettämässä rakennushistoriaselvityksessä (2016, pdf) "myyntineuvottelujen ajauduttua umpikujaan päätyi kartano hänen poikiensa hoteisiin. Kasimir Brehmerin aikana kartano muutettiin osakeyhtiöksi vuonna 1871 (vuodesta 1875 Jokkis Gods Aktiebolaget)."

Kartanot eivät "päädy hoteisiin" ilman asiakirjoja ja päätöksiä. Jälleen kerran piti turvautua sanomalehtiin. Björneborgs Tidning tiedotti 27.9.1861, että vuorimekaanikko ja maisteri Walfrid Brehmer ja ruukinpatruuna Casimir Brehmer olivat ostaneet Jokiosen 53000 tynnyrinalaa isältään Josef Brehmeriltä, mutta kauppasummaa ei kerrottu julkisuuteen. Luulisi kuitenkin löytyvän tavalliseen tapaan lainhuudon liitteenä olevasta kauppakirjasta. 

Vuosikymmen myöhemmin Finlands Allmänna Tidning raportoi 3.2.1872 että Walfrid ja Casimir Brehmer olivat myyneet Jokioisen 1170000 markalla (nyk. 6676000 euroa) ruotsalaiselle osakeyhtiölle.

Casimir Brehmerin muistokirjoituksesta käy ilmi, että hän oli veljesten omistuksen aikana ensisijaisessa vastuussa kartanosta ja myös osakas ruotsalaisessa osakeyhtiössä (Nya Pressen 24.7.1884). 

Burtzin pellosta Punanotkoksi (Pellosta kaupungiksi)

Vuonna 1776 Helsingistä piirretyssä kartassa Ullanlinnan kallioiden väliin jää kapea alue 54: "afledne Borgmästar Bourtz äng på Ulrikasborgs berg". Vuonna 1784 alueen selite oli "Hökaren Carbergs Åker förr Borgmästar Burtzes äng. Sand dels kjärr jord  3de Grad: nyttjes till Potatoes och Kryddgård Plantering".

Helsingistä ei tunneta Carbergia, joten lienee tarkoitettu ruokatavarakauppias Gustaf Gardbergiä. "Gardbergs plantage" on vuonna 1810 piirretyssä kartassa samalla paikalla, mutta epätodellisen suorakulmainen.

Vuonna 1820 Burtzin nimellä kulkeneen pellon vuokrasi 10 vuodeksi Erik Röö, joka samana vuonna perusti sen viereen/yhteyteen köydenpunontaradan (FAT 18.08.1820; Mpk 28.8.1820 §3). Röö onnistui voittamaan myös seuraavan vuokraoikeuden huutokaupan ja osallistui vuoden 1850 lopussa pidettyihin huutokauppoihin (Mpk 25.1.1841 §14; 21.8.1850 §4; 30.9.1850 §12; 13.11.1850 §8)

Myöhemmin muisteltiin, että viljelmän alueelle oli perustanut saksalainen Brauer (Lördagsqvällen 12.3.1892). Lienee tarkoitettu puutarhamestari Julius Braunsia, joka voitti marraskuun 1850 huutokaupan ja ilmoitti lokakuussa 1851 muuttaneensa omaan huvilaansa Röddäld ja myyvänsä vihanneksia (HT 4.10.1851). Hän kuoli ennen seuraavaa kevättä (HT 29.5.1852).

Vahvempi muistijälki jäi Mathias Westerbergistä, joka oli vuoden 1851 lopussa puutarhamestari J. E. Wennströmin liikekumppani (FAT 11.12.1851). Huvila Röddäld oli hallussaan syksyyn 1852 mennessä (HT 11.9.1852). 

Westerberg oli syntynyt 1.3.1817 ruotsalaisessa seurakunnassa Harg, josta hän muutti vuonna 1838 Solnaan, jossa hän oli yksi monista puutarharengeistä Ulriksdalin linnassa (Harg AI:14, 212; Solna AIa:13b, 351). Siellä Mathias ei viipynyt kauaa, sillä tuli vuonna 1840 Suomen puolelle, Piikkiöön ja Raadelman kartanoon. Hän meni naimisiin Anna Lena Carlströmin (s. 27.8.1804 Parainen), jolla oli ennestään tytär Amanda Sofia (s. 5.11.1834 Parainen). Avioliitossa syntyi 3.8.1843 poika Carl Fritioff. Perhe muutti Helsinkiin vuonna 1847 (RK Piikkiö 1837-1843, 181; 1846-52, 282a).

Elämä uudessa paikassa alkoi huonosti, sillä perheen poika kuoli joulukuussa 1847 (RK Hki 1849-1857, 204). Viimeistään vuonna 1852 Mathias viljeli aluetta, joka nyt tunnettiin nimellä Villa Röddäld (74). Tosin puutarhansa sijaintitieto ilmoituksissa annettiin useimmiten sen pohjoispuolella kulkevan köydenpunontaradan avulla. Palstalla kasvoi hedelmäpuita, kukkasipuleita sekä juureksia (HT 6.10.1852, 21.12.1853). Kymmenen vuotta myöhemmin mainitaan perunat ja kaalit (Folkwännen 4.11.1863)

Mathias Westerberg kuoli 1.9.1876 (HD 3.9.1876; HKA 6505). Tämä muodosti ongelman kaupungille, sillä kunnalliskertomuksessa todetaan "Kaupungin puistojen ja istutusten hoito. Sitten kun puutarhuri M . Westerberg, joka 1,200 markan vuosipalkkiosta oli huolehtinut kaupungin puistojen ja istutusten hoidosta, oli kuollut, yhteinen maistraatti alisti kaupun  ginvaltuuston ratkaistavaksi, voitaisiinko hänen leskensä yhdessä erään vainajan apulaisen kanssa, joka nyt hoiti hänen liikettään, määrätä samasta palkkiosta kuin aikaisemmin huolehtimaan puheena olevasta tehtävästä, kunnes valtuusto uuden rahatoimiohjesääntöehdotuksensa mukaisesti voisi valita kaupungille puutarhurin."

Kaupunginvaltuuston painetuista asiakirjoista vuodelle 1875 selviää, että Westerbergin 30-vuotinen vuokrasopimus raukeaisi vasta 1.1.1881 ja se sisälsi oikeuden 20 lisävuoteen. Leskensä ei ehtinyt tehdä viljelysalueen suhteen suuria uudelleenjärjestelyjä, sillä hän kuoli 28.10.1877 (HKA 6712). Rakennukset, jäljellä ollut vuokra-aika ja irtaimisto jäivät Amanda Sofialle, joka oli naimisissa Severin Cederqvistin kanssa. Tämänkin kuollessa kesäkuussa 1885 vuokraoikeus huvilaan 74 oli edelleen perheellä (HRA 8262).

Valokuva vuodelta 1889. HKM

Tämä ei estänyt kaupunginhallintoa tekemästä suunnitelmia. Vuonna 1879 alueesta piirrettiin tarkempi kartta, jossa näkyy kortteliin 60 vuonna 1878 valmistunut Helsingin suomalaisen alkeisopiston rakennus (yllä). Selvää on, että huvilatonttiin kuului nykyinen Helsingin normaalilyseon tontti ja Koulupuistikko. Oikean reunan Smedsgatan ei ole nykyinen Sepänkatu vaan Fredrikinkadun alkupää.

Osoitekalenterissa vuodelle 1885 korttelissa 60 ja katuosoitteessa Ratakatu 20 oli "Westerbergin puutarha", jonka rakennukset kuuluivat leskirouva Amanda Cederqvistille ja maita vuokrasi puutarhamestari Fridolf Sundstén, jolla oli viljelmiä myös Meilahdessa. Sundsten oli vastannut Punanotkon viljelyksestä vuodesta 1882 ja hallinnan saatuaan rakensi uuden kasvihuoneen sekä uuden asuinrakennuksen Ratakadulle. Vuonna 1892 valmistui puutarhamestari G. Nilssonin hoitama kukkakaupalle tarkoitettu kasvihuone, johon asiakkaat astuivat kadulta.(Lördagsqvällen 12.3.1892). Myöhempi historiikki antaa kunnian kehityksestä kukkakaupan kehityksestä vuonna 1889 Suomeen tulleelle Franz Grümmerille, joka oli Sundsténin palveluksessa vain kaksi vuotta (Trädgårdsodlaren 6/1935; Finska trädgårdsodlaren 2/1920)

HKA. Helsingin maistraatti.Iza:1Sekalaiset rakennuspiirustukset.
866/43 Ulkohuonerakennuksen piirustus, Villan Röddäld

Viljelmien viereiselle kalliolle nousi 1888-1891 Johanneksen kirkko, joten Sundstén lienee arvannut, ettei vuokraoikeutensa kauaa jatkuisi. Kaupunginvaltuuston asiakirjoissa 1898 puhutaan entisestä huvilasta Röddäld ja todetaan, että Sundsténilla oli huvilatontin jäänteinä vuoteen 1900 vuokralla tontit 6 ja 7 Ratakadulla. Kesällä 1904 uutisoitiin, että

Näinä päivinä revitään pois Punanotkon entisellä huvila-alueella olevat vanhat puurakennukset, ja notko tasoitetaan uuden asemakaavan mukaiseksi. Notkossa on monta vuosikymmentä ollut kukkais-, hedelmä- ja keittiökasvitarha. [...] Höysteistä puutarhamultaa viljeli hra S. viime vuoden kevääseen saakka, jolloin se tarvittiin kaupungin omiin istutuksiin. — Puretut rakennukset viedään Meilahteen, jossa ne jälleen pystytetään hra Sundstenin siellä vuokraamalle puutarha-alueelle. (US 30.7.1904) .

Edellisenä vuonna kirkolta päin otettuun kuvaan tallentui viljelyksiä 

HKM

ja ne pääsivät myös lähikuvaan, kun kohteena oli kirkko.

HKM

Esivaltaa vastaan puhuneet: Henrik ja Matts

Vesilahden Palhon kylän Knaapin Henrik Jöransson oli (Iso-Iivarin listan mukaan) saanut tai joutunut ottamaan isännyyden suuren Pohjan sodan aikana. Eli hän oli vuonna 1734 vähintään nelikymppinen.

Väärässä seurassa Henrik toivoi ääneen, että Kaarle XII olisi päätynyt helvettiin jo aikaisemmin ja säästänyt kansan veriseltä sodalta sekä venäläisten miehitykseltä. Rauhaa rakastavaa ja alamaisia kohtaan armollista kuningas Fredrikiä Henrik kuitenkin oli polvistuen ja myssy kourassaan siunannut toivottaen pitkää ikää ja onnellista hallituskautta. Tapauksen edettyä heinäkuussa 1734 Tukholmaan, sopivasta rangaistuksesta oli monta ehdotusta, joiden välillä äänestettiin. Aiempi kuolemantuomio muuttui kuukauden vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Samoihin aikoihin Tukholmassa pohdittiin toisen isäntämiehen, Matts Poutalan, kohtaloa. Tämä asui Limingassa Liminganjoen rannalla, nykyisin valtakunnallisesti merkittävässä rakennetussa kulttuuriympäristössä. Hän oli syntynyt vuonna 1681 eli oli Henrikin tapaan elänyt aikuisena läpi isonvihan. Poikansa Matti oli syntynyt vuonna 1717.

Tammikuun 25. päivä 1734 Matts oli naapuritalossa eli Foudilassa seurassa, jossa ainakin hän itse nautti alkoholia. Kaksi paikalla ollutta pystyi myöhemmin vakuuttavasti todistamaan Mattsin humalatilan ohella tämän kuningasta vastaan lausumista sanoista.

Oikeusrevisio tuomitsi 27.7.1734 Mattsin 30 pariin raippoja. Vaikka päätöksentekijät edustivat kuningasta, päätös oli mennyt itse kuninkaankin katselmoitavaksi. Hän näki humalatilan niin lieventäväksi asianhaaraksi, että lievensi tuomion kuukauden vankeudeksi vedellä ja leivällä. Sitten elämä jälleen jatkui. Varsin pitkään, sillä Matts kuoli vasta marraskuussa 1760.

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 242

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 1460 / sid 285 (AID: v655229.b1460.s285, NAD: SE/RA/1311)

Kansallisarkisto. Limingan seurakunnan arkisto - IAa:2 Rippikirja 1738-1751, 52

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 1850 / sid 363 (AID: v655229.b1850.s363, NAD: SE/RA/1311)
Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 2890 / sid 589 (AID: v655229.b2890.s589, NAD: SE/RA/1311)

Kansallisarkisto. Oulun pohjoisen voutikunnan ja Kajaanin läänin tuomiokunnan arkisto (OMA). G PERUKIRJAT. GV Limingan pitäjän perukirjat. Oulu:303 Limingan pitäjän perukirjat  (1763-1764), 672/384 

Kaurapuuron lyhyt historia

Matkustin eilen toiselle puolelle Helsinkiä päästäkseni historianelävöittäjien satojuhlan avoimiin tunteihin. Seurasin 1700-luvun muodin ja ylellisyysasetusten esityksen ja kuuntelin Jenni Lareksen katsauksen ruokahistoriasta 1700-luvulla. Muun muassa Jennin maininta kauran käytöstä vain eläimien ruokana herätti keskustelua. Milloin kaurapuuroa sitten alkoivat ihmiset syömään?

No, tästähän piti tietenkin kotiin päästyä tehdä sanomalehtihutkimus. Varhaisin löytämäni maininta venytti historian hyvin pitkäksi, sillä Pliniuksen mukaan germaanit elivät pelkällä kaurapuurolla. "Aivan kuten nyt asukkaat Skandinavian ja Skotlannin pohjoisimmissa osissa elävät ohra- ja kauraleivällä", todettiin FAT:ssa 14.2.1852. Ylellisyyttä vastustavassa kirjoituksessa puolestaan mainoslauseen omaisesti kerrotaan, että "Islannin sankarisatuissa mainittavat ruokalajit ovat kaurapuuro, maito, voi, juusto, kala, kotieläinten liha ja olu juomana" (OWS 18.2.1860). Vahva viite kauran syöntiin on venäläis-turkkilaisen sodan 1877-78 muistelmassa: "Monikin Suomen salamailla kasvanut ja herne- ja kauravelliin tottunut, sai tässä ensikerran elämässään voissa keitettyä riisipuuroa maistaa." (Savo 10.4.1890) 

Opastus kauran käyttöön näyttää alkaneen vuonna 1891. Tuolloin todettiin isännille, että "Suuren proteiinin ja rasvanpitoisuutensa vuoksi ovat kaurat, tahi oikeammin niistä valmistetut ruo'at, ei ainoastansa ravitsevia mutta myöskin terveellisiä", vaikka ensisijaisti kaura laskettiin "eläinten ravintoaineiden luokkaan" (Peltomiehen kotikoulu 2/1891). Emännille puolestaan kerrottiin, että "Yhä enemmän alkavat ihmiset käsittää, että kaurat kelpaavat heillekin ravinnoksi, eikä kuten tähän saakka pääasiallisesti hevosille." 

Kauraryynejä voi keittää vedessä eli maidossa, miten mikin tahtoo. Pelkässä maidossa keitettynä tulee niistä melkein liian voimakas puuro eli velli. Useimmat pitävät parempana veteen keitettyä ja syövät sen sitte kylmän kerman kanssa eli sen puutteessa maidon kanssa. Kaurajauhovelli on melkein parasta veteen keitettynä. Pikku lapsille ehkä kuitenkin sopii panna puoleksi vettä ja puoleksi maitoa. Itsepähän emännät parhaiten tiedätte!(Keski-Suomi 29.1.1891)

Åbo tidning 9.2.1894

Aivan helpolla ei aiemmin köyhien alueiden ruokana tunnetun kauran arvonylennys onnistunut, kuten oheisesta leikkeestä näkyy. 

Yritystä riitti. Aamulehdessä 7.5.1895 on etusivun juttuna historiakatsaus "Kauranviljelyksen leveneminen", jossa huomautetaan, että kuningas Kristofferin maanlaissa v. 1442 kauraa kutsuttiin "hevosohraksi". Jutusta selviää myös ainakin yksi syy kauran markkinoinnille. Sitä oli alettu viljelemään enemmän, kun maatalous siirtyi viljankasvatuksesta karjanhoitoon, joka vaati karjanruokinnan parannusta.  

Tyrvään sanomat opasti äitejä 1.7.1897: 

Köyhimmällekin äidille kävisi helpoksi tarjota pienokaisellensa kupillisen kauravelliä, ennenkuin hän menee kouluun, kahvin sijasta, mikä ei sisällä sanottavasti mitään ravitsevaa. Vähän kaurajauhoja ja hiukkasen sokuria ja niin on meillä maullinen juoma. Koettakaapas hyvät äidit vaan pari kuukautta ja varmaankin lapsenne siihen juomaan mielistyvät ja punaposkisiksi muuttuvat. 

Ja tätä valistustyötä jatkoivat myöhemmin kauraryynien myyjät ja 1920-luvulla Markus-setä lastenradiossa.  

Helsingin Sanomat 3.2.1912

Henrik Laitinen, mainittava mies

Johan Rännärin kirjoituksesta "Tietoja Limingan pitäjäästä" (Oulun Wiikko-Sanomia 18.6.1859):

Toinen mainittava mies on tässä pitäjäässä, Henrik Laitinen, Erik Tihisenpoika, Engeslevän kylästä, joka oli viime vuosi-sadan lopulla ja jonka Luoja oli kaunistanut paksulla, tukevalla ja muutoinkin hirmuisen jalon näköisellä ruumiilla sekä suurella voimalla, jommoista ei satain vuosien kuluessa mainita kansakuntamme historiassa. Henrik Laitinen oli 3 kyyn. 7 tuum. pitkä ja lähes 3 kyyn. vahva, hartioista ympäri-mitaten: hänen kämmenensä leveys oli runsaasti 6 tuumaa ja hänen jalka-teräinsä suuruus kahden kertainen kuin tavallisella miehellä. 

 

Tämä Henrik oli isäntänä Laitisen maalla mainitussa kylässä, josta hän matkusti kauppa-asioilla ympäri maatamme, ja millon tarvis vaati, niin nähtiin hänen ihmeteltävä voimansa, jota hän suurella hiljaisuudella, erinomaisella taitavaisuudella ja sopivalla leikillisellä luonnolla itsellensä sekä kumppaneillensa turvaksi ja kunniaksi hallitsi. Monta merkillistä ja huvittavaa kertomusta Laitisen voimakkaista töistä kuuluu koko pohjanmaalla kansan suusta, mutta vielä merkillisempiä puhelevat hänen töistänsä ne vanhukset tässä pitäjäässä, jotka omilla silmillänsä ovat nähneet hänen työnsä ja elämänsä. 

 

Aikanansa oli hän uuttera työmies: rakensi Laitisen maalle uuden kivisen huonerivin ja toisen huonerivin rakennus jäi keskoiseksi; koko Henrik Laitisen elämän-aika on hänen suuresta voimastansa ja leikillisestä hyvän suuntaisesta luonnostansa merkillisiä muistoja kirjavoitu täyteen. Kuolin-vuodetta sairastaissa, koska hän tunsi kuoleman lähenevän itsiänsä, halusi ukko puhutella pappia, jota heti mentiin noutamaan. Pappia odottaissa katseli Laitinen akkunasta ulos pihalle ja älysi suuren kiven olevan haittana lähellä portaita kartanoon tuleville. Se kivi oli huoneita rakentaissa siihen jäänyt; "mutta nyt" sanoi ukko, "pitää minun tuo kivi siirtää pois, sillä muuton jääpi se siihen muille haitaksi:" meni ulos, tarttui kiveen kiini ja nosti sen pari kertaa toiseen siaan. Tämä kivi oli arviolta runsaasti noin 6:tta korttelia nelikulmaisesti läpi-mitaten ja painoi noin 75 leiviskää. Samassa tuli pappi, jolle heti kerrottiin tapaus; ukko otti Herran ehtoollisen suurella hiljaisuudella ja muutaman päivän perästä muutti majansa tuonelaan lähes 70 vuoden vanhana, jättäen jälkiinsä lapsia, ainoastansa yhden Maria nimisen tyttären, joka oli naitu Tihisen taloon. 

Alaviitteessä Rännäri lupasi myöhemmin erillisessä kirjoituksessa kertoa lisää Henrik Laitisen "voimallisista töistä", mutta tällaista tekstiä en ole Kansalliskirjaston digitoinneista sanahauin löytänyt.

Rännärin antaman isännimen ansiosta löytyi Henrikin Geni-profiili, josta ei paljastu (tätä kirjoittaessani) miehen mainittavuus eikä kuolinaikansa. Henrik vaimoineen on elossa vielä vuonna 1792, mutta vuonna 1795 aloitetussa rippikirjassa Margareta-tyttärensä on yksinään Engeslevän kylän talossa "Suorsa Laitinen". (Tyrnävän rippikirja 1787-94, 3; 1795-1802, 2)