Itsellisen tyttärestä arkkitehdiksi

Itsellinen Josua Kollin ja vaimonsa Henrika Lovisa Salander valitsivat Mäntsälän Nikinojan Saaristossa 4.11.1882 syntyneelle tyttärelleen etunimet Tyyne Lovisa. Ainakaan isän tittelin perusteella perheen tilanne ei seuraavina vuosina merkittävästi muuttunut . Tähän sopii muistelma

Jo pienestä asti oli hän hyvin kekseliäs ja käytännöllinen. Eräs hänen lapsuudentuttavansa kertoi, miten Tyyne pikkutyttönä tuli heiltä maitoa hakemaan, uudet, sievät omatekemät nappikengät jalassa. Hän oli tehnyt ne harmaasta sarasta ja napit vain olivat puodista ostetut.

Jostain saatiin kuitenkin rahat Tyynen koulunkäyntiin.

Porvoossa yhteiskoulua käydessään oli hänellä oma »talous». Osan huonekaluista oli hän itse valmistanut. Itse hakkasi hän puut, kantoi vedet, laittoi ruuat ja piti huolen läksyistään. Tuo hänen kekseliäisyytensä ja käytännöllinen kykynsä auttoi häntä tulemaan sangen vähällä toimeen, eikä hän suureksikaan tultuaan liikoja itseänsä varten kuluttanut.

Porvoon yhteiskoulusta Tyyne kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1903. Isänsä oli tähän aikaan edennyt työnjohtajaksi, mutta kuoli 5.7.1903. Tyyne ja äitinsä siirsivät kirjansa Helsinkiin vuoden 1904 alussa. Oletettuun taloudellisesti vaatimattomaan taustaan sopisi Tyynen työllistyminen tai pikainen kouluttautuminen ajan naisille tyypilliselle alalle, jolla työpaikat varmoja.

Mutta Tyyne aloitti opinnot Polyteknisessä ja valmistui neljässä vuodessa arkkitehdiksi. Opiskelun ohessa hän oli ehtinyt toimimaan raittiusyhdistys Koitossa (US 31.1.1906). Suurena nimensuomennospäivänä hän vaihtoi sukunimensä suomalaisempaan muotoon Kolinen (FAT 12.5.1906).

Arkkitehtinä hän työskenteli ensin pari vuotta rakennusylihallituksessa yleisten rakennusten ylihallituksen arkkitehtinä vastaten ainakin Loviisan kaupungin lyseotalosta. Samaan aikaan hän kuului Kotitaide-lehden toimitukseen. Vuoden 1910 paikkeilla Tyyne Kalinen siirtyi arkkitehti Vivi Lönnin apulaiseksi, ensin Tampereelle ja sitten Jyväskylään.

Vuoden 1911 lopulla sanomalehdet kertoivat, että "Kihlauksensa ovat julkaisseet Kolarin hoitoalueen metsänhoitaja fil kand Ilmo Lassila ja arkkitehti Tyyne Kolinen Jyväskylästä.". Pari kuulutettiin tammikuussa 1912 ja häät pidettiin pian tämän jälkeen.

Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Tyyne Lassila kuoli esikoisensa synnytyksen yhteydessä 20.12.1912 Torniossa. Hänet haudattiin Helsingin uudelle hautausmaalle.

Lähteet:
RK Mäntsälä 1880-89 s. 352, 1890-99 s.432, 1900-09 s. 476
V. V.: Tyyne Kolinen-Lassila. Suomen nainen 2/1913
Hautaus. Uusi Suometar 31.12.1912
Torniossa kuoli. Helsingin Sanomat 29.12.1912

Frugårdissa 1839

Mäntsälän Frugårdista on niin monta kuvaa, että kohti itää matkaavien miesten luulisi viettäneen kartanolla ainakin yhden yön.

Museovirasto, CC BY 4.0

Paholaisen (!) silta lähellä Frugårdia

Museovirasto, CC BY 4.0

Edelliset painokuvat perustuvat Lauvergnen originaaleihin töihin. Kuka mahtoi olla kansanpukuja tallentanut Mayer? Pukujakin kiinnostavampaa on tulisijan mataluus. Tästä aiheesta kun olisi enemmän todistusaineistoa...

Museovirasto, CC BY 4.0

Testauksessa Muistaja.fi

Kuten viime viikkoisen seminaarirapsan yhteydessä totesin olen jossain määrin tuskastunut Suomen joka kulmaan perustettuihin museokantoihin, jotka näyttävät kaikki erilaisilta ja paikallisesta luonteestaan huolimatta on nimetty hyvin geneerisesti. Yksi lista näistä löytyy Kari Hintsalan blogin oikeasta alakulmasta.

Ajattelin saada kaksi näistä käsiteltyä yhdessä tekstissä, mutta avattuani Keski-Uudenmaan museoiden, Hyvinkään kaupungin museon, Keravan museon, Mäntsälän museotoimen ja Nurmijärven museon, yhteisen julkisen kokoelmatietokannan Muistajan...

Ensimmäinen huokaus kuului kun huomasin, että jokaiseen aineistotyyppiin on oma hakunsa. Olin edellisenä päivänä seikkaillut Stockholmskällanissa, jossa haun voi kohdistaa yhdeltä sivulta kaikkialle tai tarkasti johonkin. Sillee niinku käyttäjäystävällistä. Vähän niinkuin sekin, että Stockholmskällanissa yksittäisen asiakirjan saa auki ruudulla. Muistajan arkistohakua testatessani tulokset tulivat esiin lupaavasti

mutta kun yhden näistä otti "tarkemmin" esiin, ei skannattua sivua saanut lukukelpoisessa koossa eteensä. Myöskään metadataa ei tullut juuri enempää esiin. Puuttumaan jää m.m. VUOSI, jonka minä ja muutama muu SLS:n kyselyssä priorisoi melko korkealle.

Kirjahaku, joka näyttää tarjoavan kokotekstihaun, vaikuttaa lupaavalta. Sana Hyvinkää ei tuota ulos mitään, eikä myöskään Virtanen tai Matti. Alla olevista ohjeista vinkkiä ottaen, Keravan syölsi ulos yhden nimekkeen, jonka nimeke alkaa "Keravan". Jää siis epäselväksi, kohdistuuko kokotekstihaku yhtään mihinkään.

Esinehaussa on myös jätetty vuosi turhana pois. "Kerava*" tuottaa muutaman osuman, joita avaten tulee esiin vesileimamerkitty kuva ja suhteellisen runsas lisätieto, josta löytyy myös valmistus- ja käyttöaika. Liekö nämä sitten syötetty vapaatekstinä, kun ei hakukriteerinä pääse käyttämään?

Kuvahaku tuottaa testihaulla "Hyvink*" 2505 osumaa, joten tähän osioon lienee työnnetty eniten materiaalia. Jälleen puuttuu aikarajaus, jolle tuhansien osumien haravoinnissa olisi totisesti käyttöä. Nimimerkki Huoleton testaaja avaa ensimmäisen osuman, jonka kuvaus kuuluu "Eino Pilvi nojaamassa aitaa vasten ilm. Rajamäellä Hyvinkää-Hanko-radan varressa, 14.3.1927." Mukavan oloinen mies voisi sopia kuvitukseksi useampaankin yhteyteen, mites täällä saa hankittua kuviin käyttöoikeudet?

Jostain muusta palvelusta (Arjen historia?) oli "muistilista" tuttu ja painettuani siihen kuvan tallentavaa linkkiä päädyin sivulle, jossa lukee "Muistilistan kautta voit antaa palautetta tai tehdä tilauksen haluamistasi valokuvista. Kuva voidaan toimittaa tilaajalle joko vedoksena tai digitaalisena versiona. Kuva on maksullinen." Seuraavalla klikkauksella pääsee tilaukseen, mikä on aika lupaavaa. Mutta miinusta tulee siitä, että vain kahden museon hinnasto on käyttöliittymässä esillä.

Tällainen käyttökokemus nurinkurisesti sivustolla seikkaillen. Jos olisin lukenut aluksi etusivun huolellisesti, olisin tiennyt, että kirjoja oli tietokannassa vain yksi.

Paikallisesta historiasta kiinnostuneet ehkä innostuneestikin kuvia (10654 kpl) selailevat. Kuinka moni "ulkopuolinen" jaksaa kaikissa näissä palveluissa käydä tekemässä hakuja, on sitten eri asia. Tuloksetonta moinen toiminta ei välttämättä ole, "Kokemä*" kuvahaku tuotti ulos 4 kuvaa Sirkus Sariolan käynnistä Kokemäellä vuonna 1952.

Perunanviljelystä Suomessa 1803

Inrikes tidningar julkaisi 21.&22.6.1803 Suomen Talousseuran raportin perunanviljelyksen tilasta Suomessa. Seuran toimesta oli perunanviljelysopasta painettu 4700 kappaletta ja jaettu rahvaalle sekä luettu ääneen saarnastuoleista. Opastusta oli annettu muitakin reittejä ja jaettu siemenperunaa erityisesti Turun ja Porin läänissä. Mouhijärvellä oli alle 50 tynnyrin tuotannosta vuonna 1797 päästy jo 800:aan. Hämeen ja Uudenmaan kehityksestä noteerattiin Pälkäne, jossa perunaa tuotettiin jo niin paljon, että sitä riitti eläinten rehuksi.

Mäntsälässä oli laitettu peltoon 255 tynnyriä ja 15 kappaa ja nostettu 2312 tynnyriä perunaa. Yksittäisistä viljelijöistä saivat suurimman sadon sihteeri ja kapteeni Furuhjelm Urjalassa kertoimella 22 ja 20 sekä Nordgren Tammelasta kertoimella 21.

Kymeenläänistä raportti nostaa esiin tietenkin Asikkalan, jossa Laurellin toimesta perunanviljelyä kehitettiin jo 40 vuotta aikaisemmin. Tieto ja taito ei sieltä kuitenkaan ollut levinnyt Sysmään, Mikkeliin ja Iittiin, jossa valitustyötä oli edelleen tehtävänä. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, jossa rahvas ei ollut viljelyä suuremmalti omaksunut.

Oulun läänissä alkoi jo ilmastokin olla esteenä, Kuusamossa ei yksikään rahvaan edustaja ollut kylvänyt perunaa. Läänin sankariksi nostettiin Salosta (Saloinen) talonpoika Anders Persson Heikkilä, joka oli 6-7 tynnyrin kylvöstä saanut 60-70 tynnyriä perunaa ja edellisenä syksynä jopa 80.

Hämäläinen retkiraportti (1/2)

Viikonloppu hurahti Suomen muinaistaideseuran bussiretkellä. Aloitimme Mäntsälän Frugårdista, josta sain irti jokseenkin saman kuin viime kesänä. Sen jälkeen suuntasimme Orimattilan Luttalan/Luttilan kuppikiveä katsomaan. Käppäilimme pusikkoon, oppaat mutisivat "täällä se jossain oli", "pahasti on umpeen kasvanut", mutta löysivät vihdoin (tiskiharjalla ehostetun) kiven.
Kuunneltuamme standardiselitykset uhraamisesta eräs ryhmäläinen totesi nähneensä vastaavia kiviä Afrikassa, jossa niillä pelataan pelejä. Eli ehkä uhripaikkojen sijaan kasinoita? Tervetuloa esihistorian kiinnostavaan maailmaan.

Sitten Orimattilan Myllykoski, Suomen vanhin radiohiiliajoitettu asutuspaikka. Sen näin viime vuonna vain etäältä. Lähempänä oli hyttysiä.

Sitten Renkomäen Ristola, jossa oli kivikautinen kvartsikaivos. Kuva kertonee loput.

Lounas Lahden Upseerikerholla. Meikäläinen retkivetimissä ja lenkkareissa, vaarini (HRR:n upseeri) kääntyi kuvainnollisesti haudassaan. Lahdesta jatkoimme Heinolaan, jossa majoittumisen jälkeen kuuntelimme Jaana Riikosen esityksen muinaispukujen koristelun symbolisesta merkityksestä. Riikosen mukaan naisten vaatteiden koristelu m.m. sukukypsyyteen liittyvillä ruumiinalueilla ei ollut tarkoitettu viehättämään silmää / herättämään ajatuksia vaan symboliseksi suojaksi. Mainitsinko jo kertaalleen, että esihistoria on mielenkiintoista?

Esityksen jälkeen meidät päästettiin katsomaan Heinolan kalevalaisten naisten muinaispukujen kokoelmaa valtuustotalon ala-aulassa. Riikosen lisäksi esittelyyn osallistui Riitta Lavonius ja oli ihana kuunnella molempien aitoa innostusta tekstiileihin.

Retkellä (1/2): Mäntsälän Frugård

Helsingin seudun kesäyliopiston retki vei minut lauantaina Mäntsälän Frugårdiin. Retket kuuluvat arkeologian oppiaineeseen ja joku mutisi bussissa, ettei kartano oikein kuulunut teemaan. Mutta kuului kumminkin, sillä siellä etsittiin 13-17.7. arkeologien voimin ja keinoin 1700-luvun alkemialaboratorion sijaintia.

Emme kuitenkaan käyneet kaivauksella vaan nautimme perinteisestä opastetusta kierroksesta päärakennuksessa.

Pihapiirissä oli sivurakennukseksi alennettu vanha päärakennus, joka oli valmistunut 1730-luvulla.

Nykyinen päärakennus valmistui 1805 ja on sisäratkaisultaan omalaatuinen. Mutta ulkomuodoltaan vanhanaikainen, mitä todisti seinälle ripustettu valokuva Kokemäenkartanoa kuvaavasta maalauksesta vuodelta 1799. Ulkoa rakennukset näyttivät samantapaisilta ja en usko olevani kaukana totuudesta, jos kuvittelen Kokemäenkartanon sata vuotta sitten puretut kamarit samanoloisiksi kuin Frugårdissa.

Sali oli kyllä omalaatuinen ja hieno.


Päivän ohjelmaan ei kuulunut yhtään hautaröykkiötä, mutta Frugårdin lähellä oli Nordenskiöldien hautakumpu