lauantai 16. lokakuuta 2021

Asumisesta vuonna 1849 ajateltua

Lukemisia maamiehille. Aikakautinen-kirja maanviljelys, talous- ja taitous-asioista 6/1849 sisältää artikkelin Huoneenrakennusta talonpoikaisilla tiloilla, jossa ehdotetaan uutta ja parempaa, mutta samalla kerrotaan tuolloin tunnetusta ja muistetusta asumistavasta. Ilmeisesti itäisessä Suomessa, lehteä kun julkaisi Maanviljelys-seura Viipurissa.
Suomalaisten vanhin rakennus näyttää olleen asuintupa, eli pirtti, ja sen sivulla erinäisiä aittoja, joissa säilytettiin pereen vaatteet ja muut kalut. Sama rakennus tavataan vielä nytki sisempäisissä maakunnissa; ja sielläki missä jo jokainen erinäinen huone on saanut uuden muodon sisällisesti sekä ulkonaisesti, on paäjärjestys vielä yksi ja sama. Kansan tarpeet ovat kuitenki jo niin paljon kasvaneet ja sen elämälaatu usiammassa paikassa niin moninaistunut, että vanha rakennuslaatu näyttää monesti ikään kuin väkisin tahtovan pitää vuosisatojen vanhaa paikkaansa. 
Meidän esivanhemmat elivät suurissa pereissä, joissa usiasti kuusi ja 7 pariskuntaa asui yhdessä tuvassa ja yhdellä lämmillä. Lämmimmän ja valoisemman vuoden ajalla asui ja makasi jokainen pariskunta joukkoineen vaateaitassansa, niin että tupa silloin jäi autioksi, pait ruoka-aikoina, jolloin koko pere keräyty yhteen. Tällainen yhteyselämä oli siihen aikaan sangen tarpeellinen ja tärkiä, koska se oli varmaan heidän ensimäinen, kauvan aikaa ainoa yhteytensä, jossa säädyllinen elämä sai alkunsa. 
Nykyaikana on sitä vastoin valtakunnallinen yhteyselämä tullut pereys-elämän siaan, niin että ihmisten on enää vähemmin tarpeellinen sitoutua niin suuriin pereihin kuin ennen. Jokainen tahtoo kohdastaan tulla seurakunnan jäseneksi, ja sinä myös ottaa osaa valtakunnalliseen yhteys-elämään. Tällaisen muutoksen vaikutus on sentähden täytynyt tulla näkymään kansan asuntatuvissaki. 
Pereet ovat pienetessään myös asettautuneet vakinaisemmalle kannalle. Niin ovat asuntotuvan ympärillä olevat vaate- ja makuuaitat muutamissa paikoin muuttuneet oikeiksi asuinhuoneiksi, ikkunoin ja uunijen kanssa, kuin nähdään Haminan kaupungin tienoilla ja jo muuvalla merenrannalla Viipurin Läänissä. Näissä on jokaisella pariskunnalla pihan ympärillä sellainen lämmi huone, jossa asutaan kesät ja talvet. Pereentupa on vaan miesten työhuone, ja yhteinen ruokatupa; toisissa paikoin, niin kuin e. m. paikoin Karjalassa, ovat näinä erihuoneet raketut kaikki yhteen, niin että pereentuvan vieressä yli pihan on toinen rakennus monen pienen suojan kanssa. Näissä kaikissa on pereentupa usiammin yksinään, taikka on kaksi yhtäläistä tupaa vastakkain, ja porstua välissä. 
Toisissa taas, niin kuin esim. Savossa, on pereentuvan kanssa yhden katon ala laitettu yksi eli usiampi puhdashuone, jotka myös ovat porstuvalla eroitetut edellisestä, ja entiset vaate- ja makuuaitat paikoillaan sekä entisessä tilassaan, jonka tähden ne pereentuvan edessä olevat huoneet usiammin ovat autioina, ja talvis aikana kylmillään. Tällä tavalla on syntynyt vissi laatuinen ylellisyys rakennuksessa, joka ei hyödytä mitään, koska se usiammalla huoneella tarkoitettu puhtaus ja soveliaampi tila kuitenkaan ei tule vaarinotetuksi: sillä näissä asuu tavallisesti koko pere, vähimmäkseen talvisaikana, yhdessä tuvassa, joka sentähden pidetään mahdottoman suuri, 6 ja 7 sylinen joka seinämeltä.

perjantai 15. lokakuuta 2021

Murhaajaksi syytetty

Anders Lackman oli Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Pielisjärven kappalaisen poika ja Uppsalan yliopisto-opintojensa jälkeen kotiseudullaan koskenperkaustarkastaja. Samaisen matrikkelin mukaan hän kuoli Pielisjärvellä 7.10.1789 vaimonsa murhaamana. Hautaus tapahtui vasta helmikuussa ja aikajärjestyksessä erikoiseen paikkaan tehdyssä kirjauksessa mainitaan murhan syyksi, että vaimo halusi päästä kiinni omaisuuteen. Kirjauksen on voinut tehdä murhatun veli, joka oli isän jälkeen kappalaisena.

Anders Lackman oli solminut avioliiton Anna Brita Toljanderin kanssa 30.5.1775 ja verkon sukupuun mukaan heille syntyi neljä poikaa, ensimmäinen neljä kuukautta häiden jälkeen. Kovin pitkään Anna Brita ei siis perintöä olisi saanut hallinnoida, jos syytöstä murhasta ei olisi esitetty.

Syytöksen seurauksena Anna Brita vangittiin. Jossain päin Kuopion lääniä hän pääsi karkuun, ja päätyi näin Vaasan maaherran kansliassa 12.11.1790 laadittuun etsintäkuulutukseen. Mitään ulkonäön kuvausta Anna Britasta ei ollut käytettävissä.

Mitä tapahtui tämän jälkeen? Sukupuun kokoaja on (tätä kirjoittaessani) merkinnyt kuolinpäivän 4.2.1815 Pielisjärvellä, mutta ei kommentoi tämän suhdetta murhasyytökseen. Hautauslistasta selviää, että hautajaiset pidettiin vasta heinäkuun alussa. Kirjaaja on merkinnyt 63-vuotiaan Anna Britan yksinkertaisesta Anders Lackmanin leskeksi. 

Näin siitä huolimatta, että Anu Koskivirran väitöskirjan "Sisäinen vihollinen" : Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä mukaan "irtolainen Antti Piirainen murhasi Pielisjärvellä inspehtori Antti Lackmanin. Uhrin Anna-puoliso oli tilannut veriteon päästäkseen eroon miehestään ja käsiksi tämän omaisuuteen" (s. 91). 

Pidempi selostus tapauksesta on sivuilla 297-301. Sen aluksi Koskivirta toteaa, että Anna Brita "harhautti tutkintaa, lahjoi todistajia, teki keksittyjä ilmiantoja, valitti kaikista saamistaan tuomioista ja anoi toistuvasti armoa. Selviytymismenetelmien kirjo olisi täydellinen, mikäli hän olisi myös karannut vankilasta." Karkaaminen vuoden 1790 lopussa ei siis ollut käynyt ilmi lähteistään. Koskivirta mainitsee, että murhaajaksi palkattu kuoli Kuopion kruununvankilassa hovioikeuden päätöstä odotettaessa eli Anna Britan pako on todennäköisesti tapahtunut vankikuljetuksesta ja päättynyt pian.

Koskivirran mukaan todisteet Annaa vastaan olivat vahvat ja yksi pojistakin todisti äitiään vastaan. Silminnäkijöitä kuitenkin puuttui, joten hovioikeuden jälkeen korkeimman oikeuden päätös vuonna 1792 oli kuolemantuomion osalta vapauttava. Mutta Anna Brita määrättiin tunnustusvankeuteen, josta vapautumisen ajankohta ei ole Koskivirralle merkityksellinen. Viitteistään päätellen vankeus jatkui ainakin vuoteen 1795.  

En onnistunut löytämään Anna Britaa kuolemaansa edeltäneestä rippikirjasta, enkä poikiaankaan. Jälkimmäiset perustivat perheitä ja elämä jatkui.

torstai 14. lokakuuta 2021

Tyrväältä Tukholmaan lähteneet sisarukset

FB-ryhmässä Släktforskning i Finland kysyttiin keväällä 2020 Hornborg-tutkijoita. Vinkkasin Sukukirjan ja otin talteen linkin, sillä kysyjä esitteli mielenkiintoisen ihmiskohtalon.

Lähtökohtana oli ja on Karkussa 8.2.1760 syntyneen Abraham Hornborgin perhe. Tämä Turun akatemiaakin käynyt mies suoritti maanmittaritutkinnon ja avioitui Johanna Margeta Limonin kanssa vuonna 1784, samoihin aikoihin kun sai varamaanmittarin paikan kotiseudultaan. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on epävarmana tietona, että Johanna Margareta (s. 25.5.1762) oli varsinaisen maanmittari Johan Limonin tytär. Samalla syntymäpäivällä varustettu Johanna Margareta on Limonin lapsisarjassa rippikirjassa 1778-1786 (s. 13), joten epävarmuutta ei mielestäni ole. Perheen lasten eno Johan Magnus oli siis "Saarna-apulainen Tyrväällä 1787, kirkkoherran apulainen 1789, pitäjänapulainen 1806" ja toinen eno Gustaf Fredrik oli ylioppilasmatrikkelin mukaan "lääninviskaali", mutta Matti Wallan virkamiesmatrikkeli ei häntä tunne.

Tiedot Hornborg&Limon-avioliiton lasten kasteista Tyrväällä kertovat rippikirjojen kanssa (RK 1787-1796 s. 13, 168, 1799-1805 s. 263) useista muutoista, jotka eivät viittaa merkittävään maaomaisuuteen:

Törmän talo, Ekon kylä (Margareta Christina s. 20.6.1785) 
? (Lovisa Albertina s. 26.12.1786) 
Ruoksamon kylä (Bernt Abraham s. 9.3.1789) 
Törmän talo, Ekon kylä (Johan Gustaf s. 14.3.1792) 
Loorun puustelli, Koivulan kylä (Carl Anders s. 19.5.1794)
Nuupalan kylä (Edla Johanna s. 17.5.1796, Pehr Adrian s. 7.2.1799 (kuoli 2kk vanhana), Gustaf Fredrik s. 19.12.1799 (kuoli 3vk ikäisenä)), 
Laukulan kylä (David Christian Decimus s. 26.12.1801).

Abraham Hornborgin kuollessa 13.4.1811 asuinpaikkansa oli hautauskirjauksen mukaan Stormin kylä, mutta rippikirjassa hän oli Nuupalan itsellisiä. Samassa rippikirjassa on lähtöpäivät Christina Margaretalle ja Berndt Abrahamille, joka oli lähtenyt 14.6.1806. Christina Margareta oli ottanut muuttokirjan 1800, palannut 1801 ja lähtenyt uudelleen vuonna 1805 (?1806). Jossain välissä nimensä yläpuolelle on lisätty kirjaimet Qv. eli Tyrväällä tiedettiin aviottomasta lapsesta tai sellaisen mahdollistamasta elämästä.

Berndt Abraham vei muuttokirjansa vuoden 1807 alussa Tukholman Södermalmille Katarinan seurakuntaan (BI:1:39). Tuolloin tittelinsä oli opiskelija, mutta hän oli satulantekijän opissa muuttaessaan vielä samana vuonna pohjoisempaan Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan (BI:1:25v). Siellä hän meni 9.11.1813 naimisiin lesken kanssa (EII:4 190 hakemiston mukaan). 

Pikkuveli Johan Gustaf henkikirjoitettiin 1810 Tukholman Jakobin ja Johanneksen seurakunnassa hatuntekijän oppipoikana (n:o 1254, s. 331). Hän muutti sieltä vuonna 1813 Enköpingiin (BII:1:109r). Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan päätyi myös vuonna 1812 (BI:1 99r) Klaran seurakunnasta (BII a:1:283) hatuntekijän oppipoikana Carl Anders. Hän muutti jälleen vuonna 1815 (BII:1:141ar) ja sitten Falunista Tukholmaan tulleena suutarin kisällinä Luulajaan vuonna 1816  (BII:2:13v).

Myös veljesten isosisko Margareta Christina päätyi Tukholmaan vuoteen 1809 mennessä (Sabbatsberg A3:181). Hän muutti Klaran seurakunnasta Jakobin ja Johanneksen seurakuntaan 1812 (BII a:1:283). Seuraavana vuonna hän kävi Tukholmassa, mutta palasi takaisin Tukholmaan. FB:ssä asiaansa esittänyt epäili Margaretan elättäneen itseään prostituutiolla. Hän oli löytänyt myös tiedon vuonna 1827 syntyneestä pojasta.

Margareta Christina kirjattiin 1.10.1830 Sabbatsbergin köyhäintaloon (A3:181, BI:1 2). Tuolloin muita lähiomaisia ei ollut Tukholmassa vaan Johan Gustaf oli Helsingissä ja Carl Anders Torniossa. Berndt Abrahamin mainitsemattomuus voi viitata suhteiden rikkoutumiseen tai tämän kuolemaan. Kun Margareta Christina kirjattiin köyhäintalosta ulos 3.3.1832 hän oli lähdössä työnhakuun, mahdollisesti Suomeen (BI:1:40, 44a). 

Vuonna 1839 Margareta Christina toi Tornioon Tyrväällä elokuussa päivätyn muuttokirjan. Jonkin aikaa hän eli hatuntekijäveljensä luona (muuttaneet, RK 1830-38 s. 21). Jo vuonna 1841 hän oli takaisin Tyrväällä (RK 1841-47 s. 39), jossa hänet vihittiin 30.12.1845 avioliittoon juuri leskeytyneen ensisen kersantin Thomas Hertellin kanssa. Avioliitosta ei tullut pitkää ja lopun elämänsä Margareta eli sisarensa kanssa. Margaretha kuoli 19.11.1859 ja Lovisa Albertina 3.5.1854 (RK 1850-57 s. 41, 1857-65 s. 46).

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Pudasjärven runsasväkinen Hiltula

Muutama vuosi sitten löysin Åbo Tidningarissa vuosina 1800-01 julkaistun anonyymin hauskan matkakertomuksen Resebeskrifning öfwer Finland af en Stockholmsbo. Jälkikäteen minulle selvisi, että kertomus on usein attribuoitu Frans Michael Franzenille, mikä tuolloin mietitytti ja mietityttää edelleen, vaikka nyt ymmärrän enemmän ajan lehtien joustavasta faktan ja fiktion suhteesta. 

Osin kirjoituksen taustan epäselvyyden ja osin suomentamislaiskuudesta olen jättänyt kertomuksen makeita kohtia jakamatta. Tilanne muuttui jälkimmäisen osalta, kun Joel Lehtosen suomennos löytyi kirjasta Suomen kansalliskirjallisuus VI (1931). Näyte Pudasjärven kohdalta

Laajuudeltaan on tämä pitäjä oikea ruhtinaskunta, mutta täynnä soita ja metsiä. Kuitenkin on täällä tiloja, joiden väkiluku on suorastaan ihmeellinen. Eräässäkin talossa, nimeltä Hiltula, joka on ainoastaan 1/8 manttaalia, asuu 36 henkeä. Ohi mennen täytyy kumminkin huomauttaa, että koko Pudasjärven pitäjä on alhaisesti verotettua. Tämä 1/8 manttaalia vastaisi suunnilleen yhtä kokonaista, jos se olisi ankarasti verotettu. Joka tapauksessa on sen asukasluku huomattava. 

Tarkoitettaneen Hiltulaa, joka on osa Pudasjärven kirkkomaisemaa "etelärannalla kirkkoa vastapäätä peltomaisemassa". 

Talon asukkaat polveutuvat kolmesta veljeksestä, joista nuorin jäi naimattomaksi. Toiset uskoivat hänelle isäntävallan, koska hän, jota vaimo ja lapset eivät olleet sitomassa, saattoi helpoimmin olla niin itsenäinen ja puolueeton kuin tällaisen monista henkilöistä muodostuneen pikku tasavallan esimieheltä vaaditaan. Nuo ukot kuuluvat vielä elävän, ja heidän lastensa lapset, jotka voivat mennä toistensa kanssa naimisiin, pitävät heidän johdollaan edelleen yhteiskuntaa pystyssä. 

Kaikki syövät samassa pöydässä yhteisestä padasta ja tottelevat yhteisen emännän käskyjä. He käyttävät tavallisimmin liemiruokia: kullakin on oma kuppinsa tuossa pitkässä pöydässä; ja kun he kaikki yht'aikaa, ukot, miehet, nuorukaiset, naiset ja lapset, hörppivät kupeistaan, syntyy siitä sellainen pöytämusiikki, että se kuuluu kauas pihamaalle, - näin kertoi minulle eräs nuori kauppias, joka oli talossa käynyt. 

Tällaisia taloyhteiskuntia kuuluu olevan paljonkin Pohjois Suomessa; mutta moinen yhteiskuntamuoto, vaikka se onkin sinänsä niin patriarkallisen kaunis ja kartuttaa eräiden sukujen hyvää toimeentuloa, ei kuitenkaan yleensä ole edullinen maan asuttamiselle. 

Merkillisen esimerkin siitä kurista, jota näissä yhteiskunnissa noudatetaan, kertoi minulle myöhemmin eräs luotettava henkilö. Kiimingin kylässä Iin pitäjässä on erikoisen väkirikas ja varakas talo nimeltä Käriö; sen isäntä meni toisiin naimisiin ja sai pahasisuisen vaimon. Isännän vaimona joutui emäntävalta hänelle, mutta hän sai aikaan riitaa ja epäjärjestystä, joten koko tasavalta oli hajota. Miehellä ei lopulta ollut muuta keinoa kuin rangaista vaimoaan koko perheen läsnäollessa ja alen taa hänet emännästä karjapiiaksi. Emännänvirka ja siitä koituva kunnia uskottiin juhlallisesti nuoremman veljen vaimolle. 

tiistai 12. lokakuuta 2021

Euroopan historiaa Saksasta ja Ranskasta




Väikkärin kirjallisuushakujen yhteydessä osuin sivustoon EGO | European History Online, jonka alunperin saksankieliset artikkelit on käännetty englanniksi. Sisältö osoittautui tutkimukselleni aidosti hyödylliseksi juuri siksi, että niissä oli käytetty saksalaista lähdekirjallisuutta, johon tarttumiseen kielitaitoni ei riitä. 

Lähteet on merkitty, joten sivusto vaikutti varsin legitiimiltä. FAQ kertoo, että taustaorganisaatio vuonna 2013 päättyneellä projektilla oli Leibniz-Institut für Europäische Geschichte – IEG, mikä kuullostaa hienolta, mutta vaatii vierailun Wikipediaan. Se kertoo, että kyseessä on itsenäinen tutkimuslaitos, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamaan kansallisuusrajat ylittävää historiaa. Tämä näkyy sivuston rihmajaossa:

Theories and Methods
Backgrounds
Crossroads
Models and Stereotypes
Europe on the Road
European Media
European Networks
Transnational Organisations and Movements
Alliances and Wars
Europe and the World

Kyseessä ei ole Wikipedian tapahtumatietoa korvaava sivusto, mutta tarjoaa vuosilta 1450-1950 mainiota eurooppalaista kontekstia , jota voi tarvittaessa lähteä syventämään.

Yleiseurooppalaista historiaa ei tietenkään voi jättää Saksan varaan, joten ranskalaisilla oli 2010-luvulla oma projektinsa “Écrire une histoire nouvelle de l’Europe” (EHNE). Se tuotti ranskaksi ja englanniksi ensyklopedian, jonka artikkelit on jaettu teemoihin 

Material civilization
Political Europe
European humanism
Europe, Europeans and the World
Wars and memories
Gender and Europe
Arts in Europe
Education, teaching, and professional training
Ecology and environment in Europe
Migrations in Europe

Sivuston reunassa lukee Sorbonne Université, kirjoittajista löytyy Turun yliopistossa toimiva tutkija ja suomalainen metsätalous on saanut oman artikkelinsa, joten näyttää asialliselta. Vilaisu väikkäriini liittyvään artikkeliin Public Sphere and the European Project vahvistaa mielikuvaa, mutta herättää epäilyjä kääntäjien ammattitaidosta. Eli jos ranskaa osaa, kannattanee lukea tekstit alkuperäisinä.

maanantai 11. lokakuuta 2021

Opastusta sanomalehden tilaukseen 1851

Maamiehen ystävässä ilmestyi 8.3.1851 perusteellinen artikkeli, jolla kannustettiin suomenkielisten lehtien tilaamiseen. Olihan lehtiä nyt jo kuusi, "nimittäin Turusta kolme, nimeltä: Kristillisiä Sanomia, Sanomia Turusta ja Huoneenhallitus-Seuran Sanomia; Hämeenlinnasta Kristillinen Huvittaja, Helsingistä se uudestaan virkistynyt Suometar ja Kuopiosta tämä M:hen Ystävä".

Sanomalehtien tilauksesta ja lukemisesta seuraisi huomattava hyöty:

Arvatkaapas, mitä kaikkia siitä tavasta seuraasi. Siitä seuraasi sitäkin, että ne törkeät viinan juomingit taukoisivat olemasta niin yksinänsä ja suuresti vallitsevina ajanviettoina, kuin ne valitettavasti monessa paikassa armaassa maassamme vieläkin ovat. Tämän tekisi virkistyvä kunnian tunto, sillä viinoista riehua ja huvitteleiva ei enää voisi pitää itseänsä ainoana reimona aikamiehenä, ja muutkin alkaisivat häntä aina enemmin surkuttelemaan, miksi ei hänkin rupea lukukunnissa käymään niinkuin muut, jotka jo ovat ottaneet sellaisen tavan kunnia-tavaksensa. Rahaa ja terveyttä säilytetään myöskin, kuin viinaisia huvituksia hylkimään ruvetaan ja lukua sen siaan harjoittamaan, sillä sanomalehdet antavat monta hyödyllistä neuvoa maanviljelyksessä ja monessa muussa tarpeellisessa asiassa, jonka kautta ne tuottavat sulaa voittoa, ja päälliseksi saadan niistä monta kristillisyyteen ja siveyteen kehoittavaista lukua.

Olennaista ei siis ollut saada tietoon uutisia, vaan kuulua uuteen eliittiin. Ja mitenkä tilaus tehtiin? 

Muutamissa pitäjissä ei vielä ole opittukaan sanomalehtiä ottamaan. Sen vuoksi tahdomme mainita, niitä ei tarvitsevan enemmällä vaivalla hankkia, kuin Nimismiehen kautta, joka lähettää tilaus-rahat postiin, ja josta ne sitte viikoittain rupeavat tulemaan Nimismiehen postilaukussa. Säädyllisyys vaatii luonnollisesti, Nimismiehelle ensisti antamaan hyväntekijäisiksi jonkun lampaan käpälän ja pari naulaa voitakin, jos tarpeelliseksi nähdään.

Ymmärrettävästi suositeltiin yhteistilauksia.

Aina pitäisi usea ottaja ruveta yksille sanomalehdille, sillä niin ne tulisivat useampaa hyödyttämään, ja maksu tulisi usealle helpommaksi, kuin yhdelle. Myös sopii yhden lukijakunnan ottaa yhtä sanomalehteä, toisen toista, niin saavat lukea toistensa sanomalehtiä ilman muuta maksua, kuin että antavat omiansa toistensa luettaviksi.

Lisäksi:

Kaikkia sanomalehtiä pitäisi tarkoin säilyttää, ettei niitä ennen vuoden päätä jo revitä, eikä hukata; sillä ne pitäisi sitte kaikki annettaman kirjanniojalle oikeihin kansiin niottaviksi. Jos niitä annetaan levällänsä kuleksia, niin opitaan niitä vaan ylenkatsomaan, ja ne sekautuvat sekä hukkautuvat kohta, eivätkä sitte enää taida hyödyttää ketään. Kuta enemmin sanomalehtiä totutaan arvossa pitämään, sitä enemmin levenee halu niitä hankkimaankin. 

Kuva: Fyren 5/1906 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

"Huono kirjallisuus on kansan kirous"

 

Juhlapäivän johdosta hetki menneisyyden kirjallisuuskeskustelua. Maaliskuussa 1912 Ottilia Stenbäck harmistui Kariston kustannusohjelman käännöskirjallisuudesta ja kirjoittu Uuteen Suomettareen mm.

Mainittua kirjallisuutta voi täydellä syyllä leimata roskakirjallisuuden nimellä. Sellainen kirjallisuus kietoo pauloihinsa monen nuoren mielikuvituksen ja vetää lokaan vielä turmelemattoman maailmankäsityksen. Ellei huono kirjallisuus auttamattomasti johda nuorta ihmistä harhaan, josta valitettavasti on lukuisasti esimerkkejä, tarvitaan suotuisammissakin tapauksissa vuosi-kausia kestävää taistelua, ennenkun sen vaikutukset lannistuvat. Huono kirjallisuus on kansan kirous ja se tuottaa häpeää tekijälleen ja kustantajalleen.

S:t-B:n pakina Tuulispäässä 16/1912 oli kommentti kirjoitukseen ja siitä keskusteluun.

Kirjallisuuden kimppuun on taas kovasti käyty. Mitähän tästä "Tuulispää"-raukastakin vielä sanotaan, jahka aika tulee. Se on muuten mainiota reklaamin tekoa. 

Luettuani neiti Ottilia Stenbäckin kirjoituksen, otin sylillisen kirjoja kirjahyllyltä ja aloin niitä uudestaan lukea. 

Ensin Kalevalaa: 

Heitti paitansa pajulle
Hamehensa haapaselle
Sukkansa sulalle maalle.

Panin kirjan pois ... Siinähän puhuttiin hyvin sopimattomia. 

Otin Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä" ja luin : "Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin Tattarin-Paavalin piki ja terva".

Panin kirjan pois, sillä siinähän pilkattiin pyhää avioliittoa. 

Rupean selailemaan Maila Talvion "Pimeän pirtin hävitystä". "Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin"... 

Nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä olen se nainen, jota sinä yhtenä kuutamoisena iltana Kankaanpäässä sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle ... Joko muistat... Ja sen illan lapsi" ... 

Panen nopeasti kirjan pois ja ryhdyn Helmi Setälän "Surun lapseen" ja luen: Sinä tulit eilen atelieriin liian myöhään, näit vain Kailan punastuneet kasvot ja luulit tulleesi häiritsemään mieluista tête-à-têtea. Itse asiassa sinä tulit pelastavana henkenä. Hän hiipi minun taakseni ja ennenkuin aavistin mitään, tunsin hänen huulensa niskassani. Hänen hengityksensä poltti minua, hän oli kuin iilimato, joka imeytyi minuun ... 

Lopetin tähän ja panin kirjan pois ja kävin käsiksi Kaarlo Kramsuun ja luin: 

"Mut en toki huolissain
Itke enkä huokaa
Lohdutus on tiedossain:
Pullo tänne tuokaa."

Panin heti tämän loukkaavan kirjan pois ja aloin lukea Arvid Järnefeltin "Heräämistä", mutta siinä puhuttiin semmoisia asioita että punastuin ja vaalenin kolme kertaa, enkä senjälkeen enää jatkanut kirjallisuuden lukemista. Päätin lopettaa ostamasta kirjoja ja ruveta tekemään ruumiillista työtä.  

Rudolf Roivun kuvitus Tuulispäästä 6-9/1927