Pietarissa tallennetut sävelet

 

Aamuruskossa 2/1859 Daniel Näätälä esitellään kanteleen soittajana, mutta mukana olleessa kuvassa käsissään on jouhikko. 

Artikkelin tekstin mukaan

Daniel Näätälä nähtiin monjaita vuosia sitte Viipurin markkinoilla, jossa hän, aivan tälläisessä puvussa kuin tässä, seisoi Viipurin kaupungin portilla, soittaen omatekoista kanneltansa ja jolla hän antoi kuulla pian kaikki suomalaisen laulun yksinkertaiset mutta ihanat nuotit. Harvat olivat silloin ne jotka seisatttuivat kuuntelemaan hänen soittoansa ja vissisti hänellä ammatistansa ei ollut suurta voittoa. Kohta sen jälkeen hän vaelsi Pietarin kaupunkiin ja aikoi myös siellä koetella taitoansa. 

Kertomuksen mukaan Näätälä kaupunkiin saavuttuaan esiintyi Pietarin huvipuutarhan portilla. "Vähitellen alkoi hopia rahoja sataa ukon päälle ja eteen ja ne lensivät vihdoin parvittain kuin linnut Väinämöisen hartioille." Setin päätyttyä mies vedettiin komeisiin vaunuihin eikä Näätälää tämän jälkeen Pietarissa nähty. Loppulauseiden mukaan Näätälä oli viety nuotintajan luo ja hän pääsi palaamaan rikkaana kotiinsa. Kertojan mukaan talletettuja lauluja esitettiin "Pietarin seuroissa ja soittosaleissa" ja ne olivat 1850-luvun lopulla laajasti tunnettuja. Tälle olisi kiva saada muukin lähde.

Viulistin konsertti Turussa 1782

Turun kaupungilla on hupaisa sivu Suomen historian merkkipaaluja: Ensimmäisenä Turussa. Tietoihin luvataan ottaa korjauksia, joten niillä on jonkinasteista luotettavuutta. Uskotaan siis, että vuonna 1773 "Kansalaiset nauttivat maamme ensimmäisestä julkisesta konsertista Turun Akatemian juhlasalissa." Myöhemmästä konserttielämästä on varmasti huolellista selvitystä, mutta laiskuudessani lainaan käsillä olevaa Panu Savolaisen väitöskirjaa: "Säännölliset ’julkiset’ konsertit Turussa alkoivat vuonna 1791 Turun soitannollisen seuran aloitettua toimintansa. Seura käytti konserttisalinaan pääasiassa jo aiemmin mainittua Seipellin talon assemblée-salia vuosina 1791–1808."

Väliin jääviin vuosiin osuu viulistin vierailu, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneessä lehdessä 5.12.1782. Ilmoitus kopsattiin lähes sellaisenaan Stockholms Posteniin (17.12.1782) tiedonantona Turusta. (Stockholms Posten harrasti tätä kopiointia suhteellisen ahkerasti.)

En Violist wid namn Zaar, som kallar sig Kongl. Swensk Hof- och Kammar-Musicus, har nyligen anländt hit til Staden, och tänker här upföra en Concert, hwarwid han wil låta höra sih så wäl uti Solo på Violin, som i sång, och deribland äfwen en Aria, hwarwid han accompagnerar sig sjelf på Zittra. Efter en gjord twåårig utrikes resa, säger han sig nu wara sinnad at begifwa sig härifrån til Stockholm. 

Osakuntamatrikkelin mukaan Johan Gottfrid Zaar oli vuosina 1773-80 näyttelijä ja laulaja Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Seuraavina vuosina hän oli enimmäkseen Kristianiassa, mutta Turusta kerrottu ja kaupungissa käynti viittaa vahvasti parin vuoden oleskeluun esim. Pietarissa.

Konsertti tuli pidettyä ja Stockholms Posten julkaisi 28.12.1782 siitä Turusta lähetetyn kuvauksen.  Nyt kyse ei ollut (kai) painetun tiedon kopioinnista vaan aidon yksityiskirjeen kierrätyksestä julkisuuteen. 

Utdrag af et bref, dateradt Åbo den 10 December 1782: Sistledne Söndag hade wi här på Kongl. Academien en Concert, upförd af Kongl. Hof-Musicus Zaar, hwilken med så almänt bifall afhördes, at man så godt som nödgadt honom qwar i 8 dagar, för at ännu nästkommande Söndag gifwa oss en. Jag fruktar at intet rum i hela Åbo kan hysa den myckenhet folk, som då åstundar höra honom. Utom den delicatesse med hwilken han tracterar Violen, intogs man här ganska mycket af hans röst och Zittra, som accompagnerade hwarandra. För min del förtjustes jag af en liten Ariette öfwer Hertigens af Småland födelse, så wacker at jag intet wet om något wackrare kan gifwas. Zaar war sjelf Auctor, ock fast jag icke kan meddela dig det näjet at höra Musiquen bör jag dock icke underlåta, at sända dig orden, som afsjöngos. De woro följande... 

Alkuperäisen ilmoituksen mukaan turkulaiset saivat kuulla sekä laulua sitran säestyksellä että viulun soittoa. He olivat niin ihastuneita, että Zaar jäi viikoksi kaupunkiin antaakseen toisenkin esityksen - sillä vain sunnuntaisin sopi pitää konsertteja? Kirjeen kirjoittaja ihastui erityisesti Zaarin omaan aariettaan, joka oli kirjoitettu kuninkaallisen prinssin syntymän johdosta. 

Porin, Pietarsaaren, Porvoon ja Turun kautta maailmalle

F. A. Dahlgrenin kirjan Förteckning öfver svenska skådespel uppförda på Stockholms theatrar 1737-1863 och Kongl. theatrarnes personal 1773-1863, med flera anteckningar (1866) mukaan Betty Nathalia Boye syntyi Skoonessa 14.2.1822 ja päätyi kasvamaan Suomeen, kun isänsä Claes Otto Boye vaihtoi uran skoonelaisen husaarirykmentin ratsumestarina tullitöihin Porissa. Ruotsinkielinen Wikipedia puolestaan väittää Betty Boijen syntyneen Pietarsaaressa. Pietarsaaresta suomalaisuusastetta nostavaa kastetta ei kuitenkaan löydy ja ilmeisesti aateliswikissä oleva syntymäpaikka Nådala Skoonessa on oikea, vaikka en sieltäkään kastekirjausta eteeni saanut.

Samaisen aateliswikin mukaan Loviisassa syntyneen isän virka Porissa alkoi marraskuussa 1822 ja hänellä oli vastaava paikka Pietarsaaressa vuodesta 1825 kunnes sai eron vuonna 1835. Tästä voisi vetää johtopäätöksen viihtymisestä Pohjanlahden rannikolla, mutta Porvoon ruotsalaisen seurakunnan lastenkirjan 1828-37 s. 438 mukaan perhe muutti kyseiseen kaupunkiin vuonna 1835. Bettyn kaksi isoveljeä olivat jo käyneet Haminan kadettikoulun ja saaneet paikat Venäjän armeijassa.

Åbo Tidningar 7.12.1839

Kirjaus Porvoosta löytyi Familysearchin indeksoinneilla, joiden avulla perheen myöhempiäkin vaiheita saattoi melko helposti koota Turun monimutkaisista rippikirjoista. Porvoon jälkeen he olivat olleet kirjoilla Tukholmassa, josta muuttivat kesän 1839 lopulla Turkuun. Joulukuussa 1839 perheen vanhin ja nuorin tytär järjestivät Turussa yhteisen musikaalisen illan, jossa 28-vuotias Gustava soitti pianoa ja 17-vuotias Betty lauloi. Esiintyminen ei jäänyt ainoaksi (ÅT 23.1.1841). Myös perheen tytär Wilhelmina eli Mina (s. 1818) musioi julkisesti Turussa (m.m. ÅT 21.8.1844, ÅU 15.11.1845, ÅT 7.7.1848).

Kirkonkirjoissa vuonna 1839 perhe muutti 1. kaupunginosan 2. korttelin tontille 1, Piispankadulla. Noin vuotta myöhemmin perheen tytär Margareta Lovisa muutti yksinään Poriin.(RK Turku Aa2:15 & Aa2:20). Aateliswikin mukaan hän kuoli naimattomana Naantalissa 19.5.1887.

Muulla perheellä on Turussa merkintä muutosta 6. kaupunginosan 7. korttelin 3. tontille vuoden 1843 paikkeilla. Vuotta myöhemmin perhe muutti 6. kaupunginosan 3. korttelin 1. tontille (Aa2:22 & Aa1:71 & Aa2:29). Ilmeisesti siellä Bettyä iässä lähimpänä ollut sisar Ida Angelique kuoli 24-vuotiaana 24.11.1845. Vuonna 1849 perhe muutti 6. kaupunginosan 15. korttelin 2. tontille (Aa3:3 & Aa3:3 & Aa1:71). 

Sieltä käsin (virallisen kirjanpidon mukaan) Betty lähti Tukholmaan ja piti sikäläisen debyyttinsä vuonna 1849. Tätä ennen Betty oli esiintynyt sanomalehti-ilmoitusten perusteella Turun lisäksi Helsingissä (Morgonbladet 14.6.1847, Åbo Underrättelser 4.7.1848). Kaudella 1850-51 Betty oli kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan. 

Tukholmassa Bettyä opetti Isidor Dannström, jonka kanssa hän solmi avioliiton huhtikuussa 1853 (Post- Och Inrikes Tidningar 7.3.1853, Stockholms Dagblad 11.4.1853). Nuoripari lähti Bettyn Wilhelmina-sisar mukanaan Tukholmasta 19.7.1853 höyrylaivalla Nordstjernan Stettiniin, josta matkan piti jatkua Berliinin, Hampurin ja Englannin kautta Pohjois-Amerikkaan, jossa suunniteltiin viivyttävän 2-3 vuotta (Stockholms Dagblad 20.7.1853). Lontooseen asti mukana matkalla oli myös Dannströmin oppilas ja kaikki kolme naista esiintyivät kaupungissa pidetyssä konsertissa (Aftonbladet 3.9.1853).

Dannströmit ja Wilhelmina saapuivat Philadelphiaan 28.9.1853 ja jatkoivat sieltä New Yorkiin (Morgonbladet 29.12.1853). New Yorkissa seurue oli pari kuukautta ja jatkoi sitten Washington D.C:hen tarkoituksenaan tammikuussa 1854 matkustaa Charlestowniin (ÅT 28.2.1854). Jostain Washingtonin tienoilta Wilhelmina sai niin hyvän paikan naisopiston musiikin opettajana, että hän jäi sinne (ÅT 30.6.1854). 

Bettyn rintataudin takia Dannströmit palasivat suunniteltua nopeammin Eurooppaan ja viettivät kesän 1854 Ranskassa (Stockholms Dagblad 16.8.1854). Syyskuun alkuun mennessä he olivat takaisin Ruotsissa (Göteborgs Handels- Och Sjöfartstidning 7.9.1854). Viimeistään siellä heidät tavoitti Turusta lähetetty suruviesti Bettyn isän kuolemasta elokuussa 1854. Vastakkaiseen suuntaan kulki tieto Bettyn kuolemasta marraskuussa 1854. Ei kahta kolmannetta, joten sisarusten äiti kuoli 25.1.1855.

Turun kirkonkirjojen mukaan suru-uutista Tukholmasta oli vastaanottamassa myös Wilhelmina, joka otti papintodistuksen Amerikkaan vasta joulukuussa 1860 (Aa3:7 & Ruotsalaisen seurakunnan RK II 1856-65). Amerikkaan vuonna 1854 jääneen käynti kotimaassa on mahdollinen, mutta varmempaa on, että Wilhelmina kuoli Philadelphiassa 15.11.1873 (ÅU 6.2.1874). Lisäksi Turussa tiedettiin vuonna 1862 Wilhelminan toimineen Yhdysvalloissa urkurina (ÅU 11.3.1862; Jukka Kuha: Suomen musiikkioppilaitoshistoriaa toiminta ulkomaisten esikuvien pohjalta vuoteen 1969. 2017, s. 241)

Hbl 2.9.1867

Vanhin sisar Gustava sai Turusta vuonna 1855 muuttokirjan Helsinkiin, jossa hän toimi musiikinopettajana. Hän kuoli 88-vuotiaana vanhainkodissa De Gamlas Hem 13.12.1899.

Maalaishiiri Turussa 1825-26

Kyläkirjaston kuvalehdissä 6-9/1888 julkaistussa tekstissä Nuoruuden muistelmia nimimerkki J. A. B. jakoi (ainakin mukamas) 90-vuotiaan tätinsä tarinoita. Tämän isä oli ollut kruununvouti Kokkolassa tai sen läheisyydessä vuonna 1819. Kokonaisuudessa esitettyjen tietojen perusteella muistelija lienee ollut Korsholman pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, sotakamreeri ja kollegiasessori Fredrik Basilierin ja Brita Gustava Schroderuksen tytär Karolina Fredrika (s. 1808).

... päivänä moniahana, astui talohomme rovasti Nordling. Tämä tapahtui syyskuussa 1825. Hän oli menossa pappien kokoukseen Turussa ja tuli kysymään, tahtoisiko näiden muistelmain kyhääjä seurata häntä sinne, tietysti vapaakyydillä. Kysymykseen vanhempani, enempää empimättä, vastasivat: jaa. Päivän kuluessa olimme jo matkalla. Olinko vähän ylpeä päästessäni tuohon loistavaan Turkuun! "Ettekö tiedä", ajattelin silmäillessäni esineitä ja henkilöitä tiellä, "että tätä tyttöä viedään Turkuun!" 

Carl von Kügelgenin näkymä Turkuun vuonna 1818. Kansallisgalleria

Vihdoin tultiin perille. Tulin kortteeriin tuomiorovastin vävyn ja Kalajoen rovastin pojan Benjamin Frosteruksen luo (sittemmin rovasti Mustasaaressa). Hänen naimaton veljensä Robert Valentin, sittemmin piispa Kuopiossa (k. 1884 20 p. Toukok.) oleskeli siihen aikaan myös lisentiaatina pääkaupungissa. Hän oli leikki- ja komppasanoihin hyvin taipuisa; olipa tavallisesti ivaaki hyvässä määrässä lauseiden muassa. Muutamissa naamiohuveissa hän rakastui paronitar Lybeckeriin, joka oli erittäin kaunis. Päivänä jälkeen naamiohuvien "setä" Robert käski minun pukea itseni hyvin huolellisesti ja lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä panin ylleni sinisen kapotin, valkean pitkäsjaalin sekä ruskean silkkihatun, ja sitten lähdettiin astumaan paroonittaren asunnon ohitse. Setä R. oli likinäköinen, ja minun piti tarkastella näkyikö lumottaren muoto ikkunassa. — Tätä menoa uudistettiin useita päiviä. Kohta setä ei tyytynytkään ohitsemenoon, ja seuraus oli — kihlaus. 

Tahdon nyt esitellä niitä henkilöitä, joita useimmin näin ja joihin eninnä huomiotani kiinnitin.  

Arkkipiispa Jakob Tengström (synt. 1755, vuodesta 1803 piispa ja vuodesta 1817 arkkipiispa, k. 1832) oli suopea, valkohapsinen vanhus, laiha, pienoinen ja sorakieli. Arkkipiispan rouva oli pitkä, rumanlainen mielestäni, oikea arki-ihminen. Arkkipiispa asui pitkässä, yksikertaisessa, punaisessa rakennuksessa. Arkkipiispan lapsista muistan vaan 2 tytärtä; toinen oli naimisissa yliopiston kirjastonhoitajan, Tengströmin, toinen professori Laguksen kanssa.  

Tuomiorovasti Gadolin (synt. 1769, tuomiorovasti 1812) oli lyhyenpuoleinen, tavallisen lihava mies; hänen vaimonsa Agatha Sofia, omaa sukua Barck, oli hyvin järkevä. Tuomiorovasti aina osoitti hänelle suurinta kunnioitusta, joski minusta ei aina ollut siihen täyttä syytäkään. Tuomiorovastin sisar oli naimisissa professori Ursin'in kanssa, jota ynnä prof. Törngreniä pidettiin Turun taitavimpana lääkärinä tähän aikaan. Tuomiorovastilla oli 5 tytärtä: Mina (naimisissa prof. Benjamin Frosteruksen kanssa, jonka luona asuin), Etta, Eva, Karolina ja Clemence, ja muistaakseni 2 poikaa (Kustaa ja Janne). Kotiopettajana tuomiorovastilla oli Gabr. Geitlin, sittemmin professori, — joka opetti nuorinta tytärtä (Clemencia) sekä nuorta, Allén nimistä poikaa.  

Koska olen, liiallisitta kerskauksitta, ollut varustettu varsin hyvällä lauluäänellä ja aina olen harrastanut musiikkia, jouduin pian laulu- ja musiikkiharrastajain seuraan. Monet hupaiset muistot ovat säilyneet minulle siltä alalta. Tuomiorovastin tyttäristä oli Etalla varsin voimakas ja sointuva sopraano, kun minä taas alttia suoritin. Usein kävi meillä herroja, jotka lauloivat duetteja, joko meidän kanssa tai keskenään. Joskus lauloimme neliäänisestiki. Näistä ovat muistissani erittäinki herrat Eneberg, Ilmoni, Ehrström (Fredrik), Widenius, hyvä basso 2:do, sekä oivalliset tenoorit: varatuomari Grotenfeldt ja yliopp. Schroderus, sittemmin Siikajoella kirkkoherrana. Frithiofin satu, joka 5 vuotta taappäin oli ilmestynyt ja johon Crusell oli sepittänyt musiikin, oli silloin erittäin muodissa. Neiti Gustava (= Dada) Allén, hyvä sopraano, kuului myös seuraamme.  

Tähän aikaan kuoli keisari Aleksanteri I. Yliopiston tuli viettää surujuhla tämän johdosta ja kirkossa ki olivat tavallista juhlallisemmat menot tämän johdosta. Mozartin "Reqviem" päätettiin suorittaa ja sitä harjoitettiin ahkerasti. Vihdoin koitti surujuhlan päivä. Jo pari päivää ennen me naiset ainakaan emme syöneet muuta kuin munaruskeaa sokurin kanssa. Kööri, johon kuului vaan moniaita naisia, asettui tuomiokirkon lehterille, surupuvussa, niinkuin yleisöki. Meillä naisilla oli tärkeä tehtävä : pitää tasapaino lukuisampia miesääniä vastaan. 

Kun tuomiorovasti ensin oli pitänyt surusaarnan, alkoi kööri. »Reqviem, reqviem, reqviem"
kajahti kolmasti jäletysten, niinkuin pitiki, mutta — oi kauhistusta! — kun kolmas "reqviem" oli kurkusta saatu, loppui laulu kerrassaan. Me katsoimme hämmästyen toisiimme. Yhteenlaulu ei ensinkään sointunut, sen me kuulimme. Kirkkoväärti hämmästyksissään hyökkäsi sakaristoon tuomiorovastin luo, joka juuri oli laskeunut saarnastuolilta; mutta tuskin oli edellinen saanut lausutuksi nuo kamalat sanat: "de' brast!" (katkesi) kun jo uudestaan laulu kajahti, ja nyt se meniki vallan hyvästi alusta loppuun asti. Mekös olimme vähän ylpeitä! Jälestäpäin vietettiin yliopiston juhlasalissa surujuhla, jossa myös lauloimme "reqviem." 

Keväällä 1826 tuli arkkipiispan luo kotiopettajaksi (pariksi kuukaudeksi) Runeberg. Sen vähän, minkä hänestä voisin sanoa, jätän sanomatta, koska hänen elämäkertansa siitä mainitsee. Myös neiti Fredrika Charlotta Tengströmin, (arkkipiispan nuoremman veljen tyttären ja sittemmin Runeberg'in vaimon) näin useat kerrat. Ulkomuodoltaan tavallinen, vaan tunnettu taipuvaisuudestaan kaunokirjallisuuteen. 

Professori Törngrenlllä, josta jo ennen olen maininnut, oli omituinen tapa karaista lapsiaan. Vasta vuoden vanhana he saivat sukat jalkaansa. Huoneissaan hän piti irtaillaan elävän käärmeen, jolta myrkkyhampaat olivat poisotetut. Vieraille tämä omituinen ilmiö oli varsin vastenmielinen, kun se tuli heitä vastaan ; ja moni ei voinut tottuakaan tuohon ilettäviiän mateliaan. Mutta lasten tuli täten karaista luontoaan! 

Tosiaankin omituinen tapa. 

Kesällä asuimme Piikkiössä, joka oli eno Benjamin Frosteruksen palkkapitäjäs. Siellä asuivat kesällä myös presidentti v. Willebrand ja parooni Troil, leskimies jonka kahdesta pojasta toinen oli naimisissa sievän neidon Jeanne Marie Kothen'in kanssa. Tämän pariskunnan nainut tytär paloi toisen lapsensa kanssa Wähän-Heikkilän talossa. Oli unohtunut kynttilä palamaan muutamaan "kenkkiin" ja siitä valkea oli päässyt irti.

Etelä-Savon hittibiisi 1840-luvulta

Kouluaikojeni musiikinkirjoissa oli aina useita kansanlauluja. Ilman tietoa keruuajankohdasta ja -paikasta. Enempää miettimättä olen tainnut ajatella, että "kaikki" lauloivat samoja lauluja "ennen vanhaan". Mutta eihän se niin (kai) mennyt.

Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi vuonna 1849 H. A. Reinholmin (1819–1883) toimittaman kokoelman Suomen kansan laulantoja, jossa on 50 kansanlaulu- ja runosävelmää sanoineen. Joissain lauluissa on merkittynä keräyspaikka, mutta laulussa 14 ei. Nimestään Turvaton huolimatta laulu vaikuttaa melodialtaan melko reippaalta.

Suomen kansan esävelmissä Turvaton on niin vauhdikkaana versiona, etten saanut sanoja sovitettua mukaan. Sanat ovat varsin surkeat, kertosäkeen trallatuksen huomioon ottaen ilmeisen ironisesti. 

Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani.
Maalima minua nyt paljonki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.
Ystäväni on myös ynsiäksi tullut
[...]
Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se mureheni peittää ja kätkee. 

Heikki Laitinen mainitsee väitöskirjassaan Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa tämän laulun pariin kertaan, mutta ei ota kantaa tekstin totisuuteen. "Ja kun Lönnrot soitteli 1828 paimenpojille Hirvensalmella Ej ole aijat -sävelmää, se on hyvä todistus siitä, että tämäkin laulu, joka myöhemmin pääsi mukaan Kantelettaren esipuheeseen ja nuottiliitteeseen alkusanoilla Onneton olin minä ollessani, oli ollut suosittu laulu Turun ylioppilaspiireissä." (s. 120) Vuonna 1840 ilmestyneessä Kantelettaressa laulussa Turvaton ei ole mitään ilmeistä viitettä siihen, että sisällön voisi tulkita muutenkin kuin tosissaan. Mutta nuoteissa on mukana sama kertosäe.

Turvaton on yksi Lönnrotin esimerkeistä maallisista "nykysemmän ajan lauluista". Lönnrot ei viittaa Turun ylioppilaslauluperinteeseen vaan väittää saaneensa laulun Karjalasta, mutta tietää, että sitä myös "Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan". Kiitos Maamiehen ystävässä 29.3. ja 5.4.1851 julkaistun Reinholmin laulukirjan perusteellisen arvostelun, voidaan laulaminen Savossa vahvistaa.

Niin puuttuu esimerkiksi n:o 14, nimeltä Turvaton, meidän muistaaksemme useampia värssyjä. Sillä etelä Savossa liittävät tytöt, tätä laulaessansa, mikä kahdeksannen, kuka taas kymmenennen värssyn perään seuraavat sanat:

Ei oli minulla turvaa täällä,
Enemmän ku lehdellä liukkaalla jäällä.
Eikä ole minulla majaa täällä,
Enemmän ku linnulla lentonsa päällä.

Etelä Savossa emme ole kuulleet mitäkän muuta laulua enemmin laulettavan, kuin tätä, josta syystä se myöskin taitavan laulajan suussa tahtoo virua mainion pitkäksi. Mutta etenkin merkillinen on sen loppu-sanat, jotka juuri tarkoittavat laulun erinäistä pituutta. Ne ovat niin ikään jääneet nykyiseen Herra Reinholmin kirjaan panematta, mutta ansaitsevat varmaankin tulla liitetyiksi laulun loppuun; sillä ne kertovat laulujen, ja lii'atenkin tämän laulun, syntymistä ja polvi polvelta oppimista. Ne kuuluvat näin:

Ei ole tälläkään virrellä isää,
Se, joka tahtoo saapu panna lisää

Että siitä runosuoni pulppuamaan vaan.

Ei mikä tahansa puhaltaja?

Perjantaina Kari Laitinen puolusti väitöskirjaansa Piipareita, klarinetinpuhaltajia ja musikantteja : Sotilassoittajat Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Väitöskirjatutkimukseni kannalta työ kiinnosti 1700-luvun kulttuurin kannalta, mutta avattuani kirjan huomasin sen yhteyden sukututkimukseeni. Juuriini ei kuulu 1700-luvun lopun suomalaisia sotilassoittajia, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten tietoa. Mutta Laitinen on lukuihin 2 ja 3 koonnut käyttökelpoisen paketin aiemmasta ajasta.

Tästä lähdin hakemaan (vihdoinkin!) kontekstia Joachim Hohenthalille, jonka hyppäys Brandenburgista Itä-Götanmaan ratsurykmentin trumpetistiksi vuoteen 1684 mennessä jäi taas/vieläkin kirjassani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit hämäräksi. (Oheinen Rijksmuseumin tarjoama kuva Diverses exercices de cavalerie on hieman varhaisempi ja toisaalta, mutta soittopeli on oikea.) 

Heti sain soittamisesta tietoa, jota en ollut itse kirjallisuudesta löytänyt:

Hovi- ja kenttätrumpetistien soitin oli keskiajalta lähtien venttiilitön messingistä tai hopeasta valmistettu sylinterimäinen luonnontrumpetti, jolla soitetut melodiat perustuivat soittimen yläsävelsarjan käyttöön. Se kuinka monia yläsäveliä trumpetilla voitiin soittaa, riippui soittajan taidoista. Ratsuväessä trumpetistin ei tarvinnut olla tehtävässään yhtä harjaantunut kuin hovissa toiminut kollegansa, koska sotaväen äänimerkit liikkuivat yleensä kolmannen ja kymmenennen yläsävelen välillä. Yksinkertaisimmillaan ratsuväen trumpetistit varioivat signaaleissaan duurikolmisoinnun ääniä, kun taas taitavimmat hovitrumpetistit saattoivat soittaa mutkikkaampiakin melodioita käyttäen yläsävelsarjan ylempiä ääniä. (s. 23)

Merkkisoittojen lisäksi monissa ratsuväen osastoissa kuultiin myös fanfaareita ja muuta juhlamusiikkia, joita kolmi- tai neliääniset trumpettiryhmät esittivät patarumpalien säestäminä. Tämä oli 1600-luvun jälkipuoliskolle asti ainoa soitinkokoonpano, joka vastasi sotaväessä esitetystä moniäänisestä musiikista. (s. 24) 

Joachim Hohenthalin taustaan valonsäkeitä tarjosi kappale

Trumpetistien ja patarumpalien tehtävistä oli tullut keskiajan lopulla arvostettu ja haluttu ammatti muusikkojen keskuudessa. Kasvavan kaupunginmuusikkokunnan vallatessa musiikkimarkkinoita, hovien ja rykmenttien trumpetistit ja patarumpalit järjestäytyivät eri puolilla Eurooppaa omiksi killoikseen, suojatakseen asemiaan ulkopuoliselta kilpailulta. Ainoastaan näihin kiltoihin kuuluneilla soittajilla oli oikeus harjoittaa trumpetinsoittajan ja patarumpalin ammattia. (s. 23) 

Eli trumpetin soittoa ei aloitettu noin vaan? Samaan viitataan tässä:

Ratsuväkeä pidettiin ruhtinaiden ja aateliston aselajina, minkä vuoksi sillä oli yksinoikeus näiden soitinten käyttöön. Trumpettien ja patarumpujen käyttöä rajoitettiin pitkään erilaisilla säännöksillä, ja instrumenttien korkea status vaikutti myös niiden soittajien arvostukseen. Saksassa hovi- ja kenttätrumpetistin ja patarumpalin ammatin harjoittaminen perustui perusteellisen koulutuksen mukanaan tuomaan privilegioon harjoittaa ammattia. Suuri osa 1700-luvun alussa Saksasta Ruotsiin palkatuista trumpetisteista oli tuon oppijärjestelmän läpikäyneitä (s. 44) 

En ollut ymmärtänyt, että soittaja oli voitu kouluttaa ennen rekrytointia. Uutta tietoa oli myös se, että Joachim on ollut osa pitkään jatkunutta rekrytointia Saksasta Ruotsiin.

Varhaisimmat nimeltä mainitut trumpetistit löytyvät 30-vuotisen sodan ajalta, jolloin Ruotsin valtakunnan ratsuväkeä alettiin siirtyä lipustoista rykmenttijakoon. Soittajien joukossa oli nimien perusteella monia balttilaisia ja saksalaisia, mutta myös ruotsalaisia miehiä. (s. 41) 

Joachimin isä ilmaantui Brandenburgiin 30-vuotisen sodan jälkeen. Laitisen tuloksia soveltaen on mahdollista, että hänkin oli ratsuväen trumpetisti, joka on kouluttanut poikansa. 

Rahvaan huvitteista vuonna 1857

Johan Knutson:
Pari Pohjanmaalta
Museovirasto
CC BY 4.0

Suomettaressa julkaistiin 24.7., 7.8., 14.8.1857 kirjoitus Mietteitä rahvaan huvitteista, jossa pointtina olivat kehitystoimenpiteet, mutta samalla tuli dokumentoitua yksi näkemys ajan kulttuurista.

Teatteri:

Sivistyneemmissä maissa, esim. Ranskanmaalla, näet rahvaan näytelmissä käyvän ja kaiketikin he niistä jotakin ymmärtävät, koska vilppaalla käsien paukuttamisella osoittavat huviansa ja ihaillustansa. Vähemmän sivistyneissä maissa ja siis meilläkin eivät tänlaiset huvitteet rahvaalle vielä ole soveljaat.

Musiikki:

Kaupungissa, joissa useammin vara on laululla ja soitannolla asukkaita huvittaa, näet alhaisemmankin ja vähän sivistyneen säädynkin pyrkivän niitä lähelle. Missä vaan jompaakumpaa harjoitetaan, siinä onkin rahvasta kylki kyljessä kuulemassa ja ihantelemassa [...] Helsingissä esim. on rahvaalla suvista aikaa useasti tilaisuus kuulla soitantoa, koska pyhäiltoina yhteisissä kävelypaikoissa sallitaan sotaväen soiton kaikua taivahan alla ja suloisella kielellään puhutella kansaa.

Tanssi:

Soitannon kuuluessa, kuin katselet sen [rahvaan] liikuntoa, näet, kuinka astuskelevat sen pol'un eli tahdin mukaan; vieläpä moni ihaillessaan jalkaansakin nostaa ja kättään heiluttaa. [...] Mutta kuin rahvaalla, soiton puutteessa, harvoin on tilaisuutta hypyllä iloita, niin sitä saadessaan tanssivat yli voimansa, josta heitä työnhetkillä rasittaa.

Musiikki ja tanssi maaseudulla:

Monessa kohden löytynee ja löytyykin melkein joka seurakunnassa niitä, jotka soitantoa harjoittavat ja siihen näyttävät kykeneviksi. Mutta kokemus todistaa, minkälaista niekkoja ne omat. Viulun soitantoa enimmät harjoittavat ja viulu-rämällään rämpyttavät yksi sitä toinen tätä. Arvannee sen jokainen, mitä työmiehen koppura-kourat viulusta irti saavat, koska tätä vielä päälliseksi opetellaan parin kolmen kymmenen vuoden ijässä. Kuitenkin onnistuvat niin paljon että kielille saavat senlaisia ääniä, joiden mutkia havaitsee jonkinlaisiksi tanssipoluiksi. Tästäpä sitte tanssimaan. Kyläkunnan nuoriso kokountuu joutohetkinä yhteen paikkaan; sinne lasketaan kaikella kunnioittamisella mokoma viulun kihnuttaja, joka panisi jalat liikkeelle. Hän tulee, virittää viulunsa ja alkaa aika vauhtia kihnuttamaan. Pian onkin koko parvi laattialla ja ilo on yhtä korkialla kuin tomukin. Tässä ybdistyy tanssi soitantoon ja sen melkein poistaa pois. Kuin rahvaalla soitanto on ainoastaan tanssia varten ja sitä sen vuoksi vaan harrastetaan, niin kadottaa soitanto oikian makunsa ja liikuttavan voimansa. Viulu-rämäin mukaan tanssiminen on sitä ja tätä, eikä poluista juuri huolitakkaan, kuinhan vaan soittoääntä on; tapahtuupa niinkin, että, kielen katkettua eli viulun muista syistä esim. pelimannin uneliaisuudesta ääntämästä lakattua, sitä ei pian huomatakaan vaan hypätään ehtivän takaa. [...]

Tavallisesti on tansitalossa elikkä naapurissa kestikamari, jossa niin piiat kuin pojatkin käyvät virvoitusta ottamassa ja kurkkuansa kostuttamassa, sen muka tomusta häiriölle jouduttua. Jos siihen piisaisi kahveen latkiminen, niin ei sitä saattaisikaan moittia; mutta kuin miesväki siihen vielä sekoittaa viinaa eli, jos oikein on onni, rommia s. o. tavallisesti värjättyä ja hiukan mauksilla sekoitettua paloviinaa, jota nurkkakapakat rommina myyvät. Niin laittavat miehet "nenäpajun" toisen perään ja tulevat piankin hölkkä-viinaan, että jalat tanssiessa ylimääräisiä mutkia lyövät. 

Leikit ja pelit:

Missä muutamia vuosia sitten nuorison näki "leskee juoksevan", "piiloota pitävän", "naittosilla olevan", "sormusta kätkevän" j. n. e., siellä näkee nyt raittit tyhjänä, seinukset ja kujat suremassa; ja jos näetkin joitakuita kujissa ja nurkissa, niin havaitset juoksun ja toinen toistansa takaa-ajon oleman saastaisesta laadusta. Poikainkin erityiset leikit: "kikan heitto", "kiekon nakkuu", "poran lyönti" j. m. ovat harventuneet. Jos näet nuorison muutoin koolla kuin tanssia varten, niin ovat kestit mielessä ja törkeät leikit käsillä.

Karkasiko hollantilainen kokki Turussa?

Aittaan 12/1927 haastateltiin konserttimestari Kerttu Wannetta ja toimittaja nosti otsikkoon sukutarinan:

Kyllä minä uskon, että se hollantilainen kokki, jonka sanotaan sukuumme tuoneen soitannolliset taipumukset 4-5 miespolvea sitten

Kuulusteltuna Wanne lisäsi, että

hän karkasi laivastaan Turussa, jäi tänne pelimanniksi ja meni naimisiin Briita Kaalepintyttären kanssa, jota elätti soittelemalla häissä ja haut... Jaa, en tiedä mahtoiko soittaa hautajaisissa.

Caleb on Suomessa ollut harvinainen etunimi, joten en yllättynyt, kun sopivaa vihkimistä ei Varsinais-Suomesta Hiskillä löytynyt. Uteliaisuudesta lähdin seuraamaan Wanteen isän mieslinjaa, jonka ajattelin todennäköisimmäksi tarinan lähteeksi. Isän nimi Karl Konstantin Wanne oli näkyvillä esim. Kuka kukin on -kirjassa ja syntymäpäivänsä sekä paikkansa muistokirjoituksessaan Talonomistajain lehdessä 1/1928.

Kasteen ja rippikirjan avulla selviää, että Kerttu Wanteen isoisä Karl Henrik Johansson oli syntynyt Naantalissa isänään Johan Gustaf Henriksson Nedergård Wengan kylässä. Jompikumpi on Kerttu Wanteen "Isoisäni Henriksson Naantalin maaseurakunnasta oli myös sellainen kyläpelimani, joka soitti viulua ja puhallussoittimia, kuten isänikin".

Vastuuttomilla loikilla Naantalin rippikirjoissa täältä tuonne ja sitten Hiskiin selviää, että Johan Gustafin vuonna 1773 syntyneen Henrik-isän vanhemmat olivat Luolalan rusthollari Jacob Jöransson ja vaimonsa Maria Frisia (s. 1744). Vaimon sukunimessä on ensimmäinen häivähdys Hollannin suuntaan ja turvauduin verkkohakuun. Joko löytyy hollantilainen kokki?

Ei. Blogissa Esi-isää etsimässä on asiallisen oloisesti esitelty suku Friis - Frisius, joka haaroihin lukeutuu Naantalin Luolalan perinyt Hauhon vt. kirkkoherra Laurentius Johannis Raumoensis/Frisius. Kun Luolalaa 1740-luvulla isännöi kuolinikänsä perusteella vuonna 1700 syntynyt auskultantti Lorentz Frisius, jolla on vuonna 1744 syntynyt tytär Maria, näyttää siltä, että Kerttu Wanteen juuria voidaan jäljittää Naantalin pormestariin 1450-luvulla. Ties vaikka tämä Magnus Friis on hypännyt hollantilaisesta laivasta?

Voi tietenkin olla, että salaperäinen hollantilainen löytyy ajallisesti lähempää, jostain muusta Kerttu Wanteen esipolvihaarasta. Mutta hollantilainen kokki kuullostaa vieraan nimen selitysarvaukselta, joka on jäänyt elämään.

Kamariurkujen varhaiset valmistajat maassamme

Mathias Weckströmin keräämien 1800-luvun alkupuolen erikoisyksilöiden (*) joukossa on useita "kamariurkujen" tekijöitä. SAOBiin kurkistus kertoo, että kammarorgel on "för boningsrum l. skolsalar l. kapell o. d. avsett orgelartat instrument med fritungor o. av den spelande själv trampade bälgar, orgelharmonium". Eli harmoni, joiden varhaishistoriaa sanomalehdistä hakiessani käytin siis väärää termiä! Tai sitten en. Ainakin allaolevassa 1800-luvun lopun Ruoveden pappilaa esittävässä kuvassa kamariurut näyttävät enemmän uruilta kuin harmonilta.

Toini Kallion piirros. CC BY 4.0

Weckströmin lähteenä kamariurkujen osalta tuntuu olleen sanomalehdet, joihin hän ensimmäistä tapausta lukuunottamatta suoraan viittaakin. Mutta muistiinpanojeni mukaan hän ei nostanut esiin turkulaista puuseppää C. P. Sundqvist, jonka Åbo Underrättelser esitteli 20.7.1844 huomauttaen, että mies oli saanut jo aiemmin julkisuutta Åbo Tidningarissa 26+29.5.1841, jolloin kerrottiin Sundqvistin keksimästä heinänsiemenen keräyslaitteesta.

Sundqvist oli syntynyt vuonna 1804 Ahvenanmaalla ja 15-vuotiaana matkustanut Tukholmaan, jossa hänen oli ollut tarkoitus opiskella urkujentekijä Strandin luona. Lupaongelman takia oleskelu jäi vain muutaman viikon mittaiseksi ja nuori mies vaihtoi suuntaa opiskellen Pietarissa puusepän taitoja. Turkuun asetuttuaan hän ei malttanut pysyä huonekalujen parissa vaan alkoi ominpäin yrittää viulujen ja kitaroiden valmistusta. Pietarissa opitulla saksan kielellä hän sai soitintentekoon kirjaoppia ja pystyi jopa kirkkojen urkujen valmistukseen. Mutta vuoden 1844 jutun aiheena oli se, että Sundqvist oli tehnyt nimenomaan pienoisurut.

Espoolainen 35-vuotias puuseppä Carl Johan Hemnell ei kesällä 1850 Turussa käydessään tutustunut Sundqvistin teoksiin vaan tuomiokirkon urkuihin, joiden pohjalta hän teki pienoisurut, jotka kelpasivat Henrik Heikelille Maarian pappilaan. Tästä kertoi Åbo Underrättelser 7.10.1851.

Helsingfors Tidningar oli 25.10.1843 kertonut Uudenkaarlepyyn karstantekijä Granholmista, joka omaksi ilokseen 1830-luvun loppupuolella rakensi urut yhdessä nuoren sukulaisensa kanssa. Kuvauksen kirjoittajaksi epäilen Topeliusta.

Sivistyneistö ei halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi ja Borgå Tidning raportoi 11.10.1851, että sekä Joutsenon kirkkoherra Gabriel Österberg että Luumäen kirkkoherra Georg Magnus Järnefelt olivat valmistaneet omaan käyttöönsä kamariurut.

(*) Uppgift om sådana personer bland allmogen i Finland, som framför andre i ett eller annat afseende förtjena uppmärksamhet. XXV Diverse, s. 229-247. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Coll 255, kotelo 13

Fennomaniaa, sotilasmusiikkia, huvielämää ja muuta musiikkia

Eilen alkoi kotikorttelissani Sibelius-akatemian tiloissa Suomen Musiikintutkijoiden Symposium, jossa oli pari historiaan liittyvää sessiota, joten tietenkin änkesin katsomoon. Ja kannatti.

Ekana puhui Olli Heikkinen Robert Kajanuksen (ks. kuva) orkesterista luodusta narratiivista, jonka mukaan kyseessä oli Suomen ensimmäinen vakituinen ammatiorkesteri. Vaikka todellisuudessa Helsingissä oli toiminut vastaava orkesteri jo vuosikymmeniä aiemmin. Mutta sepä soi ulkomaalaisvoimin ja Kajanuksen roolin luonti liittyi Heikkisen mukaan ajan fennomaniaan. Kajanus itsekin oli osallistunut myyttinsä luontiin väittämällä, että orkesterinsa oli ensimmäinen laatuaan Pohjoismaissa, mikä Heikkisen mukaan oli potaskaa sekin. Teatteriorkestereiksi määritellyt kokoonpanot soittivat taidekonserteissa yhtä usein kuin Kajanuksen johtama.

Kari Laitinen selitti Ruotsin ajan sotilasmusiikkia ja alkoi kaduttaa, etten yrittänyt etsiä trumpettia ratsuväessä puhaltaneesta esi-isästä hiukan enemmän SSH-kirjaan. Siihen liittyen tuli uutena tietona, että Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, johon trumpetistin jälkeläinen liittyi, toi Pommerin sodasta Vaasaan tuliaisina saksalaisia soittajia. Laitisen väitökirjan valmistuessa sillä tulee varmasti olemaan lukijoita sukututkijoiden keskuudessa.

Ahti Korhosen esitys omasta väitöstutkimuksestaan liittyen ääniteknologian varhaisiin innovaatioihin ei täysin auennut, mutta tuli mieleen, että pitäisi lukea jotain teoreettista uutuuksien leviämisestä, kun olen kerran sellaisesta kiinnostunut.

Vesa Kurkela on Sven Hirnin jäljillä tutkimassa huvielämää, mutta haluaa päästä analyysissä pidemmälle miettimällä instituutionaalista tasoa. Itse olen edelleen ihastunut detskuihin, joista tuli esimerkeissä esille Hesperian puiston Charles Magiton laulutaito. (Minulla on raflasta kirjoitussarja, joka jäi viime kesänä ajankohtaisemman sisällön vuoksi julkaisematta.)

Piakkoin väittelevä Nuppu Koivisto on jo työstämässä postdoc-aiheena Helsingistä 1910-luvulla Amsterdamiin muuttaneen Sahlman-perheen vaiheita m.m. musiikkiyrittäjinä. Kateudella kuuntelin, miten perhehistoria saatiin tieteeksi oikealla asenteella ja hienoilla termeillä.

Viimeiseksi puhui Janne Palkisto Bernhard Crusellin saamasta kritiikkiä ruotsalaisissa lehdissä, jotka olivat 1810 saaneet jälleen painovapauden. Tulkinta ei ollut suoraviivaista ja haittasiko kirjoittelu Crusellia? Jälkimmäisestä ei ole mitään lähteitä.

P. S. Musiikista tulee niin harvoin puhe, että on syytä liittää tähän happanevat linkit varastosta.

• Musiikkiarkisto JAPA on julkaissut ilmaisena e-kirjana Jukka Haaviston teoksen ”Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa.” Linkki ei enää toiminut, mutta kirja ja muutamat muutkin ovat arkiston OA-sivulla.
• Suomen musiikkimuseo -yhdistyksen ensimmäinen vuosikirja (pdf) oli odottanut vuodesta 2015. Liekö julkaisulla ollut jatkoa?
• Kartanoista kaikkien soittimeksi. Pianonsoiton historiaa Suomessa. DosMus-tohtorikoulun julkaisuja 8.
• Kalliopuska, Saara: Suomalaisen kansanmusiikin pedagogiset suuntaukset
• Kansanmusiikin historiaa käsittelevä videosarja Musiikin muisti on jäänyt katsastamatta. Linkki vei uudelleen ohjauksena perille.

Muusikko Lyypekistä ja Emeli-neiti

Minulla on ollut huomattavia vaikeuksia löytää kirjallisuutta ja tutkimusta Saksasta Ruotsiin suuntautuneesta siirtolaisuudesta 1600-luvulla. Sääli, ettei kiinnostukseni kohdistu 1800-lukuun, sillä verkosta löytyi kerrassaan asiallisen näköinen Robert Schweitzerin tutkimus Lübecker in Finnland (pdf), joka sanoo jotain aiemmista vuosisadoista, mutta keskittyy 1800-lukuun. Ja listaa Lyypekistä Suomeen tulleet, lähdeviitteineen!

Näiden joukossa on muusikko Johan Daniel Strunck, joka Pohjois-Savon muistin mukaan muutti Suomeen 1845 ja Kuopioon vuonna 1854. Sanomalehtihaun perusteella nämä pitävät paikkansa. Vähän ennen Kuopioon muuttoa Strunck on (Schweitzerin mukaan) 24.8.1853 siirtynyt Venäjän alamaiseksi ja Suomen kansalaiseksi.

Kuuromykkäin lehdessä 1/1899 julkaistun artikkelin perusteella Strunckin vaimokin oli Saksasta. Markku Lepistön opinnäytteen Markkinarenkuttimesta Martin Pauliin. Harmonikka kansanvalistuksen japopulaarimusiikin Suomessa 1850–1900 mukaan leski jatkoi musiikkikauppaa Kuopiossa Strunckin kuoltua vuonna 1884, mutta lesken nimeä ei mainita. Kuopiossa 16.11.1857 syntyneen Emelia Adolfina -tyttären kastekirjauksen mukaan äitinsä oli nimeltään Johanna Schönemann.

Kuuromykkäin lehden artikkeli käsitteli nimenomaan tätä tytärtä, joka on yllä kuvattu kuurosokean Agneta Halosen kanssa. Emelia Strunck "rupesi jo nuorena. 20 vuoden vanhana, opettamaan kuuromykkiä. Hän tuli v. 1879 rouva A. Stenbergin kuoltua opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Vuonna 1890 sai hän Suomen valtiolta 1,000 markan suuruisen matkarahan. Kesällä samana vuonna matkusti hän Saksanmaalle ja seurasi siellä opetusta monessa pohjois-Saksan kuuromykkäin koulussa. Vuonna 1893 määrättiin neiti Strunck vakinaiseksi opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Hän sai valtakirjansa siihen virkaan vuonna 1895."

Uransa loppuvaiheessa kuurojen kouluissa viittomakieli oli kielletty. Niinpä hänestä on tallentunut muisto

Lähestyessämme koulua tiesimme opettaja Strunckin kiikkuvan keinutuolissaan ikkunan takana. Supatimme toisillemme: ”Älä viito enää! Emelie on taas vahdissa!”

Vielä 70-vuotiaana Emelie Struck oli kuurojenkoulun opettajana, sillä olihan hän "ikäisekseen hyvissä voimissa ja työkuntoinen" (Savo 17.11.1927).

Johan Virkajärvi (1812-1859)

Jämsässä Virkajärven talollisen ja lautamiehen Matts Johanssonin 27.5.1816 syntynyt poika Johan, joka kuoli samassa talossa 15.8.1859, sai Suomettareen 10.2.1860 pitkän ja hienon muistokirjoituksen, joka hieman lyhennettynä kuuluu näin:

...Ko'oltansa oli hän liian pieni, ja jäsenensä heikot kuin hyttysellä, ja terveydenlahjatkin samaa laatua; vaan nero ja yhteis-henki sitä ylevämpi. Käytöksissänsä oli hän kaikkia kohtaan lempeä ja avullinen, puheissansa tasainen, luja ja rehellinen, jota anasti hänelle arvon kaikilta ymmärtäväisiltä, ehkä ei sitä ensinkään etsinyt; kaikki toimensa ja ahkeroimisensa olivat aina rakkauden, tyytyväisyyden ja kärsivällisyyden haarniskalla varustettu.

Jo nuoruudessansa oli hankkinut itsellensä oivallisen kirjaston, ja sen avulla "vaan kotona" oppinut kirjoittamaan, lukua laskemaan y. m. m., olipa tottunut koko paikka-kunnan kuuluisimmaksi violin-soittajaksikin ja kansan-lauluin laulajaksi, joihin kaikkiin opetti myöskin nuoremmat veljensä Matin ja Gustaan, ynnä monta muuta nuorukaista johdatti hän opin ja tiedon alulle ja sivistyksen polulle. Kaikissa Jämsän kuin myös useissa ulkoseura-kuntienkin herras-säätyisten häissä ja tanhuissa oli näiden veljesten antamat soiton-säveleet tunnetut ja ihaillut. Samoinpa talon-poikaistenkin sekä ilo- että murheseurat saivat tämän vainajan läsnäolosta sivistyneemmän muodon kuin muuten tavallisesti ja kaikissa seuroissa olikin hänen pää-tarkoituksensa ja huolensa silittää tietä sivistykselle, juoppouden ja raakuuden pois-raivaamisella, sekä sanan että esi-merkin kautta. Kasvakoon sivistys edelleenkin totiseksi valistukseksi, ja säilyköön tämän vainajan ahkeroiminen ijäti Jämsäläisten muistossa!

Virka-järven talo, jossa hän syntyi, kasvoi ja yli 20:nen vuoden isännyyttä piti, on Jämsän kirkolta 5 nykyistä virstaa Helsinkiin menevän maantien varrella Alho-järven ja pienen Virka-järven välissä vähäisen kallion kupeella, aivan kauniilla paikalla. Että ahkeroimisensa talouden toimissa edistyi hitaasti, niinkuin jo sanoimme, ei ole hänelle viaksi luettava. Jo nuoruuden ijästä alkain sai hän uhrata kaiken voimansa, neronsa ja ahkeruutensa syntymä-majansa kohdallaan pysyttämisiksi, ett'ei jo ennen aikojaan olisi vieraan omistajan käsiin joutunut. Isänsä kuoltua sai hän talon jotenkin hävinneenä, rapistuneena ja velkauntuneena, ja ilman sitä vanhuksia ja setä-miehiä y. m. talon rasituksena, kahdelle veljelle ja yhdelle sisarelle osuutensa suoritettavana. Näistä syistä todella näytti koko tulevaisuuden toivot hyvin hämäräisiltä. Joku vuosi jälkeen päin löi ukkosen ilma kuoliaaksi paimenen ja paraan osan koko talon karjasta! Vaan suuremmissakaan vastahakoisuuksissa ei hän väsynyt, kantoi vaan kuormansa kärsivällisyydellä, ja kohteli kaikkia lähimmäistänsä ilolla ja tyytyväisyydellä. Vaikka Johan Virkajärvi vietti naimatointa elämää 3/4 osaa isännyys-ajastansa, niin ei sentähden missään paikassa näkynyt epä-järjestystä; koko taloudessa sekä ulkona että sisällä loisti siivo ja puhtaus niinkuin olis aina juhla ollut. Koko tämän ajan hoiti emännyyttä äiti-puoli, molemmat veljet myös olivat kotona, joita kaikkia ynnä palkollisia kohteli vainaja erinomaisella lemmellä ja rakkaudella, ja koko perheen kasvoilla loisti aina ilo ja tyytyväisyys. Laulanto, leikki ja kauno-puheet, olivat perheen joka-päiväiset huvitukset, jonka ohessa työn tekokin sujui helposti ja joutusasti. Väkeviä juomia ei pidetty koko taloudessa ensinkään.

Kaikki asuin-huoneet rakensi vainaja uudesta. Navetat, tallit y. m. ulko-huoneita osiksi uudesta ja osiksi vanhoista aivan uudelle paikalle. Hänellä oli myöskin neroa ja rohkeutta parantamaan maansa viljelystä, jonka muutti seitsen-jakoiseen vuoro-viljelykseen. Hän oli toinen niistä, jotka koko sillä puoli-kunnalla rohkeni päästää Skotlannin auran peltojansa "pilaamaan", niinkuin sitä ensi alussa joka haaralta huudettiin, vaan nämäkään hätä-huudot eivät häntä peljättäneet, hän antoi vaan koto-tekoisen auran tehdä tuhojansa ja pianpa naapurin-miestenkin karsaus katosi, ja suut souteli toista suuntaa, aurat voitti arvonsa, joita nyt jo on tiedostamme 10 Jämsän peltoja piirtämässä.

Muistaakseni v. 1852 osti hän samaa taloa yhden osan, joka lisäsi paljon huolta ja kuluja. Tästä ostosta päätti taas pian jokainen hänen peri-katonsa välttämättömäksi, vaan urhoollisuutensa ja luotettava rehellisyytensä esti hänen pulaan joutumasta. Tulot lisääntyivät vuosi vuodelta ja velka sitä myöten rupesi vähentymään pitkillä askeleilla. Jos elämän lanka olis ollut jota kuta vuotta pisempi, niin olis talouden toimista ollut hyvä perä toivossa; vaan mikä häneltä jäi kesken, päättäkööt jälkeen-jääneet. Vasta sitten kuin vainajamme oli saanut talonsa raketuksi, maan-viljelyksen peratuksi ja muut kohdat oikiaan järjestykseensä, joutui hän avio-liittoon hyvin kasvatetun, ihanan immen ja talon-tyttären Heta Kuussalon kanssa Kuhmaisten kappelista; jota suosiollista yhteyttä kesti vaan vajaata 5 vuotta, jonka palkinnoksi syntyi kaksi virkkua poika-lasta. 

Vähittäin muuttui vainajan kivuloisuus täydeksi sairaudeksi. Lääkärinkin apua hän kyllä koetteli, vaan kuolemaa ei nekään voineet estää. 

Viitasaaren Mozart ja isänsä

Oulussa 5.10.1878 painetusta Kaiusta voitiin lukea seuraavaa.

Omassa maassamme löytyy ehkä toinen Mozart'in alku. Se on kolmevuotias poika, nimeltä Hanell Viitasaaren pitäjäässä. Hänestä olemme kuulleet kummia. 

Vanhemmilla on urkuharmonio. Sillä soittaa lapsi taitavasti vaikka on niin pieni, että ainoastaan varpailla ulottuu, tuolissa istuessaan, soittokalun polkimia liikuttamaan ylös alas. Hän ei urkuihin saa täyttä ääntä, kuin ei koko jalallaan pääse polkemaan, mutta kuitenkin sen verran että soittoa syntyy. Ja tämä ei ole suinkaan epäsäännöllinen rämpytys vaan päinvastoin oikea, kaunis ja vienosti suloinen soitto. 

Vaan se on kummempi vielä, että tämä lapsi osaa soittokappaleita säveltää. Äitinsä asetti keran, lapsen soittaessa, kukkaiskimpun urkuharmoniolle. Lapsi soitti, sanoen: "Äiti, nyt soitan tälle kukalle - - nyt tälle - - - nyt tälle!" 

Hänellä ei ole, tämän ohessa, halua soittamaan mitä hyvänsä. Huonoa musiikia hän huonoksi älyää. Kun tanssi-kappaleita esim. hänelle soitetaan, hän ne hylkää, ilmeistä inhoa osoittaen. Kelvataksensa pitää soiton oleman klassillista, puhdasta, tosi kaunista. Ja kerran kuultuaan kauniin soittokappaleen, se piirtyy mieleensä eikä hänelle tule rauhaa ennenkuin on saanut harmoniolla koittaa ja ennenkuin osaa sen täydellisesti ja puhtaasti soittaa. 

Hän kuuli muuan kerta kauniin neliäänisen laulun, vieraissa ollessaan. Kotiin tultua hartaasti pyysi äitiään laulamaan tuon saman laulun, koska näet oli unohtanut pari kohtaa. Äiti ei osannut. Lapsen täytyi panna maata, mutta aamulla herätessään kohta huusi: nyt osaan! ja istui harmonion ääreen, josta ei noussut ennenkuin osasi tuon soittaakin. 

Kuka uskoisi kolmen, sanoo kolmen vuoden vanhan lapsen olevan tähän kaikkeen kykenevä! Pojan isä on kansakoulun-opettaja ja harras soiton-ystävä samoin kuin äitinsäkin.

No, aika epäuskottavaltahan tuo kuullostaa. Verkkohakujen perusteella isä-Hanell oli todennäköisesti Viitasaarella 1847 syntynyt Kaarlo Valdemar Hanell, joka Teiskossa vuosina 1870-1873 opettaessaan jätti muistikuvan musikaalisuudesta ja laulun sekä soiton harrastuksesta (Teisko-Aitolahti 24.5.1929). SKS:n arkistossa on K. W. Hanellin tallentamia tanssisävelmiä ja lauluja Etelä-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Satakunnasta ja Savosta 1870-luvulta.

Mielenkiintoista, että oli viihdemusiikkia kerännyt, kun poikansa kuvauksessa klassista musiikkia kovasti painotetaan. Onko Hanellin säveltämäksi merkitty Torpparien marssi taide- vai käyttömusiikkia, jätän viisaampien päätettäväksi (Uuden ajan kynnyksellä : Suomen työväen alpumi no 1/1907).

Hiski-haku Viitasaaren kastettuihin kertoo, että sekä Hanellin isä että isoisä olivat räätäleitä pitäjässä. Liekö veri sitten vetänyt konkreettiseen tekemiseen kun K. W. Hanell vuonna 1886 perusti Viitasaarelle kalastintehtaan, jossa hän työskenteli "enimmäkseen itsekseen". 1900-luvun puolella hän luopui opettamisesta, mutta jatkoi uistinten tekoa poikansa avustamana (Keski-Suomen Sanomat 30.9.1913, Suomen Urheilulehti 8/1905). Kuva Hanellin tuottamasta vieheestä esimerkiksi tässä. Hanell kuoli vuonna 1916.

Musiikkia ja amatöörejä

Lupaamiini useampia mielenkiintoisia artikkeleja sisältäviin journal.fi-alustan julkaisuihin kuuluu Etnomusikologian vuosikirja, jota en tietääkseni ja muistaakseni ole missään kirjastossa ottanut käsiini. Suomen historiaa ja kulttuuriperintöä oli (pysyvällä tunnisteella varustettuna) ainakin näissä

• Vesa Kurkela: Helppotajuista arvokkuutta ja mandoliininsoittoa: suomalaisen keskimusiikin juurilla
• Risto Blomster, Kati Mikkola: Kenen perinnettä? Romani-informantit Suomen Kansan Vanhat Runot -aineistoissa
• Ulla-Britta Broman-Kananen: Carmen i kalla Finland: Inhemska Operasällskapets föreställningar i Viborg, Helsingfors, Åbo och Vasa 1888–1889
• Jopi Harri: Valamon luostarin kirkkolaulun ominaispiirteitä 1800- ja 1900-luvuilla
• Yrjö Heinonen: Globalisation, hybridisation and the Finnishness of the Finnish tango
• Vesa Kurkela: Jalostavaa huvittelua: Robert Kajanuksen helppotajuiset konsertit sivistämisprojektina
• Saijaleena Rantanen: Kirvun lauluseura ja eurooppalainen laulujuhla-aate 1890-luvun lopulla

Mielenkiintoisimmaksi koin Maija Leinon artikkelin Pelkkä amatööri? Musiikinharrastajan amatööri-identiteetin muodostuminen, sillä sen teemoihinhan olen täällä blogissa toistuvasti palannut. Leinolla on vuonna 2013 ollut käynnissä tutkimus, jossa käsitteli "narratiivista amatööri-identiteettiä musiikinharrastajien elämäkerroissa." Muitakin julkaisujaan kannattaisi hakea käsiini?

Käsillä olevassa artikkelissa Leino kirjoittaa

Kiinnostukseni amatööriyteen sai alkukipinänsä sattumalta: selatessani sivistyssanakirjaa tulin pysähtyneeksi sanan amatööri kohdalle ja huomanneeksi kirjaan valitun määritelmän ei-ammattilaisuudesta ja lajin rakastamisesta. Aloin pohtia näiden selitysten ristiriitaisuutta ja toisaalta sopusointuisuutta. Pohdinta yhdistyi aiempaan kiinnostukseeni ruohonjuuritason musiikin tekemistä kohtaan. Harrastajat ovat musiikkikulttuurille elintärkeitä jo siksikin, että he muodostavat suuren osan ammattilaisten yleisöistä.

Ja

Amatööriyden ymmärtäminen suomenkielisen kulttuurin piirissä vaatiikin nimenomaan suomalaisten kielenkäytössä vallitsevien asenteiden purkamista ja toisaalta sanan alkuperän selventämistä. Tärkeänä huomiona tässä on se, millä tavoin suomalaisessa kulttuurissa amatööriyteen katsotaan liittyvän jotakin puutteellista (mm. Kainulainen & Parente-Iapková 2011).

Ja

Saksalaisessa kulttuurissa amatööriydessä/amatöörin käsitteessä on historiallisesti erotettu kaksi ryhmää, Kenner ja Liebhaber (mm. Riley 2003). Näistä ensimmäiseen kuuluvat lähinnä ammattilaista lähentelevät henkilöt, siis he jotka tekevät itse, esiintyvät, tietävät paljon omasta alueestaan ja ovat taitavia (Kenner tarkoittaa tietäjää, tuntijaa, eksperttiä). Jälkimmäinen puolestaan kattaa vastaanottajat ja kuuntelijat, mutta myös amatöörit. Sanana Liebhaber onkin hyvin lähellä amatööriä: Liebhaber on suoraan käännettynä lähimpänä rakastajaa tai ihailijaa, henkilöä jolla ”on rakkaus lajiin”, aivan kuten amatöörikin on johdettu rakastamisesta ja saa usein suomenkielisen vastineensa hartauden käsitteestä johdetuista harrastajasta tai harrastelijasta. Suomenkielen sanana harrastaja onkin mielenkiintoinen juuri siksi, että se on etymologiansa perusteella harrasta suhtautumista johonkin. Harrastaminen ei ole työtä, eikä harrastaja ole ammattilainen. Sanaa harrastaja ei kuitenkaan käytetä samalla tavoin pilkkaavaan sävyyn kuin sanaa amatööri. Tosin sanakirjoissa esiintyy usein (ks. esim. Ikola 1986; Aikio 1981) amatöörin käännös harrastelija, joka on harrastajaa vähättelevämpi ja sopii puhekielessä viljeltyyn ajatukseen ”pelkästä amatööristä”.

Ja vielä paljon muuta fiksua.

Kuva kirjasta "Little Tom" (1922)

Julkkisasianajajan veli

Maria Lähteenmäen juhlakirjassa Rohkea kynä mielenkiintoiseksi artikkeliksi osoittautui Mia Korpiolan Agnes Lundell – Suomen ensimmäinen oikeustutkinnon suorittanut nainen uusien lähteiden valossa. En nimittäin tästä uranuurtajasta ollut aiemmin lukenut. (Kuva yllä Koti ja yhteiskunta 12/1911)

Korpiolan tekstiin minulla ei ole mitään lisättävää, mutta vaihteen vuoksi - kun nyt on mahdollisuus - kaivelen esiin tietoja kuuluisan naisen perheenjäsenestä. Verrytellen jo unohtuneita siirtolaistutkimuksen taitojani.

Agnesin veli Otto Severin (s. 23.10.1876 Turku) nimittäin rantautui Helsingistä New Yorkiin 19.2.1898 (FamilySearch). Ellis Islandin sivusto ei enää jakele ilmaiseksi maihinnousulistojen kuvia, joten en saa tietää kenen kanssa hän matkusti ja kenen luo oli matkalla.

Ensimmäinen löytämäni elonmerkki Otosta tämän jälkeen on vuoden 1901 lopulla päivätty käännös tai versio Maamme-laulusta, jonka hän on toimittanut tekijänoikeustoimistoon asuessaan Michiganin Battle Creekissä. (Catalog of Title Entries of Books Etc. Jan-March First Quarter 1902)

Otto kirjoitti myös ruotsiksi. Kaliforniassa ilmestyneessä ruotsinkielisessä sanomalehdessä Vestkusten julkaistiin monia runojaan, viimeistään toukokuusta 1902 alkaen. Joidenkin runojen nimet viittaavat Suomeen tai sisältö poliittiseen tilanteeseen.

Michiganin Battle Creekissä 2.6.1902 päivätty runo ilmestyi 19.6.1902 ja Chigacossa 15.8.1902 päivätty 4.9.1902 eli kesällä 1902 Otto on muuttanut paikasta toiseen. Chicagossa Otto toimitti tekijänoikeustoimistoon laulun Song of the angels (Catalog of Title Entries of Books Etc. April-June1903 Second Quarter 1903) ja sanoituksen Christian banner (Catalog of Title Entries of Books Etc. Oct-Dec 1903 Fourth Quarter 1903).

Vuoden 1905 lopulta ovat sanoitukset His loving voice ja Wonderful river (Catalog of Title Entries of Books Etc. Jan-Mar 1906 First Quarter 1906). Vuonna 1907 Otto Lundell vahvisti tekijänoikeutensa kappaleen Chicago tekstiin ja säveleen. Sen sovittaja sävelsi laulun The Mountain Flowers (Bärgs-blommorna), jonka Otto sanoitti ja kustansi.(Catalog of Copyright Entries, 1907 Musical Compositions Jan-June New Series Vol 2 Part 3)

Oton runoja julkaistiin myös Illinoisin osavaltiossa ilmestyneessä lehdessä Ungdomsvännen. Illustrerad tidskrift för hemmet ainakin vuonna 1904, vuonna 1909, vuonna 1918.

Lehdessä Vestkusten kerrotaan 27.7.1911 säveltäjä Otto Lundellin myyneen yrityksensä eteenpäin.

Mutta jo saman vuoden lopussa Otto rekisteröi laulujen Att binda kransar ja Lyft blicken upp sanoitukset. (Catalog of Copyright Entries, 1911 Musical Compositions Jan-Dec New Series Vol 6 Part 3). Vuonna 1914 julkaistiin Oton kustantamana sanoittamansa kappale The Flower Queen. Sen takakannessa mainostetaan Otolla myytävänä olevia ruotsalaisia kansanlauluja laululle ja pianolle sekä pelkkiä pianokappaleita. Jälkimmäiset ovat samoja kuin tässä Vestkustenissa 22.2.1917 julkaistussa mainoksessa.

Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortista on kuva FamilySearchilla saatavilla.

Tästä näemme, että Otto on päätoiminen musiikkikustantaja ja lähin omaisensa on veli William Lundell New Yorkin osavaltiossa. Verkon sukupuun perusteella kyseessä on 1.6.1883 syntynyt Oscar Wilhelm, joka on ennen kuolemaansa palannut Suomeen.

Otto jäi Yhdysvaltoihin ja elätti tai yritti elättää itsensä nuottien myynnillä vielä gramofonien ja elokuvienkin aikana. Lehdissä Columbia Union visitor 24.4.1924 (pdf ), North Pacific Union Gleaner 8.5.1924 (pdf ), 8.1.1925 (pdf) julkaistussa ilmoituksessa lähes kaikki kappaleet ovat yllä jo mainittuja.

Uutta tuotantoa oli Love's sweet flower (Catalog of Copyright Entries, 1924 Musical Compositions New Series Vol 19 Part 3) ja sanoitus Sing His praise (Sjung Hans pris) (Catalog of Copyright Entries 1933 Musical Compositions New Series Vol 28 Pt 3)

Otto Lundell kuoli Chicagossa 15.1.1938 (FamilySearch, FamilySearch).

Huuliharpuista

Pixabay

Amerikkalainen podcast Stuff you missed in history class omisti yhden jaksonsa viime vuonna huuliharpulle. Sen jälkijunassa kuunneltuani ryntäsin tietenkin sanomalehtien kimppuun. Mutta ennen kuin aloin vääntää löydöksistäni blogitekstiä, tein myös tavallisen verkkohaun, jolla löytyi kirja-arvostelu Jantso Jokelinin Huuliharppukirjasta. 

Miksi tehdä työtä, jonka toinen on jo tehnyt, joten kirja varaukseen kirjastosta. Sen historiaa kuvaava "Huuliharppu Suomessa" -osio on lyhyt ja alkaa 1900-luvulta. Tekstissä vilahtaa sanomalehdessä julkaistu konserttiarvostelu vuodelta 1907, mutta 1800-luvun sanomalehtiä ei ole käytetty vaan Jokelin kirjoittaa, että "Ensimmäinen dokumentti huuliharpusta Suomessa on Melanin musiikkikaupan mainoksessa 1890-luvun alussa, mikä kertoo soittimen olleen kysytty viimeistään 1880-luvulla." (s. 153-154).

Huuliharppu (yhdellä määritelmällä) kehitettiin Saksassa 1800-luvun alkupuolella ja Jokelinin mielestä oli uskottavaa, että se tuli Suomeen vasta vuosisadan lopulla? Ehei.

Åbo Underrättelser 15.6.1852 mainitsee saksalaisen orkesterin, jonka instrumenttien joukossa on huuliharppu (munharmonika ruotsiksi). Isompia ja suurempia huuliharppuja markkinoitiin viimeistään jouluksi 1858 (Finlands Allmänna Tidning 10.12.1858 ). Saksassa oli tuolloin jo huuliharpputehtaita (Jokelin s. 31, 35).

Myöhemmin myynti-ilmoituksia on suomenkielisissäkin sanomalehdissä, mutta kuvauksia soittamisesta ei osu hakuuni. Soittimen hankkimisesta on väläys Eeron kertoelmassa Pikku Matin markkina retki (Aamulehti 17.12.1885), joka selvästi pyrki realistiseen kuvaukseen.

Hiukan päivällistä aterioittua läksivät markkinamiehemme vielä kaupungille. Nyt vasta oli Matilla aika ja tilaisuus kulkea kadut ja tori ympärinsä. Isä osti itsellensä pitkävartisen piipun ja Matti sai huuliharpun. Siinä kaikki ostokset ja nyt lähdettiin uudelleen katuja katselemaan, joiden varsilla kapakkojen kilvet loistivat, mitkä kultasilla, mitkä hopeaisilla tahi taivaan sinisillä osoitteilla ja kirjaimilla.

Villinä veikkauksena luulisin erilaisissa kansanperinnearkistoissa piilevän tietoa huuliharpun soitosta 1800-luvulla.

Jokelinin kiinnostus ja oma tietous koskee itse soitinta ja sen soittoa. Valitettavasti voin sieluni silmin nähdä esitelmäntekijöitä yms., jotka eivät huomaa, että kirjan tekijän innostus ei ole kohdistunut soittimen historian jäljitykseen Suomessa ja he tulevat toistamaan ajoituksen "1880-luvulta". 

Niin juo, ja laula! ja juo, ja laula, ja juo?

Gottlundin Sammossa (1847) on useita laulettavaksi tarkoitettuja/sopivia tekstejä, mutta niille annetut "Lauletaan kuin"-ohjeet eivät saaneet melodiaa soimaan päässäni. Ei myöskään ruotsista suomennetun Veisun "Lauletaan kuin: "Min son, om du vill sällheten nå, så drick" &c.", mutta itse teksti tuntui hämärästi tutulta.

    Jos tahot iloa nauttia, niin juo!
    Jos tahot vältteä tautia, niin juo!
    Sill' viinapa iloiseks' teköö sun mieleis —
    Mutta niin kauvan kuin liikkuu sun kieleis,
    Niin juo, ja laula! ja juo, ja laula, ja juo!

Melodiakin tuli mieleen, vaikken teekkarivuosina lauluilloissa varsinaisesti kunnostautunut. Minkä osoituksena piti turvautua Googleen löytääkseni laulun, johon tekstin olin yhdistänyt: Jos eukkosi kieltää sua juomasta.

Google löysi myös ruotsalaisen ensirivikortiston, jossa on Gottlundin mainitsema alkuteksti. Ei muuta, mikä viittaa siihen ettei Gottlundin alkuteksti enää ole elävää kulttuuria Bernadottelandiassa.

Onko yhdistämäni melodia sitten oikea? Säkeistön rakenteessa on minusta selvä yhteys ja ammatteja tuodaan esille, mutta eihän se varsinaisesti mitään todista. Linkittämässäni Teekkarilaulun alkulähteillä esittelyssä laululla on erittäin lyhyt historia: "Berliiniläisen Wilhelm Lindemannin kynästä viime vuosisadan alkupuolella syntyi melko sovinistinen juomalaulu, jonka suomentaja on valitettavasti jäänyt tuntemattomaksi." Lauluartikkelit julkaistiin alunperin TEK:n lehdessä, muistaakseni tällä vuosisadalla, eli tarkoitettaneen 1900-luvun alkua? Jawohl, sanoo Wikipedia.

Muuta neuvoa kuin Gottlundin välittämä? Lauletaan loppuun. Vaikka melodia olisi päin mäntyä, on kosketus menneisyyteen aidon oloinen. Niin minä nuorena kuin hekin.

    Jos Leäkärit kielteä sun juomasta, niin juo,
    Hyö makoovat itekkin juovuksissaan, ja juo —
    Mä kymmentä Leäkärii jo olen nähnyt,
    Ja kaikki on samalla tavalla tehnyt.
            Ja juo, ja laula! etc.
    Jos sull' on yksi ystävä, niin juo!
    Out ystävyyvess' pysyvä, ja juo!
    Taputak tyttöis, ja ann' hänell' suuta,
    Ja jos sinä soat, niin tiek vielä muuta.
            Ja juo, ja laula! etc
    Jos olet vanha ja voimatoin, niin juo!
    Jos olet nuori ja naimatoin, niin juo!
    Sill' juoma vanhallen voimoa lisää,
    Ja nuori ei tarvihtek neuvoa iseä.
            Niin juo, ja laula! etc.
    Jos olet isältäis talon soanut, niin juo!
    Jos noapurit ovat sen velaks' ta'anut', niin juo!
    Sill' juoman aineet sull' moasta kasvaa,
    Etk' tarvihtek viinasta rahoa maksaa
            Niin juo, ja laula! etc.
    Tuomari pännänsä viinahan kastaa, ja juo —
    Riivali talonpojan asiaa vastaa, ja juo —
    Kas' herra, kuin hyvin hään asians' käytteä;
    Koska hään, rahalla laskunsa täytteä.
            Ja juo, ja laula! etc.
    Sotamies tappelee niin kuin poika, ja juo —
    Ja kuin hään vihollisensa voittaa — hään juo;
    Hoavat ja kunnia-merkit hään kantaa,
    Sielun, ja syämmens, likoillen antaa.
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Pappi se soarnaa kyll' voimastaan, ja juo,
    Hään soalins' pitäjält' toimittaa, ja juo —
    Juustot ja pellavat rouallens' kantaa.
    Ja sielunpa autuuen sairaillen antaa,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Lukkari pitäjäll' häissä käyp', ja juo —
    Hään suonta iskee ja laulele, ja juo;
    Viinalla kurkunsa karkaiseepi,
    Ja pyhänä, kirkossa, parkaiseepi,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Mittar' hään tikkujaan pistelee, ja juo —
    Hään pyyki-kiviä viskelee, ja juo —
    Hään pituuven, syvyyven, levyyven mittaa
    Ja ketjujen jatkoksi veäntelee vitjat,
            Ja juo, ja laulaa! etc.
    Nimismies rästiä kantelee, ja juo —
    Hään lehmän korvia leikkelee, ja juo —
    Välisten antaa hään viikon aikaa,
    Ja siitten hään laittaa ett' vasarat paukkaa,
            Ja juo, ja laulaa! ja juo, ja laulaa, ja juo!

Gustave Dorén piirros pahoinpitelemänäni

Laulettiinko tsaarihymniä Suomessa?

Projekt Runeberg -aktiivi Lars Aronsson jakoi FB:ssä löydön ruotsalaisesta sotilaslaulukirjasta: Venäjän keisarikunnan hymnin.

Hän ihmetteli, että minkä isänmaan suojelemiseksi ruotsalaiset sotilaat olivat tätä laulaneet. Minä taas hämmästyin, kun en edes ollut tiennyt Venäjällä kansallismelodiaa ollenkaan olleen ennen "Suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa".

Laulukirjasta selvisi, että ruotsinkieliset sanat oli kirjoittanut G. H. Mellin., jonka olen aiemmin esitellyt täällä kuvan kanssa Ruotsin etevimpänä historiallisten novellien tekijänä. Mies muutti jo 4-vuotiaana Suomesta Ruotsiin, joten suuriruhtinaskunnan tarpeisiin sanoitusta ei ole tehty. Aronsson kysyikin "Frågan är dock om det fanns någon annan svensk eller finskspråkig text som spelade en sådan roll? Vem kan veta?" eli oliko Suomessa käytössä joku sanoitus tsaarihymnin laulamiseksi.

Tein pikaisen haun digitoiduissa sanomalehtihauissa. 'Tsarhymn' laulettiin vain uutisessa, joka kertoi tapahtumista Pietarissa (Hufvudstadsbladet 15.10.1901). Suomessa se soitettiin Valtionrautateiden 25-vuotisjuhlissa ( Helsingfors Dagblad 18.3.1887).

'Kejsarehymn' soitettiin valtiopäivien avajaisissa juuri ennen Maamme-laulua (Vikingen 3.2.1872). Soittamisesta on muitakin mainintoja. Ja ainakin kahdesta kuoroesityksistä: Viipurissa keisarin vieraillessa (Helsingfors Dagblad 5.8.1885) sekä juhlassa Turun tuomiokirkolla (Åbo Tidning 30.4.1894). Kirjoitusasu 'Kejsarhymn' on hedelmällisin ja mainitsee erityisesti vuoden 1880 kohdalla laulamisen "med finska ord".

'Keisarihymni' saatettiin laulaa suomeksi jo Yrjön juhlassa Janakkalassa sekaäänisesti pitäjän kanttorin taitavalla johdolla (Uusi Suometar 2.5.1879). Keisarin onnekkaan pelastumisen johdosta Suomalaisessa teatterissa laulettiin keisarihymni (Uusi Suometar 5.12.1879). Keisarin riemujuhlassa (Viipurissa?) maljojen jälkeen sekaääninen kuoro suomalaisilla sanoilla lauloi Keisarihymnin (Ilmarinen 25.02.1880). Hämeenlinnan juhlajumalanpalveluksessa veisattiin keisarihymni (Hämäläinen 28.2.1880) jne.

Lauluinto helmikuussa 1880 liittyy keisarin hallinnon 25-vuotisjuhlintaan. Joku oli käännöksen  tehnyt ja jotenkin se oli levinnyt ellei sitten työtä oltu tehty moneen kertaan. Hämeen Sanomissa 2.4.1880 julkaistussa kirjeessään K. E. Herckman kertoo Mäntsälän keisarijuhlaa varten tehneensä ruotsalaiset sanat keisarihymniin eli niitä ei ainakaan yleisesti ollut jaossa.

Sanaa 'tsaarihymni' on käytetty vasta 1892.

Joku jossain tietänee enemmän?

Apropoo Venäjä ja Projekt Runeberg. Jälkimmäisessä on digitoituna Oscar Heinrich Dumrathin kirjasarja Ryssland och dess tsarer (1919-20).

Musiikkia siellä ja täällä

DO- Ruotsin radio on tehnyt 32-osaisen sarjan Den svenska musikhistorien, joka kattaa ajan esihistoriasta vuoteen 1800. Pysytään nykyisen Ruotsin rajoissa, mutta varmasti jotain Suomenkin äänimaailmaa kuvaavaa mukana. Vähintäänkin keskiajan kirkkomusiikin kohdalla. (Kakkosjaksossa on musiikkiarkeologiaa, jota käsitellään myös Vetenskapsradion historian jaksossa Bland hasselnötsskal och vinare.)

RE- Sibelius-Akatemia tarjoaa verkossa tutkittavaksi 1900-luvun musiikin kartan.

MI- SLS muistutti alkukesästä, että ovat julkaisseet verkossa "alla de spelmanslåtar som finns i det som i folkmusikkretsar kallas för spelmansbiblarna". Nämä etusivulta polulla Utgivning > Digitala utgåvor > Finlands svenska folkdiktning.

Ruotsissa on digitoitu kirjat Svenska folk-visor från forntiden Del 1, Del 2 ja Del 3 1800-luvun alusta.

Ja jossain maailmalla Förteckning öfver folksånger, melodier, sagor och äfventyr från det svenska Österbotten.

FA- Suomen Kansallisoopperan Encore-tietokanta, josta voi hakea Kansallisoopperan ja sen edeltäjien ooppera- ja balettiesitysten tietoja vuodesta 1911 alkaen, on jäänyt täällä mainitsematta.

SO- Åbo Akademin julkaisuissa

• Hedwall, Lennart: Konsertlivet i Åbo under Oscar Byströms kapellmästartid 1872-1876 : en kommenterad konsertförteckning
• Dahlström, Fabian: Finländsk klavertillverkning före år 1900 samt beskrivning av Sibeliusmuseets inhemska klaversamling
• Dahlström, Fabian: Musikliv i Hangö 1874-1914
• Hansson, Karl-Johan: Koralpsalmboken 1697 : en undersökning av dess tillkomst och musikaliska innehåll
• Staffans, Helmer: Sångundervisning och sånglärare i Finlands lärdomsskolor före år 1870 
• Andersson, Otto: Finlandssvenska musikfester under femtio år
• Andersson, Otto: Suomen satakieli Johanna von Schoultz 
• Lagerspetz, Carita: Musikerprivilegier i Åbo på 1800-talet
• Jaakkola, Ronnie: Blåsmusiken i Åbo 1880-1915 : en historik över Åbo 2:dra skarpskyttebataljonsmusikkår samt ett jämförande studium av blåsmusikrepertoaren från samma tid 
• Kvist, Barbro: Musikundervisningen i Åbo från medeltiden till 1962 
• Fortelius, Marianne: Musikkritikens första framträdande i Finland i några Åbo- och Helsingforstidningar fram till år 1860

LA- Opinnäytteitä

• Leppälä, Pauli: Läpileikkaus suomalaiseen klarinettimusiikkiin : kansallisromantiikasta nykypäivään
• Toivakka, Svetlana: Alma Fohström: kansainvälinen primadonna
• Portaankorva, Petrus: Joensuun kartanon fasaanisignaalit : johdatus kotimaiseen metsästysmusiikkikulttuuriin
• Isolammi, Hanna: Väinö Raition Antigone op. 23 esimerkkinä suomalaisesta 1920-luvun musiikin modernismista
• Kekkonen, Tatu: Sähköharmonikka populaarimusiikin murroksessa. Tutkimus harmonikan sähköistymisestä osana 1960-luvun suomalaista harmonikkamusiikkia.
• Kärkkäinen, Simo: Distinktiot ja kentät suomalaisessa rocklehdistössä 1972 - 1978
• Paaso, Juuso: Jee, Suuri Pulunhuijaus : Suomalaiset punk- ja underground-pienlehdet ja niiden kulttuurinen tyyli vuosina 1967-1982

TI- Kuvalähteet

Harmonikan soittaja. Vårt Folk, verklighetsbilder ur svenskt folklif ... Tecknade med penna och pensel af framstående författare och konstnärer. Digitointi British Library, Flickr Commons
Pianon soittaja. Gustave Doré: Two Hundred Sketches Humorous and Grotesque