Ounasjoen varrella hihhuliseuroissa kesällä 1877

Nimimerkki Matkustelevainen tarjoaa Oulun Wiikko-Sanomissa 1.12.1877 Muistelmia matkaltani Ounasjokia alas. Ote:

Maantietä ei löydy tällä joki-varrella, jota voisi kesällä matkustaa. Sentähden täytyypi matkustaa veneillä. Niin otin minäkin veneen ja kaksi miestä Lohinivan kestikivarista kyyditsemään alas ensimäiseen kestikivariin, nimeltä Jääskö, jolla taipaleella en viipynyt kuin noin pari tiimaa. 

Vene huilasi kelpo kyytiä, että maat vilisivät vaan silmissä. Joki-varsi on hyvin ihanaa, sillä korkeita vaaroja on molemmin puolin jokea; tästä otin taas kyytin ja tulin Juopperin kestikivariin, jossa lepäsin hetken ja söin puolista. Talonväki oli hyvin kohteliasta matkustavaista kohtaan, ehkä kuuluivat olevan noita hihhuli-parkoja, joita täälläkin näkyi löytyvän viljalta. 

Levättyäni hetken aikaa läksin matkalle, käskin miesten pidättää veneen tällä taipaleella olevan sahalaitoksen rantaan, sillä mieleni teki katsoa sanottua laitosta, vaan nyt kun oli sunnuntai ja liika aikanen, ei sanottu saha vielä ollut käynnissä. Päätin odottaa kello 6:teen, jolloin saha pannaan käymään ja pistäysin taloon odottamaan. Arvaappas, hyvä lukiani, mitä kummaa talossa näin! Täällä pidettiin parasta aikaa hihhuli-seuroja. 

Saarnamies istui muhkiana pöydän ääressä ja saarnata paapatti kelpo lailla; eipä viipynyt kauan, ennenkun sain kuulla loukosta kumman äänen, surkian ähkymisen ja puhkumisen ynnä voi, voi sentään, kuinka olen autuas hoh, hoh, hih, hih, hihhihhii! Vanhat akat pyörivät pyllyllään ja taputtelivat käsiään. Vaikiaa näytti tuo työ olevan, kun vesi virtana valui, pitkin kasvoja. Nyt rupesivat toisiansa syleilemään, ja kukapa tuon tietää mitä muuta tuon syleilyn varjossa tehtiin. Kätten-taputus oli niin kova, että ei toisen puhetta voinut kuulla. Saarnamiehen kaulassa riippui akkoja kuin kärpäisiä hämähäkin verkossa, joille hän epäuskoa anteeksi todisti. 

Kysäsin vieressäni istuvalta kumppaniltani, joka sanoi olevansa lähiseuduilta mainittua paikkaa (vaan ei kumminkaan heidän lahkoonsa kuuluva), mikä tuo muhkea saarnamies on? Sain vastaukseksi, että se on tämän sahan-hoitaja sekä sain myös laveamman tiedon hänestä. Hän kuuluu olevan kotosin Rovaniemestä ja on ollut ennenkin saman lahkon profeetana, mutta langenneen suruttomuuteen rupesi hän harjoittamaan veisuu-taitoa, toivoen sitte pääsevänsä lukkariksi Rovaniemelle, joka kumminkaan ei onnistunut, ehkä hän kyllä itsiänsä hyvin taitavana oli pitänyt. Muttia olipa hänellä sentään onni toisessa yrityksessä, että pääsi sahan-hoitajaksi, jota tointa hän onkin pitänyt moniaita vuosia kumminkin suruttomassa tilassa. Nyt vuoden tai kaksi on hän taas ollut hihhulien profeetana, johon virkaan sanotaan köyhyyden häntä pakoittaneen. 

Lieneekö totta, en tiedä, vaan niin minulle kerrottiin. Minusta ei hän näyttänyt köyhältä, sillä hän oli puettu kuin herra, kulta-sormus kiilsi hänen sormessa ja kello lakkarissa kulta-häntineen, mutta saappaat nekös vasta elämän pitivät kuin tuo herra seisaallensa nousi ja tepasteli kuin hanhi pirtin laattialla. Ne parkuivat, että sormet piti korviin tukkia. Edellä mainituita kapineita eivät hihhulit säilytä tykönään, mutta hänellä näkyi olevan oikeus siihen, luultavasti siitä syystä kuin hän on heidän profeetansa. 

Nyt menin katselemaan sahaa. Tämä oli tavallinen vesisaha kahdella raamilla ynnä sirkeli-sahalla, joka sanottiin sahaavan noin 130 puuta vuorokaudessa. Sahasta on 5 peninkuormaa Rovaniemen kirkolle. Lähdin taas matkustamaan eteenpäin, viivyin noin puolen tuntia, niin tulin Tarkiaisen kestikivariin. En tässä viipynyt, vaan matkustin taas ja tulin Tervon kestikivariin. Viivyttyäni hetken aikaa ja puheltuani isännän kanssa, joka oli hyvin lystillinen mies, erkanin hänestä iloisella mielellä, jota aina muistan. 

Höyrylaivalla Jyväskylästä Asikkalaan 1859

Nimimerkin W. M. kirjoittama ja lähettämä Vähäinen kertomus matkastani Rautalammilta Helsinkiin julkaistiin Suomen julkisissa sanomissa 29.8.1859. Matkan aluksi kirjoittaja oli lähtenyt Jyväskylään "ruvetakseen massinaan". 

Suomi-nimisen höyrylaivan piti Jyväskylästä Anianpeltoon kulkemaan, jonkatähden minä riensin satamallen astuakseni laivaan. Lukematoin ihmisparvi laiturilla odotti massinan lähtöä. Tykin pamaus ilmoitti lähtöhetken tulleeksi, massinan torvi puhalsi ja rattaat alkoivat pyöriä. Kaupunkilaiset pyyhkeillänsä huiskuttivat vielä jäähyväisiä höyrylle, joka jalosti halkoi aallot keulallansa, ja ympärillä vaahti kuohui, niinkuin lumi talvella pöläjää kiivaasti juoksevan hevoisen rinnalla. Siinä vauhdissa veden pisarat aurinkoa vasten välistä välkkyivät niinkuin kullalta ja hopealta hohtavat helmet ja välistä uljailivat vesikaaren kauniilla koreuksilla. Anianpeltoon tullessamme oli rahvasta odottamassa laivaa. Tykin pamaus taas tervehti Anianpeltolaisia ja äkisti, niinkuin haukka saaliinsa niskaan, luisti laiva rannalle. Silloin kuului katteinin "stopp maschin, — ja tottelevaisesti, niinkuin hyvä hevoinen herransa käskyä, taukosi se voimallinen laiva valkamaan. Köydet viskattiin rannalle, rantalaudat asetettiin ja iloisesti leikui se kolmi-karvainen laku (viiri) ilmassa.

Saapuminen Ouluun elokuussa 1874

Ote nimimerkki H. H-:n kirjoituksesta Havaantoja Sotkamosta Ouluun matkustaessa (Uusi Suometar 16.11.1874).

22 päivän iltana pääsimme Ouluun. Uteliaisuuteni pakoitti minua tässä erinomaisen näppärässä ja pulskassa kaupungissa katselemaan semmoisia paikkoja, joita talvisena aikana on mahdoton katsella. — Luonnon ihanuuksista on täällä kaikkein vähin puutetta; ja itse kaupungin sisällä saapi, jos niin haluttaa, pistäytyä kuuntelemaan metsän huminaa, puron lirinää ja lintuin soreaa viserrystä, tuon somasti laitetun kaupungin keskitse juoksevan "laani-ojan" äyräille. 

 

Mutta ei siinä kyllä; enimmän huomiota puoleensa vetävä on kumminkin tuo n. s. "Huvi-saari". Jos siinä on perää, miten kumppalini kertoi ja oma havaantoni todisti, että tämä saari on luonnon valmistama monien ristiin rastiin juoksevien purojen suhteen, niin semmoisia en usko tiheässä toisia olevan. Saari on purojen kautta jaettu moniksi kymmeniksi pieniksi saarekkeiksi. Ihmis-käsi ei ole tässä luonnon tarhassa mitään muuta tehnyt, kuin puhdistanut risut ja murrot pois, rakentanut purojen ylitse pienet, hyvin yksinkertaiset sillat sekä saarekkeille varsinaiset käytävät ja sohvan-tapaisia istuimia, joko puusta tai maasta ja Merikosken puoleiselle kulmalle semmoisen katoksella, istuimilla ja pöydillä varustetun suojapaikan, jossa on tilaa jommoisellekin ihmis-joukolle. Sen läheisyydessä on luonnollinen kivi, johon oli hakattu vuosiluku: "1865“, luultavasti tämän saaren puhdistus-aikaa muistuttava. Mitä saaren puistoon tulee, siihen ei ole ihmiskädellä lisätty, eikä poiskaan otettu, ja puut näkyivät olevan enimmästi leppiä, hyvin tiheässä. — Tämä saari oli ennen aikaan ollut, ei ainoastaan puhdistamaton alku-tilastaan, vaan myös, valitettavasti, kaiken turmeluksen, jopa saastaisuudenkin varjopaikkana, niinkuin luonnollista onkin näin kaupungin läheisyydessä. Nyt on se kaikesta tästä muutettu puhtauden ja viattomuuden vapaaksi ihmis-olentojen virvoitus- ja huvi-paikaksi, jonka kaiken toimeen-panosta elää, ja siis eläköön, entisen, ikävällä muisteltavan läänimme herra kuvernörin G. von Alfthan'in nimi! 

 

Rakennukset eivät suinkaan täällä ole semmoisia, ettei ne sydänmaan ukkoa seisahduttaisi katsella töllistelemään. Mainittakoon näistä ainoastaan uudet ja tekeillä olleet rakennukset. Åströmin nahkatehdas on entistä palanutta muhkeampi. — Lukion entuudestaan mahtava tiilistä tehty rakennus näkyy nousevan Pohjolan jättiläis-rakennukseksi, sillä toisessa päässä oleva jatko alkoi olla valmis; toisessa päässä ei ollut kuin kivijalka vasta perustettu. 

 

Tätä katsellessani juolahti paikalla mieleeni täällä Oulussa, niinkuin muuallakin koko maassamme, sydänmaan ukkojenkin sydäntä särkevät kieliasiat; pahasti, hyvin pahasti koski sydämmeeni nämä asiat, katsellessani tuotakin "Suomen" miesten varoilla hankittua uljasta laitosta. — Ihmiset ylipäätään näyttivät täällä Oulussa, niinkuin jokivarrellakin, olevan hyvin kohteliaita, ja hyvällä sanalla, ilman "äksyämättä", antoivat he vastauksen alhaisemmankin kysymyksille. 

Hämeenlinnasta rautateitse kohti Pietaria 1878

Pietariin matkanneen Matka-havainnoita (*) tietenkin keskittyivät kaupungin kuvaukseen, jonka mielenkiintoisinta antia on pitkä jakso Eremitaasin taideaarteisiin tutustumisesta. Aluksi hän kuitenkin kertoo kotimaiden rautatiematkustuksesta.

Siis Pietariin. Siellähän nyt on nähtävänä sekä vanhaa että uutta. vaan se, joka aamujunassa lähtee Hämeenlinnasta hän ottakoon mukaansa "aikaa ja kärsiväisyyttä". Sillä Riihimäellä hän saa viipyä kello kahdeksasta yhteentoista, tietämättänsä, millä aikansa saapi kulumaan, nyt kun nuo hauskat ketunpojatkin, jotka mennä vuonna huvittivat ikävystyneitä matkustavaisia, ovat kadonneet. 

Vaan tulee siitäkin kärsimyksestä kerran loppu. Kello lähenee yhtätoista, ja juna saapuu Helsingistä. Pian lähdetään, ja nyt on pitkä matka edessä. Ei sitä sovi syyttää miksikään kauniiksi ja vaihtelevaksi. Oiteen kylän lähellä näkyy jotain järven tapaista vettä, samoin Järvelän pysäyspaikan tienoilla. Herralan seutu on kaunista maisemaa. Mutta Lahden pysäyspaikalta ei suinkaan tiedä aavistaakan, että sen lähellä on kaupunki, jolla tosin tätä nykyä vielä tuskin on muuta kuin nimi, vaan joka tulevina vuosituhansina aikoo kasvaa suuren suureksi — niinkuin meidän muutkin pikkukaupungit. 

Lahdelta eteenpäin käy rautatie pitkin maantiedoissa niin kutsuttua Salpausselännettä. Se on jo kai luomisessa aivottu rautatien alustaksi. Sillä monessa paikkaa on tuskin muuta ollut tarve tehdä kuin kaivaa pölkyt maahan ja laskea siihen kiskot päälle. Eipä ihme, että tämä rautatie saatiin niin halvalla, että sen valmistuessa liikeni monia satoja tuhansia pääjohtajille kunnia palkinnoiksi. Tosin tuli se lisäksi, että tätä rautatietä rakennettaissa lukemattomia ihmisiä kuoli nälkä- tyfukseen, ja ne jotka eivät kuolleet, tekivät työtä melkein ilmaiseksi. Mutta samahan se: rautatie on saatu halvalla — ja se on pää-asia. 

Vaan jos tämä meitä riemastuttaakin, niin ikävystyttää meitä toiselta puolen sen tien ijankaikkinen yksitoikkoisuus. Sillä Kymin sillan yli lennettyämme, ei kymmeniin penikulmiin ole muuta nähtävänä kuin kangas — ja yhä kangas, jossa yksi puu on ihan toisensa näköinen. Ainoa esine, joka miellyttävällä ja melkein kiusaavalla tavalla vetää huomiota puoleensa, on maantie — se vanha ianaikuinen maantie, jota muinoin Hämeestä kuljettiin Pietariin. Se juoksee kilpaa rautatien kanssa, mutkailee, etenee, lähenee — ja ennen kuin huomaatkan, on se kiepahtanut junan alitse toiselle puolen rautatietä, jossa se jatkaa tuota harmittavaista mutka-juoksuansa, kunnes se taas äkki-arvaamatta puikahtaa toiselle puolen. 

Kaipiaisiin tultuamme on päivällissärvin pöydällä odottamassa, hyöryämässä. Mies se, joka ensin pöytään pääsee ja jonka syömä-neuvot ovat hyvässä kunnossa. Tässä ei keritä aterioitsemaan kuninkaallisesti, pakinoimaan tuntikaudet eri ruokien välillä, kuulemaan musikia — musikia kun ei ole mailla kuuluvillakaan. Ei, ravinnon otto käy aivan kuin "affäriä" tekisi. Raha myöskin on kiireesti maksettava. Juna viheltää, mars! 

Taas kangas kummallakin puolen — ja maantie! — Hetken kuljettuamme tullaan Taavettiin. Se oli muinoin kaupunki, jossa yhteenaikaan sanotaan olleen asujamia kuusikymmentä. Ne kaikki miehiä. Yksi ainoa nainen oli heidän yhteiskunnassaan: Se oli kestikievarin piika. Kummakos tämä, jos ei Taavetti kaupunkina sen paremmin kasvanut ja lisääntynyt. Luumäellä alkaa luonto vähitellen muuttua vaihettelevammaksi. Siellä täällä kuvastaa metsän keskellä sinertänä järvi. Se muistuttaa, että ollaan Suomessa.

Hämäläinen 20.06.1878 no 25, 27.06.1878 no 26, 04.07.1878 no 27, 11.07.1878 no 28, 18.07.1878 no 29, 25.07.1878 no 30, 01.08.1878 no 31, 08.08.1878 no 32, 15.08.1878 no 33

Kanootissa Kokemäenjoella 1880-luvulla

 

Ote August Ramsayn kirjasta Kesämatkoilla kanootissa (1891).

Tyrvään alapuolella oli kevätuitto päättynyt. Lohen ja siian pyynnin aika oli alkanut. Tukkien kanssa, meillä siis ei enää ollut mitään tekemistä, mutta koskia oli sitä runsaammin. Tyrvään kylän kohdalla laskimme ensimmäisestä, ja sen alla täytyi meidän vieläkin kovassa virrassa päästä joen poikki maalle, Hardolan köngäksen niskaan. Siitä ei ollut ajatteleminenkaan laskea alas veneellä, mutta maitse kantomatka oli lyhyt, ainoastaan muutamia syliä myllyn ohitse. Ja sitte taas edelleen. Joen juoksu teki soudun helpoksi, siellä täällä kiiruhti vauhtia vielä valkokuohuinen kovempi virta, ja varsinaisista koskista, joita ainakin oli puoli tusinaa, ajaa hurautettiin nuolen nopeudella. Ainoastaan Metsälässä ja Äitsinkoskessa Kiikassa täytyi meidän kantaa kanootit köngästen ohitse. Veden paljous syöksyy siellä melkein pystysuoraan alas kalliolta. Näiden edullisten asianhaarain tähden jouduijume hyvissä ajoin illalla Kokemäelle Vitikkalaan, vaikka olimme vasta myöhään aamupäivällä lähteneet Jaatsista.

Tämän päivänmatkan alkupuoli oli eittämättä juuri koskien tähden hauskempi. Laskettua alas viimeisestä Keikiön virrasta oli meillä edessämme yksitokkoista suvantoa, pitkin Huittisten soisia niittymaita. Kokemäen pitäjään päästyä muuttui maisemain luonne taas, ja Vitikkalassa oli meillä joen mitä miellyttävimpiä paikkoja.

Tehden jyrkän mutkan kääntyi joki täällä pohjoista kohti ja peninkulman päässä taas etelään päin kapean niemen toista sivua. Meillä olisi siis ollut melkoinen mutka pitkin jokea. Kun hyväntahtoinen Vitikkalan isäntä tarjosi hevosia viemään kanoottejamme 5 kilometriä Kokemäen kirkolle, otimme tarjouksen vastaan, varsinkin kuin tahdoimme mielellämme voittaa aikaa maaretkille. Sittemmin saimme sentään kuulla, että juuri se joen osa, jonka nyt laiminlöimme, on ihanimpia.

Kuitenkin saimme runsaan korvauksen tästä vahingosta tekemällä maamatkan Sisä-Satakuntaan. Kokemäeltä ajoimme Köyliönsaaren kartanoon ja sieltä teimme viehättävimmässä seurassa mukavilla vaunuilla retkiä Säkylään ja Euraan. Tämä syrjäretki tosin ei oikeastaan kuulu kanoottielämään. Mutta jos matkustetaan yksinomaan vain pitkin Kokemäenjokea, niin hyvinpä vähä saadaan tietoa seudusta, jonka läpi siten tullaan kulkeneeksi. Korkeat rannat enimmäkseen estävät näkemästä viljeltyjä seutuja. Nyt saimme asiantuntijain johdolla lyhyessä ajassa hyvästi katsella maamme mitä kehittyneintä maanviljelys-aluetta.

Kuin parin päivän päästä taas kävimme kanootteihimme istumaan, oli edessämme joen virtavin osa, Kokemäen ja Nakkilan kirkkojen väli. Me olimme nyt jo saavuttaneet jonkun verran tottumusta koskien laskemiseen ja saatoimme luottavasti lähteä kohti tulevia vaikeuksia.

Jo matkan päästä ilmoittaa tulevan kosken pauhu uhkaavaa vaaraa, soutu hiljenee, tähystellään ympärillensä. Jos koski on suora ja lyhyt, niin että jo matkan päästä näkyy koko sen juoksu, lasketaan ilman mitään valmistuksia siitä alas, mutta tavallisimmasti noustaan maalle tarkastelemaan ennen, kuin uskalletaan laskea. Varsinkin mutkikkaat kosket pakottavat tekemään tarkastusta edeltä päin. Jos on myllyjä ja sulkuja, täytyy samoin rannalta tarkastella edessä olevia vastuksia. Viimeinkin ollaan valmiit, tällä kertaa uskalletaan yrittää. Lyhyillä, rohkeilla vedällyksillä  soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin. Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oikeassa suunnassa. Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin, jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ci ole luvallinen, täytyy joka silmänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia esteitä. Terävät kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla voimakkailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla liikkeillä selvitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset tekevät siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — Onnellisesti olimme päässeet varsinaisesta koskesta ja huimaavalla vauhdilla syöksymme sen alla vasta-aaltoihin. Kanootti hyppii kuohuvilla harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin kannellekin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ollut aikaa väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myöskään uskalla liian jyrkästi kääntyä tyyneen veteensillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa sivulla käyvään vastavirtaan, kääntyy kanootti niin äkisti, että se helposti voi kaatua.

Pienemmistä koskista olimme päässeet jatulimme pitkälle, polvikkaalle Merstolankoskelle. Perin pohjin punnittuamme asemaa kävimme taas kanootteihimme. Tosin rannalta vanha mies meille varoittaen huuteli, mutta kohta kohina sotki ukon sanat, arpa oli heitetty. Seuraavana silmänräpäyksenä olimme jo keskellä pyörteitä. Mahtavan suuret kuohu-aallot kantoivat kanootteja, oliko se uhoittelemista? Sekunti vielä, ja voitto oli saatu, suurin tähän asti.

Ihastus onnellisesta laskusta herätti uusien koetusten halua. Ikäväksemme sen tähden huomasimme, että Harjavallan kirkolla koski oli mahdoton laskea lohipatojen tähden, joita molemmilta rannoilta ulottui keskelle väylää. Pitkin rantaa koetimme soutaa niin alas kuin mahdollista, lyhentääksemme maitse kannantaa; ja alapäästä sitä lyhennettiin myöskin siten, että laskimme veneemme vesille jo paljon ennen suvantoon pääsemistä. Ainoastaan pahimman paikan ohitse astuttiin maitse, mutta sekin oli tässä pitkä. Toiveet pettyneinä kannoimme samoin kanootit maitse jyrkän Pirilän köngäksen ohitse. Jäännös Kokemäen kymeä oli tyyntä, hiljaan juoksevaa, majesteetillista jokea. Ainoastaan Arandilassa saimme vielä kerran maistaa pienen kosken riemua, ja ilman enempiä vastuksia saavuimme viimein Poriin.

Kohti Hiidenlinnaa heinäkuussa 1836

Mehiläisestä 3/1837

Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei tästä merkillisestä paikasta mitänä vissiä tietty, eikä kukaan häntä ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä hakemaan. 

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päimänä Heinäkuuta v. 1836, kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä, keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla peittäytyneet, Unosen kalliita antimia nautitsima. 

Aamulla, päivän kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta, penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinävän ja korkian vaaran kupeella oleman ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista kiipesi korkeimmalle kukkulalle, josta hän palattua kerto nähneensä ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä olemme taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. 

Vähän edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen Loikkalaan, Paltamon pitäjätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen asti olivat tiet välttäviä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä. Vieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin, Paakinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttimaki veneellä sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen päin. Voi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Tervatynnyrien vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu syvälle kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yösialle. Loppumatkalla kasteli sadetti jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma; sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan heittävät matkustavaisen suosioon, paljostuvat jos vähänki maksaa, ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. 

Lähettyä liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomallla taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.

Pohjois-Hämeessä kesällä 1850

Suomettaressa julkaistut kirjoitukset Jyväskylä ja Saarijärvi (20.05.1853 no 20, 27.05.1853 no 21, 03.06.1853 no 22), Kivijärven kappeli (10.06.1853 no 23, 17.06.1853 no 24), Kinnulan kylä (08.07.1853 no 27), sekä Pihtipudas ja Viitasaari (22.07.1853 no 29) muodostavat erillisistä otsikoistaan huolimatta yhden kertomuksen kansanperinteen keräysmatkasta, jossa matkustuksen kuvaus on toissijaista. Nimimerkki E. S-n. paljastaa kirjoittajaksi Erik Rudbeckin. Ainoana tutkimusretkenään mainitaan Ulla Pielan kirjassa Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta satujen keruu Pohjois-Hämeessä Albin Rothmanin kanssa vuonna 1850.

Kuten äsken jo sanoimme, olimme etelästä rientäneet tänne, joka merkillinen asia muistaaksemme tapahtui Johannuksen jälki-viikolla vuonna 1850. Aioimme täältä nyt lähteä satujen keruulle maan tienoihin, emmekä sen vuoksi malttaneet pitkältä viipyä kaupnngissa, josko hyvin olisi mielemme tehnytkin; vaan tavattuamme Herra T:ri Kilpisen, joka ystävällisesti antoi kaikenlaisia osviittoja matkallemme, pantiin salkku selkään, ja saimme astumaan jalkapatikassa, koska lähestyimme jo vaellukseksi määrättyä piirikuntaamme, johon kuului Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin pitäjät, Kivijärven ja Pihtiputaan kappelit. Riensimme nyt Saarijärveä kohti ja tulimme katkaisemaan Laukaan poskia.

Heti Jyväskylästä lähtien havaitaan koko kansan luonteessa niinkun puheenlaadussa ja asussakin suuri muutos. Tosin eroavat jo asukkaat Jämsässä ja Korpilahdessa hiukan muista Hämäläisistä; vaan täältä eteenpäin eivät enää ole Hämäläisiä, mutta kaikessa ihan selviä Savolaisia, että tuskin ollenkaan voipi eroittaa heitä heimolaisistansa Kuopiossa ja Rautalammilla. Joskopa puhe olisikin paikoin vähän erimurteista niinkun vaate-asukin hiukan vaihettelevaista, on se kuitenkin varsin vähä, mikä näiden ja pohjois-Suomalaisten välillä on eroitusta. Sen verran havaitaan yhdessä pitäjässäkin muutosta sen eri tienoilla, eikä siitä ole paljon sanottavaksi.[...]

Saarijärven kirkolta riensimme jo suoraan Kivijärvelle, kulkien Saparoahon kautta Kannuskoskelle ja sieltä sitte vesimatkoja yhä aina kirkolle saati. [...]

Kerättyämme mitä saimme kappelin etelä- ja keskitienoolta, kulimme Kivijärven rantoja pohjoiseen päin ja kävimme aina Kinnulan kylässä Kainuun rajalla, josta maanselän toisella puolen kohtaa Lestijärven kappeli. [...]

Kivijärven Kinnulasta lähtiessämme otimme ennen mainitusta Urpilan talosta liehtarin poiketaksemme täältä Pihtiputaan kappeliin, joka niinkuin Kivijärvikin kuuluu viitasaaren emäpitäjähän, ja tulimme sillä tavoin Alvejärven kylään. Tätä väliä on kaksi sydänmaan peninkuormaa, paljastansa vaan vetistä nevaa, jotta polviansa myöten saapi vedessä kahlata; tuskin on niin paljon kovaa maata, että vähän aina levätä saisi matkalla. Tosin emme ole semmoista taivalta ennen tehneet! Päivänsydämellä kuin läksimme Urpilasta, niin vasta sydänyön aikana perille pääsimme, ja liehtarimme, joka oli vanha iällinen akka, tuli matkasta niin väsyneeksi, että vähällä oli tielle jäädä. Muuta parempaa tietä ei ole, ell'ei kule kolme, neljä peninkuormaa väärään. Yötä Alvejärvellä oltuamme, kulimme sitte kirkon kylään, kävimme sieltä aina Muurasjärvellä ja Muurepäässä Reisjärven rajalla, ja palasimme taasen kirkolle. Muutamia päiviä täällä oltuamme, saimme vaeltamaan kappelin pohjoispuolta Pyhäjärven rajatse, ja kulimme Elämäjärvet ja Kauppilat Liittojärvelle asti. Pahaksi onneksemme oli täälläkin nyt parhain heinäaika ihmisillä, emmekä sentähden saaneet erittäin paljon kerätyksi. Liittojärveltä käännyimme jo etelään päin, ja tulimme Harmaalan taloon Koliman rannalle.