torstai 31. joulukuuta 2020

12. kuukausi jatko-opiskelijana

Syksyn kuukausikatsauksissa on varsinainen väikkärin tekeminen jäänyt kuvaamatta, joten paikataan reflektoiden. Vuoden loppuun sopivasti vuotta kerratenkin.

Alkuvuonnahan tein aineiston (eli Posttidningarien vuosilta 1727-1760 ja Inrikes Tidningarien 1760-1791) läpikäynnin, jossa keräsin listauksen kriteerieni mukaisista jutuista ja luokittelin niitä. Työtä tehdessä syntyneitä ajatuksia kirjasin aluksi käsillä oleviin paperin kulmiin, mikä oli täysin idioottimaista. Siirtyessäni IT:n pariin tein onneksi tässä korjausliikkeen.

Kesäkuun alussa keskustellessani Ohjaajan kanssa minulla oli havainnoistani ja aiemmasta sanomalehtien tuntemuksesta näkemys siitä, mistä kirjoitustyypeistä irtoaisi osavastauksia tutkimuskysymykseeni lukijoiden kokemasta yhteisöllisyydestä. Eli kun siirryin elokuun kesälomailusta seminaaripaperin eli yhden väikkärin alaluvun osan kirjoittamiseen aloitin kaivamalla edellä mainitusta listauksesta kyseiset kirjoitukset.

Sitten tein megamokan, johon olen valitettavasti sortunut aiemminkin. Juttusetin lähiluku jäi nimittäin kesken, kun ensimmäiset ideat saatuani ryhdyin innokkaasti kirjoittamaan. Vaikea näin jälkikäteen sanoa, mitä päässäni tapahtui, mutta lopputulos oli, että kun vihdoin palasin lähteideni pariin olin jo kirjoittanut johtopäätöksiä, joita lähteet eivät tukeneet. Että sillee. Olisi todennäköisesti kannattanut aloittaa kirjoittaminen alusta, mutta laiskuuttani järjestelin jo tehtyä tekstiä uuteen uskoon katkoen ja sitoen punaista lankaa niin, että oli ihme, että lokakuun lopun seminaari-istunnossa siitä saatiin jotain tolkkua. Ja todettiin, että palaset olivat epäloogisessa järjestyksessä.

Todellista tyhmyyttähän on toistaa sellaista, joka ei toimi, joten marras-joulukuun kirjoitustehtävässä tein toisin. Toki aloitin jälleen juttupoiminnalla, mutta nyt ennen kirjoittamisen aloittamista kävin jokaisen tekstin läpi. Miettien kirjoittajien motivaatioita, toistuvia elementtejä, poikkeuksia ja sen sellaista, josta tein merkintöjä listaukseen enkä paperinkulmiin. Yleisemmät heränneet ajatukset siitä, mitkä kirjoitukset tuntuivat hedelmällisimmiltä, mihin isompiin teemoihin jutut voisivat liittyä, mistä voisi tai pitäisi kirjoittaa, keräsin samaan tiedostoon. 

Jutut käsittelivät onnettomuuksia. Toistuvuus jossain määrin puudutti ja vältettävissä olleet kuolemat masensivat. Homma ei tuntunut edistyvän yhtään ennenkuin tajusin, että minulta puuttuu mittari. Heti kun näkyvissä oli %-luku, kukin luettu juttu tuntui vievän urakkaa oikeasti eteenpäin.

Vaiheen lopussa kävin vielä läpi juttuihin tekemäni nootit ja ryhmittelin ne avainsanoilla. Tästä ja vapaamuotoisesta ajatuslistauksesta oli järjesteltävissä kirjoitusrunko, joka oikeasti perustui lähteisiin. Nyt olisin voinut aloittaa kirjoittamisen, mutta mieleen oli tullut toinen juttutyyppi, joka liittyi asiaan. Eli kävin läpi sitä päivän. Sitten muistin alkuperäisen läpikäynnin epäjohdonmukaisuuden, joka oli työlistalla, ja käytin kolme päivää paikaten poimintojani käyden läpi tuhat lehteä uudelleen. 

Sitten oli aurinkoinen päivä ja piti lähteä ulos. Sitten oli ihan välttämätöntä lukea paksu ruotsalainen väitöskirja. Sitten piti hakea sen lähdekirjallisuus ja lukea sitä. Ja sitten... 19. päivä joulukuuta totesin FB:ssä "Lastentarhameininki on toiminut vuoden, joten jatketaan":

Taas kaksi kertaa mainitun mittauksen motivoivan vaikutuksen kommentoin myös YouTubesta löytyneen vertaistuen Lucy Hargraven videoon How I Stay Motivated as a PhD Student! (Toinen britti Tom Nicholas teki videollaan Structuralism and Semiotics: WTF? Saussure, Lévi-Strauss, Barthes and Structuralism Explained ihmeen: ymmärsin ainakin hetkellisesti mitä strukturalismilla tarkoitetaan. Opintojensa aikana Nicholas teki myös yleisempiä ohjevideoita. Kolmas britti Lucy Kissick kertoo sekä hyvistä että huonoista hetkistä, kirjanmerkeissäni näköjään video R E J E C T I O N (and how I deal with it).)

Kotimaista opastusta tuli vastaan Twitterissä, jossa viestinnän opettaja Tiina Airaksinen piti Iltayön tutkielmakirjoittamisen joulukalenteria, jonka ketju jatkuu tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä. Asuntoni kirjakasojen korkeutta ja selaimen kirjanmerkkilistan pituutta kauhistellessa oli esimerkiksi hyödyllistä lukea 3. päivän teksti "Kun etsit mahdollisia lähteitä, lue harsovasti,noukkien, silmäillen. Tutki johdanto, tiivistelmä,  lukujen alut ja loput, takakansi ja sisällysluettelo." Koska kirjoittamisenikin lähti vihdoin käyntiin käyttöä tulee olemaan myös jouluaaton aaton vinkille "Kiinnitä editoinnissa huomiota tekstin kappaleisiin. Varmista, että niissä on ydin- ja tukivirkkeet ja tieto kulkee niissä tutusta uuteen. Ydinvirke on lyhyt, yleisluonteinen väite tai toteamus. Tukivirkkeet tuovat konkretiaa."

Eilen päivitin FB-kavereille: "Teksti saatu mittaan, jonka voi hätätilassa loppiaisen jälkeen ohjaajille lähettää. Mukana on yksi "jo muinaiset roomalaiset" ja hienon vieno viittaus antiikkiin, mutta jätin käyttämättä mahdollisuuden vedota toimintoihin Vanhassa testamentissa. Kun fokus kuitenkin pitäisi olla 1700-luvun Ruotsissa."

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Adelsvapen lähteenä?

Kannoin eilen kirjastosta kotiin kauniin SLS.n loppuvuodesta julkaiseman kirjan, jonka taustoitusartikkelin on kirjoittanut Suomen A-luokkaan kuuluva historiantutkija. En siis suuremmin hämmästynyt, ettei hän erehtynyt viittaamaan Viipurin sotavankien osalta omakustanteeseeni, varsinkin kun tekstissään oli paremmat tiedot kyseisestä yksilöstä kuin vankimatrikkelissani. Mutta aidosti hämmennyin kun viitteissä oli Adelsvapen-wikin sivuja. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen n. s. vakavasti otettavassa historiantutkimuksessa törmännyt vastaaviin viitteisiin. Itse olen omakustanteitani varten (vaikkakaan en blogitekstejä) parhaan muistini mukaan aina käynyt kirjastossa kaivamassa esiin oikean Elgenstiernan sivun esiin. Ja niitäkin käyttänyt tuntien varausta, sillä aatelissukujen tuntemus ei suinkaan ole niin täydellistä kuin miltä kirjasarjat saavat sen näyttämään.

Mikä sivusto Adelsvapen oikeastaan on? Etusivulla myydään CD-ROMia 1800-luvun vaakunakirjasta, joka on saatavilla digitoituna ilmaiseksi KB:ltä. Wiki-osion etusivu, jota on viimeksi päivitetty 3.1.2015, ei kerro suoraan miltä lähdepohjalta sukutiedot on esitetty, mutta annetaan ymmärtää että on järjestelmällisesti tuotu esiin Elgenstiernaan tehtyjä korjauksia. Sivujen tekoon ja muutoksiin ei vaadita lähdeviitteitä, mutta useimpien ellei kaikkien sivujen alareunassa sellainen on. 

A-luokan historiantutkija kuitenkin lähdeluettelossaan esittelee sivuston kuin se olisi uskollinen kopio Elgenstiernan vuosina 1925-1936 painetuista kirjoista. Saattaa pitää paikkansa lähdeviitteidensä sukujen kohdalla... tai itse asiassa ei, sillä toisessa on ilmoitettu Elgenstiernan ohella toinen kirjallinen lähde. Koska sukuja oli (kursorisen katsaukseni perusteella) vain kaksi on vaikea ymmärtää mikä (muu kuin mahdollisesti korona) olisi estänyt varsinaisen Elgenstiernan käytön. Vain vertaamalla näkisi vastaako verkkosivu painettua kirjaa ja samalla vaivalla viittaa kirjaan, jos siinä on tarvittava tieto.

Ruotsalainen opinnäytteentekijä Anton Sannestam on tehnyt tarkempaa lähdekritiikkiä ja kirjoittaa:

Adelsvapen-wiki är en hemsida med i stort sett samma information som använder Elgenstierna som primär källa. Dock använder hemsidan även andra källor och kan således innehålla information som eventuellt inte har dykt upp i Elgenstierna. På samma sätt finns det information i Elgenstierna som kanske inte har lagts in på Adelsvapen-wiki, varför jag kommer att nyttja en kombination av båda källorna för bästa möjliga resultat. Det bör noteras att i egenskap av wiki-hemsida har Adelsvapen-wiki inte en bestämd upphovsman, utan det står allmänheten fritt att lägga till och redigera information.

Sannestam siis lopettaa huomauttamalla, että päivityksiä voi tehdä kuka tahansa. Kuten Wikipedia-sivuillakin, mutta siellä on nähtävissä täysi sivuhistoria, josta ei välttämättä tunnista päivittäjiä, mutta päivitysten ja eri nimien määrästä voi arvioida sivun tiedon laatua. Adelsvapenissa sen sijaan oikean yläkulman ikonin alta näkyviin tuleva "Relaterade ändringar" näyttää vain 30 päivän historian. Sivusto on kuitenkin huomattavasti vanhempi. Esimerkiksi tällä hetkellä viimeksi 28.10.2018 päivitetyllä sivulla esiäitini Maria Trana "har brukat uppges vara dotter av..." Vielä vuonna 2012 hän oli "dotter av..." Jo 1990-luvulta asti käytössä olleiden verkkosivujen viittauskäytäntöjen mukaan Adelsvapen-sivuihin viitatessa pitäisi siis joko kertoa käytetyn version päivityspäivä tai sivuston käyttöpäivä.

Ja mistä oli peräisin tarkentunut tai muuttunut tieto Maria Tranan vanhemmista? Vaikea sanoa, sillä molempien saatavilla olevien versioiden alareunassa on lähdetietona yhtenä klimppinä "Gustaf Elgenstierna, Den introducerade svenska adelns ättartavlor. 1925-36.. Kyrkböcker. Släktutredning av Anders Pemer." Tietojen tarkastamista tuo ei auta hiukkaakaan eikä siis sanottavasti lisää luotettavuutta. 

Suosittelen siis varovaisuutta ja lähdekritiikkiä. Toissapäivänä jäljitin Jakob Pontus Von Wulffschmidtin elämänkulkua ja käytin tyytyväisenä Adelsvapenin taulua. Lähtökohtana! Västra Timhems socken olikin Västra Tunhem, lasten puuttuvia sytntymäpaikkoja löytyi FamilySearchin haulla ja kaivettuani ne kirkonkirjoista huomasin joitakin päiviä toisiksi. Sukutaulussa ei ollut jälkeäkään siitä tekemisestä, mistä Jakob Pontus Von Wulffschmidt on vieläkin tunnettu. Eli tiedot olivat osin puutteellisia ja osin virheellisiä. Missään tapauksessa ei siis pidä olettaa, että tiedot olisivat täysin oikein tai että lisätietoa ei olisi löydettävissä suhteellisen helpostikin. Varsinkin kun henkilöt ovat aateliston marginaalissa tai kuuluvat jo kauan sitten mieslinjaltaan sammuneeseen sukuun.

tiistai 29. joulukuuta 2020

Ruotsi 800-luvulla (peruskouluversiona)

Joulukuun alussa Ruotsin valtion museot (Statens historiska museer) julkaisi maan peruskoululaisille tarkoitetun sivuston nasevalla nimellä Sveriges historia. Se kattaa ajan 800-luvulta nykypäivään eli myös yhteisen historiamme. Vilaistuani paria oppimistehtävää päätin käydä kunnolla läpi ja monipuolistaa samalla blogin sisältöä. Tällä kertaa 800-luvulla, jolloin ei ollut Ruotsia eikä Suomea, mutta ingressin perusteella viikinkiretket olivat käynnistymässä.

Tarjolla on kaksi oppimateriaalia: viikinkihauta ja -linna. Opimmeko mitään rauhallisesta arjesta ja maanviljelystä?

Laittamalla hiiren kuvan päälle selviää, että viikinkihauta on Birkasta ja tarkoitus on esineidensä kautta ymmärtää kenestä on kysymys ja miksi esineitä on niin paljon. Birkassa olen käynyt, mutta heti lyhyessä haudan esittelyssä tulee itselleni uutta tietoa: kyseinen ja monet haudat Birkassa on rakennettu puusta maanalaiseksi huoneeksi, jossa on lattia, seinät ja katto. No, näinhän voi ymmärtää ruumisarkunkin, mutta kyse on kuitenkin eri asiasta. 

Ennallistettua hautausta päästään vertaamaan arkeologin koruttomampaan piirrokseen. Yksi kerrallaan klikataan kuutta esinettä. Kannu on Reinin rannoilta ja koristettu ristillä, josta ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä, että Birkan nainen olisi kristitty. Tässä kohtaa olisi voinut todeta, että johtopäätöstä tukisi hautauksen esineellisyys. Hieno juomalasi on Ranskasta. Pronssinen kulho Irlannista. Kaulakorun helmet ehkä Kaukasukselta. Ei jää epäselväksi, että Birkasta on yhteyksiä moneen suuntaan, mutta oppilaalle jätetään mietittäväksi, mitä hauta voi kertoa yhteyksistä, mikä ei ole alkuunkaan niin yksinkertaista kuin todeta, että yhteyksiä oli. Lisäksi kysytään, miksi nainen haudattiin kaukaisten eikä kotimaisten esineiden kanssa. Tämähän meni vaikeaksi heti aluksi.

Myös Trelleborgissa olen käynyt. Pikaisesti ja fiilistellen. Oppimateriaali oli siis tarpeen ja introsta selvisi, että linnake oli jokseenkin selvästi valvonut maaliikennettä rannalta kohti pohjoista eli Lundia ja Uppåkraa. Menneisyyttä ja nykyisyyttä rinnastavaa karttaa klikkaillen selviää, että samalla kohdalla on edelleen tie. Tämä olisi ollut hauska tietää paikan päällä. Rannan siirtymistä ja kadonnutta vallihautaa en pari kesää sitten osannut ajatella. 

Ymmärsin sentään yhdistää rakennelman esi-isääni Hararld Sinihampaaseen. Oppimateriaalissa hänet mainitaan vain lyhyessä videossa. Itse tekstissä sanotaan (käännöksenäni) "Emme tiedä kuka rakensi linnan. Ehkä se oli paikallinen rikas henkilö. Vastaavia rakennuksia on jopa Alankomaissa ja Puolassa. Ehkä inspiraatio tuli sieltä suunnasta." Vasta alempana todetaan, että viisi vastaavaa tunnetaan Tanskasta ja myönnetään, että niillä voi olla ollut jotain tekemistä varhaisen tanskalaisen kuningaskunnan luomiosen kanssa. Mielenkiintoista. Siis se, kuinka mahdollinen tanskalaisuus pitää piilottaa eikä samanaikaisia Jellingen kiviä tuoda esille.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Elsan ihmeelliset elämänvaiheet

Valtioneuvos Fredrik Immanuel Palmrothin ja vaimonsa Naema Fredrica Aline Essenin tytär syntyi Helsingissä 30.8.1877 ja sai etunimet Elsa Fredrika Natalia. Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius) muistelee häntä kirjassaan Kuultua ja elettyä seuraavasti: 

Elsa Palmrothinhan olin tuntenut koko elämäni ja pidin hänestä paljon, sillä hän oli suora ja rehti tyttö ja hauska toveri. Hänellä oli niin ihmeelliset elämänvaiheet, että kerronkin ne jo tässä.

Elsa meni vuonna 1904 naimisiin Erik Regnellin kanssa, joka silloin oli kornettina H. M. Aleksanteri III:n henkivartioratsurykmentissä. Elsa seurasi miestään Venäjälle ja joutui mitä läheisimpään kosketukseen sotatapahtumien kanssa ensimmäisessä maailmansodassa. Hän oli harvinaisen rohkea ja peloton nainen, joka seurasi miestään uhkarohkeilla retkillä. Kerran hän joutui viettämään yönsä kurjassa hökkelissä, mistä joukko kaartinupseereitakin oli etsinyt suojaa. Taistelut olivat olleet käynnissä monta päivää, ja mies oli pyytänyt Elsaa etsimään suojaa pahanpäiväisestä kyläsestä parikymmentä virstaa taistelupaikalta. Sieltä hänen miehensä löysi hänet rauhallisesti nukkumasta näitten vieraitten upseerien kanssa. Kun aamulla paljastui, että se vieras, joka oli etsinyt yösijaa, olikin upseerin rouva, olivat kaikki sekä hämmästyneet että ihailleet pelotonta naista.

Vuonna 1916 oli Turkissa Azap-Keyn kylässä taistelu raivonnut koko päivän. Kaikki rakennukset olivat maan tasalle ammutut, ja Elsa ja hänen miehensä etsivät suojaa lumirännältä, joka piiskasi heidän kasvojaan. Muuan aliupseeri ilmoitti heille silloin, että läheisyydessä oli eräs "jurtta". Liejussa ja pimeydessä he sitä etsivät ja viimein löysivätkin. Siellä oli jo noin 50 upseeria ja sotilasta sekä kymmenkunta kuollutta turkkilaista. Kuolleet nostettiin päällekkäin kasaan, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa kaikille jurtassa, ja siellä sitten Elsa miehensä kanssa rauhassa söi matkaeväänsä ja vietti yönsä.

Kun sitten sota päättyi, he muuttivat Helsinkiin, missä heidän pieni tyttönsä oli ollut Elsan äidin hoivassa....

Tämä pieni Amaryllis-tyttö oli syntynyt Itä-Preussin Tilsitssä 9.12.1907 ja eli yli 100-vuotiaaksi. Magnus Londén onnekkaasti haastatteli häntä vuonna 2000. Muistelunsa alkaa ensimmäisen maailmansodan syttymisestä, kun Amaryllis asui synnyinseudullaan Itä-Preussissa. Isänsä haavoittui samana syksynä. Toipumisen jälkeen hän sai käskyn siirtyä Kaukausian rintamalle Georgian Tbilisiin. Mukanaan hän vei Riiasta 700 hevosta, vaimonsa ja tyttärensä. Hidas junamatka jäi lapsen muistiin.

Tammikuussa 1916 Erik Regnell siirrettiin Sarikamishin ja Erzurumin välisen kuljetuslinjan päälliköksi. Perheensä asui Jerevanin länsipuolella Sarikamishin kylässä, joka on 2000 metrin korkeudella. Elsa toimi Punaisessa ristissä ja Amaryllis auttoi talleilla. Amarylliksen muistoissa hän on jatkuvasti vanhempiensa kanssa, mikä on ristiriidassa Bergholmin muistelman kanssa.
Sarikamish maaliskuussa 1916. Wikimedia

Kirpputorilta löytynyt postikortti, jonka ostaja selvitteli myös perheen vaiheita (Turun seutusanomat 18.8.2017), todistaa, että perhe oli syksyllä 1917 Suomessa. Kun kotikielinä oli ollut ruotsi, saksa ja venäjä, ei asettuminen itsenäistyvään Suomeen ollut helppoa. Erik Regnell oli Terijoella rajavartioston pataljoonan komentajana helmikuussa ja tämän jälkeen "venäläisen" keskitysleirin johtajana ensin Hennalassa ja sitten Hämeenlinnassa (Etelä-Suomen Sanomat 14.08.1920).

US 8.2.1922
Enää vaimo ja tytär eivät seuranneet virkapaikoille vaan asuivat Helsingissä, vuoden 1919 osoitekalenterin mukaan Maurinkadulla Kruununhaassa. Bergholmin muistelman päättäen:

Ja täällä eräänä rauhallisena aamuna, jolloin tyttö oli juuri mennyt kouluun ja Elsa aamupuvussaan kahvin juotuaan seisoi avonaisen takan ääressä sanomalehteä selaillen, tarttui tuli hänen aamupukuunsa, ja pian hän oli liekkien vallassa. Seuraavana päivänä hän kuoli palohaavoihinsa. (s. 397-398)

Mainittujen ohella lähteenä Ingeborg Dyhr Sylvin. Släkten Regnell. Genos 68(1997), s. 79-86, 95

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Turun linnan alankomaalainen vanki

Juuri kun olin täällä ja yksityisviestissä toisaalle haudannut hankkeeni Turun linnan vangeista tavaamassani Kristiina Savinin tutkimuksessa Fortunas kläder (2011) tuli sivulla 38 vastaan Turun linnassa neljätoista vuotta vangittuna ollut Jacobus Typotius. Mitä syntiä hän oli tehnyt?

Savin kertoo hyvin lyhyesti, että syytteenä oli maanpetturuus Juhana III:n kuninkaana ollessa. Tutkimukselleen olennaisempaa oli, että Turun linnassa ollessaan Typotius kirjoitti onnesta: De Fortuna. Typotiuksen englanninkielisellä Wikipedia-sivulla ei puhuta Ruotsista mitään ja ruotsinkielistä sivua ei näytä olevankaan.

Suomenkielinen tietosanakirja 1900-luvun alusta auttaa kertomalla, että Typotius

tuli 1578 Juhana III:n käsikirjuriksi, jona otti osaa silloin vireillä oleviin sovitteluihin paavinvallan kanssa. Mutta 1581 hänet yhtäkkiä vangittiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, syistä, jotka vieläkään eivät ole aivan selvillä. Häntä säilytettiin enimmän aikaa Suomessa, Turun- ja Hämeenlinnassa. Vasta Sigismundin tultua hallitsijaksi T. vapautettiin ja muutti myöhemmin Praagiin, tullen keisari Rudolfin historiografiksi. Hän on julkaissut useita historiallisia ja valtio-oikeudellisia tutkimuksia, joista kertomus "Notæ de regno Svetiæ" (1. "Historiallinen kertomus Ruotsin valtakunnasta, sen sisällisistä ja ulkonaisista sodista", painettu ensi kerta 1605) on huomattava historiallisena lähdekirjana.

Painokuva Juhana III:n
ruumissaattueesta linnanpihalla.
Wikimedia
Että ihan historiankirjoittaja! Tietosanakirjan sanankäänteet viittavat siihen, ettei vankeus ollut yhtäjaksoisesti Turussa. Berättelser ur svenska historien väittää vankeuden pituudeksi 12 vuotta ja kertoo Sigismundin järkänneen isänsä hautajaisiin saarnaajiksi Typotiuksen ja Juhanan myös Turkuun (lyhyemmäksi ajaksi) vangitseman arkkipiispa Abraham Angermannuksen. Hautajaisethan ovat eläville.

Perusteellisin esitys lienee Personhistorisk Tidskriftissä 1/2012 julkaistu Stefan Östergrenin artikkeli Jacobus Typotius − en renässanshumanist i svensk tjänst och fångenskap. Siitä selviää, että Typotiuksen rekrytoi Napolista Ruotsiin Pontus De La Gardie, jonka mukana ollut sihteeri oli menomatkalla hukkunut. (Siis johonkin veteen, kuollen.) Tukholmassa Typotius oli apuna diplomaattisissa neuvotteluissa, kunnes hänet syyskuun vaihtuessa lokakuuksi 1579 vangittiin Tukholman linnaan. Syy saattoi liittyä työtehtäviinsä tai kuninkaan sisaruksiin. Typotius yritti kirjein saada apua eri suunnilta, mutta mitään ei tapahtunut. Myöskään oikeudenkäyntiä ei pidetty. Syksyllä 1580 Typotius siirrettiin Turun linnaan, jonne hän saapui 8.10.1580. 

Typotius Turun linnan ruokavahvuudessa. KA 1428:1v

Kirjeessään vuonna 1583 Typotius kertoi Ture Bielkelle kirjoittavansa työtä monarkiasta. Erik Sparrelle 1.5.1584 hän toteaa kirjoittamisen auttaneen unohtamaan talven kylmyyden ja kevään nälän. Kuusi osaa monarkia-työstä oli valmiina kesän 1586 alussa. Samana vuonna Typotius valitti Turun linnan eläimistä. Kuningas määräsi heinäkuun lopussa 1590 vangin siirrettäväksi Hämeen linnaan. Sieltä Typotius pääsi vapaaksi Sigismundin saavuttua isänsä kuoltua Ruotsiin. Vankeusvuosista 1579-1593 useimmat siis kuluivat Turun linnassa.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Tapaninpäivä Juvalla 1815

Ote Viljo Tarkiaisen artikkelista Tietoja vanhoista joulutavoista Etelä-Savossa Joulutunnelmassa 1912.

Ensimmäinen joulupäivä oli luonteeltaan vakava. Mutta Tapanina sitten alkoi huvipuoli. Heti ylösnoustua lähdettiin usein »Tahvanan ajoon» s. o. kiiruhdettiin reellä ja välistä ratsainkin naapuritaloon väkeä herättämään ja saatiin siitä palkinnoksi viinaryyppy miehen suuhun ja kauravakka hevosen eteen. Ratsastettiinpa välistä ovesta suoraan tupaan, jos pihtipielien korkeus sen salli, ja syötettiin kauravakka hevoselle pirtin pöydältä. Koko päivä käytiin kylää ja iltasilla kokoontuivat nuoret johonkin taloon leikkimään ja tanssimaan. Kirjallinen tietomiehemme, joka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa tunnettu Kaarlo Akseli Gottlund, on päiväkirjassaan kertonut, minkälaisilla menoilla Tapanin iltaa vietettiin Juvan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1815. Kertomus kuuluu suomennettuna näin:

»Me läksimme pappilasta, kun kaikki olivat nukkuneet, kello 10, mustat turkit käännettyinä nurin ja naamarit kasvoilla. Kirkon luona ajoi kaksi reellistä ohitsemme. Kun me tulimme Ulmaiseen, oli kaikki hiljaista, sillä koko väen paljous oli lähtenyt pitäjän tupaan. Sinne menimme mekin perästä. Matkalla tapasimme Rimpin ja Jeremiaan, joka makasi lumihangessa turkki nurin päällä ja olkiköynnös kaulassa. Hän solkkasi hiukan saksaa ja venättä. Hänen kanssaan me menimme tupaan, joka kohisi täynnä väkeä.
 
Minä otin kohta naamarin pois kasvoiltani, mutta Weber ei ottanut. Jeremias, joka näytti olevan joukon johtaja, laittoi ensin myllyn pyörimään siten, että pieni poika makasi lyhyellä penkillä hevosloimella peitettynä. Penkin alla hänen kohdallaan oli pieni pata ja siinä pieni kivi. Kun ensin oli muka saatu vilja lestyksi, teki mylläri omituisia kiemurteluja ja puukkasi poikaa takaapäin polvellaan. Silloin alkoi poika pyöritellä kiveä padassa ja se synnytti aivan samanlaisen äänen kuin mylly. Kun hän laittoi hienompia jauhoja, hieroi hän sitä hiljemmin ja kieritteli samalla ruumistaan omituisissa asennoissa.
 
Lisäksi laittoi Jeremias sahan käymään (jota leikkiä he sanoivat sahasilla-oloksi). Hän pani joukon poikia istumaan vieretysten ja joku heistä esitti ratasta ja toiset pölkkyjä j. n. e. Ja hän määräsi kaikille oman äänen. Ensimmäinen ääni, jota esitti keskellä riviä istuva poika, oli kuvaavinaan ränniä, josta vesi virtasi poristen, ja hänen äänensä oli löröntöttölörö; samalla hän teki ruumiillansa kierroksia, niin että hän pyöri ympäri ja niin myös koko saha. Se oli hyvin sahan näköistä ja kaikki toimi erinomaisesti. Itse hän oli mukana sahaamassa uunin luona.
 
Sen jälkeen tuotiin vene vetämällä sisään. Siinä istui venäläinen pappi onkimassa paukkupiiska kädessä. Hän oli yltä päältä rasvassa, lauloi ja polskutteli tuon tuostakin. Joka kerta kun hän sai suuren kalan, teki hän ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Joskus pääsi kala irti koukusta ja silloin menetti onkimies tasapainonsa ja suistui järveen. Kalat olivat pikkupoikia, jotka tarrasivat kiinni piiskaan. Sitten kala keitettiin ja syötiin... Kaloina oli silloin vanhoja virsuja ja kintaita.
 
Sitten tuotiin tupaan hevonen, jonka muodosti kaksi poikaa, joilla oli luokit ja jotka oli sidottu selätysten toinen toiseensa. Tällä hevosella hän (Jeremias) ratsasti ylt’ympäri tupaa. Sen jälkeen hän rupesi kauppiaaksi, joka oli maatilan omistaja. Maatilaa esittivät kaikki huoneessa olijat. Nämä olivat paistettuja kanoja y. m. s., joita hän käski renkinsä Jussi Antreksen kyniä ja joita vietiin toisiin taloihin. Hän lahjoitteli niitä eri paikkoihin. Lopuksi hän matkusti itse kotiinsa kauniissa ajoreessään. Rekenä oli kelkkaan sidottu, ylösalaisin käännetty vesisaavi, johon hän itse kömpi istumaan. Häntä seurasivat palvelijat, jotka viimein kaatoivat hänet lumihankeen. Jussi Antreas oli suuri vekkuli, pyöritteli häntä monta kertaa ympäri, mutta auttoi hänet taas jalkeille, kun häntä kiiteltiin ja kun hän sai ryypyn vesipytystä ja viinaleipäpalasen.
 
Sitten leikkivät tytöt ja tanssivat. Heidän sokkosilla olonsa oli semmoista, että he tekivät piirin, jonka keskeen yksi asetettiin silmät kiinni sidottuina ja hänen piti tuntea toinen. Sillä aikaa laulettiin. Sitten tanssittiin venäläinen tanssi, joka muistutti hiukan masurkkaa. Kustaa Pettander tuli sinne myös. Kello 1 me läksimme kotiin. Hän läksi meidän mukaamme. Me istuimme ja pelasimme kontraa kello neljään asti. Silloin tuli isä meitä katsomaan.»

Kuva: Julhelgskyrkan : illustrerad jultidning för barn 1916 

perjantai 25. joulukuuta 2020

Joulu 1700-luvun kartanoissa

Gunnar Suolahden Joulutunnelmassa 1917 julkaistu teksti

Pitkinä, pimeinä puhteina joulun alla oli 1700-luvun herraskartanoissa paljon työtä ja puuhaa. Nokisessa, hiukaisevan lämpöisessä väenpirtissä kömpivät piiat ja rengit jo kahden tienoissa aamuyöstä haukotellen ryijyjensä ja lampaanvuotiensä välistä alottaakseen pärevalkean äärellä askareet. Rasittava riiheämisaika oli jo ohitse ja pellavat oli häkylöity, mutta syysteurastuksen jäljiltä oli siankinkut liotettava suolavesipurtiloissa sekä kylmässä savussa savustettava, makkarat oli laitettava, ja lapsetkin olivat mukana, kun valettiin talikynttilät kastamalla niitä kuumaan kupariseen kynttiläkirnuun. Kodassa keitettiin jouluviinaa ja mallassaunassa imellytettiin lakanan päällä maltaat kotiolutta varten, joka suuressa muuripadassa valmistettiin voimakkaaksi. Ja sitten leivottiin joulunedellisinä päivinä suuret taikinat. Mutta sitäpaitsi riitti aamuja iltapuhteiksi askaretta kehruussa ja suurimoitten jauhuussa. 

Miesten piti ehtiä halkojen ajosta ja rekien veistelystä kaupunkiin tuomaanmarkkinoiksi. Metsäiset taipaleet he makailivat viljasäkkien päällä reessään sekä palasivat takaisin pää pohmeloisena kauppiaitten viinaksista kulettaen mukanaan isäntäväen tilaamaa joulutavaraa, ryyti- ja teekääröjä, viiniankkuria, lautasia, olut- ja viinilaseja, nauha- ja kangasrihkamaa. 

Sitten tuli aattona paljon puuhan jälkeen lepo ja rauha. Kaikin käytiin joulusaunassa. Sitten alkoi pyhä jouluyö, jolloin sanottiin henkien ja haltijain liikkuvan pihannurkissa ja eläintenkin talleissa ja navetoissa saavan keskiyön hetkiksi puhelahjan. Silloin oli talonväen muka viisainta pysytellä kotinurkkien sisäpuolella. Väentuvassa istui vanhempi väki illallisen jälkeen olutkulhojen ääressä pöydän takana. Permanto oli peitetty oljilla ja nuoremmat siellä tanssivat piiritanssia; väliin olivat tytöt piirissä yksinään, väliin nuoretmiehet mukana, aina miten laulun sanat ja tanssin meno vaati. Joku kartanon vanhimmista palkollisista, joka osasi vanhan ajan laulut, oli ylinnä äänessä, laulellen esim. vanhaa ruotsinmukaista:
I Präämen haaver ja vantra 
Perfuttan keinun tallana 
O haaver looti hämti sänti 
Ortor o ruusor 
Linnun laulan prassika.

Taitekattoisessa kartanossa sillävälin herrasväki piti iloaan. Hyvissä ajoin oli tuttavien ja tuttavientuttavien kautta koetettu hankkia itsekullekin jotakin mieleistä joululahjaa. Mutta saanti oli sittenkin vaikeaa, jonkavuoksi kaikenlaisilla pikku yllätyksillä, runopätkillä y. m. koetettiin korvata lahjojen vähäistä lukumäärää. Niinpä teki kuuluisa Yrjö Maunu Sprengtportenkin viettäessään 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa joulua kodissaan Brahelinnan everstinvirkatalossa. Hän toimitti niin, että perheessä vierailevalta nuorelta neidiltä juuri ennen aattoiltaa hävisi kultasydän, jota tämän oli ollut tapana kantaa kaulallaan, ja samoin katosi eräältä upseerilta lapikas. Jouluiltana heitettiin ovesta käärö, joka oli osotettu lapikastaan kaipaavalle upseerille ja jonka päällystään tällainen runo oli kirjoitettu: 'Kun olut on lopussa ja Chloris karkaa, pane lapikas jalkaan: silloin viluttaa ihmisparkaa’. Ja vähän ajan päästä koputettiin taas ovelle ja sisään heitettiin pieni käärö kadotettua sydäntään surevalle tytölle; käärölle oli kirjoitettu: 'Työläs on omistus sydämen varastetun, kas, pikku hupakko, täss’ on sun’. Aattoillan iloinen yhdessäolo lopetettiin useassa kartanossa hartaalla jouluvirrellä. 

Jouluaamuna tuli sitten aikainen lähtö kirkkoon. Enemmän kuin milloinkaan muulloin oli silloin kirkkomäki mustanaan väkeä. Keräännyttiin kirkkotallien äärelle ja seisoskeltiin kirkon seinävierillä odottamassa papinkellon soimista sekä katsomassa vallasväkien saapumista kuomureissään. Näillä oli parasta päällänsä. Naisilla yllään heleänväriset, kärpännahoilla päärmätyt turkkinsa, joissa päällys oli vaaleansinistä hollannin damastia taikka viheriän- ja valkoisen raitaista rastisiljia; herroilla puuteroitu tekotukka hatun alla, manchesteriliivit ja silkkisukat. Ja sarkapukuisissa talonpoikaisryhmissäkin näkyi tyttöjen punasilkkisiä kaulaliinoja, emäntien hopeasolkia ja silkkimyssyjä sekä värikkäitä turkkeja. Istuttiin sitten ahtaasti penkeissä; kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä esivallan vahvistaman penkkijaon mukaan. Virsiä veisattaessa oli osa seurakuntalaisia eri äänessä kuin veisuuta johdattava lukkari, ja kirkkoherran saarnatessa eriskummaiseen laulavaan tapaansa katseltiin syrjäsilmällä kirkkoväen pukuja ja naiset supattelivat penkeissään keskenään. Vallattomat poikaviikarit seisoivat kuorissa papiston silmälläpidon alaisina. Mutta hökkeleissä kirkkomäellä anniskelivat salakapakoitsijat ilojuomaansa, ja useasti sattui, että jumalanpalveluksen juhlallisuutta häiritsi jokin juopunut sanankuulija, joka papin varoituksista välittämättä oli seurannut sananlaskun neuvoa: 'Juoman jouluna pitävi, syödä lihaa laskiaisna.' 

Kirkkomäellä kutsuttiin pappilan väki ja muita vallasperheitä päivällisille kartanoon. Kun tiukujen ja aisakellojen soidessa tultiin perille, oli pitkä pöytä ruokia kukkurallaan, ja raskaista hopeamaljoista, jotka nimikirjaimista sekä valiolauseista tunsi vanhoiksi perintökaluiksi, juotiin valkoista ranskanviiniä kotioluen asemasta. Lapsilla oli eri pöytänsä sivummalla. 

Ja sitten jatkettiin vierailuja milloin missäkin kartanossa kaiket joulupyhät aina Nuutin päivään asti. Usein ajoi pihaan monta reellistä ihan odottamatta, viulut ja huilut olivat mukana, ja monesti nousivat vanhat kankeat talonherratkin korttiensa ja piippujensa äärestä yhtyäkseen tanssiin. Leikittiin panttileikkejä ja kyselyleikkejä. Jokaisen piti kirjoittaa vastauksensa samaan kysymykseen ja piti arvata minkä vastauksen kukin oli antanut. Kysyttiin esim.: 'Mikä on suurin huvinne?' Ja vastauksissa oli toinen puoli leikkiä, toinen totta, kun kirjotettiin esim. näin: Metsästellä. - Kaunis poloneesi. - Kiusotella lähimmäistäni. - Soittaa klaveeria. - Lukea rakkauskirjeitä. - Jokin keimaileva neitonen saattoi ilmoittaa: Laittaa tukkaani muodin mukaan, katsoa kuvaani peilistä, somistautua. - Haaveellisempi tunnusti: Kävellä kuutamossa, ajatella mielitiettyäni; taikka: Hiljaisuudessa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. - Ja jotkut vallattomista nuorista herroista: Puhua lorua, olla mustasukkainen, olla rakastunut, pelata korttia j. n. e. Ja kun tuli kysymys siitä, mistä kukin pitää, niin saatettiin vastata: Maaseudusta elonkorjuuaikaan. - Ilmalinnain rakentamisesta. - Vaeltavana ritarina olemisesta. - Lapsuuden onnellisten päiväin muistelemisesta. - Kaksimielisyyksien puhumisesta. - Joutumisesta pian avioliittoon. - Käsittää, miten seuruetta huvitti, kun tuollaiset puolileikilliset toivomukset toinen toisensa jälkeen tulivat tunnetuiksi. 

Mutta jouluhuvien väliajoilla pitivät sekä isäntä että rengit tarkoin silmällä säiden vaihteluita. Sillä yleisesti tiedettiin, että alkavan vuoden kuukaudet tulisivat sääsuhteiltaan täsmällisesti vastaamaan kahtatoista joulunjälkeistä päivää. Kesken iloa saattoi niinmuodoin aavistus ensi syksyn kadosta ahdistaa mieltä. Ja kun rengit syyskesällä näkivät viljapellon pahasti lakoutuneeksi ja sekaiseksi, kuiskailivat he keskenään sen johtuneen siitä, että joko isäntä tai sitten kylvömies joulupäivänä oli ollut juovuksissa.

Kuva. Albert Gebhard. Joulutunnelma 1912

torstai 24. joulukuuta 2020

Jouluaatto 1840-luvulla

Betty Elfvingin (1837-1923) Uudessa Aurassa 21.12.1913 julkaistu kirjoitus. Ajoitus, nimi Iikka ja Tammisaari viittaavat siihen, että Elfving kertoo omasta lapsuudensa joulusta vuoden 1843 paikkeilla. Varhaisin joulukuusi Suomesta tunnetaan vuodelta 1829, joten sellainen säätyläisperheessä runsas kymmenen vuotta myöhemmin ei ole mahdottomuus. Perheen isä oli piirilääkäri.
Kaupungin nuorison on miltei mahdoton käsittää, mitä ponnistusta kodeissa vaadittiin entiseen aikaan joulun lähetessä. Silloin ei ollut leipureita, pesolaitoksia, kauppahalleja, karamellitehtaita, kaikkea sitä, mitä meidän aikamme pitää välttämättömänä. Se seikka, mikä ennenkaikkea eroittaa entisen ja nykyisen toisistaan on varallisuusasema koko Suomessa. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta jouluksi uhrasi jokainen mielellään jotakin, mikäli mahdollista. Ja mitä lähemmäksi tuo suuri päivä tuli sitä enemmän kasvoi lasten rauhaton kaipaus. Joulukinkku oli jo höyrynnyt kodin suuressa padassa ja joulukuusi oli kannettu sisään; mutta kuitenkaan ei päivä tahtonut milloinkaan loppua, iltaan oli aika hirveän pitkä. 
Eräs veli ja sisko, 6 ja 7- vuotiaat kertoivat, kuinka heidän kaikkien aina pienimpään 1-vuotiaaseen asti täytyi mennä nukkumaan päivällisen jälkeen. Kuten tavallista, oli syöty klo 2, mutta kuusi sytytettiin vasta 1/2 7 eikä sitä ennen kukaan vanhempia paitsi, jotka vaatettivat sen, saanut nähdä vilaustakaan siitä. Lastenhoitajatar ei ollut vielä valmistelujaan päättänyt, ja rauhoittaakseen hyörivää joukkoa, asetti hän kunkin paikalleen käskien jokaisen sulkea silmänsä ja nukkua tai ainakin pysyä hiljaa. Kun kaikki oli valmista, piti heidän nousta ylös pesemään ja pukemaan itseään. 
Lapsille tämä oli kauhea tuomio, mutta vanha Iikka oli auktoriteetti, jota täytyi totella. Kaikella kärsimyksellä on kuitenkin loppunsa. Lastenkamarin lukittu ovi avautui, ja pääsy kodin pikku saliin oli vapaa. Jo tämä sai sydämen lyömään. Ja tuolla seisoo joulukuusi säteillen valoa oksat piparkakkusydänten ja tähtien, saksalaisten omenien ja mamselli Ramillonin tekemien konfettien koristamina. Kaikesta tästä ihanuudesta saivat lapset valita sen, mistä enin pitivät, mutta aluksi ainoastaan yhden. Meidän ajastamme se voi näyttää ankaralta, mutta silloin ei katsottu asiaa niin. Pienimmälläkin pienokaisella oli oma arvonsa, ja sitäpaitsi oli sangen elähyttävää ensin valita itse ja sitten katsoa, minkä toiset valitsivat sekä vertailla eri lahjoja keskenään. Erityistä mielenkiintoa herättivät karamellipaperit, sillä vaikkei ainakaan mamselli Ramillonin karamellipapereissa vielä ollut kiiltokuvia, saattoi kuitenkin tapahtua, että löytyi pieni väritetty kuva, painettu Saksassa, sopivine allekirjoituksineen, jonka merkityksen ainoastaan isä ja äiti ymmärsivät. Semmoinen paperi oli kallisarvoinen, ja illempänä se tavallisesti lahjoitettiin Iikalle, joka kätki sen virsikirjaansa jonkun mielivirtensä kohdalle. Talon palvelijat olivat sisällä, ja saivat hekin kestityksensä samassa hauskassa piirissä. Mutta ulkoa porstuasta kuului ääniä, ja kun lähdettiin sinne, seisoi siellä kolme tähtipoikaa, jotka pyysivät saada laulaa. He olivat tietysti tervetulleet, ja nyt nähtiin jotakin ihmeellistä. He olivat puetut valkoisiin kauhtanoihin ja vyöllä vyötetyt he olivat niinkuin Itämaan viisaat miehet. Suurena, koreana ja kirkkaana paloi heidän tähtensä, mutta kellään ei ollut vielä aikaa tarkastaa sitä, sillä siellä takana oli paljon muutakin. Siellä olivat Betlehemin paimenet ruskeissa kauhtanoissaan, neitsyt Maaria suuressa, kirjavassa vaipassaan, julma kuningas Herodes, karhu seisoen kahdella jalalla sauva etukäpälässä, vieressä pieni poikanen luultavasti kuvaten sitä, että raa'inkin luonto kaipaa rauhaa pyhän joulujuhlan aikana. 
Tähtipojat osasivat monta laulua, jotka kaikki koskivat jouluiloa ja sen merkitystä, mutta ei ollut aikaa kuulla niitä kaikkia, sillä ilta kului ja pikku väki alkoi tuntea väsymystä. Kun isä oli pannut venäläisen hopearahan yhden tähtipojan käteen, kumarsivat he tyytyväisinä ja poistuivat. Nyt paloivat lapset taas joulukuusen luo, josta uudelleen saivat luvan ottaa makeisia. Mutta samassapa avautui ovi porstuaan ja kääre lensi sisään. Joululahja! Nyt kävi ilo äänekkääksi, sillä heti tuli toinen ja kolmas. Mikä ilo juosta noutamaan niitä, yhdentekevää, kelle ne olivat. Kukaan ei jäänyt vaille. Siinä oli lämpimiä kintaita tai muuta talven varalle, kelkka, keppihevonen, kaksi nukkea vahapäineen. Ehkei silloin vielä tunnettu porsliininukkia. Aikaa, vaivaa ja rahoja olivat vanhemmat uhranneet tämän ilon esiinkutsumiseksi, mutta sitten saivat hekin runsaan palkintonsa. Kun kaikki näytti jo olevan lopussa, kannettiin sisään suuri tynnyri täynnä saksalaisia omenia Lyypekistä sekä rusinalaatikko Espanjasta, Herra tietää, miten ne omin päin olivat tulleet Loviisasta Tammisaareen. Mutta täällä ne nyt olivat tervehdyksineen isoisältä ja isoäidiltä. Kaikki ymmärsivät, mitä merkitsi omistaa talossa sellaista tavaraa, mutta kukaan ei koskenut ainoaankaan rusinaan. Pitihän lahjojen kestää koko talvi. 
Kynttilät kuusessa olivat palaneet loppuun ja päivä oli pulkassa. 

Kuva: Tanskalainen Punch 52/1892. Wikimedia

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Kellonsoitot ja rummutukset 1870-luvun Raumalla

Rauman raatihuone
Aalto-yliopiston arkisto
D4_21_3_1912_026

E. Ljungbergin käsikirjoituksen suomennoksesta Rauma : käsikirja matkustajille (1895)

Vaikka useimmat niistä tavoista, joista tässä tahdomme puhua ovat tauonneet, kannattaa ehkä kuitenkin historiallisessa suhteessa niistä kertoa, etenkin koska niitä vielä 1870-luvulla tarkasti noudatettiin.
  
Jota e. p. p. kello 10 ja joka j. p. p. kello 4 läpättiin yhdeksän kertaa kirkontornissa. Tämä tapa johtui katolisilta ajoilta ja oli oleva muistutus siitä, että Kristus yhdeksännellä hetkellä heitti henkensä.

(Kyseessä tosiaan taisi olla katolinen tapa eli n.s. Angelus-soitto. Keskiajalla niillä kutsuttiin rukoukseen kolmasti päivässä ja nimi Angelus juontuu rukoustekstin alkusanasta. Verkkosivuilla yhdeksän lyöntiä selitetään Kristuksen kuolinhetken sijaan kolminkertaisella kolminaisuudella..) 
 
Kevät- ja kesäaikana aina 1 p:stä huhtikuuta syyskuun 1 p:ään asti soitettiin raastuvantornissa kello 4 aamulla ja kello 8 illalla. Tämä soitto kutsui satamassa käyvän työväen työhön ja sieltä kotiin.
 
Joka ilta vuosi umpeen rummutettiin kello 9 illalla raastuvanportailla. Tämä oli kehoituksena nnorille ja vanhoille kiltisti kömpimään omaan koppiinsa.
 
Rukouspäivän edellä rummutettiin myöskin. Rummuttaja kävi silloin ympäri kaupunkia, pärrytti rumpuaan katujen kulmissa ja kehoitti korkealla äänellä yleisöä pitämään rukouspäivää pyhänä.
Tämä on muuten tapa. jota vieläkin noudatetaan.
 
Yön hetkinä kulki palovartijoita pitkin katuja ja ilmoittivat valppautensa siten, että he omituisella nuotilla laulaa lirittelivät:
„Kello on 12 lyönyt, (riippuen tunnista) 
Aina kaupungin Jumala varjelkoon 
Ja tulesta palosta suojelkoon
Kello on 12 lyönyt."
 
Mitä jouluun tulee, niin oli tavallista, että kaupungin lapset jouluaaton aamulla kävivät taloissa ja saivat siellä leivän, kynttilän tai lantin. Lapset lauloivat silloin vanhan joululaulun:
"Hyvää huomenta toivotamme täällä joka hengelle.
Isännille, emännille sekä kaikelle väelle"
 
Jouluaaton puolipäivän aikana rummutettiin raastuvan portailla. Vanha lippu pistettiin raatihuoneen ikkunasta ja viskaali luki kehoituksen kaupungin asukkaille pitämään joulurauhaa. Tätä kaunista vanhaa tapaa noudatetaan vieläkin, joskin jokseenkin muuttuneessa muodossa, s. o. rummuttamisen sijaan soittaa kaupungin soittokuuta virren ja muutamia isänmaallisia lauluja.
.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Uudenkaarlepyyn triviaalikoulun konrehtori ja rehtori vuoden 1852 paikkeilla

Anni Swan kertoi Etelä-Saimaassa 10.10.1925 isänsä Carl Gustaf Swanin kouluvuosista Uudessakaarlepyyssä tämän muistiinpanoihin nojautuen:

Erikoisen innokkaasti käyttivät patukkaa maisteri Lönnmark ja konrehtori Esaias Wegelius (Esa). Viimeksi mainittu oli puolihullu eikä voinut lainkaan ylläpitää järjestystä. Luokalla vallitsi yleinen surina, pojat liikkuivat paikasta toiseen mielensä mukaan, puhelivat ja naureskelivat.
 
Rehtori, joka kyllä tiesi minkälainen mies konrehtori oli, tuli välistä äkkiä kouluun konrehtorin tunnille. Tämän tietäen oli pojilla tavallisesti tähystelijä, joka asettui istumaan niin, että saattoi nähdä kuka kadulla tuli. Äkkiä kuului huuto: »rehtori tulee!» Silloin vasta melu syntyi. Kaikki juoksivat paikalleen ja ne, jotka konrehtori oli pannut seisomaan pulpettien taakse, hyppäsivät muitta mutkitta pulpettien yli, ja niin istuivat oppilaat hiljaisina ja pyhinä paikoillaan rehtorin astuessa sisään ovesta. Konrehtori oli vaiti, mutta, kun rehtori oli mennyt, arveli hän: »Kun rehtori on täällä, istutte te kuin Jumalan enkelit, mutta muutoin te meluatte kuin olisitte metsästä tulleita villejä.

Kerran konrehtori antoi koko koulun kunnioittamalle primukselle Otto Donnerille vitsaa kämmenille, koska tämä luki rukouksissa raamatusta luvun, jossa sattui olemaan sana »hullut». 

Annamme muistiinpanojen kirjoittajan kertoa, miten hän ensimäisen kerran sai maistaa patukkaa. 

»Koska »Esa» piti minua sukulaisena, vältin kolme lukukautta vitsaa. Vaan sitten tapahtui niin, että meillä oli Egyptin historian kertaaminen. Minä ja sivutoverini istuimme tavallisuuden mukaan sakkia pelaamassa. Se tapahtui siten, että meillä oli rihvelitaulu. Siihen piirrettiin ruutuja ja nappulat merkittiin kirjaimilla. En ymmärrä mistä syystä juuri tällä kertaa toimemme herätti Esan huomiota. Hän kysyi äkkiä minulta: »Swan, mitä sinä siellä teet, tule tänne näyttämään». Tullessani hänen luokseen rupesi hän ihmetellen katselemaan taulua. Viimein hän kysyi: »mitä tämä merkitsee?» »Ne ovat hieroglyfejä,» vastasin minä. »Kyllä minä opetan sinulle hieroglyyfejä, minä. Tuo vitsa tänne». Ja sitten minä sain ja sen jälkeen usein, kun kerran jää oli särjetty». 

Konrehtori käytti kuten sanottu ahkerasti patukkaa. Mutta sitä pidettiin jonkinlaisena huvituksena. Pojat vetivät hihat alas käden yli ja hihan alla pidettiin nenäliina monenkertaisena. Kun sitten tultiin opettajan luo, antoi hän kämmenille patukalla joko »puoli annosta» (kolme lyöntiä) tai »koko annoksen» (kuusi lyöntiä). Keksittiinpä poikien kesken sellainenkin temppu, että joka aamu määrätty luku konrehtorilaisia veitikka silmissä, mutta nöyrän näköisenä astui kateederille ja ojensi »Esalle» molemmat kämmenensä. Konrehtori ymmärsi tarkoituksen ja kysyi: »Haluatko koko annoksen vai puoli annoksen?» Kukin sai silloin itse määrätä montako lyöntiä tahtoi. Ja kun konrehtori oli saanut suorittaa tämän tärkeän tehtävän, oli hän koko päivän hyvällä tuulella. 

Otto Donner, sittemmin tunnettu kielentutkija ja poliitikko nautti erikoista luottamusta ja kunnioitusta toveriensa kesken, mutta konrehtori ei häntä jostakin syystä sietänyt. Hän oli niin tottunut siihen, ettei kukaan hänen opetustaan kuunnellut, että häntä kiusasi, kun Donner istui hiljaa toisten melutessa. Kerrankin hän kesken opetustaan tiuskasi: »mitä sinä, Donner, siinä istut ja tuijotat minuun suurilla silmilläsi? Ei sinun tarvitse luulla, että minä haluan rikkauksiasi».
Lars Stenbäck
Helsingin Kaiku 43/1911

Konrehtorin täydellinen vastakohta oli koulun arvossa pidetty rehtori, runoilija Lars Stenbäck. Hän oli tehtäväänsä innostunut, jalo ja lahjakas opettaja. Hän piti hyvää ja ankaraa kuria erittäin mitä tuli oppilaiden siveelliseen elämään koulun ulkopuolella. Stenbäck ei ylipäänsä käyttänyt vitsaa. Laiskuudesta hänen ei tarvinnut poikia rangaista, sillä hänen aineitaan luettiin tarkoin. Mutta huonoa käytöstä ja vallattomuutta hänkin joskus rankaisi kovakouraisesti.
 
Kerran esimerkiksi oli kaupungissa huutokauppa, jossa myötiin romaaneja. Stenbäck oli edeltäkäsin lausunut toivomuksensa, etteivät pojat kävisi huutokaupassa. Itse hän sinne meni. Frithiof Gahmberg (kuollut Lappeenrannan piirilääkärinä) huusi itselleen siitä huolimatta yhden tai pari romaania. Seuraavana päivänä S. kutsui hänet luokseen ja vitsaa tuli.
 
Kerran olivat rehtorilaiset pitäneet juominkeja ja rehtori määräsi vitsaa koko rehtorilaisten osastolle. Mutta ollen itse tottumaton siihen työhön hän pian väsyi ja kutsui avukseen maisteri Lönnmarkin, ja tämä, joka oli oikea ammattimies tässä toiminnassa, ryhtyi innolla jakelemaan iskuja pojille.
 
Mitä itse opetukseen tulee, oli Stenbäck loistava poikkeus enemmän tai vähemmän keskinkertaisista opettajatovereistaan. Hänen opetuksensa oli tunnollista ja innostunutta ei vain palkan edestä ahertamista. Suomenkieltä opettaessaan hän oli vaativa ja tarkka teroittaen oppilaitten mieleen, että tämä aine oli erittäin tärkeä. Ja hänen oppilaansa osasivatkin Suomen kielioppia erinomaisesti, niin että sittemmin ylioppilastutkinnossa saivat kiitosta taidostaan.

Äidinkieltä (ruotsia) opetettiin siihen aikaan varsin pinnallisesti. Stenbäck ei tähän tyytynyt vaan piti ylimääräisiä tunteja sopimuksen mukaan. Näillä tunneilla luettiin ääneen kirjallisuutta, m.m. «Setä Tuomon tupaa». Ne olivatkin herätystunteja, sillä Stenbäck ymmärsi valita sellaisia kirjallisuutta, joka nuorukaisessa herätti jaloja tunteita ja laajensi henkistä näköalaa. Varmaankin kylvi tämä ylevämielinen opettaja nuoren oppilaan mieleen siemenen, joka ajan tullen kantoi kauniin hedelmän.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Urheillut kirjakauppias

Lohjalla 21.5.1864 syntynyt Johan Konstantin Lindstedt kävi viisi luokkaa suomalaista normaalikoulua Helsingissä. Hän muutti sitten Pietariin, jossa Anton Lindebergin kirjakaupassa tehdyn työn ohella vuosina 1885-89 sai mitaleja ja palkintoja "kilpailuissa voimistelun, uimataidon, soudun, luistelun y.m. aloilla" (SK 14/1894). Esimerkiksi Hämäläisestä 2.2.1887 saatiin lukea, että

Tohtori W. F. Krajewski, suuri voimistelunharrastaja Pietarissa, oli t. k. 23 p. luokseen kutsunut muutamia voimistelijoita Schumannin sirkusseurasta sekä niiden kanssa kilpailemaan yksityisiä voimistelijoita. Kilpailusta kertoessaan sanoo Peterburgski Listok että eräs suomalainen Lindstedt teki semmoisia vaikeita voimistelutemppuja, jommoisia eivät kyenneet tekemään ne, joilla voimistelu on virkana. Sama Lindstedt oli joku aika sitten kiivennyt Iisakinkirkon kuvun päälle, kävellyt käsillään nojapuilla ja balanserannut aivan kuin vähemmässäkin korkeudessa. 

SK 20/1927
Kun Lindstedtiä haastateltiin Suomen Kuvalehteen 20/1927 hän kuittasi Iisakinkirkon tapauksen 

"Joo — se johtui eräästä vedosta, jonka löimme englantilaisessa Arrow- klubissa. Seisoin [käsipuilla käsilläni] kaksi kertaa peräkkäin, että uskoivat... Muuten olin ainoa suomalainen tuossa klubissa ja otin monta kertaa osaa soutokilpailuihin"

Kesällä 1888 Lindstedt oli suorittamassa reservipalvelustaan Tuusulassa ja kiinnitti huomiota pyöräilemällä sieltä Keravan asemalle 51 minuutissa (U. S. 22.7.1888). Seuraavana talvena Lindstedt herätti 

yhä suurempaa huomiota Pietarissa pikaluisteilijana. Viime sunnuntaina pidettiin siellä taas pikaluistelu Petroffskin saarella. Myöhästyneenä sattumalta itse kilpailusta luisteli hra L. koetteeksi 1 engl. peninkulman matkan ensi kerralla 3 minuutissa 10 1/5 sek. ja levättyään 1/2 tuntia saman matkan 3 minuutissa 8 1/5 sek. Peterburgskaja gazieta sanoo tämän ennätyksen nopeimmaksi, mitä kukaan konsanaan on saavuttanut; sillä ei venäläinen A. Panshinkaan, joka tähän asti on saanut kantaa maailman pikaluistelijasankarin nimeä, ole sellaista tulosta osottanut. (Hämeen Sanomat 19.3.1899)

Suomen Kuvalehti 14/1894
Helsinkiin Lindstedt palasi vuonna 1889. Tuolloin hän oli, Suomen Kuvalehteen 20/1927 tallennetun muistelunsa mukaan, 

työssä Vickströmin kirjakaupassa (nykyisessä Akateemisessa kirjakaupassa) ja työpäivä alkoi klo 7.30 aamulla ja päättyi klo 8 illalla. Mutta erehtyypä se, joka luulee, että me oppilaat ja kauppa-apulaiset pääsimme silloin pois. Eikö mitä. Silloin tuli isännän vieraat ja heidän takiaan täytyi kauppaa pitää auki ainakin tunnin vielä. En minä tiedä, tekikö hän sen tahallaan vai ei. Joka tapauksessa me pääsimme ajamaan vasta hyvin myöhään illalla.
 
Minulla oli polkupyörä, joka oli melkein sellaista mallia kuin nykyisetkin polkupyörät. Luulen, että se oli ensimäinen, joka Suomessa oli. Ostin sen Venäjältä. Silloin olivat käytännössä n. s. korkeat pyörät, joissa etupyörä oli hevosen korkuinen ja takapyörä kuin mäyräkoira. Minulla oli kovin vaikeaa ajaa sellaisella pyörällä, kun minä olin niin lyhyt. [1,61 metriä] Mutta omalla pyörälläni ajoin kovaa. Joka päivä ajoin harjoitukseksi noin 80 kilometriä.
  
Minun pyörässäni oli 112 tuuman välitys, nykyään on välitys vain n. 80 tuumaa. Sellainen pyörä on raskas polkea. Mutta kilpailuissa minä näytin kuinka kovaa sillä saattoi ajaa. Toiset polkivat niin tiheästi, ettei paljon jalkoja erottanut. Minä poljin harvaan ja hartaasti, ja takapyörä vonkui ja minä pääsin kovempaa kuin toiset. Silloin minä olin kovin köyhä mies. Hyvät ajajat olivat kaikki pyöräkauppiaitten palveluksessa. Heillä oli varaa panna kilpailua varten kolmekin pyörää kuntoon. He tekivät niin, että kun ajettiin pitkää maantiematkaa, niin myötätuulessa heillä oli toinen pyörä kuin vastatuulessa, kummassakin tuulen mukaan sovitettu välitys. Minä ajoin samalla pyörällä koko ajan ja jos koetatte ajaa vastatuuleen suurella välityksellä 40-50 kilometriä, niin tiedätte, miltä se maistuu.
 
Kukaan toinen ei ajanutkaan minun pyörälläni. Se oli liian raskas heille. Itse minä harjoittelin tavattomasti. Joka päivä harjoittelin esimerkiksi kyykkyynlaskeutumista. Mutta en yksikseni, se oli aivan liian helppoa. Minä käskin kaksi miestä mennä roikkumaan selkääni ja sitten minä vasta aloin kyykkyynlaskusarjan. Tällä tavalla sainkin hirmuiset jalkavoimat. 

Tätä kirjoittaessani Lindstedtillä ei ole Wikipedia-sivua, mutta sellainen on antikvariaatillaan, joka toimi Helsingissä vuosina 1891-1919. Vuonna 1927 Lindstedillä oli 

antiikkisten tavaroiden kauppa Helsingin Cityssä, "vastapäätä Villen apteekkia", kuten hän itse sanoi. Kaikennäköisten kirstujen, piironkien ja hyllyjen, veistoksien, posliini- ja lasitavaroiden keskellä olevilla kaposilla kujilla tuli itse Joh. K. Lindstedt vastaan. Pieni, matala mies, jonka silmät ovat yhtäti kirkkaat ja tuimat, vaikka onkin runsaasti yli 60 vuotta vanha. Täytyy ainakin osapuilleen tuntea miehen tavat — ja niinpä kättäni ojentaessani purin hampaat yhteen ja vastasin Lindstedtin kädenpuserrukseen täysin voimin. Täytyy olla sisukas mies kestääkseen Lindstedtin puserrusta ja vähän väliä hän kysyy: jokos sulaa? Mikä tahtoo sanoa, että joko kävijä pyytää armoa. Mutta kun tulija ei näyttänyt olevan armonpyyntipäällä, tarjosi Joh. K. Lindstedt vasemman käden ja sitten seurasi pitkällinen puserrus sillä kädellä. Tätä äänettömästi käytyä taistelua kesti muutaman hetken ja sen keskeytti tavarapinojen takaa ilmestynyt kaupan hoitajatar, joka hätääntyneenä huomautti, että jokin kallisarvoisista tavaroista voi särkyä...

Minne lie päätynyt J. K. Lindstedtin valokuva-, lehtileikkele- ja palkintokokoelma, johon toimittajalla vuonna 1927 oli mahdollisuus tutustua? Palkintojen "joukossa oli m.m. suuri hopeapokaali, jonka Joh. K. Lindstedt sai vastaanottaa entiseltä suurajajalta John Touruselta. Pokaali on n. s. pehmeätä hopeaa, jossa 99 osaa on selvää hopeata. Niin arvokasta pokaalia tuski Suomessa muuta onkaan."  

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Täydennysosia

1) Yllä Ferdinand von Wrightin dokumentoimina Aidalle ripustettuja vaatteita, 1830-1835 (Kansallisgalleria). Ei siis ole käytetty pyykkipoikia.

2) Salomon Janssonista minun ei tarvitse enää huolehtia. Saamansa julkisuus tuli tiedoksi Maare Paloheimolle, joka tiesi jo paljon enemmän kuin minä

3) Lukuisia opinnäyteharavointeja tehdessäni olen puolihuolimattasti muodostanut hypoteeseja yliopistojen välisiin eroihin saatavilla olevien töiden osuudessa. Lähinnä arvellut, että jossain ylipistoissa joko ei kannusteta jakamaan tai kieltonappi on turhan selvästi esillä syöttölomakkeessa. Tällä viikolla tuli esiin todellinen rakenteellinen syy, jota en olisi itse keksinyt. Twitter-kommenttiini aiheesta vastasi juuri historian paperit Helsingin yliopistosta saanut: "Jos tarkoitat lukoilla sitä, että töistä näkyy Heldassa vain tiivistelmä, se johtuu siitä, että työn julkaiseminen pitää erikseen hyväksyä s-postilinkin kautta. Monikaan ei varmaan ole vielä ehtinyt sitä tekemään, kun työt tulivat sinne vasta eilen. Niitä avautunee vielä lisää."  Todettuani "Kiitos, hyvä tietää prosessi. Olen kuvitellut, että avoin/ei -päätös tehdään latauksen yhteydessä." han jatkoi "Niin minäkin kuvittelin - ajattelin, että työ on automaattisesti avoin ellei toisin ilmoita - joten en seurannut s-postiani, ihmettelin vain, miksi koko työni ei ole Heldassa. Mutta sitten tuli linkki s-postiin. Ja moni valmistuva ei ehkä edes enää lue usein yliopiston postiaan."

4) Syksyllä julkaisin tekstin lasten leikeistä 1600-luvulla. Äskettäin Kalmistopiirissä kerrottiin Millä ennen leikittiin? 

5) Turun linnan mielipidevangit eivät blogitekstissään saaneet kovin laajaa taustoitusta. Vasta kuunnellessani Ruotsin radion ohjelmaa RELIGIÖSA REBELLER 1 - GRÅKOLTARNA tuli mieleen, että uskonnollista elämää, jota ei 1700-luvun viranomaisia miellyttänyt, oli Tukholmassakin. Ohjelman toisessa jaksossa RELIGIÖSA REBELLER 2 - FRÄMLINGARNA oltiin taas tutummin Suomessa.

6) Sukututkijoiden itseopiskelumateriaaleja täydensin jo kertaalleen. Nyt voisi kokeilla arkistopedagogin videoita Konsten att tyda handskrift, del 1 av 2 ja Konsten att tyda handskrift, del 2 av 2.

7) Elsa, josta tuli persialainen prinsessa, tuli vastaan Journal.fi-uutuuksissa eli Elisabeth Stubbin artikkelissa Norden, Orienten och Kontinenten i Elsa Lindberg-Dovlettes författarskap

8) Journal.fi:stä puheen ollen edellisten täydennysten lisäksi siellä on myös Faravid ja Budkavlen. (Kattavuus alkaa olla niin hyvä, että voi jo pelätä ensimmäisten lähtöä toisaalle.)

9) Kuva-arkistopäivillä 2019 kuulemani Satu Savian esitys innosti katsauksiin Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Viipuri ja Saimaan kanava), Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Vuoksi ja Saimaa) ja Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Helsinki). Tuoreessa Kuriositeettikabinetissa julkaistiin Savian artikkeli, jossa on esityksensä asiat ja varmaan vielä enemmänkin.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Ylistysruno Kalle Palmulle

Välskärin kertomusten kuvituksesta

Tositarinan makuinen Ylistysruno Kalle Palmulle Lönnrotin Kanteleesta (1829-31) oli "Rautalammelta Korhosen tekemiä". Rautalammen kastetuissa esiintyy vuosina 1823-43 torppari Carl Palm ja vaimonsa Anna Gretha Jalkanen. Rippikirjan (III 1832-42 s. 45) mukaan Carl on syntynyt 14.4.1794. Päivämäärä heittänee hieman, sillä todennäköisin kaste on Pieksämäen maaseurakunnassa 18.4.1794 syntyneen Carl Gustafin. Tämän vanhemmat olivat Johan Palm ja Christ. Hypein. He muuttivat Suonenjoelle, jossa kastettujen listassa Johan on korpraali ja vaimonsa nimi muodossa Brita X:stina Hyppén. Korhosen runon lopussa Kallen isä on "ukko ulkomaalta, Kova korpraali soassa" eli eiköhän oikea henkilö löytynyt.

Kuule, kato, Kalle Palmu,
Jalo tolppari totinen! 
Joka annot aivan suuren, 
Seurattavan selkiästi, 
Esimerkin markkinoilla.
Tuhat miestä tunnustaapi.
Sata vaimoa sanoopi,
Lapset laulavat sopissa,
Ettei monta markkinoilla
Palmun vertaista kuleksi. 
Mont' on miestä markkinoilla, 
Monta miestä, monta mieltä, 
Paljon pahoja nimiä, 
Vaan on harvalta hyviä, 
Hyvän nimen haltioita.
Yksi ystävä vakuuen,
Sekä totuuen toveri,
Kuulu puoissa puhuvan:
"Se on Palmullen parempi
Hyöty hyvästä nimestä,
Kuin olla omistajana
Tuntemattoman tavaran."
Vaan oli toisia toella, 
Jotka sanoit tolvanaksi, 
Perityhmäksi perustit.
Saatua tämän sanoman,
Tämän kumman kuultuasa,
Taskuvarkaat ne vapisi,
Rosvot rohkiat häpesi,
Metän vorot voivotteli,
Vetty silmät veiarien,
Viekas nauro ja vihelsi.
Kuin sen kuuli kunnon herrat, 
Kiittelivät Ruotin kielen, 
Sekä Suomeksi sanoivat, 
Ettei monta markkinoilla 
Kallen kaltaista kävele.
Suottaherrat ne sohatti:
"Piru olkoon pitäisinkin
Toisen puolen palkastani,
Elikä enemmän vielä."
Talon poika pohjalainen!
Mitäs mahtaisit sanoa, 
Jos sen joku toinen miesi 
Ylös ottanut olisi?
Eipä hiiret hiiskahtaisi, 
Pentu haukkuisi perähän.
Vaan se vakaa Kalle Palmu,
Jalo tolppari totinen,
Ylös otti yksinäsä,
Tieltä tempasi rahasi, 
Eikä pistä povehesa, 
Taskuhusa tarkottele.
Kysy kyllä kiiruhusti, 
Tieusteli taitavasti, 
Rahan oikiaa isäntää.
Kuin sun kuuli kulkeneeksi,
Tiesi tielle joutuneeksi,
Heti kyllä sai hevosen,
Jolla jouvutti jälestä, 
Oisit antanut ilolla 
Suuren summan palkaksesa, 
Löytiäisiksi lykännyt, 
Vaan ej ota ollenkana, 
Toisen rahoja rakasta.
Tästä siis nähään toella
Ettei kaikki Suomen kansa,
Eikä lapset Rautalammen,
Viel' oo tuiki turmeltuna,
Tärvättynä kaikki tyyni.
Saattaapi sataluvuissa 
Miehen toisenkin tavata 
Rehellisen retkilläsä, 
Vaelluksessaan vakavan.
Etten liialla lorulla
Virttä pitkäksi venytä,
Lamahuta lauluani,
Päästän virteni välehen,
Annan lopun ajallasa; 
Mahan mainita sanalla 
Hänen valtavanhemmasta: 
Se oli ukko ulkomaalta, 
Kova korpraali soassa, 
Tähen täyen miehuutesa 
Kahen kantava ritarin, 
Jotka kalle kaunistaapi, 
Poika puhtaana pitääpi. 

perjantai 18. joulukuuta 2020

Tapahtui sähköpostilaatikossani ja Kansalliskirjastossa

Minä lähetin sähköpostia Kansalliskirjastolle:

Helsingin pelin kolmas painos (lauta+ohjeet) osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Onko niin, että aiempien pelilautojen ohjevihkoja ei ole, vai onko ne jätetty jostain muusta syystä digitoimatta? Pikaisesti katsottuna laudan 2. painos on hailakoita värejä lukuunottamatta kolmatta vastaava, mutta ensimmäisessä painoksessa kuva-aiheet ovat paikoin aivan muuta ja niin kryptisiä, että selostukselle olisi tarvetta.

Kansalliskirjastosta vastattiin:

valitettavasti ensimmäisen painoksen ohjeita ei meillä ole ja siksi niitä ei myöskään ole voitu digitoida. Vanhempien pelien osalta tällaisia valitettavia puutteita kokoelmissamme on, kun ollaan saatu näitä vähän eri reittejä milloin mistäkin.

Minä kuittasin:

kiitos vastauksesta, joka oli paras mahdollinen digitointikäytäntöjenne suhteen.

(Joku teillä on varmaan huomannut, että tallessa olevassa ohjevihkossa ruutuun 30 on teksti "Yliopiston kirjastoa saa katsoa maksutta. Siinä on kaikki, mikä vaan joskus on painettu Suomessa. Niin on siinä esimerkiksi ensimäinen ja toinen painos Helsingin peliä, Maapallon ympäri 80 minuutissa, ynnä äärettömän paljon muuta.")

Ja luulin viestinnän jo loppuneen, mutta Kansalliskirjastosta minulle:

kohtaan 30 vähän viitaten selviteltiin tätä lisää ja ensimmäisen painoksen ohjeet löytyykin kokoelmistamme. Tosin toisin kuin laudat niin ohjeet ovat lahjoituskokoelmassa. Etsimme nyt ensimmäisenä ohjeet sieltä ja digitoimme ne, niin saadaan ensimmäinen painoskin pelattavaksi ja kunnolla tutkittavaksi. Aikataulua en vielä uskalla luvata, mutta voin hihkaista, kun homma on hoidettu.

Ja seuraavana päivänä:

tämä sujuikin lopulta varsin vikkelään. Ohjeet löytyivät, ne on skannattu ja digitoitu ja Doriaan ladattu. Laadultaan skannaus on heikkotasoisempi kuin kolmannen painoksen, minkä vuoksi todennäköisesti tehdään vielä uusi skannaus myöhemmin ja ohjetiedosto päivitetään, mutta jos haluat jo nyt ohjeisiin tutustua, niin se onnistuu kyllä.

Lukekaa ääneen ja toistakaa ainakin kolme kertaa: Se, että jotain ei ole digitaalisena verkossa, ei tarkoita aina sitä, että sitä jotain ei ole olemassa. 

torstai 17. joulukuuta 2020

Taivallahden teurastamosta

Mikropaikallishistoriallinen projektini Töölön Taipaleesta ristesi runsas viikko sitten Jessica Parland-von Essenin Twitter-projektiin, jossa hän on digitaalisista aineksista tehnyt pieniä katsauksia Helsingin historian aiheista lähtien liikkelle sata vuotta vanhasta lehdestä 

Trådnystande på TwitterFamlingar i Helsingfors historiaEtt och annat från Helsingfors i augusti - september 1920Människor och vardag i Helsingfors hösten 1920, Inför julen 1920 i Helsingfors

Sellaisesta oli löytynyt kutsu Helsingfors Slaktinrättningin yhtiökokoukseen. Tuolloin sen teurastamo oli edelleen Hesperiankatujen länsipäässä, vaikka muutosta edelleen Teurastamoksi kutsuttulle alueelle Vallilassa oli jo päätetty. Ennen Taivallahtea teurastus oli keskitetty Kalevankadun päähän. Muutosta Taivallahteen päätettiin vuonna 1880 ja samaan aikaan oli kielletty teurastus varsinaisen kaupungin alueella. 

KA. Kaupunkikartat (kokoelma)Plan Af Helsingfors. (Helsinki Ic* 50/- -)

Näistä Jessican keräämistä tiedoista palasi mieleeni muistitieto nykyisen kotini ohi kuljetetusta karjasta. Paljonko sitä oli ollut? Jos laitos oli kaupungin, löytyykö jotain digitoiduista tilastoista? Sopivilla sanoilla hakien tietenkin.

Helsingin tilastolliset vuosikirjat 1905 ja 1915 eivät tarkkaan otettuna kertoneet teurastettujen eläimien määrää vaan "teurastetut ja tarkastetut". Siis joko kaikki teurastetut eläimet tarkastettiin tai tarkastetut olivat otos teurastetuista.


Sotavuodet huomiotta jättämättä härkiä, lehmiä, nuorta karjaa ja vasikoita kulki teurastamolle keskimäärin vähän yli sata viikossa. Virta ei ollut tasainen, sillä suurin osa eläimistä tuli junalla Töölön tavara-asemalle eli edesmenneiden tavaramakasiinien luo. Kun tietää teuraselämien kuljetusten puutteet tänä päivänä ei ole ole vaikea uskoa Agnes v. Konowin artikkelia Ett blad ur husdjuren lidandes historia (1919), jossa mm. kuvataan tavara-asemalle vaunun viereen yöksi jätettyjä eläimiä. Von Konow kantoi näille 21 isoa ämpäriä juomavettä vesipostista, joka oli turhan kaukana. Myöhemmin paikalle oli järjestetty vesiletku. Von Konow seurasi eläimiä teurastuslaitokselle, jonka oloissa hän myös näki parantamisen varaa.

Von Konowista ehkä joskus myöhemmin enemmän. Kuvansa Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojelusyhdistyksen äänenkannattaja 6/1928. 

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Hannu Salmen digitaalinen historia

Viikko sitten digitaalisuudesta ja historiantutkimuksesta kirjoittaessani mainitsin odottamani Hannu Salmen kirjan What is digital history? Eilen illalla huomasin, että se oli vihdoin Amazonissa tarjolla. Myös Kindle-versiona, joten klikkaamaan vaan. Aiheeseen sopivasti voin todeta, että Kindlen selainversion yksinkertaisuudessa kirjan rakenne on jokseenkin näkymätön ja eri aiheille sekä luvuille annettua tekstimäärää mahdoton hahmottaa. Kuten näyttökaappauksesta näkyy, käytän Kindleä pääsääntöisesti ajanvietekirjallisuuden lukemiseen. Mutta tiesin sentään, että tarjolla on merkintäominaisuus, joten saatoin nyt aamulla aloittaa tämän blogitekstin kirjoittamisen tarkastelemalla 115 korostukseni listaa.

Ostopäätöstä avitti digitaalisuuden helppouden ja kohtuullisen hinnan ohella se, että Turun kulttuurihistorian kirjamessujen esityksessä olin kuullut, että kirja on tarkoitettu historiantutkimuksen perusopiskelijoille, joten uskoin sen olevan ymmärrettävissäni. Lisäksi olin kuullut, että sanamäärä oli vähäinen. Kirja oli siis nopealukuinen eli tuli luettua yhteen putkeen muutamassa tunnissa. Koska tiesin, että sanamäärä oli tiukasti rajattu kaiken kattavuutta ei voinut odottaa ja sitä mielenkiintoisempaa oli nähdä, mille asioille Hannu Salmi antoi tilaa.

Kirjan pääyleisö on syntynyt 2000-luvulla, joten alun katsaus digitaalisuuden historiaan oli ehdottomasti paikallaan. Kuten jo aiemmassa tekstissäni totesin, huomasin itsekin kaipaavani kertausta siitä, miten olemme päässeet nykytilanteeseen. Vaikka kirjan yleisö on kansainvälinen, Salmi oli reippaasti ottanut Suomen esimerkkitapaukseksi ja hän summeerasi 1990-luvun tilanteen: "Internet-mediated history [...] an emerging trend that stressed the need to acknowledge online resources, to curate ‘electric’ services for historians and to use virtual platforms for teaching". Jäin aiemmassa blogitekstissä käsittelemäni Petri Pajun artikkelin tapaan kaipaamaan negaatiota, vaikka eihän sitä yleensä kirjoiteta auki.

Kuratoidut palvelut viittaavat toki jakamiseen, joka vähän myöhemmin tulee selvästi esiin lainatussa Rosenzweigin digitaalisen historian määritelmässä: "create and share". Tekstihaun (sillä digitaalinen sisältö) perusteella jakaminen on myöhemmin kirjassa esillä viraalisuuden ja osallistavan median kohdalla yleisenä tekemisenä, tekstinkierrättämistutkimuksesta puhuttaessa samoin. Jaettavana on ennen kaikkea "sisältöä", Introssa luvataan, että neljäs luku "offers suggestions for preparing for the sharing and cooperation interfaces", mutta luvun pointti otsikkoa myöden on tieteenalojen välinen yhteistyö enkä löytänyt sieltä(kään) ajatusta, että digitaaliseen historiantutkimukseen liittyisi historiantutkijan tekemä data ja datan jakaminen.

Historiantutkijan tekemä datan muodostus vilahtaa aiemmin - "historians have drawn on statistical evidence, collected from archives, catalogues and registers, and organized these data both manually and with different technological tools, including with computers since the 1960s" - mutta tätä ei problematisoida. Salmi kohdistaa analyyttiset huomionsa digisyntyisyyteen, joka sitä vaatiikiin. Pointti "at the same time that there has been the overflow and immense production of born-digital data, accompanied by concerns about its fragile nature, digitization has been viewed as a process that can maintain the memory of the past and preserve analogue objects for the future" on täysin validi ja resonoi eilen tuttavapiirissäni käytyyn verkkokeskusteluun siitä, säilyykö nyt tehty väitöskirja paremmin puupaperisena ja liimasidoksisena vai tiedostona.

Salmi tuo paikoitellen esille digitaalisuuden vaatiman erityisen lähdekritiikin. Esimerkiksi huomauttaessaan, että digitaaliset korpukset eivät ole kaiken kattavia, että haku kohdistuu OCR:n tuottamaan tekstiin ja että kokoelman muodostusprosessiin on syytä kiinnittää huomiota. Minun makuuni opiskelijoille suunnatussa kirjassa viesti olisi voinut olla painokkaampikin, mutta kirja on muutenkin melko kaukana käytännön tekemisestä. Mitä en tarkoita kriittikinä, vaan huomiona. 

Erityisen arvokasta sisällössä oli ainakin itselleni kakkosluvussa käsitelty lukeminen. Salmi on taustoittanut ja avannut sekä historiantutkijoiden viime vuosikymmeninä suosimaa lähilukua että digitaalisen humanismin kaukolukua. Molemmista olen kuullut ja tainnut puhuakin, mutta nyt ymmärrän paljon enemmän. Tosin epäselväksi jäi se, lasketaanko avainsanahaut kaukolukemiseksi. Ehkä silloin, jos niistä luo aikajanan tai sanapilven? 

Koska lukemisesta ja teksteistä on puhuttu paljon, Salmi syystä ja tietoisesti laajentaa käsittelyä kuviin ja ääneen. Valitettavasti näiden osalta olemme vielä teknisen analyysin mahdollisuuksien kehittämisvaiheessa. Yllättävämpää oli se, että ei-tekstuaalinen kerronta oli pääosassa viidennessä luvussa, jossa käsitellään historian esittämistä. Tai, eihän tämän olisi pitänyt yllättää, sillä on kyllä käyty keskustelua siitä, että uudet tulokset eivät taivu narratiiviseen esitykseen. Mutta en huomannut, että Salmi olisi sanonut tätä ennen sukellusta visuaalisuuden mahdollisuuksiin, joihin oli viitattu myös kolmannessa luvussa kartoista puhuttaessa. 

Uutta minulle oli ajatus projektorista ja PowerPointista digitaaliselle historiantutkimukselle merkittävänä teknisenä kehityksenä. Mutta pitää tietenkin paikkansa. Niiden rooli on kuitenkin tukea ajassa yksisuuntaisesti kulkevaa (narratiivista) esitystä. Yksiulotteisuuteen päädytään hyvin helposti ja siitä on helppo kirjoittaa. Salmi käyttää sanojaan käsitelläkseen niin aikajanoja kuin videoita. Sen sijaan moniuloitteisemmat verkon yli jaetut tietokannat ja aineistokokonaisuudet hän ohitti esimerkein lopputoteamuksella "Here, digital history appears as an endeavour for presenting historical knowledge via the Internet in a form that blends textual information with visuality." Itselleni tällaiset sivustot ovat huomattavasti keskeisempi osa digitaalista historiantutkimusta ja sen esitystä kuin (visuaalinen) virtuaalitodellisuus, jota Salmi käsittelee suuremmalla innolla.

Läpi kirjan ja loppusanoissa tiivistettynä Salmi vastasi kirjansa otsikon kysymykseen kertomalla digitaalisesta historiantutkimuksesta hyvin laajana käsitteenä, jollaisena sen itsekin mielummin näen.