Muurarin tyttärenpojan sukuesityksestä

Martti Olavi
Rapola (1891-1972)
 Kuva: HYn opettaja-
matrikkeli

Martti Rapolan kirja Koivunporras, ainakin uudistettuna painoksena vuodelta 1969, on erinomainen esimerkki siitä, ettei sukuhistoriaa tarvitse kirjoittaa tylsästi ja kuivasti. Suosittelen tutustumista ja yritän pitää itsekin mielessä Rapolan otteen.

Kirjan keskiössä on Rapolan isä, mutta tapani mukaan takerruin marginaaliin eli äidin isään Erik Sebulon Jaeckell, jonka Rapola esittelee helsinkiläisenä muurarina, joka "oli nuorena tyhjäkätenä muuttanut syntymäpitäjästään Mäntsälästä pääkaupunkiin rengiksi ja tällöin jostakin syystä omaksunut itselleen oudolta kaikuvan sukunimen". "Hän oli karkeista aineksista, Mäntsälän Hirvihaaran mökkikulmalta, eikä hänen kohdallaan kirkonkirjoissa puhuttu isästä mitään". Vaimonsa Serafia Matintytär oli "asikkalaisen pieneläjän tytär". (s. 136-137, 167)

Heidän tyttärensä eli Rapolan äiti Maria Josefina (Maiju) kävi Helsingin suomalaisen tyttökoulun kurssin ja päätyi vuonna 1882 Sääksmäen Voipaalaan kotiopettajaksi. Palattuaan Helsinkiin hän meni "B. F. Godenhjelmin kouluun, Suomalaiseen jatko-opistoon, josta hän pääsi kaksi vuotta myöhemmin valmiina suomen, saksan ja ranskan opettajattarena erittäin kiitettävin mainesanoin" ja sai "suomen ja saksan kielten opettajattaren viran Hämeenlinnan tyttökoulussa" (s. 137, 139-140). Emmi-sisarensa kävi Helsingin kauppakoulun, josta valmistui keväällä 1885 ja teki sitten uran Hankkijassa (Suomen nainen 7/1916). Pikkusisko Jenni teki pitkän uran Otavan kassanhoitajana (Otavainen 2/1917). 

Avioiduttuaan vuonna 1887 Maiju muutti Frans-aviomiehensä kanssa vanhempiensa yläkertaan "Helsingissä Bulevardin 19:nnessä pihan perällä olevassa kivirakennuksessa" (s. 166). Maijun perhettä Rapola kuvaa toistuvasti köyhäksi. Erik Sebulon Jaeckell "oli ilon ja fantasian mies, mielikuvitusta oli omiaan kiihottamaan hänen heikko näkönsä, voisipa sanoa puolittainen sokeutensa. Frans saattoi viettää pitkät tuokiot lukien vanhukselle (tosin tämäkin ukko v. 1887 oli vasta 56-vuotias) kirjallisuuden klassillia seikkailukertomuksia tai historiallisia romaaneja. Helsinkiläinen muurari osasi myös sen verran ruotsia, että lukemista voitiin valita varsin vapaasti." (s. 171)

Pienikin kuvaus on rikkaampi kuin Jaeckellin Geni-profiili, jossa on lisätietona ainoastaan linkki perukirjaan, joka on yhden painetun sivun lomake varattomia pesiä varten. Rapolan käsitys köyhyydestä oli siis varmaankin oikea. Ja on ihan kunnioitettavaa, ettei Rapola lähtenyt arvuuttelemaan puuttuvan isän mahdollista yhteyttä aatelin liepeillä olevaan Jaeckell-sukuun. Olennaisimpana sukuhistoriassa voikin pitää tyttärien kouluttamista, jonka olisin toivonut näkyvän Geni-profiileissaankin.   

Postiluukusta pudonnut seikkailijan elämäkerta

Runsas viikko sitten sain fiksun spostin. Elina Ekholm oli huomannut tekstini Hedmaneista ja ajatteli, että minua voisi kiinnostaa Heidi-sisarensa kanssa kirjoittama kirja Märta Hedmanin kanssa teatterilavoilla olleesta miehestä. Ilmeisesti Ekholm ei tunne blogiani laajemmin, sillä kirja-arvosteluthan ovat täällä harvinaisia, ja muiden arvostelujen saajat harvemmin niistä kovin kiitollisia. En tätä hänelle kertonut, vaan frekisti pyysin arvostelukappaleen, sillä luvassa oli erikoisen ihmiselämän kuvaus, jotka aina kiinnostavat. Samoin kuin se, miten niitä kerrotaan.

Elina ja Heidi Ekholmin Parrasvaloista pimentoon. Felix Jungell ja vaihtuvat näyttämöt (2023) käsittelee vuosina 1869-1930 elänyttä miestä, joka ehti olla kulkurina Etelä-Ruotsissa, merillä, muukalaislegioonassa, näyttelijänä ja sotaretkellä Petsamossa sekä kirjoittaa paljon. Elämäkerta pohjautuu Jungellin elämäkerralliseen romaaniin ja sanomalehdissä julkaistuihin matkakertomuksiin. Nämä olivat itselleni outoja, kuten myös Jungellin hahmo, joten Ekholmit olivat päässeet työstämään todennäköisesti aidosti unohtunutta historiaa, joka liikkuu (takatekstiä lainaten) Madagaskarin ja Petsamon välillä. Alkaen Pietarsaaresta, jossa Jungell syntyi.

Jungellin elämä tarjosi kaltaiselleni liikkuvista ihmisistä kiinnostuneelle siis paljon. Koska kirjoittajilla oli käytettävissä Jungellin omia tekstejä, he pystyivät esittämään käännekohtiin jonkinlaisia motivointeja ja perusteita eli kokonaisuudesta muodostui aito ja jatkuva kertomus.  

Kirja on kauttaaltaan sujuvasti kirjoitettu ja varmasti mukavaa luettavaa monelle. Itse olen niin tottunut tieteellisiin teksteihin, että heti ensimmäiseltä sivulta lähtien kaipasin lähdeviitteitä, sillä mukana oli yksityiskohtia, joita ei löydy asiakirjoista. Esipuheen ansiosta ymmärsin toki, että todennäköisesti kyse oli Jungellin omasta kerronnasta, mutta narratiiviin olisi saanut upotettua myös enemmän pieniä viittauksia siitä, kenen kertomukseen milloinkin nojattiin. Kirjan lopussa on toki - kiitettävästi - lueteltu luvuttain käytetyt lähteet.

Lähdekriittinen  ote kirjaan on tuotu narratiivin väliin sijoitettuina jaksoina, jotka on otsikoitu "Keskusteluja kulissien takana". Näistä pidin todella paljon. Enemmän tai vähemmän todellisena dialogina kirjoittajasisaret keskustelevat edeltävässä jaksossa tekemistään valinnoista, kohtaamistaan ongelmista ja tekemästään tutkimustyöstä. 

Sillä Ekholmit eivät todellakaan ole ainoastaan kierrättäneet Jungellin tekstejä, vaan ovat omalla arkistotyöllään ja tiedusteluin pyrkineet vahvistamaan esitettyjä tietoja sekä täyttämään niiden aukkoja. Kansalliskirjaston digitoinnit tietenkin mainitaan, mutta Felix Jungellia on haettu myös arkistoaineistoista ja käytössä on ollut myös kotiarkiston aarteet. Tämä rikkaus ja ahkeruus tietenkin miellytti minua.

Kirja on niin tuore, ettei se ole vielä saapunut Finnassa oleviin kirjastoihin, joiden käyttämän asiasanoituksen olisin mielelläni tarkistanut. Ekholmien kirja ja Jungellin elämäntarina sisältää monia erilaisia osia, joista olisi iloa tutkijoille tai historianharrastajille, ja kirjastotietokannat ovat pidemmän päälle paras tapa sisällön ja lukijoiden yhteensaattamiseen. Mutta toivottavasti tämäkin teksti innostaa tarttumaan kirjaan. Jos kaipaa vielä lisätietoa, niin Pietarsaaren Sanomat on esitellyt kirjaa laajasti.

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (5/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research luvussa 13 päästään kirjoittamaan tai ainakin suunnittelemaan tekstin rakennetta. Aluksi todetaan, että ennalta arvattava on parasta, mikä on ainakin teoriassa tullut väikkäriä tehdessä tutuksi lähtökohdaksi.

Ei kylläkään selkärangassa, mutta lyhentää totta vieköön osaan. Schrag muistuttaa, että historiankirjoituksessa ei ole tarkoitus kertoa kaikkea mahdollista vaan olennainen: "as a general rule, imagine a reader who is less fascinated by your topic than you are, and who will wish your work to be any longer than you do."

Ameriikkalaisittain Schrag puhuu viiden kappaleen esseestä kaiken pohjana. En ole formaattiin koskaan kunnolla perehtynyt, mutta olennaisesti kyse (kai) on samasta asiasta, jonka opin Tara Brabazonin videoilta. Kappaleessa on introlause, agrumentit ja lopetus ja sama rakenne fraktaalin tapaan toistuu käsiksen eri tasoilla.

Intron kohdalla Schrag esittelee aloituksen, jota minä olen tottunut kutsumaan "kohtaukseksi". Kerrotaan keissi, joka esittelee teemat ja herättää kiinnostuksen. Niin tavanomainen ratkaisu, että usein ärsyttää. Joten lupasin ja ja vannoin, etten käytä sitä väikkärissä, mutta arvatkaapas miten tämän hetkinen käsis alkaa... Alkoi jo ennen Schragin kirjan lukemista, mutta kirjasta sain idiksen modata kaikkien lukujen aloitukset. Olin kirjoittanut niihin tappavan tylsät "tässä luvussa käsitellään jada-jada" aloituskappaleet, mutta vaihdoin ne muotoon, jossa edes yritettiin herättää kiinnostus konkretialla. Kertomatta kuitenkaan tarinaa.

Osana introa on "thesis statement", jota en muista mistään suomalaisesta akateemisen kirjoittamisen oppaasta, mutta en väitä niitä hirvittävän tarkasti lukeneenikaan. Malli: "[Why] did [people] do/say/write [something suprising]? [Plausible alternative explanation], but in fact [better or more complete explanation]." Täytyy miettiä ja testata. Ehkä intron sijaan lopetuksen aloitukseksi? (Schragin mielestä aiemman tutkimuksen esittely rikkoo vuon aloituksesta varsinaiseen asiaan, joten hän ehdottaa "thesis statementin" toistoa uusin sanoin historiografiausuuden jälkeen. Mallirakenteessaan ei ole metodin tai lähteiden esittelyä.)

Schrag omistaa kirjan koko viidennen osan tarinankerronnalle. Suomalaisen väikkärin puitteissa vaarallista, vaikka "Even the most scientific, scholarly history can benefit from attention to storytelling." Tyyliseikkoja ja muita kirjoitusohjeita on parin luvun verran, mutta joukossa ei ole mitään hirvittävän yllättävää. Yllättäviä eivät ole ohjeet viimeistelyynkään, mutta koska tämä on ongelma-alueeni...  

Tietenkin suositellaan tekstin lepuuttamista. Rakenteen ja sisällön tarkistamiseksi voi tehdä valmiista tekstistä "luonnoksen", josta aloittamalla kyseinen teksti oli syntynyt. Yksi tapa on leikata ja liimata jokaisen kappaleen aloituslause erilliseen asiakirjaan. Ellei kokonaisuus ole koherentti, jotain pitää tehdä. Mekaanisesti voi myös tarkistaa kunkin luvun (tai muun osan) merkkimäärät ja miettiä, ovatko sanat merkittävimmässä kohdassa. Ja voi lukea tekstin ääneen. 

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (4/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research neljäs osa antaa neuvoja projektien hallintaan. Heti alkuunsa todetaan, että jokaisen on luotava omat systeeminsä kuhunkin projektiin. Mutta lukijaa ei jätetä suomalaiseen tapaan harhailemaan yliopiston käytäville neuvojaa etsien vaan kuvataan käytännön vaihtoehtoja ja jopa annetaan neuvoja tuottavuuden ylläpitoon. Ja yksi ehdoton ohje: ota varmuuskopiot säännöllisesti! Muistiinpanojen tekeminen ja säilyttäminen saa kokonaisen luvun!

Schragin tekstiä lukiessa ei tarvitse miettiä puhuuko hän siitä historiantutkimuksesta, jota minä teen vain jostain "oikeammasta". Kaikki tuntuu tutulta.

"Some days you may think your topic is so unimportant that no one will care, and on other days you will think it is so good that if someone else has not published the definitive study, it is because thay are about to."

Neuvot menevät niinkin käytännölliselle tasolle kuin makron luominen usein käytetyille sanoille. Sanelun käyttö (muistiinpanojen) kirjoittamiseen mainitaan kuin myös OCR valokuvatusta kirjallisuudesta. Molemmat sain ihan itse "keksiä" väikkäriprojektin aikana. 

Schrag ei todellakaan kuvittele tai esitä, että historiantutkimus etenisi tasaista vauhtia joka päivä. Hän kyllä suosittelee päivittäistä sanamäärätavoitetta (suomalaisittain merkkimäärätavoitetta).

"You may have some days when you are simply not in the mood to read or write. You can still be productive by cleaning up footnotes, or perhaps rethinking information by making a map or a table. But beware of allowing too many days like this. Strive for relentless forward motion."

Yritetty on, ja toisinaan onnistuttukin. Projektin päättämissen osalta ehdottoman tärkeä oli muistutus "You will never find the omniscient reader who can tell you that your work is finished, or correct." Toista tutkijaa lainaten "I knew my research was complete when I was no longer suprised by what I read".

Muistiinpanojen teon opastus alkaa vinkeillä: tee tarpeeksi hyvät muistiinpanot ja pitää ne korkeintaan kahdessa paikassa, jotta haku on mahdollista. Jep, näin olen sentään tehnyt. Jälleen Schrag toteaa realistisesti, että muistiinpanojen taso ei koskaan osu optimiin. Jää noteeraamatta jotain, jonka tajuaa liian myöhään merkitykselliseksi ja tulee tehtyä liian yksityiskohtaisia muistiinpanoja hyödyttömäksi osoittuvasta materiaalista.

Pääasia on merkitä muistiin lähde, jotta siihen voi palata. Erottaa suorat lainaukset ja omat ajatukset. Mahdollistaa erilainen järjestäminen ja poimiminen esim. aihetunnistein. Ja sitten se oikea yksityiskohtaisuuden taso. Muistiin pitää kirjoittaa kaikki, joka on yllättävää.

Muistiinpanojen tekoon Schrag listaa mahdolliseksi alustaksi kaiken muistikirjoista alkaen, mutta hän ei näe taulukkolaskentaohjelmaa yhtä käyttökelpoiseksi kuin minä. Hieman yllättäen suosikikseen nousee relaatiotietokanta. En väitä vastaan, mutta vaikuttaa työläältä (kuten kaikki muutkin omaani monimutkaisemmat systeemit).

Schrag laskee muistiinpanojen osaksi käsikirjoituksen työluonnoksen. Minulle kyseessä on yksinkertaisesti käsikirjoituksen parhaillaan työstettävä versio. Muuten kuvaus vaikuttaa tutulta ja allekirjoitan ohjeen huolellisesta lähdeviitoituksesta.  

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (3/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research referointi jatkuu ja pitää alkaa tiukempi valikointi, ettei referaatti veny jouluun asti.

Kysymyksen löydyttyä siirrettiin tutkimusaiheen tarkempaan rajaukseen, johon Schrag antoi minut yllättävän neuvon: kopiointi eli tutustuminen (jollain tavalla) vastaavaan valmiiseen työhön (tai useampaan). Näin saa käsityksen siitä, minkä verran asiaa mahtuu tiettyyn pituuteen. Jo julkaistusta tekstistä voi saada myös idean rakenteelle. Erityisesti artikkelia kirjoittaessa voi olla hyödyllistä ottaa malliksi kohdelehdessä jo julkaistu tutkimus.

Aikaisempaan tutkimukseen liittyy kirjassa (varsin lyhyesti) kysymys teoriasta tai teoreettisesta perinteestä. Yhdysvalloissa on näköjään ihan sama meininki kuin Suomessa, mutta tämäkin asia sanotaan suoraan ja selvästi: "Some historians reject theory altogether, insisting that they deal in facts, not abstractions. Others read theory deeply and carefully, making it central to their work." Molemmat siis OK, mutta "One approach to avoid is to invoke theory without reading it. If you are going to declare your approach as Foucauldian, make sure you have read Foucault." Tuon voin allekirjoittaa täysillä.

Kirjan kolmannessa osassa lähteistä sanotaan sitä mitä pitääkin. Pisteitä innovatiivisuudesta: lähteitä voivat olla rakennukset ja ympäristötkin. Mutta varsinaisesti uutta tulee luvussa, joka otsikkonsa perusteella käsittelee lähteiden löytämistä. Hieman yllättävästi se sitten alkaakin "työbibliografialla", joka tarkoittaa suunnilleen sellaista potentiaalisesti hyödyllisen kirjallisuuden listaa, jota olen kerännyt väikkäriprojektiin kesästä 2019. 

Alunperin ähelsin listaani kirjastoviitteitä samassa tehostamistarkoituksessa, johon Schrag kehoittaa. Mutta, kun suurin osa kirjallisuudestani löytyy joko verkosta tai Kruununhaasta, olennaisinta on ollut pitää kirjaa siitä mistä ja millä oikeuksilla verkkoversio avautuu tai merkata muistiin jo tehty lataus. Olennaisempi on neuvo

It is a good idea to keep track of not only what sources you want but what you hope to find in each source. You are writing notes to your future self, and your future self may not remember why or how a particular item ended up on the list. [...] If you are tracing a footnote from a secondary source, put that in your working bibliography.

 Älysin tämän omatoimisestikin suht varhaisessa vaiheessa, mutta korjausliike jäi tekemättä. Eli minulla on tuhansia viitteitä ja voin vain arvata miksi.

Varsinaisen lähteiden haun Schrag aloittaa perusverkkohaulla ja kerää minulta lisää pisteitä. Tietenkin jatkossa tulee myös varoittavia sanoja eikä muitakaan hakumahdollisuuksia tarjota täydellisenä ratkaisuna.

Arkistotutkimus saa oman lukunsa, jossa modernimpaa kerrostumaa on ohjeistus asiakirjojen digikuvaukseen. Hyviä pointteja määrän mietinnästä ja muistiinpanojen tarpeesta. Kuvien käsittelyyn palataan vielä myöhemmässä luvussa, jossa puhutaan muistiinpanojen tekemisestä ja järjestämisestä (!). 

Kirjassa ollaan puolivälissä, kun päästään lähteiden tulkintaan. Puhutaanko hermeneutiikasta tai kriittisestä diskurssianalyysistä? Ehei. Perusohjeet ovat (1) etsiä säännönmukaisuuksia (patterns) ja niiden poikkeuksia, (2) lukea lähteitä kriittisesti sekä (3) tähdätä uskottaviin kausaaliväitteisiin tietäen, että varsinainen todistus on todennäköisesti mahdotonta. Jälleen huomattavasti ymmärrettävämpää kuin lukemani suomalaiset selostukset.

Viimeksi mainitun kohdalla tulee esiin taas tuttua teemaa, mutta nyt auki kirjoitettuna:

Observing historians at work, anthropologist Bernard Cohn surmised that "a historian starts with a model of what cultures and societies are and how they work. He continually fits his facts into this model, even though at a common-sense level," in contrast to the anthropologist who "tries to be as explicit as possible about what the model is." David Hackett Fischer laments "the unfortunate tendency of historians to hide their causal model from everybody - including themselves." 

Tämä slarvaus on ärsyttänyt/mietityttänyt minua vuosia, mutta teen tietenkin ihan samalla tavalla. Sillä tässähän ollaan assimiloitumassa tieteelliseen diskurssiin. Tai jotain sellaista.

Schrag varoittaa kahdesta pahimmasta päätelmävirheestä. Se, että asia tapahtuu toisen jälkeen ei tarkoita syy-seuraus -suhdetta. Ei myöskään pidä tarrautua yhteen selittävään tekijään ainoana syynä jollekin tapahtumalle.

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (2/5)

Eilen uhat... luvatusti, poimintoja Zachary M. Schragin kirjasta The Princeton Guide to Historical Research. Käytössäni on Kindle-versio, joten en voi viitata sivunumeroihin.

Schrag aloitti hyvin tärkeällä seikalla, jonka tavallaan tiesin väikkäriä aloittaessa, mutta joka sitten kuitenkin yllätti ja aiheutti kipuiluakin. Vaikka (tämä tai muu) opas esittää asiat järkevän näköisessä järjestyksessä, se ei tarkoita, että ne pitää tehdä siinä järjestyksessä: "so long as you eventually perform all the tasks, the order is relatively unimportant".

Heti seuraavaksi selvennetään myöskin väikkärin aikana useasti esiin noussutta seikkaa eli lähdetyöskentelyn ja kirjoittamisen suhdetta. Voi ihan oikeasti tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Ja joskus luetaan yhtä lähdettä supertarkkaan ja toisinaan haetaan isosta joukosta yhteneväisyyksiä. Kirjan tarkoituksena on esittää, mikä on mahdollista eikä sitä mitä kaikkien pitäisi tehdä.

Schragin oma määritelmä historialle on ihmisten valintojen tutkiminen: "When historians read words, they want to understand why people chose those words, [...] people's choices about what to do, that is, their actions [...] choices [...] about what to think and feel: their thoughts and emotions." Näin tulee ymmärrettyä se, että asiat olisivat voineet tapahtua toisin, jos olisi tehty muita valintoja. Toiminnanvapaudella on tietenkin rajansa.

Mitä tulee "tieteellisyyteen" Schrag on sitä mieltä, että tieteellisissä teksteissä on samat elementit kuin suurelle yleisölle suunnatussa esityksessä. Suhteet ovat vaan toiset.

Etiikkaosan vinkit ainakin koskevat kaikenlaisia historian esityksiä. Historiantutkijan suurin hyve on Schragin mukaan uteliaisuus. Jos tietää projektin alussa vastauksensa, kyseessä ei ole tutkimus. Olennaista on varoa vahvistusharhaa eli taipumusta kiinnittää huomio vain niihin asioihin, jotka puhuvat alkuoletuksien puolesta. 

Tästä teemasta jatkettiin kirjan toisen osan "kysymykset" ensimmäisessä luvussa "kysymysten kysyminen", jossa Schragin vinkit ovat: (1) valitse aiheita, jotka herättävät ihmettelevän fiiliksen (2) aloita kysymyksellä, äläkä väitteellä (3) kehystä kysymyksesi dialektiikalla. Tässä tuli ensimmäinen vieras sana, mutta eiköhän asia selviä.

Ihmetys voi herätä yhteydestä omaan elämään tai arkielämän asioista. "Mitä tapahtui seuravaksi? Mitä tapahtui tätä ennen? Miltä tapahtumat näyttivät jonkun muun näkökulmasta? Miten samat tapahtumat olisivat menneet toisessa ympäristössä?" On OK aloittaa kysymyksen kehittely lähteestä, mutta mielummin niin, että mielessä on jonkinlainen aiheaihio ja kiinnostuksen kohde. Lähteissä voi myös törmätä aivan toiseen tutkimusaiheeseen. (Dah!)

Jos aloittaa väitteellä, todennäköisesti löytää todisteet. Retrospektiivisesti tämä oli väikkärini tutkimussuunnitelman ongelma ja sen seminaarikäsittelyssä opponentti asiasta  hienon vienosti varoitti, mutta ei mennyt varsinaisesti jakeluun. 

"To avoid such confirmation bias, try to frame questions that truly puzzle you, so that you are as ready to accept evidence for one explanation as for another. If you find yourself, in the course of a project, alternating back and forth between two explanations of the same event, you are likely doing valuable work, and you will be prepared to pick out the crucial evidence that will help you and your readers decide the case." 

(Vastaavaa ongelmaa ei ole ollut omakustanteissani, joiden "tutkimuskysymys" on ollut "mitä voin saada selville tästä aiheesta?".)

Kysymykset voivat koskea faktoja, mutta useimmiten kyse on tulkinnasta. Historiantutkimuksen peruskysymykset ovat miksi, miten ja millä seurauksilla. "The more a story has such a why underneath it, the deeper it will draw the reader."

Sitten se dialektiikka, joka Wikipedian perusteella tarkoittaa suunnilleen vuoropuhelua.  Schrag aloittaa toteamalla, että parhaat tulkitsevat kysymykset koskevat yllättäviä asioita eikä tosiasia ole yllättävä vain siksi, ettei sitä aiemmin tiennyt. Mitä hankalampi asetettu arvoitus on, sitä arvokkaampi sille saatu ratkaisu. 

Dialektiikka tarkoittaa tässä yhteydessä "väittelyä", jolla luodaan jännite. Eli tutkimuskysymys esimerkiksi rakennetaan kahden toimijan, ryhmän tai vaihtoehdon kilpailuna. Kyseessä voi myös olla sisäinen "väittely" eli esimerkiksi tilanne, jossa yksilöllä tai ryhmällä on keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Kevymmässä versiossa kyse on yksinkertaisesti valinnasta kahden vaihtoehdon välillä. Kysymys voi myös olla vaihtoehtoisista selitysmalleista jollekin tapahtumalle. Jännite voi myös syntyä ihmisten sanojen ja tarkoitusten välille ("if you find a significant, consistent pattern of hidden or contested meanings, you have almost certainly crafted a thesis"). Vertailu voi (tietenkin) myös perustua kronologiaan: ennen ja jälkeen. Pointti (jota Schragin antamat esimerkit selventävät huomattavasti) on muokata tutkimuskysymystä päätymättä liian nopeasti väitteeseen.  

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (1/5)

Ei auta itku markkinoilla. Alkusyksystä havaitsin, että kolmen vuoden väitöskirja"opinnot" (Opinahjonihan ei oikeasti tarjoa mitään kursseja tohtori"opiskelijoilleen") eivät riittäneet kotimaisen metodikirjallisuuden ymmärtämiseen. Oli korkea aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja siirtyä itselleni sopivalle tasolle. Tein siis virtuaalisen hypyn Atlantin yli, sillä Yhdysvalloissahan on kummallinen tapa kirjoittaa asioita niin, että tyhmempikin ymmärtää.

The Princeton Guide to Historical Research väittää mainospuheessaan olevansa "The essential handbook for doing historical research in the twenty-first century". Ihan tätä en allekirjoita, mutta kirjan läpiluku ei ollut hukkaan heitettyä aikaa. Jo pelkästään kotimaisista oppaista poikkeava formaatti oli mielenkiintoinen enkä muistaakseni kiroillut lukiessani kertaakaan ääneen, joten lukukokemuskin oli erilainen. Ja kaiken kukkuraksi väittäisin ymmärtäneeni lukemani.

Mikä on huomattavan suuri saavutus, sillä kirjalla on hämmentävän suuri kohderyhmä: 

"historians from middle school through doctoral study and beyond, as well as those who identify not as historians - anthropologists, economists, geographers, political scientists, policy makers, sociologists, journalists, and nonfiction writers - but who want to answer questions about the past."

Kirjan kirjoittajan (Zachary M. Schrag) persoonasta tai pätevyydestä minulla ei ollut mitään käsitystä, mutta sadat viitteet esimerkkitutkimuksiin vakuuttivat siitä, että tiesi jotain. Yhdysvaltain historiankirjoituksessa on tietenkin aivan toisella tavalla valinnanvaraa kuin Suomessa, mutta konkreettiset esimerkit ovat kyllä tervetulleita. Tulee olo, että joku on pystynyt jotain tekemään, eikä puhuta vain lämpimikseen tai perstuntumalla.

Kirja jakaantuu viiteen osaan. Ensimmäisessä määritellään historia ja historiantutkijan etiikka. Toisessa osassa mietitään sitä mitä ja miten kysytään, suunnitellaan tutkimus ja selvitetään aikaisempi tutkimus eli käynnistetään historiantutkimuksen prosessi. Kolmas osa on omistettu lähteille, niiden löytämiselle ja tulkitsemiselle. Neljäs osa käsittelee projektin hallintaa, muistiinpanojen tekemistä(!!), kirjoittamisen rakenteita. Viides osa opastaa tarinankerrontaan, tyyliseikkoihin ja julkaisemiseen, sosiaalisen median käyttöön, konffiin ja yleisöesiintymisiin yms.

Jotta luettu painuisi paremmin päähän, teen seuraavina päivinä nostoja, joista on toivottavasti apua jollekin muullekin.

Märta on Margareta ja tekijät pitää merkitä lähteisiin

Varaan ja lainaan useimmat Suomessa ilmestyvät historiakirjat kirjastosta, mutta e-rit-täin harvoin innostun niitä lukemaan. Niinpä yllätin itseni tavaamalla Mirkka Lappalaisen uutuuden Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta ilman suurempaa vaivaa tai ähkintää läpi ihan kokonaan. Tyyli, jossa lähteiden jättämä tulkintavara oli jätetty näkyviin, miellytti. Verrokkitapaukset olivat relevantteja, eikä niitä ollut liikaa tai joka välissä. Eikä kirja ollut turhan pitkä.

Kannen suljettuani muistista puski Lappalaisen kirjamarkkinointitilaisuus herra-ties-kuinka-monta-vuotta-sitten. Kirja tuolloin oli Maailman painavin raha eli julkaisuvuodesta voisi arvioida ajan kulun, mutta en viitsi. Pointti oli yleisökysymys naiselämäkerrasta, johon Lappalainen vastasi, ettei 1600-luvun naisista ei ole tarpeeksi lähteitä. Mutta kun hän on nyt osoittanut, että muutamasta oikeusjutusta saa kokonaisen kirjan ja Anu Lahtinen on todistanut, että 1500-luvun naisesta voi kirjoittaa elämäkerran...

Apropoo, naiset. Ainoa kohta, jossa Lappalaisen uutuuden lukeminen sakkasi oli luku Nimismiehen tytär (s. 78-82). Lappalainen tekee megaongelman siitä, että mahdollisesti samaa naista kutsutaan kahdella "eri" etunimellä: "Oikeuden kirjuri taas oli sotkenut kaksi nimeä keskenään ja kirjannut vahingossa Märtan Margaretaksi tai toisin päin." (s, 80). Mutku, Märta on Margaretan variantti eikä "eri" nimi. Eli sama juttu kuin Katarina, joka on toisinaan kirjattu Kaisaksi, tai Kerstin, joka onkin joskus Kristina. Mikä ei kuitenkaan (eikä tietenkään) tarkoita, että Lappalaisen löytämät maininnat koskisivat yhtä ja samaa naista.

Lisäksi herne pyrki hienoisesti nenään, kun lähdeluetteloa silmäillessäni huomasin, että Yrjö Kotivuoren kokoama Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 oli kirjattu ilman tekijää. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta avauduin FB:ssä. Tuttavani, joka muisti saaneensa saman motkotuksen, kommentoi, että tekijän nimi löytyy vain, jos avaa viittausohjeen. Ja eihän koulutetetut ammattilaiset sellaista tarvi ja vielä vähemmän on syytä pysähtyä miettimään käyttämiensä kirjallisuuslähteiden alkuperää. 

Niinpä myös kulttuurihistorian professori Hannu Salmen uutuuskirjassa Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 oli sama virh... ratkaisu. Salmi oli käyttänyt myös "Suomen papisto 1800-1920 -verkkojulkaisua", joka on lähdeluettelossa tutkimuskirjallisuuden joukossa eikä Kotivuoren Ylioppilasmatrikkelin tapaan otsakkeen "Tietokannat ja Internet-lähteet" alla. Suomen papisto -sivuston oikean reunan valikosta kohdasta Tekijänoikeudet käy ilmi, että "Aineiston on tuottanut Suomen kirkkohistoriallinen seura - Finska kyrkohistoriska samfundet, ja sen on koonnut VTL Iikko B. Voipio." Tämäkään sivusto ei siis ole pudonnut valmiina taivaasta, vaikka kirkollista teemaa käsitteleekin.

Teemaan päästyä noteerataan vielä, että sekä Lappalainen että Salmi ovat merkinneet verkko-osoitteita painettuihin ja digitoituihin aineistoihin, joita ilmeisesti olivat käyttäneet verkossa. Mutta sisäinen johdonmukaisuus ei ole tarpeen, sillä Salmi ei kerro (painettujen) sanoma- ja aikakauslehtien kohdalla, missä muodossa (paperi, mikrofilmi, digitointi) on niitä nähnyt. Ota tästä nyt sitten mallia ja odota ohjeistusta tietokantojen käytön dokumentoinnille?

Vuodelta 2020 historiaa propagandana

Koska olen viettänyt lapsuuteni 1970-luvulla Nika Bubrovskyn kumppaneineen tekemä ja suomeksi Hanna Niittymäen kääntämä ja täydentämä Protesti. Vastarinnan historiaa tuntui niin ulkonäön kuin esitystavan puolesta tutulta. (Verkossa tavoitettavissa oleva englanninkielinen versio on lyhyempi ja joitakin sen lukuja puuttuu suomennoksesta.) Olen aikaisemmin täällä lastenkirjoja käsitellessäni pyrkinyt arvailemaan tavoiteltujen lukijoiden reaktioita ja myöhemmin nähtyjen somepäivitysten perusteella ollut täysin väärässä. Tällä kerralla en edes yritä.

Loppusanojensa mukaan

Tämä kirja on koottu, jotta voisimme yhdessä pohtia sitä, miten oikeudenmukaisuus on edennyt eri maissa ja eri aikakausina. Nämä ovat "historian oppitunteja", joihin ei ole oikeita vastauksia. Jokaisen on päätettävä itse, mitä niistä ajattelee. (s. 66)

Tähän voin yhtyä täysin. Valitettavasti kirjan aukeamissa, joissa kussakin on aktivointitehtävät ehkä alakouluikäisille, "oikeat" vastaukset tuntuvat ilmeisiltä. Esitetyissä tapauksissa on selvä oikeudenmukaisuutta vastustava pahis ja joku protestoiva taho hyviksenä. Kaikki esitetyt protestit eivät johtaneet toivottuun tulokseen, mutta protestointi esitetään silti tarpeellisena ja mahdollisena.

Ja onhan se sitä(kin). Mutta kun lyhyillä teksteillä tavoitetaan tapahtumista vain vinoutunut siru, kirja näyttäytyy lähes historian väärinkäyttönä. Jos näin, mikä sitten olisi historian oikeaa aktivoivaa käyttöä?

Kuten tästä kirjastakin voi huomata, eri aikakausina erilaisia asioita on pidetty protesteina. Joskus vaikkapa ruuan toimittaminen nälkää näkeville kanssaihmisille on ollut valtaapitävien mielestä protestoimista, kuten kreivi Leo Tolstoi teki. (s. 67)

Äideillä ei ole merkitystä. Piste.

Kannoin tällä viikolla kirjastosta Charlotta Wolffin uutuuden Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. Olisi ollut tilaisuus nähdä miten historiantutkimuksen ammattilainen kääntää sukuhistoriaansa totiseksi yhteiskuntahistorialliseksi tutkimukseksi, mutta jämähdin alkusivuille ja ikivanhoihin fiksaatioihini.

Sivulla 33 Wolff esittelee yhden tarkastelemansa suvun alkuhenkilön:

Carl Magnus Dahlström (1805-1875) itse oli Borgströmin tavoin syntynyt Loviisassa, jonne hänen puutarhurina toiminut isänsä oli muuttanut Ruotsista. Isä kuoli...

Isä oli toisaalta tullut, joten eikö olisi ollut mielekästä tarkastella tai edes mainita äidin mahdollisesti vahvemmat paikalliset verkostot? Ilmiselvästi ei, sillä Wolffin tekstissä äiti ja kaksi nuorempaa sisarta olivat todennäköisesti 12-vuotiaan pojan taloudellisen avun tarpeessa ja muuta heistä ei selviäkään. Samalla linjaa on vedetty Kansallisbiografiassa, jonne artikkelit (2 kpl) kirjoittanut Veli-Matti Pussinen aloittaa 

Carl Magnus Dahlströmin isä, puutarhuri Abraham Dahlström oli muuttanut 1700-luvun loppupuolella Ruotsista Elimäelle ja sieltä edelleen Loviisaan. Isänsä kuollessa 1817 Carl Magnus oli vasta 12-vuotias.

Kuten arvata saattaa, Pussisen artikkeli oli Wolffin kappaleen lähteenä. Lähdepohjaa hieman laajentamalla olisi voitu todeta, että Carl Magnuksen äidinäiti Sofia Helena From oli syntynyt Ruotsinpyhtäällä 1.8.1751 räätäli-posteljoonin tyttäreksi. Ei ihan virkamiestausta, mutta yhteys kirjalliseen kulttuuriin ja mahdollisuus liikkeeseen ja kontakteihin. Sophia Helena meni vuoteen 1779 mennessä naimisiin Strömforsin ruukin vasarasepän Johan Tolletin kanssa ja tämän kuoltua vuonna 1781 avioitui toisen vastaavan (Johan Holmberg) kanssa. Sophia Helena oli siis integroitunut ajan korkeinta tekniikkaa edustavaan liikelaitokseen, joka minitaajamana ja todennäköisesti epävirallisena kauppapaikkana päätien varrella tarjosi runsaasti ihmiskontakteja. Tämän kulttuuriperinnön sai ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Anna Sofia Tollet, joka vuonna 1805 avioitui puutarhuri Abraham Dahlströmin kanssa. Sophia Helenalla oli myös mahdollisuus välittää elämänkokemuksensa suoraan Carl Magnukselle, sillä Sophia Helena Fromin kuollessa tyttärenpoika oli 36-vuotias. (Hutkimuksen "lähteinä" Geni ja Hiski.)

Vastaavasti Wolffista on merkityksellisempää esittää arvelu, että Carl Gustaf Wolffin (1800-1868) isänisä oli ollut kauppias Hannoverissa (s.39), kuin kertoa äidin Brita Fellmanin taustasta.  

Carl Gustafin vanhemmat menivät naimisiin 13.10.1795 Tukholmassa, jossa Johan Diedrich Ludwig Wolff oli Södermanlannin herttuan kamarimuusikko ja Brita Fellman naisille tavalliseen tapaan elinkeinoa paljastamaton "jungfru". Syntymävuotensa stemmaa Piittimessä 17.6.1764 syntyneeseen Brita Fellmaniin eikä ole mielestäni syytä olettaa, etteikö kyseessä olisi sama henkilö. Vanhempansa Anders Fellman (s. 29.10.1732) ja Rebecca Hjellman kävivät papin edessä 12.1.1761. Isä kuoli 13.12.1767. Valitettavasti Piittimen kirjauksissa ei ole titteleitä, mutta jostain yksi sukututkija on keksinyt kutsua Britaa porvarin tyttäreksi ja tämä näyttää mahdolliselta. Isäpuolensa Jonas Sundström oli yhtä epävarman tiedon mukaan porvari Piittimessä.

On siis yhtä mahdollista, että Carl Gustafin äidinisä oli kauppias Piittimessä kuin että isänisänsä oli kauppias Hannoverissa. Mutta vain jälkimmäinen tieto on relevantti selite hakeutumiselle kauppiaan uralle ja menestymiselle sillä.

Paitsi, että... Brita Fellman itse kertoi kesäkuusta huomattavasti poikkeavaksi syntymäpäiväkseen Porin kirkkoherralle 20.7.1767 (RK 1803-08 s. 231). Ja ArkivDigital ilmoitti eilen ilmaisviikonlopusta, joten käytin perukirjahakemistoaan ja varmistin Anbytarforumillakin kerrotun. Rebecka Hjellmanin perukirjassa (Piteå stad Rådhusrätt och magistrat (BD) FIIa:1 (1786-1819) Bild: 531 Sida: 189) ainoa rintaperillinen on toisesta avioliitosta syntynyt tytär. Tukholman kautta Suomeen vuosikymmeniä aiemmin lähtenyt Brita on tietenkin voitu strategisesti unohtaa, mutta varsin mahdollista on myös, että hänet on yhdistetty väärään perheeseen. Valitettavasti AD:n hakemisto ei tarjonnut Anders Fellmanin perukirjaa. 

Pappilan kansliassa

Ihastuksessani pappien ahneuteen maksukeräyksessä ja seurakuntalaisten huonoon käytökseen jumalanpalveluksissa on minulta päässyt unohtumaan pappien työn ja vastuun monipuolisuus. Tähän heräsin selatessani Artur Siegbergin (Alku Siikaniemi) kirjaa Vuoden ovat vierineet. Kulttuurikuvia 1870-luvulta. Siegberg syntyi 1862, joten Kirvun pappilassa vuosikymmenen loppupuolella :

Kansliassa saimme myös nähdä vakavia ja hauskoja kohtauksia, kun pitäjäläiset saapuivat pappilaan asioille. Milloin sinne tuli vanha riitelevä aviopari, joka kertoi kaikki epäsovun salaiset ja julkiset syyt papillensa, meidän kuunnellessamme ovenraosta hyvinkin naurettavia episodeja; toisella kertaa joku renkimies ja piikatyttö ilmoittautuivat vihille, kun morsiamelle oli ennen aikojaan syntynyt lapsi, josta hän vaati sulhasta tilille. Taikka joku vanha ämmä kielevässä lausunnossa kertoi kotikylän juoruja siinä tarkoituksessa, että pääsemällä papin suosioon saisi siitä joitaikin etuja, esim. lievän kohtelun pelätyissä kylänluvuissa taikka papin puoltosanan, kun pitäjän jyväaitasta oli annettava jyväosuuksia köyhille ja vaivaisille. (s. 79)

Pidempi ja värikkäämpi kuvaus on Pekka Pietarinpojan kertomus Päivä provastin kansliassa, joka julkaistiin Savo-karjalaisen osakunnan albumissa Koitar 4 (1885). Ote:

Jopa kopisi porstuassa taas ja ovi loksahti auki eikä siitä tulija saanut ennen hyvää päivää sanotuksi, kun sai oven kiini pysymään, joka aina loksahti auki niinkuin se tavallisesti teki. Provasti ei väsynyt sanomasta jokaiselle että „painaa vaan sitä, niin kyllä se pysyy".
„Minä tulin semmoiselle asialle että jos herra rovasti ois hyvä että meillä ois nyt semmoinen tarvis että minä tarvitseisin sukurikesteriä", sanoi tullut talonisäntä hiljaisen kähisevällä äänellä ja pää vähä kallellaan, seisoen hajalla säärin ja sarkatakki auki.
Tällä lailla se näkvi seisovan kauvan aikaa, kun provasti kirjoitti sukuluetteloa etsien useista vanhoista pölyttyneistä kirjoista nimiä ja vuosilukuja. Vielä sittenkin näki kyökkikammarin ovelta sen siinä uskollisesti seisovan, kun oli ennättänyt käydä siellä ja täällä ja vielä vähiin muuallakin ja tulla montakin kertaa takaisin ja nähdä aina sen uudestaan. Ja ruustinna sanoi siellä että mikähän asiamies se on.

Kuva: Heimo Aspelin, Tuulispää 46/1913

Historiantutkimuksen etiikasta

Yksi eilisessä kuukausiraportissa mainitsemistani verkkokursseista oli jatko-opiskelijoille pakollinen kurssi tutkimusetiikasta. Siinä kuunneltiin videoita ja kirjoitettiin lyhyehköjä reflektioita. Etenin aika rivakasti ja koin oppineeni suhteellisen vähän. Kunnes pääsin lopputehtävään, jossa vähemmän yllättävästi piti vilaista omaa alkutehtävää ja mietiskellä oppimaansa.

Alkutehtäväni sisältö perustui siihen mitä muistin kirjasta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Olin kirjoittanut siis pääasiassa siitä, miten pitää huomioida tutkimuskohteet eli menneisyyden ihmiset ja jossain määrin myös elävät, joilla on menneisyyteen henkilökohtainen suhde.

Kaikkien tieteiden kurssilla etiikka kattoi paljon enemmän osa-alueita. Esimerkiksi huomioonotettaviin tahoihin piti ottaa mukaan toiset tutkijat ja tutkimuksen hyödyntäjät. Häpeäkseni tajusin vasta kyseisen tehtävän palautettuani, etten ollut sidosryhmäksi tunnistanut (mahdollista) tutkijayhteisön ulkopuolista lukijakuntaa. Auts! Näinkö nopeasti unohtuu omat lähtökohdat?

Harjoituksista jäi mieleen myös se, jossa piti kirjoittaa "lista ainakin kymmenestä erilaisesta sepittämisen/ vääristelyn mahdollisuudesta omalla tutkimusalallasi." Lista syntyi melko helposti, mikä mielenlaatuni lisäksi (toivottavasti) kertoo myös historiankirjoittamisen luonteesta. 

1. Arkistoaineiston tuhoaminen tai piilottaminen
2. Viittaus olemattomaan arkistomateriaaliin tai kirjallisuuteen
3. Viittaus aineistoon tai kirjallisuuteen, johon ei ole tutustuttu
4. Olennaisen tutkimuskirjallisuuden ohittaminen
5. Aineiston rajaaminen tarkoitushakuisesti
6. Aineiston tarkoituksellinen väärinlukeminen
7. Aineiston ylitulkinta
8. Tietoisesti harhaanjohtavat ilmaisut
9. Monivaiheinen analyysi, jonka välitulokset eivät ole tarkistettavissa
10. Aineiston käsittelyn kuvaaminen suunnitelmallisempana kuin mitä todellisuus oli

Kyseistä aihealuetta tunteva pystyy toki uudesta tutkimuksesta havaitsemaan, jos merkittäviä lähderyhmiä tai tutkimuskirjallisuutta on sivuutettu. Mutta yksittäisten ylitulkintojen tai yksityiskohtien keksimisen huomaaminen jää sen varaan, että joku älyää niitä epäillä ja viitsii lähteet tarkastaa. Ja jos "lähteenä" on se tutkijan hallussa ollut ja tutkimusuran jälkeen hävinnyt "tietokanta", niin jäljelle jää vain epävarmuus.

Lopputehtävää kirjoittaessani aloin epäillä, etten muistanut Historiantutkimuksen etiikan sisältöä kunnolla. Otin kirjan esille ja sisällysluettelosta totesin, että ainakin tietolaatikoissa laajempi yhteiskunta ja tutkijayhteisö olivat esillä. Jälkimmäisestä muistinkin tekstin, jossa huomautettiin, että muiden tutkijoiden työ pitää tuntea ja siihen viitata. 

Täysin olin unohtanut Marja Kokon osion Plagiointi, kierrättäminen ja muut tiedeyhteisön harhauttamisen menetelmät. Kokko tuntuu asettaneen sanansa varovasti, mutta tuntemaani todellisuutta vastaavat virkkeet "Plagioinnin tunnistaminen ja sen osoittaminen tahalliseksi on historiantutkimuksessa vaikeaa myös tieteenalan luonteen vuoksi. [...] Omien ajatusten erottaminen toisten tutkijoiden tuottamasta tulkinnasta voi olla hankalaa, kun yleisen hyväksynnän saanut tulkinta muuttuu "yleistiedoksi"."

Erityisesti väikkäriä varten olen tutustunut yksittäisen tutkijan vuosien varrella samasta aiheesta kirjoittamiin artikkeleihin ja tutkimuksen kierrättäminen on ollut selvää. Mutta olisiko se vältettävissä, kun/jos jokaiseen julkaisuun käytännössä tarvitsee saman intron? Kokko on todennut, ettei keskustelua siitä, miten määritellään tieto uudeksi ja tiedettä edistäväksi, ole historiantutkimuksen alalla "juuri käyty" eikä minulla ole siitä havaintoja myöskään viime vuosilta.

Kokko otti siis esiin kaksi aluetta, joiden määrittely ja käsittely on hankalaa. Otsikkonsa lupaamia muita harhautusmenetelmiä en löytänyt. Voi tietenkin ajatella, että on itsestään selvää, ettei esimerkiksi ylle keksimiäni syntejä saa tehdä. Mutta etiikkakurssin opetuksia oli myös se, että luottaminen yleiseen hiljaiseen tietoon vie ennemmin tai myöhemmin ongelmiin.

Kuva tuntemattoman tekijän kirjasta The New Book of Nonsense (1864)

Lukkarikoululaisen muistelmat

 

Kirjaston uutuuslistassa osui silmiin Tapiolan aikaisen naapurini nimi. Hän oli toimittanut isänsä Juhani Pohjanmiehen (1893-1959) jäämistöstä löytyneen käsikirjoituksen Risto Kustaanpoika, lukkarikoululainen kuvitetuksi ja jossain määrin kommentoiduksi kirjaksi, jonka tietenkin lainasin.

Hannele Pohjanmiehen mukaan käsikirjoitus on 1950-luvun alusta. Vaikka nimet on pääosin muutettu, kyseessä on totuutta esittävä muistelma 17-vuotiaana Lempäälästä Helsinkiin tulleen nuoren miehen kolmesta vuodesta 1911-1914. Alkusanoista jää epäselväksi, onko käsikirjoitusta muokattu mitenkään. Todennäköisesti ei. Juhani Pohjanmiehen teksti kulkee varmasti ja on nauttittavaa luettavaa.

Heti aluksi on esillä minua kiinnostava teema elämän valintojen tekemisestä ja niitä ohjaavista tekijöistä. Pohjanmies päätyy Helsinkiin riideltyään isänsä kanssa. Hänellä ei ole juuri yhtään rahaa ja ellei tiedossa olisi ollut äidin sisarpuolta, kasvatusvanhempia ja entistä työnantajaa. On vaikea ymmärtää, miten neuvottomalle nuorelle miehelle olisi ilman heitä käynyt.

Täysin sattumanvaraiselta vaikuttaa pyrkiminen Lukkari-urkurikouluun. Pohjanmiehen kertomuksessa valinta perustui vain sattumalta käsiin otettuun sanomalehteen, josta tuli ilmoituksetkin luettua. Olisi luullut työttömän miehen nimenomaan lukeneen sanomalehdistä ilmoitukset ja paremminkin ne, joissa tarjottiin töitä, kuin ne, joissa kerrottiin oppilasvalinnoista! 

Koulunkäyntiä Pohjanmies tietenkin kuvaa ja helposti paljastettavin salanimin myös sen päähenkilöitä Emmy Achtéta ja Oskari Merikantoa. Kurssitovereita ei kirjassa ole yhdistetty peitenimiin, mutta satakuntalaisena täytyy laittaa muistiin, että oppilasluettelon Lauri Jonsson Ahlaisista lienee kämppätoveri Laappa "kansakoulunopettajan poika ja hyvän pianon omistaja", jonka luona Pohjanmies vietti joulun 1913. "Laapan koti oli koulu, mutta sen naapurissa oli pappila", "Laapalla oli neljä sisarta ja yksi veli". Yksityiskohdat stemmaavat Ahlaisten rippikirjassa 1890-1899 s. 227 esiteltyyn kansakouluopettaja Kustaa Edvard Jonssonin perheeseen, mutta koska verkon ylioppilasmatrikkelit loppuvat vuoteen 1907 en saa yksinkertaisesti tarkastettua, kuka sisarista oli ylioppilas ja Pohjanmiehen nuoruudenrakkaus, jonka "silmät olivat suuret ja merensiniset".

Mielenkiintoista olisi myös selvittää todellinen henkilöllisyys Läppäsilmälle, joka omine sanoineen "Nii... mä olen jättäny sen asemahomman. Ny mä vaa istun ja kattelen ja kirjoitan näkemisistän. Ja ain sit jotakki näkke mist passa kirjottaa ku pittä silmäs aukki. Se alkko nii, ett mä kirjoti yhre jutu vähä ku leikkispäitte ja vei se sitt johkus viikkolehtte. Kun se toimituksse miäs ol jutu lukenu nii se paiskas viiskymppise pöyttän ja san, ett kirjottakka lissä, hän kyll' ostta. Ja ny mä olen sitt vaa kirjotellu." (s. 79-80). Jos tulee mieleen 1910-luvulta länsisuomalainen yksisilmäinen lehtikirjoittaja, niin jätä kommentti!

Olisin mielelläni kuullut myös lisää Pohjanmiehen äidistä Anna Vilhelmiina Pepeniuksesta, joka kirjan lopun selitysten mukaan "oli ollut kamarineitinä Kaartin kasarmissa ja toiminut myös seuraneitinä. Hän on kertonut muistojaan m.m. matkoista taiteilija Gunnar Berndtsonin puolison Hedvig Olga Beatricen sekä taiteilija Carl Bengtsin perheen kanssa" (s. 149). Liekö tästä syntynyt Pohjanmiehen ajatus Ateneumiin pyrkimisestä ja kun lukkarikoulun ilmoitus sattui olemaan Ateneumin ilmoituksen vieressä...

Miksi kruununtilasta perintötilaksi?

Petri Talvitien uutuuskirja Taistelu perintökirjasta. Talonpojan, aateli ja kruununtilojen perinnöksiostot 1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa ei ole niin jännittävä ja aggressiivinen kuin pääotsikon ensimmäinen sana antaa ymmärtää. Mutta se ei myöskään ole yhtä mitäänsanomaton kuin kantensa. 

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille suomalaisia juuria tutkivalle. Jokaisella luulisin nimittäin olevan 1700-luvulta ainakin yhdet maataviljelevät esivanhemmat ja useimmilla meillä huomattavasti useampia. Maanluontoa selitetään toki kaikessa peruskirjallisuudessa, mutta Talvitien kirjan luku Maanluonnot on perusteellinen ja selkeästi kirjoitettu katsaus, joka joiltain osin korjaa ja tarkentaa aiempia esityksiä.

Talvitien teksti on kauttaaltaan helposti luettavaa, vaikka kirja on tiedekirja eikä tietokirja. Erityistä iloa siitä on sukututkijoille, joiden juuret ovat eteläisessä ja läntisessä Suomessa, jossa perinnöksiostot ajoittuvat Ruotsin aikaan. Talvitien tutkimus on keskittynyt pikkuvihaa edeltäneen Uudenmaan ja Hämeen läänin alueeseen, mutta luvussa Talonpoikaissääty ja myyntiehdot kuvatut määräykset ja käytännöt koskevat muitakin alueita. 

Itseäni on esimerkiksi (keskeneräisen) Kauvatsa-tutkimuksen tiedonmurusia kerätessä ihmettänyt se, että monilla tiloilla oli sama perinnöksiostopäivä vuoden 1875 maakirjassa. Sivujen 141-142 prosessikuvauksesta opin, että todennäköisesti osa selityksestä on käytännön toiminnan koordinointia, mutta tarkka päivämäärä on sama siksi, että prosessi vietiin loppuun käräjien ensimmäisenä päivänä.

Luvussa Hiljaiselosta ostoryntäykseen koko maan tilastot ovat vain parilta vuodelta ja lähemmin tarkastellaan Hämettä ja Uuttamaata, joista on säilynyt paremmat lähteet. Talvitien johtopäätöksiä toisaalle soveltaessa kannattaa siksi silmäillä 1875 maakirjaa tai lukea paikallishistoriaa, jotta ymmärtää onko tapahtumien kulku omalla tutkimusalueella vastaava vai erilainen. Mutta valtiontalouteen ja maanviljelijään näkökulmaan liittyvät ajatukset koskevat koko Suomea. 

P. S. Aiheesta Talvitie kirjoitti viime viikolla SKS:n blogiin tekstin Mitä jos Jukola olisikin ollut kruununtila?

1700-luvun Suomen Kuka oli kukin

Hannes Tiiran postuumisti julkaistu kirja Hurtasta Porthaniin. Henkilökuvia 1700-luvun Suomesta tuli minulle juuri sopivaksi välipalalukemistoksi väitöskirjaa edistämään. Mitään yllätyksellistä en odottanut, enkä sitä myöskään löytänyt. Tiira esittelee pääosin historiankirjoituksesta ennestään tuttuja henkilöitä ja luulisin, että suuri(n) osa löytyy Kansallisbiografiastamme.

Mutta Tiiran kirja tarjoaa helpommin ja mukavammin luettavan kokonaisuuden kuin Kansallisbiografia. Lyhyehköt henkilöesittelyt on ryhmitelty teemoihin, jotka liittyvät joko historian ajanjaksoon tai tiettyyn toimintoon. Teksti on elävää, mutta ei yliampuvaa Teemu Keskisarjan tyyliin. Kuvitusta on säästeliäästi kunkin osion aluksi ja modernit valokuvat 1700-luvun puukirjoista sekä historian elävöittäjistä toimivat erinomaisesti.

Tiira on ilmiselvästi lukenut paljon ja on osannut olla varovainen esimerkiksi kansallisuusteeman kanssa. Kirjan "1700-luvun Suomeen" on laskettu myös Vanha Suomi, mutta sieltä on esitelty vain kuvernööri Nikolai Heinrich von Engelhardt ja Monrepos'n Ludwig Heinrich von Nicolay. Eikö Viipurissa ollut yhtään merkittävää kauppiasta? 

Vaikka periaatteessa kaiken piti olla tuttua joidenkin tieteentekijöiden ulkomaan matkat tulivat yllätyksenä eli olivat unohtuneet tai jääneet aiemmin huomaamatta. Kiinnitin huomioita myös yksityiskohtiin, jotka olivat tulleet vastaan sanomalehtien läpikäynnissä. Kuten ajatus kotimaisten kasvien haituvista tuotetusta "puuvillasta".

Naiset Tiira on segregoinut yhdeksi osioksi, mutta heitä löytyy muutama toisaaltakin. Ja mielenkiintoisin oli osa Anders Hellantin kuvausta. Tämän "uskollinen avustaja, laitteiden puhdistaja ja taloudenhoitaja 40 vuoden ajan" Brigitta Widte sai testamentilla Hellantin omaisuuden tämän kuollessa vuonna 1789. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin.

Mutta siirtyminen Tiiran tekstistä lähteisiinsä ei ole mahdollista, sillä listaus Kirjallisuutta ei sisällä alkuunkaan kaikkea käytettyä. Tiira viittaa suoraan Kirsi Vainio-Korhosen kätilötutkimukseen, mutta tätä ei löydy listasta kuten ei myöskään Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa, joka mainitaan tekstissä. Jälkisanoista käy ilmi, että käsikirjoituksen muokkaus oli jossain määrin kesken Tiiran kuollessa elokuussa 2019 ja ehkä kirjallisuuslista oli viimeistelemätön. 

Minulla ei ole kuitenkaan tekosyytä olla tarkistamatta edes yksi alkuperäislähde Brigitta Widtestä, jolle verkossa olevat tekstit eivät anna edes syntymävuotta. Tornion rippikirjassa 1780-96 hän on Hellantin kanssa kahden Tornion tontilla 6 1/2. Sukunimensä on tässä kirjoitettu Hvitte ja syntymävuosi on 1728. Perinnöstään hänellä oli (mahdollisesti) hyötyä vain 9 vuotta, sillä hautausmerkinnän mukaan hän kuoli 20.1.1798. Tässä sukunimensä on muodossa Witte. Sillä hakien löytyy verkosta teksti, jonka mukaan Hellantin omaisuus menikin kuninkaalliselle tiedeseuralle. Ristiriita ratkesi näppärästi sanomalehdistä, joissa lapsettomien testamenteista usein oli ilmoituksia. Omaisuus sirrtyi tiedeakatemialle Witte/Hvitte/Widten kuoltua.

Inrikes Tidningar 27.2.1798

Samaisesta verkkotekstistä käy ilmi myös se, miten tiedetään Brigitta Witten osallistuneen tieteelliseen havainnointiin. Vuoden 1764 auringonpimennystä Hellant oli lähtenyt katsomaan Pelloon ja taloudenhoitaja teki havainnot Torniossa. Tästä maininnasta lienee peräisin myös aikamääre 40 vuodesta, sillä Tornion rippikirjoja ennen vuotta 1780 ei ole tallella. Witten hautausmerkinnän tulkitsen niin, että hänen tiedettiin olleen kotoisin Pohjanmaalta.

Rakkautta ja iloa 1600-luvulla

Sattumalta sain kirjastosta lainaksi kaksi uutuuskirjaa 1600-luvun arjesta.

Hanna Kietäväinen-Sirénin Rahvaan rakkaus. Suomalaisen intohimon historia perustuu hänen vuonna 2015 hyväksyttyyn väitöskirjaansa Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700). Takana siis vankka tutkimus ja osaaminen. Onneksi oli kuitenkin löytynyt kustantaja, joka oli suostunut ottamaan mukaan sadat lähdeviitteet, sillä kirjoitustyylin toteavuus on juuri sellaista, jonka koen epäluotettavana, ellen pääse tarkistamaan onko perusteena tutkimuskirjallisuus, yksittäinen käräjäkeissi vai useampia.

Käräjätapauksien yksityiskohtia Kietäväinen-Sirén ei ole tuonut tekstiin, mikä tekee siitä tavallaan helppolukuisempaa, mutta suhteellisen väritöntä. Kunkin kolmen pääosan (Matkalla aviovuoteeseen, Avioelämän arkea sekä Käsitykset rakkaudesta ja rakastetusta) alussa on kertomusmuotoisena yksi tapaus, jonka päähenkilöihin saatetaan myöhemmin viitata. 

Tiivismuotoinen kirja on nopealukuinen ja siihen (ja/tai väitöskirjaankin) kannattaa ehdottomasti arjen historiasta kiinnostuneen tarttua. Parisuhteista on usein kirjoitettu käyttäen lähteenä normatiivisia tekstejä tai 1800-luvulla tallennettua kansanperinnettä. Kietäväinen-Sirénin tuomiokirjoista keräämät käänteet rikastavat kuvaa merkittävästi. Esimerkiksi sukututkijoille kirja tarjoaa ainesta kuvitella mitä mahdollisesti on voinut olla parisuhteiden solmimisen tai päättymisen motivaatioina maaseudulla 1600-luvulta 1800-luvulle. Sekä menneisyyden elämän laajempaankin ymmärtämiseen.

Nuorten seurustelu ja parisuhteen löytäminen ovat teemoja myös Annika Sandénin uutuuskirjassa Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid. Aiempien kirjojensa (Missdådare & Bödlar) tapaan se on jotain tieto- ja tiedekirjan väliltä. Mutta tällä kertaa Sandén on elämän kurjuuden sijaan etsinyt sen iloja. Tämä osoittautui niin haastavaksi, että hän oli laajentanut tuomiokirja-aineistoaan 1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Mutta ei sentään ollut ryhtynyt tavaamaan suomea eli lähdeluettelosta puuttuu niin edellä mainittu Kietäväinen-Sirénin väitöskirja kuin Kustaa H. J. Vilkunan tuotantoa. Ja varmasti Suomessa on tehty muutakin relevanttia tutkimusta.

Verrattuna aiempiin kirjoihinsa Sandénin aiherajaus on löysä. Tämä yhdistettynä lähteiden vähäisyyteen tekee kirjasta tilkkutäkkimäisen. Alussa luvattu ihmiselämän vaiheita seuraava rakenne yllätti toisessa luvussa hyppäämällä vuoden juhlakalenteriin ja kaikenlaista tuli myöhemmin vastaan. Juuri monipuolisuuden takia kirjaan ehkä kannattaa tarttua, mutta itseäni arvelluttaisi vetää siitä johtopäätöksiä ajan tavoista, kun vähäiset esimerkit ovat aivan eri puolilta maata ja tiedän Suomen 1800-luvun tavoissakin olleen merkittäviä eroja. 

Luin Ojasen Juteinin

Ilmeisesti noin 10 vuotta sitten löysin digitoiduista kirjoista Jaakko Juteinin tekstejä ja innostuin suuresti. Leikkeilin niitä blogin täytteeksi, mutta blogitilastosta päätellen ne eivät löytäneet yleisöään.

Sama ongelma on ollut Juteinilla niin omana aikanaan kuin sen jälkeenkin, minkä Eero Ojanen tunnustaa tuoreessa elämäkerrassa Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina. Ojanen on kirjoittaja, jonka kirjat useimmiten saan luettua ja tämäkin oli informatiivinen ja mukava kokemus, jossa harmitti vain hetken, johon palaan vielä.

Kirja on rakenteeltaan selkeä. Mittavimmassa osassa kerrotaan elämäkerta. Viitteitä on säästeliäästi ja niiden muotoilu toisinaan suurpiirteinen, mutta käy selväksi mistä tieto on saatu. Ojanen tuo myös toistuvasti esiin, mitä tietoa ei ole saatavilla. Hän esittää hypoteeseja, mutta ei sorru vahvistamaan niitä perusteettomasti. Aiemman tutkimuksen kanssa "keskustellaan", kuten akateemisessa maailmassa tavataan sanoa, eli sitä käsitellään kriittisesti ja tuodaan esiin erilaisia tulkintoja ja näkemyksiä. Harmillisesti sukututkijoiden panos Juteinin vaimon taustan selvittämiseksi jää epäselväksi, sillä kyseinen loppuviite on tipahtanut kyydistä (s. 99, 219).

Ojasen ensisijainen kiinnostuksen kohde on Juteinin kirjallinen toiminta. Viipurin maistraatin arkisto on lähdeluettelossa, mutta tekstin ja ympäripyöreiden viitteiden perusteella jää mielikuva, että esimerkiksi Juteinin asianajotoiminnassa olisi vielä jotain selvitettävää ja tietokirjailijan resurssointiin sopimattomalla läpikäynnillä saattaisi selvitä jotain muutakin.

Ojanen haluaa nostaa Juteinia, mutta elämäkerran kohdalla tässä ei menty överiksi. Harmitukseni hetki oli kirjan toisen, Juteinin tuotantoa esittelevän osan alussa, jossa käsitellään runoa Arvon mekin ansaitsemme. Ensimmäisessä säkeistössä miehet eivät makaa vaan kyntävät, toisessa Suomen poika on pellollansa, kolmannessa puhutaan opinteillä oppineista eli ajankohtana miehistä ja neljännessä sitten "Suomen tytön poski-päihin / weri waatii kukkaset". Ojasen mukaan neljäs säkeistö "tekee kokonaisuudesta tasapainoisen" ja "Miesten ja naisten tasapuolinen käsittely on Juteinin tuotannossa ominaista" (s. 156). Käsitykseni tasapainosta ei ole kolme säkeistöä toimijuutta ja yksi ulkonäköä yhdistettynä hyveellisyyteen.

Kirjan lyhyimmässä kolmannessa osassa käsitellään Juteinin jälkimainetta. Itse haluaisin muistaa (ja siksi sen tähän kirjoitan), että Juteini kirjoitti vuonna 1840 runon nuijasodasta (s. 129). Enemmän Ojanen kirjoittaa Juteinin runosta Suomalainen (1816), joka hänen mukaansa "on ensimmäinen kerta, kun Suomen historia on kuvattu suomen kielellä jonkinlaisen kokonaisesityksen muodossa". Tämä "esittää selkeän kansallisen historiatarinan, joka kuvaa suomalaiset sitkeinä selviytyjinä kovien luonnonolojen, talven pakkasten ja ennen muuta hallan keskellä. Sotaista historiaa ei korosteta niinkään paljoa, vaikka vihollisten retket mainitaankin." (s. 179)

Nämä runot ja muut Juteinin tekstit voi lukea hänen kootuista teoksistaan, jotka fraktuuraa tavaamatta ovat verkossa vuonna 2009 toimitetetussa julkaisussa.

Passit 1600- ja 1700-luvulla

Anna-Brita Lövgrenin kirjassa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kustaa Vaasan jälkeinen aika käsitellään teemoittain ja keskityin tietoon sisäisistä passeista. Joista puhuttiin suomeksi viimeistään 1700-luvulla, sillä Kotuksen Elävät päät-blogissa Elina Heikkilä kirjoitti helmikuussa matkasanastosta

Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.

Skoonessa kersantin vaimon
vuonna 1726 saama passi Poriin
Tukholman kaupunginarkisto

Rahaan ja lahjuksiin saattoi yrittää nojata, mutta Lövgrenin mukaan erityisesti 1600-luvun alussa rajakontrollista pidettiin huolta. Ensimmäisen vieraan näkijän piti huolehtia tämä nimismiehen eteen, joka puolestaan kuljetti voudille, joka tarkisti paperit ja kuulusteli ja tämänkin jälkeen jatkettiin käskynhaltijan eteen. Oli syytä pelätä vakoojia ja ulkomaisia vihollisia. Ja sodan aikoina sekä muissa epävarmuustoilanteissa pyrkiä estämään epävirallisen tiedon liikkuminen. Ja kun tietoa liikuttivat ihmiset, tiedon liikettä rajoitettiin rajoittamalla ihmisten liikettä.

Myös kestityksen ja kyydityksen jakeluun 1500-luvulta tuttuun tapaan käytettiin edelleen erilaisia merkkejä, joita väärennettiin ja uusittiin solkenaan. Kun kestikievarilaitos saatiin pystyyn, piti passia näyttää kyydin saamiseksi. Kaikki eivät olleet oikeutettuja kyytiin.

Lääninhallinnon uudistuksen jälkeen vuodesta 1634 maaherrat olivat ensisijaisia passien antajia. Mutta ne kaupunkilaiset, jotka eivät asuneet maaherran residenssikaupungissa, saivat passin maistraatilta. Maaseudulla asuneen rahvaan elämää helpotettiin vuonna 1739 niin, että kaukana residenssikaupungista asuvat saivat passinsa kruununpalvelijalta eli alemmalta virkamieheltä, joka lähetti maaherralle tiedot antamistaan passeista. Mutta säätyläisten piti käydä maaherralla aina.

Kruununpalvelijaa ei FHO:ssa tarkasti määritellä ja termi ymmärrettiin vaihtelevasti myös 1700-luvulla. Niinpä 1750 todettiin, että uudessa käytännössä oli vaikea valvoa, että matkaan lähteneet palasivat kotiinsa. Maaherrat vaativat, että passeja saisivat antaa vain kruununvoudit, eivätkä nimismiehet, neljännesmiehet tai lautamiehet(!). Lövgren toteaa tämän todistavan siitä, että yleisesti ja joillakin virkamiehilläkin oli käsitys, että kenen tahansa jotain valtaa pitävän auktoriteetin kirjoittama todistus riitti. Sesonkityötä varten papilta saatu mainetodistus muistutti niin paljon passia, että nämä menivät toisinaan sekaisin.

Passeista ei koskaan ollut yhtenäistä lainsäädäntöä, vaan asetuksia annettiin koetun tarpeen mukaan. Näin ollen jäi monille, ellei kaikille, epäselväksi milloin passia tarvittiin kotimaassa kulkiessa. Lövgrenin löytämien esimerkkien valossa läänin rajan ylitys oli merkittävää ja paperit kannatti pitää kunnossa erityisesti rannikolla ja rajoilla. Kun matkan varrella oli kaupunki niin passia piti mennä näyttämään maistraatille tai maaherran kansliaan.

Kotiin päästyä passi olisi pitänyt palauttaa antajalleen, mutta on epäselvää missä määrin tätä tapahtui eli kuinka hyvin liikkumista oikeasti valvottiin. Lövgren on vetänyt arkistoissa säilyneistä passista johtopäätöksen, että olennaisinta oli tilattomien ja irtaimen väen hallinta, sillä näiden passeissa oli eniten merkintöjä. Tai ehkäpä heillä oli eniten pelättävää ja siksi huolehtivat kirjauksien saamisesta?

P.S. 1700-luvun käytännöistä kerrottiin jotain jo vuonna 2011 Släktbandin jaksossa, joka on edelleen kuunneltavissa, latauslinkki sivun alareunassa.

Passit keskiajalla ja 1500-luvulla

Kauan odotin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) Kansalliskirjastoon ja melkein yhtä kauan meni siihen. että sain aikaiseksi sen lukemisen. Vaikka passien historia on kiinnostanut pitkään ja kirja oli sekä lyhyt että selkeästi kirjoitettu. Suorituksen muistoksi referoin sisältöä parin postauksen verran.

Lövgrenin viimeistellessä kirjaansa pakolaiset olivat päivän polttava aihe, joten hän aloitti rinnastuksella nykyaikaan, jolloin paperittomilla ihmisillä on olemattomat oikeudet verrattuna pohjoismaisen passin kantajaan. Ja jossa mietitään laillisesti maahan tulleen oikeutta kerjäämiseen tai työn tekoon. Lövgren toteaa, että passeissa on kyse siitä, miten yhteiskunnan halutaan toimivan.

Lövgren olisi voinut myös käyttää klassikkoa "jo muinaiset roomalaiset", mutta vasta myöhemmin hän huomauttaa, että keisarillisten kuriirien tunnuskirje tractoria oli eräänlainen passi. Käytännöistä Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Lövgren ei anna esimerkkejä, mutta varmaankin heti kun saatiin jonkinlaista hallintoa pystyyn ja kynä käteen, tärkeimmät matkaan lähtijät saivat asiakirjoja mukaansa.

Skandinaviasta Lövgrenin varhaisin esimerkki oli Alsnön sääntö, jossa 1200-luvun lopussa sovittiin, että vain kruunun asioissa liikkuvilla oli oikeus vaatia korvauksetonta kestitystä muulta väestöltä. Todisteeksi vaadittiin "vårt brev". Vuosisadan vaihduttua Norjan kuningas vaatii ulkomailta tulleilta toimijoilta oman maansa hallitsijalta todistuksen, vittnesbördsbrev. 

Pyhiinvaellukselle Eurooppaan ei sopinut lähteä ilman kirkkoherran tai piispan latinaksi kirjoittamaa suosituskirjettä. Tukholmaan 1400-luvulla tulleet ulkomaiset kauppiaat eivät saaneet lähteä kaupungista toisaalle Ruotsissa eivätkä kotiinsa ennen kuin vouti ja pormestari olivat antaneet (todennäköisesti kirjallisen) luvan. Ajan teksteissä mainitaan sana vägabrev kuvainnollisessa käytössä ja kun se on seuraavalla vuosisadalla passin synonyymi, Lövgren olettaa tienkäyttölupakirjeen jossain määrin yleiseksi käytännöksi 1400-luvulla.

Passeista alettiin Euroopassa puhua 1400- ja 1500-luvun vaihteessa. Aiempi lupakäytäntö laajeni ja siitä tuli osa syntymässä olleiden kansallisvaltioiden hallintoa. Ruotsiinkin omaksuttiin eurooppalainen sana passeport, joka lyheni 1550-luvulla pelkäksi passiksi. 

Elettiin Kustaa Vaasan aikaa, jolloin oli syytä pelätä niin ulkoisia kuin sisäisiäkin vihollisia samalla kun hallinto kehittyi ja kirjallistui. Kuninkaallisesta registratuurasta eli kirjerekisteristä on havaittavissa passien jatkuva lisääntyminen.

Vuonna 1555 registruuran mukaan kaikeille voudeille lähetettiin ohje, joka valaisee kuninkaan tahtoa.
Rajanylittäjiltä piti saada tieto henkilöllisyydestä ja liikkumisen syystä. Sisämaassa piti sekä koti- että ulkomaisten liikkujien pysyä yleisillä teillä. Kauppiailla piti olla lupakirje kotikaupungistaan ja sitten kultakin voudilta, jonka alueen kautta kulki. Maankulkijat, joilla ei ollut palvelussuhdetta piti vangita. Neljä vuotta myöhemmin suunniteltiin passipakkoa kaikille tiellä liikkuville.

Siitä miten hyvin, tai siis huonosti, systeemi toimi vielä vuonna 1539, kertoo se, että kuninkaan luo tulla tupsahti Tanskan kuninkaan edustajia ennen kuin yksikään tien vartta vartioiva taho oli saanut sanaa eteenpäin.

Vihollisten, vakoojien, kapinannostattajien, huhujenlevittäjien ja kaupan valvonnan lisäksi passeilla oli tarkoitus entiseen tapaan rajoittaa kestityksen ja kyydityksen väärinkäyttöä. Vuonna 1538 on puhe erityisestä Ruotsin vaakunalla koristetusta hopeisesta virkamerkistä, jota kannettaisiin rinnalla todistamassa kuninkaan ja kruunun asioilla liikkuvan oikeuksista. Tällaisella merkkikäytännöllä oli esikuva Saksassa. Mahdollisesti hopea osoittautui tarpeeseen turhan tyyriiksi, sillä vuodesta 1547 passin rinnalla tekstittömänä tunnusmerkkinä on virkamerkin sisältämä budbössa. Joka mahdollisesti sisälsi hopeisen virkamerkin?

Sanan budbössa suomentaa SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok lähetinkoteloksi tarjoamatta lähdetietoa. "Vaakunalla varustettu kotelo, jossa lähetti piti kirjeitä ja joka toimi myös lähetin tunnuksena." Näiden tekeminen ei liene ollut ylettömän vaikeaa, sillä se hajautettiin voudeille, jotka saivat mallikappaleen kopioitavaksi. Kopiointi onnistui siis muiltakin ja Kustaa Vaasan käsityksen mukaan jotkut aatelin edustajat olivat kestitysetuja väärinkäyttääkseen näin tehneetkin. (Kuvaa laitoksesta ei sanalla verkosta löydy.)

Myös passien väärennös varmasti onnistui, vaikka tietoa on vain epäonnistujasta, joka 1500-luvun lopussa jäi kiinni sinetin uudelleenkiinnityksestä. Onnistuminen ei olisi ihmeteltävää, kun passeilla ei ollut sen kummempia muotovaateita kuin, että niissä mainittiin matkustajan tai isomman joukon vastuuhenkilön nimi, matkakohde ja toisinaan matkan syy. Passeja kirjoittivat kuninkaan kirjurin lisäksi käskynhaltijat ja voudit, kaupungeissa pormestarit ja raati.

Kuva: Eleanor Fortescue-Brickdale kirjaan "The sweet and touching tale of Fleur & Blanchefleur; a mediaeval legend" (1922)

Naistaiteilijat kolme kertaa piirrettynä

1) Lokakuussa käsissäni oli Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit ja totesin "Ilmeisesti taide(kuva)kirja toimii, kun tehtiin toinen osa. Minulla on vaikeuksia hahmottaa lukijakuntaa."

2) Joulukuun alussa sain kirjastosta Reetta Niemensivun sarjakuvan Maalarisiskot, jonka keskiössä ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Erityisesti kuvataan heidän oleskeluaan 1880-luvun Pariisissa, korostaen naisten asemaa. Niemensivun alkutekstin mukaan "Albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin". Historian kuvaus tuntui uskottavalta ja lukukokemus oli kevyehkö ja mukava.

3) Annukka Mäkijärven kuvittama ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittama Ellen T. nojaa Schreckin Ellen Thesleffistä kirjoittamaan elämäkertaan Minä maalaan kuin jumala eli faktapuoli kirjassa lienee kunnossa. Esitettäväksi on valittu aika Pariisissa, jossa on samoja teemoja kuin Maalarisiskoissa, Firenzessä sekä kesäpaikassa Murolessa. Mäkijärven kuvallinen ilmaisu on taiteellisempi ja monipuolisempi kuin Niemensivun kirjassa, mutta helposti ymmärrettävä myös sarjakuviin tottumattomalle.

Ja lisää on tulossa

Taina Hakala points out the problems women had during the 1800s as an aspiring artist. She's working on a comic of Helene Schjerfbeck. #sarjakuvat #comics #nsu #comicsandFeminism @sodertorn pic.twitter.com/JEGxCxbQ49

— Katja Kontturi (@KatjaKontturi) February 20, 2020