Kokemäeltä Amerikkaan, osa 72

Kokemäeltä lähtenyt 22-vuotias Frans Anonen tuli New Yorkin satamaan Caledonia-laivalla Glasgowsta 12.5.1907. Ilmoitti vastaanottajakseen ystävänsä Weini Ruittilan Minnapoliksessa. Samasta miehestä lienee kyse ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortissa, joka täytettiin Pohjois-Dakotan Dickeyn kauntissa nimellä Frank William Anonen ja syntymäajalla 15.4.1885. Tämä Frank nimittäin ilmoitti lähimmäksi omaisekseen Hjalmar Tanskilan, joka kuulunee lisätä jo esiteltyyn Tanskilan sisarussarjaan.

Vai kuuluuko saapujalle kuitenkin ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortti Washingtonin osavaltiosta nimellä William Anola ja syntymäajalla 4.2.1885. Tuolla päiväyksellä syntyi Kokemäen Ylistarossa Frans Wilhelmi, jonka vanhemmat olivat Anosen Torp. Vävy Frans Enok Erlantinpoika ja vaimonsa Stina Juhontytär. Washingtonin Williamin vaimo Mina oli jäänyt Kokemäelle.

Päivämäärän kääntyminen ei olisi ihme, joten Minnesotassa 5.2.1961 kuollut William F. Anonen, jolle on ilmoitettu syntymäpäiväksi 2.4.1885 lienee Washingtonissa kutsuntakortin täyttänyt mies. Minnesotassa kuollut on varmaankin samassa osavaltiossa kansalaisuushakemuksen vuonna 1937 täyttänyt William Anonen.

Yksi, kaksi vai kolme miestä? Vuoden 1930 väestönlaskentaan kirjattiin Frank Anonen, joka vaimonsa Julian (syntynyt Suomessa ja tullut Amerikkaan 1921) ja kahden Minnesotassa syntyneen poikansa asui Washingtonin osavaltiossa. Väestönlaskennassa mainitut pojat Maurice William (s. 23.1.1921 k. 27.3.1987) ja Harry George (s. 17.6.1922 k. 7.3.1996) elivät lopun elämänsä Minnesotassa.

Jos Julia oli Harryn äiti, hänen tyttönimensä oli Bergman. Vaasalainen Julia Bergman tuli New Yorkin satamaan 21.12.1920 suuntana Minneapolis eli on todennäköisesti oikea henkilö. Julia Maria Anonen kuoli Minnesotassa 18.5.1981.

Väestönlaskennasta 1920 löytyy Minneapoliksesta pariskunta William ja Lizzie Anonen. William tullut maahan 1909 ja Lizzie 1911. Jos Lizzie on Mauricen äiti, hänen tyttönimensä on Paavola. Lizzie Anonen kuoli Hennepinin kauntissa 9.4.1921 eli William on tämän jälkeen voinut avioitua Julian kanssa. Hennepinin kuolleissa on myös Ida Anonen 22.1.1921. Williamin ja Lizzien tytär?

Miesten selvittämiseksi tarvittaisiin ainakin osuma 1910 väestönlaskennasta tai mielummin vielä muutama kuolinilmoitus.

Lähteet:
Kokemäen kastetut
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_893; Line: 30; .)
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Dickey County, North Dakota; Roll 1819408; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Minneapolis Ward 4, Hennepin, Minnesota; Roll: T625_833; Page: 10B; Enumeration District: 69; Image: 742.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Aberdeen, Grays Harbor, Washington; Roll 2488; Page: 11B; Enumeration District: 1; Image: 24.0.)
Minneapolis Naturalizations, 1890-1965
Minnesota death certificate index
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Kittitas County, Washington; Roll 1991652; Draft Board: 0.)

Kuinka suuret sukulaiseni löysin?

Isävainaajani oli hyvinkin omituinen mies. Ollen harvapuheinen luonnoltaan, ei hän konsaan paljon juuri omasta sukuperästään ilmoitellut. Sen me vaan perheen kesken kahdenkymmenen vuoden ajalla saimme häneltä ongituksi, että hän oli torpparin poika S— n pitäjästä; että hänellä oli kaksi veljeä Heikki ja Matti, joista jälkimäinen oli kuollut Aunukseen ja edellinen eli ylsinäisenä kotikylässä; vielä oli hänellä sisar Kaisa, jonka piti olla naimisessa erään kylän sepän kanssa ja että tällä parikunnalla oli muutama lapsi. Niin, sen hän meille hädin-tuskin ilmoitti ja sitte — kuoli hän.

Näin alkaa Savonlinna-lehden kesän 1876 jatkokertomus Kuinka suuret sukulaiseni löysin?. Ei ole kovin pitkä ja on hyvää luettavaa kaikille niille, jotka harrastavat sukututkimusta siinä toivossa, että pääsevät luomaan suhteita eläviin sukulaisiin. Lukemisen helpottamiseksi kirjoitin koko jutun puhtaaksi.

vali-vali, eikun... kiitos

Tekisi mieli vieläkin marmattaa Arkistolaitoksen keskiviikkoisesta tiedotteesta, jonka järkevyys ei mennyt jakeluun. Miksi valtakunnallisia aineistoja pitää hajasijoittaa pitkin laajaa maatamme, niin että yhtä tutkimusta varten saa juosta puolella tusinalla paikkakunnalla? Arkistolaitoksella salainen diili VR:n kanssa? Ja sitten vielä joku valopää "joopee" kommentoi "Käsittääkseni siirrettävä aineisto on jo digitoitua materiaalia". Haista poitsu (vaikutti miehen tekstiltä) sikalan takapiha. Ei meinaan todellakaan ole. (Eikä kyseinen materiaali varmaankaan (toivottavasti!) myöskään digitoinnin prioriteettilistalla.)

En uskalla ajatellakaan, mitä seuraavan vuoden siirrot tulevat olemaan. Lentävätkö kaikki läänintilit pitkin valtakuntaa? Sijoitetaanko sota-arkiston sisältö Ouluun? Jälkimmäisessä olisi sentään logiikkaa - kokonaisuus yhteen paikkaan - eli tuskin listalla.

Mutta täytyy hengittää syvään ja olla kiitollinen. Kiitollinen KA:n keskiviikon ilta-aukioloajasta - niin kauan kuin sitä kestää. Kiitollinen Pertti Vuorisen asiantuntevista neuvoista. Kiitollinen Urho Kekkoselle, jonka kirjoittaman pöytäkirjan ote ilahdutti keskiviikkona avaamassani arkistolaatikossa.

Ja muistaa kiittää (kyllä, olen kirjoittanut tästä aiemminkin) niitä, joilta saa apua. Jokin viikko sitten loppui vuoden kestänyt sähköinen kirjeenvaihtoni paikallishistorian kirjoittajan kanssa. Palasin tällä viikolla miettimään sitä mikä minua tuohon aktiviteettiin motivoi. Alussa se, että halusin osoittaa pätevyyteni. Mutta pidemmän päälle aidon oloiset kiitokset lähes jokaisen vastaukseni kuittaukseksi.

Kannattaa kiittää myös yrittämisestä, vaikka arvo olisi mitätön. Maanantaina olin kuuntelemassa esitelmää ja sain päähäni lähettää esittäjälle pari varsin merkityksetöntä tiedon rippua. Seuraavana päivänä tuli kiitoskuittaus ja minulle jäi mukava olo, vaikka henkilö ei olisi tiedoistani todellisuudessa välittänyt hiukkaakaan. Sen sijaan se sisämaan dosentti, jolle lähetin mielestäni ihan oikeasti arvokkaan vinkin kaksi viikkoa sitten, eikä ole... ai niin, valitusosuus oli jo alussa.

Kiitoksen voimasta oli hyvää tekstiä tällä viikolla Gurumarkkinoinnin blogissa.

Suomalainen jätti Pariisissa 1644?

Yllä oleva ote on vuonna 1753 painetusta kirjasta The Second Volume of letters Writ by a Turkish Spy, Who liv'd Five and Forty Years Undiscover'd at Paris: Giving an Impartial Account to the Divan at Constantinople, of the most Remarkable Transactions of Europe: And, Discovering several Intrigues and Secrets of the Christian Courts (especially of That of France) Continued from the Year 1642, to the Year 1682. Written, Originally, in Arabick, Translated into Italian, and from Thence into Englidh, by the Translator of the First Volume.

Englanniksi käännettynä on siinä esitetty Lubano Abusei Saadille osoitettu kirje, joka on päivätty 7:nnen kuun 5:ntenä päivänä vuonna 1644. Turkkiin ilmoitetaan, että Pariisin hoviin on saapunut 8 jalkaa pitkä suomalainen, joka muistuttaa titaanien poikaa. Mies ei ollut ainoastaan pitkä vaan myös vahva haastaen ranskalaisia kanssaan painimaan kaksi kerrallaan.

Kirjoittaja on nähnyt jätin kannattelevan kaksi 10-vuotiasta poikaa suorin käsivarsin, kävelleen näin 60 askelta ja laskeneen pojat alas näyttämättä minkäänlaista rasitusta. Hän ei ollut heti palaamassa koti-Suomeen vaan sanoi aikovansa mahdollisesti Turkkiin.

Pariisin hovista ehkä olemassa muutakin aineistoa, jossa mies mainittu? Tottahan olisimme koulussa aurinkokuninkaan yhteydessä jätin olemassaolosta kuulleet, jos sellainen oikeasti Suomesta oli lähtenyt? (Huomautettakoon rehellisyyden vuoksi, että Ludwig XIV oli kruunun saadessaan vuonna 1643 4-vuotias eli ei paljoa isompi kuin oheisessa Wikipediasta löytyneessä muotokuvassa äitinsä kanssa. Hänet olisi suomalainen jätti nostanut varmaan yhdellä sormella.)

Luin Sivistystä

Onnekas verkkoharhailu heitti minut Sivityksen pariin. Se on Kansanvalistusseuran ja Kansalaisopistojen liiton julkaisema "ammattimedia vapaassa sivistystyössä toimivalle ja alan päättäjälle. Se on oppivan elämäntavan asialla."

Näkökulmissa Eero Ojanen oli alkuvuodesta kirjoittanut ITE-tutkimuksesta (tätä en siis ollut lukenut kun kirjoitin muutama kuukausi sitten ITE-taiteen ja harrastajatutkimuksen yhteneväisyyksistä!):

Mikä on se taho, joka kerää yhteen tutkimustietoa, jota tuotetaan perinteisten tiedeinstituutioiden ja tutkimuslaitosten ulkopuolella? Miten ihmisten itse tekemää tutkimustyötä voidaan tukea, organisoida ja tehdä tunnetuksi mahdollisimman monella alueella? Se jos mikä on osa tämän päivän kansansivistystä, kirjaimellisesti.

Taas kerran Ojaselta fiksua tekstiä!

Sivuilta löytyi arvio Heli Hulmin kirjasta Saattaen vaihdettava, jota itse vielä odottelen kirjaston varausjonosta.

Anneli Kajannon kirjajutuissa oli paljon kivaa. (Missä tämän rss-syöte?) Kajanto oli lukenut historiaa Suomen ulkopuoleltakin, mutta tämän blogin puitteissa linkitettäviä ovat kirjoitukset

• Viena I, Vuokkiniemen naiset (Maija Myllykangas: Äitisemme Vuokkiniemi)
  
• Aika velikultia (Antti Tuurin Suuri asejuna Pietarista ja Suuri viljajuna Siperiasta)
• Valistus on viritetty (Muistojen koulutaulut)
• Tuurin sotaretket (Antti Tuuri: Rata)
  

Tekstissä Historian avaajat Kajanto käsitteli historian popularisointia:

Kauan eläköön historian tapahtumia popularisoivat historiantutkijat! Ilman heitä käsityksemme historiasta jäisi kovin pintatasolle ja luurankomaiseksi ja monelta osin vääristyneeksikin.

Teksti ja kirja tienhaarassa II aloittaa paljastuksella

Vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura on ollut kansallisesti merkittävä aikuisille suunnatun valistuskirjallisuuden levittäjä ja julkaisija. Se tuotti vuosikymmenten ajan yleistajuista "halpahintaista kirjallisuutta" silloisen lukevan yleisön käsiin. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lukijat olivat papistoa, kansakoulunopettajia, virkamieskuntaa ja valistuneita talonpoikia.

Tuota kirjallista aarteistoa säilytetään yhden rakennuksen pommisuojassa. Arvioni mukaan pari kolme säätiön palkkalistoilla olijaa on tietoinen sen sijainnista. Muut, eri vuosina säätiöön tulleet, eivät ole historiallista kirjastoa nähneet, eivät edes luetteloa siellä säilytettävistä kirjoista ja – pahoin pelkään – usea ei ole kirjojen olemassaolosta kuullutkaan.

Mistä päädytään kokoelmaan digitointiin, jota KVS-kalenteria joskus selanneena lämpimästi kannatan!

Toivon, että Kansanvalistusseura tekee oman suunnitelmansa ja on siinä yhteydessä keskeisiin kansallisiin toimijoihin. Uskon, että kulttuuritietoisista säätiöistä – Suomen Kulttuurirahasto ja Alfred Kordelinin säätiö etunenässä – löytyy tahtoa ja viisautta lähteä tukemaan hautautuneiden aarteiden digitoimista ja saattamaan ihmisten ulottuville, paljolti myös omina hankkeinaan.

Digitointi voisi ensivaiheessa koskea autonomian ajalla julkaistua, siis vuosia 1874–1917. Hurmaava tähtäin olisi kulttuurisen suururakan saattaminen valmiiksi itsenäisyyden juhlavuonna 2017.

Tulevaisuuteen katsojat Kansanvalistusseurassa ovat sen velkaa menneisyydelle.

(Kolme huutomerkkiä yhdessä postauksessa. Kylläpäs sivistys on innostava asia.)

Luin sanomalehtivuosikerran

Opiskeluihin liittyvän tutkielman puitteissa tuli välttämättömäksi selata Lallin vuosikerta 1928 läpi. Olin aiemminkin kokeillut ja tiesin, että siihen kuluu aikaa. Tässä tapauksessa seitsemisen tuntia ja kyse on pienehköstä paikallisesta lehdestä, joka ei ilmestynyt ihan joka päivä.

Kannattiko? Tutkielman kannalta ehdottomasti, ainakin tunti edellä mainitusta ajasta meni muistiinpanojen kirjoittamiseen. Mutta entä jos olisin ollut liikkeellä yleisemmällä paikallis- tai henkilöhistoriallisella kiinnostuksella?

Sukulaisistani sain tietää, että yksi isotätini sai ensimmäisen palkinnon maatalouskerhon näyttelyssä. Ja mummon tädin mies mukana Kokemän konserttikannatusyhdistyksessä (monen muun asian lisäksi). Eli henkilötutkimuksellisesti ei kovin hedelmällistä, ellei tiedä mitä on hakemassa. Se, mistä kannattaa - aiemman kokemuksen ja tämän testauksen perusteella - yrittää on tasakymmensyntymävuosien aika. Paikkakunnan merkkihenkilön määrittely voi yllättää: Lalli esitteli 23.8.1928 Pappilan Sannan, kirkkoherran uskollisen palvelijattaren. Toinen 80-vuotias Kokemäeltä oli Kalle Askola, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Hän oli uskonnon ihminen ja oli 1926 saanut kunniakirjan opetuksestaan (Lalli 13.10.1928).

Paikallishistoriaa sanomalehden sivuilta tietenkin löytää. Oli käräjäraportteja, koulun avauksia ja keskustelua uimaopetuksesta. Lisäksi, koska sisällissodasta oli 10 vuotta, aika monta juttua tuolloisista tapahtumista (esim "L. L-i: Kauvatsan ryssiä tervehtimässä" 2.2. & 3.2.1928, Kokemäen suojeluskunnan synty ja toiminta ennen vapaussotaa 17.4.1928).

Mutta oli myös satunnaisempia katsauksia menneisyyteen, joita Lalli julkaisi melko suuressa mittakaavassa kun jollain paikkakunnalla järjestettiin iso näyttely tai kokous. En ole tarkistanut kuinka hyvin näitä on sisällytetty Paikallishistorialliseen bibliografiaan, mutta epäilen, että jotain on jäänyt rannalle. Muistiin kirjoittamani esimerkkejä:

• 20.1., 22.1., 24.1., 25.1.1928 Edv A. Myllymäki: Piirteitä Ikaalisten pitäjän historiasta II-V (Osa I meni silmieni ohi)
• 6.7.1928 Aura Mittler: Sivistysolot Eurassa n.s. vapaudenajalla v. 1721-1771
• 22.9.1928 Kustaa III Köyliössä
• 27.11.1928 Mitä Lapin museossa olevat vanhat kirkkokuulutukset kertovat
• 15.12.1928 Huhtamon taloihin tutustumassa, Huhtamon historiasta ja talouselämästä

Ja tuossa siis ei suinkaan ollut kaikki.

Miehestä paperilyhtyyn ja eteenpäin

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Robert Olof Lagerborg. Hänellä ei ole tätä kirjoittaessani edes Wikipedia-sivua, mutta Kansan Ystävä julkaisi 25.11.1882 kuvan, lähes sivullisen hautajaisselostusta ja puolen sivun muistokirjoituksen, jossa todetaan

"Loppuvuodella 1861 alkoi Helsingfors Dagblad tulla ulos ja sen toimittajoiden joukossa oli Robert Lagerborg, joka jo sitä ennen oli astunut esiin kirjailijana lehdessä, joka ilmestyi nimellä Papperslyktan."

Jotain tuttua siis. Papperslyktanin vähäiset vuosikerrat voi lukea Historiallisessa sanomalehtikirjastossa tai niteinä Google booksissa: 1859, 1860 (vajaa) ja 1861. Näissä jälkimmäisissä on sisällysluettelot, joiden avulla voi helposti poimia esiin vaikkapa tänäkin vuonna puheena olleen aiheen Om finskan och svenskan i Finland (21.2.1859). (Onko muuten ollut vuotta välillä 1859-2010, jolloin kansalliskieltemme asema ja tulevaisuus ei olisi ollut esillä?)

Kirjoittajalla vuonna 1859 oli tuoreessa muistissa professorin Törnegrenin luento ruotsalaisesta/ruotsinkielisestä kirjallisuudesta. Tämä oli todennut osapuilleen että, "efter ett par generationer de bildade klasserna i Finland säkert med lexikon och grammatika i hand behöfde arbeta sig fram för att förstå en Runebergs, en Nordströms, en Castréns skrifter." Kuulijat eivät tienneet oliko puhuja tosissaan, mutta nykyajan ihminen voi vain ihailla profetaalista näkemystä, jonka toteutumiseen taisi mennä useampi kuin muutama sukupolvi. Omani tuon kyllä toteuttaa.

Kirja tarpeeseen, hitusen myöhässä

Muistin Jussi T. Lappalaisen kirjasta Haluatko historiankirjoittajaksi laivaan liittyvän esimerkin. Mutta en muusta sisällöstä puoltakaan, en ainakaan sitä hyödyllistä. Eli oli aika lukea kirja uudelleen.

Erittäin ihailtavaa (ja outoa?) on että vuonna 2002 julkaistu kirja ei ole teknisesti juuri ollenkaan vanhentunut. Internet-osoitteista hämmästyttävä osa on edelleen voimassa ja Lappalainen oli AIVAN oikeassa todetessaan "Uskallan muutoin ennustaa, että juuri digitaalikamera yhdessä tietokoneen kanssa tulee lähiaikoina mullistamaan arkistotyötä kovasti." (s. 68)

Miksi en tajunnut tarttua tähän viime kesänä kantaessani kilokaupalla opuksia kirjastosta etsiessäni ihan-oikeaa "historian tutkimusprosessia"? Lappalainen selittää tuonkin asian maalaisjärkisesti ja uskottavasti. Eikä jätä minua epätietoiseksi tähänastisten aikaansaannoksieni luokittelusta:

"Kronologisella jäsentelyllä on vaaransa. Yksisilmäisesti toteutettuna se voi johtaa kroniikkamaiseen 'historiikkiin', jossa todellisten ongelmien ja tutkimuksen problematiikan käsittely jää vähälle." (s. 105)
"Toinen ongelmatavoista on se, että viitteitä kylläkin on viljalti, mutta kussakin viitteessä kirjoittaja antaa vain yhden lähdetiedon. Tällainen kielii sakset ja liima -menetemäksi sanotusta viheliäisestä kirjoitustavasta. Nimensä se on saanut siitä, että sama tulos syntyisi, jos 'kirjoittaja' leikkelisi eri lähteistä pätkiä ja liimailisi niitä sopivaan järjestykseen peräkkäin. Näin toimien jäädään auttamattomasti kuvauksen asteelle." (s. 35)

Mutta vaikka ambitiotaso ei olisi historiikkeja ja kuvauksia korkeamalla, Lappalaisen kirjaan kannattaa tarttua ja tutustua. Vaikka pelkästään esimerkkinä selvästä ja elävästä asiakirjoittamisesta.

Olutjuustoa

Kun aikanaan keräsin Petter Schäferin muistiinpanoista ruokamainintoja (näistä koottu juttu ilmestyi Tampereen seudun sukututkimusseuran lehdessä Orpana 2/2010), tutustuin olutjuustoon. Olisi kasvissyöjälle sopivaa perinneruokaa kokeiltavaksi, mutta kun en ole kokkausihminen, ei ole pälkähtänyt päähäni. Ruotsalainen Magnus Reuterdahl oli yrittänyt. Hänen blogistaan löytyy englanniksi selostus reseptistä ja maistajaisista, joiden tuloksen hän aloittaa

I suffer with my ancestors if this was what was what generally was served at the tables during the 1700 and 1800s and possibly during the first part of the 1900s. Now I also understand what Wretman means when he says that this soup (?) is responsible for the Swedes earlier general aversion towards soups.

Magnuksen reseptiä voinee yrittää myös suomalaisista aineksista, riikinruotsalaisen kulttuurin asiantuntijaystäväni sanoi svagdrickan vastaavan kotikaljaa.

Sanomalehtihaku sanalla olutjuusto tuottaa useita osumia fiktioon.

Kello seitsemältä aamulla luutnantille tarjottu aamiainen koostui olutjuustosta, paistetusta sillistä ja peruna-möyhennyksestä. (Pohjalainen 10.1.1899, sama tarina eri käännöksenä Tampereen Uutiset 26.1.1898 ) "Äiti oli aina äkäinen, jos olutjuusto pääsisi jäähtymään." (Tampereen Uutiset 4.2.1898, eri käännös Pohjalainen 17.1.1899) "olutjuustoa tietenkin ei tarjoilla näin suurena juhlapäivänä" ( Tampereen Uutiset 28.05.1898, eri käännös 24.3.1899 Pohjalainen, Uusi Aura 21.03.1899 ) "sai Pekka illalla syödä makkaraa ja juoda olutjuustoa sydämensä valitun parissa" (Uusi Suometar 2.2.1890, Länsi-Suomi 16.6.1906 ) "Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto ja tuon tuostakin kohoutin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin." (Uusi Suometar 21.11.1902) "Iltapäivällä tuli Saara vajaan tuoden olutjuustoa ja voileipiä." (Aamulehti 18.9.1886) "hyvittää itseään voileivällä sekä lasillisella olutjuustoa." (Uusi Aura 23.4.1902) "antoi Erika seuraavana päivänä hänelle olutjuustoa tai kaurasoppaa tai jotakin muuta vesivelliä, jota vastaan eno Fritzissä on syvään juurtunut inho." (Suomalainen 21.08.1893) "Me rukoilemme sinun kanssasi ja sitte saat lämmintä olutjuustoa ja siansyttyä." (Hämeen Sanomat 31.07.1891)

Vuoden 1897 useammassa sanomalehdessä julkaistiin kertomus Isak Domnerus, jossa päähenkilö toteaa "kolme asiaa on turmellut onneni ja ne ovat olutjuusto, sylikoira ja raketti". Domnerus oli kosiskellut rikasta tyttöä, muttei jaksanut juoda tarpeeksi kauan tämän äidin tarjoamaa olutjuustoa.

Asiajournalismissa annetaan Vampulalasta ohjeistusta: "Hyvään hikoilemiseen tulee myöskin nauttimalla joko kuumaa olutjuustoa taikka tuota ilettävän katkeralta maistuvaa kuumennettua pullo olutta." (Turun Lehti 18.1.1894)

Olutjuusto kävi 1800-luvun lopussa vielä viralliseksi ravinnoksi, vaikka raittiusliike oli jo tarttunut sen sisältämään vähäiseen alkoholimäärän (Sanomia Turusta 27.3.1886). Tampereen vaivaistalon ruokajärjestyksessä: "Sunnuntaina... illalliseksi maidosta ja kaljasta keitettyä n. s. olutjuustoa, leipää ja kaljaa." Samassa kuvauksessa mainitaan myös "maidosta ja kaljasta keitetty n.s. kaljasoppa" (19.08.1899 Tampereen Uutiset). Hätäajan kuvauksessa Hyrynsalmen lastenkodissa "illalliseksi leipää ja olutjuustoa tahi vedensekaista maitoa." (Uusi Suometar 8.3.1903)

Olutjuusto toimi myös kuvainnollisessa kielessä:

• "silloin seisautuu minussa kaikki ja ajatukseni juoksee sekaisin kuin olutjuusto." (Ilmarinen 8.6.1881)
• "... Ranskassa, sillä se olutjuusto, jonka Saksa syötti 1870 sodassa, tuppaa vieläkin röyhtäyttelemään." (Tampereen Sanomat 24.4.1909)

Lapinvuokon kärsimykset

Lauantai-illan FB-päivitykseni oli "luki Enni Mustosen Lapinvuokon. Kelpasi." Kaverini kysyi "Ottaaks Manninen kantaa saksalaisten au-lapsiin?" ja vastasin "Ottaapa tietenkin. Päähenkilölle sellaisen kirjoittanut." (Voi arvata kirjan takatekstistä eli en laske spoileriksi.)

Eli Mustonen (Kirsti Mannisen kirjailijanimi) ei suuresti yllättänyt vaan tarjosi tavanomaista laatuaan. Josta nautin. Se, että arvasin pari sivua etuajassa hääyön lopputuloksen, ei suuresti haitannut. Päähenkilö kertoi minä-imperfektillä ja oli jokseenkin uskottava.

Mielenkiintoisin osa ei ollut suhde saksalaiseen vaan saksalaiset yleensä. Suhteeni pohjoiseen Suomeen on jokseenkin olematon, joten en ollut oikeasti hahmottanut sitä kuinka kauan ja missä mittakaavassa saksalaiset siellä sodan aikana vaikuttivat. Lapin sodan tuhot olivat sentään muistissa, mutta kirja antoi lisäymmärrystä siviilien pakokokemukseen. Erityisesti olot Ruotsin puolella Mustonen oli kuvannut yksityiskohtaisesti (eli oletettavasti muistelu tms. aineistoon perustuen) eikä kaakaon juonti näköjään herkkua ollut.

Onko kyse vain omasta mielenkiintoni puutteesta vai onko niin ettei Lapin asukkaiden kohtaloa ole suuremmin mediassa esitelty? Kaikkien kärsimyksiin ei ehdi paneutua, täytyy keskittyä? Sama kysymys tuli mieleen lauantaina(kin) lukemisen alla olleesta Michael Shermerin ja Alex Grobmanin kirjasta Denying history. Who says the holocaust never happened and why do they say it? (josta varmasti lisää myöhemmin). Sen loppupuolella verrataan juutalaisten joukkotuhon muistamista japanillaisten tekoihin Kiinassa 1931-1945. Kuulinko jälkimmäisistä koulussa jotain?

Ester hakee Andersia 1799

Nastolan varapastori kuulutti sanomalehdessä Inrikes tidningar 9.1.1799 Anders Jöranssonia. Tämä oli 11 vuotta aiemmin vangittu ja viety Karlskronan linnoitukselle pakkotyölle. Rangaistus oli kuitenkin päättynyt jo 5 vuotta sitten eikä miehestä oltu kuultu eikä nähty mitään. Vaimo Ester Michelsdotter mieli jo uusiin naimisiin ja piti tietää oliko hän leski vai ei.

Ester mainitaan emännäksi Nastolan Ruuhijärven talosta Ristola tai Åjälä (?). Hänen avioliittonsa Andersin kanssa löytyy uskottavasti Hiskistä:

26.12.1770

Ruhierfvi

Ristola

Anders Jöranss:

Ester Michelsdr:

Kåiskala

Rakola

Lapsiakin oli syntynyt aikamoinen määrä: Anders 3.3.1773, Anna Xstina 6.12.1776, Maria Elis: 27.1.1778, Jöran 24.1.1779, Emanuel 21.3.1781, Helena 19.1.1783, Maria 8.9.1784, Elisabetha 9.6.1786.

Nastolan rippikirjoista talollisen perheen luulisi löytyvän vaivattomasti, mutta ensimmäiset yritykset "Nastola rippikirja, 1779-1789, TK1027_I" parissa eivät tuottaneet tulosta. Myöhemmässä kirjassa 1795-1803 Ristolaa isännöi Mats Matsson (s. 1764) ja Anna Jöransdotter (s. 1763). Jälkimmäisen isä Jöran (s. 1721)?


Näiden väliin jäävässä kirjassa 1790-94 tärppää. Andersia (s. 1751) aiemmin tutkineille ei ole jäänyt epäselväksi vankeusrangaistuksen olemassaolo. Tarkemmin katsottuna pariskunta on myös edellä linkitetyssä seuraavassa rippikirjassa, molemmat ylivedettyinä. Esterillä viimeiset ehtoolliset 1798 ja Hiski tarjoaa kuvioon sopivan avioliiton Nastolasta:

24.6.1799

Heinola

Korkeis Uotila

Bd.enckl. Carl Simonsson

bd.enck. Ester Michelsd:r

Ruhjärfvi

Ristola

Eli Esterin osalta asiat kääntyivät parempaan suuntaan ja hänet löytää myöhemmin Heinolan rippikirjasta.

Poimittua

Jiji's Gallery esitteli tussipiirroksen maailmanhistoriasta.

Georg Haggren kertoi arkeologisesta tutkimuksesta kaivausten jälkeen eli konservointipalaverista.

Blogissa Inspiration information kirjoitettu Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta ja historian tutkimuksesta, Sodan ja rauhan luku-urakasta, kuningatar Kristiinasta sekä käynnistä Berliinin juutalaisuuden museossa (johon itse en ollut alkuunkaan noin ihastunut).

Emma Kurki miettii seminaariaihetta: "Vaikka alkuperäisaineistoa on nyt kerättynä tutkimusta varten jo jonkin verran, tutkimuksen näkökulma on yhä hukassa. "

Maijastina Kahlosta puhutteli runous.

Pikkumuseon haasteissa nautittiin nykydokumentointikoulutusta.

Saran kirjablogissa luettu Arjavan Swanin tytöt.

Johanna Verho arvioi lukemaansa kirjaa sivuten fikton ja faktan käyttöä historian esittämisessä:

Näistä aineksista olisi saanut loistavan romaanin. Fiktiossa Adorján olisi ehkä päässyt porautumaan Veran ja Pistan tajuntaan tavalla, johon tämä dokumentin ja raportin oloinen kirja ei ulotu. Todelliset isovanhemmat jäävät julkisen kuorensa sisään piiloon, lukijan arvailtaviksi. Fiktiiviset olisivat voineet herätä kuolleista eloon.

Eva Grelsdotter ei ollut otettu AboaVetuksen luksusta esittelevästä näyttelystä.

Kolmannessa huoneessa vierailtiin Kansalliskirjastossa.

Pieni punatukkainen tyttö mietti tenttiin lukiessa historian esittämistä elokuvissa. Oli kirjoittanut myös erikseen Tudor-elokuvista. Aiemmin hän oli kertonut Turun yliopiston historian aineista. Raportoinut antoisasta poliittisen historian luennosta. Ja todennut:

Historia ei ole kenenkään omaisuutta, eivätkä siten historioitsijat voi olla ainoita, joilla on oikeus sitä tutkia ja siitä kirjoittaa. Kriittisyys ei-ammattimaisia tutkimuksia kohtaan on silti sallittu. Populaariteokset piristävät historiankirjoituksen kenttää: omasta hyllystäni löytyy useita populaareja kirjoja, jotka tuovat historian pieniä vivahteita esiin eri tavalla kuin ”kuivat” historiantutkimukset. Esimerkiksi viime vuosina 50-vuotiaita varten julkaistut vuosikronikat tarjoavat lähinnä tapahtumahistoriallisen kuvan tärkeistä hetkistä, mutta ovat yleensä hyvin kuvitettu ja totta puhuen, kuinka moni historioitsija on keskittynyt niihin päivämääriin ja vuosilukuihin? Paitsi minä, joka rakastan minimaalisia yksityiskohtia.

Mitä nuori ihminen tietää isovanhemmistaan? Esimerkki:

Perhehistoria on äärettömän mielenkiintoista. Sitä jotenkin on alkanut kaipaamaan tietoa mistä sitä on muodostunut. Isoisä isäni puolelta on aikamoinen mysteeri. Siitä ei oikeastaan (minä siis en ainakaan) tiedä muuta faktaa kuin syntymävuosi oli 1894 (sitä luokkaa) ja hän kuoli isän ollessa 8 vuotias syöpään. Mutta toisaalta niin on toinen isoisänikin 'Ukki', jonka tosin tunsin ihan viime vuosiin saakka, kunnes hänkin menehtyi. Hänestäkään en oikeastaan tiedä paljoa. Hän oli naimisissa mummoni kanssa, joka otti hänestä eron siinä 50 ikävuoden paikkeilla ja myös menehtyikin epilepsia kohtaukseen melkein 60 ikävuoden paikkeilla (iästä en ole täysin varma, tuntumalla menen), ei mennyt ikinä uusiinnaimisiin, asui yksiössä Haaparannassa. Kuulin että hän oli ammatiltaan hitsaaja. Iän myötä hänestä tuli hieman höperö ostoksien kanssa. Pihi ollut koko elämänsä. Tempperamenttinen. Ymmärtääkseni hänellä tuppivyö pysyi kädessä äidin ollessa nuori... Isän puolelta mummostakaan en paljoa tiedä. Hän oli 3 miehen leski. Menehti miehiä sodalle ja syövälle. Hän asui Pudasjärvellä ja sinne kuolikin. Syytä en tiedä.

Kukkaa poimiva tyttö löytyi lehdestä Little Folks (November 1884).

Sukunimet kartalle

Äskettäin oli Hesarissa Ilkka Malmbergin juttu Sukunimesi kertoo mistä tulet, joka linkitettiin monelle sukututkimuspalstalle. Mukana kun tulee iso liite Yleisimpien sukunimien luettelo kunnittain (pdf-tiedosto). Entisiä aikoja eläneenä en oikein jaksanut innostua. Vanhaan hyvään aikaan oli nimittäin Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa sukunimikartta, josta näki ajallisiakin siirtymiä.

Se on mennyttä se. Eräänlainen korvike löytyi ruotsalaiselta Genea.net-sivustolta. Ohjeistus käyttöön blogissaan. Tämä perustuu sivuston omaan tietokantaan, joka on kaikkea muuta kuin kattava. Haku omalla sukunimelläni nimittäin tuotti tuloksen "Efternamnet du söker existerar inte." Mutta kansainvälisemmällä nimellä, kuten Hohenthal, sai ihan mielenkiintoisen näkymän. En olisi Ranskasta tätä porukkaa älynnyt lähteä hakemaan.