lauantai 28. lokakuuta 2023

Pätevä syy avioeroon 1765

Näin komealla sinetillä varustettiin kuningar Adolf Fredrikin 10.7.1765 päivätty päätös, jolla Margareta Johansdotter sai avioeron miehestään Lars Moilasesta. Kirje lähetettiin Turun tuomiokapituliin ja tieto sieltä eteenpäin seurakuntaan (E I 9:394).

Margaretan perustelu pyynnölleen on surullinen. Lars Moilanen oli tuomittu sisarenpoikansa poikalapsen surmasta ja hovioikeus oli määrännyt 14.3.1762 hänet Kruunupyyn hospitaaliin. Margareta jäi näin taloudellisesti vaikeaan asemaan.

Kuten tavallista päätöksestä ei selviä, missä Margareta ja Lars olivat eläneet yhdessä. Hiski-haku tuo esiin Paltamolta 21.1.1752 vihityn parin "Enkl. Lars Larsson Moilanen" ja "Pig. Marg. Joh.dr Curetar". joille oli syntynyt useita lapsia (Anna s. 12.1.1753, Laurentius s. 29.12.1754, Elin s. 15.1.1757 ja Catarina s. 17.11.1760). Rippikirjan 1761-66 Uuralan Möttölä sivulta selviää, että kyseessä on oikea pariskunta, sillä Lars Moilasen (s. 1727) kohdalla on merkintä "1762 bortfört til Cronoby Hospital". 

Sekä rippikirjasta että vihittyjen listasta näkyy, että Margareta Johansdotter Kuretar (s. 1729) solmi uuden avioliiton Matts Mattson Hurskaisen (s. 30.12.1738) kanssa 6.1.1766. Heille syntyivät Uuralassa kastelistan mukaan lapset Matths s. 31.1.1767, Michel 2.1.1769 ja Anders 10.12.1770. Rippikirja 1767-1772 kertoo sivulla 144, että Margareta kuoli 18.12.1770. Lapsivuoteeseen, kuten Geni-profiilissaankin todetaan. 

Margaretan aviomieheksi linkitetyn Larsin Geni-profiilista näkyy, että hänellä oli monta sisarta ja näillä puolestaan lukuisia poikia. Jätän haravoimatta kenen lapsi kohtasi väkivaltaisen kuoleman. (Profiilin mukaan kyseinen Lars kuoli Paltamon Kiehimässä 1.1.1788 eli on rippikirjan 1786-1791 sivun 165 uudisraivaaja, jolla on vaimo Walb. Määttä (s. 1735). Olen Paltamossa itselleni vieraalla alueella, mutta rohkenen väittää, että on sekoitettu keskenään kaksi samana vuonna syntynyttä Lars Moilaista. Lars ja Walborg nimittäin avioituivat 6.1.1763, jolloin edellä seuratun Larsin avioliitto Margaretan kanssa oli edelleen voimassa.)

perjantai 27. lokakuuta 2023

Täydennysosia digitaalisista lähteistä ja niihin viittaamisesta

1) Viimeksi maaliskuussa totesin Kansallisarkiston digitointien suurimmaksi ongelmaksi pysyvien URLien puutteen.  Syyskuun lopussa saimme lupaavan tiedotteen Kansallisarkiston aineistoille pysyvät tunnisteet – nimiavaruus on URN:NAN. Sen lupauksien toteutumista odotellessa on syytä laittaa muistiin se, mitä on luvattu:

Pysyvät tunnisteet annetaan ensin aineistokokonaisuus-, sarja- ja arkistoyksikkötasoille. Muulle aineistolle – kuten yksittäisille digitaalisille kuville – tunnisteet annetaan myöhemmässä vaiheessa. [...] Uudelleenohjauspalvelimelle sekä arkiston omiin järjestelmiin tehtävien muutosten suunnittelu aloitetaan syksyn aikana, ja tavoitteena on saada toteutus valmiiksi vuoden 2024 aikana. Pysyvät tunnisteet tulevat asiakkaille näkyviin Astia-järjestelmään, ja niiden käyttöönotosta tiedotetaan erikseen.

2) Syyskuussa kaipasin varmuutta Kansalliskirjaston digitointien avautumisesta. Minulle vastattiin

Laitoimme kysymyksen eteenpäin Digin asiantuntijoille, näin Jukka Kervinen vastaa: OCR ja tekstihaku on ollut mukana alusta asti ja olivat silloisen projektirahoituksen yksi peruste. Alun perin tulin töihin 1999 nimenomaan niitä tutkailemaan.

Finereader testaukset talossa oli alkanut 1998 puolella. Julkistus tapahtui Helsingin kirjamessuilla 25.-28.10.2001. Etusivulla ollut ”testausvaihe” oli käytännössä vain varauma/disclaimer teknisten häiriöiden varalta.

Toiminnallisuudessa ei tapahtunut käytön kannalta merkittäviä muutoksia ennen vuotta 2006, jolloin Digin ohjelmisto uusittiin täysin ja lisättiin aikakauslehdet ja pienpainatteet uusina aineistoina. 2001–2006 aikana sanomalehtiä digitoitiin lisää.

Sisäisesti katsomme palvelun avautuneen julkiseen käyttöön 2001.

3) Katsauksestani yliopistojen historian laitosten ohjeisiin digitaalisiin lähteisiin viittauksesta on vierähtänyt jo neljä vuotta. Pitäisi tehdä ehkä tehdä uusinta, mutta välipalana oli mielenkiintoista lukea Matias Ojasen gradua Digitaalisuus historian pro gradu -tutkielmissa Helsingin yliopistossa 2016–2022. Jo tiivistelmässään hän toteaa, että

Laadullisessa tarkastelussa tuli ilmi, ettei digitaalisiin aineistoihin ja tutkimuskirjallisuuteen viittaaminen ollut johdonmukaista tai vakiintunutta. Tutkielmissa esiintyi paljon vaihtelevuutta siitä, miten digitaalisiin lähteisiin viitataan. 

Mielenkiintoinen pätkä on alaluvun päätöksenä sivulla 34

Osassa tutkielmista tutkimusaineistoa esittelevissä luvuissa ei välttämättä mainittu tai käsitelty lainkaan sitä, että aineistoa käytettiin digitaalisessa muodossa. Se saatettiin vain listata lähdeluettelossa esimerkiksi ”digitaaliseksi lähteeksi” tai ”digitaaliseksi arkistolähteeksi”. Toisaalta osa tutkielmista mainitsi tai selosti selkeästi digitaalisen aineiston käyttämistä jopa tutkielman metodien tai tutkimuskysymysten näkökulmasta. Pääsääntöisesti ainakin lähdeluettelossa oli varsinkin vuoden 2019 jälkeen noudatettu selkeämpää jaottelua ja yhtenäistä digitaalisten aineiston ilmoittamista. Harva tutkielma arvioi digitaalista aineistoa lähdekriittisesti esimerkiksi aineiston digitointiprosessin tai palveluntarjoajan suhteen, vaan lähdekriittinen pohdinta keskittyi lähinnä alkuperäisten aineistojen historialliseen kontekstiin.

Ojanen ei suoraan sano, että puuttuvaa käsittelyä pitäisi tutkimuksissa harrastaa, mutta kai kappaleen voisi niinkin ymmärtää. Koska kirjoitin väitöskirjaksi tarkoitettuun julkaisuuni tuollaista pohdintaa, pitänee olla sitä mieltä, että siinä on mieltä. Mutta sitten pitää myös kirjoittaa selostusta paperisen olomuodon merkityksestä, jos aineisto ei ole digitoitua.

torstai 26. lokakuuta 2023

Metodeista eli sekä aidasta että aidanseipäistä

Helsingin yliopistossa järjestettiin viikon alussa seminaari Historian metodit ja niiden opettaminen, joka perustui vuoden 2022 metodikirjapurskeeseen. Olin kirjojen ilmestyessä jo suorittanut tohtoriopintojeni pakolliset metodikurssiopintopisteet kirjoittamalla ohjaajani kehoituksesta esseen tutkimukseeni liittymättömästä aiheesta, josta "jotain tiesin". Vaikka en ollut eläissäni suorittanut mitään metodikurssia, ohjaajani ei siis nähnyt, että minun olisi tarvinnut oppia jotain. Seminaarissa kommenttini kuulleet voivat olla toista mieltä.

Kahden päivän parasta antia oli Tanja Vahtikarin alkupuheenvuoro, jossa hän sanoi ääneen kaipavaansa käsitteellistä selvennystä ja rivien välistä ymmärsin, ettei hän ollut sitä jokaisesta kirjasta löytänyt. Saattoi kyllä olla, että projisoin omaa lukukokemustani yhden kirjan johdannon parissa. Vahtikari nojautui Ville Vuolannon HAikissa 2007 julkaistuun artikkeliin, jossa metodia käsiteltiin usealla eri tasolla tai toisin sanoen useassa eri merkityksessä. Muistin lukeneeni sen vuoden 2019 lopussa kirjoittaessani ohjaajalleni esseetä historiantutkimuksen prosessista.

Jo tuolloin ymmärsin ja edelleen tiedän, että historiantutkimukseen ei sovi vesiputousmalli, jossa edettäisiin vaiheesta toiseeseen eikä koskaan palattaisi takaisin. Esseetä kirjoittaessani tulin myös havaitsemaan, että monen tutkimuksen johdannoissa siististi paloitellut "metodi" ja "teoria" limittyivät  opaskirjallisuudessa erilaisiksi sekaviksi salaateiksi, joihin on ripoiteltava myös "käsite". Myöhemmin seuratessani erästä väitöstilaisuutta ihailin väittelijän pokkaa selittää, että tutkimuksensa keskeinen käsite oli myös tutkimuksen metodi ja teoria. 

Juuri näin epäkonkreettisesti historiantutkimuksesta puhutaan ja kirjoitetaan. Ja pitää puhua ja kirjoittaa, että on uskottava totinen tutkija. Jokaisessa vuoden 2019 lopulla lukemassani tekstissä todettiin, että historiantutkimukseen kirjoittamiseen ei kuulu tutkimusprosessin kuvaus. Jorma Kalela sanoi vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan Historiantutkimus ja historia suoraan ja mielestäni rehellisesti että se, mitä historiantutkija "käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsä eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän". Eli harhapolkuja tai erehdyksiä ei esitellä.

Kun tässä konventiossa sitten "metodi" voi olla  koko aukikirjoittamaton prosessi, näkökulma /lähestymistapa tai toisesta tieteenalasta lainattu konkreettisempi toimintamalli, ei ole ihmekään, että opettaminen on vaikeaa. Onko metodi tutkimusta ohjaava tai siinä syntyvä? 

Konsensus näyttää vallitsevan kuitenkin siitä, että metodin käsite liittyy ainoastaan analyysiin, vaikka analyysimenetelmistä puhuminen olisi ilmeisesti liian selkeää sanoitusta ja rajoittavaa. Tiedonhaku, muut tutkimuskäytännöt ja esittäminen eivät siis ole metodeita ja vaikka tästä provosoivan kysymyksen esitinkin, olen samaa mieltä. Mutta olen sitä mieltä, että näitäkin pitäisi dokumentoida, kehittää ja opettaa.

Vahtikari esitti "perusmenetelmistä" listan, joka ei aiheuttanut vastalauseita eikä kukaan myöskään väittänyt, että näitä pitäisi kutsua metodeiksi.

  • lähdekritiikki
  • kirjoittamalla tapahtuva päättely
  • kontekstualisointi
  • lukemalla tapahtuva tulkinta
  • merkityssuhteiden hahmottaminen
  • "vieraannuttamisen metodi" (Kaartinen & Korhonen)
  • vertailu

Perusohjeet ovat (1) etsiä säännönmukaisuuksia (patterns) ja niiden poikkeuksia, (2) lukea lähteitä kriittisesti sekä (3) tähdätä uskottaviin kausaaliväitteisiin tietäen, että varsinainen todistus on todennäköisesti mahdotonta.

Tästä tekemisen tiivistyksestä puuttuu se, mitä tai minkälaisia asioita etsitään. Se on taso, jossa historiantutkija voi nojautua teoriaan ja niistä kehitettyihin metodeihin. Selkein esimerkki tästä on diskurssianalyysi, mutta mieleen tulee myös prosopografia.

Se, mitä etsitään, liittyy tietenkin tutkimuksen aiheeseen ja valittuun näkökulmaan. Näin päädytään metodin ymmärtämiseen lähestymistapana, mitä itse vierastan. Joten omassa väitöstutkimuksessani esitin otsikon "Tutkimustehtävä ja teoreettiset lähtökohdat" alla lähestymistavan perusteluineen ja alaluvussa "Metodi ja tutkimuksen osat" olin perusmenetelmien tasolla. Jos meni vastaväittäjän mielestä metsään, niin voin ainakin maanantain ja tiistain annin perusteella sanoa, ettei metodi ollut tutkimukseni teon aikana yksiselitteinen käsite suomalaisessa historiantutkimuksessa. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2023

Vanha konsti parempi?

Ja taas on kirjoitettava sekä omasta erehdyksestä että siitä, miten tietokannat eivät ole täydellisiä.

Viime päivinä olen työstänyt blogikirjoitussarjaa muistelmasta, jonka kirjoittaja eli lapsuutensa Rautalammilla. Jotta blogipätkistä ei tulisi kopsausta vain yhdestä tekstistä, tuli mieleen hyödyntää sanomalehtien paikalliskirjeitä lisäaineistona. Ja nehän löytyvät nykyään kätevästi Translocalis-kokoelmasta. Löytyväthän?

Kokoelman käyttöön ei ole minulle vielä muodostunut rutiinia, joten tarkistin ohjeen. Paikan hakemiseen voi käyttää sekä translocalis_101: että translocalis_102: alkuisia avainsanoja. Oletin siis löytäväni kaipaamani näkymän avainsanalla translocalis_101:Rautalampi. (En sattunut huomaamaan, että Rautalampi oli esimerkki, johon ohjeessa olisi ollut suora linkki.) 

Kopioidessani avainsanan alun hakuruutuun en kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että esiin tuli joukko avainsanoja, joissa oli "ylimääräinen" jakso '1860: ' Vaan lisäsin perään kirjaimen R ja sain näkyviin joukon paikannimiä, joten vedin johtopäätöksen, ettei Rautalammilta ole paikalliskirjeitä ollenkaan. Tuntui inan oudolta, mutta koska paikkakunta on minulle outo, kaikki oli mahdollista.

Onneksi en jäänyt tähän harhauskoon kovin  pitkäksi ajaksi. Samaan elämäntarinaan liittyvä googlaus (onko Kurkijoki ruotsiksi Kronoberg?) toi esiin Kansalliskirjaston vanhan artikkelihakemiston ja silloin tuli tietenkin mieleen tarkistaa Rautalammin tilanne. Tekstejä oli vaikka huru mykky, joten niiden aihekirjosta sai hakemistosta huomattavasti helpommin ja nopeammin kokonaiskuvan. Huomasin myös useita, joissa oli käsittelemäni muistelman teemoja. Lisäksi teemat, joita muistelmassa ei ole, auttoivat ymmärtämään kyseistä tekstiä uudella tavalla.

Yhden hakemistosta avatun jutun leikkeen asiasanoista

translocalis_100:pitäjät, translocalis_101:1860: Rautalampi, translocalis_102:1885: Rautalampi, translocalis_104:A. K-n., translocalis_105:Kukkonen Albert, translocalis_106:Hinkkalan isäntä, kansanrunoilija, translocalis_107:talollinen, Translocalis

sitten paljastui erheeni. En ole nähnyt kenenkään muun tästä mainitsevan, joten ilmeisesti olen ainoa, jolle ohjeen tulkinta tuottaa haastetta. Hyvä, jos näin.

Mutta onkohan jossain selitetty, miten Translocaliksesta saa ulos kirjoittajien luettelon tietyltä paikkakunnalta? Oma yritykseni on tuskin paras. Latasin Rautalammin tulokset taulukoksi, jossa avainsanat ovat yhdessä sarakkeessa klimppinä. Siivosin etsi&korvaa-toiminnolla pois yhteisen pätkän "translocalis_100:pitäjät, translocalis_101:1860: Rautalampi, translocalis_102:1885: Rautalampi, ". Järjestettyäni taulukon sitten avainsanasarakkeen perusteella sain pienen lisäsiivouksen jälkeen hyvän näkymän aktiivisempiin kirjoittajiin ja nimimerkkien takana oleviin tietoihin. En jaksanut askarrella ensimmäiseksi  translocalis_105: alkuisia avainsanoja eli tunnistettuja kirjoittajatietoja, mikä olisi ollut varsinaisesti kaipaamani tieto. 

Yhtä hyvää näkymää kirjoittajiin ei saa artikkelihakemistosta, vaikka sieltäkin hahmottaa usein toistuvat nimimerkit. Joten molempi parempi.

tiistai 24. lokakuuta 2023

Voitokas tarkka-ampujamme 1880-luvulta

Suomen
Kuvalehti
13/1936
Alkukuusta hehkutettiin suomalaisten tarkka-ampujien menestystä kansainvälisissä kisoissa. Tämä palasi mieleen, kun luin Niilo Salon kirjan Suomalaisen ilmavolmistelijan seikkailuja. Tuokioita ja tapahtumia oppimatkalta valtameren taa (1948) perhehistoriallisen epilogin. Kiitos digitoitujen sanomalehtien ja erityisesti yhden kuolinilmoituksen, onnistuin selvittämään, että Salon isä Emanuel Hermanninpoika Salo oli syntynyt Ruovedellä 29.3.1861. 

Isä joutui kutsuntaikään ehdittyään vuonna 1883 arvan kautta vakinaiseen palvelukseen Hämeen 7. tarkk'ampujapataljoonaan, jonka sijoituspaikkana oli Hämeenlinna.

Hän oli ilmiömäinen ampuja ja sentakia joutui aliupseerikouluun ennen säädettyä palvelusaikaa. Hän ampui 1885 berdanikiväärillä koko Venäjän armeijan ennätyksen ns. kurssiammunnassa, joka käsitti kahdeksan eri matkaa sadasta kahdeksaansataan arshinaan ja joka sadan arshinan päästä kahdeksan laukausta eli yhteensä 64 paukkua. Oli myöskin määrätty aikaraja, mutta en muista, mikä se oli.

Sanotussa kilpailussa isäni oli ampunut 63 laukausta, joista vain yksi oli eksynyt pois määrätyltä alalta. Joku oli vierellä sanonut: "Eihän tuo Salo osaa ohitse ampuakaan." Isäni, joka oli leikkisä mies, vastasi: "Kyllä tämä ainakin osuu ohi", ja ampui viimeisen laukauksen tahallaan ilmaan. Jos hän olisi tiennyt jo silloin ampuneensa koko suuren Venäjän armeijan ennätyksen, varmasti hän olisi yrittänyt osumaa viimeiselläkin. Miutta sinälläänkin kuudenkymmenenkahden laukauksen pistemäärä riitti ennätykseen. Tapauksen muistona on minulle jäänyt perintönä palkinto, umpikuorinen hopeakello.

Myöhemmin isäni palveli samassa pataljoonassa vääpelinä ja harrasti paljon voimistelua, joutui usein esiintymään telinevoimistelijana korkeille vieraille ja Suomen armeijan voimistelujuhlilla 1890-luvulla johtamaan pataljoonan valiojoukkuetta.

Nimihaku digitoiduissa sanomalehdissä ei vahvista tarinaa ampumakilpailusta, mutta kylläkin Niilo Salon tiedot isän urasta lääninkonttorin vahtimestarina (1897-1904) ja lääninhallituksen käskynajajana (1906-?). Hämeen sanomissa 27.9.1930 julkaistussa Hämeenlinnan nuorisoseuran historiikissa hän on kuvassa keskellä voimistelijoita.

Vuodesta 1918 Emanuel Salo oli poliisina Vilppulassa ja Ruovedellä. Hän kuoli 9.5.1944. Vaimonsa oli Rosa Emilia (s. 16.5.1864 Ruovesi, k. 8.6.1939 Ruovesi).

US 13.9.1961
Hakiessani tietoa selvisi myös Niilo Salon verkkosivuilta puuttuva syntymätieto: 13.9.1901 Hämeenlinna. Akrobaattiurastaan on kolme Kari Niemisen kirjoitusta Sirkusteltta-sivustolla. Ilmailu-lehden jutun perusteella hänestä olisi tietoa myös Harri Mustosen kirjassa Kahleista maan. Ilma-akrobaatteja ja pilvien huimapäitä. Yle on vuonna 2016 haastatellut Salon 99-vuotiasta Elli-vaimoa (os. Lehtinen), joka oli hänkin sirkustaitelija.

Elli syntyi vuonna 1917 Ryttylässä. Hän oli 15-vuotias, kun sirkus tuli kylään.

– Tyttöystävän kanssa oltiin siellä sirkusnäytöksessä. Illalla kun käveltiin kotiin Ryttylän raittia, niin kaksi sirkuksen voimistelijapoikaa tuli meitä vastaan. Kun ne pääsivät meidän kohdalle, niin ne teki täyskäännöksen ja lähtivät kävelemään meidän rinnalla. Sillä lailla sitä tutustuttiin. Siinä kun selkisi, että minä olen voimistelija niin rupesi kirjeet kulkemaan meidän välillä. Ja kun kevät tuli, Niilo hommasi minut sirkukseen, missä se itse oli. Ja siitä se alkoi, meidän yhteinen elämämme.

maanantai 23. lokakuuta 2023

Pajalan vanhusten mökki Kuortaneella

Merkillisyytenä esiteltiin Suomen Kuvalehdessä 23/1919 "Pajalan vanhusten mökki Kuortaneella", josta joku oli lähettänyt toimitukseen ylläolevan valokuvan ja kuvauksen.

"Eikö tätä mökkiä voisi kutsua uudeksi maailman ihmeeksi sen ratkaisemattoman arvoituksen vuoksi, miten se pysyy koossa? Se sijaitsee Kuortaneen kirkon kylässä ja siinä asuu Pajalan ukko akkoineen. Sanovat olevansa puolivälissä kahdeksattakymmentä. Akka tekee viikon taksvärkkiä tästä asunnosta - maata heillä ei ole - joka kesä. Seinällä oli maanviljelysseuralta saatu palkintotaulu maan raatamisesta. Lattialla ei ollut paljon tilaa liikkua, mutta ukko silti ahkerasti teki pärekoreja. Poikia on heillä ollut, mutta ovat hajaantuneet maailmalle, joku Amerikkaan, mikä taas ei ole merkillistä. 

Annoin heille pari markkaa rahaa ja pyysin tulemaan ulos kuvaan, mutta vaimo oli topakkaa ja virkkoi: 'Minä oon asunu täss viiskymmentä vuotta eikä mua tästä mihinkään vierä ennenkun hautaan, ja mitäs se auttas, jotta me nyt kuvihin tulisimma.' Puhuttelemisestani ei ollut mitään hyötyä ja koettaessani saada edes ukon kuvaan, sanoi vaimo, että hän määrää nyt niinkuin aina ennenkin."

Kuortaneen kirkonkylä ei ole 1800-luvun viimeisessä rippikirjassa oma kokonaisuutensa, joten paikkakuntaa tuntemattomana en onnistunut paikantamaan tätä pariskuntaa. 

Miksi valloonijuuria arvostetaan?

Erityisesti ruotsalaisten keskuudessa mutta myös jossain määrin Suomessa, vallooniesi-isät ovat suosittuja, oli sellaisia oikeasti tai ei. Miksi tämä parin tuhannen maahanmuuttajan ryhmä on saanut tällaisen erityisaseman? Tätä kysymystä käsittelee Ruotsin osalta Peter Sjölund kirjassaan Alla är vi valloner. Om sanna & osanna släkthistorier i Sverige (2023).

Sjölund (s. 98-100) kertoo, että valloonit nostettiin esiin 1800-luvun lopulla työväenliikkeen varhaisvaiheessa esimerkillisinä työläisinä. Lisäksi he olivat olleet avainasemassa Ruotsin metalliteollisuuden kasvussa, mikä puolestaan oli merkittävä osa modernin Ruotsin syntyä.

Kaikua tästä löytyy vuonna 1891 ilmestyneestä maantiedon oppikirjasta, jossa opetetaan, että "Valloonit ovat tummaverisempiä. He ovat yhtä ahkeria, mutta vilkasluontoisempia ja ripeämpiä, kun flaamit." Suomessa valloonit kuitenkin saivat näkyvyyttä ja sympatiaa siksi, että heidän "luonnottomat kieliolonsa" ranskankielisten flaamien kanssa rinnastettiin täkäläisiin kiistoihin. Vielä useammin valloonit esiintyvät suomenkielisessä lehdistössä 30-vuotisen sodan kuvauksissa ruotsalaisten ja suomalaisten vastustajina.

Maantiedon oppikirjassa vallooneihin siis liitettiin positiivisia ominaisuuksia ja näin tehtiin myös ruotsalaisessa rotuhygieniassa 1920- ja 30-luvulla. Tämä on yllättävää, sillä "rotuja" ei ideologian mukaan pitänyt sekoittaa ja mitä vaaleampi ja germaanisempi, sitä parempi. Mutta koska faktoilla ei ollut touhun kanssa mitään tekemistä, niin vuonna 1919 julkaistussa kirjassa Rasfrågor i modern belysning med särskild hänsyn till det svenska folket voitiin sijoittaa romanit pohjaluokkaan, mutta valloonit lyhytkalloisuudestaan huolimatta ihailtavaksi ryhmäksi, joka oli sekä pysynyt erillään että antanut sopivaa lisää ruotsalaisuuteen.

Ja tätä perintöä on into löytää valloonijuuria. Sjölundin kirjan pointti on, että selvittämällä esivanhempia voi löytää mielenkiintoisempiakin hahmoja ja tarinoita. 

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Maria Samuelintytär Tenleniuksen Geni-profiili näyttää tätä kirjoittaessani varsin täydelliseltä. Eurajoella 23.3.1769 herrasväen suutarin tyttäreksi syntynyt on lapsuudenperheessään rippikirjassa (1771-1776, 105), mennyt kotiseurakunnassaan  5.12.1797 naimisiin salpietarinkeittäjä Henrik Roslöfin kanssa ja saanut lapsia jatkuvana sarjana vuoteen 1809.

Joten kuka on "Turun läänin Eurassa" 1769 syntynyt Maria Tenlen, joka meni Tukholman suomalaisessa seurakunnassa naimisiin panimorenki Anders Zetterströmin (s. 1778) kanssa 30.11.1800? Maria oli jo seurakunnan jäsen ja hän myös jäi Tukholmaan. Parille syntyi 17.6.1802 tytär Maria Sophia, 24.8.1805 Engela Charlotta  ja 24.8.1812 tytär Ebba Henrika. En löydä ArkivDigitalin hakemistoilla Marian tai Andersin kuolemia, mutta ainakin kaksi tyttäristä asuu pitkät elämänsä Tukholmassa.

Seurakunnan rippikirjoissa 1800-luvun alussa (*) Marian syntymäpaikka on nimenomaan Eurajoki. Mitä tässä on tapahtunut? Onko Tukholmaan lähdetty toisen naisen kolme vuotta vanhalla papintodistuksella?


(*)  Finska församlingen (A, AB) AII:3 (1811-1820) Bild 150 / sid 177 (AID: v84789.b150.s177, NAD: SE/SSA/0004)

Finska församlingen (A, AB) AII:5 (1821-1830) Bild 373 / sid 709 (AID: v84791.b373.s709, NAD: SE/SSA/0004)