lauantai 19. maaliskuuta 2022

Suurtekojen mies?

Kun kirjastosta varaa kirjan Suurtekojen mies, voisi kuvitella saavansa jonkun kuluneen tarinan kaikkien nimeltä tuntemasta miehestä. Kyseinen pienikokoinen Kaarle Halmeen kirja kuitenkin alaotsikollaan lupaa "Kuvauksia suomalaisen talonpojan Aatu Kärjen lahjoitus-, avustus- ja valistustoiminnasta 1800-luvun alkupuolella". Moniko Hämeenkyrön ulkopuolella elänyt on kuullut Kärjestä? En minä ainakaan.

Halme on syntynyt Kärjen kuoleman jälkeen ja lienee rakentanut tekstinsä ensisijaisesti maakaupiasisältään kuulemasta. Tämä oli lapsena asunut Kärjen luona, mistä kertoo Asko Mielosen kirjoitus Kaarle Halmeen kyröläiset juuret.

Myöhempien vaiheiden perusteella on helppo uskoa, että 17.1.1795 syntynyt Aatu "hankki Makkarukselta", joka oli paikallinen kartano, "saamansa ohjauksen avuin itselleen alkeellisen kirjoitus- ja laskutaidon". Näitä hän alkoi hyödyntää puutavaran välityksessä Hämeenkyröstä Poriin sekä kotipoltetun viinan eteenpäin myynnissä. 

Taloudellinen aktiviteetti ei rajoittunut tähän vaan hän "osti talon, jos joku sellaisen tahtoi myydä ja hänelle sitä kauppasi, myydäkseen sen taas vaikka seuraavana päivänä, jos joku sitä häneltä halusi" ja kun "hän näki nuoren ja virheettömän hevosen, vaikka miten laihan ja huonohoitoisen, osti hän sen heti viedäkseen sen puolen vuoden kuluttua uudestaan markkinoille uhkeana "tirannina" ja kiiltävänä, saaden siten aina suurimman hinnan syöttilästään".

Aatu asui edelleen "setämiehenä" kotitalossaan Sassissa, kun hän 31.1.1832 vei vihille leskeksi jääneen Ulrica Lovisa Lacceniuksen (s. 8.8.1792 Akaa). Häntä vierastettiin Hämeenkyrössä Huittisissa omaksutun puhetavan takia, eikä ensikosketustaan ollut tehnyt hyvää vaikutusta:

Heti morsiamen kotiintuomisen juhlassa oli nuori emäntä herättänyt tavatonta hilpeyttä. Hän oli ennen tarjoilua iskenyt koristeltuihin jälkiruokiin ja muihin siroihin makeisrakennuksiin lusikkansa ottaen niistä maistiaisensa. Kun asianomaiset edeskäyvät tällaisen menettelyn sopimattomuudesta huomauttivat, niin he saivat kipakan vastauksen: "Tott'kai, itt'mä kumminki, omaan mun se o!"

Pari asettui Aatun ostamaan Jumesniemen Kärjen taloon, jonka mukaan (länsisuomalaiseen tapaan) Aatu tunnettiin sittemmin Kärkenä. Viljelyn ohessa hän lisäsi varallisuuttaan rahanlainauksella.

Tänä pelkkien numeroiden käsittelyn ikävystyttämänä aikana Aatu joutui erääseen toimeliaisuutta piristävään tilanteeseen osuttuaan sattumalta maakuntaa kiertäessään Tyrvään Vammaskosken sillan rakentamista koskevaan huutokauppaan. Kuin ajan kuluksi Aatu otti osaa rakennusurakan histatarjouksiin alennellen summaa vain huvikseen. Kävi kuitenkin niin, että hänen tarjouksensa jäi viimeiseksi, ja sillan rakennustyö joutui siis hänelle.

Ja tässä kohtaa ollaan vasta sivulla 25. Suosittelen Halmeen kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää rahvaan taloudellisia toimintamahdollisuuksia 1800-luvun alkupuolella. Mielelläni tietenkin näkisin Aatu Kärjen elämästä myös asiakirjoilla vahvistetun version. Kiistatta on totta ainakin se, että Aatu Kärki järjesti Hämeenkyröön sen ensimmäisen koulun, joka aloitti vuonna 1848. Maaseutukoulut olivat tuolloin harvinaisuus ja koulun perustaminen onnistui vain yhdistämällä siihen kirkko. Koulun ensimmäinen pappi-opettaja oli Antero Varelius.

Aatu Kärvi kuoli Hämeenkyrössä 22.4.1849.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Kun kohde on taustalla

Moneen kertaan toistamani opetus "Missään tietokannassa ei ole kaikkea" kaipaa jatko-osaa: "Mistään tietokannasta et löydä kaikkea mahdollista, ainakaan kuvatietokannasta". Ihan oikeasti kuvittelin haravoineeni Töölön Taipale -projektiini Helsingin kaupunginmuseon digitoimista kuvista "kaiken" mahdollisen. Tietenkin tiedostin mahdollisuuden, että kuvia digitoidaan lisää, mutta että haustani paljastuisi merkittävä aukko...

Kuten niin monet muutkin tarinat, tämä alkaa Twitteristä, jonne botti jakoi noin vuodelle 1870 ajoitetun Eugen Hoffersin valokuvan Töölönlahti ja Töölön sokeritehdas Alppilasta nähtynä, oikealla Mäntymäki. Kuvasta tuli oitis mieleen mahdollisuus, että taistalla näkyy Taipale. Mutta kun menin Helsinkikuvia-sivustolle, kyseinen kuva ei ollut Taipale-kokoelmassani. Argh! ja ei kun suurentelemaan kuvia ja täydentämään kokoelmaa.


Yksinomaan Hoffersin valokuvaa katsoen kolmiulotteisen ajattelurajoittein vasemman reunan puutalojen sijoittaminen ei onnistunut. Mutta onnekkaasti Signe Brander oli ottanut vuonna 1912 lähes samasta paikasta kuvan, jossa teollisuuslaitokset olivat hieman muuttaneet muotoaan, mutta oletettavasti samaa mittakaavaa. Taipaleen tunnistaminen on tästä yksinkertaista, sillä tehdasrakennus


Branderin neljä vuotta aiemmin Kansallismuseon tornista ottamassa kuvassa voin melkein (ks. aiempi kommentti kolmiulotteisen hahmotuksen kyvyttömyydestä) hahmottaa molempien kuvien katselinjan oikeasta reunasta vasemmalle sokeritehtaan eteläpuolelta tämän otteen vasemman reunan keskellä olevaan tehdasrakennukseen.

Tämän reenin (ja kuuden vuoden hutkimuksen) jälkeen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia tunnistaa toisesta suunnasta Carl Adolh Hårdhin vuonna 1867 ottaman kuvan komeaa rakennusta.


Mutta... täytynee työntää Twitteriin besserwisseröitäväksi.

torstai 17. maaliskuuta 2022

Jumalan Parannus ja Varma Kosto

Pari päivää sitten sukututkijoiden ryhmässä jaettiin kuva Helsingin kastelistasta, jossa joulukuussa 1895 oli vastasyntyneen etuniminä selvällä suomella Jumalan Parannus. Keskustelussa tuotiin esiin minulle jo tuttu Muista Siveys Kyläkoski, mutta myös monia muita kuten perhe, jonka lapset olivat Elä Aina Ilona, Aina Varma Kaisa ja Jopa Artturi Tuli, pitkän elämän elänyt Aina Tuska Vaiva, Kokkolassa heinäkuussa 1898 kastettu Kaarle Toivottu Poika, vuonna 1881 syntynyt Aina Oiva Onni Sofia, karjalainen Raittiina Sievä, Vesilahdelta Aina Oiva Onni Sofia ja etunimi-sukunimi yhdistelmä Aina Altis Alapää. 

Linkitettiin myös vanhaan SukuForum-keskusteluun, jossa mainittiin m.m. Turtolassa vuonna 1870 syntynyt Ole Onnellinen, räisäläisen opettajan poika Neuvo Nero Nikodemus ja tytär Nöyrä Naima Nopia, joiden sisarus taisi olla Noiva Norja Nouta, Jokioisissa 1882 syntynyt Innokas Tuomo Urho. Kari Kujansuu kontribuoi Viljakkalan kauppiaan lapsisarjan Armas Sulho, Kaunis Ilma, Jalo Uros, Raitis Veikko ja Hyvä Onni, kappalaisen lapset Terve Taimi, Mainio Alku, Pieni Eine ja Ujo Sulho, sekä nimet Siivo Neiti, Tunne Elämä, Tahto Rakas, Himo Urpu, Siro Lemmitty ja Hertta Herranlahja. (Tätä pätkää tehdessä löytyi vuonna 1921 syntynyt Kauno Armas Lemmitty ja vuonna 1938 avioliittoon kuulutettu Usko Armas Lemmitty.)

Asiallisin kommentti aloittajalle oli "Jumalan Parannus on sanatarkka käännös heprealaisesta nimestä רפאל (Rafael). Tällaisia nimiä näkee satunnaisesti 1800- ja 1900-luvun taitteessa syntyneillä." Omaan kommenttiini sain lisätietolinkit Elisa-Marja Lampisen graduun Dramaattinen wannabe vai pelloissa juokseva maalaislapsi? Mielikuvia harvinaisista etunimistä ja Arja Lampisen artikkeliin Jyväskylän uniikkinimet. Vastaavaa tietopläjäystä en saanut viimevuotisessa etunimiklinikassa (videon kohdassa 55:12).

Tuolloin ja nyt tuli päällimmäisenä mieleen nimi Varma Kosto, josta luulin jo blogiin kirjoittaneeni, mutta haun perusteella en. Paikataan.

Varhaisinta Varma Kostoa ei kastettu vuoden 1918 sodan jälkeen vaan ensimmäinen julkisuuteen tuotu nimen kantaja syntyi jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Neljättä vuotta sitten antoi työm. O. A. Turunen Pielisjärvellä pojalleen nimeksi, Varma Kosto. Silloin kirkkoherra Kyander kauhistui kovasti mainittua nimeä, kysyen mitä se tarkoittaa. Sai vastaukseksi että se kostaa kaikki esi-isillensä tehdyt vääryydet. Tämä oli hänestä niin hirveä vastaus että on monta kertaa surkutellut ihmisille sitä jälestäpäin.

Nyt kun Turuselta kuoli lapsi niin näki Rovasri Hahl taas tuon saman nimen papinkirjassa. Häntä kohtasi sama kauhistus kuin edellistäkin, sanoen että kosto voi tulla itsellenne. (Rajavahti 25.5.1912)

Varma Kosto Turunen oli kuollut 3 vuoden 4 kuukauden ja 2 päivän iässä (Perä-Pohjolainen 10.9.1912) Vuonna 1913 syntyneestä veljestään tuli aikuisena sosialidemokraattien kansanedustaja. Samaa ikäluokkaa veljesten kanssa oli Varma Kosto Hakkarainen (Karjala 22.5.1934).

Useimmin nimi Varma Kosto toki liitetään vuoden 1918 sotaan. Uuden Sosialidemokraatin 4.12.1918 julkaistun näytenumeron kansi oli täynnä kuolinilmoituksia, mutta aivan ensimmäisenä Rantalat Ruovedeltä ilmoittivat nimenneensä poikansa Varmaksi Kostoksi.  Jo pari kuukautta aiemmin oli todettu, että "Helsingin yleisellä synnytyslaitoksella ovat eräät naiset tahtoneet tuoda mielialansa julki todella punakaartilaismaisella tavalla. Lapsille on nimittäin annettu sellaisia nimiä kuin Varma kosto, Vapaa Taisto j.n.e." (Uusi Aura 9.10.1918)

Osana arvostelua todettiin "Ihminen päättää, Jumala säätää. Viime sunnuntaina ilmoitettiin Kuopion kirkossa jumalanpalveluksen loputtua kuolleiden luettelossa m. m. lapsi Varma Kosto Koponen, kuollut 6 kk. ikäisenä." (Uusi Aura 27.3.1920)

Varma Kosto oli ilmeisesti yleisimpiä nimiä, mutta kritiikissä mainitaan myös Valko Inho ja Leimu Aina (Vaasa 10.5.1928). Asiaa muisteltiin vielä vuosikymmen myöhemmin: "Kapinan jälkeen annettiin täällä eräällä taholla lapsille sellaisia nimiä kuin Varma Kosto, Veri-Viha ja Kullervon Kirous. Joku lienee tarjonnut sellaistakin kuin Kuolema Porvarille, mutta sanotaan papin - nämä kaikki kastettiin evankelis-luterialisen kirkon rituaalien mukaan - kieltäytyneen sellaista nimeä kasteella vahvistamasta." (Kauppalehti 23.2.1933)

Kritiikki ei hävittänyt merkityksellistä nimeämistä vasemmistolaisperheissä. Kokonaiselle aatesuuntaukselle nimensä antanut Taisto Jalo Sinisalo syntyi vuonna 1926.

Palaten alun Jumalan Parannukseen on syytä muistuttaa, että samainen Jumala oli se, "joka hankkii minulle koston ja laskee kansat minun valtani alle". Varma Kosto on siis - niin haluten - ymmärrettävissä myös jkristillisenä nimenä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Lisää "uudistuksia" Kansallisarkiston verkkopalveluissa

Tuskin olen Astiasta toipunut, niin Kansallisarkisto 10.3. kertoi julkaisevansa

uudistetun version sukututkijoiden suosimasta Karjala-tietokannasta keväällä 2022.
Yli 11 miljoonan tietueen tietokantaan on kerätty luovutettujen alueiden asukkaiden elämäntapahtumat: syntymät, kuolemat, muuttamiset, naimisiinmenot. Tietokannan nimestä huolimatta tietoja on myös muilta luovutetuilta alueilta, esimerkiksi Petsamosta.

Spontaani reaktioni oli "apua, ne tekee Katihan hausta vieläkin huonomman". 

Edellisenä päivänä Karjala-tietokanta oli jo tiedottanut, että "Karjala-tietokantatyöryhmän tallennustyö on päättynyt. Katiha.xamk-hakupalvelu toimii edelleen, mutta lisäyksiä/korjauksia sen tietokantaan ei enää juurikaan tehdä. Työryhmän toiminta loppuu 31.3.2022. " Eli olemme Kansallisarkiston varassa.

Mistä puheen ollen. Tiistaina Kansallisarkisto kertoi, että  

Kansallisarkiston suositut sisällissodan ja toisen maailmansodan uhreja käsittelevät tietokannat ajetaan alas maaliskuun 2022 aikana.
Tietokantojen koko sisältö on siirretty Sotasampo- ja Sotasurmasampo-palveluihin, jotka on kehitetty yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa. Kehityshankkeiden yhteydessä molempien tietokantojen sisältöä on päivitetty ja rikastettu.

Leuka loksahti totisesti auki. Sampojen ideanahan oli LINKITETTY DATA eikä fiksatun tietokannan esittäminen. En siis yllättynyt, että Hyvinkään historiaa tutkinut apulaisprofessori Anu Lahtinen oli pian tiedotteen julkaisun jälkeen kommentoinut

Hyvä varmaan sinänsä, mutta Sotasammossa tiedot yhdistyvät osittain virheellisesti, eli vanha on omassa käytössä ollut luotettavampi. Löytämieni virheiden perusteella näyttää esim. siltä, että hyvinkääläisiä kaatuneita ja Puolimatkan sankarihautoihin saletisti haudattuja on virheellisesti merkitty haudatuksi Kytäjän hautausmaalle. Vanhassa sotasurmatietokannassa hautausmaatiedot ovat oikein, joten ihmettelen, mistä virhetieto on tullut. Onko hautausmaa oletettu kirjoillaolopaikkakunnan (Hyvinkään mlk) mukaan? (Olen laittanut palautetta)

Kansallisarkiston tililtä vastattiin

Tässä vielä vähän lisätietoa: olemme tietoisia ongelmista, ja siksi suljettavien tietokantojen tietosisällöt julkaistaan avoimena datana kaikkien käyttöön. Vanhojen tietokantojen käyttöliittymät ovat tulleet käyttöikänsä päähän eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin sulkea ne. Virheet pyritään korjaamaan mahdollisimman pian!

Lahtinen vastasi samaa, mitä olisin itsekin sanonut:

En tiedä auttavatko avoimet datapaketit kauheasti tällaista peruskäyttäjää, joka lähinnä toivoisi saavansa luotettavaa tietoa ilman ylimääräistä teknistä säätöä, mutta ehkä joku muu pystyy niitä käsittelemään, ja toivottavasti virheet saadaan korjattua.

Eikä Lahtinen ollut ainoa ongelmista kommentoinut.

Eikä Sampojen ylläpitoresursseista tai -organisaatiosta puhuttu tiedotteessa (myös KA:n omilla sivuilla) mitään. Myöskään Sotasampo-sivustolta ei löydy viitettä mihinkään pysyvämpään taustaorganisaatioon. Turkimusryhmä Semantic Computing Research Group on olemassa niin kauan kuin sillä on rahoitusta eikä tutkijoiden tehtävä ole palvelujen ylläpitotehtävät.

Ainoa täysijärkinen tiedotteen kohta oli lopussa: "Kansallisarkisto julkaisee tietokantojen sisällön myös erillisinä datapaketteina vuoden 2022 aikana.", mutta tässäkin on ongelmansa, kuten yllä todetaan. 

Jään jännittämään Katihan tulevaa osoitetta ja datan kohtaloa. Uskoni ja käsitykseni Kansallisarkiston ymmärryksestä historiantutkijoiden (muk.luk. harrastajat, sukututkijat ja satunnaiset isoisoisän etsijät) tarpeista datan dokumentoinnin, luotettavuuden ja esittämisen suhteen ovat alempana kuin koskaan. Ja tämä porukka kuvitteli uskottavuutensa kärsivän joukkoistetusta kuvailutiedosta! Låt mig skratta.

tiistai 15. maaliskuuta 2022

"Rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä"

Pitkän tauon jälkeen testamenttilehmän paluu Juho Reijosen "kuvauksessa Keski-Suomesta", joka julkaistiin kokoelmassa Kertoelmia ja kuvauksia vuonna 1900.

Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. — Tuossa puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä, oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."

"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."

"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan ostoon puolitoista markkaa.

"Eihän sitä ole muuta kuin — — mekin sitä nyt viimeinkin päästiin toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.

"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.

"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.

Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.

Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se kuollut oli?"

"Meidän eläkemuorihan se oli — jo minä sen toin tullessani ruumishuoneesen."

"Eikös se ollut teidän äitinne?"

"Äitihän se oli", selitti Asarias.

Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse aamiaiselle.

Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo haudassa makasi."

"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.

"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."

"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.

"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli Pahkajokisten asiamiehenä."

"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"

"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan, ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. — Niinpäs paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin. — — Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"

"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"

"Niin — niin."

"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä", selitti apulainen.

"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta koko päivä."

"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan hiukan."

"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti itse kutsumaan rovastia kansliaan.

"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi rovasti kansliaan päästyään.

"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on vähänlaisesti lehmiäkin?"

"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako niitä teillä on?"

"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; — en minä ole kysellyt, paljoko niitä on."

Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime kesänä on maksettu voi kolmestatoista."

"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.

"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.

"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias, "eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen tähden tällä kertaa armahtaisi?"

"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."

"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin —"

"Ei — ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?" kysäsi rovasti vähän vihaisesti.

"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?" tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.

"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.

"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä — enkä tiennyt varata rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan maksaa ennen kuin syksyllä."

Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.

"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja erityiseen hautaan myös tietystikin?"

"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"

"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."

"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Luuluistimista tiedettyä

Tähän vuodenaikaan jo heikosti sopivaan aiheeseen innosti YouTube-kanavan How To Make Everything tuore jakso Can I Make Ice Skates Out of Bones? Se kiinnosti lähtökohtaisesti ja tuotti iloisen yllätyksen, joskin epäilyksiä heti herättäen, aloittamalla taustoituksen väitteellä "Viking bone skates are thought to have originated in what is now Southern Finland". Kommentoijilla oli jaksosta runsaasti kritiikkiä ja huomattavasti varhaisempiakin luuluistinajoituksia annettiin. En siis voi suositella katsomista, mutta ainakin se innosti lisätiedon hakuun. 

Ei kirjastoon asti sentään, vaan Kansalliskirjaston digitointeihin. Tietenkin. Suomen urheilulehti 1/1906 puhuu luuluistimista kivikautisina, vaikka "Vanhin tunnettu luistin, jonka omaa salaneuvos Friedel Berliinissä, on valmistettu hevosenluusta ja kuuluu vanhemman pronssiajan löytöihin." Artikkeli keskittyy "varsinaisiin" eli metalisiin luistimiin ja jättää kokonaan mainitsematta luuluistinten käytön historiallisella ajalla. Tilannetta paikkaa Rauman lehti 7.9.1911, jossa esitellään "Honkilahden Muinaisia": 

Kansatieteellisistä esineistä mainittakoon luuluistimet, jotka ovat olleet käytännössä Honkilahdella sekä Pyhä- että Koskeljärvellä vielä 30 vuotta sitten ja joita on otettu talteen useampia pareja sekä Rauman museosta että Helsingin kansatieteellisiä kokoelmia varten. Ne tehtiin halkaisemalla jonkun isomman elukan, härjän, hevosen tahi hirven sääriluista, alus ja päällys tasoitettiin ja niin olivat luistimet valmiit. Kiinnittämättä remmillä niitä ensinkään jalkoihin noustiin vain niiden päälle ja "priikepillä" työntäen lennettiin tuossa tuokiossa Pyhäjärven yli Säkylään. Mutta vikansakin oli näillä luistimilla. Sattui sula paikka eteen, ei niillä päässyt enää kääntymään, vaan mennä molskahti värveen ja pahan kuperkeikankin teki tottunutkin luistelija helposti, niin että sai monta päivää reittänsä ontua, kuten se Vanhan Testamentin painimestari.


"Tohtori U. T. Sireliuksen johdolla" valmistetussa "Kalevala-aiheisten kansatieteellisten" opetuskuvien taulussa 7 luuluistimet olivat mukana maakulkuneuvona eikä poikien ulkomuoto näytä erityisen muinaiselta (Opetusväline-lehti 1/1913). Missään löytämässäni tekstissä ei kylläkään mainita jälkimmäisen pojan purjeratkaisua(?).

Mutta näidenkin jälkeen julkaistiin monta juttua, joissa luuluistinten aika jää taakse esim. 1400-luvulla. Paavo Immell kirjoitti asiallisemman katsauksen Karjalaan 1.3.1936. Siinä todettiin, että luuluistimilla

Eteenpäinmeno perustui rautapiikkisten lykkäyssauvojen käyttöön. Suomalainen luistelija käytti tavallisimmin ylitä sauvaa, jolloin hän hiukan kumartuneena jalkojensa välistä lykkäsi itseään eteenpäin. Kuitenkin on Laihialta löydetyn luuluistimen selityksessä mainittu, että perimätiedon mukaan oli luuluistimilla luisteltaessa kahden porkkasauvan avulla työnnetty itseään eteenpäin joen jäällä. Laihian luistin on muuten hevosen sääriluuta.

Kansallismuseossa on myös säilössä luuluistimilla luisteltaessa käytetyn sauvan raudoitettu kärki, jota sen löytöpaikalla, Pyhämaalla nimitetään »piut'tiksi» (väännös ruotsin spjut-sanasta). Aikaisemmin on sielläkin päin käytetty kahta luuluistinta, mutta mainitun kärjen myyjä muistaa luistelleensa vain yhdellä luistimella, (siinä ei ollut mitään reikiä eikä nauhoja) ja sauvan avulla tai sitten oli toisessa jalassa »rautjalk», jalkaterän kohdalla vain, sellainen, jommoisia nykyään potkukelkalla kuljettaessa vieläkin käytetään. 

Kuten ylläolevasta esityksestä huomaamme, ei luuluistimia voitu käyttää luisteluun sanan nykyisessä merkityksessä, vaan oli luistelu siihen aikaan paremminkin hiihdon tapaista työntöä sileällä jäällä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Ensimmäisissä lukukinkereissä

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen päähenkilön ensimmäisistä lukukinkereistä. Ehkä omaan kokemukseensa perustuen, ehkä ei, mutta realistisuutta tavoitellen joka tapauksessa.

Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:

— Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

— Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki ja kysyi:

— Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi sitten:

— Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

— On, sanoi äitini.

— Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

— Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään, ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä sanoi rovasti:

— Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

P. S. Toinen mahdollisesti aito kinkerikuvaus 1860-luvulta 

Kuva: Pilkkakirves 1909