lauantai 27. tammikuuta 2024

Leikki-Heikin juttuja Loimaalta

 VII. Yksi juopunut mies tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että hän tahtoo erota vaimostansa. "Minkä syyn tähden?" kysyi pappi. — "Ämmä juo viinaa niin paljo ettei määrääkän ole", vastasi mies. — "Ja sen ylitse sinä sitte valitat", sanoi pappi, "sinä joka itse olet juovuksissa jok'ainoa päivä". — "Niin juuri", sanoi mies taas, "pitäis kuitenkin yksi huonekunnassa toki selvänä oleman!" (Suometar 10.9.1858)

VIII. Kerran seurassa keskustellessa kaikenlaista sanoi yksi, että kaikista piplian kertomuksista tuntui kummallisemmalta hänen mielestänsä Pharaon uni. Hän nim. ei sanonut käsittävänsä, kuinka seitsemän laihaa lehmää taisivat syödä seitsemän lihavaa, eivätkä sittenkään tulleet vähääkään lihavimmiksi. — "En minäkään sitä käsittänyt", sanoi seurassa oleva kauppias, "ennenkuin minä nain. Silloin oli minulla seitsemän suurta ja vahvaa konttuorikirjaa, ja minun vaimollani oli vaan yksi vähänen kyökkikirja. Lopulla vuotta oli se pieni kirjainen syönyt kaikki minun suuret kirjani, ilman että hän einettäkään isommaksi tullut oli. Sillon minäkin ymmärsin Pharaon unen". (17.09.1858)

IX. Yksi lääkäri sanoi miehelle, joka oli iso väkeväin juomain nauttija: sinun pitää vähemmän juomas, jos sinä tahdot pitentää päiviäs". — "Ah", vastasi mies, "se on juuri se jota en minä tahdo. Eilispäivänä sain minä vaan tuopin viinaa, eikä minulla ole eläissäni niin pitkää päivää ollut !"(24.9.1858)

X. Nuori nykyisin nainut mies sai kuulla monta pisto-puhetta, että hänen vaimonsa oli aikasin tullut lapsenvuoteeseen. Yksi hänen ystävistänsä piti kuitenkin hänen puoltansa ja selitti, että emäntä ei suinkaan ennen aikaa tullut lapsenvuoteeseen, mutta että häät olivat tulleet liiaksi viivytetyiksi. (1.10.1858)

XI. Yhdestä herraskartanosta lähetettiin renki läheiseen kauppalaan asialle. Akka tuli häntä tiellä vastaan ja tervehti: "hyvää huomenta!" Mies, ollen huono-kuulonen, vastasi: "menen tänne kauppalaan". - "Hyvää huomenta! minä sanoin", ärjäisi akka. - mies ei nytkään kuullut oikein vaan sanoi: rommia noutaan". (8.10.1858)

XII. Kartanon käskyläis-poika kuljetti kerran vasikkaa, jossa hänen oli molemmille käsillensä kyllä työtä. Tässä tuskallisessa tilassa kohtasi häntä ajain hevoisella hänen kreivillinen isäntänsä, joka päästyänsä pojan kohdalle sanoi tuimasti: "kuule poika! eikö sinua ole neuvottu kumartamaan, minua kohdatessas"! — Poika-parka vastasi itkein: "minä tahdon nöyrimmästi kumartaa kreiviä, jos vaan kreivi on niin hyvä, että astuu alas pitämään vasikasta kiinni, niin kauvan että minulla on aikaa nostaa lakkini". (15.10.1858)

XIII. Piika, joka erään papin palveluksesta muutti pois, pyysi häneltä pääsö-kirjaa ja todistusta elämänsä ja käytöksensä yli. Papin antamassa todistuksessa seisoi muun seassä: "piika N. N. on, minun luullakseni, vapaa avioliittoon, ehkä hän palveluksensa ajalla on näyttänyt erinomaisen halun siihen".(22.10.1858)

XIV. Kaksi kirkkoherraa käveli kirkon ohitse haastellen keskenänsä kamaripiikainsa kauneudesta. Sokea kerjäläinen, joka istui kirkon astuttavilla, huusi heille: "korkeasti kunnioitettavat herrat kirkkoherrat, antakaa pieni almu sokealle ukko-raukalle!" — "Kuinka sinä sen tiedät että olemma kirkkoherroja?" kysyi toinen heistä. — "Sen minä arvasin teidän ylös-rakentavaisesta keskustelemisestanne", vastasi kerjäläinen. (29.10.1858)

XV. Erään puusepän tykö tuli kerran hänen 8:vuotisen poikansa kouluttaja, Poika joka oli ollut ulkona, tuli hypäten ja laulaen sisälle, mutta nähtyä opettajansa hämmästyi hän niin että unhotti tervettää häntä. Isä, joka häpesi poikansa käytöstä, nuhteli häntä, sanoen: "etkö sinä taida mennä maisterin tykö ja sanoa: "hyvää huomenta" — sinä aasi!" (5.11.1858)

perjantai 26. tammikuuta 2024

Kuinka tarkasti muuton voi ajoittaa?

Tekstiini Henkikirjojen ajoitus eli tarkista, äläkä arvaa sain Outi Kostelta hyvän kommentin
Jossain tapauksessa on hyvä, että henkikirjoituksista kuulutettiin lehdissä. Helsingin henkikirjan 1884 lopussa on päiväys 22.12.1884, mutta henkikirjoitus alkoi jo 21.4.1884 keskustakortteleista ja sitä jatkui puoliväliin toukokuuta. Koska usein muuttavalla vuokralaisväellä yleinen muuttopäivä oli 1.kesäkuuta, oli apua tiedosta, että seuraamani huusholli oli muuttanut korttelista Makrilli jo ennen 8.5, jolloin ko. korttelin talonisännät ja -miehet oli velvoitettu ilmoittamaan asukkaat. Siinä selvisi samalla myös varhaisen muuton syy: piharakennuksen purkuaika noin suurinpiirtein.

Virallisesti henkikirjoituksen piti kertoa vuoden ensimmäisen päivän tilanne, mutta inhimillisten rajoitteiden vuoksi kannattaa ottaa huomioon mahdollisuus, että muutamaa kuukautta myöhemmin on jo unohtunut, kuka talossa asui. Varsinkin kun Helsingissä tiedonantajina olivat "talonomistajat ja hoitajat" (SWL 7.1.1890).

Tältä pohjalta kokeillaanpa tarkempaa työtä Otto Kotilaisen Taipale-jakson osalta. Hänet ja Ida-vaimonsa henkikirjoitettiin Taipaleessa kolme kertaa: KA. U163:2735 (1898); KA. U170:2877 (1899); KA. U177:3058 (1900). Suomalainen Wirallinen Lehti kertoo 15.2.1898, että henkikirjoitus Helsingissä alkoi 15.3. ja Taipale oli vuorossa illalla 14.4.1898. Viimeistään tuolloin siis asuttiin Taipaleessa ja vielä 6.4.1897 ei (SWL 13.2.1897).

Osoitekalentereissa (joita voi nykyään hakea kätevästi Kansalliskirjaston kokoelman kautta ja rajaamalla julkaisupaikan) vuoden 1897 puolella painettu Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1897-1898, kertoo, että Otto Kotilainen asuu Taipaleessa. Tieto ei ole lisäsivuilla vaan varsinaisessa kalenterissa, joka ilmestyi heinäkuun lopussa (Nya Pressen 31.7.1897). Tietoja osoitekalenteriin saattoi jättää vielä kesäkuun lopulla (Nya Pressen 25.6.1897). Kotilaiset tiesivät siis viimeistään kesän alussa asuvansa Taipaleessa syksyllä.

Sen, että muutto tapahtui ennen lokakuun loppua vahvistaa Ida Kotilaisen arpajaisilmoitukseen antama osoite (Päivälehti 20.10.1897). Vastaava ilmoitus kertoo, että pariskunta asui Taipaleessa vielä keväällä 1900 (25.3.1900). Koska Otto Kotilainen oli kansakoulunopettaja, kesä on todennäköinen ajankohta sekä tulemiseen että lähtemiseen.

P. S. Seurakuntien välisistä muutoista kannattaa muistaa, että Muuttokirjan päivä ei ole muuttopäivä

torstai 25. tammikuuta 2024

Vihdistä ajuriksi Helsinkiin

Erik Johan Ahlgrenin elämän alku ei ollut paras mahdollinen. Hän syntyi 24-vuotiaan Eva Henriksdotterin aviottomaksi pojaksi Vihdissä 26.9.1842.

Pojalle kerrottiin tai näin hän asian 70 vuotta myöhemmin esitti, että äitinsä kuoli hänen ollessaan vai kaksi viikkoa vanha [1]. Aivan tältä asia ei näytä kirkonkirjassa, jossa Vihdin Tuohilammen Nygårdin torpan tytär Eva Stina Henriksdotter (s. 11.11.1818) oli joutunut sukupuolitaudin takia hoitolaitokseen tammikuussa 1844 ja kuollut jo muutaman päivän kuluttua.[2] Erik Johan oli siis kahden vuoden eikä viikon ikäinen, millä erolla ei vanhuuden päivinä enää ollut suurta eroa.

Muistelmansa mukaan Erik Johan jäi mummonsa hoitoon, minkä kirkonkirjat vahvistavat.[3] "Kahdeksannesta vuodesta alkaen hankki hän leipänsä kerjäten, kunnes tuli niin suureksi, että kykeni työllään elättämään itsensä. Silloin otti eräs ystävällinen isäntä hänet palvelukseensa." Erik Johan ehti olla Vihdissä useammassa talossa palveluksessa.[4]

"20 vuoden ikäisenä syntyi Ahlgrenissa halu päästä suurempiin oloihin. Hän tahtoi nähdä hiukan ympärilleen maailmassa. Kirjoittaa hän ei taitanut ja ainoastaan auttavasti lukea, jonka tähden hänen täytyi antautua jollekin käytännölliselle alalle. Ja sinne tänne aprikoituaan valitsi hän itselleen sen ammatin, jota hän parhaiten taisi: hoitaa hevosta ja rekeä. Hän sai isännältään lainaksi mitä tarvitsi laittautuakeen kuntoon Ja muutamana talvipäivänä lisääntyi Helsingin vuokra-ajurien luku yhdellä, Ahlgrenin numerolla 48. Sitä ennen oli Ahlgren toiminut tiilinkantajana, nauttien tuota melkoista palkkaa, 3 kopekkaa tunnilta. Pitihän hänen oppia tuntemaan kaupunkia ennenkuin hän voisi ryhtyä harjoittamaan aikomaansa ammattia."[1]

Samassa iässä Erik Johanilla oli muitakin haluja ja ennen Vihdistä lähtöä hänen aikeensa naida Edla Eleonorasdotter (s. 15.12.1836) kuulutettiin, häät pidettiin lokakuussa ja vaimo lähti mukanaan Helsinkiin vuoden 1863 lopussa.[5] Muistoissaan "jo kaksi vuotta ajurina oltuani olin koonnut niin paljon että voin pitää kaksi hevosta." [1]

Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Edla kuoli vuonna 1868.[6] Erik Johanille jäi hoidettavaksi poika Johan Oskar (s. 5.1.1866), joten hän meni pian uudestaan naimisiin. Liitto Erika Johantyttären (s. 1841) kanssa päättyi kuolemaan 11.11.1873. Tästä avioliitosta syntyi Amanda Josefina (s. 8.10.1873). Kolmannessa avioliitossa Edla Sofia Lindholmin (s. 1851) kanssa syntyi poika Karl Gustaf (s. 25.1.1878).[7]

Hbl 1.12.1912
Vielä vuonna 1912 Erik Johan, joka oli suomentanut sukunimensä Airioksi istui joka päivä kuskinpenkillä.[1] Hän kuoli 75-vuotiaana ja hautajaistaan raportoitiin Uudessa Suomettaressa 14.12.1917
Vainaja, joka yli 50 vuoden ajan, viime päiviinsä asti, täällä toimi ajurina, oli monille helsinkiläisille tuttu mies, ja harras Suomalaisen puolueen jäsen. Siihen erinomaiseen hoitoon nähden, jota hän itse aina omisti ja muitakin vaati osoittamaan eläimille, sai hän Suomen Eläinsuojelusyhdistykseltä v. 1911 kunniakirjan. Hänen hautajaisissaan, jotka eilen tapahtuivat täkäläisellä vanh. hautausmaalla, kuvasi lääninrovasti K. A. Hildén lämpimästi vainajan uskollisuutta ja herttaista persoonaa, samalla kun Suomen Eläinsuojelusyhdistyksen yliasiamies, lääninsihteeri Vilho Selinheimo, joka yhdessä yhdistyksen sihteerin, fil. toht. A. Simeliuksen kanssa laski yhdistyksen puolesta seppeleen haudalle, toi hänelle valituin sanoin yhdistyksen viimeiset kiitokset ja kunnioituksen ilmaisut. Seppeleet laskettiin myös Helsingin Ajuriyhdistyksen ym. puolesta.

[1] 50 vuotta kuskipenkillä. Eläinten ystävä 1/1913 (Valikoiden suomennettu Hufvudstadsbladetista 1.12.1912.)
[2] Vihdin srk. Rippikirja 1841-1847, 96
[3] Vihdin srk. Rippikirja 1848-1853, 707
[4] Vihdin srk. Rippikirja 1854-1860 s. 729, 722, 541, Rippikirja 1861-67 s. 642, 660 (kuulutettu 1863, Helsinkiin 1863, kuin myös morsmaikku 
[5] Vihdin srk. Rippikirja 1861-67 s. 660, 661, kuulutetut&vihityt, muuttaneet
[6] Helsingin srk. Rippikirja 1856-1869, I:769, 
[7] Rippikirja 1870-1881, I:796, IV:33

keskiviikko 24. tammikuuta 2024

Muistoja 1850-luvun opettajasta

Olen jo aiemmin lainannut Ernst Jakob Valdemar Bonsdorffin muistelmia kotiopettajastaan ja Heinolan ihmeistä kirjastaan, mutta kierrätän vielä ensimmäisestä opettajastaan herkullisen kuvauksen, joka julkaistiin Uudessa Suomettaressa 1.2.1912. Heinolan kouluun päästyään  Bonsdorffin opettaja oli Adolf Fredrik Bökman

yleisesti tunnettu Klapka-nimellä. Hän oli jo silloin iäkäs mies, eikä hänellä liene ollut suuriakaan opettajalahjoja. Bökman oli huvitettu erittäin laskuopin opetuksesta ja pani pääpainon reguladitri'n (kolmiluvun laskun = päätöslaskun) oppimiseen. Päntättiin päähämme sääntö: tunnetut luvut kirjoitetaan peräkkäin ja x neljänneksi, ensimäisen ja kolmannen jälkeen vedetään pystysuora viiva (se oli meistä pääasia) ja sitten kerrotaan viivojen väliset luvut ja tulo jaetaan ensimäisellä luvulla. Sääntö kylläkin oli hyvä ja olisi vienyt oikeaan tulokseen, mutta siinä pulma, mikä luku on pantava ensimäiseksi sarjassa. 

Keksimme kuitenkin keinon. Kolme oppilasta, jotka laskivat nopeimmin, saivat urkkijan toimen. Yksi näistä pani ensi sijalle ensimäisen esimerkissä olevan luvun, toinen oppilas toisen ja kolmas kolmannen. Jos luvut olivat oikein kerrotut ja jaetut, oli yhdellä näistä varmaan oikea tulos. Kävivät sitten vuorossa näyttämässä laskunsa. Sillä, joka iloisena palasi luokkaan, oli lasku oikein suoritettu; ja nyt tiesivät kaikki luokan oppilaat, mikä noista kolmesta tunnetusta luvusta oli pantava ensimäiseksi. Jos vaan sitten oikein kerrottiin ja jaettiin, tuli oikeita tuloksia. 

Muuten oli Bökman niitä harvinaisia sen ajan opettajia, jotka eivät käyttäneet ruumiillista rangaistusta. Hän oli myös suuri voimistelun rakastaja ja näytti meille jos jonkinmoisia voimistelutemppuja. 

Hän oli myös erittäin innostunut Unkarin vapautussotaan 1848 ja vihasi katkerasti itävaltalaisia. Hyvällä tuulella ollessaan ja muutenkin, oppilasten pyynnöstä, kertoi hän erittäinkin Klapkan urotöistä. Kun huomasimme että opettaja oli kyllin innostunut kertomuksessaan, huusimme me: "mennäänpä antamaan itävaltalaisille selkäsauna"! Silloin ryntäsi Klapka ja koko oppilaslauma ulos. Pojat asetettiin riviin ja jokainen sai käteensä paksun sauvan. Pienen innostuttavan puheen jälkeen huusi Klapka "hurraa" ja koko rykmentti hyökkäsi ulkohuoneriviä vastaan ja paukutteli armottomasti sauvoillaan "itävaltalaisia". Lukuvuoden ensimäisellä viikolla lyötiin kaikki ikkunapahaset rikki ja sitten koetettiin särkeä ovet. vanha matami päivitteli ja sanoi usein: "kyllä se rehtori on välistä hullu", ja luulen minäkin, että saattoi olla ruuvia irti hänen päästään. Muutama vuotta sen jälkeen kävin katsomassa ala-alkeiskoulua ja kyllä siellä vieläkin oli merkkejä itävaltalaisten selkäsaunasta.

tiistai 23. tammikuuta 2024

Ei kaikkia väitöskirjoja hyväksytty

Huomattuani viime kesänä tapauksen, jossa historian väitöskirjaa ei hyväksytty, epäilin, ettei kyse ollut ainokaistapauksesta. Kun ei ollut alkuvuoden parille illalle parempaa tekemistä niin poimin painetusta Helsingin yliopiston väitöskirjojen listasta 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten historian väitöskirjat ja vertasin niitä ylioppilasmatrikkelin tietoihin. Löysin kolme tapausta, joissa väitöstilaisuutta ei seurannut filosofian lisensiaatin arvo eli kaksi lisää aiempaan. 

Tietenkin nämä(kin) pitäisi tarkistaa pöytäkirjoista ja varmistaa, ettei tutkinnon suoritus ole jäänyt kiinni jostain muusta kuin väitöskirjan laadusta. Ja pitäisi käydä läpi muidenkin alojen väitöskirjoja. Mutta jo tämäkin näyte haastaa käsityksen, ettei väitöstilaisuuden jälkeen töitä olisi hylätty.

Sanoin tämän ääneen yhdessä viime viikon 1800-luvun konffan keskusteluosuudessa. Onnekkaasti vieressäni istui Elise Garritzen, joka kertoi tehneensä perusteellisemman katsauksen 1900-luvun alusta väitöskirjassaan Lähteiden lumoamat. Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainenhistoriantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa. Osio löytyi sivuilta 131-134.

Garritzen oli tutustunut vastaväittäjien lausuntoihin ja keskustelujen pöytäkirjoihin Historiallis-kielitieteellisessä osastossa lukuvuosina 1905–1915. Tuolloin hylättiin neljä väitöskirjaa 105:stä. Lisäksi 11 väitöskirjan hyväksymisestä käytiin keskustelua useammassa kuin kokouksessa ja näistä viiden hyväksyminen oli äänestystulos eikä yksimielinen päätös. Garritzen toteaakin, että "Koska normaalista menettelystä poikkeavia väitöskirjan tarkastusprosesseja on käsitelty toistaiseksi lähinnä yksittäistapauksina henkilöhistoriallisissa tutkimuksissa, on syntynyt virheellinen mielikuva hyvin epätavallisesta ilmiöstä."

Tässä vaiheessa oli jo käytössä esitarkastus, mutta Garritzen kuvaa sitä pinnalliseksi. Hänen erityisesti tutkimansa Liisi Karrttusen väitöskirjan katselmoi yksi professori, joka oli työn ohjaaja Hirsu-projektin tietokannan mukaan. Hän antoi painatusluvan, vaikka käsikirjoituksesta puuttui neljä lukua ja olemassa olevista luvuista puuttui lähdeviitteet. Käytäntöä tiukennettiin vuonna 1913, mutta oman yliopiston ulkopuolisten esitarkastajien käyttöön oli vielä pitkä matka.

maanantai 22. tammikuuta 2024

Kotikatuni arkeologinen kohde

Kahdeksan (vai montako niitä on jo ollut) vuoden asumisen jälkeen selvisi, että kotikadullani ja melkein ikkunastani näkyvässä kohdassa on arkeologinen löytöpaikka.

Eteläinen Hesperiankatu 26 noin vuonna 1930
Kalle Havas, HKM

Helsingin Sanomat uutisoi 31.12.1924, että

Runeberginkadun ja Hesperiankadun kulmauksessa, josta parhaillaan kuljetetaan hiekkaa ja soraa Runeberginkadun tasoitustöitä varten, löytyi eilen noin puolen metrin syvyydessä joukko ihmisluita. Asiasta ilmoitettiin poliisille, jonka toimesta luut kerättiin. Asian johdosta ei vielä ole toimitettu tarkempaa tutkimusta, mutta kaikesta päättäen on löytöpaikalla ollut haudattuna ainakin pari henkilöä. Toistaiseksi ei myöskään ole voitu todeta, miten vanhoja luut ovat, mutta lienevät ne olleet haudattuina ainakin muutamia vuosikymmeniä. Poliisin toimesta tulee paikalla toimitettavaksi kaivauksia, jotta saataisiin selville, onko lähistöllä mahdollisesti muitakin hautapaikkoja.

Jos selvitystyön tuloksista uutisoitiin, tekstit eivät tarttuneet hakuihini Kansalliskirjaston digitoinneissa. Kuusi vuotta myöhemmin Suomenmaassa 15.11.1930

Kun eräät työmiehet eilen ottivat täytemaata Etelä-Hesperian ja Runeberginkatujen kulmauksesta Taivallahteen johtavan tien oikealta puolen, paljastui tällöin esiin useita hyvinsäilyneitä pääkalloja sekä sääri- ja käsivarsiluita. Pääkallot olivat olleet, kuten meille kerrottiin, rinnakkain ja osittain päällekkäinkin, mikä todistaa, että paikalla on joskus aikojen kuluessa tapahtunut jonkinlainen joukkohautaus.

Soitimme edellämainitusta löydöstä valtion arkeoloogille, tri Juhani Rinteelle, joka yhdessä edustajamme kanssa lähti paikanpäälle lähemmin tutustumaan löytöön. Tarkasteltuaan pääkalloja, arveli tri Rinne, että kysymyksessä on kaiken todennäköisyyden mukaan jokin sotilashauta n.s. pikkuvihan ajoilta 1742—1743. Silloin nimittäin sulkivat venäläiset joukot, joita oli kaikkiaan n. kolmisenkymmentä tuhatta Lewenhauptin ruotsalaisine joukkoineen Helsinkiin. Sulkeminen tapahtui siten, että venäläiset vetivät rintamansa Vanhastakaupungista käsin aina Taivallahteen saakka, jolloin ruotsalaisilla joukoilla ei ollut mitään poispääsyn mahdollisuuksia. On hyvin luultavaa, että tällöin tapahtui kahakoita tai että sotilaitten keskuudessa liikkui jokin kulkutauti, mikä selittää tämän löydön. Mahdollista on, että paikalta voitaisiin tehdä enemmänkin tällaisia löytöjä, jos kaivauksia ryhdyttäisiin jatkamaan.

Kuten lukijamme muistanevat, kerroimme n. kuukausi pari sitten eräistä pääkallolöydöistä. joka tapahtui samoilla paikoin kuin edellä selostettu löytökin. Tämän lisäksi tulkoon kerrotuksi, että kun näiltä paikoilta n. 4—5 vuotta sitten otettiin täytemaata, tuli tällöinkin esiin joukko pääkalloja. Näyttää siis siltä kuin paikalla olisi aikoinaan sijainnut suurempi sotilaiden hautauspaikka. 

Luut vuodelta 1924 siis muuttuivat muistoissa pääkalloiksi. Lukijoiden ehkä muistamaa uutista en onnistunut löytämään. Mutta sarjaan kuuluu vielä hieman myöhäisempi pikku-uutinen Helsingin sanomista 31.8.1931

Etelä-Hesperiankadun varrella, talon n:o 26 vastapäätä olevan kallion juurella on sorasta viime päivien aikana tullut esiin ihmisluita, jopa kokonainen pääkallokin. Näillä seuduin on aikanaan ollut hautausmaa, luultavasti venäläisten, pikkuvihan ajoilta. Ikävää on, että luut saavat olla näkyvillä ja lasten käsiteltävinä ilman, että niitä peitettäisiin tai poistettaisiin.
 
Ikävää on myös se, että ilmeisesti mitään löydöistä ei tutkittu tai edes dokumentoitu kunnolla. Nyt löytöpaikat on varmasti kaivettu ja käsitelty niin, ettei paikka ainakaan kuulu Kulttuuriympäristön palveluikkunaan.

sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Päädyin viime viikkoiseen Lokalahti-Tukholma -yhteyteen Tukholman suomalaisen seurakunnan rippikirjasta, johon kirjattiin Lokalahdella 30.11.1759 syntynyt tukkukauppias Anders Lindmark.[1]

Aivan tuolla päivämäärällä kastetta ei Lokalahdelta löytynyt, mutta kirkkoväärti Matts Mattsonille (s. 1724) ja vaimolleen Margareta Johansdotterille syntyi 28.11.1759 poika Anders. Lasse Iso-Iivari tuntee Mattsille sukunimen Lindmark, joten kyse lienee oikeasta perheestä, vaikka rippikirjoissa ei ole selvää lähtömerkintää Andersille. Löysin hänet ainoastaan vuosien 1763-1768 rippikirjasta, johon oli merkitty äitinsä kuolema 31.10.1765. Tarkkasilmäisempi Geni-profiilin tekijä oli löytänyt Andersin myös rippikirjasta 1769-74.

Kuten edellisestä osasta kävi ilmi, Andersilla oli sukuverkostoa Tukholman kauppiaspiirissä. Verkkolähteistä ei tavoita uransa alkuosaa. Ensimmäinen havaintoni Anders Lindmarkista Tukholmassa nimittäin on vasta ilmoitus Dagligt Allehandassa 24.5.1794. Siinä Maria Elisabeth Sutthoff ilmoitti lopettavansa Peter Sutthoffin leskenä pitämänsä firman, jonka kaupanteko siirtyi nyt heidän pojalleen Daniel Sutthoffille, jonka liikekumppani oli Anders Lindmarck. 

(Släktbok. Ny följd IV:n Sutthoff-tauluston mukaan Peter S. oli saanut porvarioikeudet 26.6.1750 ja Viipurista lähtenyt isänsä, jonka nimi on myös Peter Sutthoff, oli otettu porvariksi 11.2.1725 ja kuollut 11.8.1743.)

Anders meni vuoden 1799 alussa naimisiin Inga Maria Petterssonin kanssa. Hän oli Tukholman suuren raudanpunnituspisteen inspehtorin Anders Gabriel Orren leski ja toi avioliittoon kaksi poikaa: Peter Lorentz (s. 20.7.1789) ja Jonas Gabriel. Jälkimmäinen eli nuorempi poika otti käyttöön isäpuolensa sukunimen Lindmarck.[2] Andersin omia lapsia olivat Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kastetut Inga Maria s. 5.1.1799, Hedvig Charlotta 14.10.1800, Anders 17.1.1804 ja Carl Otto s. 8.6.1806. Kummien joukossa on sukulaisista ainakin Andersin serkku majurska Maria Charlotta Witlock.

Kasvava perhe henkikirjoitettiin vuonna 1810 Katarinan seurakunnan pohjoisosassa eli Södermalmilla.Tarkempi osoite oli kortteli Glassbruket den större ja sen tontti, joka oli vanhalta numeroltaan 46 ja uudelta 4.[3] Nykyosoitteeltaan paikka on Stadsgårdshamnen 30. Turistin maamerkeillä Katarinan kirkon itäpuolella 1700-luvun puutalojen reunustaman Mäster Mikaelsgatanin päässä lähellä Fotografiskan sisäänkäyntiä. (Samassa korttelissa oli myös Daniel Sutthoffin talo. [4])

Sanomalehdistä Andersin nimi löytyi Posttidningarista 7.5.1810, jossa kerrottiin että tukkukauppias A. Lindmarck oli saanut suomalaisen seurakunnan osalta Seraphimer-mitalin köyhäinhoidosta.

Anders kuoli 21.6.1816. Perusteellisessa perukirjassaan on lueteltu huonekalut huone kerrallaan, joten voisi vaikka tehdä virtuaalivierailun kotiinsa sekä kauppahuoneensa. Vielä mielenkiintoisempaa on perukirjaan kopioidut saamisten lista, joka on maantieteellinen. Ensimmäisenä on pitkähkö Ålands boken, sitten lyhyempi Nylands boken ja lopuksi (ennen tukholmaa) Diverse städer, jossa on päälimmäisenä Jacob Nordling i Raumo. Harmittavasti useimmissa nimissä ei ole lisätietoa. Olisivatpa alkuperäiset tilikirjat säilyneet.[5]

Se ei vaikuta todennäköiseltä, sillä Andersin vanhempi poika ei päätynyt kaupan pariin. Aikuiseksi kasvanut tytär muutti avioiduttuaan Norrköpingiin ja pikkuveli meni perässä.


[1] Finska församlingen (A, AB) AII:2 (1811-1820) Bild 65 / sid 6 (AID: v84788.b65.s6, NAD: SE/SSA/0004)
[2] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:324 (1796) Bild 520 / sid 45 (AID: v222962.b520.s45, NAD: SE/SSA/0145a); Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:420 (1821) Bild 1650 / sid 152 (AID: v223059.b1650.s152, NAD: SE/SSA/0145a)
[3] Överståthållarämbetet för uppbördsärenden (AB) G1BA:27:12 (1810) Bild 36 / sid 60 (AID: v367251b.b36.s60, NAD: SE/SSA/003106)
[5] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:400 (1816) Bild 1980 / sid 188 (AID: v223039.b1980.s188, NAD: SE/SSA/0145a)