Sukututkijan loppuvuosi: 2023

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Ilmestynyt: Historian väitöskirjan tekemisestä

Sen sijaan, että olisin kirjoittanut 48. kuukausiraportin jatko-opiskelusta, laitoin pakettiin eli kansien väliin kaikki aiemmat jatko-opiskelusta kirjoittamani blogitekstit ja lisäsin joukkoon muutaman muunkin tekstin. En väitä, että kokonaisuus tarjoaa lukuiloa, mutta olenpahan dokumentoinut oman kokemukseni.

Olisin voinut dokumentoida sen myös lyhyemmin soittolistana. Alussa teemabiisinä oli Shallow, erityisesti säkeistö

I'm off the deep end, watch as I dive in
I'll never meet the ground
Crash through the surface, where they can't hurt us
We're far from the shallow now

Keskivaiheilla hain lohtua Pinkin biisistä Cover me with sunshine.

Cover me in sunshine
Shower me with good times
Tell me that the world's been spinning since the beginning
And everything will be alright

Ja nyt on aika ottaa esiin Kolmannen naisen Elämän tarkoitus

Outoo että kavahdan nyt
joitain tekemiäni tekoja
Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta

Kadun vai kaipaan, en minä tiedä
Unohtaisin mieluiten

lauantai 30. joulukuuta 2023

Ilmestynyt: Matkustus julkisena tietona 1700-luvun Ruotsissa

Aikoihin eletty ja päivihin päästy. Elämäni kolmas vertaisarvioitu artikkelini Matkustus julkisena tietona 1700-luvun Ruotsissa julkaistiin vuoden viimeisessä Genoksessa.

Kyseisen tekstin juuret ovat jäljitettävissä blogitekstiin Miksi matkustajatietoja julkaistiin sanomalehdissä? Sen arvailuista pääsin hitusen eteenpäin tarkemmalla lehtien selailulla ja pohdinnalla.

perjantai 29. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Loppuelämä Helsingissä

Taipale 4 ja 3. Kaarina Ruohtula 1928. HKM

Vuoteen 1896 mennessä Aleksandra Karhu oli muuttanut Helsinkiin ja kyseisen vuoden alussa hänet henkikirjoitettiin Töölön Taipale 3:ssa. Samassa talossa asui tuolloin Edla Ahl (s. 5.11.1862), joka oli todennäköisesti muuttanut yhtä aikaa, sillä naiset asuivat yhdessä yli vuosikymmenen ja Edla työskenteli Aleksandran yrityksessä.

Yrityksen olemassaolo paljastuu seuraavista henkikirjoista, joissa ensin molempia kutsutaan maitokuskeiksi ja sitten Edla Ahlia karjakoksi. Vuonna 1899 Aleksandra on ensimmäistä kertaa selvästi maitokauppias. Kauppaliikkeensä ei ollut Taipaleessa vaan Teurastamontien toisella puolella Berga 17:ssa.

Taipale 3:een muutti vuoden 1900 alkuun mennessä myös Aleksandran sisarentytär Aleksandra Wall (s. 4.5.1882 Vesanto), jota kutsuttiin ompelijattareksi. Hän sai siis ehkä sivusta seurata tädin liiketoiminnan vaiheita. Tai oli toiminnassa mukana. (Aleksandra meni vuonna 1907 naimisiin Gustaf Fridolf Lindqvistin kanssa. Tämä kuoli 44-vuotiaana kesällä 1922. Heidän tyttärensä Aura Alexandra (s. 1908) valitsi vuonna 1935 sukunimen Liiramo.)

Jo vuonna 1900 maitokauppojen määrä kasvoi kahteen, uusi toimipiste oli Meritullinkadulla Kruununhaassa. Seuraavana vuonna Aleksandra ilmoitti osoitekalenteriin neljän liikkeeen osoitteet, vuonna 1902 viiden ja vuonna 1903 kuuden. Hän ei voinut olla valvomassa joka paikkaa ja sai keväällä 1904 sakot heikkolaatuisesta eli liian vetisestä maidosta. Seuraavina vuosina maitokauppoja on vain kolme.

Berga 17. K. Kallioniemi 1928. HKM

Pysyvin osoite oli nykyisen Eteläisen Hesperiankatu 16:n kohdalla sijainnut Berga 17. Kesällä 1906 Aleksandra osti tämän kaupungin vuokramaalla seisovan "suurehkon huvilan" leskirouva Anastasia Dickmanilta 16000 markalla, mikä vastaa nykyrahassa 80 tuhatta euroa. Uudessa Suomettaressa kerrottiin tuolloin, että "Huvilan nimeksi vastaisuudessa tullee Karhuvuori" ja nimeä käytettiinkin esimerkiksi uutisessa kesällä 1909.

Eilen klo 3-4 välillä iltapäivällä hälytettiin palokunta Töölöön, missä neiti Aleksandra Karhun omistamassa Vuoriston (Bergan) huvilassa n:o 17 (Karhuvuori) oli tuli päässyt valloilleen. Valkea oli saanut alkunsa keittiöstä, minkä tuli ehti kokonaan pilata ennenkun palokunta pääsi paikalle. Myös eteinen hieman kärventyi. Rakennus on palovakuutettu kaupunkien yleisessä paloapuyhtiössä 19,000 mk:sta.

Aleksandra itse tietenkin muutti tien yli omaan huvilaansa. Siellä ehti asemaan myös Sakari-veljensä poika Aatto (s. 25.5.1889), joka opiskeli Helsingin yliopistossa, josta hän hän valmistui papiksi. Aleksandra ei kuitenkaan jäänyt odottamaan huvilansa katoamista viereen nousevien Etu-Töölön kivitalojen väliin vaan muutti pois vuosien 1915-16 aikana ja myi huvilan vuonna 1919.

Uusi Suomi 5.9.1919

Ote Bertel Okkalan otoksesta 1936. HKM

Karhuvuoren jättäessään Aleksandra muutti keskustaan, Kansallisteatterin naapurissa olevaan As Oy Vilholaan. Häntä edelleen kutsuttiin maitokauppiaaksi, mutta mistään liiketoiminnasta ei ole merkkejä osoitekalentereissa. Aleksandran nimissä olleet maitokaupat hävisivät osoitekalentereista jo vuonna 1913, jolloin sukunimen Alava ottanut Edla Ahl aloitti vastaavan liiketoiminnan.

Syksyllä 1928 alkoi Savon sanomissa Aleksandran muistelman Savutuvasta maailman maantielle julkaisu, joka päättyi vuotta myöhemmin. Tarinan ei ollut tarkoitus kadota kierrätyspaperin joukkoon vaan Aleksandra lahjoitti kirjoitussarjansa Kuopion Isänmaalliselle seuralle vuonna 1931. Hän kuoli 84-vuotiaana kymmenen vuotta myöhemmin.

Helsingin Sanomat 7.11.1941

Lähteet:

KA. Helsingin henkikirjat
HKA. Helsingin kunnallisverojen kantokirjat
Osoitekalenterit 1899-1931
Meddelanden från pastorskanslierna, Hufvudstadsbladet 1.10.1907
Meddelanden från pastorskanslierna, Svenska pressen 19.7.1922
Kalevalan Riemuvuoden Suurniemenmuutto, Helsingin Sanomat 28.2.1935
Aura Liiramo, Lotta-galleria
Underhaltig mjölk, Helsingfors-Posten 23.3.1904
"Huvilan kauppa", Uusi Suometar 17.7.1906
"Talonkauppa", Helsingin Sanomat 20.7.1906
Tulipaloja, Uusi Suometar 27.7.1909

torstai 28. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Karjakon oppiin Kurkijoelle

Aleksandra Karhun rippikoulututtava Kustaava Vesterinen lähti kesällä 1874 Rautalammilta Kurkijoelle karjakkokoulutukseen samoin kuin Hilda Korhonen. Kun he olivat käymässä Rautalammilla seuraavana kesänä, Aleksandra lähti kirkolle Kustaavaa hakemaan.

Kirkolla tapasin ainoastaan Pekkalan Hiltan, jonka kanssa en ollut ennestään tuttu... Ujostelin ja häpeilin kauan, ennenkuin sain rohkeutta mennä häntä tervehtimään. [...]

Jopas uskalsin kysäistä, eikö neiti Korhonen tahtoisi olla hyvä ja tulla kahvilaan juomaan kupin kahvia. Hän tulikin, ja siellä jatkoimme iloisesti keskustelua, josta sain yhtä ja toista tarpeellista tietoa.

Kyllä hän oli minusta niin ylevän näköinen, kun oli yllä musta leninki, raaku kaulassa ja vieläpä salettikin sekä mansetit. Eipä ihme, jos ensin häntä kainostelin - vaikka turhaahan se oli... [...]

Kustaava löytyi seuraavana pyhänä ja hän "kehoitti ensi kesänä ryhtymään toimeen ja neuvoi mitä hakemuksiin tarvitaan ja toivotti tulemaan jäljestä!" Aleksandra ei myöhemmin muistellut sitä, miksi hän oli lähtenyt kouluttautumaan karjakoksi, vaan tiedonvälityksen käytäntöjä.

Hakemuspuuhani eivät enää olleet unennäköä. Kaikki kirjat olivat jo valmiit lähetettäväksi, kun äiti vaan tulee lupatodistukseen nimensä antamaan...

Vein äitiä kädestä kamariin nimeänsä pistämään, ja sanoin että nyt on kaikki kirjat valmiit, äidin nimeä vailla vaan... Äiti uskoi kaikki vaan turhaksi puuhaksi ja ettei siitä mitään tule.

"Ehkä ei, vaan onhan koetettu... Kyllä minä lähden tämän ison kirjeen viemään kirkolle postiin..."

Postia ei ollut kuin kirkolla, neljänkymmenen virstan päässä... Pääsin särkisalolaisten veneessä, kun ei silloin oman kylän vene mennyt.

Lauantaina panin kirjeen postiin ja sunnuntaina tulimme parin toverin kanssa jalkaisin takaisin... Kun kuulimme, että särkisalolaiset aikoivat laskea Konnekoskesta, emme tohtineet mennä veneellä.

Väsyneenä ja rakot jaloissa tulin kotia ja sanoin: "Nyt olen huoletta, käyköön sallimuksen mukaan..."

Kun olimme Koivistolla halmeruista leikkaamassa, tuli sinne lankoni sisko tuoden kirkolta kirjekorttia, jossa Opiston johtaja iloittaa minut hyväksytyksi ja kehoittaa saapumaan marraskuun ensi päiviksi.

Ilmoituskortti oli viipynyt kuukauden päivät, ennenkuin saapui perille. Se oli emäpitäjän kirkossa jo kahdesti kuuluutettukin ja sisältö luettu, mutta ei sattunut ketään tuttua silloin kirkkoon, että olisi mennyt ottamaan.

Sitten oli kortti lähetetty kappelikirkkoon kuulutettavaksi ja jo ensikerralla oli lankoni sisko sattunut kirkkoon; hän oli heti mennyt sakastiin ja saanut kortin. Kirkkoherra oli varoittanut, että hän sen jo viipymättä veisi omistajalleen, kun on jo kuin kauan viipynyt kirkolla...

Vähän yli kaksi kuukautta siis vielä, ja sitten oli lähdettävä kauaksi, tuntematonta tulevaisuutta kohti. Kauaksi itä-etelään suuren Laatokan rannalle...

Aleksandra lähti siis lokakuun 1876 lopulla ensimmäistä kertaa elämässään Rautalammin kirkkoa kauemmaksi. Tähän hetkeen päättyvät hänen muistelmansa, joten opinnoistaan Kurkijoen maanviljelysopistossa on vain julkista tietoa. Molempia opistovuosiaan koskee jälkimmäisen raportin kuvaus.

Samoin kuin edellisinäkin vuosina on tieteelliseen karjakko-oppilasten opetukseen mennyt kaksi tuntia jokaisesta työpäivästä ja ovat karjakko-oppilaat niillä nauttineet opetusta kaikissa aineissa, jotka kuuluvat heidän kurssiinsa. Karjakko-oppilaista on yksi vuorollaan saanut johtaa töitä eläinten hoidossa ja ruokkimisessa sekä yksi vuorollaan toiminut meijerin apujohtajana, jotapaitse yksi vuorollaan on tehnyt vaimojen käsitöitä sekä yksi auttanut ruoanpidossa, leipelomisessa, juomanteossa ja ruoanlaitossa.

Karjakko-oppilailla, joita oli vuoden 1878 alkaessa molemmista vuosikursseista yhteensä 11, oli hoidettavinaan 60 lypsettävää lehmää ja 30 nuorempaa nautaa tai vasikkaa. Lehmiä ei vain lypsetty, vaan maidosta tehtiin voita ja juustoa.

Aleksandran opinnot päättäneessä vuositutkinnossa 4.7.1878 läsnä olivat keisarillisen senaatin maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan päällikkö, läänin kuvernööri sekä seudun säätyläismiesten ja talonpoikien edustajat. Opiston alue oli koristeltu kansallislipuin ja esillä oli erikoisempia maanviljelysvälineitä. Tutkintopäivä aloitettiin klo 9 rukouksella ja moniäänisellä virrenlaululla. Naisoppilaita koeteltiin laskutaidossa, kotieläinten hoidon perusteissa, kotieläinten sairauksien parantamisessa ja meijeritaloudessa. Teoreettisten kokeiden jälkeen siirryttiin käytäntöön ja naiset näyttivät taitojaan voin ja juustonteossa. Kolmelta iltapäivällä aterioitiin ja sitten vielä käytettiin höyrypuimakonetta.

Valmistuneita karjakkoja oli kuusi, joista viisi työllistyi Viipurin lääniin ja yksi Turun lääniin. Aleksandra oli vuoteen 1881 mennessä ehtinyt Helsingin pitäjään, josta hän tuolloin muutti Lappeen Lauritsalaan. Siltä hän muutti syksyllä 1888 Halikkoon.

Myös Aleksandran pikkuveli Sakarias (s. 1.11.1861) jätti Rautalammin. Valmistuttuaan Helsingin lukkari- ja urkurikoulusta vuonna 1887, hän sai lukkarinpaikan Tuusulasta, jonne jäi loppuelämäkseen. Vuonna 1888 Sakarias otti ammattiinsa sopivan uuden sukunimen Soinne.

Lähteet:

Aleksandra Karhu: Savutuvasta maailman maantielle. Savon sanomat 25.10.1928 NO 124, 30.10.1928 NO 126, 13.11.1928 NO 132, 31.01.1929 NO 13, 21.03.1929 NO 34 B, 08.08.1929 NO 87, 17.08.1929 NO 91, 24.08.1929 NO 94, 27.08.1929 NO 95, 29.08.1929 NO 96, 31.08.1929 NO 97, 03.09.1929 NO 98, 05.09.1929 NO 99, 10.09.1929 NO 101, 17.09.1929 NO 104, 19.09.1929 NO 105, 24.09.1929 NO 107, 01.10.1929 NO 110, 29.10.1929 NO 122, 31.10.1929 NO 123, 05.11.1929 NO 125, 14.11.1929 NO 129

KA. Rautalammin srk. Rippikirja 1872-1881, 185

Underdånig berättelse om verksamheten vid Kronoborgs landtbruksinstitut under år 1876, Finlands Allmänna Tidning 23.&31.1.1876

Examen vid Kronoborgs landtbruksinstitut, Östra Finland 13.7.1877

Om examen på Kronoborgs landtbruksinstitut, Östra Finland 8.7.1878

Alamaisin kertomus, Kurkijoen maanviljelysopiston johtajan antama, Suomalainen virallinen lehti 27. & 31.1.1880

KA. Lappeen srk. Rippikirja 1880-1889, 550

KA. Lappeen srk. Muuttaneet 1886-1899, 23

KA. Halikon srk. Muuttaneet 1887-1894, 355

Lukkarin vaalissa Tuusulassa, Uusi Suometar 17.12.1887

Geni-profiili Sakarias Kustinpoika Soinne (Karhu)

Salmela ja Iloniemi – Kirkkotien suurhuvilat, Virtuaali-Tuusula

keskiviikko 27. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Hautakiven kokeminen

Aleksandra Karhu kertoo muistemassaan rippikouluaikaisesta kävelystä kirkonkylällä.

Eräänä kauniina iltapäivänä poikkesimme kirkosta päästyämme hautausmaalle. Kävelimme siellä ja katselimme merkkihautoja...

Erittäin kiintyi huomiomme erääseen jättiläiskokoiseen hautakiveen, jota parhaillaan asetettiin paikoilleen. Se suuri paasi oli runoilija Paavo Korhosen hautamerkki.

Kun kivi oli saatu paikoillensa, sanoi joku miehistä:

"Siin' on paasi paikallansa,´
josta muistot ei murene
viisaan Vihta-Paavonkaan."

Ajoitus ei kuitenkaan toimi, sillä Aleksandra pääsi ripiltä mikonpäivänä 1872. Korhosen hautapaaden hän varmasti ehti näkemään jollain myöhemmällä kirkolla käynnillä. "Runoilija Paavo Korhos-vainajan hauta verhon pystyttäminen Rautalammin kirkkomaalle" tapahtui 21.6.1873.

Aleksandran kokemus kiven suuruudesta ei ollut ainutlaatuinen, vaan samoin oli kirjoittanut kotimaanmatkailija.

Seuraava kirkko on Rautalammin. Se näyttää olevan kauniilla, tasaisella paikalla. Itse rakennus on suuremmoinen ja tekee matkustajaan juhlallisen vaikutuksen. Aivan maantien vieressä on hautausmaa, joka on sen puolesta merkillinen, että se povessaan kätkee mainion runoilian Paavo Korhosen maalliset jäännökset. Tuota kävin oikein likeltä tarkastamassa. Haudalla on mahdottoman suuri kivipatsas, joka on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta vapaaehtoisesti kootuilla varoilla pystytetty.

Suurta kokoa on kuitenkin vaikea yhdistää 1930-luvulla hautakivestä Pekka Kyytisen ottamaan valokuvaan.

Pekka Kyytinen, Museovirasto. CC BY 4.0

Lähteet:

KA. Rautalammin srk. Lastenkirja 1872-1881, 187

"Runoilija Paavo Korhos-vainajan", Tapio 7.6.1873

"Matkamuistelmia Pohjolasta", Päijänne 10.8.1881

tiistai 26. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Sisaren häät

Aleksandran isosisko Riikka meni 8.12.1872 naimisiin torppari ja suutari Erik Wallin Johan-pojan kanssa. Aleksandra oli tuolloin 19-vuotias.

Näistä viimeisistä vuosistani kotona, on jäänyt mieleeni vanhemman siskoni lähtöhetki, kun hänet juohettiin miehelään. - Niin ikävä kuin se lähtöhetki meille kotiin jääville olikin, jäi se merkillisesti muistooni.

Kun oli kaikki jo niin lähtövalmista, että hevoset jo valjaissa odottivat, tuli kaikki läksijäisväki vielä tupaan lähtövirttä kuulemaan.

Sulhanen ja morsian seisoivat pöydän vieressä, juohtotytöt morsiamen puolella, puhemies ja muu väki sulhasen puolella.

Puhemies pyysi, että ne jotka osaavat, laulaisivat mukana, siten laulu tekisi juhlallisemman vaikutuksen.

Puhemies alotti ja useita seurasi avustaen. Kun oli muutamia säkeitä laulettu avustuksen kanssa, alkoi useiden silmissä näkyä kosteaa - ja lopulta puhemies sai laulaa ihan yksin...

"Lähde nyt Herra kanssamme,
armias Vapahtajamme!
Kun jätän isän huonehen,
niin katso armiaast' puolehen!
Isän huone on iloinen,
äidin syli suloinen. -
Vaan eron hetki on vaikiaa,
heikoille kyllä haikiaa.
Nöyrimmän annan kiitoksen
Isällen Ja äidillen!
Suuri on ollut vaivanne,
suurempi olkoon palkkanne
armiaan Isän kädestä
kaiken vaivanne edestä!
Avaa akkunat taivaasta,
vuodata maksua vaivasta!"

Häät olivat sievät ja iloiset... Kyllä siellä vaarin viulu vinkui ja rämähteli, kun hän innokkaasti katrillia ja kymmenhenkistä veteli!

Olihan siskolla hyvä ja siisti koti, ja muorikin oli kovin iloinen miniästänsä - oikeinpa oli naapurissakin kehunut miniäonnellansa.

Olihan miniäkin tyytyväinen kohtaansa, vaikka siinä olikin, yksi surullinen kohta, ja se oli se, että tuo soittaja-vaari oli surkeasti viinaan menevä. Se kysyi kaikelta perheeltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, sillä vaari oli toisinaan niin konstikas, että pani perheen tanssimaankin, jos hänelle sattui viinan mukana tulemaan soittopuuska. Silloin hän vingutti viuluansa ja tanssin piti käydä reippaasti ja iloisesti, ihan naurussa suin! Itse vaari vielä säesti: "Pois suru meidän talosta! Pois suru meidän talosta!" Vaari raukkaa...

Poika ei kuitenkaan seurannut isänsä jälkiä, vaan hän oli kaikin puolin kunnon mies, tosin vähän heikko terveydeltänsä mutta onnellinen avioliitossansa.

Vaarin kuoltua oli heillä koti rauhallinen: siinä hän sitten tyytyväisenä eleli vaimonsa kanssa. Mutta keski-iässä kutsui kuolema miehen pois, vaimo jäi yksin kolmen lapsen kanssa...

Lähteet:

KA. Vesannon srk. Rippikirja 1869-1878, 69

Geni-profiili Erika Karhu

maanantai 25. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen

Joulun kuvauksessa kävi ilmi, että Aleksandran Saara-äiti osasi lukea. Sen sijaan hän ei osannut kirjoittaa muuta kuin etunimensä alkukirjaimen. Tämä vaikeutti Aleksandran opintoja.

Mutta sitten sattumalta pienestä romuhuoneesta, jossa säilytetään kaikkia vanhoja esineitä - pääasiassa vanhoja almanakkoja - löysin taulun kappaleen ja pienen rihvelin tyngän sekä almanakan, jossa oli kirjoitusta reunassa. Olin kovin iloissani. "Nytpäs minä opis kirjoittamaan!" ajattelin. En tosin tiennyt, mitä siinä oli, motta koetin tehdä taululle ihan samannäköisiä koukeroita. Menin sitten serkku Eetlalle näyttämään ja kysyin mitä siinä seisoo. Hän sanoi "Siinä seisoo: 'Almanakka Karkausvuosi'. Miten sinä tämän osasit kirjoittaa?" "Katsoin tästä almanakan reunasta."

Tämä oli jo toinen kirjoituskurssini. Ensin äidin "ässä" ja sitten "Almanakka Karkausvuosi".

Kaukana kirkonkylästä lasten opetus oli järjestetty Rautalammilla 1850-luvun lopulla kylä, pyhä- eli sunnuntaikouluina, jotka "alotettiin siten, että valittiin taitavin, oppinut ja myös sivistystä ja raittiutta rakastava mies joka kinkeristä joka pyhäilta kello 4:stä 6:teen luvettamaan siihen kylään kuuluvia lapsia, opettamaan heitä vastamaan ja ymmärryksellä selittämään luvettuja läksyjänsä, niin myös kaikkii hyviin tapoin ja siivolliseen elämään neuvomaan ja vakuuttamaan, turhuudesta ja irstaisesta elämästä kieltää pojes luopumaan."

Aleksandran kuvauksen mukaan "Jokaisella lapsella oli omat kirjansa: Virsikirja, Katkismus ja Piplian historia. Rippikouluun aikovilla oli lisäksi Autuuden oppi. Vanhemmat hankkivat lapsillensa nämät kirjat vaikka kuinka ahtaista oloista." Lavian talosta kouluun mentiin Närhinsaareen ja talvipakkasilla matka vaati hevosen. Ilmeisesti tyypillinen järjestys oli seuraava.

Kun oli järjestytty istumaan, opettaja piti rukouksen, jolloin piti polvistua: sitten laulettiin joku värssy tai lyhyt virsi.

Sen jälkeen alkoi varsinainen koulunpito. Ensin oli tavuu vuorottain, sitten yhteen tavuu, sitten suoraan luku, värssy kunkin osaksi, sitten ymmärryksen päältä kysely ja selitys Piplian historiasta tai sen päivän evankeliumista.

Kun tämä oli tehty, nousivat lapset piiriin seisomaan ja sitten alkoi ulkoluku, tutkistelemus ja selitys.

Yhteensä tätä koulua kesti kerrallaan noin 3-4 tuntia, kello 11-12, ja toisinaan 3:kin - kuinka aina tutkisteluun syvennyttiin. Eikä tämä aika tuntunut ollenkaan pitkälle.

Lähteet:

W. Manninen. Kertomuksia Rautalammin seurakunnan sunnuntai koulujen asettamisesta, ja sananen kehoitukseksi pitäjöille. Kuopion hiippakunnan sanomia 3.9.1859

sunnuntai 24. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Jouluaatto ja -päivä

Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan joulua kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Aattona ei enää ollut paljoja puuhia. Joulukinkut paistettiin suuressa uunissa ja tuvan lattialle ripoteltiin pienennettyjä kuusen havuja. Ai, kuinka ne siinä puhtaassa, lämpimässä tuvassa tuoksuivat hyvälle!

Kammareihin riivittiin katajan havuja, jotka siististi järjestettiin uunien vieriin, ja jokunen nuori kuusen oksa uunin ranssille.

Vielä vietiin kirkastetut kynttelin jalat tuvan pitkälle pöydälle. Keskelle pöytää asetettiin kaikkein korkein jalka, johon pantiin suurin ja paksuin kyntteli; pöydän molemmissa päissä oli ne meidän kolmihaaraiset.

Kun oli aattona pimeän tullen syöty, alotettiin juhlan vietto luvuilla ja lauluilla.

Kyllä se tuntui niin juhlalliselta ja suurelta, että ihan tunsi itsensä mahdottomaksi niin suurta juhlaa vastaanottamaan!

Nuoret olivat lähteneet aattona heti päivän tullen kirkolle ajamaan kolmella hevosella. Täytyi jo aattona lähteä ja aamusta päivin, kun kirkko oli kaukana, ihan toisessa päässä isoa pitäjätä.

Me pienemmät saimme olla kotona eikä meidän kirkkoon mieli tehnytkään, sillä emme tienneet, kuinka ihanaa on joulukirkossa olla.

Sitten jouluaamuna sytytettiin taas kynttelit ja äiti toi kirjakorin pöydälle. Kaikki asetuimme pöydän ympärille hiljaisina kuuntelemaan.

Äiti alotti juhlan ja luki joulun ihanan evankeliumin. Ja kun tuli tuo kohta: "Ja Engeli sanoi heille, älkät peljätkö: sillä katzo, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänäpänä syndynyt Wapahtaja, joka on Christus HERra, Davidin kaupungisa." - silloin tuntui kuin olisimme päässeet juhlan ytimeen. Sanat sulivat sieluuni ja ilo täytti sydämeni. Luulin melkein ääneen sanoneeni: »Herra, minun on täällä hyvä olla!" Sieluni turisi yhtyneensä taivaallisen kuoron kanssa kiitoslauluun: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudesa, ja maasa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"

Kun joulun evankeliumi oli luettu, lauloimme virren; ja sitten joku luki joulusaarnan, jonka jälkeen taas lauloimme äidin kanssa.

Lähteet:

lauantai 23. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi olut

Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Sitten alkoi toinen touhu.

Oli vielä tehtävä maltaat jouluolutta varten.

Ohrat otettiin tiinuun likoamaan muutamaksi vuorokaudeksi, jonka jälkeen ne nostettiin kyniin. Kynissä niitä joka päivä pestiin; yksi käsillänsä sekotti ja toinen kaatoi vettä. Tämä vaikutit, että ohrat pysyivät aina kosteina ja raittiina. näin tehtiin niin kauan kuin ohrat oikein hyvin itivät, niin että olivat kauniita, paksuja kähäräpäitä.

Sitten vietiin ohrat saunan parveen, jossa ne hajoitettiin levälleen, ja alettin lämmittää. Kun ohrat alkoivat imeltyä, sekotettiin ne ja koottiin vähän paksumpaan, lyötiin löylyä aika lailla, annettiin olla löylyssä noin puolen päivää. Aijai, kuinka niistä tuli imeliä! Sitten ne taas levitettiin ohueen ja alettiin kuivata aina joskus sekottaen. Lämmön täytyi silloin olla tasainen ja kuivaava, ei löylylämmin.

Kun maltaat olivat ihan kuivat, pantiin ne säkkeihin ja vietiin myllyyn, joka omalla peltotöyryllä korkeana ja komeana seistä törrötti.

Maltaat jauhettiin karkeiksi, ja silloin mylly oli mielissään, tuppasi menemään semmoista vauhtia, että täytyi kääntää ja ottaa siipiluukut pois, eikä sitä sittenkään voinut ihan tuuleen kohdastaan kääntää, täytyi pitää vähän syrjittäin.

Senjälkeen alkoi oluen teko. Yhtenä päivänä tämä valmistui, että seuraavana päivänä sai panna tynnöreihin.

Suuri muuripata oli täynnä kuumaa vettä. Jauhot eli maltaset pantiin isoon tiinuun, johon vähitellen padasta kaadettiin kuumaa vettä, joka kerran perästä pantiin tiinun kansi tarkasti kiinni.

Jonkun ajan perästä otettiin neste tiinusta vähitellen pois ja pantiin toiseen tiinuun jäähtymään.

Ravat pantiin kyniin, joissa pohjalla oli tikut ja niiden päällä kauran olkia - ravat tulivat päällimmäisiksi.

Sitten valettiin rapain päälle katajavettä niin kauan, kun niistä makua lähti. Näin saatu neste kiehautettiin myöskin ja pantiin jäähtymään.

Viimeksi pantiin molempiin osiin vähän keitettyä humalavettä, ja sitten kun olut oli tarpeeksi kylmää, pantiin käyte ja molemmat tiinut sekotettiin yhtä voimakkaaksi.

Aamulla olikin olut jo käynyt niin että oli parasta panna se tynnöreihin, joita oli kolme - jouluksi kaikkein isoin tynnöri, uudeksi vuodeksi ja loppiaiseksi oli vähän pienemmät.

Kun olut oli tynnöreissä, lyötiin runtit tarkasti kiinni ja heti pantiin vahva taikinaiskos runtien ympäri, ettei pääsisi väljähtymään.

Kun olutta sitten tuotiin kaksikorvaiselle katajatuopilla pöytään, kuohui vaahto ihan korvien tasalla. Kun syödessä ryyppäsi tätä mehua, oli se niin voimallista, että ihan rupesi väsyttämään; mutta perästä tuli hyvä olo ja vahvuuden tunne.

Oli se todellakin hyvää ja makeata tämä omatekoinen jouluolut, kun se oli kotoista alusta alkaen, maltaat kotipellon antamia - vieläpä kotimyllyn jauhamiakin... Ja kuta vanhemmaksi olut tuli, sitä voimallisempaa se oli. Loppiaistynnöri oli jo niin vahvaa, että täytyi vähän vedellä sekottaa, jos aikoi sitä janoonsa juoda.

Jouluvalmistuksiin kuului myöskin huoneiden pesu. Isotupa ensin, sitten kammarit, kaikki pestiin ja puhdistettiin parhaalla tarkkuudella.

Vielä meni pari päivää leipomiseen ja talkkunoiden tekoon.

Lähteet:

perjantai 22. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Jouluksi kynttilät

Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan jouluvalmisteluja kotitalossaan Rautalammilla 1850- ja 1860-lukujen tienoilla seuraavasti.

Oli joulunalusaika ja alkoi olla itkät puhteet. Joulu läheni lähenemistään.

Hiljaisessa tuvassa alkoi keskustelu: "Mitenkäs se on hänä syksynä kynttelien teko", alotti Amalia, "kun joulu on jo ihan kynnyksellä ja kynttelit ovat vielä talipalloina?"

"Ai, tosiaankin!" äiti vastasi, "nythän tässä tuleekin jo kiire! - Nyt on tyttösten ryvettava ihan tänä iltana sydämiä laittamaan! Menkääpäs ottamaan takkatuvan vintiltä kynttelitikut! Minä haen sydänlangat aitasta ja leikkaan ne valmiiksi, että saatte heti kiertää tikkuihin ja talita... Lyhtykyntteliä pannaan aina viisi yhteen tikkuun, pitkiä joulukyntteliä ainoastaan neljä, ne kun tulee kastaa paksumpia..."

"Eikös me saada taas muutama kolmihaarainen kuntteli jouluksi?"

"Saattehan niitä pari laittaa, mutta laitetaan niitä yksi tikkuunsa, ne kun ovat pahemmat kastella kuin toiset."

Se oli mieluista työtä. Siinäpä suhina kävi, kun talittiin kynttelinsydämiä!

Sitten heti päivän tullen talin sulamaan ja vettä varistamaan! Kun ne saatiin kuntoon, otettiin vanha pystykirnu, jota ei enää voin tekoon käytetty: siihen kaadettiin ensin kiehuvaa vettä puolilleen, sitten pantiin sulattu tali, niin että kirnu tuli ihan täyteen.

Nyt äiti ja Amalia kastelivat ensin joulukyntteliä; alussa oli pidettävä tarkalla, että tulivat suoria. Sitten mekin jo saimme kastella niitä; ja lyhtykynttelit saimme tehdä ihan kaikki. Oli vaan aina katsottava, että kirnu oli täysi, ettei tullut pitkäkaulaisia... Jos ei ollut tali-liuvosta, niin piti lisätä kuumalla vedellä. - Tämä oli meistä oikein mieleistä työtä, kun oli vielä ne kolmihaaraisetkin joukossa... Kynttelitikkuja oli monta kymmentä ja ne järjestettiin kasteltaessa kahden pitkän puun väliin riippumaan, nii että kun oli kaikki kasteltu, alotettiin toistamiseen aina ensipäästä; näin ne ennättivät jähmettyä tarpeeksi eivätkä tulleet kuppulaisia...

Näin kasteltiin siksi, kunnes kynttelit olivat riittävän paksuja. Sitten sai talikirnu jäähtyä ja talin jäännöshiutaleet otettiin kirnusta ja pantiin tervan sekaan kärryjen voiteeksi.

Viimeksi otettiin kynttelit tikuista pois ja järjestettiin vartavasten tehtyihin laatikoihin, joulukynttelit isompaan ja lyhtykynttelit pienempään laatikkoon.

Itse saimme hoitaa ne kolmihaaraiset. Ne asetettiin tikkuineen riippumaan tuvan seinälle, että olivat siinä joulua muistuttamassa...

Lähteet:

torstai 21. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Ei mekkoa, mutta ei nälkääkään

Aleksandra Karhun lapsuuden muistoissa ison osan saivat vaatteet. Yksityiskohtaisesti hän kuvaa vuoden 1866 paikkeilla eli noin 9-vuotiaana saamaansa ensimmäistä mekkoa, joka tehtiin uudesta kankaasta. Se oli äidin kutomaa: "Vaalean siniharmaat loimet ja kauniit iltaruskokuteet!" Tämä oli paikkakunnalla tavallista tai ainakin pari vuotta aiemmin oli todettu, että "osto-vaatetta käytetään melkein vähän ja vaimoväkikin tyytyy oman hyppysensä tekemään vaatteeseen, ettei tarvitse ostaa hienompia ja seppeleitä muutoin, kuin jos on morsian vihillen vietävä".

Aleksandran mekon ompelu teetettiin kodin ulkopuolella ja äidin tahdon vastaisesti mekkoon tuli "kurehihat" eli ripaus uudenaikaisuutta. Aleksandran suru oli suuri, kun arkitouhuissa mekko paloi toiselta puolelta ja äiti paikkasi sen rumalla kankaalla.

Äiti ei ollut ainoastaan kutonut mekon kangasta vaan myöskin värjännyt sen villalangat luonnontuottein. Tämän Aleksandra esittää varattomuuden merkkinä, sillä kaupassa olisi ollut "Orsselia, anelia, santelia, rikseliä, alunaväriä, palströönää, ruunsyyrää, vihtrilliä, sinialunaa, valkeata alunaa ja monta muuta vielä". Myöhemmin kirkkomatkan esteenä on takin puute.

Sen sijaan Aleksandra ei kerro ruuan puutteesta, eikä kuvaa mitenkään 1860-luvun nälkävuosia, jotka eivät ohittaneet Rautalammia. Jo kesällä 1865 pitäjästä kirjoitettiin "Varmaan tulee ensi vuonnakin leivästä ahtaus eikä rahaa monella sinne riitäkään, koska nyt jo on useamman kukkaro kureessa, raha kaikki kauppijoilla."

Köyhyys syytingillä eläjillä ei siis koskenut ravintoa ja käsitystä vahvistaa se, että kaikki Aleksandran kuvaama rahanhankinta kuten marjojen poiminta, lintujen metsästys ja kalastus liittyy siihen, että hän halusi rahaa vaatteisiin. Rahan saanti oli vaikeaa kaikille talonpoikaisille naisille ja Rautalammilla tunnettiin kotivarkauden käsite. Sellaiseen Aleksandrakin teini-ikäisenä melkein sortui.

Kyllä se oli raha vähyytensä tähden kallista, kun sitä ei tahtonut mitenkään saada kokoon sen vertaa, että olisi kangastarpeita riittävästi saanut. Jos sai loimet, ei saanut kuteita, jos sai kuteet, ei saanut värejä - aina vaan oli pula.

Jo me Eetlan kanssa koetimme kotivarkauttakin, kerrankin selviytyäksemme ainaisesta pulasta.

Oli myöhäinen ilta talvipakkasten aikana. Kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Ottokin oli kotoa poissa - oli mennyt kirkolle kapanmaksuun...

Valvoimme serkku Eetlan kanssa kahden ja keskustelimme hiljaa, millä keinoin pääsisimme vähänkin paremmin varoihimme. Silloin tuli mieleen: Varastetaan jyviä ja myydään salaa johonkin! Ehkä se nyt onnistaisi, kun ei ole Ottokaan kotona pelättävänämme... Aitan avainkin on helposti saatavissa...

Hiivimme varpaisillamme tuvassa ja otimme kenenkään huomaamatta aitan ison avaimen... Sitten takit ylle, kengät pois jalasta, ettei narise pakkasessa, ja pehmeät teräset sukkien päälle... Tulitikut vielä, että näkee, jos ovat jyvähinkalot merkanneet... ja säkki kainaloon...

Pian olimme aitan oven edessä. Eetla sovitteli avainta oveen ison aikaa ja sanoi: "Katso sinä Pajamäelle päin... jos Otto sattuisi tulemaan..."

Käskyn mukaan minä tarkastelin Pajamäelle, pinnistin oikein silmiäni... ja himmeän kuun valossa näytti ihan kuin siellä olisi ollut reki ja hevonen...

"Katsos, Otto taitaa tuolla mäellä tulla!" kuiskasin hätääntyneenä.

Eetla käänsi päätänsä Pajamäelle päin, toinen käsi avaimessa: "Siunatkoon... ja varjelkoon... Otto se siellä tulee!"

Ja meille tuli semmoinen hätä, että avain tahtoi jäädä siinä kiireessä oven. Kun se lopulta läksi reijästä, lähdimme juoksemaan kiviaidan taustaa niin paljon kuin pääsimme, että ennättäisimme tupaan ja maata, ennenkuin Otto tulee!

Tuvassa jyväaitan mahtava avain kiireesti paikoillensa, takit päältä, teräset jalasta, ja suinpäin sänkyyn!

Koko se yö meni niin ettei kunnon unta tullut. Jos vähänkin uneen menin, säikähdin heti ja heräsin... Näin unta että Otto tavoitti meidät aitan portailla, kun tulimme sieltä täysine säkkeinemme...

Mutta Otto tuli vasta huomispäivän iltapuolella - vaikka hän jo yöllä niin monta kertaa säikäytti... Se pieni kääkkyrämänty siellä Pajamäellä oli kuunvalossa näyttänyt ajomieheltä...

Eetlalta siinä tulonujakassa oli pudonnut tikkulaatikko ja minulta teränen - senverran hyödytti meitä öinen retkemme.

Kyllä se olikin ensimmäinen ja viimeinen yritys sitä lajia, niin yhdessä päätimme. Käyköön vaikka miten vaateasioiden, mutta toiseen hirmuun emme enää rupea!

Kertomuksen Otto oli 23.9.1845 syntynyt Tahvanan ja Amalian poika ja Eetla eli Edla (s. 8.3.1853) heidän tyttärensä.

Lähteet:

Rautalammelta, Päivätär 26.9.1863

Rautalammilta, Tapio 10.6.1865

KA. Rautalammin srk. Rippikirja 1872-1881, 185

Kotivarkaudesta ilmiönä, ks. Laura Stark. The Limits of Patriarchy. How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th-Century Finnish-Language Press. 2011

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Isän kuolema

Syksyllä 1863 Lavian Kustu oli 66-vuotias ja Santra-tyttärensä 6-vuotias.

Perjantai-iltana vielä isäni istui perheen ison pöydän takana, leveällä peräpenkillä ja söi illallistansa. Ruokana oli perunapuuroa, muikkuja, suolavettä, piimää ja ruisleipää. Leipä oli kypsää ja paksukuorista...

Istuin siinä isäni vieressä ja söin leivänkuoria, jotka hän leikkeli viipaleistansa pois... hänellä oli jo huonot hampaat. Isäni silitteli perunappuroa leivänkuorieni päälle ja kaatoi pieneen puukippaan piimää ryypättäväksi. Hyvälle se maistui isän vieressä ruoka ja turvallista oli minun siinä istua.

"Aijai, kuinka tämä perunapuuro on hyvää, varsinkin näin syksyllä, kun perunat ovat avasta maasta otetut eivätkä ole ehtineet katkeroitua", sanoi isäni. "Tätä pitäisi vaan keittää isommalla padalla, kun tämä on kylämänäkin näin hyvää!"

Sitten isäni illan kuluessa katseli perälasista taivaalle, kuinka siellä oli paljon tuulen kouria ja pilven hattaroita, jotka kiiruusti lentelivät.

Hän kutsui minutkin katsomaan ja sanoi: "Tuleppas, pikku Santra, katsomaan, kuinka kaunis on taivas!... Siinä ei kauan viipyisi, kun tuonne menisi ihminen..."

Aleksandran muistelussa seuraavana päivänä talosta lähtivät kaikki aikuiset kirkkomatkalle siksi, että Riikka-sisko oli pääsemässä ripille sunnuntaina. Tämä yksityiskohta ei pidä paikkaansa, sillä Riikka pääsi ensimmäiselle ehtoolliselleen vasta vuonna 1866. Todennäköisesti suurin osa aikuisista oli kuitenkin poissa, kun Kustu "kuoli sunnuntaita vasten yöllä, aamupuoleen..."

Naapurin Aatu ja Heleena olivat auttamassa äitiäni vainajan pesussa, unnistuksessa, laudalle laitossa, ulos aittaan kannossa ja kaikessa, mitä siinä tarvittiin. Kun vainaja oli aittaan asetettu, veisasi Aatu niin muistuttavan sydämellisesti ja keveästi että minuakin itketti. Vaikka ei se itku paljaasta veisuusta tullut...

Kun sitten virsi oli veisattu, pani äiti virsikirjan isävainajani rinnan päälle aukinaisena ja peitti valkoisella hurstilla ruumiin... Sitten äiti otti minut syliinsä ja kantoi tupaan. Siellä vielä veisasivat lopun yötä, siksi kun päivän valjetessa keittivät aamukahvin.

Kirkonkirjoihin merkittiin Kustun kuolinpäiväksi 26.9.1863 ja hautajaiset pidettiin 11. lokakuuta.

Paljon oli sukulaisia ja naapureita saapunut. Sitten lauantai-aamuna lähti iso saattajajoukko isolla kirkkoveneellä, halki pitkää selkää, toisessa päässä pitäjää olevalle kirkolle. - Minä en päässyt mukaan matkan pituuden tähden.

Sunnuntai-iltana ikävissäni odottelin äitiäni ja maahanpaniaisvieraita takaisin. Etäisemmät eivät enää saapuneetkaan, likisemmät vaan ja naapurit. Sitten oli illallinen, ja ruokapöydässä taas veisasivat kauniisti ja Aatu piti pienen puheen surevalle leskelle orpojensa kanssa.

Seuraavana keväänä piti viedä pappilaan testamenttilehmä, vaikkei Kustu enää kuolleessan ollut tilanomistaja. Keskustelua lehmän valinnasta ei käyty Kustun pojan Aapelin kanssa vaan Lavian toisen isäntäparin Tahvanin (s. 9.4.1819) ja Amalian (s. 21.1.1823) kanssa.

"Niin... mikäs lehmä niistä nyt otetaan?"

"Minusta oli Lillikki sopiva, kun siitä tulee kovin vähän maitoa eikä ole toivoa kantamisestakaan... Siitä tulee umpimaho... Mitäs Amalia sanoo?"

"Kyllä se on sopiva, minkä Saara määräsi. Liekää vaan Lillikki, sillä kun on niin kaunis nimikin... Paremmin rovastikin ihastuu, kun on nätti lehmä ja vielä nätimpi nimi."

Nyt eroitettiin nätti Lillikki kärryliiteriin nuora sarvissa lähtöä odottamaan ja toiset lehmät laskettiin paja-ahoille. Se oli vasta hälinää ja kalinaa!

Lillikki annui liiterissä, kun kuuli toisten kellojen äänen, niin että ihan sääliksi kävi. Heti, kun kärryt oli rasvattu ja eväsheinät pantu säkkiin, valjastettiin vanha ruuna, ja kaksi miestä lähti viemään lehmää rovastille.

Vasta seuraavan päivän iltana tulivat miehet takaisin. Kovin oli rovasti ollut iloinen, kun sai niin nätin lehmän. Oli annettu miehille kahvia vehnäisen kanssa ja vanhalle ruunalle kaksi reikäleipää evääksi takatuloon. Miehet sitä ihan ihmeenä puhuivat, kun eivät olleet ennen sellaista reikäleipää nähneet. Mutta kyllä oli ruunalle tuttua ollut.

Lähteet:

tiistai 19. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Ensimmäiset muistot

Toukokuussa 1857 syntynyt Aleksandra Karhu kuvaa muistelmassaan kotiaan Rautalammin Horotaipaleen Lavian talossa vanhaksi, etelänpuoleiseksi savutuvaksi.

Tuvan suuressa uunissa oli rykelmä mustia palohalkoja ja valkea lieskasi kovasti uunista häipyen mustaan savuun, joka aaltoili pilarin ja orren välillä. Ovi oli raollaan, pärehalko välissä, ettei tuuli viskaisi sitä kiinni. Oven auki ollessa lakeinenkin paremmin veti savua.

Lakeinen, joka oli ison pankon kohdalla, pidettiin aina lämmitysaikana auki. Lakeisluukusta riippui pitkä puinen riuku, joka oli rautalenkillä kiinnitetty lakeisluukun reunaan. Sen toinen pää nostettiin aina silloin uunin kolmalle, kun lakeista pidettiin auki. Kiinni ollessa sai riuku vapaasti riippua.

Vaikka olikin kaunis keväinen päivä, niin kävi lämmitysaikana tuvassa kova veto ja minulle tuli ensi-kävelymatkallani arvattavasti kylmä, koska rupesin itkeä marisemaan. Silloin nostettiin minut pankolle, jossa oli herttaisen lämmin. Siinä istua nökötin tyynesti ja katselin kuinka isommat lapset paistoivat perunoita uunin liedellä. Minusta ei ollut vielä silloin toisille seuraa paistinperunan syönnissä, koska ikäni oli silloin vasta kahta viikkoa vajaa vuosi.

Aleksandran Saara-äiti imetti kolmatta lastaan tavanomaista pidempään eli yli kolmevuotiaaksi. Vieroitus tehtiin rajulla tavalla, jossa oli mukana kuusi vuotta vanhempi Riikka-sisko eli Erika ja Eetla eli todennäköisesti Edla Närhi (s. 8.3.1853).

Oli kesä taas ja kaunis nurmi peitti pihamaan.

Eräänä päivänä tulivat Riikka ja Etla hätäisinä minua hakemaan huutaen: "Voi, voi, tuleppas pieni Santra katsomaan, kun Otralan koira on repinyt äitisi niin, että om kaikki rinta rikki!"

Juoksin pihalle ja näin äitini makaavan nurmikolla pitkällänsä rinta kaikki punaisena ja mustana!

"Ai-jai", voivotteli sisko-Riikka, "kuinka sinä nyt voit imeä, kun äitillä on noin suuri pipi!"

Minä huomasin petoksen ja sanoin: "Eihän siinä ole muuta kuin punamultaa ja tervaa!" ja turskahdin itkemään.

Etla ja Riikka olivat yhä hädissänsä ja lähtivät vitsoilla ajamaan "Otralan Hallia" pois: minä juoksin itkien jäljessä portille asti ja jäin siihen huutamaan: "Ei siellä ole mitään koiraa!"

Mutta huudoistani ja itsustani ei ollut mitään apua. Päivä oli minulle surkea, sillä sen koommin en äidin maitoa saanut...

Kyllä koettivat tuoda minulle kaikkia kauniita esineitä, mitä vaan talosta löytyi, mutta eivät ne minua yhtään lohduttaneet, itkin vaan. Äiti oli viety kylään "paranemaan" varmaan Paavolan Sohvin luokse. Minut pantiin kätkyeeseen, siinä souvattivat ja lauloivat, kunnes väsyin itkusta ja pahasta mielestä ja vaivuin uneen.

Lähteet:

maanantai 18. joulukuuta 2023

Karhuvuoren haltijatar: Alkunäytös

Tulevan Karhuvuoren haltijattaren isä syntyi 8.5.1797 Rautalammilla. Kirkonkirjaan nimekseen kirjoitettiin Gustaf, mutta ainakin aikuisena miehenä häntä kutsuttiin Kustuksi. Lapsuutensa Kustu eli Kuuslahden kylässä, jossa vanhempansa Tuomas Karhu (1752-1834) ja Liisa (s. 1757) viljelivät Kiesimäkeä, jota myöhemmin kutsuttiin Koskeloniemeksi.

Talollisen poikana Kustu löysi säätynsä mukaisen morsiamen, Horontaipaleen kylän Lavian talon Eeva Erkintytär Närhen (s. 14.4.1795). Häät vietettiin 20.6.1818 ja Kustu muutti kotivävyksi Laviaan, jonne muuttomatkaa oli yli järvenselän viitisen kilometriä. Uudessa kotitalossa oli ennestään tuttuja ainakin emäntä Eeva Karhu (s. 25.6.1794), sillä tämä oli Kustun täti, jonka aviomies Tahvani Närhi (s. 21.8.1789) oli Kustun vaimon serkku. Tekemättä perusteellista selvitystä vaikuttaa siltä, että Tahvani ja Eeva omistivat puolet Lavian tilasta.

Kustun avioliitto kesti 30 vuotta ja päättyi Eevan kuolemaan vuonna 1848. Ainoa elossa oleva lapsi Aapeli (s. 18.2.1827) oli tuolloin jo aikuinen ja oli edellisenä vuonna tuonut taloon vaimonsa. Kustu ei siis solminut uutta avioliittoa pienten lasten tähden vaan jostain muusta syystä. Hän vei 4.11.1849 vihille kappalaisen puustellin palveluspiian Saara Liisa Hytösen (s. 23.3.1819), joka muutti myös Lavian taloon. Kustun uudessa avioliitossa syntyivät Erika 23.7.1851, Eberhard 26.6.1855 (k. 7.6.1856), Aleksandra 13.5.1857 ja Sakari 1.11.1861. Isoisä Kustusta tuli Aapelin Igor-pojan syntyessä 25.8.1853.

Kun Aleksandra myöhemmin kysyi äidiltään "Olemmeko ihan osattomia tästä isosta talosta?" hän sai vastauksen

"Ei ihan, mutta kyllä se on vähään mennyt. Se on näin: Isäsi oli jäänyt jo nuorena leskeksi. Hänellä oli kuitenkin yksi poika, ja kun tämä oli jo melkein aika mies, niin hän oli vaatinut isääsi tekemään itsellensä perimystestamentin, ennenkuin isäsi tuli minua hakemaan... Isäsi oli tehnytkin testamentin, mutta sillä ehdolla, että jos vielä sattuisi lapsia löytymään, olisi Aapelin pidettävä ne omina, hellinä siskoinansa ja veljinänsä sekä maksettava heille varojensa mukaan, tunnon jälkeen... Ja sitten, kun tuo veljesi syntyi, puheli isäsi pojallensa, että hänen on annettava tälle nuorimmalle pojalle perintötorpan paikka tästä isänsä talosta, ettei hänen tarvitse vieraantua oman isänsä kodista..."

Muistitieto ei aivan vastaa säilynyttä asiakirjaa, joka on joulukuussa 1854 Kustun ja Saaran allekirjoittama lahjakirja. Sillä pariskunta luovutti Kustun Aapeli-pojalle 500 hopearuplan arvoiseksi arvioidun verolle ostetun puolikkaan (3/32 manttaalia) Lavian tilasta (Horontaipale 6) sekä kaiken irtaimen omaisuutensa lukuunottamatta vaatteita ja sänkyvaatteita sekä sataa ruplaa, jotka olivat lainassa talonpoika Johan Variksella. Aapelin piti tämän jälkeen vastata isänsä ja äitipuolensa elannosta heidän kuolemaansa asti ja jos tuolloin oli elossa alaikäisiä sisaruspuolia, heitä piti huoltaa, kunnes pystyisivät elämään omillaan. Talosta lähtiessään sisaruspuolten piti saaman lehmä, lammas ja muita tarpeita.

Kyseessä on siis melko tavanomainen syytinkisopimus, mutta koska Kustun ja Saaran elatusta ei tarkemmin määritelty esimerkiksi vuosittaisena viljamääränä, heidän ja lastensa elinolot tulivat riippumaan Aapelin päätöksistä.

Lähteet:

KA. Rautalammin srk.

Rippikirja 1795-1803, 234; Rippikirja 1804-1814 II, 90; Rippikirja 1843-1851 I, 154; Rippikirja 1852-1861, 181; Lastenkirja 1838-1851 I, 121; Lastenkirja 1852-1861 I, 162; Lastenkirja 1862-1871 I, 180

KA. Rautalammin tuomiokunnan arkisto (JoMA). Ec I:1 Rautalammin käräjäkunnan perukirjat 1861-1865, N:o 56: 1863.10.30 Bonden Gustaf Karhu, Lavia skatte hemman N:o 6 , Horontaipal by

"Moitetta lainhuudatustani vastaan", SWL 31.3.1874

Geni-profiili Kustaa Tuomaanpoika Karhu ja sen linkitykset

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisen seurakunnan listoista löytyi lisäesimerkkejä edellisessä osassa esiintyneelle avioitumiselle Tukholmassa asumatta siellä ennen tai jälkeen.

Syyskuussa 1756 (kirjoitettu 1757, mutta tämä on muiden samassa paperissa olevien lukujen perusteella virhe) kuulutuksia hakivat Raumalla syntynyt 24-vuotias kauppias Friedrich Grönlund ja 17-vuotias Eunica Pihlman, joka oli syntynyt Uudessakaupungissa (oik. Kalannissa). Toisena takaajana oli pappi Isaac Pihlman, jonka sukulaisuussuhde Eunicaan ei selviä asiakirjasta, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista eikä verkon sukupuusta.

Geni-profiilin linkitetty Rauman rippikirjan 1750-1756 sivu 53 osoittaa, että Eunicalla oli muuttokirja Ulvilasta eli hän ei ollut ollut kirjoilla Tukholmassa. Sulhasella oli puolestaan Tukholmassa mukana kotiseurakunnastaan 21.8.1756 saatu todistus. Avioliiton jälkeen yhteiselo käynnistyi Raumalla, jossa syntyi tytär Ulrica 24.8.1757.

Rauman pappi Henric Tocklin oli 20.9.1770 antanut esteettömyys todistukset sekä Porissa syntyneelle, mutta Raumassa aseneelle kulta- ja hopeasepälle Daniel Blom (26v.) että Raumalla syntyneelle neidolle Hedvig Ståhle (19 v.). Heidän kanssaan oli kuulutuksia hakemassa Tukholman suomalaisesta seurakunnasta 22.9.1770 Rauman kaupungin kassanhoitaja Eric Elming, Hedvigin isä H. Ståhle ja Regina-siskon mies Johan Östman. Avioliitto solmittiin 7.10.1770.

Parin Raumalla kasteteuista lapsista varhaisin on 28.9.1771 syntynyt Ulrica eli kyse ei ole ajolähdöstä. Tosiaankin muoti tai kustannusten säästö? Regina Ståhle meni kuitenkin naimisiin raumalaisen porvarin Johan Östmanin kanssa 5.12.1765 ihan normaalisti Raumalla.

Vastineita on varmasti runsaasti. Yksi lisäesimerkki on Efraim Reilanderin ja Christina Sundelinin avioliitto 21.10.1792 Tukholman suomalaisessa seurakunnassa. Molemmat olivat saaneet papintodistukset kotiseurakunnistaan eli Raumalta ja Uudestakaupungista. Avioliiton jälkeen he asuivat Raumalla, jossa syntyi Agatha-tytär 27.12.1793.

lauantai 16. joulukuuta 2023

Tarina totta vai tarua?

Ruotsalainen poliittis-kirjallinen Freja julkaisi 13.9.1842 värikkään 1760-luvulle sijoitetun kirjoituksen otsikolla En finsk adelsmans öden ja alaotsikolla Historisk anteckning. Teksti oli niin kiinnostava, että se julkaistiin Åbo Underrättelserissa 24.9.1842. Alaotsikko oli pudotettu pois ja sen sijalla lukee "(Ur Freja)". Turussa tarina kiinnosti ainakin siksi, että toinen päähenkilöistä asui jonkin aikaa Turussa.

Wid denna tid återkom K. till Finland, såsom gift med Excellensen R:s dotter, och bosatte sig i Åbo, der han blifwit engagerad wid något af Regementerna. Den unga Friherrinnan K. war wacker och lättsinnig, men mannen en sträng och sträf Finne.

Nimet oli siis peitetty, mutta yksityiskohtia oli niin paljon, että tunnistamisen pitäisi olla täysin mahdollista. Hämmentävän nopeasti eli jo neljä päivää turkulaisen julkaisun jälkeen, porvoolaisessa lehdessä mietittiin ääneen, kuinka suuri osa tarinasta oli totta.

Ilmeisesti kukaan ei kysymykseen vastannut. Verkosta on helppo löytää kuva Anjalan liittokirjan allekirjoituksista, mutta ei tuomittujen listaa.