Jonnin joutavia

 XLIII. T:n kaupungissa H-kadun varrella pidettävään auksioniin, jossa väkeä oli niin koolla ettei paljoa jalan jakoa ollut, tuli viimeisiksi myös eräs eläinten teurastaja ja muistutti mainiten kuinka huutokauppaa näin ahtaassa huoneessa toimitetaan, lisäten vielä: "täällä menettää suolensakkin.” — ”Ei haita mitään", vastasi toimitusmies, "kotona saadaan toisia jällen.”

XLIV. Ennen raatimies N:ssa (nimi on unohtunut) ostiskeli härkiä ja kuljetti niitä meritse Ruotsiin. Kaksi vanhaa tuttavaansa, myöskin raatimiehiä toisesta kaupungista, lihavia ja paksuja, oltua kauvan kohtelemata, tulivat hänen kartanoonsa. Pihalla hän jo kätteli heitiä monella "terve-tultua!" lisäten: "on niin mieleeni, kun olisin saanut kaksi pulska härkää!"

XLV. Tuttava herra lähetti krapuja tuttavallensa. Mies, jonka piti viemän ne, laskeui tiellä leväte ja nukkui, jolla aikaa kravut kaikki kämpeivät pois. Ehtien määrän päähän, kurotti hän kirjeen saajalle, joka luettuansa sen, kysyi: missä kravut?" — "Ei niitä ole", vastasi mies. Herrat kun näin pian vihastuvat, ärjäsi tämäkin että: "pitää oleman, sillä täällä kirjassa on krapuja kans.” "Vai niin, sepä hyvä oli, että ne kumminkin on siellä", vastasi mies, "minä aattelinkin mihin ne korista katosivat.” (11.10.1861)

XLVI. Pappilassa pantiin jouluksi olutta tavallisuuden mukaan, eikä suinkaan huonoa, sen ymmärrät. Lukkarin teki kans mieli kurkun voidetta, mutta, mitäs köyhän auttaa? ei ollut oluen varoja. Niin luikahti salaa pappilan kotaan, kun olut siellä kävi parasta puhtia isossa ammeessa. Mitäs tästä? Kuuluupa askelten narina oven takaa; lukkarille kiiru, ei tiedä mihin päästä piiloon, näkee orren ylhäällä, kiipee sen päälle. Tulee pappi rouvanensa: otetaan varsikuppi, maistellaan olutta ja puhutaan ruotsia ammeen partaalla. Lukkarille rupee käymään pitkäksi kykyttää pienellä orrella, kuin kukko; jalat puutuvat, kädetkin väsyvät ja heltiävät — putoo viimein että präiskähtää ammeeseen, olutta papin ja rouvan silmille ja korville. Johan tätä olisi kuka hyvänsä pelästynyt. Pappi pakoon että kappa löyhyy ja rouva kirkuen parkuen perässä, niin paljo kun varvasta on. Lukkari sillä aikaa kotionsa, kuivailee vaatteensa, ja menee sitten vapaan miehen tavalla pappilaan. Täällä kilvan juttelemaan: "Lempo taikka mikähän lienee on meijän oluessa — mihin se nyt kelpaa? — eihän sitä kukaan juoda uskalla — tohtiiko sitä kristilliseen maahankaan kaataa?” Lukkari kohta keinon keksi. "Älkää kuolemaksenne pisaraakaan maistako”, lausui lukkari, "papin vatsa tahtoo ilmankin paisua ja välisti rouvankin, mitä siis jos vielä noiduttuja joisitte; mutta mitähän olisi jos minä maallikko, joka kyllä pysyn ohukasena elinaikani enkä muutoinkaan liene paljon parempi pannahista, ottaisin sen ja pistäisin poskeeni?" Olut annettiin lykkäämältä lukkarille, joka täytti tynnyrinsä ja sitten piti hyvää suuta hiivanuutiin asti; ja pappi sai olla juhlansa kaljalla.

Tämmöisissä kansan kesken käyvissä jutuissa papista ja lukkarista on se merkillistä, että edellinen on aina varakas ja liijan yksinkertainen, mutta lukkari sitä vastaan köyhä ja vikkelä. Suittaa olla, että lukkarit ikivanhoina aikoina ovat kehuneet kurejansa, panneet näitä alkuun.

XLVII. Vanha pappi toi lautasella muutamia lasia saksanviiniä Pietari Ensimäiselle, mutta lieneekö ukko itse liijaksi ryyppinyt, vai muutoisko ollut kömpelä, niin tapahtui että kaikki lasit viininensä kaatuivat keisarin päälle. Tämä suuttui ja nousi seisoalle toruaksensa pappia; mutta ennenkun keisari ennätti puhua mitään, sanoi pappi: Tämä vahinko on suuren onnen merkki; Jumalan lahjat eivät tipu pisarittain, vaan lainehtivat koskina teidän Majesteetinne päälle, ja teidän vihollisenne menevät murskaksi ikäänkuin nämät rikotut lasit." Tämä sukkela puhe miellytti keisaria niin paljoa, että hän ylensi saman papin korkeampaan virkaan.

XLVIII. Kerran meni pappi vaalullensa pitäjälle vanhan tapansa jälkeen; pitkä matka oli kotiossa, mennä yöksi, pyysi siis talosta yösiaa, joka hänelle mielellä hyvällä suotiin; ehtoollista syödessä isäntä ja pappi juttelivat keskenänsä monia asioita; muun seassa kysyi pappi isännältä: minkätähden pappin säkkiä pohjattomaksi sanotaan? Kyllä kaiketi siinä pohja on, vastasi isäntä, mutta on siinä asiassa toinen komma. Noh mikä se sitten on se komma? En sitä taida pastorille sanoa, sen oikiaa perustusta, sillä jos sen sanon, ehkä pastori suuttuu. — Ei, sanokaa vaan, mitämä siitä sitten suutun. — Papin säkki on niin suuri, sillä se venyy eikä koskaan tulee täyteen, se on pirun nahasta papin säkki on tehty. (25.10.1861)

Kapteeni Ek, kaksin- tai kolminkertaisesti

Tein pitkästä aikaa ruotsalaisiin sanomalehtiin tarkistushakuja erilaisilla Kokemäki-varianteilla. Esi-isäni holhoukseen asettaminen ei vieläkään tullut esille, mutta löytyi m.m. vihki-ilmoitus

Inrikes Tidningar 24.11.1801

Tarkistushaku blogiin paljasti, että olin parin avioliittoa pohtinut (tavanomaisen sekavaan tapaani) jo 8 vuotta sitten. Tuolloin jäi paikantamatta aiempi elämänsä, mutta nyt FamilySearchin avulla pari ja tytär Lovisa, josta olin varsinaisesti kiinnostunut, löytyivät Huittisista (RK 1784-1794, Tervaportti; RK 1795-1801, 605; Kauvatsa RK 1796-1809, 159). Tällä kertaa huomiota herätti Anna Christina Eekin (s. 1754) isä merikapteeni Gustaf Eck, sillä hän näytti esiintyvän parissa muussakin hakutuloksessa. Vaikka oli jo tyttärensä häiden aikaan edesmennyt, vihki-ilmoituksessa ....

Åbo Tidningissä 15.1.1803 julkaistun ilmoituksen mukaan A. Falck oli  odottanut merikapteeni Carl Gustaf Eckiä  5.11.1802 Kokemäen käräjille selvittämään 8.4.1792 Tanskan rahassa tehtyä velkakirjaa, turhaan. Kokemäellä mies ei enää asunut ja siksi päätettiin sanomalehdessä kuulutuksesta. Vastaava ilmoitus julkaistiin Posttidningarissa 17.2.1803. Ja hieman toisella muotoilulla Inrikes Tidningarissa 6.9.1803.

Herra kapteeni Carl Gustaf Ek oli jättänyt turkulaiselle raatimiehen leskelle pantiksi kultaisen mitalin, sapelin, haulipyssyn, sateenvarjon ja ruotsinkielisen raamatun, jotka olivat lunastamattomia keväällä 1804 (ÅT 23.5.1804) Kyseessä lienee sama mies kuin edellisessä kappaleessa.

Syksyn tullen eräs porukka kaipasi laivuri Carl Gustaf Eckiä, joka oli marraskuussa 1802 kuljettanut tervalastia Kööpenhaminaan, jossa hän oli ohittanut tullin. Miestä oli yritetty tavoittaa Raumalta, joka oli viimeisin tunnettu asuinpaikkansa (IT 24.10.1804). 

Google toi esiin Geni-profiilin Carl Gustaf Ekille (s. 12.5.1765 Tyrvää), joka oli "Kapteeni armeijan laivastossa". Hän vaikuttaa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tiedoilla varsin värikkäältä hahmolta. Hovioikeudenneuvoksen poika, jonka molemmat avioliittonsa päättyivät avioeroon, mitä voi jo pitää suorituksena tuohon aikaan. Kuolinaikaansa ei tunneta, mikä sopisi velkakirjan käsittelyä karanneeseen ja pantteja jättäneeseen yksilöön. Toisen avioliittonsa hän solmi Raumalla Lahden säterirusthollilla 13.3.1800 (ÅT5.4.1800). Vaimoa tituleerataan uuden avioliitonsa yhteydessä leskeksi (ÅT 13.2.1817), mikä viittaa siihen, että avioero on annettu miehen häviämisen perusteella 

Laivuri on voinut olla aiempi kapteeni, mutta kumpikaan ei ole Anna Christinan isä, sillä ikäluokka on väärä. Sanomalehtihakuja tehdessä vain tuntui oudolta, että kaukana merenrannasta sijaitsevassa pitäjässä olisi mainittu parin vuoden sijaan kaksi eri merikapteeni Eek/Eckiä. Mutta näin oli.

Anna Christina Eek oli Huittisten rippikirjan mukaan tullut Turusta, mikä ei suuremmin auta juuriensa etsinnässä.  

Vielä kerran (?) pääkalloista

Viime viikolla Yle uutisoi, että Pälkäneen pääkallot palaavat kotiin – Ruotsi palauttaa Suomelle yli 80 rotututkimuksessa käytettyä kalloa. Vaikka jutun mukaan virallinen palautuspyyntö tehtiin vasta vuodenvaihteessa, aiheesta on jo vuosia käyty keskustelua, jota olen yrittänyt dokumentoida blogipostauksiin kuten Pääkalloista tällä kertaa. Olen myös kirjoittanut suomalaisen keräämistä pääkalloista, joiden kohtalo ei ole kiinnostanut juuri ketään. 

Sitten edellisen katsauksen olin ottanut talteen seuraavia aiheeseen liittyviä tekstejä

1) Elokuussa 2022 "Inarissa, Utsjoella ja Nellimissä haudattiin maahan yhteensä 140 saamelaisvainajan jäänteet, jotka oli kaivettu haudoistaan 1800– ja 1900-luvuilla". Helsingin Sanomien juttua He saivat vihdoin rauhan en pääse lukemaan. Twitter-jako viittaa siihen, että alkuperäinen otsikko oli raflaavampi: ”Sahatut kallot olivat järkyttäviä" – Lapissa toteutettiin tieteen nimissä "tyrmistyttävä" haudanryöstö, jonka uhrit saivat vihdoin rauhan. Samitra Kämäräisen nostot Kukka Rannan artikkelista olivat

• ”Evankelis-luterilaisen kirkon tuomiokapituli ja Inarin kirkkoherra Tuomo Itkonen näyttävät antaneen dokumenttien perusteella kaivausluvan yksimielisesti, ilman paikallisen kirkkoneuvoston käsittelyä tai yhteisön lupaa.”
• ”Itkosen muistelmateos paljastaa kuinka tuottoisaa luukauppa oli. Yhden saamelaispääkallon hinnaksi arvioitiin 10 000 markkaa maailman markkinoilla, luurangon arvo seitsemän kertaa korkeammaksi.”
• ”Itkonen kävi itsekin vaihtokauppaa ja neuvotteli mittavan rahoituksen muun muassa saamenkielisen aapisensa julkaisemiseen.”
• ”Utsjoelta viedyistä kalloista 26 on kadonnut. Ojanlatva arvelee, että ne on todennäköisesti aikoinaan vaihdettu tai myyty Euroopan tutkijapiireissä.”

2) Keräilyn normaaliuutta kuvaa Viipurilaisen osakunnan Käkisalmen kihlakunnan tutkimusretken raportti Kaukomielessä 1876:

Expeditionen medförde till Helsingfors 4 kranier, 3 från Saaprus och 1 från Hatakka. Enligt meddelande af med. kand. R. Tigerstedt är index 81, i till 82, s och öfverensstämma de med de ryska kranier, hvilka förvaras i Universitetets anatomiska museum.

Sama yliopiston kokoelma vastaanotti tyytyväisenä insinööri C. P. Solitanderin Inrarin kirkkomaalta kaivamat 103 "lappalaisten pääkalloa", sillä kokoelmissa oli ennestään vain 9 vastaavaa (Björneborgs Tidning 12.10.1878) 

3) Vuosi sitten FB-tili Vems kroppar? Återlämna de finska kvarlevorna på Karolinska Institutet huomautti, että Retziuksen jäljiltä Nordiska museetin kokoelmiin kuuluu hiusnäytteitä ja haudoista poimittuja esineitä. Tässä on minusta kyse lähinnä museoetiikan muutoksesta viimeisen sadan vuoden aikana. Museon kokoelmiin kuului myös yksi Pälkäneen pääkalloista, mutta se on voitu siirtää sittemmin toisaalle. Ainakaan FB-tilin ylläpitäjät eivät näytä löytäneen sitä kokoelmatietokannasta.

Turun linnan vankeja 1757

Vuoden 1757 (*) alkaessa Turun linnassa pisimpään istunut vanki oli edellisessä heinäkuussa tullut  kiteeläinen talollinen Matts Mattsson, joka oli ilmiannettu murhasta. Hän odotti pääsyä hospitaaliin vielä helmikuussa.

Vuodenvaihteen olivat olleet linnassa myös Nousiaisten Kärmälän kylästä isäänsä lyönyt talollisenpoika Simon Eriksson, joka lähti Turusta 28.1.1757 saadakseen raipparangaistuksen. Sekä anoppiaan pahoinpidellyt halikkolainen renki Matts Mattsson, joka lähti linnasta 28.2. Seilin hospitaaliin. Sekä vanhempiaan pahoin kohdellut talollisenpoika Mats Hindricsson Pirkkalasta. 

Helmikuun lopuksi linnaan tuotiin Ulvilasta väärän rahan levittämisestä tuomittu itsellismies Michael Johansson Sippola odottamaan hovioikeuden päätöstä. 

Eläimiinsekaantumisesta syytettyjä/tuomittuja on listoilla enemmän kuin viitsii laskea tai hakea Keskisarjan väitöskirjasta. Huhtikuun 26. vankilaan tuotu tapaus oli kuitenkin säädyltään erikoisuus: paroni Johan Gustaf Mellin Kangasalalta. Hän pääsi rangaistuksetta vapaaksi 11.5.1757.

Heinäkuussa entisen porvarin vaimo Maria Mattsdotter Uudestakaupungista istui kahdeksan päivää vedellä ja leivällä rangaistuksena kirjoilusta ja sapatin rikkomisesta.

Lokakuun lopusta alkaen linnassa odottivat hovioikeuden päätöstä murhasta tuomitut reservin sotilas Michael Kihlman ja piika Lisa Eriksdotter Ulvilan Kaasmarkusta. He lähtivät linnasta 2.1.1738 mestattaviksi. Rikos oli ollut niin raskas että Michaelin ruumis teilattaisiin ja Lisan poltettaisiin.

Marraskuussa Turun linnaan tuotiin Taivassalosta torppari Michel Jacobsson esivaltaa vastaan lausumistaan sanoista. Loimaalainen talollinen Erik Eriksson oli puhunut vain pahaa vanhemmistaan ja jo joulukuussa sai tuomionsa raipaniskuina. 

(*)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1630 (AID: v567620.b1630, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1680 (AID: v567620.b1680, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1730 (AID: v567620.b1730, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1810 (AID: v567620.b1810, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1860 (AID: v567620.b1860, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1900 (AID: v567620.b1900, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1940 (AID: v567620.b1940, NAD: SE/RA/1340101)

Epätäydellinen listaus Fredrik Thure Wessmanin paikallishistoriallisista kirjoituksista

Aamulehti 4.7.1937

Fredrik Thure Wessman (1854-1932) kuuluu henkilökohtaisten sankarieni joukkoon, joka dokumentoi 1800-luvun elämää pohtimatta oikeutusta tai historiankirjoituksen metodeja. Minä kohtasin hänet satunnaisessa sanomalehtihaussa ja voin vain toivoa, että tekstiensä ja valokuviensa käyttö Jyväskylän historiankirjoituksessa on ollut runsasta.

Toivottavaa on myös se, että jossain on jo kattava lista sanomalehtikirjoituksistaan, mutta harjoituksen vuoksi kokosin oman yrityksen. Tekstihakuihin jäi esimerkiksi tarttumatta artikkeleja, joissa oli allekirjoitus F. W-n, eikä nimimerkki Ura ole myöskään helpoin haettava. Lisäksi usein käytetty otsikko Kotikyläläisiä fraktuuralla painettuna osoittautui koneluvulle lähes mahdottomaksi tulkittavaksi. Tämä on osaselitys numeroitujen sarjojen epätäydellisyydelle, mutta niiden julkaisussakin on voinut olla epäsäännöllisyyttä.

Wessman on kirjoittanut myös ajankohtaisista asioista ja nämä tekstit puuttuvat listasta tarkoituksellisesti. Ja, kuten Wikipedia tietää kertoa: 

Wessman teki 1883–1885 opintomatkan Yhdysvaltoihin ja kirjoitti matkansa aikana matkakirjeitä joita julkaistiin Uusi Suometar-, Kaiku- ja Ilmarinen-lehdissä sekä Aamulehdessä. Hän kirjoitti matkastaan myös kirjan Suuresta Lännestä, joka ilmestyi 1887." 

Näitä kirjoituksia en etsinyt. Wessmanin syntymäpäiväkirjoituksessa (Suomalainen 29.4.1914):

Herra Wessman on ollut myöskin ahkera ja etevä kynänkäyttäjä, joka on pystynyt myöskin kaunokirjallisiin tuotteisiin. Niistä on aikoinaan tämäkin lehti saanut paljon hyväkseen käyttää.

mainittu kaunokirjallisuus viitannee kirjoituksiin nimimerkillä Ura.

Eli epätäydellinen luettelo:

Murrosaikana. Piirteitä (nimimerkillä Ura). Keski-Suomi 8.8.1901-

Riuttarannan kalastajat. Utukuva (nimimerkillä Ura). Keski-Suomen sosialisti 2.9.1907 & 4.9.1907

• Lyhyviä piirteitä seutumme merkkimiehistä. Tobias Ristonmaa (nimimerkillä Ura). Suomalainen 24.4.1908
• Lyhyitä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä. Johan Pöksyläinen (nimimerkillä Ura). Suomalainen 20.7.1908
• Hämärän hetkinä. Appivaarin mietteitä. Isänmaallisuudesta (nimimerkillä Ura). Suomalainen 2.11.1908
• Hämärän hetkinä. Appivaarin mietteitä. Anteliaisuudesta (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.11.1908
• Lyheviä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä III. Adolf Mäkinen (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.1.1909
• Piirteitä ja pikakuvia. Pekka Niska (nimimerkillä Ura). Suomalainen 13.1.1909 & 15.1.1909
• Lyhyviä piirteitä muutamista seutumme merkkimiehistä. A. Fredrikson (nimimerkillä Ura). Suomalainen 15.1.1909
• Piirteitä ja pikakuvia. Lovisa Ahlbom (nimimerkillä Ura). Suomalainen 19.5.1909 & 24.5.1909
• Kuusi vuosikymmentä veronmaksajana Jyväskylässä (nimimerkillä Ura). Suomalainen 16.3.1910
• Salakka-Heikki (nimimerkillä Ura). Suomalainen 4.11.1910 & 7.11.1910
• Aattona (nimimerkillä Ura). Suomalainen 30.12.1912

Jyväskylän Kauppalaisseura. 40-vuotisen toiminnan muistoksi. Suomalainen 17.3.1915- 

• Jyväskylän Vapaehtoisen Palokunnan synnystä vähäsen. Keski-Suomi 25.7.1916
• Mäki-Matti ja hänen Evastinansa. Keski-Suomi 10.8.1916 & 15.8.1916
• Möyryn pariskunta. Keski-Suomi 29.8.1916 & 31.8.1916
• "Lokker"-kallio. Keski-Suomi 7.9.1916
• Kun Welkkulan vaari sai uuden kullan (nimimerkillä Ura). Keski-Suomi 14.9.1916
• Kotikyläläisiä. Frans Adam Wallin. Keski-Suomi 5.10.1916
• Matti Orpanan kosintamatka. Keski-Suomi 12.10.1916
• Kotikyläläisiä. Harrastusten mies. Keski-Suomi 10.3.1917, 15.3.1917 & 7.6.1917

Hiukan Keski-Suomen liikemiesten kokouksista yli 30 vuotta sitten. Keskisuomalainen 30.7.1920

• Kotikyläläisiä. IV. Jyväskylän palokuntain lippumiehet. Keskisuomalainen 26.2.1921
• Kotikyläläisiä. V. Pekka Lindström, puuseppä. Keskisuomalainen 19.3.1921
• Kotikyläläisiä. VI. Adolf Heliodorus Nyman, kauppias ja kunnallisneuvosmies. Keskisuomalainen 9.4.1921
• Kotikyläläisiä. Heikki Plathan, liikeapulainen. Keskisuomalainen 4.5.1921 (samalla otsikolla Liikeapulainen 25.7.1921)
• Kotikyläläisiä. VIII. Juho Rosenberg, kauppias. Keskisuomalainen 14.5.1921
• Kotikyläläisiä. IX. A. Mitro, kauppias. Keskisuomalainen 1.6.1921
• Kotikyläläisiä. X. Kustaa Ismael Suomela (Johansson), faktori. Keskisuomalainen 8.7.1921
• Kotikyläläisiä. XI. Antti H. Poutanen, kauppias, sittemmin junailija. Keskisuomalainen 23.7.1922
• Kotikyläläisiä. XI. Oskar Theodor Björkman, värjäri. Keskisuomalainen 2.8.1922
• Kotikyläläisiä. XII. Jaakko Peldolin, kaupungin rumpali. Keskisuomalainen 11.1.1922

Liikeapulainen 25.7.1921

• Kotikyläläisiä. Heikki Plathan, liikeapulainen. Liikeapulainen 25.7.1921
• Piirteitä Jyväskylän vanhoista liikeoloista. Liikeapulainen 25.7.1921
• Liikeapulaisten esikuva [Heikki Kärnä eli Parviaisen Heikki]. Liikeapulainen 25.7.1921
• Kotikyläläisiä. Kaupungin "varakkain" kauppias [Tuomas Avikainen eli Tallilan Tuomas]. Liikeapulainen 19.5.1922
• Käpykylän osuuskauppa r. l. Liikeapulainen 12.1.1923 & 19.1.1923 (fiktionalisointi)
• Aristokraatti liikemiehenä. Liikeapulainen 22.3.1923 (fiktionalisointi)
• Vanhoista kätköistä [Matka Joensuuhun 1873]. Liikeapulainen 26.10.1923
• Anastustaistelua. Liikeapulainen 14.3.1924 (fiktionalisointi)

• Kotikyläläisiä. 1. Anton Nålstedt. Saarijärven Paavo 22.11.1922
• Kotikyläläisiä. II. Pekka Koski, kelloseppä. Saarijärven Paavo 26.11.1922
• Kotikyläläisiä. 3. August Dahlman, kirjaltaja - palovartija. Saarijärven Paavo 10.12.1922
• Kotikyläläisiä. 4. Emil Werner Schadewitz, konttoristi. Saarijärven Paavo 14.12.192
• Pohjolan lumousvoima. Saarijärven Paavo 17.12.1922
• Kotikyläläisiä. 5. Jouh. Joutsen, raatimies. Saarijärven Paavo 20.12.1922
• Kun Alpreeti uuden kullan sai. Humoreski (nimimerkillä Ura). Saarijärven Paavo 26.7.1923

Kotikyläläisiä. 4. Emil Werner Schadewitz, konttoristi. Suursavolainen 14.12.1922

Oppe-Jussi n:o 2. Suursavolainen 16.8.1923

• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. I. Fredrik Mikko Wessman. Keskisuomalainen 24.2.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. II. Johan Widlund. Keskisuomalainen 2.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. III Lars Adam Widbom. Keskisuomalainen 9.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. IV. Gustaa Adolf Girsen. Keskisuomalainen 16.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. V. [Matti Paulin & Mikko Paulin] Keskisuomalainen 23.3.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. V. Kauppias Petter Smirnoff. Keskisuomalainen 6.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. VII Heikki Kärnä, kauppias. Keskisuomalainen 20.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. VIII Tuomas Antell. Keskisuomalainen 27.4.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. IX. J. A. Eberlein, kauppias. Keskisuomalainen 11.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. X. Otto Swensk, työmies. Keskisuomalainen 18.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XI. Tuomas Avikainen. Keskisuomalainen 26.10.1924
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XII. J. W. Sahlstein, metsäkasööri. Keskisuomalainen 4.2.1925
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XIII. Kristoffer Packalen. Keskisuomalainen 14.3.1925
• Vanhasta Jyväskylästä ja vanhoista jyväskyläläisistä. XIV. Kustaa Strömbäck. Keskisuomalainen 27.11.1925

Sisä-Suomi 4.8.1932

• Postimestari C. A. Carlborg. Sisä-Suomi 16.4.1925 
• Iltakausi Missourissa. Matkamuistelna vuodelta 1884. Sisä-Suomi 9.8.1925
• Onni (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 15.8.1925
• Taikuri-Paavon viimeinen manaus. Kotiseudullinen muistiinpano [Sumiainen]. Sisä-Suomi 9.10.1926 lauantailiite, joka puuttuu Kansalliskirjaston digitoinneista, 16.10.1926, 23.10.1926
• Tyttöin saari [Keitele]. Sisä-Suomi 15.1.1927 & 22.1.1927
• Jyväskylän asutus- ja henkilöhistoriaa tonttiomistuksen pohjalla. Sisä-Suomi ???, 22.3.1927, 23.3.1927 & 24.3.1927 (25.3.1927 korjaus Irene Mendeliniltä)
• Vladimir Iljitsh Uljanoffin kanssa kylpemässä ja vähän muutakin mielenkiintoista vuosikymmenien takaa (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 20.10.1927 & 21.10.1927
• Vanhan palokuntamiehen muistelmia. V. P. K:n huvitilaisuudet varempina aikoina & Jyväskylän palokuntien lippumiehet. Sisä-Suomi 1.9.1928
• Pikapiirtoja tuonnemman ajan keskisuomalaisista kauppiaista. Sisä-Suomi 22.9.1928
• Kun kuolleen luona valvottiin (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 1.2.1930
• Kalkkarokäärmeen metsästäjä (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 13.6.1931
• Saattaako mies rakastaa rumaa naista? (nimimerkillä Ura) Sisä-Suomi 22.8.1931
• Salakka-Heikki (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 5.9.1931
• Nanny (nimimerkillä Ura). Sisä-Suomi 17.10.1931

Jyväskylän kaupunginrumpali Jaakko Peldolin

Selvitelläni kaupunkien rummunlyöjiä 1800-luvulla, kohtasin Jyväskylässä Jaakko Peldolinin, jonka elämästä oli tarjolla epätavallisen paljon tietoa. Jaakko syntyi 15.2.1800 Kaustisten Peltoniemessä, jota isännöi äitinsä Anna Jacobsdotterin (s. 2.9.1769) isä, joka kuoli vuonna 1802. Isännyyden otti sitten Jaakon isä Elias Johansson (s. 14.8.1760). [1]

Jaakosta ei tullut maanviljelijää. Hän oli merimies viedessään Lohtajalla 22.7.1828 vihille Susanna Matintytär Matinmikon (s. 18.7.1797 Lohtaja).[2] Heidän esikoisensa Wilhelmina syntyi 23.7.1829 Kaarlelassa samoin kuin veljensä Carl Johan 22.3.1832 ja sisarensa Sanna Lisa 13.8.1835.[3] Wilhelminan kasteessa Jaakon kotitilan nimi oli lyhentynyt sukunimeksi Peldolin, josta myöhemmin käytettiin myös muotoa Peltolin. Sanna Lisan syntyessä hän oli torppari.

Vuonna 1840 perheeseen syntyi vielä tytär Adolfiina. Jaakko, Susanna ja neljä lastaan ottivat vuonna 1841 muuttokirjan, jonka he toimittivat Jyväskylään, jossa Jaakko kirjattiin rippikirjaan kirvesmiehenä.[4] Eli

Pari vuotta sen jälkeen kun Jyväskylä sai kaupungin oikeudet, asteli eräänä päivänä pohjoisesta päin parhaassa ijässään oleva työmies, kirves olalla. Hänen seurassansa oli vaimonsa, parin pienen lapsen kanssa. Pieni oli kylämme silloin, mökki siellä, mökki täällä. Mutta tämä pieni perhe mielistyi seutuumme, se päätti rakentaa tänne majansa, virittää täällä valkean omalle liedelle. Rehellisellä työllään sai se sitte oman talonasemansa, jolle laati vähäisen mökkinsä.[5]

Ote Jyväskylän kartasta 1840

Jo tulovuonna Jaakko osti 11,42 6/7 (?) hopearuplalla tontin 112.[6] Vuonna 1854 syntyneen muistelijan mukaan perheen koti oli Rantakadun varrella "Isonlähteen" kohdalla. Hänen muistoissaan Jaakko ja Susanna "olivat kumpikin kookkaita, lähes kolmen kyynärän mittaisia, laihoja, luisevia pohjalaisia ja puhuivat kotiseutunsa murteella myöskin suomea, johon etenkin Jaakko oli hyvin perehtynyt." [7] Jaakkohan oli suomenkielisestä pitäjästä kotoisin.

Siitä milloin Jaakko aloitti sivutoimisen tiedottajatoimen Jyväskylässä ei ole yksinkertaisesti tietoa tavoitettavissa. Tiedotuksesta on sentään muistitietoa:

esim. määräaikaisten markkinain alkamisesta yleisölle ilmoitettiin rummuttamisella katujen kulmassa sekä muistutuksella niitä rauhassa ja sovussa viettämään. Toimitusta sanottiinkin "markkinarauhan rummuttamiseksi". [...] Muistan lisäksi, että määrätystä maksusta sai ken tahansa rumpalin ja kaupunginpalvelijan katujen kulmassa esiintymään, esim. kun joltain hevonen tai jotain muuta arvokasta oli varastettu ja varkaasta tietoja haluttiin. Kerran, kun odotettiin läänin maaherran kaupunkiin saapumista ja järjestysoikeus rummuttamisjulistuksella määräsi talonomistajat katuojansa puhdistamaan, kuuli minun vähäinen veljeni kun määräys julistettiin. Hän juoksi kiireesti äitimme luokse touhuten: "torit, karut puhtaiksi, sillä keisari tulee!"[7]

Keski-Suomi 14.4.1877

Sanomalehti-ilmoitus kertoo, että Jaakko Peldolin pyysi eron rumpalin toimesta keväällä 1877. Kaksi vuotta aiemmin hän oli viettänyt kultahäät vaimonsa kanssa ja kuolema kutsui 10.8.1877.[8] Ainoa poikansa lähti vielä aikaisemmin, 19-vuotiaana 12.10.1851.

Jaakon ja Susannan esikoinen Wilhelmina piikoi Jyväskylässä ja meni 22.1.1854 naimisiin maalari Johan August Sandelinin (s. 7.8.1820) kanssa. Wilhelmina kuoli jo ennen vanhempiaan, 28.8.1867.[9] 

Keski-Suomi
5.4.1892

Sisarensa Adolfina muutti vuonna 1856 Helsinkiin. Sanna Lisa lähti perään vuotta myöhemmin, palasi Jyväskylään vuoden 1865 alussa ja lähti Pietariin puoli vuotta myöhemmin.[8] Hän palasi sieltä vuonna 1877 Jyväskylään asumaan leskeksi jääneen äitinsä kanssa. [10] Äitinsä kuoltua 95-vuotiaana 3.4.1892, Sanna Lisa meni 26.12.1893 naimisiin heinolalaisen kultaseppä Johan David Smedbergin kanssa. [11]

Adolfina oli naimisissa äitinsä kuollessa. Hän oli päätynyt tai päätyi Pietariin, josta hän muutti aviomiehensä työnjohtaja Johan Vilhelm Sundbergin (s. 6.10.1843) kanssa virallisesti Jyväskylään vuonna 1906, mutta mies oli kuolleessaan 17.5.1907 Jepuan kirkonkylässä.[12] Mahdollisesti Adolfina oli palannut epävirallisesti jo aiemmin, sillä muistelijan mukaan aviomiehen "mainittiin enimmäkseen oleskelleen Pietarissa". Hänen tiejensa mukaan sekä Adolfina että Sanna Lisa "leskeksi jouduttuaan asuivat useat vuodet täällä vanhempainsa entisessä talossa, jonka rouva Sundberg omisti.[7] Susanna Elisabet kuoli 82-vuotiaana elokuussa 1918 ja Adolfina 21.1.1920, molemmat joulukuussa.[13]

Onnistuikohan pesänselvittäjä jäljittämään Wilhelminan lapset Otteliana Wilhelmina (s. 18.5.1858) ja Otte Wilhelm (s. 16.12.1859) Sandelin, jotka lähtivät teini-ikäisinä 1870-luvulla Pietariin? Otte Wilhelm oli lähdön jälkeen ollut sotaoikeuden edessä ja tuolloin hänen sanotaan olleen kotoisin Jyväskylästä.[14]

[1] Kaustisten kastetut, RK 1800-1806, 39

[2] Lohtaja RK 1810-16, 165

[3] Kaarlela 1824-35 s. 99

[4] Jyväskylä RK 1838-1853, 112; RK 1854-1871, 222(N:o 112); LK 1839-1854, 112

[5] Kirjekortti Jyväskylästä 17.7.1875

[6] Jyväskylän asutus- ja henkilöhistoriaa tonttiomistuksen pohjalla. Sisä-Suomi 24.3.1927

[7] F. Wessman. Kotikyläläisiä XII. Jaakko Peldolin, kaupungin rumpali. Keskisuomalainen 11.1.1922

[8] Jyväskylä RK 1854-1871, 222(N:o 112); RK 1870-81, 245 (N:o 112)

[9] Jyväskylä RK 1838-53, 30 & 73; 1854-1871, 102, 98, 124

[10] Jyväskylä RK 1870-1881, 245 (N:o 112)

[11] Jyväskylä RK 1891-1900, 215

[12] Jyväskylä RK 1901-1910, 281; Keski-Suomi 25.5.1907

[13] Keskisuomalainen 18.8.1918 & 23.1.1920

[14] Nya Pressen 22.3.1886

Jonnin joutavia

 XXX. Jossakin ylimaan seurakunnassa torui pappi saarnastuolista yhteistä kansaa siitä että jaamailivat vieraita sanoja puheessansa, ja sanoi: Te väärännätte ja pahennatte oman kielenne, niin ett'ette osaa enää puhuakkan niin että joku Teitiä ymmärräiskän, kuin jokapaikkaan sekoitatte esimerkiksi "topra" ja "karaso!" — Äi, jättäkää pois semmoiset sanat, niin sitte se vasta topra on!

XXXI. Lukusilla I—gossa kysyi pappi —r yhdeltä nuorelta mieheltä joukossa: Onkos viikossa useampaa lepopäivää? — On, jos ottaa tahtoo! vastasi tämä.

XXXII. "Missäs silloin olit kun Pori paloi?” (1801): kysyi toinen mies toiselta. "Katon pääl'", vastasi tämä. — ”Oi voi, vai katon pääl" ihmetteli edellinen, vaikka toinen vaan kattoi päälle. (9.8.1861)

XXXIII. Vanha direktöri B—n Fgr—in rautatehtaassa joi aika harvoin kahvia ja silloinkin ainoasti lääkkeeksensä maannota ja sokerita. Överstinna Wr. L:jaalla ihmetellen tätä kysyi totisena: "No hyvät ihmiset! miltähän tuo maistuu?” — "Se maistuu kahvilta, teidän armonne!" vastasi tämä vanhan kolealla äänellänsä.

XXXIV. Hyvällä supliikilla varustettu mies oli ottanut pahaksi tavaksensa vedellä valhekoukkuansa tarpeettomastikkin. "Minulla on niin tarkat silmät, että näjen kärväsen kävelevän tuolla tornin kukon päällä", sanoi hän toisellensa. — ”Vai niin maaka", vastasi toinen, "niin tarkkoja ei ole minulla; mutta minä kuulen joka tömäyksen sen askeleista.”

XXXV. Kukaties oli sama veitikka kun sanoi: "Ajellessani kerta järvellä, petti jää, ja minä hevoseneni päivineni pohjaan, jota myöden ajoin rantaa päin ja sitte suuresta avennosta ylös.” — "Minä kans kerta jouduin noin jään alle", tohahti toinen ja pysähti enempää puhumasta. — ”Kuinkas sun sitte kävi?" kysähti edellinen huulet hölmöllä. — ”Olen siellä vielä! selitti äskeinen.

XXXVI. Franskassa on nykyjään koeteltu että hevonen elää 25 vuorokautta syömätöinä, kun vaan saa kylläksi vettä juodaksensa; mutta ainoasti 5 vuorokautta, juomatoina, jos saa vaan kuivaa ruokaa; onko hänellä 10 vuorokautta tarpeeksi syötävää, mutta niukemmin juotavaa, niin hän kuolee. Näistä näkyy kuinka välttämätöntä vesi on hevoselle.

XXXVII. Isovatsainen herra lähti ravintolasta ähisten ja puhisten, kun oli syöty pulskea päivällinen ja juotu monta maljaa. Tuli häntä vastaan kerjäläinen ja rukoili rahanäyriä. "Mitäs sillä tekisit?" tiuskasi herra, ollen pahalla tuulella. "Ostaisin leipää, kun on nälkä", vastasi toinen. "No kiitä onneas", sanoi herra, "kun et ole vatsas vaivoissa; kyllä mar sinun kelpaa, mutta toista minun on."

XXXVIII. Uudenkaupungin tienoilla puhuvat kaikkikin hyvin lyhykäiseen, mutta muutamat niin peräti, ettei tottumaton ymmärräkkään. Niin eräs rouvakin piijallensa, kun se antoi lehmän kuljeskella pitkin kaupungin katuja; huusi paitsi muuta: "maksit saksit". — Tämän luulnet olevan ruotsia taikka mustalaista, mutta kas eipä olekkaan, vaan sama kun me sanomme: maksa itse sakko sitte."

XXXII. Professori B. vainaja paranteli elukoita, koska aikaa hänellä oli, ja harjaantuikin siihen hyvin. Siihen aikaan ei vielä pidetty kaikkia töitä yhtä kunniallisina, eikä luultu mainitun parannus-keinon oikein sopivan niin oppineelle miehelle, kuin B. oli; mutta näitä hän ei pannut miksensäkkään. Viimein sai hän haukunto-nimenkin "mullikka-tohteri". Kerran meni joku keikari, suututtaaksensa ukkoa, kysymään hänen ovensa taa: "onko mullikka-tohteri kotona?" "Olen", vastasi B., tulkaa sisälle näyttämään kipuanne." Keikari palasi nenä pitkänä.

XL. Onko keräjäin käynnistä aina hyötyä? — Mies meni tuomarille kantamaan karhun päälle, joka luvattomasti kävi syömässä hänen kauraansa pellolta. Tuomari sanoi: "tuo hän oikeuteni eteen, kyllä minä riidan ratkaisen." Mies otti padan, kaivoi sen kauramaahansa ja täytti viinalla. Karhu, kun se taas tuli ja söi kauraa vatsansa täyteen, rupesi janottamaan; luuli padan lähteeksi ja meni juomaan, eikä jättänyt pisaraakaan viinasta, sillä hän on ainakin sille perso. Tästä lanttui paikalle, ja mies toi hyvät niiniköydet, köytti juopuneen karhun rattaillensa ja vei keräjiin. Tuomari antoi tämän päätöksen: hän on henkensä ja tavaransa rikkonut: ota sinä henki, lautakunta saa lihan ja minä nahan. (16.8.1861)

XLI. Yksi K—n rautatehtaan miehistä tappeli pahoin vaimonsa kanssa, jolloin vaimo kirkui kauheasti. Naapurin muija kuullen sen riemun ja peljäten miehen lyövän kumppaninsa hengettömäksi, kiiruhti vaimon apuun. Tämä ei sitä ensinkään kärsinyt, vaan kääntyi käymään auttajansa kimppuun, kidastaen kiivaasti: "mitä tämä sinuun kuuluu, se on meidän kahdekesken!"

XLII. Korkia herra Z. Helsingistä, ollessansa jossakin mailla, kysyi sen linnun nimeä, jota isossa puuhäkissä salvistettuna hänellekkin näytettiin. Sanottiin sen olevan: kotka. "Mitä pilaa se on", vastasi tämä, "niinkuin en tietäisi että kotkalla on kaksi päätä!"(30.8.1861)

Kartanoiden elämästä 1800-luvulla ja muutakin tutkimusta

Tänään seuraan paikan päällä Elsa Hietalan väitöskirjan Kartanot ja maatalouden muutos Wirzenius–Wegelius-suvun kirjeissä 1850–1910 tarkastustilaisuutta. Toisin kuin minulla Kokemäenkartanon kanssa, Elsalla oli aineistoa enemmän kuin hän sai yhteen tutkimukseen mahtumaan. Kirjeiden kautta 1800-luvusta löytyi monta uutta näkökulmaa ja suosittelen lukemista lämpimästi.

Tyhjensin 1800-luvun opinnäytevarastoni marraskuun alussa, mutta kaksi Suomen 1800-lukua käsittelevää väitöskirjaa on sittemmin hyväksytty. 

• Petra Hakala: Att minnas eller glömma: Tillkomsten av Svenska litteratursällskapets arkiv och dess roll i skapandet av identitet 1885−1920
• Satu Sorvali: Sapenpurkua ja sanasotia: 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri

Ilmestynyt: Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kun viime vuonna huomasin J. W. Ronimuksen hylätyn väitöskirjan, tuli mieleen, että julkaistujen väitöskirjojen joukossa voi olla muitakin tohtorin arvoa tuottamattomia. Sittemmin kävin läpi  järjestelmällisesti historian väitöskirjat Otto E. A. Hjeltin vuosien 1828-1909 opinnäyteluettelosta vertaillen ylioppilasmatrikkelin tietohin. Löytyi kolme tapausta. Toisesta ilmestyi eilen teksti Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa. Kolmannessa tapauksessa väitöskirjoja oli vain yksi,

Finland 17.4.1889

Perniössä 2.9.1861 syntynyt Juhana Augustinus Helle kirjautui yliopistoon 9.6.1886. Yliopiston luettelosta selviää, että hän oli ilmoittanut osoitteekseen Mikaelinkatu 29 sekä syys- että kevätlukukaudella. Vastaavat tiedot näyttävät olevan ainoa elonmerkki opiskeluvuosiltaan. Kandidaatin arvon Helle saavutti vuonna 1889. Tähän aikaan kyse oli niin isosta asiasta, että vahvistus löytyy sanomalehdistä. 

Helle osallistui maisteripromootioon seuraavana vuonna. Hän oli vastuussa promovendeilta kerätyistä rahoista, joita valitettavasti varastettiin 1300 markkaa lukitusta pöytälaatikostaan (Finland 10.3.1890).

Promootiopainatteen mukaan Helle oli "Auskultteerannut Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa kevät- ja syys-lukukautena v. 1889" eli opettajanura oli tavoitteena. Seuraavilta vuosilta sanomalehdistä löytyy lukuisia Helteen viranhakuja, joista osa ehjä meni sanahaun ohikin. Vakipaikan sijaan hän sai lukukausi tai -vuosi kerrallaan hoitaa Porvoon lyseon suomen kielen opettajan sijaisuutta (Nya Pressen 30.8.1890, Finland 14.1.1891, Finland 29.8.1891, Finland 21.7.1892, Hbl 15.1.1893). Helle siirsi kirkonkirjansa Porvooseen tammikuussa 1893 (Borgå nya tidning 3.2.1893). Lähdettyään hän jäi kaupunkilaisten muistoihin, sillä paikallinen sanomalehti toisti viranhakuilmoituksia, joissa Helle oli mukana.

Kevääksi 1894 Helle sai sijaisuuden Turun ruotsalaisesta klassisesta lyseosta (Hbl 28.1.1894). Toimensa syksyllä jää epäselväksi. Jostain oli Helle saanut uuden idean ja hän haki sekä sai vuoden 1895 alussa uudelleen opiskeluoikeuden Helsingin yliopistoon (Hbl 7.2. & 17.3.1895). Hakuilmoituksista päätellen Helle oli kevään 1895 Suomessa, mutta ilmeisesti kesällä tai syksyllä Saksassa. Loppuvuodesta hän nimittäin esitteli Historialliselle yhdistykselle Dresdenin kuninkaallisesta arkistosta löytämänsä asiakirjan sisältöä (Hbl 2.11.1895). 

Muistokirjoituksensa mukaan Helle kävi Saksassa kolmasti vuosina 1895-96 (US 12.4.1899). Vuonna 1896 matkustusmahdollisuudet olivat rajatut, sillä Helle oli kevät- ja syyslukukaudella Vaasan ruotsalaisen lyseon suomen kielen opettajan sijaisena. Hänet sai 2.3.1897 nimityksen kyseiseen opettajan paikkaan. 

Vaasassa Helle painatti 134 sivuisen yliopistollisen väitöskirjansa Havaintoja Saksi-Puolan poliitisen historian alalta, joka esitettiin "Suomen Yliopiston Historialliskielitieteellisen Tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi historialliskielitieteellisessä oppisalissa joulukuun 21 o. 1897, kello 10 e. pp." Opponentteina olivat dosentti A. H. Snellman ja ylimääräinen professori J. R. Danielson. (FAT 22.12.1897) Aivan kuten Ronimuksen tapauksessa seitsemän vuotta aiemmin, sanomalehdissä kerrottiin, että Helteen työ oli tarkastettu, mutta tuloksesta ei sanottu mitään. Helle oli jatkossakin "vain" maisteri eli joko väitöskirja hylättiin, se hyväksyttiin antaen ymmärtää, että kypsyysnäyte sopisi jättää tekemättä tai kypsyysnäyte hylättiin. Oikea vaihtoehto selviäisi yliopiston arkistossa.

Pohjalainen 11.4.1899

Vaasassa Helle antoi jollekin toiselle sijaisen paikan, sillä hän sai virkavapauden 14.3.1899. Hänen terveytensä "oli jo pitemmän ajan ollut sangen heikko, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin toimitti virkaansa aivan viime aikoihin asti. Vasta noin kuukausi sitte saapui hän tänne Helsinkiin hakemaan apua riuduttavalle taudilleen. Sen kulku ei kuitenkaan enää ollut ehkäistävissä, se johti hitaasti vaan varmasti tuskattomaan ja rauhalliseen loppuun." (US 12.4.1899)

Keuhkotautiin 11.4.1899 kuollessaan Juhana Augustinus Helle oli 38-vuotias.

Uusi Aura 18.4.1899 

Kuokka-Matti

Otsikon Eläviä kuvia alla esiteltiin Koissa 12.10.1880 Kuokka-Matti:

Matti näytti olennolta: Ruumiiltaan erittäin kurjan näköinen. Lihaa ei hänessä ollut muualla kuin syvimmissä luun koloissa. Kasvot, muutenkin mustanpuhuvat, oli kesäinen aurinko paahtanut niin, että ne pikemmin näyttivät tulessa kärvennetyltä koskuelta kuin ihmisiholta. Päässähän Matti kantoi semmoista mustaa töröä, että sitä olisi luullut naavaiseksi Tapion kouraksi. Kädet ja sormet melkein jäykät. Jaloista toinen vallan jäykkä, taipumaton, toinen vähäsen polvesta taipui. Vahvan kepin avulla sangen vaivaloisesti teki Matti matkansa.

Minä katselin, minä kummastelin ukkoa monet ajat. Olimme, näette, sattuneet samaan taloon niin, että minulle sittemmin johtui runoruhtinas vainajamme Runebergin säkeet,"Ties Herra kuin hän saanut lie Siell' asuntonsa, missä mie", ehdottomasti mieleeni. Minä näin toisinaan ukon vaunuvajasta pihan poikki. Minä en kysynyt enkä kytäissyt hänestä, ajattelin vaan: tuossakin mahtaa olla joku viinan elävä uhri, joka nyt on ruodilla tai huudolla tässä talossa. Eräsnä kauniina heinäkuun päivän aamuna olin minä päättänyt noille suurille kaloille, jotka heikot koukkuni ja onkeni usein veivät, laittaa itse raudasta aika väkäimen. Näissä aikeihin käyn minä pajaan. Pajassa on Matti. Oikealla kädellään pyörittää hyvin vaivaloisesti tahkoa ja vasemmallaan kokee pitää kuokan suumaloa siinä asennossa, että tämä teroisi. Matti katsoo minua hyvin tarkkaavasti, kun olin hänelle ystävällisen hyvän huomenen tehnyt. Minä tekaisen ahjoon valkean ja rupean rautaa lämmittämään. Matti vaan laskee kuokkaansa. Viimein minä jätin lautani ahjoon ja tarjousin Matille apulaiseksi tahkoa pyörittämän. Hän otti ilolla tarjoukseni vastaan, sanoen: "kiitoksia paljo; Herrapa teille hyvyytenne palkitkoon"!

Nämä sanat tuntuivat lähtevän niin huokaisemasta sydämestä ja kaikuivat niin tosi-jumalisilta, että ne tottakin minuun koskivat ja saivat minut miettiväiseksi. Minä pyöritin tahkoa ja silmäilin Mattia ja Matti minua. Minä ihmestyin. Mutta miksi tuon heikon, viheliäisen olennon kuoleman saaliin edessä? Niin sepä se juuri oli. Ruumis osoitti kuoloa, mutta sielu iloisinta, tyytyväisintä ja hupaisinta eloa. Mistä minä hänen sielunsa näin? kysynee joku. Silmistä, silmistä, sillä silmät ovat sielun akkunat; niistä se joka hetki ulos tirkistelee. Ihmeellinen sielun tuli loisti Matin silmistä. Ne puhuivat jotakin kieltä, josta minä en vielä tahtonut selkoa saada. Päätin vaan ukkoa vastakin tarkastella, jos ma siihen tilaisuutta saisin. Ehkäpä.

Matin kuokka teroi. Hän kiitti ja läksi matkaansa matamaan. Minä lämmitin rautani, ta'oin ja tein siitä mitä aioin. Siinä taas kaikki.

Muutamien päivien kuluttua kävin myöhään ehtoolla saunaan kylpemään. Saunassa mähkin minä vallan yksin ja melkein pimeässä. Yht'äkkiä alkoi saunan sopesta kuulua hiljaista sipotusta, joka ensin tuntui minusta melkein kuin henget olisivat siellä supisseet. Minä kuuntelin kummissani, enkä saanut siitä lopultakaan selkoa. Minä päätin kysyä, kuka nurkassa on. Tämän tein, mutt'en saanut vastausta. Kysäsin kovemmin, ei kuulu vastausta. Kysyn vieläkin kovemmin. Sitten tuli vastaus: "minä täällä olen." Minä tyydyin tuohon, enkä tahtonut tuota merkillistä "minää" tietää. Sipinä alkoi uudestaan ja jäi vanhaan käyntiinsä vielä minun saunasta lähdettyänikin. 

[Rivi puuttuu] tällä erällä. Mutta aamulla kävin sinne katsomaan, mimmoinen olento siellä minulle eilen illalla vastasi. Olento oli jo poissa, mutta sijan näin. Sija sillä näkyi olevan saunan sopessa. Vuode eli sija ei ollut erittäin herraslaakainen, ei lainkaan ylöllinen. Siinä oli vain pölkky pitkin seinää noin kyynärä seinästä, vahva kelles päällalaisena, suortua olkia aluisena ja säkinrepale kelleksellä päälle pehmitteenä, siinä kaikki.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin taas kylpemään ja hakemaan, onko tuo olento vielä tuolla sijallansa. Kun saunaan astuin kuulin nuo suloiset sanat: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan poikansa maailmaan". Lopun tuosta Raamatun ihanimmasta värsystä luki hiljempää, kun huomasi jonkun saunaan tulevan. Minä kysyin kuka saunassa oli ja sain vastaukseksi taas: "minä se olen." varsin uteliaana aloin tuosta "minästä" kyksellä, kuka hän oli.

Hän kertoi: Olen Porin puolesta kotoisin, nimeltäni L. E., mutta täällä ma nyt yleisesti tunnetaan "Kuokka-Matin" nimellä. Tässä talossa olen ollut helluntaista suota kuokkimassa. Olen jo ansainnut noin 80 markkaa, josta ruokaani on mennyt 18 markkaa. No, kuinka niin vähällä elätte kysyin ihmetellen. Kalaa ja leipää kun syön ja kärryliiterissä pidän ruokamajaa ja täällä saunassa yösijaa. Yksinäisyyttä rakastan, siksi täällä asun. Hän vielä jatkoi: olen kerran nainut. Leskelle menin, mutta poikapuoleni miehiksi tultuansa minut ajoivat mierolle kun sisälliset taudit turmelivat terveyteni ja kangistivat koko ruumiini. Kesät kuokin ja talvet elelen eräässä torpassa kesän ansioilla. Rahoja on mulla säästössä niin paljo, ett'en tarvitse joutua yhteiskunnan rasitukseksi.

Turun linnan vankeja 1756

Vuoden 1756 (*) alkaessa Turun linnassa pisimpään istunut oli turkulainen reservin rakuuna Mats Ericsson, joka oli karannut. Hän oli tullut linnaan 3.3.1755 ja hovioikeus pohti asiaansa edelleen.

Uuden vuoden oli linnassa viettänyt myös irtolaismies Lars Biörk Maariasta. Häntä syytettiin kolmannesta murtovarkaudesta. Kolmannesta varkaudesta syytettiin turkulaista Mats Monseliusta, joka oli tuotu linnaan 22.12.1755 odottamaan hovioikeuden näkemystä.

Tammikuun tulokkaisiin kuului Uskelan lukkari Samuel Hideen, joka istui 8 päivää vesi ja leipä -vankeudessa. Syyn voi kykenevät tulkita oheisesta leikkeestä. 

Helmikuussa linnaan tuotuihin kuului Huittisten (eli Vampulan?) Murron kylästä talollisenpoika Anders Johansson, joka oli sanonut pahasti isälleen. Hän odotti hovioikeuden tuomiota samoin kuin kuun viimeiset vangit, jotka oli tuomittu murtovarkaudesta. Joukkoon kuului Akaasta torppari Sigfrid Jacobsson ja lukkari Henrik Largren sekä Urjalan siltavouti Matts Mårtensson. Anders oli päässyt lähtemään maaliskuussa, mutta kolmen miehen ryhmä oli Turussa vielä huhtikuussa, jolloin heidät siirrettiin Hämeen linnaan.

Maaliskuussa vangiksi tuotiin Pyhämaa Kukolan kylän talollisenpoika Henrik Olofsson, joka oli lyönyt isäänsä. Tästä määrätty raipparankaisu oli edessään 6. huhtikuuta linnasta lähtiessään.

 

Muutaman kuukauden arkistoaukon jälkeen syyskuun listassa on kuninkaasta pahoja puhunut eli Vehmaan Vinkilän talollinen Hinrich Hinrichsson. Kovin ilkeitä sanoja hän ei liene sanonut, sillä linnaan tulon syynä oli 14 päivän vesi ja leipä -vankeuden suoritus.

Elokuussa linnaan oli tuotu ylioppilas Henric Ganander, jonka väitettiin kirjoittaneen kirje paholaiselle.  Hän odotti hovioikeuden tuomiota lokakuussa ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan sai kahden viikon vesi ja leipä -vankeuden rangaistuksekseen. Tämä käy ilmi myös tammikuun 1757 vankiluettelosta (**). Tuomio ei estänyt uraa oikeuden palveluksessa: "Ylisen Sääksmäen kihlakunnan kruununvoudin apulainen 1760, toimitusvouti siellä 1765. Pälkäneen, Sahalahden ja Kuhmalahden nimismies 1769. Satakunnan kihlakunnan (Hämeen l.) kruununvouti 1777, ero 1788"

(*)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2000 (AID: v567617.b2000, NAD: SE/RA/1340101)Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2050 (AID: v567617.b2050, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2110 (AID: v567617.b2110, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2170 (AID: v567617.b2170, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2190 (AID: v567617.b2190, NAD: SE/RA/1340101)

(**) 

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1630 (AID: v567620.b1630, NAD: SE/RA/1340101)

Astia, kuvailutieto, käytettävyys ja pysyvät linkit

Viikonloppuna sain inspiksen uuteen kirjaprojektiin. (Kyllä, niitä on yli tusina odottamassa jonossa, tieteellisten artikkelien silmuja lähes sata ja blogiteksti-ideoita reilusti yli sata sivua.) Päätin hyödyntää Töölön Taipale -proggiksessa opitun toiseen Läntisen viertotien vuokratonttiin. 

Keskityin sanomalehtiin ja HKA:n antiin. Henkikirjoja olisi ollut kiva katsoa ja palovakuutuksia etsiä, mutta Kansallisarkiston Astia oli koko viikonlopun nurin. Ainakin toista kertaa tänä vuonna tuli mieleen, että jonkun toimijan pitäisi kopsata kaikki KA:n kuvat varmempaan paikkaan.

No, eilen illalla Astia oli taas pystyssä, joten ajattelin ensin kerätä henkikirjojen listan vanhan Taipale-listan perusteella. Onneksi en ehtinyt kunnolla edes aloittaa, kun lamppu syttyi. Siirryin Digihakemistoon ja tein sanahaun. Mekanisella työllä, puheohjelmaa kuunnellen, koossa oli linkit melkein jokaiseen henkikirjaan. En pysty kuvittelemaankaan, että olisin hakenut vastaavan listan nykyisestä Astiasta. Klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik aivan loputtomiin. 

Varsinkin, kun yksi erittäin olennainen ero Astian ja Digihakemiston välillä on tässä:

Vaihtoehtoinen ratkaisu vaati tekstihaun ohella tietenkin sitä, että lukuisat tutkijat ovat näpytelleen hakusanoja Digihakemistoon. Ajatelkaapa, jos vastaava toiminnallisuus olisi ollut olemassa jo vuonna 2003, kun Kansallisarkisto avasi ensimmäiset digikuvansa? Mikä tietomassa meillä olisi nyt koossa? Olettaen tietenkin, ettei KA olisi kaatanut sitä jossain välissä roskikseen.

Tunnetustihan KA on hävittänyt satojen tai tuhansien tutkijoiden työtä sillä, että linkit eivät ole pysyviä. Vilaisin äskettäin vuosia sitten tekemääni kymmenien 1700-luvun läänintilien läpikäyntiä ja totesin, että uudelleen kuvaus oli tuhonnut huomattavan osan keräämästäni tiedosta. Tietenkin oma vikani, etten laittanut sivunumeroita muistiin, mutta niitä ei ollut kaikissa tileissä. 

Ehkä KA:n on tarkoitus kannustaa ripeään tutkimukseen? Tee, ennenkuin linkit happanevat tai Astia on taas nurin.

Aktööri Oxelströmin uusi karkaaminen näkymättömiin

Kävin läpi vanhoja sanomalehtipoimintojani blogissa ja lyhyeksi jäänyt Arvoituksellinen ilmoitus vuodelta 2016 herätti halun kokeilla löytyisikö nyt enemmän tietoa. Ei paljoa, mutta jotain.

Vuonna 1792 herra Oxelström esiintyi kuninkaallisen oopperan tuotannossa Drottning Kristina. Johan Henrik Kellgrenin teosten toimittaja ei ollut löytänyt hänestä mitään lisätietoa. Ehkä tämän jälkeen on tehty lisätutkimusta?

Åbo Tidningissä 11.9.1805 Turkuun saapuvien matkustajien joukossa on "Danseuren Oxelström från Österbotten".

Vuonna 1807 Oxelströmiä kaivattiin Helsingissä tarkemmin selittämättömästä syystä (Posttidningar 15.1.1807). Todennäköinen syy voisi olla velka. Tässä yhteydessä hän on "Förre Acteuren i Finland Gustaf Oxelström" ja ilmoituksen kirjoittaja tietää miehen nyt käyttävän nimeä Åkerström. 

Perusteellisimmat tiedot Gustaf Eric Oxelströmistä oli Dagligt Allehandassa 12.4.1810 julkaistussa kuulutuksessa, joka olikin virallinen etsintäkuulutus. Aikajärjestykseen purettuna Oxelströmin tiedettiin syntyneen 30-40 vuotta aiemmin eli 1770-luvulla, olleen "figurant" kuninkaallisessa oopperassa ja sitten henkirakuuna. Armeijassa hän on ollut ennen vuotta 1802, sillä tuolloin Oxelström tuomittiin Tukholmassa jostain rikoksesta vesi-leipä -vankeuteen ja seisomaan raudat kaulassa häpeäpaalussa. Nyt Oxelström/Åkerstömiä oli epäilty vastaavasta rikoksesta Norrköpingissä ja hän oli saanut käskyn pysyä kaupungissa. Mitä käskyä hän ei ollut totellut ja tuli näin ollen etsintäkuulutetuksi.

Lopuksi kerrotaan Oxelströmin ruumiinmuoto ja hänen päällään viimeksi olleet vaatteet. Eli tiedän nyt enemmän, mutta en edelleenkään miehen suhdetta Suomeen.  

Kahden Heponiemen selitys

Vuosikymmen sitten muodostin hypoteesin, että esi-isäni Erik Simonssonin (s. 1799) voisi kuulua torppari Simon Henrikssonin perheeseen. Varsinaista vahvistusta en kuitenkaan löytänyt. Osa problematiikkaa ovat varhaiset torpat, joiden nimet eivät ole vakiintuneita. Kuten Kotuksen paikannimitiedoista näkyy Simonin torppaa Asikkalassa kutsuttiin sekä Heponiemeksi että Ryytniemeksi ja Ryytlahdeksi.

Rippikirjassa 1790-1797 (s. 88) on Urajärven torppien sivulla näkyvissä kaikki kolme nimeä. Varhaisin torpparipari oli pian lähtenyt Heinolaan. Tilalle oli tullut Henric Påhlsson (s. 1744), jolla oli vaimo Walborg/Helena Jöransdotter (s. 1745 k. 1796) sekä Heponiemessä syntyneet ja Heinolassa kastetut lapset Simon (s. 13.10.1772), Catharina (s. 1.8.1775 k. 10.9.1775), Matts (s. 2.2.1777), Andreas (s. 12.10.1780, k. 2.11.1781), Adam (s. 2.10.1782) ja Maria (s. 17.2.1787) (LK 1780-1803, 163).

Simon oli vihitty 26.12.1793 Joenniemen Myllärin Lena Johansdotterin (s. 1767) kanssa. Matts löysi vaimokseen torpparintyttären Lisa Michelsdotter Urajärven Taipaleesta ja häänsä vietettiin 28.7.1798. Molemmat parit näyttävät lastensa kasteiden perusteella asuneen koko ajan Heponiemessä. Simonilla on Simon (s. 8.12.1794), Adam (s. 18.4.1799), Joseph (s. 20.5.1800), Adam (s. 3.1.1802), Lena (s. 25.7.1803), Eva (s. 11.7.1805), Maria (s. 10.12.1806) ja Mattsilla Eva (s. 1801) ja Matts (s. 1805). Jos Eric kuuluisi Simonin lapsisarjaan, hänet olisi pitänyt mainita lastenkirjassa 1804-1815 (s. 410), jonka jätin vuosikymmen sitten tarkastamatta.

Henrik kuoli 19.1.1809. Hänet haudattiin Heinolaan, mahdollisesti siksi, että sinne oli talvijäillä helpompi päästä. Kaksi vuotta myöhemmin Heponiemessä kuoli Simonin 8-vuotias tytär Lena 3.11.1811. Simon itse kuoli 42-vuotiaana kuumetautiin 24.5.1814.

Saatuani tämän koosteen valmiiksi ja haudattuani haaveeni uusista esivanhemmista tein vielä tarkistusgooglauksen. Ja osuin Geni-profiileihin (esim. Lena Yrjöntytär), joista paljastui uusi näkymä nimistöhistoriaan.

Tarkistin hutkiessani, että Heinolan Heponiemi oli eri asia kuin Asikkalan Heponiemi ja siitä melko kaukana. Silti ajattelin, että Asikkalan torpparin lapset oli kastettu Heinolassa. Geni-profiileja tehneiden tulkinta oli kuitenkin toinen enkä väitä vastaan. Kun Heinolassa vihittiin 28.12.1764 Heponiemeltä Hendrich Påhlss: ja Lena Jörensdr on luontevinta olettaa, että molemmat olivat Heinolan Heponiemeltä. Näin ollen myös lapsensa syntyivät siellä ja Marian synnyttyä on muutettu Asikkalaan, jossa vain Matts, Adam ja Maria merkittiin rippikirjaan. Muutto on tapahtunut ennen vuotta 1796, jolloin Matts pääsi ripille. Muuton johdosta Ryytniemi (Ryytyniemi, Ryydynniemi, myös Löytämä) sai uuden nimen.

Jonnin joutavia

 XXV. Muutamalta merimieheltä kyseli maamies: "missä isäs kuoli?" "Merellä se hukkui", vastasi merimies. "Noh missä iso-isäs kuoli?" kyseli taas toinen. "Merellä sekin kuoli", vastasi taas merimies. Siitä maamies huudahtamaan: "kuinka sinä sitten tohdit merellä kulkea?" Vakaisella mielellä rupesi merimies tästä kysymään: "missä sinun isäs sitten kuoli?" "Omassa sängyssänsä taudin kautta." "Entäs isoisäs?" "Omalla vuoteellansa sekin maailman jätti." "Noh kuinka sinä sitten tohdit panna sänkyyn maata?” sanoi vihdoin merimies veikastellen maamiehelle.

XXVI. Matkustavaisia kulki muutaman seurakunnan läpitse ja pidättivät syöttämään kestikievariin, kussa he juttelivat kuinka paljon ihmisiä oli punatautiin kuollut heidän kotoseurakunnassa. Tästä talon isäntä kyselemään: kuoliko siellä oikein kaivattavia isäntä-miehiä? Kuultuansa kahden isännän vaan kuolleen, sanoi hän: "sitä minäkin, ettei tauti taitaviin tartu!"(12.7.1861)

XXVII. Köyhä viulunsoittaja etelämaissa meni kauppamiehen tykö, pyysi häneltä rahaa lainaksi ja jätti viulunsa pantiksi. Parin viikon perästä tuli kenraali puotiin, katseli siellä yhtä ja toista ja kyseli viulunkin hintaa, joka seinällä rippui. Kauppamies vakuutti silloin sen olevan pantiksi hänelle jätetyn vähästä rahasummasta eikä olevankaan myytäväksi siihen pantuna. Kenraali katselee tarkasti viulua, kehuu sen mainion hyväksi ja arvaa sen hintaa aina kolmeen sataan hopiaruplaan. Kysyy sitten keltä se oli panttina ja pyytää kauppamiehen ostamaan sitä hänelle, vaikka se mainitunkin summan maksaisi. Koska viulunsoittaja senjälkeen tuli panttiansa lunastamaan, rupesi kauppamies vaatimaan häntä myymään viuluansa ja lupasi vaikka kaksi sataa hopiaruplaa siitä maksaa. Tähän hintaan viulunsoittaja ei tytynyt, vaan vaati toista vertaa hintaa lisää, ennenkun hän malttaisi huvitustansa hukata. Mutta vähän ajan kauppaa hierottua lupasi hän sen myydä 250 hopiaruplalla. Tämän hinnan kauppamies heti maksoi, toivoen 50 ruplaa kuitenkin voittavansa, koska kenraali tulisi viulua hakemaan. Mutta sitä kenraalia sinä ilmoisna ikänä ei enää näkynyt, vaan kauppamies sai mieliharmiksensa pitää kalliisti lunastetun viulunsa. (26.7.1861)

XXVIII. Jostakin lähellä T...a olevasta kartanosta kuin miestä sätystettiin tarpeellisissa asioissa kaupunkiin, käski frökynä B. hänen myös aptekista ostamaan "pumataa", taikka, lisäsi hän, jolles sitä nimee muista, niin pyydä ”semmoista kun päähän pannaan", kyllä sitä sitten antaa tiedetään. — Aivan oikein saikin frökynä semmoista, ja se oli — täi-salvaa.

XXIX. Kauppamies H. osti talonpojalta voita, mutta punnitti vaille kokonaisen leiviskän, josta mies siis jäi maksoakin paitsi, mutt'ei surru sentään, vaan kraappas pikemmin korvansa juurta ja sieppas puodista leiviskän vihtin, ja, tullessansa toisten —ngin kaupunkiin, sulloi sen voipyttyynsä; myi varansa samalle kauppiaalle ja sai painon jälkeen tällä kertaa täyden hinnan. Nöyrimmästi hän sitte kiittikin lainasta ja selitti että he molemmat nyt oli kuitit!! (2.8.1861)

Huono pappi vm. 1847

Kanawan vuonna 1847 julkaisemassa jatkokertomuksessa Pitäjän pappi (*) yksi päähenkilöistä on tietenkin pappi. Hän ei ole tarinan varsinainen pahis, mutta syntinsä ja virheensä tehdään selväksi. Koska kyseessä on fiktio, en voi väittää varmaksi, että vastineitaan olisi jossain todellisessa pappilassa ollut, mutta ainakin tämä esitettiin mahdollisuutena.

Ensinnäkin pappi Kortpelianderin vaimo kertoi, että

Mieheni elää aina entisellään. Joka tullut päivä on toisensa kalttainen. Joka päivä valittaa hän työnsä paljoutta, ja meillä ei ole milloinkaan hänestä sen suurempaa iloa. Mitä luulisit hänen raatavan? kirjottavan saarnojaan? Ei sisko, koko täällä olomme on hän saarnannut samoja saarnojaan, joita jo olen kuullut toista kymmentä vuotta. 

Vaan saat kuulla. Jo kohta tänne muutettuamme hävitti hän sen tavan, itsensä pitäjältä ajaa saataviansa. Ne tuodaan nyt kotiin. Harvoin menee päivää, ettei usiampia maksajia käy, ja silloin mieheni saarnaa tavallisesti jokainnalle: ei kukaan tuo muka mielin määrin. Ensi aikoina menin minä usiasti väliin, vaan siitä sain sitte kylläksi kärsiä; sillä mikä jäi miehelle sanomatta, sen sain minä perästä päin. 

Voit nyt arvata miten iloinen meillä on. Lukemista Kortpeliander ei hanki, eikä anna hankkia mitään, pait Suomen valta-sanomia, joita hän väliaikoina lukee, kun ei saatavia ota. Ja jos hän jolloin mitä virkkaa, niin se on Ranskan sodasta, Sveitsin kapinasta ja sellaisista, joihin hänellä ei luulisi olevan vähimmän osan. Sitte tämän vuoden alun tulee meille kuitenkin Saima sanomatki. Ne ovat minun ainua, lukemiseni. Mieheni ei suvaitse niitä silmiensä eteen. Ne ovat muka "koulupojan viisautta, joka luulee tietävänsä koko maailman, eikä tiedä mitään, ja ihan hurjahan se muka on, joka luulee itsensä viisaimmaksi koko Suomessa."

Paikkakunnan "talon isäntä oli naapuriensa avulla laittanut vähäisen kirjastonki, josta koko kyläkunta lainasi kirjoja lukiaksensa, ja sen tänä vuonna; miehenikään ei tiennyt koko asiasta niin pölähtävää, ennenkun näki silmillään."

Vierailulle tullut sukulaisylioppilas havainnoi, ettei

Kortpeliander laskenut milloinkaan talonpoikaa luoksensa muuanne kuin kyökkiin, jossa hän vihki pariskuntia, risti lapsia ja otti kirkkoon, yhtaikaa kun pappilan rouva ja piiat vieressä korvensivat porsaita taikka leipoivat kakkaroita eli pesivöt vaatteita. Moni sano jotta hän teki sitä jonku edun vuoksi, toiset luulivat hänen sillä tahtovan estellä talonpojan likaamasta lattioitaan ja porrastaan. Olkoon kummin tahansa, tämä on outo ja inhoittava tapa. 

[...] nyt oli taas eräs nimismiehen niin kutsuttita kukkoja papin ammattihuoneessa; vaan papilla oli vieraita, ja se tuhma kukko ei tiennyt sen paremmin kun läksi sellaisena aikana pappilaak. Menköön hiiteen ja tulkoon toisen kerran, sanoi Kortpeliander tyttärellensä. Helukka meni, vaan tuli heti jälleen sanoen: "hän on 4 peninkulman päästä ja tarvitsee papinkirjaa juur täniltana". -"Pata valtti ja viis tapausta - kotvikoon huomiseen ja nyt menköön hiielle", sanoi pappi kaikki yhteen mänöön.

(*) 27.01.1847, 03.02.1847 NO 4, 10.02.1847 NO 5, 31.03.1847 NO 12,  21.07.1847 NO 28, 28.07.1847 NO 29 

Turun linnan vankeja 1755

Tammikuussa 1755 Turun linnaan tuotiin vangiksi Loimaan Vilvaisen kylästä rusthollari Gustaf Johansson, joka oli iskenyt puukolla äitiään. Äiti tuskin oli kuollut, sillä mies sai "vain" raipparangaistuksen ja pääsi linnasta 24.2. (Oheinen kuva Vilvaisten kylän kartoituksesta on leikattu Maatalousmuseo Sarassa pidetystä kyläesittelystä, joiden esitysmateriaalit ovat verkossa.)

Erikoisempi oli 15 raumalaisen miehen ryhmä, joka istui huhtikuussa neljä päivää vesi ja leipä -vankeudessa siksi, että olivat käyttäneet poikaa paimenena. Eläimiin sekaantumisen riskin pienentämiseksi vuodesta 1680 paimentaminen oli jätetty tytöille ja naisille.

Toukokuussa hovioikeuden päätöstä odottivat kirkkovarkaudesta kertaalleen tuomitut rakuuna Sven Blomberg ja poika Johan Ericsson Pälkäneen Painon ja Myttylän kylistä. He olivat lähteneet linnasta ennen heinäkuuta, josta on säilynyt seuraava vankilista.

Syyskuussa linnaan tuotiin Piikkiön Viuhkalan kylästä verisynnistä eli insestistä tuomittuina vanha sotilas Joh. Hofjuncare ja tyttärensä Maria. Lokakuussa hovioikeus antoi molemmille kuolemantuomion.

Marraskuun 7. päivä linnaan saapuivat arvatenkin samoilla käräjillä vanhempiensa pahoinpitelystä tuomitut kaksi miestä. Talollisen poika Johan Johansson oli Uskelan Tottolasta ja Torppari Johan Simonsson Halikon Toivilasta. Molemmat saivat raipparangaistuksen ja lähtivät 8.12.1755.

(*) Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 970 (AID: v567614.b970, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1040 (AID: v567614.b1040, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1080 (AID: v567614.b1080, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1140 (AID: v567614.b1140, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1180 (AID: v567614.b1180, NAD: SE/RA/1340101)

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1240 (AID: v567614.b1240, NAD: SE/RA/1340101)

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1280 (AID: v567614.b1280, NAD: SE/RA/1340101)

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1310 (AID: v567614.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

Kaupankäyntiä Eerikinkadulla

HKM

Yllä olevassa kuvassa ollaan vuoden 1910 paikkeilla Eerikinkatu 15 edessä. Oikeanpuolinen pukumies muistuttaa ulkonäöltään Helsingissä 25.6.1871 syntynyttä Arthur Nymania. Tämä muisteli  julkisesti lehdessä Forum 10-12B/1938, että isänsä Fredrik Nyman (s. 15.8.1842 Helsingin pitäjä) perusti syksyllä 1868 liikkeensä Vladimirinkatu 23:een (Nykyinen Kalevankatu 23, Fredrikinkadun kulmassa). "Mutta jo kahden vuoden kuluttua liike muutettiin äitini perintötaloon Eerikinkadun 17: ään, taloon, jonka äitini isä oli rakentanut vuonna 1844."

Signe Brander, HKM

Eerikinkatu 17 on edellisen kuvan portin toisella puolella ja tallentui Signe Branderin otokseen vuonna 1907. 

"Eerikinkadulla isäni kauppaliike pääsi heti alunperin hyvään vauhtiin, sillä talossa oli suuri talli ja majatupa, jotka isäni auliisti järjesti maalaisten käytettäviksi, kun he saapuivat hevosineen, rattaineen tuomaan Helsingin kauppatorille tuotteitaan myytäviksi. Talliin majoitettiin toisinaan jopa viisikinkymmentä hevosta samanaikaisesti — tilaa oli siis runsaasti, ja majoitus luonnollisesti oli aina maksuton. 

 

Isäni suosi näitä maalaisvieraita kaikesta sydämestään, ja he puolestaan ilmeisesti kiintyivät isääni, kiitellen, että kauppias Nyman auliisti palvelee heitä kaikin tavoin. Jos maamies esim. oli unohtanut kotiin puntarit taikka kapat ja valitteli, ettei hänellä ole mittaa, millä hän torilla tuotteitaan mittaisi taikka punnitsisi, niin tuokiossa isäni kiikutti valittelijan kouraan tarvittavat mittausvälineet. Tämän mainitsen vain pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä isän alttiista huomaavaisuudesta." 

 

"Muistan jo pikkupoika-ajoiltani, kuinka vilkas hyörinä vallitsi isäni liikkeessä toriajan päätyttyä, kun maamiehet palasivat majapaikkaansa ja samalla kävivät ostamassa kotona tarvittavia tuotteita Nymanilta. Silloin teki kauppansa kahvi, sokeri, jauhot, tupakka jne." 

 

"Maalaiset olivatkin huomattavana ostajapiirinä Nymanilla aikoinaan, mutta löysivät ne kaupunkilaisetkin tiensä Nymanin kauppaan. Isäni ensimmäinen apulainen kertoo, että varsinkin perheenemännät olivat hyvin mieltyneitä isäni ystävälliseen ja kansanomaiseen kaupankäyntitapaan - perheenäitejä saapui Nymanin liikkeeseen ostoksille pitkienkin matkojen takaa. Tähän vaikutti luonnollisesti sekin, että isäni myi aina hyvää tavaraa, ja koska hänen kauppavaihtonsa oli suuri, niin hän saattoi myös sekä ostaa että myydä sellaisilla hinnoilla, jotka asiakkaamme totesivat edullisiksi itselleen."

Vuonna 1844 puutalon rakennuttanut Arthur Nymanin äidinisä ja Fredrik Nymanin appi oli kirvesmies Adam Wilkman (s. 24.10.1822). Hän kuoli 4.6.1854 eikä täten jättänyt muistoja nuorimmalle tyttärelleen Maria Josefiinalle (s. 2.7.1852 Helsinki). Maria Josefinan äiti Maria Christina Gustafsdotter (s. 4.4.1826 Nurmijärvi) solmi uuden avioliiton 2.8.1855, mutta se jäi lyhyeksi. Aviomiehen kuoleman jälkeen vuonna 1860 tehty perukirja (HKA 4136) kertoo, että 8-vuotias Maria Josefiina kasvoi materiaalisesti hyvinvoivassa taloudessa. Kaupankäyntiä Eerikinkadun talossa ei tässä vaiheessa harjoitettu.

Lissaboniin jäänyt 1700-luvun porilainen ja vaimonsa

Aloitetaan sukutaustalla, sillä en sitä verkosta kokonaisena löytänyt. 

Varhaisimman henkilön eli Ulvilan kappalaisen Johan Pavoleniuksen (k. 1722) sukutaustaa ei ilmeisesti ole selvitetty. Raimo Ensio kertoi SukuForumilla, että Pavoleniuksen poikien "Johan Johaninpoika, s. n. 1676 ja Mårten Johaninpoika, s. n. 1680" vaiheista ei ole tietoa.

Paremmin tunnetaan poika Jakob, joka kävi kääntymässä Turun akatemiassa, mutta pääsi Porissa porvariksi 1698 ja kuoli siellä 19.5.1736. Ensimmäinen vaimonsa oli Maria Johansdotter ja toinen Katarina Hollier (k. 1744). Lapsistaan Raimo Ensiota kiinnostaa tytär Carin, s. 18.10.1704, jonka äiti oli Jakobin jälkimmäinen vaimo. Karinin jälkeen Porin kastelistassa on useita Jacobin lapsia: Christina s. 16.6.1706, Jacobus s. 29.11.1707, Anders s. 14.12.1710 ja Elisabeta s. 22.9.1718.

Eeli Granit-Ilmoniemen mielestä (Porin kaupungin porvareita ja kauppiaita 1600-1880. 1931) Jakobin ja Katarina Hollierien lapsiin kuuluu myös vuoden 1691 paikkeilla syntynyt Johan, joka avioitui 3.12.1730 Jakob Sadeniuksen lesken Maria Keckoniuksen (s. 22.6.1701) kanssa. Kyseisen pariskunnan lapsista kastetaan Porissa Gabriel s. 1.1.1732, Catharina s. 6.10.1733 ja Gustaf s. 22.1.1736. Rippikirjassa 1737-50 (s. 22) perheessään on tytär Elisabet, poika Gabriel ja tytär Caisa Johansdotter. Viimeksi mainittu avioitui 23.10.1755 Sigfrid Lönmarckin kanssa (RK 1751-1758, 177). Tuolloin sukunimi oli muuntunut kirjoitusasuun Paulenius. 

 

Ennen avioliittoaan Caisa kuului 13.10.1740 leskeksi jääneen Maria Keckonian johtamaan talouteen, jossa olivat myös pojat Gustaf s. 29.1.1736 ja koulua käynyt Carl s. 27.1.1739 sekä edesmenneen aviomiehensä sisar Lisa Pavolenia s. 19.6.1718 k. 17.8.1754 (RK 1751-1758, 33). 

Gustaf meni 2.5.1756 naimisiin porvari Anders Raumolinin ja  Maria Johansdotter Hagmanin tyttären Catharina Raumolinin (s. 30.7.1736) kanssa, joka ei häissään saanut pitää kruunua eikä muita koristuksia. Nimittäin parin esikoinen oli syntynyt jo 4.2.1756, jolloin Gustaf mainitaan merimieheksi. Poikaa Johan Gustaf ei kastettujen listassa kuitenkaan kutsuta aviottomaksi ja Catharina on kirjattu vaimoksi. Olisikohan raskaus huomattu vasta Gustafin lähdettyä merille ja merijäiden sulamista odottaessa armon annettu käydä oikeudesta?

Gustafin isoveli Gabriel Pauléen kuoli 29.10.1756 turkulaisena kauppapalvelijana, joka oli paluumatkalla Tukholmasta. (Granit-Ilmoniemi on onnistunut löytämään Gabriel Pavoleniuksen Porin rippikirjasta 1744-51 kauppiaana ja naimisissa äitinsä kanssa, mutta epäilen tätä virhetulkinnaksi.)

Myös koulua käynyt Carl-veli lähti Turkuun ja Dahlströmin korttien mukaan hän oli puotipalvelija 1758 kauppias Lundgrenin luona, 1765 kahvinkeittäjä luostarikorttelin tontilla 323, 1780 kauppias ja kahvinkeittäjä itäkorttelin tontilla 230 ja 1794 kahvinkeittäjä eteläkorttelin tontilla 154. Carl Paulin kuoli 62-vuotiaana kauppiaana Turussa 16.11.1805. 

Samaisissa korteissa eli tarkemmin sanottuna Turun raastuvanoikeudessa 10.2.1766 §6 esiintyy merimies Gustaf Pauléen poissaolevana. Kyseisen pöytäkirjan ja Porin kirkonkirjojen tiedoin toukokuussa 1756 solmitun avioliiton jälkeen oli tapahtunut seuraavaa.

Turun merimieshuoneen kirjanpidon mukaan Gustaf Pauléen lähti jungmannina vuonna 1758 kohti Espanjaa aluksessa Nylands vapen. Jos Gustaf Pauleén lähti Turkuun viime tingassa, hän on voinut tietää, että poikansa Johan Gustaf kuoli 6.8.1758 (RK 1751-1758, 121). Juutinrauman tileistä näkyy, että hän oli jättämässä Itämeren 14.9.1758. Sama kapteeni teki uudestaan lähtöä Turusta vuotta myöhemmin eli Turkuun oli ainakin merimieshuoneelle tullut tiedoksi, että Gustaf Pauléen oli karannut laivasta Lissabonissa.

Poriin jäänyt Catharina Raumolin synnytti 24.8.1761 pojan Johan Henrik, jonka isän sanottiin olevan Henrik Juhlberg. Lapsella oli täysi setti kummeja, joiden joukossa oli Simon Häggroth. Häntä puolestaan väitettiin Catharina Raumolinin 9.8.1765 synnyttämän Catharina-tyttären isäksi. Tätä avioliiton ulkopuolista suhdetta setvittiin Porin raastuvanoikeudessa 20.1.1766 ja lähetettiin tiedustelu Turkuun.

Turun raastuvanoikeuden istunnossa saatiin lisätieto, ettö Gustaf Pauléenin Lissabonista lähettämä kirje oli saapunut Carl-veljelleen Turkuun vuonna 1763.

Porin raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 20.5.1766 käy ilmi, että käsittely oli edennyt hovioikeuteen, jossa 16.2.1766 tuomittiin Catharina Raumolin kolmatta kertaa "huoruudesta" 42 hopeataalarin sakkoon. Summa oli niin suuri, että maksaminen oli mahdottomuus. Sakko muunnettiin kuukauden vesileipävankeudeksi, jonka suoritus oli myös vaikeasti järjestettävissä, sillä rahaa ei ollut lapsenhoitoonkaan. Catharina-tyttären hoidosta ei olisi kuitenkaan pitänyt olla kyse, sillä rippikirjan (1759-64, 259) mukaan pienokainen oli kuollut jo 17.8.1765.

Pöytäkirjassa mainitaan myös hovioikeuden aiempi tuomio toisesta kerrasta "huoruutta". Tuolloin määrättyjen 24 vesileipäpäivien suorituksen esti uusi raskaus. Sellainen oli oli käynnissä myös keväällä 1766, sillä Catharina Raumolin synnytti 19.9.1766 Carl-pojan, jonka isäksi ilmoitti jälleen Simon Häggrothin.

Joko ensimmäisen avioliiton purku poissaolevaan aviomieheen vedoten ei onnistunut tai Simon Häggrothin into naimisiin menoon hävisi, sillä häistä ei löydy tietoa. Catharina Raumolin synnytti 8.11.1768 Fredrik-pojan, jonka kastetta ei Porin kaupunkiseurakunnasta löydy. Rippikirjat tekevät selväksi, että hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella (RK 1759-1764, 259; 1766-1771, 229 ; 1772-1777, 190; 1777-1782, 221; 1783-1788, 243; 1795-1802, 301).

Catharina Raumolin kuoli Porissa 7.11.1799.