Pysähdys Katariina suuren mummolassa

Viimeinen kohde Saksan bussireissulla oli tietenkin terminaalin viinakauppa ja sitä ennen söimme hyvän aterian panimoravintolassa Eutinin pikkukaupungissa, jonka vieressä oli ajan täytteeksi sopiva barokkilinna. Koska bussiretki oli yleinen ja kaupallinen, vierailua juuri tässä linnassa ei mitenkään erityisesti perusteltu, enkä älynnyt tutustua paikan historiaan etukäteen.

Yllätyksenä tuli näin ollen yhteydet Suomen hallintohistoriaan. Englanninkielisen ryhmän opastaja kauppasi kovasti yhteyttä Katariina Suureen, sillä hänellä tuntui olevan käsitys, että koko Suomi oli tämän vallan alla. Wikipediasta tarkastaen Katariina suuri kohtasi tulevan miehensä Eutinin linnan puutarhassa 1739. 

Paikan päällä muistin Katariinan olleen sukua Kustaa III:lle ja linnan sukulaisverkostoja esitelleessä muotokuvahuoneesta bongasin Adolf Fredrikin, poikansa Kustaa III:n sekä tämän miniän. Mahdollisesti mukana oli muitakin. Esillä oli myös suunnaton sukutaulu, joka todisti, että jos on sukua yhdelle eurooppalaiselle kuningashuoneelle, on sukua niille kaikille.

Adolf Fredrikin muotokuvan kyltistä kävi ilmi, että hän oli ollut Lyypekin piispa 1727-1751! Tämän outouden valokuvasin ja tätä tekstiä kootessa selvisi että oikeammin hän oli ruhtinaspiispa. Eutinin linna oli ollut juuri samaisen ruhtinas/hiippakunnan pääpaikkana 1200-luvun lopusta lähtien, joten siitä oli tietoa seinätekstissä. Kyseessä oli valtakunnan pienin hiippakunta, johon kuului vain 53 seurakuntaa. Eikä itse Lyypekkiä. Alueen epäyhtenäisyyskin kävi ilmi seinätaulusta.

Juuri ennen Adolf Fredrikin kauden alkua Eutinin linnan oli fiksannut nykyasuunsa edeltäjänsä, joka oli Adolf Fredrikin isä ja Katariina suuren isoisä. Jos oppaan puheisiin oli luottamista, kokonaan kaakeloitu edustustilojen yhteydessä ollut keittiö oli tehty 1700-luvun alun rempassa. Kaikki kaakelit näyttivät erilaisilta.

Epäilys oppaaseen ja kyltitykseen syntyi huoneessa, jonka sängystä puhuessaan opas ei maininnut Fredrik suurta, jonka käyttöön kyltin mukaan sänky oli tarkoitettu.

Onneksi nappasin tekstistä kuvan ja saatoin nyt tarkistaa, että vierailu oli tapahtunut 1700-luvun puolivälissä ja sen oli emännöinyt Fredrikin sisko Lovisa Ulrika. Eli Ruotsin tuleva kuningatar. En näe mitään syytä epäillä, etteikö Adolf Fredrik olisi hengaillut Eutinissa. Käynti linnassa olisi saanut ihan uuden säväyksen, jos opas olisi osoittanut ikkunan, jonka ääressä Adolf Fredrik sai kuulla mahdollisuudesta siirtyä Ruotsin kuninkaaksi.

Hätäisesti Hansamuseossa

Viimeisenä Saksan päivänä ohjelmassa oli pysäys Lyypekissä. En etukäteen tiennyt oleskelun pituutta tai sitä pääsisinkö irroittautumaan ryhmästä, mutta ylhäällä oli museovaihtoehdot. Niinpä realiteettien selvittyä kirmasin kohti Eurooppalaista hansamuseota, jonka verkkosivuilla oli ilmoitettu vierailuun kuluvan vähintään puolitoista tuntia. Joka oli juuri se aika, mikä minulla oli käytettävissä... Kokemukseni perusteella aikaa on hyvä olla huomattavasti enemmän. On myös hyvä tietää, että kierrokselta ei (ainakaan yksinkertaisesti) pääse poikkeamaan kahvilaan eli kannattaa aloittaa ravittuna.

Käynnin aloitus oli hyvin tekninen. Saatuun korttiin koodattiin haluttu kieli (tarjolla oli saksa, englanti, ruotsi ja venäjä), kiinnostava kaupunki sekä teema. Kortilla sai näin näyttelyssä esiin haluamallaan kielellä sähköisten näyttöjen tekstit ja pikkunäytöt rajoittuivat omiin valintoihin eikä muuta päässyt lukemaan. Joustamattomuus hieman ärsytti, mutta tarkoitti myös, ettei "joku" innokas jäänyt tuntikausiksi tutkimaan yhtä näyttöä.

Tietoni keskiajasta ja Hansasta ovat hyvin pinnalliset, joten museo pääsi järkytt... tarjoamaan uutta tietoa heti ensimmäisessä huoneessa. Se oli omistettu Novgorodille, jossa Pohjois-Saksan kauppiaat alkoivat käydä 1100-luvulla. Tämä viikinkien reitillä jatkunut turkiskauppa ja gotlantilaisten kauppiaiden poispotkinta 1300-luvun alussa on mennyt minulta täysin ohi.

Museo oli paljolti inhoamaani mallia "lue tekstiä seinältä", mutta tämän tajuttuanikaan ei harmittanut, sillä tarjottu tieto oli mielenkiintoista. Se sai lisäluetettavuutta välihuoneista, joissa oli esineitä enemmän esillä dokumentteja. Tekstitauluhuoneisiin puolestaan oli lavastettu erilaisia tiloja, Novgorodin kohdalla pimeä satama. Valokuvassani taitaa taustalla erottua vanha tiiliseinä, joka kuului museokäynnin aloittaneeseen arkeologisen alueeseen. Siitä olisi kai saanut lopuksi lisää tietoa, mutta aikani loppui kesken.

Novgorodin jälkeen hypättiin Lyypekkiin ja 1200-luvun talousbuumiin, josta kertovat muun muassa monet perustetut kaupungit. Kuten Tukholma, jonka olin valinnut alussa seurattavaksi ja saanut ensimmäisessä pisteessä näkymän "ei oo". 

Sitten hypättiin taas noin vuosisata eteenpäin ja fokuksessa oli ruton jälkeinen Bruges 1361, jonka tekstitaulut oli sijoitettu kauppahuoneiden lavastukseen. Tässä vaiheessa katselin jo kelloa ja mittailin etäisyyksiä museokartasta, joten esitetyt kansainvälisen kaupan käytännöt eivät menneet aivan jakeluun. Muistiinpanoihini merkitsin testamenttien lisääntyvän määrän ja esitetystä lyypekkiläisestä esimerkistä (Johannes Castel noteerasin lahjoitukset turkulaiselle luostarille ja munkeille. 

Seuraava teema oli Lontoo 1478. Kymmenen vuotta aiemmin kuningas oli yrittänyt päästä hansakauppiaista eroon ja osiossa selostettiin sekä konfliktin vaiheita että saksalaisten kauppiaiden oloja ja käytäntöjä.

Hansaliitto pääsi selkeämmin esille viime tingassa eli Lyypekin hansapäivien 1518 käsittelyssä. Nyt olin jo niin kiireessä, että ymmärsin tuskin mitään. Vihoviimeinen osio esitteli Hansaliiton vihoviimeisen "konttorin" Bergenissä 1774.

Idänkaupan lisäksi mieleen jäi Skoonen sillikaupan merkitys. Paikattavaa keskiajan ymmärryksessäni on runsaasti ja jos pääsen Lyypekkiin kolmannen kerran, niin satsaan tähän museoon päivän.

P. S. Aiemman Lyypekin reissuni taisin tehdä jo ennen blogin aloitusta. Arkistossa on kuitenkin Yhteyksiä Lyypekkiin.

Wismarin ja Turun historian vertailua

Ensimmäisenä päivänä Saksassa tulimme Wismariin niin myöhään, että ehdin juosta vain pikaisesti yhteen kohteeseen toteamaan, että se vaati enemmän aikaa. Niinpä skippasin seuraavan ohjelmoidun päivän Stralsundissa, jossa olin naismuistin puitteissa käynyt (ks. Entisessä Etelä-Ruotsissa I, II, III) ja vedin perinteisen 7 tunnin maratonin neljässä kirkossa ja kolmessa museossa. Aukioloajat riittivät nipin napin, joten onneksi en sortunut paattiajeluun aurinkoisessa säässä.

Mielessäni oli historian Suomi-ilmiö, joten yritin muistiin nojautuen vertailla Wismaria Turkuun. Niinpä kaupunginmuseossa kuuntelin äänioppaan ekan pätkän viisi kertaa saadakseni ylös hyvin ohimennen lausutun kohdan, jossa "vendiläisten slaavien" ja obotriittien alueelle tuli uutta porukkaa Holsteinista, Westphalenista ja Ala-Saksista. Edeltävästä ristiretkestä ei lausuttu sanaakaan. Historia alkoi kirjallisista lähteistä, joista varhaisimmassa vuodelta 1211 keisari Otto IV jakoi oikeuksia Wismarin satamalle. Painotus historiankerronnassa on siis toinen kuin Suomessa ja Turussa. Mutta astiat kaupunginmuseossa hyvin tutun oloisia.

Turku sai uusimman tutkimuksen mielestä kaupunkioikeudet vuoden 1300 paikkeilla. Wismar oli kaupunki viimeistään vuonna 1229. Maailmanperintötalossa oli esillä kopio kaupungin hallinnon kirjanpidosta vuosilta 1250-72. Kolmen kilometrin mittainen kaupunginmuuri rakennettiin vuonna 1276 tiilistä, joiden polttaminen tuhosi ympäristön metsät. Kuitenkin tiiliä tarvittiin myös isoihin kirkkoihin. Näistä Marienkirchestä on jäljellä vain torni, jossa sai rahaa vastaan katsoa animoidun 3D-filmin kirkon laajentamisesta 1300-luvulla. Se oli havainnollinen ja näkisin vastaavan mielelläni Suomessa, jossa kirkkoja rakennettiin samoihin aikoihin. Merenkäviöiden Nikolaikircheä rakennettiin sata vuotta alkaen vuodesta 1370. Uusin kirkoista oli Georgenkirche, jonka rakennus alkoi 1400-luvun alussa. Siellä kuvasin oheisen seinämaalauksen ajatellen, että Turun tuomiokirkossa on voinut olla jotain vastaavaa.

Edellisenä päivänä Rostockissa olin nähnyt paikallisessa Mariankirkossa keskiaikaisen astronomisen kellon. Wismarin kaupunginmuseossa selvisi, että kaikissa kolmessa kaupungin kirkossa oli ollut astronomiset kellot, vaikka niistä oli jäljellä enää yksi viisari. Miten mahtoi olla Turussa?

Kirkkoihin liittyi arkkidiakonin talo. Tuli mieleen, että Turun piispan residenssi on voinut olla jotain saman tyylistä.

Wismarin muuri ja rakennuskaava määrättiin Lyypekistä käsin ja kaupunki kuului Hansaliittoon. Kauppaa käytiin koggilaivoilla ja satamassa oli sellaisen kopio, joka sopisi Aurajokeenkin.

Hansan heiketessä 1500-luvulla ruhtinaat pyrkivät saamaan valtaa kaupungeissa. Wismarissa tämä näkyy konkreettisesti Mecklenburgin herttuan häihin vuonna 1555 valmistuneessa renesanssipalatsissa. Eli kun Juhana herttua fiksaili Turun linnaa ennen omia häitään vuonna 1562, esikuvanaan oli tämän kaltaiset rakennukset.

Pyhän hengen hospitaalin kirkossa tekstit olivat vain saksaksi, joten saanut tolkkua siitä, mistä eri tavoin koristellut penkinpäädyt olivat kotoisin. Monet vuosiluvut olivat 1500-luvulta, kuvassa oikealla 1574.

Vuosisadan vaihtuessa Wismar sai vesijohdon. Kaupunki päätyi Ruotsin hallintaan vuonna 1648 ja sinne perustettiin 1653 tribunaali eli valitusoikeusistuin. Turun hovioikeus oli perustettu 1623.

Ruotsin valta kaupungissa kesti vuoteen 1803, joten se sai kaupunginmuseossa pari huonetta. Kiinnitin huomioni muunmuassa killan armopyssyyn, jonka kuvaus vastasi artikkelia Uhritukkeja ja fatipyssyjä – rahankeräyslippaiden varhaista historiaa lukemaani Turun historiakirjoitusta. Nikolainkirkossa oli jo ennen tätä tullut vastaan uhritukki, joka on oheisessa kuvassa.

Moneen kertaan näin kuvallisen painatteen Wismarin suuronnettomuudesta 28.7.1699, kun kolme ruutivarastoa posahti salamaniskusta. 

Useampaan kertaan kohtasin myös paikallisen symbolin Schwedenkopf eli Ruotsinpään, joita oli kaksi kaupunginmuseon kokoelmissa. Oliko ollut enemmän jäi epäselväksi, kuten muukin näihin liittyvä. Sataman perinnekeskuksessa jäin ymmärrykseen, että päat olivat entisiä keulakoristeita, joita oli käytetty sataman tuloväylän merkkinä.

Selkein muisto Ruotsin vallasta Wismarissa on Erik Dahlbergin suunnittelema arsenaali, jonka oven päällä on Kaarle XII:n nimikirjaimet. Nykyään rakennus on kaupunginkirjasto.

Rakennuksen yksityiskohtiin ohjattiin huomio näköputkilla toiselta puolelta katua.

P. S. Saksan varhaishistoriasta löysin "sopivasti" reissun jälkeen podcastin History of Germans. Koska asiasisältö on itselleni uutta, en voi sanoa laadusta muuta kuin, että vaikuttaa asialliselta.

Hautakivistä kulttuuriperintönä

Viime viikon matkallani kiersin niin ahkerasti kirkkoja, että hautakivet olivat jatkuvasti silmien edessä ja usein jalkojen alla. Vaikka älyllisesti ymmärrän, etteivät minun askeleeni merkittävästi kuluta jo lukukelvottomaksi muuttuneita pintoja, jo ihkaensimmäisessä kohteessa eli Vadstenan luostarikirkossa tuntui pahalta tiedon ja tekijöiden taidonnäytteen katoaminen.

Vadstenassa oli jollain periaatteella siirretty osa kivistä ulkosuojiin. Näistä pystyi lukemaan nimiä.

Saksan puolella Wismarissa Nikolain kirkon heikkokuntoisimmat kivet oli kierrätetty pihakiviksi.

Mariankirkon hävitykseen oli jätetty kurkistusreikä.

 Mutta esillä oli myös kokonaisina säilyneitä/säilytettyjä hautakiviä, joissa oli jopa opastustekstit. Luin ne sekä aamuajankuluksi että muistellen Falunissa yllättäen vastaan tullutt esivanhempien hautakiveä. Vastaavaa elämystä ei ollut nyt tarjolla, mutta koetuista vaihtoehdoista tämä tuntui kulttuuriperinnön säilymisen ja jakamisen kannalta parhaimmalta.

Ovien avautumissuunta

Grännasta lähtiessä bussimatkan opas viihdytti meitä "paljastamalla" syyn suomalaisten ulko-ovien avautumissuunnalle: kirkkorymylit ja 1880-luvun palomääräys. Kokemäkeläisenä kirkkorymylit ovat selityksenä tuttuja, mutta en ollut aiemmin kuullut määräyksestä ajoituksineen. 

Ylen jutussa vuodelta 2015 on jo otsikossa esillä yhteys "Joulukirkkojen tuhoisien pakokauhujen vuoksi ovet aukeavat Suomessa ulospäin". Kirkkorymylien esittelyn jälkeen kerrotaan, että "Joulupaniikit saivat esivallan antamaan 1800-luvulla määräyksen kirkonovien avautumissuunnan muuttamisesta, ja tapa vakiintui vähitellen myös muualla yhteiskunnassa." Sata vuotta on aika pitkä aika...

Sanomia Turusta antoi 15.3.1853 olennaista tietoa otsikolla "Kuinka Ovet ovat asetettavat"

Noin neljäkymmentä vuotta sitten erinomaisen lumisena talvena surkuteltiin Turussa vanhallaista vaimoa lapsenensa, jonka kinos oli niin sulkenut tupaansa, että hän ei millään tavallasaanut ovea eikä akkunaa aukenemaan, eikä niinmuodoin päässyt tärkeimpiä tarpeitansa noutamaan. Ovi ja akkunat aukenivat ulospäin, ja kinos oli niin kova, etteivät voiman perästä ponnistamalla vähääkään myöden antaneet. vasta usiamman päivän perästä naapurit rupesivat heitä kaipaamaan, kuin ei äitiä eikä lasta kuulunut eikä näkynyt; sitten mentiin hakemaan ja löyttiin tupa aivan kinoksen sisällä, ihmiset kuolleina viluun ja nälkään. Asun-huonetten ulko-ovea ei koskaan pitäisi pantaman ulospäin aukenemaan.

Mutta siihen siaan kuin yksinäisten ihmisten asun-huonetten ulko-ovi on sisällepäin avastava, pitää kirkkojen ja muiden suurempain huonetten ovet aukeneman ulospäin. Sen näytti surkia tapaus Juvan kirkossa joulu-aamuna noin parikymmentä vuotta sitten. Saarnan aikana huusi joku tietämättömästä syystä: tuli! Siitä muut luulemaan, tulen valloillansa olevan, eli tulipalon kirkossa taikka aivan likeellä syttyneen. Ensin ruvettiin huutamalla tulta hokemaan, sitten koko kirkon täysi väkeä oviin tunkeumaan, ja niiden sisällepäin avastavina ollessa, sulloivat ihmisparat toinen toisensa niin piukkaan, että useammat nääntyivät tukehtumalla, toiset poljettiin jaloissa kuolluksiin. Ei mikään voima olisi voinut ovia avata, eikä mikään ääni koko hirmuissansa olevan joukon äänen yli kuulua. Tästä syystä käskikin senaikainen General Guvernööri Greivi Sakrevsky kaikki kirkon ovet tehtämään ulospäin avattavaksi. 

Juvan jyryjoulu oli 1829 ja Arseni Zakrevski Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1823–1831. Maaseudun Tulevaisuuden jutun mukaan määräys annettiin vuonna 1829, mikä olisi ollut joulun jälkeen varsin vaudikasta säätöä. Vaikutus oli kuitenkin hidas, joten säädös lienee koskenut uudisrakennuksia.

Karamellituliaisia

Olin viime viikon lomamatkalla, jossa en päässyt juoksemaan museoissa, sillä kyseessö oli kaupallinen bussikiertomatka. Ekassa pysähdyspaikassa Vadstenan luostarimuseossa kärvistelin tunnin englannista suomeen tulkkausta, joka jälkeen museoon tutustumiseen jäi 10 minuuttia. Seuraavaan paikkaan eli Grennaan olin jo onneksi anonut vapautuksen polkagris-pajasta kadun toisen puolen museoihin. Toinen oli omistettu kaupungin oman pojan epäonnistuneelle yritykselle käydä pohjoisnavalla kaasupallolla. Se oli iso ja ammattimaisesti tehty. Aihe vain surullinen.

Toinen museo oli perinteisempi paikallismuseo. Puutarhamuistojen ja järvestä löytyneen keskiaikaisen miekan ohella kokonaisen huoneen oli saanut piparminttusauvojen tekijä Amalia Eriksson. En tiedä, mitä kaupallisella puolella kerrottiin, mutta täällä seinätekstit eivät väittäneet Erikssonia innovaattoriksi. Eivät kyllä myöskään selittäneet, mistä hän oli saanut karamellireseptin, jonka terminus ante quem -ajoitus on 10.1.1859, jolloin maistraatti antoi luvan liiketioimintaan mainiten "s. k. polka grisar".

Tuli mieleen lapsuuden kielimatkojen paksummat sokerisauvat, joiden Wikipedia-sivu ei sano historiasta mitään. Linkittää kylläkin yleisemmälle sivulle, jossa varhaisin varma tieto on syksyltä 1837 Yhdysvaltojen itärannikolta. Saksan ja ranskankieliset Wikipedia-sivut eivät puolusta mitään paikallista varianttia.

Mites Suomessa? Piparminttu ei esiinny SLS:n julkaisemissa resepteissä. Varhaisin elintarvikelöytö sanomalehdissä on piparminttu paloviinamausteena Viipurissa (Tillkännagifvanden ifrån embets-myndigheterne i Wiborgs stad 11.09.1850). Piparminttupastilleja myytiin Helsingissä siirtomaakaupassa (Helsingfors Dagblad 9.5.1864). Piparminttuteetä suositeltiin koleeraan (Hbl 15.1.1866). Ainoa selvä viite kotimaiseen tuotantoon on vuoden 1875 käsityönäyttelyn palkintolistassa helsinkiläinen Mimmi Rosenqwist, jonka tuote oli "pepparmynts pastiller" (Morgonbladet 15.9.1875). 

ÅU 20.7.1871

Piparminttukaramelleja hakiessa vasta tajusin, kuinka köyhä karkkivalikoima oli vielä 1870-luvulla. Esimerkiksi turkulainen Sairanen myi rintakaramelleja, jotka toisen mainoksen mukaan olivat "terveellisiä, auttavat yskästä" (Ilmarinen 11.4.1885). Myös "Rocks" ja Monpensier olivat kovia sokerikaramelleja.

Väläyksiä Susanna Eisenbergin elämästä

 

Lasse Iso-Iivarin talonhaltijalistoihin tottuneelle Kaarinan talon tiedoissa ei näytä olevan mitään erikoista. Matts Conrad Hyttner oli mennyt naimisiin 10.9.1780 Susanna Eisenbergin kanssa ja kuollut 4.8.1792. Leski oli solminut uuden avioliiton Johan Sandbergin kanssa 26.11.1794. Hiskiin kurkistamalla selviää vielä, että Matts Conrad oli avioliittoa solmittaessa maatilan pehtoori ja kuollessaan 36-vuotiaana kellarimestari. Johan Sandberg puolestaan oli räätäli.

Dahlströmin kortistoa selailelemalla käy selväksi, että Susannan isä oli pellavankutoja Jacob Eisenberg, jonka tontista oli kiistaa. Uusi kurkistus Hiskiin todistaa Eisenbergille ja vaimolleen Elisabeth Wollingille syntyneen 16 lasta, mutta monen kohdalla on merkintä pikaisesta kuolemasta.

Kortistosta ei kuitenkaan käy ilmi se, että vuonna 1796 Johan Sandberg ilmiannettiin Turun kämneerinoikeuteen kaksinnainnista. Hän oli joko tuolloin kaupungin ulkopuolella tai pääsi karkuun, sillä hänet saatiin kiinni Hedermoran kaupungista. Kun hänet piti sieltä lähettää turkuun, mies pääsi karkuun. Turun ja Porin läänissä luetun ja 14.9.1796 päivätyn kuulutuksen mukaan Johan Sandberg oli jonkin verran yli 30-vuotias, pitkä ja kapoinen varreltaan, tummahiuksinen ja oli karkuun päästessään pukeutunut univormufrakkiin ja "alusvaatteisiin". Lisäksi tiedettiin, että hän oli ollut ennen räätälöintiä aliupseeri Västmanlandin rykmentissä. (Vaikka rykmentit vilisevät Johan Sandbergejä, tätä tietoa en saanut vahvistettua ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla.)

Seuraava epätavallinen vaihe Susanna Eisenbergin elämässä tapahtui alkuvuonna 1799. Åbo Tidningarissa julkaistiin 25.2.1799 Carl Wilhelm Hufwudsköldin Kemiön Långholmenilla allekirjoittama pitkä ilmoitus. Siinä kellarimestari Hüttnerin leskeä kutsuttiin Susanna Råbockiksi, väitettiin tämän saaneen taloudenhoitajan paikan Hufwudsköldiltä ja toimineen epärehellisesti. Vasta 22.4.1799 julkaistussa vastineessaan "Susanna Hüttner, född Eisenberg" ilmoitti, ettei hän ollut koskaan käyttänyt nimeä Råbeck eikä ollut taloudenhoitajana. Kirjoitusparille on vaikea keksiä selitystä. Susanna Eisenberg viittaa oikeusprosessiin, joten ehkä asiakirjoista löytyisi lisää tietoa.

Susanna Eisenberg meni kolmannen kerran naimisiin 15.1.1809 kupariseppämestari Henric Ollongrenin kanssa ja kuoli 76-vuotiaana 26.8.1831.