Opettaja ja verkonkutoja

Ateneum via
Wikimedia

Nimimerkki U. M-la. muisteli Keskisuomalaisessa 2.3.1928 Akseli Gallen-Kallelan taulun mallia Keuruulta eli "n. s. Jamanpään Juonasta antamassa ensi opetusta".

Mainitun Huhkojärven rannalla olevissa Jamanpään ja Ekolan torpissa oleskellen asui kestinä vuoron perään mainittu Joonas, Riikkansa kanssa. Jamanpäässä siihen aikaan saunakestinä kuin minä hänet opin tuntemaan ja muistamaan. 

Jamanpäähän oli n. 5 kilometriä kotoani, Jokakeväinen oli matka Joonaan luo tavallisimmin ehkä maaliskuun alussa. Jonas oli nim. taitava kalanpyydysten tekijä ja korjaaja ja näinollen oli hän aivan välttämätön tekijä ja vieras moneiksi viikoksi kodissani, jossa oli 2:si nuottaa ja kymmeniä rysiä ja verkkoja kunnossa pideitävä ja uusia kuluneiden tilalle kudottava, vaikka renkipojatkin nuotan siuloja koko talvet lisäksi kutoivat, niin työtä riitti vaikka kuinka, ainakin kuukauden päiviksi Joonaallekin.

Joonas oli huonojalkainen, kepin turvin huonosti liikkumaan pääsi, josta syystä hänet oli hevosella joka kevät tuotava ja taas kyydittävä, joten minäkin useasti jouduin tämän matkan tekemään. Muuten hän oli tyyni ja rauhallinen luonne - vaimonsa Riikka pieni, mutta enempi kireä - ja ehkä äreäkin. Jonas oli lukutaitoinen ja uskonnollinen joten hän verkkoa kutoessaan samalla tuli toimineeksi opetustehtävissäkin, ensi alkeita antaen, kuten taiteilija Gallen-Kallela, Suomen taiteen suur-mestari on hänet ikuistaanutkin taulussaan "Ensi opetus". 

Muistan millä tavattomalla ahkeruudella hän aamusta iltaan myöhään kutoi kalanpyydyksiä ja laitteli niitä kuntoon tavattomalla näppäryydellä johon nykyajan ihmiset eivät kykenisi. Pieni poika kun olin, häneltä opin kutomisen taidon siinä, sillä hänen luonaan rupadellen oli hauska olla, sillä lapsista hän piti ja lapset hänestä. Lapsista oli hauskaa kun hän taloon tuli. Pirtissä oli silloin hauskaa ja elämää, kalanpyydyksiä jos mitä joka paikka täynnä. 

Niin elävänä ja tutunomaisena on hän siinä taulussa, että tuntuu kuin Jonas vielä eläisi. Vaikka jo vuosikymmeniä on maan mustassa mullassa leivännyt. Kaihoisa tunne täyttää rinnan muistellessa aikaa vuosikymmeniä taaksepäin. Tuntuisi kuin astuisi pyhälle maalle jolle ei ole lupa astua ja tallata sen viheriää, sametin pehmoista nurmea. Siunattu olkoon lapsuuden ihanat muistot!

Kirjaltajan levottomat jalat

Oululaisen satulantekijän Henrik Ringvallin jo kuoltua hänen leskensä Anna Margaretha synnytti Arvid-pojan 27.2.1834 ja solmi uuden avioliiton 7.2.1835. Toisen miehen kuoltua Anna Greta lähti Oulusta vuonna 1840 Kajaaniin Arvidin ja toisesta avioliitosta syntyneen pojan kanssa. (Oulu RK 1827-33, 132; 1834-42, 130). Muistitiedon mukaan he kuitenkin päätyivät vuoden 1842 paikkeilla Viipuriin, jossa Arvid aloitti latojaopissa 13-vuotiaana 1.4.1847 (Kirjapainotaito 10/1908).

Krimin sodan aikana Arvid Ringvall otti pestin Suomen kaartin reservikomppaniaan, mutta erosi jo puolen vuoden kuluttua 4.6.1856 sairaaloisuuden takia  (Kaartin RK 1849-56, 269). Muistelman mukaan hän oli kuopiolaisessa kirjapainossa vuodet 1856-57 ja oli vuonna 1862 apteekkariveljensä apulaisena Tohmajärvellä. Kirkonkirjoista näkyy, että Arvid Ringvall muutti Mikkelistä Ouluun vuonna 1863 ja lähti sieltä Helsinkiin joulukuussa 1868 (Oulu RK 1858-1867, 72).

Arvid Ringvall ei rajoittanut liikkumistaan Suomeen vaan työskenteli Ruotsissa "Haaparannalta Göteborgiin saakka" ja Norjassa useissa kaupungeissa. Näiltä ajoittamattomilta matkoilta hän kertoi tarinoita.

Näistä vaellusreitistä oli kertojamme muistiin erikoisesti jäänyt ukko Ringvallin kertomana se kiperä paikka, jolloin ukko seuralaisineen oli menehtyä Norjan tuntureilla pyryyn, pakkaseen ja nälkään, kuten aikoinaan se suomalainen soturijoukko, josta suurin osa sai surmansa tunturi viimojen jäätävistä pyyhkeistä. Viime hetkessä löysi kontistunmssa olevat matkalaiset muuan norjalainen talonpoika ja toimitti heidät kotiinsa. Ruokaa oli heille annettu aluksi vain pieni hitunen, joka seikka ukon mielestä juuri oli heidän pelastuksensa. Kuolleet olisimme, jos heti mahanläyden ruokaa saimme, oli ukko vakuuttanut.

Kerran Ruotsissa matkaillessaan oli Ringvall tovereineen eksynyt muutamaan torppaan, jonka väki ei tuntunut käyttäytyvän oikein kohteliaasti. Näytti siltä, että yösija ja ateria kokonaan evättäisiin. Tällöin ryhtyi ukko keskinäisen sopimuksen mukaan vinkeilemään aivan kuten olisi osannut noitakonsteja - ruotsalaiset muuten uskoivat siihen aikaan suomalaisten pvstvvän taikomaan vaikka mitä. Ukko heitteli puutikkuja synkännäköisenä lattialle, jolloin hänen toverinsa kysyi torpan väeltä, että oliko talossa karjaa. Saadessaan myöntävän vastauksen pudisti hän huolestuneena päätään arvellen, etteivät ne tulisi tänä iltana laitumella ollenkaan kotiin, kun tuo ukko näyttää olevan pahalla päällä ja tekevän taikojaan. Vähän ajan kuluttua tuli tupa täyteen savua ja Ringvall muuttui yhä enemmän velhon näköiseksi. Torpan väki katseli silmät pystyssä "tietäjää", ja rukoili häntä noitumaan paholaisen pois uuninpiipusta. Ruokaa oli luvassa ja hyvää, sekä mainiot yösijat.  

 

Ukko suostui, käveli piisin eteen, kurkoiltoi savukanavaa kohden ja karjaisi: Hokkus, pokkus! Päästä Jumala savu menemään läpi, niinkuin se on mennyt tähänkin saakka! Heti parani veto ja kohta humisi takassa tuli niinkuin ennenkin, sillä katolle kiivennyt kolmas kaveri taikasanat kuullessaan nykäisi takkinsa pois savupiippua tukkeumasta. Parhaina herroina poikia tämän jälkeen torpassa passailtiin ja oikein sängyissä makuutettiin. (Kaleva 23.10.1938)

Jotain tarinoita oli varmasti myös kesän 1874 olosta kullankaivajana Ivalojoella. Muistokirjoituksissa ei ollut kuitenkaan tarpeen mainita sitä, että Arvid Ringvall tuomittiin juopumuksesta toista kertaa 1876, kolmatta kertaa 1879 ja kuvernööri tuomitsi hänet 15.10.1880 irtolaisuudesta kahdeksi vuodeksi työvankeuteen (Kuopion lääninvankila RK 1877-90, 40). Vankilasta lähdettyään hän palasi Ouluun.

Oulun Lehden kustantaja hra B. Bergdahl ja päätoimittaja hra E. Sarlin! Lehtenne 58 numerossa oli luettava näin kuuluva kirjoitus: "Ilkivaltaisuutta. Eräs vanhemman puoleinen kirjapainotaituri, Arvid Rinqvall, joka on ollut herra Kivekkään kirjapainossa työmiehenä, kulki hiukan humalassa pitkin Kirkkokatua viime keskiviikkoiltana noin klo 10 tienoilla ja huvitteli itseään siten, että keppinsä koukulla paiskasi rikki lasin ruudun toisensa jälkeen Oulun Lehden kustantajan herra B. Bergdahlin, asuinrakennuksesta. Lasin ruutuja, jotka ovat hyvin isoja ja kallishintaisia, ennätti tuo velikulta särkeä neljä kappaletta, ennenkun muudan ohi kulkeva herra ehti estämään hänen enempiä harjoituksiaan uuden, kaiketi vasta opitun taiteensa alalla. — Mies joutui myöhemmin putkaan, humalaansa selvittämään, vaikkei se niin kovin tiheää liene ollut ja tulee kanteenalaiseksi työstään." 

 

Kirjoituksessanne ette katsoneet tarpeelliseksi mainita, että Arvid Rinqvall minun kirjapainostani erotettiin jo useita kuukausia takaperin ja että hän on verrattoman pitemmän ajan ollut Teidän omassa kirjapainossanne, hra Bergdahl, ynnä myöskin Barck'in kirjapainossa työmiehenä... (Kaiku 23.7.1884)

Suurin osan elinvuosistaan Arvid Ringvall varmasti kulki kirjapainosta toiseen kuten muistokirjoituksissa kerrotaan, vaikka todisteita on haastavaa löytää. 

Suomen Kirjapainolehti 10/1892

Suomen Kirjapainolehti 3/1892

Kirjapainotaito 10/1908

Kirjanpainoalalla Ringvallia kunnioitettiin alan vanhimpana ja hänet valokuvattiin joulukuussa 1903 (Louhi 8.12.1903)

Viime vuosinaan asui hän kunnalliskodissa yhdessä Åstromillä melkein koko ikänsä olleen mestari Willbergin, tuomari Mölsän ja erään neljännen henkilön kanssa, jonka nimeä kertojamme ei enää muistanut. He olivat kunnalliskodin "herskapia", puhuivat keskenään sain ruotsia ja maksoivat joko itse (tai muut heidän puolestaan): "täysylöspitons". Ukko Ringvall kuitenkin lopulta suuttui koko kunnalliskotiin kun hänet kerran pantiin siellä juopumuksen vuoksi putkaan, koska muut hoitolaiset kinasivat ja nostivat suuren äläkän siitä, miksi tuo ukko sai mvötäänsä pörrätä ilman että häntä siihen mennessä oli kertaakaan putkassa käytetty. Kuten sanottu ukko suuttui ja muutti Junttilan lesken luokse asumaan "täysylöspidossa" ja kuolikin sitten sinne. (Kaleva 23.10.1938)

Arvid Ringvall kuoli Oulussa 23.10.1908. "Hilpeän, leikillisen luonteensa säilytti vanhus viimeiseen asti." (Kirjapainotaito 10/1908)

Pekka Ohtonen (1806-1905)

Pekka Ohtonen syntyi 25.1.1806, vaikka häntä haastateltiin ja valokuvattiin 100-vuotiaana Pielisjärvellä vuonna 1904. Tuolloin tallentui Helsingin Kaikuun 5-6/1904 elämänsä päälinjat:

Kuhmoniemen seuduilla kasvoi Pekka 9-vuotiaaksi, sitten siirtyi Tuulijärvelle Venäjän puolella. Naimisiin mentyään heräsi Pekassa oman kodin kaipuu ja hän muutti 24 v. vanhana vaimonsa ja lapsensa Tiinan kanssa korpea raivaamaan sille Kivivaaran mäelle, jossa hän tänäkin päivänä asuu, mukanaan lehmä ja lammas. 

Se oli aikana, jolloin harvoin käytetty kahvinaula maksoi 1/2 riksiä eli 60 kop, ja oli viinatuopin arvoinen ja jolloin kauppa kävi Ouluun, sen sijaan kvin se nyt käy Joensuuhun päin. 

Siellä he sitte työskentelivät, kaatoivat kaskea, kokosivat metsänriistaa ja veden antimia, niin eläen päivästä toiseen ja vähitellen edistyen niin, että myöhemmin voivat lunastaa koko paikan omakseen. 

Monta kovaa on ukon kuitenkin pitänyt kokea. Kivikkomäki ei helpolla viljaa anna, tuskin parainakaan vuosina riittäviin. Kävipä kato ja hallakin, kuten tavallista näillä seuduilla, tiheään vieraana, Eikä karjakaan vielä nytkään siellä pyri säilymään metsän pedoilta. Karhu ja susi siitä veronsa kantavat. Kertoi ukko sattuneen niinkin, että talo talven tullessa oli hallan ja muun vahingon kautta elämisaineista melkein tyhjänä. Silloin oli täytynyt vieraalta milloin rajan tuolta milloin tältä puolen apua hakea ja sitä metsänriistalla korvata. Kaikista vastuksista, joita elämän näin syrjässä ja tiettömillä tienoilla täytyy tuottaa, on ukko pereineen voitolle päässyt. Kun tuli v. 1844 isojako, niin talo lunastettiin "perinnöksi" 1/8 manttaalin alaltaan ja viljelyksiä on laajennettu, niin että siinä ukko un tullut toimeen ison pereensä kanssa. 

Ukko sanoi Kaisastaan, että hän oli pieni, mutt' pysty ja antoipa hänelle 12 lasta, jotka muiden töiden ohessa hoiteli ja kasvatti.

Muutamia näistä lapsista asuu vielä kotona ja nuorin Juhana, n. 60 vuotias, hoitaa isännyyttä. Muut ovat hajonneet kotoa mikä minnekin, mutta kuitenkin melkein kaikki lähitienoihin; ja nyt on Kivivaaran tienoissa useassa mökissä ja talossa ukon lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia isäntinä, emäntinä ja palvelijoina. Eipä ukko äkkiä kysyttäessä jaksanut edes muistaa montako jälkeläistä hänellä on elossa. Vaimonsa kuoltua meni ukko toisiin naimisiin, josta vieläkin jäi leskeksi. 

Sen jälkeen tuli ukolle elämänsä kovin isku. Hän menetti näkönsä ja on nyt ollut yli 20 vuotta upposokeana, jonka jälkeen ukko on elellyt lastensa hoidossa omassa hänen hoteissaan olevassa tuvassa. Sitä hän vielä aikansa kuluksi lämmittyäkin omalla omituisella tavalla käyttäen hajuaan näkönsä asemesta. 

Huvikseen on ukko soitellut 8 kielistä kanneltaan ja sitä hän vieläkin vähin näkyy osailevan. Hiljaista puhetta hän ei kuule, mutta tavallisen kovan puheen hän vielä kuulee. Kooltaan on hän lyhyenläntä; samoin hänen perillisensäkin. Ukolla on niin vähän ruumiissaan vanhentumisen merkkejä, ettei häntä ikäisekseen uskoisikaan. Sitäpaitsi on hänellä hyvä muisti, selvä ajatuksen juoksu, ymmärtääpä leikin ja laskee lomaan leikkiä itsekin. Hän on läpi elämänsä säilyttänyt iloisen mielen. 

Juttuun sisältyi ylle leikattu muotokuva, muttei kuvaa Ohtosten kotipiiristä. Ehkä se muistutti Helsingin kaiussa 2/1909 julkaistua kuvaa Pielisjärveltä.

 

"Tuosta pojasta tulee karvari"

Suomen nahkalehteen 17/1924 on tallentunut Salossa 3.11.1874 syntyneen Uljas Leander Lehtisen ammatinvalintatarina.

Poikana ollessani kuulin vanhempien ihmisten usein sanovan: "tuosta pojasta tulee karvari". Olin silloin vähän jänterämmän näköinen, ja karvarin tuli sellaisen olla.  

Kotini (urkuri-lukkari Uskelan Salossa), oli päättänyt tehdä pojasta maanviljelijän, koulussa taas arveltiin puuseppää. Luontaiset taipumukset veivätkin siihen, että kodissa ryhdyin tätä työtä harrastamaan. Oltuani verstaineni jo siinä kunnossa, että uskalsin ryhtyä mihin vaan, päätin kuitenkin saada ammattimestarin sanan kyvystäni todistuksen muodossa. Turkulainen puuseppämestari Lindqvist (kuollut), jolle asiani ilmaisin samalla tarjoutuen 1/2 vuotta ilmaiseksi hänelle työskentelemään tuosta lausunnosta ehdolla, että saan vaan arvokkaampia töitä tehdä, kehotti nuorikon ryhtymään 3:si vuodeksi oppiin à 25 mk. vuosipalkalla ja asunto verstaassa höylänlastuilla, kuten ajan tapa oli. 

Tästä suuttuneena päätin koko alan jättää. Harmissani katua astellessa tuli vastaani lapsuustoverini, joka oli opissa Ahlroth & C:olla ja hän kehoitti minun nyt rupeamaan karvariksi. Muistin, että sellaista oli ennustettu ja nytpä lähdin Ahlrothiin. Olin 20 1/2 vuotias. Jo tunnin sisällä olin kiedottuna (haarniskoituna) sänkiäisnahka "förkeliin" ja suuriin saappaisiin, joihin täytteeksi meni paitsi sukkia, pari kahvisäkkiä. Tällaisena olin niin kankea, etten aluksi tahtonut päästä kävelemäänkään. 

Että oppiaika 3 vuotta pian kuluisi, ryhdyin jo seuraavana tuntina voimien koetukseen, jota oppipaikassani vaan saikin kyllikseen harjoittaa, koska vanhemmilla oppilailla oli oikeus, jos nuorempi ei voimissa heille riittänyt kantamisissa y.m., vaatia viinaa. Tuota viinan valtaa vastaan taisteleminen sitte taisikin minut heti parkita siksi, etten myöhempinäkään aikoina ole vastuksia pelästynyt. Tuloviina, paari-, rauta-, amme-, triivi-, pummi-, leikkuu-, valssi- y.m. nimisiä viinoja olisi ollut lakkaamatta ostettavissa, joista kuitenkin kieltäydyin, turhaan tarjoten tilalle raittiusjuomia. "Värkkimestarilla" oli ylin sananvalta oppilaisiin, eikä mestarille, joka itsekin tarjosi palkkanaukut ja sunnuntaiaamuryypyt talon pöydässä oleville, kannattanut mennä valittamaan. 

Sain, toisten ryhtyessä juopottelemaan, pahimpia tehtäviä, mitkä jo toisena vuotena olisivat kuuluneet nuoremmalle oppilaalle. Kaikkina aikoina oli vaatimukset minuun nähden ankarammat. Mutta vähä vähälti alkoivat toisetkin jälkeen oppiin tulleet kieltäytyä viinoja ostamasta ja tulos oli, että minun kutsuani, kisälliksi päästyäni, tulla juomaan veljen maljoja empimättä noudatettiin raittiusjuomillakin. Sen perästä ei myös taitanut koko Turussa enää montaakaan viinaista veljenmaljaa juodun, kaikkien vedotessa edeltäjiin. Tämä viinajuttu teki kuitenkin oppiaikani puolta vaikeammaksi, joskin se parkitsi mielen uhmata kaikkia vastauksia, joita varsinkin myöhemmin ulkomailla, matkoilla eri maissa, sai kyllin kokea. 

Surmanajo polkupyörällä

Wikipedia tietää kertoa, että "Surmanajo on autolla tai moottoripyörällä ajoa metallihäkissä, lempinimeltään pytyssä. Pytty voi olla lieriön tai pallon muotoinen, ja ajoneuvo pysyy sen sisäpinnalla keskipakoisvoiman ansiosta."

Ennenkuin päästiin kauhistelemaan moottoriajoneuvojen liikettä, australialainen Jones polki vuonna 1901 lontoolaisessa teatterissa "miniatyyriradalla, joka on rakennettu puolentoista metrin pituisista, 60 asteen kulmaan asetetuista laudoista ja jonka halkaisijaviiva on ainoastaan 5,3 metriä." Finaalissaan Jones oli tuolloin tavallisessa puvussa, josta hän polkiessaan riisuutui vaate kerrallaan, kunnes oli jälleen trikoopuvussaan. (Suomen urheilulehti 1.12.1901)

Suomalainen artikkeli Jonesin tempuista päättyi oletukseen, että hän "vielä kauan saa olla alallansa ainoa ja ensimmäinen". Mutta vain muutama vuosi myöhemmin samasta lehdestä saatiin lukea veljeksistä Aksel ja Hannes Backberg (Suomen urheilulehti 3/1904). Aksel oli talvella 1903-04 nähnyt sirkuksessa ulkomaalaisen pyöräilijän ajon "kuolemanrenkaassa". Yleisölle tarjottiin mahdollisuutta yrittämiseen ja onnistujalle luvatun rahapalkinnon sai Aksel Backberg 

Senjälkeen on sekä hän että hänen 14-vuotias veljensä Hannes uutterasti harjoitellut neljän kuukauden aikana. Tämänkeväisissä painikilpailuissa ovat he molemmat esiintyneet ajaen renkaassaan ja suoriutuen tehtävästään aivan erinomaisella tavalla.

Renkaan halkaisija maanrajassa on 2,40 m, korkeus 2 m ja kaltevuus noin 65 °. Katsojaa huimaa kun molemmat veljet, joko eri tahi samalla pyörällä, epäselvinä haamuina pyörivät renkaassaan.

Sanomalehdissä mainintoja esityksestä on syksyllä 1904. Aksel Backberg on päässyt Wikipediaan ensisijaisesti autoteknikkona eikä perhetaustaansa ole esitelty. Geni-profiilissa ei ole Hannes-veljeä, mutta kylläkin oikean ikäinen pikkuveli Johan Pietari Backberg (s. 29.6.1889). 

Muistelma Petter Lyytikäisestä

Kauppias Petter Lyytikäisellä (6.6.1828-9.5.1914) on Wikipedia-sivu ja siinä on mainittu elämäkertakin, mutta - kumminkin - lehdessä Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 6/1921 julkaistun komean valokuvan kunniaksi lainaan saman lehden juttua, jonka kirjoitti R. J. Kiuruvedeltä.

Petter Lyytikäisen vaikutus Savon maakauppaan on aivan erikoislaatuinen ja omintakeinen, kerrassaan hämmästyttävä, kun tietää, että hän ei ollut edes kirjoitustaitoinen. Tokkohan lienee koskaan yrittänytkään kirjoittaa muuta kuin nimensä. Lukutaidonkin kanssa oli niin ja näin.

Petter Lyytikäisen mainitaan aloittaneen liikeuransa kulkemalla talosta taloon ostaen voita, punniten sen siihen aikaan käytetyillä puupuntareilla. Pysyväisen kaupan kerrotaan hänen avanneen myymällä pienestä puukaapista kaikellaista rihkamaa. Vuonna 1869 anoi hän jo maakauppalupaa Pyhäjärvelle O. L. Senaikaiselta maakauppiaalta vaadittiin kirjoitus-, luku- ja luvunlaskutaito. Miten lienee ukko näistä vaatimuksista suoriutunut, on tuntematonta, mutta luvan hän sai. Kun kuvernööri kysyi asiassa seurakuntalaisten mielipidettä, oli tulos, että »muutamat myönsivät, muutamat panivat osiksi vastaan». Vastaanpanijat eivät kuitenkaan kuvernöörin mielestä tuoneet syitänsä julki sellaisessa muodossa, että niiden nojalla ei anomusta voitaisi hyväksyä. Ja niin sai Lyytikäinen kauppaluvan. 

Tähän aikaan hän asui jo omistamallaan Saarelan tilalla Pielaveden pitäjässä. Sen jälkeen perusti hän vielä kolme maakauppaa ja jokaisen kaupan yhteyteen meijerin. Kaikki nämä kaupat ja kaksi meijeriä ovat vieläkin olemassa. Samoin toimii vielä hänen Kuopioon perustamansa maalaistavaroiden tukkuliike. Pesän nykyisenä johtajana toimii hänen poikansa, filosofian maisteri J. Lyytikäinen. Hänkin on jo ikämies. Suostuessaan pyyntööni saada julkaista isänsä kuva tässä lehdessä, sanoi maisteri: »Hän oli topra mies, meistä pojista ei tullutkaan mitään.» Poikia elää nykyään kaksi, toinen on tuomari ja toinen tämä mainittu, nykyinen liikkeen johtaja.

Petter Lyytikäisen toiminnasta ja elämäntavoista on enemmän kaskuja kuin kenestäkään toisesta maakauppiaasta koko maassa. Niitä kertovat monet Savon nykyiset maakauppiaat, jotka ovat hänen koulutuksensa saaneet.

Kun Lyytikäinen otti palvelukseensa kauppa-apulaisen, oli koeaikaa kaksi kuukautta. Tällä ajalla ei uusi tulokas vielä syönytkään vakinaisen väen kanssa. Sitten kun koe oli suoritettu ja uusi tulokas hyväksytty, tehtiin 4 vuoden oppilas-sitoumus tarkkoine määräyksineen. Ja määräykset eivät jääneet vain paperille, ne oli puustavilleen täytettävä. Nuoremman oppilaan oli esim. joka ilta »petattava» ukon sänky, luettava iltarukous, siistittävä tarpeen tullen ukon kynnet, vieläpä, kun ukon selkää kutisi, hangattava sitäkin ja leikattava aika ajoin karvat pois ukon korvista. Tästä näkee, että Lyytikäisen laki oli toisellainen kuin nykyinen liikeapulaislaki. Sivukauppojen hoitajain kontrahdissakin oli vielä ensimmäisenä pykälänä: »Täten sitoudun olemaan isännälleni kuuliainen.» Samoin oli sitouduttava olemaan tekemättä pyhänä kauppaa ja »hoitamaan liikettä voittoatuottavasti».

Tavallisina iltoina riitti se, kun luettiin ukolle iltarukoukset, mutta joka sunnuntaiaamu hän piti yhteisen jumalanpalveluksen, jossa jokainen luki vuoronsa perään, ja sitten ukko vielä kyseli luetun sisällön. Tästä hartaushetkestä ei saanut kukaan perheenjäsen olla poissa. Eivät tuomarit eivätkä maisteritkaan. Sattui kerran niin, että kun nykyinen liikkeen johtaja, jo maisterina ollessaan, ei kerran käsittänyt ukon kysymystä ja vastaus jäi saamatta, antoi ukko hartaushetken loputtua ankarat muistutukset. Häntä oli kuin vanhaa patriarkkaa kaikkien poikkeuksetta toteltava sekä yksityisessä elämässään että liikkeen hoidossa. 

Erään rengin kontrahdissa oli m. m. 1 markan sakko, jos hän mene aidan yli eikä kierrä portista. Samoin toisella rengillä 1: 25 p. sakko, jos ukko näki hänen pitävän lakkia päässään kallellaan. Kynnykselle ei saanut astua kukaan, aina oli astuttava yli. — Nämä esimerkit osoittavat hänen ankaraa kasvatusperiaatettaan. 

Liikkeen hoidossa myöskin oli toteltava empimättä häntä. Eräs kauppias meni kerran myymään hänelle parkkia. Ukko kysyi parkkien hintaa. Kauppias sanoi, että maisteri lupasi sen ja sen. Ukko kivahti: »Mikä se on se maisteri? Minä tässä olen ainoa oppinut mies.» 

Eräs kauppias joka vasta viime syksynä luopui toiminimen palveluksesta ja perusti oman liikkeen, kertoi että hänet oli maisteri Lyytikäinen ottanut palvelukseen Kuopion liikkeeseen. Kun ukko sitten tuli Kuopiossa käymään, kutsui hän uuden tulokkaan puheelleen ja kysyi: »Tunnetko sinä minua.» Poika sanoi: »Kyllä minä kauppiaan tunnen.» »Minä olen se pahankurinen Lyytikäinen, josta olet kuullut puhuttavan». Muuta asiaa ei ukolla sillä hetkellä ollutkaan. 

Mutta sitten vuoden perästä sai hän kutsun ukon hoitamaan liikkeeseen Pielavedelle. Silloin Lyytikäinen sanoi hänelle: »Olet vuoden ollut talossa, enkä minä tiedä, mikä sinä olet. Kyllähän se Janne (maisteri) sinua kehua löpöttelee, mutta mikäs niitä tietää.» Samalla antoi ukko hänelle kirjoitetun kahden viikon työohjeen. 

Tästä kirjoitetusta ohjeesta muisti hän erikoisesti kaksi seikkaa. Siinä oli hänet määrätty parina päivänä viikossa ajamaan meijerin hevoskiertoa, ja ohjeessa erikoisesti sanottiin: «hevosen harja on otettava pois längen alta.» Samoin määräys, että hänen on nukuttava väentuvassa. Tätä määräystä poika ihmetteli, sillä hän tiesi olevan tyhjiä sänkyjä muitten apulaisten huoneissa. Kolmantena iltana ukko käski mennä maata muitten miesten kanssa ja selitti: »Se oli vain nöyryyden koetus. Useat miehet, kun he ovat vuoden talossa, käyvät niin ylpeiksi kuin olisivat mitäkin aatelia.» Sittemmin tuli pojasta monivuotinen haarakaupan johtaja.

Kaikesta ukon ankaruudesta ja omituisuuksista huolimatta, totteli koko henkilökunta Lyytikäis-vainajaa mielellään. Se osoittaa, että hänellä oli erikoiset kasvattajan ominaisuudet. 

Metsän kutsun kuullut

Lusto CC BY 4.0

Veli-Matti Aution ylioppilasmatrikkelissa on mukana Otto Walfrid Bergh (s. 11.5.1834), joka suoritti ylioppilastutkinnon 18.9.1857, mutta ei näytä opiskelleen Helsingin yliopistossa vaan Saksassa Tharandtin metsäakatemiassa. Nuorta miestä kiinnosti metsä jo ennen ylioppilastutkintoa, mikä käy ilmi Abraham Aaltion (1847-1930) muistelmasta.

Keuruun pitäjänapulalsella Frans Henrik Bergrothin pojilla Gideonilla ja Adielilla oli kotiopettajana syksystä 1855 lähtien nuori kimnasisti Otto Valfrid Bergh. Vanhempi veljeni Johan Emil ja minä jouduimme saman opettajan kouluun Lehtiniemeen saamaan alkeisopetusta. Ja ahkeriahan koetimme ollakin päntäten päähämme matematiikan ja latinan alkeita y. m. Mutta opettajamme oli vasta 16-vuotias eikä senvuoksi ollut ihmeellistä, jos hän useinkin osoittautui olevansa vähintäinkin yhtä huvitettu monesta muusta asiasta kuin opetustehtävästään. Erittäinkin oli hän innokas metsämies. Ja metsässä häntä erikoisesti kiinnostivat oravat, koska hän pahasti likinäköisenä ei pystynyt juuri muita metsänotuksia ampumaan. Niinpä lopetettiinkin usein tunti kesken, kun kuultiin, että Lehtiniemen koirat Penska ja Neppe haukkuivat oravia jossain lähettyvillä metsissä. Ja taitavia nämä koirat olivatkin oravia löytämään. Tavallisesti ampui nuori opettajamme oravia nykyisen Kuuselan ja Työväentalon paikkeilta, Seiponmäeltä ja Äkkilänkin vaiheilta, Kippovuoresta ja muualta, missä paikoissa siihen aikaan ei vielä ollut mitään asutusta. Me oppilaat seurasimme innokkaasti opettajaamme näillä hänen metsästysmatkoillaan. Ja tavallisesti kävi niin, että opettajamme sai ampua useampia kertoja ennenkuin orava putosi, niin likinäköinen hän oli. Oravaakaan hän ei tavallisesti keksinyt muuten kuin ensin kiikarilla katsomalla missä se istui.

Kerran eräänä lauantai-iltapäivänä, jolloin meillä oli aina lupaa, lähdimme opettajamme kanssa oravia etsimään Lapinsillan takana oleviin metsiin nousimme nykyistä Ilvesjärven tietä, jossa silloin oli vain pieni karjanpolku, ja painuimme Karjulammin puolelle. Opettajamme ampuikin kolme tahi neljä oravaa ja sitten oli aikomuksemme palata takaisin kirkolle ja veljeni ja minun sieltä sunnuntaiksi kotiamme Antilaan. Meitä oli kaikkiaan ”maisterimme” mukana kuusi poikaa, Bergrothin kaksi poikaa, veljeni ja minä, Klakin Aapo ja Pihlajaveden kappalaisvainaan Favorinin poika. Syvällä metsässä kysyi sitten opettajamme meiltä kuin pilkalla josko tiedämme, missä päin kirkonkylä on. Me näytimme kaikki samaa suuntaa, jossa varmasti arvelimme kirkonkylän olevan, mutta opettajamme naurahti, näytti aivan päinvastaista suuntaa, lähti menemään sinnepäin ja poikien oli seurattava perässä. Oli alkanut jo hieman hämärtää. Opettajammekin huomasi hetken metsiä kuljettuamme, ettemme tulleetkaan kirkonkylään ja niin jäivät sillä kertaa enemmät oravat ampumatta.

Siihen aikaan ei näillä tienoin ollut muuta kuin Ilvesjärven torppa, kaikki muu oli synkkää sydänmaata. Hetkisen metsiä hypättyämme satuimme joutumaan Ilvesjärveltä Antilaan johtavalle tielle, jota joskus siihen aikaan kärryilläkin ajettiin. Koirat lähtivät juoksemaan sitä tietä Antilaan päim ja me pojat sanoimme, että olisi mentävä nyt tätä tietä, koska se varmaan vie johonkin taloon. Ja jos olisimme menneet tietä vain vähän matkaa, niin olisimme veljeni ja minä tunteneet seudun, koska olisimme tulleet Yläsen ja Keskisen Elämäisen järvien rannoille, josta oli vain kilometrin verran Antilaan. Opettajamme ei suostunut tätä tietä tulemaan, vaan lähti karjanpolkua Ruokosen niityn aitoviertä synkkiä korpia kohden väittäen näin tulevansa kirkolle. Ja oppilaitten oli jälleen seurattava kaikkitietävää opettajaansa. Jouduimme näin Roominkorpeen, joka oli silloin niin synkkää korpea, että vain jostain paikasta näkyi kuusien välistä taivasta. Ilta pimeni yhä, alkoi hienostaan sataa, me kastumme, on nälkä ja väsyttää, mutta korvesta emme osaa pois vaikka kuinka yritämme. Lähdemme kerrankin erään suuren petäjän juurelta suoraan eteenpäin opettajamme luonnollisesti aina etummaisena tietä näyttämässä, mutta hetkisen kulettua huomaamme olevamme jälleen täsmälleen saman petäjän juurella. Koetamme samaa temppua uudestaan. Opettajamme marssi urhoollisena edellä ja niin olemme taas hetkisen perästä tuon jo tutuksi käyneen petäjän juurella. Tuli säkkipimeä. Märkiä kun olimme, alkoi jo kylmyyskin vapisuttaa ja niin laittoi opettajamme meidät sylityisten istumaan petäjän juurelle, että lämpiäisimme. Sitten aloimme kaikki huutaa yhteen ääneen, opettajamme luonnollisesti mukana. Vähän väliä hän ampui pyssyllään herättääkseen ihmisten huomiota ja tätä jatkettiin koko kauan aikaa kunnes apu tuli. Ilvesjärven torpan miehet olivat nim. menossa saunaan, kun he kuulivat korvesta hurjan luikkeen ja ammunnan. He ajattelivat, että siellä ovat jotkut ampuneet karhua, joka nyt haavoittuneena töyttää miesten päälle ja riensivät apuun. He sieppaavat pyssyt seiniltä, ottavat kirveet mukaansa ja joukon päreitä kainaloonsa polttaen niitä tullessaan nähdäkseen kulkea korvessa ja rientävät juoksujalassa katsomaan mikä hätä metsässä on. 

Tällä välin me olemme yhä jatkaneet huutamista ja ampumista. Iloksemme kuulemme vihdoin metsästä askeleita, huomaamme valon loistavan ja pian astuu eteemme korvesta kolme miestä päresoihdut palaen. Miehet tulivat ja kysyivät, että mikä meillä on ja mitä me huudamme. Gideon Bergroth sanoi silloin, että älkää olko meille vihaisia, me olemme Lehtiniemen ja Antilan poikia, olemme eksyneet emmekä osaa pois metsästä. Samassa miehetkin tunsivat meidät ja kaksi heistä lähti nyt ystävällisesti ohjaamaan koko urheata metsämiesjoukkoa kirkonkylään päin pärevalkean valossa kolmannen palatessa takaisin Ilvesjärvelle. Ilvesjärven miehet, jotka olivat voimakkaita täysiä miehiä, kulkivat metsässä niin lujasti, että me pojat emme tahtoneet millään pysyä heidän perässään. Soilla oli pitkospuita. Ne olivat sateesta liukkaat ja ne pojista, jotka kulkivat viimeisenä ja miltei pimeessä, putosivat usein suohon. Niinpä jäi Klakin Aapolta vaikka olikin meistä vanhin, toinen saapas johonkin rapakkoon. Vihdoin pääsimme maantielle Lapinsillan korvaan, josta saattomiehet palasivat takaisin ja me menimme kukin asuntoomme, veljeni ja minä Kantolaan, jossa olimme kouluasuntoa.

Tällä välin oli Lehtiniemessä noussut paha hätä, kun meitä ei pimeän tultuakaan saapunut kirkolle. Lehtiniemestä lähetettiin mies hevosella ajamaan aika kyytiä Antilaan toivossa, että pastorin pojat tavattaisiin sieltä. Lisäksi laitettiin talossa palamaan kynttilöitä joka akkunalle, että valkea näkyisi metsään, sillä lopuksi arvattiin, että me olimme eksyneet. Kun isäni kuuli että poikansa olivat metsässä eksyksissä, lähti hän heti Antilasta ”Ison-Riikan” kanssa meitä etsimään. He ottivat lyhtyyn valkean ja päreitä vielä kainaloon, nousivat suoraan pappilan maalle ja kävelivät sitten metsiä kulkien meitä huudellen, kunnes tulivat Levosta johtavalle tielle, joka vei maantielle Vihriälän kohdalle. Pitkin matkaansa he huutelivat ja kuuntelivat, eikö mistään vastausta kuuluisi, mutta me olimme heistä liian etäällä kuullaksemme mitään ja niin kuulivat he ympärillään vain metsän hiljaisuuden. Iso-Riika palasi maantietä myöten takasin Antilaan, mutta isäni tuli kirkolle Kantolaan ja löysikin suureksi ilokseen eksyksiin joutuneet poikansa jo makaamasta. Kun me kuulimme isämme äänen, menivät meiltä samassa unet ja väsymykset, me puimme nopeasti päällemme ja lähdimme isän perässä juoksemaan kotiin. Äiti oli vähän vihainen ja sanoi, että mitä sinne metsään lähditte. Miksette lähteneet kohta vain kotiin koulusta. Oli mielissään kumminkin, kun sai meidät kotiin, ettemme jääneet metsään yöksi. (Keuru-Pihlajavesi-Multia 16.10.1929)

Jätkäsaari Uno Kurténin aikaan

Jätkäsaari on minulle kävelymaastoa, jossa historiaa on lähes mahdotonta tavoittaa. Mielenkiinnolla siis luin muistitietoa Pater P.:n artikkelista Minkälaista ennen oli siinä missä Lönnrotinkadun silta nyt sijaitsee (HS 4.12.1932) ja V. E. P.:n artikkelista Kun Ruoholahdessa oli ruohoa ja Hietalahdessa hietaa (Uusi Suomi 11.8.1935). Jälkimmäinen on ehkä ottanut vauhtia ensiksimainitusta, joka on yksityiskohtaisempi, joten lainaan pari pätkää siitä.

Jätkäsaaren huvilanomistajista ja asukkaista mainittakoon m.m. kaupunginkomentaja A. Winter ja asessori U. Kurtén. Kauppaneuvos Julius Tallberg omisti puolet saaresta ja vuokrasi huviloita. Loistokausi saaren historiassa oli aika, jolloin asessori Uno Alexander Kurtén asui siellä komeassa huvilassaan, josta oli kaunis näköala merelle.

Herrasväki Kurtén asui täällä suuren osan ,vuodesta. Ei ollut helppoa liikeyhteys kaupunkiin, sillä oli soudettava yli salmen minkälaisessa ilmassa tahansa ja kelirikon aikana koetettiin päästä perille niin hyvin kuin oli mahdollista.

[...] Kurténin luona Jätkäsaarella kokoutui suuri osa Helsingin ylhäisöä. Täällä pidettiin tanssiaisia ja nuorisokutsuja ja koulunuoriso huvitteli urheillen ja leikkien. Pidettiin myös monet hauskat kemut ja talvisin toimeenpantiin reki- ja hiihtoretkiä. Keskeinen henkilö oli aina vanha asessori, joka huvitti sekä nuoria että vanhoja hauskoilla kertonruksillaan menneiltä ajoilta.

Moni kuuluisa henkilö oleskeli vieraanvaraisessa Kurténin kodissa. Niinpä asui siinä kahden viikon aikana tunnettu norjalainen runoilija Björnstjeme Björnson rouvineen siihen aikaan, kun hän piti kuuluisan puheensa Suomen ylioppilaille. Tunnettuja helsinkiläisiä kokoutui usein korttileikkiin. [...]

Asessori rakasti ja hoiti osaansa saaresta ja viihtyi siellä hyvin. Itse hän oli uutterasti työssä, teki uusia teitä, työskenteli puutarhassa taikka kävi kalastamassa. Hänellä oli tapana mielellään kertoa nuoruudenajastaan, mistä m.m. kävi selville, että hän oli viimeinen maisteri, joka oli kirjoittanut väitöskirjansa latinankielellä, mitä kieltä hän myöskin puhui.

Artikkeli ei ole virheetön vaan antaa väärän ajankohdan Kurténin huvilan tulipalolle, josta lehdissä raportoitiin hyvin yksityiskohtaisesti.  Uudesta Suomettaresta 20.10.1906 selviää, että huvila 

oli osaksi yksi- osaksi kaksikerroksinen puurakennus. Siinä asui kesäisin asessori Kurtén vävynsä, markiisi de Pradon kanssa. Hra Kurtén oli jo muuttanut talviasuntoonsa kaupunkiin. Huvilassa, joka on talvihuvila, asui yhä hänen vävynsä perhe. — Klo ½ 7 aikaan illalla, kun perheen lapset jo oli riisuttu maatamenoa varten, meni eräs pojista yläkertaan, mutta palasi heti takaisin, ilmoittaen siellä olevan savua. Kun markiisitar Prado meni katsomaan, missä määrin poikasen puheessa oli perää, löivät liekit toisessa kerroksessa jo hänelle vastaan, niin että hänen täytyi kiireimmän kaupalla rientää alakerrokseen. Täällä ryhdyttiin heti irtaimistoa pelastamaan ja ehdittiinkin pelastaa suurin osa siitä. Yläkerroksessa sijainnut omaisuus, joka lienee enimmäkseen ollut markiisi Pradon, paloi tyyten.

Elna de Prado (o. s. Kurtén) oli laulajatar eli julkisuuden henkilö. Siihen nähden on outoa, etten onnistunut löytämään hänestä aikuisena kuin erittäin heikkolaatuisen kuvan Veckans Krönikasta 7.3.1908.

Pietari Västin elämäkerta

Ilmajokisen Pietari Västin (1751-1826) omaelämäkerta julkaistiin Kotiseudussa 3/1913, mutta sitä ei mainita (tätä kirjoittaessani) Wikipedia-sivullaan eikä lähderikkaassa Geni-profiilissaan, joten kyse ei ole pahasti kuluneesta tekstistä ja ansaitsee omasta mielestäni isomman yleisön. Kotiseutuun elämäkerran toimittanut toteaa, että teksti on kirjoitettu todennäköisesti ennen Porvoon valtiopäiviä, joita ei siinä mainita. Sukupuuta loppulauseeseen verraten ajoitusta voisi tarkentaa ja varmistaa.

Kopsasin julkaistun tekstin sellaisenaan, mutta lisäsin rivinvaihtoja selkeyttämään rakennetta.

Vuonna -1751- s -28- p- kesäcuus olen minä syntynyt tähän elämähän Isästä Isakki heikin poiasta joka oli heikki Juhan poika hannukselan perintö susta ja äitistä maria Vilhelmin tyttärestä 

1754 huhticuus Olen isästäni orvoksi jänyt niin kuin ei opi ihminen tuntemahan tämän elämän vaiellusta niin että tulla tunteman muiden ihmisten tapoia niin 

1763 annon itseni palveluxen 2 vuotta pentilän talos -2-vuotta rahkolas 1 vuoden Kyröös ruskalan talos kapteni prinsin tykönä niin kuin oli halu että tulla enämmin tuntemahan tämän elämän vaiellusta niin

1769- annon itteni sodan palveluxen ja sota miehexi 

1771- annon itseni avioliiitton talon tyttären priita samelin tyttären kans keski koiviston talos 

1772- tule siilon oleva pohian riki mäntti komentera tuksi vieporiin fästinkiin josa minä sairastin raskan taudin vuotena 1774 tulin sovinnon kautta perillisten välillä saaman västilän talon 

1774 kesäcuus sain apsketin passin palveluxesta silloin olevalta komentantilta ja kreiviltä Johan paponilta

1791 tulin minä asetetuxi lauta miehexi silloin olevalta vapa sukuiselta herralta lakmannilta ja ritarilta herman rossilta 

1796 tulin sätyksi herastuomariksi silloin olevalta heras sörinkiltä Kapriel hanellekselta. 

se avio liitto tuli siunatuksi Cuudella poialla ja kahdella tyttärellä joista -4- doika ja yksi tytär vielä ovat sapuilla -17- lasten lastan ja -3- lasten lastan

Toivottavasti alkuperäinen asiakirja on säilynyt suvussa, jolla se vielä 110 vuotta sitten oli.

Opettajaksi syntynyt?

Kansan kuivalehti 44/1927

Räätälin poika Wilho Reima (aik. Reiman) ei säästellyt sanojaan kuvatessaan kotia, johon hän oli 28.10.1867 Kymin Korkeakoskella syntynyt. MLL:n julkaisulle Uutta kylvöä 1922 hän kertoi, että "Lapsuuskotini, aina 8:teen ikävuoteeni asti, oli hirveä juoppojen temmellyspaikka, ja myöhemminkin saimme kovasti kärsiä juoppouden kirouksesta." 

Reima sai käydä jonkin aikaa kansakoulua ja 8-vuotiaana, Kansakoulun lehdessä 6/1917 julkaistun 50-vuotisjutun mukaan, jakoi saamaansa tietoa "paljon vanhemmille lapsille, jotka eivät olleet päivääkään koulussa käyneet. 9-vuotiaana alkoi Vilho pitää pyhäkoulua, ja niin tuli hänestä ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pyhäkoulun pitäjä koko Kymin kunnassa." Koulukirjojen ohella Reima sai omien sanojensa mukaan jo poikasena käsiinsä "ensimmäisiä raittiuskirjoja: Rampa Lauri, Vilho Linturin historia, Juho ja Maria ja Kolme päivää Sairionkylässä, niin oli niillä sielussani vasta= kaikua. Ja kun olin myöhemmin niin onnellinen, että tehtaan lukusalissa sain lukea Suomettaresta m.m. Kuusen, Elis Bergrothin y. m. raittiuskirjotuksia, niin olin kutakuinkin selvillä, mihin leiriin minun oli kuuluttava."

Tehtaan lukusalilla Reima viittaa Karhulan tehtaaseen, jonne

oli hänen kodistaan 4 km:n matka, ja siellä kävi 9-vuotias poikanen työssä kymmenen seuraavan vuoden aikana. Se oli raskasta aikaa, erittäinkin sellaiselle pikku miehelle kuin Vilho oli. Tehtaassa työskenneltiin klo 5:stä alkaen aamulla iltaan klo 8:aan, ja kun sen lisäksi oli 4 km:n jalkamatka, jäi pojan lepoajaksi ainoastaan 5 tuntia kestävät sydänyön hetket klo 10—3.

Hieman ristiriitaisesti syntymäpäiväjutun perusteella samaan aikaan sijoittuvat edellä mainitut opetustoimet, joista kerrotaan vielä, että

Vilho poikasen pyhäkoulu, 40 vuotta sitten, oli ohjelmaltaan maallisempaa kuin nykyiset pyhäkoulut. Koulu alkoi sununtaina puolesta päivin ja kesti 4-5 tuntia. Uskonnollisen tekstin lisäksi harjoitettiin kirjoitusta. Oppilailla oli muassaan kivitaulut, joihin opettaja kirjoitti »pokstavit» kotiharjoitelmina suoritettaviksi. Seuraavalla kerralla kotityöt tarkastettiin ja virheet korjattiin. Laulua viljeltiin runsaasti. Virsien ja hengellisten laulujen lisäksi laulettiin sikäli muitakin lauluja, mikäli niitä Vilho oli sillä välin ehtinyt kansakoulussa oppia. Lopuksi oli voimisteluakin ja erittäinkin leikkiä. Jouluna vietettiin kuusijuhlia. Vilhon pyhäkoulu saavutti niin suurta suosiota, että loppuajoilla täytyi ohjelmaa lyhentäen koulua pitää samana sunnuntaina 3:ssa eri paikassa. Silloin kävivät isännät hevosilla opettajan koulupaikkaan hakemassa. Oppilaita oli paikassaan 60:kin henkeä, joista toiset olivat tulleet aina naapuripitäjistäkin asti, kuten Vehkalahdelta. Niin vierivät Vilho Reiman lapsuusvuosina kesät ja talvet uutterassa työssä.

Kansakoulusta päästyään alkoi hän pitää pikkulasten koulua, johon tuli lapsia naapuripitäjistäkin, alussa rikkaimpien talojen jäykkäniskaisia poikia. Sittemmin vuokrattiin huone, ja niin työskenteli R. parina talvena samassa paikassa opettajana pienten lasten koulussa, jossa oppilaita oli noin 25. Kahtena seuraavana vuotena opetti R. kanttorin apulaisena kiertokoulussa. Oppilaita oli 60-70. Opettaja sai palkkaa 75 penniä päivässä ja kävi vuoroin eri taloissa syömässä, mutta asui samassa huoneessa kuin opettikin. Huone oli talvisin kylmä, ikkunat paksussa jäässä, ja kukko kiekui ja kanat kotkottivat opetustuntien henkiseksi ylösrakennukseksi.

Reima oli 17-vuotias aloittaessaan kiertokoulunopettajana. Sortavalan seminaariin Wilho Reima jotenkin pääsi ja valmistui vuonna 1890, 23-vuotiaana.

Plagioitu väitöskirja?

Viikon teemasana piti tietenkin työntää Kansalliskirjaston digitointeihin. Esiin tuli kaikenlaista pientä, mutta mielenkiintoisin oli syytös väitöskirjan plagioinnista.

Tuleva väittelijä Ernst de Bruyn-Ouboter osuu hakuun ensimmäistä kertaa Alankomaiden alamaisena, joka ei saanut lääkintöhallitukselta lupaa toimia Suomessa eläinlääkärinä eikä valitus senaattikaan ollut auttanut (Päivälehti 13.10.1897). Kolme vuotta myöhemmin "Hakemuksensa päästä Suomen kansalaiseksi on asianomaiseen paikkaan jättänyt täällä asuva Würtembergin alamainen eläinlääkäri Ernst de Bruyn-Ouboter" (Sanomia Turusta 8.6.1901). Wikipedian mukaan Würtemberg oli oma kuningaskuntansa vuoteen 1918, joten on inan erikoista, että seuraavassa uutisessa miehellä oli kolmas alamaisuus: "Uskollisuuden- ja alamaisuudenvalan vannoi eilen Preussin alamainen täällä asuva eläinlääkäri E. de Bruyn-Ouboter, jossa myöskin vannoi saksankielenkääntäjän valan" (Sanomia Turusta 9.2.1902)

Suomen kansalaishakemuksen aikaan melko koruton ilmoitus Ernst de Bruyn-Ouboterin kihlauksesta Signe Maria Bomanin kanssa julkaistiin useissa ruotsalaisissakin lehdissä. Yllä oleva leike Svenska Dagbladetista 10.6.1901 ja sama lehti kertoi 16.11.1902 avioliiton solmimisesta Turussa 9.11.1902.. 

Ennen avioliittoa "Luvan maassa harjottaa ammattiaan on saanut eläinlääkäri E. de Bruyn-Ouboter, joka sen ohessa on määrätty toistaiseksi hoitamaan läänin eläinlääkärinvirkaa Porvoon piirissä" (Suomen kansa 22.2.1902). Sitten de Bruyn-Ouboter haki läänineläinlääkärin virkaa Huittisten piirissä (Uusi Aura 17.10.1902), mutta päätyi Suonenjoen piirin läänin eläinlääkäriksi (Uusi Savo 1.11.1902).

Finsk veterinär tidskrift 4/1903

Lokakuussa 1903 Zürichin yliopistossa hyväksytystä väitöskirjasta Das finnische Pferd ei hakuihin osu muuta kuin eläinlääkärien lehden pikku-uutinen. Ilmeisesti vasta vuoden 1906 alussa väitöskirja päätyi sisältöä ymmärtävien silmien alle.

Eilisessä Hbl:ssa tekee läänineläinlääkäri L. Fabritius selkoa Suonenjoen piirin läänineläinlääkärin, tohtori Ernst de Bruyn-Ouboter'in väitöskirjasta, jonka avulla hra de Bruyn on saavuttanut tohtorin arvon Zürichin yliopistossa. "Tohtorin“ väitöskirja, jonka nimenä muuten on "Das finnische Pferd" ("Suomen hevonen") tulee tässä uudessa valossa todellakin perin surulliseen valoon, se kun kauttaaltaan on suoranainen, vaikkakin huonosti tehty käännös osaksi professori J. R. Aspelinin, osaksi myös hra Ernst Fabritius-vainajan julkaisemista kirjotuksista. Kuinka pitkälle "tohtorin" häikäilemättömyys mainitussa väitöskirjassa on mennyt, siitä hra F. tuo esiin todellakin sangen kuvaavan paljastuksen. Hra de Bruyn näet julkaisee väitöskirjassaan taulun niistä tutkimuksista ja mittauksista, jotka hän yhdessä hra Fabritiuksen kanssa sanoo toimittaneensa suomalaisista hevosista Yleisessä hevosnäyttelyssä Pietarissa 1900. Tämän johdosta ilmottaa hra F., että "tohtori" de Bruyn mainitun näyttelyn aikana oli Turussa hoitamassa hänen eläinlääkärintointaan eikä niinmuodoin koskaan ole nähnyt, vielä vähemmän tehnyt mittaustutkimuksia kysymyksessä olevista hevosista. — Onpa siinä todellakin "tohtoria", kun vielä lisäksi ottaa huomioonsa, että mainittu herra, sen mukaan kuin Zürichin yliopistosta hra Fabritiukselle on ilmotettu, valallaan on vahvistanut itsenäisesti sepittäneensä kysymyksessä olevan väitöskirjan. (Turun Sanomat 24.2.1906)

SK 6/1919

Varsin pian eläinlääkäri de Bruyn-Ouboter jätti virkaerohakemuksensa (SWL 1.3.1906). Hänet kuitenkin tämän jälkeenkin mainitaan Suonenjoen eläinlääkärinä (Pohjois-Savo 3.7.1907, Otava 16.7.1908). 

Kysymystä väitöskirjasta ei oltu haudattu tai unohdettu. Suomen eläinlääkäriyhdistys päätti kokouksessaan vuonna 1907 pyytää Zürichin yliopistolta tohtorin arvon peruutusta (FVT 6/1908). Lähetetyt perustelut olivat vakuuttavia ja tohtorin arvo peruutettiin 19.2.1909 (FVT 11/1909). Tässä yhteydessä kävi ilmi, että jossain välissä de Bruyn-Ouboter oli nostanut "kunnianloukkauskanteen eläinlääkäri Fabritiusta vastaan, jossa jutussa m. m. professori J. A. Palm'enia kuultiin asiantuntijana." Kanne hylättiin, sillä oikeuden mielestä "eläinl. Fabritius oli esiintuonut tarpeeksi syitä väitteeseensä" (Uusi Aura 22.4.1909)

Syystä tai toisesta de Bruyn-Ouboter todellakin halusi tohtorin arvon. Uusi väitöskirjansa 

Ueber die Struktur-verhältnisse des juvenilen und gravid gewesenen Uterus der Karnivoren, Canis familiaris und Felis domestica und von Lepus cunniculus mit spezieller Berücksichtigung der bleibenden, für den Nachweis einer bereits vorhanden gewesenen Trächtigkeit wichtigen anatomischen Merkmale, 

joka ei käsitellyt ainakaan hevosia, hyväksyttiin Bernissä toukokuussa 1911 (ÅU 26.5.1911).

Sveitsiläisten yliopistojen väitöskirjojen hyväksyntäkäytännöistä 1900-luvun alussa olisi mielenkiintoista tietää enemmän. 

Kirjapaino-oppilaana Jyväskylässä 1870-luvulla

Ote lehdessä Graafikko 4/1935 julkaistusta Hjalmar Öhrnbergin (1863-1940) muistelmasta:

Vuosi 1876 on jokseenkin etäällä takanapäin. Kesäkuun 1 päivänä mainittuna vuonna koeteltiin 12 1/2 vuotiaan pojan kyynärpäitä kastin laitaan Weilin & Göösin kirjapainossa Jyväskylässä, mikä kirjapaino sittemmin muutettiin Helsinkiin. Poikaa oli ensin koeteltu kauppiaan ammattiin. Mitä nyt tulee tuohon kyynärpäiden koettelemiseen, niin kävihän se laatuun laatikon avulla, jommoisia kirjapainossa oli koko joukko eri korkuisia aina oppilaiden pituuden mukaan. Kun juoksupojan käsite siihen aikaan oli tuiki tuntematon, otettiin minut heti oppiin, mutta oppilaiden velvollisuuksiin kuului siihen aikaan myöskin asioilla juokseminen, ja se olikin mieluisaa hommaa, sillä kyllä päivä totisesti olisi tuntunut pitkältä sen ikäisestä pojasta, jos olisi ollut pakko seistä koko päivä samalla paikallaan.

Kirjapainoksi oli muodostettu Weilinin omistaman talon pakarirakennus. Sima oh neljä huonetta, joista suurin, akkunoineen kummallakin seinällä, oli latomo. Sitten oli faktorilla pienehkö huone, missä myöskin oli kaksi regaalia. Koska liikkeen kirjakauppa ja konttori olivat samassa talossa, mutta toisessa rakennuksessa, täytyi faktorin tämän tästä juosta sinne asiakkaita tapaamaan. Sitten oli paino, missä oli yksi Augsburger-kone, yksi käsipainokone, puolikuun muotoinen amme paperin kostuttamista varten, satineerausprässi ja suuri määrä kiiltopahvia, jota tämän tästä täytyi liiduta, niiden välissä kun painetuista töistä puristettiin matot pois. Mutta ennen pahvin väliin asettelemista täytyi painotyöt paperin kastelun johdosta ensin ripustaa kuivumaan. Sitä varten kulki lähellä katonrajaa nuoria seinästä seinään, ja niille nostettiin arkit puisella kolmihaaralla kuivumaan. Sitten seurasi varsinainen pakari, missä oli kolme regaalia ja niiden ääressä tuon tuostakin tilapäisesti työhön otettu »luffari». Tässä yhteydessä en voi olla miettimättä sitä, miten painossa tavallisissa oloissa yksi ainoa painaja yhdessä oppilaansa kanssa ehti selviytyä 12: n latojan töistä, sillä hänen tehtäviinsä kuului iltapuhteilla paperin kostuttaminen seuraavan päivän painatusta varten, arkkien asetteleminen kuivumaan, niiden sijoitteleminen pahvien väliin ja kaikki muutkin painossa esiintyvät askareet. Ja kun liikkeen sitomokin oli melko kaukana, aivan toisessa talossa, täytyi hänen vielä huolehtia siitäkin, että arkit kunnolla joutuivat matkaan.

Painossa työskenteli niihin aikoihin 6 taituria ja 6 latojaoppilasta, 1 painaja ja hänen oppilaansa sekä 2 koneenvääntäjää, mutta toisin ajoin oli ylimääräinen painaja käsikoneessa ja kolmaskin mies painokonetta vääntämässä. Kuvaavaa oloille oli, että meidän latojaoppilaiden täytyi olla m.m. käsikoneen värittäjinä, ja jos siinä sattui olemaan nopsa painaja, niin kyllä veri tihkui peukalon ja etusormen välistä, ennenkuin esim. postillan formuun sai värin tasaisesti, sillä koko ajan täytyi telan olla väripöydällä liikkeessä. Kyllä siinä sai »riivata» kuin henkensä kaupalla! Kun työaika oli 11-tuntinen (13-tuntinen ruoka-aikoineen), olisi niissä oloissa luullut pojan illalla olleen »kuitti», mutta ei sinne päinkään. Kyllä sitä vielä senkin jälkeen jaksoi aika tavalla kisailla nuoruudestaan huolimatta, tahi ehkä juuri sen vuoksi. [...] 

Liikkeen omistamassa talossa, missä painokin väliaikaisesti oli, kun rakennettiin uutta tehdasrakennusta, muodostettiin kaksi rakennusta asunnoiksi, otettiin niihin hoitajatar ja vahtimestari, minkä jälkeen sitomon ja painon pojat pantiin yhdessä asumaan, 2 —4 huoneeseen. Hälinää oli totisesti, kun me kaikki ryntäsimme ruokaannoksillemme. Voita saatiin vain määräpäivinä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu voimittoja, vaan kunkin voinokare oli arviokaupalla asetettu hänen lautasensa reunalle. Huomasimme kuitenkin pian, etteivät nuo voinokareet suinkaan olleet yhtä suuret, ja mies se, joka ehti ensimmäiseksi vaihtamaan lautasensa, toisinaan useampaankin kertaan, sillä aina näytti toisen voiannos suuremmalta kuin oma. Meillä painon pojilla oli se etu, että paino sijaitsi samassa talossa kuin asuntommekin, joten mc aina ehdimme ennen sitomon poikia etujamme valvomaan. Muuten vallitsi keskuudessamme hyvä sopu, muutamaa pienempää tappelun nujakkaa lukuunottamatta, ja hyvinhän me myöskin viihdyimme. Tämmöinen kasarmijärjestelmä ei kuitenkaan liene ollut talon kannalta edullinen, sillä noin vuoden perästä se lopetettiin, kun olimme suostuneet isännistön ehdotukseen, että saisimme 20—30 markkaa kuukaudessa elantorahaa koko jälellä olevana oppiaikanamme. Muille oppilaille, joilla oli vanhemmat kaupungissa, tämä oli cdullistakin, mutta minun täytyi kerran jos toisenkin venytellä pennosiani saadakseni ne riittämään. Täyshoitoa ei voinut ajatellakaan, vaan täytyi pysyä »omissa ruoissansa». Kotoa sitä tosin joskus lähetettiin avuksi, mutta hyväpä se oli ruokahalukin siihen aikaan, ja vaatteetkin kuluivat nopeasti. Muuten kuului välipuheeseen kolmen vuoden oppiaika, jonka kuluttua tuli »ulosoppineeksi», mutta ei suinkaan taituriksi, sillä sen jälkeen oli vielä työskenneltävä 3/4 laskulla, jonka jälkeen vasta pääsi taituriksi. Sitoumuksia noudatettiin niin tarkasti, että kun eräs oppitoverini jostakin syystä — en enää muista mistä — karkasi painosta, hänet tuotiin takaisin kruunun kyydillä naapuripitäjästä. Työssä oli pysyttävä! [...]

Työpäivä alkoi klo 7 aamulla ja päättyi klo 8 illalla, välillä kahden tunnin ruoka-aika. Riemu oli keväisin suuri, kun ei enää tarvinnut sytyttää lamppuja, vaan pääsi kevään ihanuudesta nauttimaan ...

Kun sitten nuo kolme vuotta ohvat kuluneet umpeen, ja pojasta tullut »ulosoppinut» sekä päässyt 3/4 laskulle, kyllä sitä silloin huomasi osaavansa latoa paljon nopeammin kuin oppilasaikanaan. Eipä edes tehnyt enää mieli pistäytyä »ulkonakaan» niin usein kuin ennen ja siitä kuulemaan faktorin pistopuheita. Ansiokin nousi sen mukaan.

Neljännen vuoden kuluttua umpeen sitä tietysti tahtoi päästä täydelle laskulle, mutta siihen ei faktori suostunut vaan väitti, ettei 16-vuotiaana vielä taituriksi kelpaa. Ei auttanut muu kuin vaatia kokeilua ja vedota toisten taitureiden arvosteluun. Pari rommipulloa ja omasta mielestä hyvinkin hyvästi suoritettu pääsylipputyö auttoi siitäkin pulmasta, ja kun vielä lupasin pitää taiturikestitkin, niin jopa innostui faktorikin. Kestit pidettiinkin sitten, ja siinä oli läsnä myöskin toisen, myöhemmin perustetun painon faktori ja painaja (Johansson ja Nordberg). Niin oli mies sitten julistettu »taituriksi», ei kirjatyöntekijäksi, ja oppilaita kiellettiin enää sen perästä sinuttelemasta moista herraa. Herraksipa sitä silloin tunsikin itsensä.

Pamaus tallissa

Lääninagnomi Alfred Vilhelm Sjöströmin Wilho-pojasta kasvoi taidemaalari. Kuvansa löysin Suomen Kuvalehdestä 16/1923. Samannäköisenä Sjöström muisteli lapsuuttaan 1870- ja 80-lukujen vaihteessa Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuun Uutta kylvöä 1922:

Lapsuuteni asuin lisalmen kauppalassa, jossa isälläni oli talo. Paitsi päärakennusta kuului siihen talli- ja navettarakennus, sillä meillä oli omat lehmät ja hevoset, niinkuin ainakin pikkukaupunkilaisilla. Navettaan ja talliin me lapset usein juoksimme ja vietimme siellä monet hauskat hetket. 

Siellä myöskin kuuntelimmc satuja ja kummitusjuttuja, joita Mari lehmiä lypsäessään kertoili. Me lapset niihin lujasti uskoimme, niinkuin Mari itsekin, mutta olipa yksi, joka näille jutuille naureskeli ja se oli Pekka-renki. Hän ei kummituksiin uskonut eikä pimeässä pelännyt. Eräänä iltana Mari taas kertoi, kuinka tallinyliscllä kummittelee, miten siellä pimeän tultua ryskää ja paukkaa, niin ettei hän tahdo uskaltaa navetassakaan liikkua, saati sitten lähteä ylisille heiniä pudottamaan. Pekka sanoi vaan, ettei hän naisväen turhia kummituksia pelkää ja sydänyönä hän sieltä hevoselle heinät pudottaa.

 

Tämän kuultuani päätin millä mahdilla tahansa saada Pekan säikähtämään ja pelkäämään yliluonnollisia. Odotin otollista hetkeä. Sattuipa eräänä iltana isä olemaan poissa kotoa; nyt oli mielestäni hetki tullut. Pekka istui kyökissä Marin kanssa jutellen ja tiesin hänen kohta menevän hevosta ruokkimaan. Menin isän huoneeseen, nousin tuolille ja otin seinältä isän kaksipiippuisen haulikon. Vähän polveni vapisivat, sillä ankarasti oli minua kielletty pyssyyn koskemasta. Tiesin, ettei se ollut ladattu ja siksi otin pöytälaatikosta kaksi panosta taskuuni. Juoksin kenenkään tietämättä tallin ylisille, latasin siellä pyssyn ja asetuin nurkkaan odottamaan piippu kattoon tähdättynä.

 

Tähän asti oli jännitys pitänyt rohkeuttani yllä, mutta nyt siinä pimeässä kyyköttäessäni alkoi sydänalaani kääntää. Kaikki Marin jutut tulivat mieleeni ja ummistin silmäni, etten mitään näkisi. Samassa kuulin Pekan askeleet alhaalta tallista ja kohta nousi hän portaita ylisille. Varovasti hän haparoi pimeässä ja kumartui heiniä ottamaan. Samassa minä laukasin molemmat piiput yht'aikaa. Kamala pamaus kuului, koko ylinen välähti valkoiseksi. Pekka ryömi nelinkontin rappusaukolle ja kuulin hänen harvalleen ääntelevän ui, ui, ui. Vaikea oli minun pysyä paikoillani ja odottaa, kunnes Pekka ehtisi pois tallista. Kun kaikki jälleen hiljeni, hiivin toisia rappusia navettaan ja sitten sisään.

 

Vein pyssyn paikoilleen ja menin kyökkiin Pekkaa odottamaan. Kauan hän viipyikin ja kun hän vihdoin tuli, ei hän ollut mistään tietävinään, söi vain tavallista hiljaisempana illallisensa ja meni maata. Kovasti olin harmissani, kun ei Pekka tapauksesta kenellekään maininnut, vaan kävi niinkuin ennenkin yöheinät hevoselle pudottamassa ja naureskeli entiseen tapaansa Marin kummitusjutuille, mitä sitten lieneekään mielessään uskonut. Minäkään en uskaltanut hiiskua asiasta, sillä pelkäsin saavani ankaran rangaistuksen pyssyn käyttämisestä. Vasta aikamiehenä kerroin isälle tapahtumasta, mutta Pekan ja minun välit jäivät ainaiseksi selvittämättä.

Muistojen ja ansioluettelon ero

 

Kirjassa Muistikuvia I (1945) julkaistiin Jaakko Forsmanin kirjoitus Kaksi isoisää ja heidän perheensä. Ensimmäisenä sai esittelyn äitinsä isä nimismies Jean Alander.

Hän oli syntynyt v. 1814 Urjalassa tilanvuokraajan poikana ja oli saanut jonkin verran koulusivistystä. Ukko itse kertoi, että puuttui muka vain 17 "plootua", jotta hän olisi voinut jatkaa opintojaan ja tulla papiksi. [...] En tiedä, mitä tietä kulkien hän sitten verraten nuorena noin v:n 1840 paikkeilla pääsi Hämeenkyrön nimismieheksi pysyen tässä virassa 1880-luvulle asti.

Kurkkaus Geniin kertoo Alanderin elämän alusta jo enemmän. Isänsä oli Urjalassa Allin rusthollari vuodet 1811-1827 ja tilan myytyään muutti perheineen Hämeenkyröön. Sen rippikirjassa (1823-30 s. 93) Jean (eli arkisemmin Johan) on merkitty koululaiseksi (scholaris). Rippikirjoja seuraten isä on pian itsellinen, joten "tilanvuokraaja" johtaa ajatukset väärään suuntaan.

Kiitos Googlen Jeanin koulutuksesta ja uran alkuun pääsystä saadaan lisää tietoa. Haku nimittäin tarttui Kansallisarkiston digitoimaan ansioluetteloon. Siitä selviää, että Jean käynyt Hämeenlinnan triviaalikoulua. Sitten hän oli "seurannut tuomaria käräjillä" (jonkinlaisena apulaisena?) ja sai ensimmäisen varsinaisen paikan ylimääräisenä kanslistina Turun maaherran luona kesäkuussa 1836. Ilmeisesti hän oli tehnyt hyvän vaikutuksen, sillä jo maaliskuussa 1838 Jean sai nimityksen Ruoveden nimismieheksi. Nimitys Hämeenkyröön tehtiin tammikuussa 1841. Tyttärenpoika ei tainnut tietää tai muistaa, että Jean Alander sai heinäkuussa 1857 pronssisen muistomitalin Krimin sodan takia.

Mutta kirkonkirjat ja ansioluettelo, eivät voi kertoa sitä mitä muistot:

Oikeastaan ukko Jean kuitenkin oli hyväntahtoinen ja ennen kaikkea vieraanvarainen mies. Tuttavat, jotka kulkivat Aspnäsin ohi, harvoin malttoivat olla poikkeamatta tähän taloon, jonka isäntä aina ystävällisellä hymyllä otti vieraansa vastaan. Rikkautta ja ylellisyyttä ei talossa näkynyt, mutta siellä oli aina vuode vieraan käytettävissä ja hyvää ruokaa runsaasti. Muuten tähän aikaan elettiin niin sanoakseni paraimmassa "totikaudessa". Ei ainoastaan vieraille tarjottu totia, isäntä itse joi joka ilta määrätyt totilasinsa. Tavallisesta yksinkertaisuudesta olivat poikkeuksena vain parina, kolmena merkkipäivänä pidetyt kemut, joissa pöydät notkuivat ruoista ja juomista. 

(Yllätyksekseni Forsmanin tieto isoäidistään "Karin Eklund, muistaakseni luutnantintytär Uudestakaupungista. Hänen sukunsa oli tietääkseni peräisin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta." pitää ainakin alkupuolelta Kalannin kastelistojen perusteella paikkansa. 

Pari kirkonkirjaa tarkistaen Karinin äiti oli syntynyt 10.5.1783 Vehmaalla rushollarin tyttäreksi. Isä Carl Gustaf Eklund oli syntynyt vuonna 1775. Wirilanderin virkataloluettelon perusteella hän oli tullut Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoonan varusmestariksi alkuvuodesta 1802 ja näin päätynyt asumaan Kalannin Paulahden Vapolaa, joka oli virkatalonsa. Miten hän hyppäsi luutnantiksi Suomen sodan jälkeen on mysteeri samoin kuin taustansa. Kalannin rippikirjan mukaan hän tuli Vehmaalta.)

Röykkiöhaudan purkaja

Ernst Lampénin kirjaan Meiltä ja muualta (1919) sisältyy Särkisalon (Finby) esittely esihistoriaa myöten. 

Finbyssä tavataan kumminkin asutusta jo kolmetuhatta vuotta sitten. Sitä todistavat useat pronssikauden »jätinhaudat», jotka vieläkin koristavat korkeimpia vuorenhuippujamme. Heillä oli hyvä olla täällä Finbyssä näillä jättiläisillä. Heillä oli kapeita vesiä missä melailla vaappuvilla ruuhillaan, heillä oli kalaa kosolta, oh korkeita kallioita, mistä ruumis savuna kohosi yläilmoihin, kohti kirkasta aurinkoa. Tuntuu niin juhlalliselta, kun tietää seisovansa kumppanin viimeisen leposijan ääressä, kumppanin, joka suurien juhlamenojen vallitessa täällä korkeudessa, kuten juhannuskokko, on vähitellen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi noin 2,400 vuotta sitten. Ja haudalta tämän miehen, jolla oli niin aurinkoinen maailmankatsomus, on kaunein näköala, minkä seutu saattaa tarjota.

[...] Tieteellisesti tutkimattomia ovat nämä monet jätinhaudat Finbyssä. Kaikkia ovat osittain tutkineet uteliaat pojat ja nuorukaiset, jotka kumminkin ovat väsyneet, ennenkuin ovat pohjan saavuttaneet. Mutta eräs hauta on perinpohjin, vaikka epätieteellisesti tutkittu. 

Eräänä kauniina päivänä noin 40 vuotta sitten päättivät muutamat nuoret merikapteenit, Forsström, Uppman, Sandell edustavia nimiä, jotka kuuluvat ikivanhoihin finbyläisiin sukuihin — perinpohjin nuuskia sellaisen jätinhaudan sisustaa. He kokosivat kaikki rippikoulunuorukaiset, jotka sinä keväänä pyrkivät ripille, ja kulettivat heidät sille haudalle, mikä on lähinnä kirkkoa, Finbyn salmen luona sijaitsevan vuorenhuipun korkeimmalla kohdalla. Kapteenit tyhjensivät kunnioittavan maljan vanhan vainajan muistolle, ja rippikoululaiset tekivät työtä hiki hatussa. Vanhalle pakanalle suotiin kunnia saada toinen, vaikkapa myöhäinenkin hautausmeininki, jonka toimeenpanivat kristityt kapteenit ja katkismusta tiukkuvat nuorukaiset. He löysivät vanhuksen hiiltyneitä luita, he löysivät s:n muotoisen pronssisoljen, rahan, pronssilevyn j. n. e. Kapteenit väittävät lähettäneensä esineet Helsinkiin, mutta museomiehet väittävät, ettei mitään sellaisia kokoelmissa ole olemassa. Nykyään on vanhan »Finnin» tomu ja tuhka alttiina kaiken maailman tuulille, hänen koristuksensa ovat riistetyt ja, ikävä kyllä, kadonneet. Mutta hautapaikka on jälellä, ja kivet hujan hajan ympärillä. Sama kohtalo on tosin kohdannut useita muitakin hautoja, mutta monta on vielä koskematontakin. Ennen ei tiedetty mitään kiviröykkiöiden suojelemisesta, arkeologia oli vielä kehdossaan. Kapteenit esiintyivät täysin hyvässä tarkoituksessa.

Ainakin kapteeni Karl Forsström toimi myöhemminkin Särkisalossa hyvässä tarkoituksessa. Lampén kuvaa erityisesti hänen kaivosyritystään, mutta

vaikutuksensa ulottui vielä kaikille muillekin kehityksen aloille. Hän kohotti maanviljelyksen omilla tiloillaan malliksi muille, hän vaikutti naapureihinsa kannustavasti edistysmieliseen suuntaan. Hänestä tuli ennen pitkää saarten valitsematon päämies. Hänen neuvojaan pyydettiin, hänen esimerkkejään seurattiin. Hän hoiti kunnialla kuntansa luottamustoimia, hän kokosi kaikki yksimieliseen toimintaan harvinaisella kyvyllään vallata ihmisten mielet. Hän oli tyyni, vakuuttava puhuja sekä taloudellisissa että valtiollisissa ja sivistyksellisissä kysymyksissä. Uskonnollisesti herkkänä hän ankarasti vaati nuhteetonta järjestystä kunnassaan. Kun hän tarttui kynään ja ajoi asiata, teki hän sen selvyydellä ja johdonmukaisuudella, joka saattoi antaa syytä luuloon, että kynänvartta hoiteli syvästi oppinut mies. Kyvyltään, käytökseltään ja ulkomuodoltaan hän oli synnynnäinen johtaja, Finbyn vapaan perintötalollisen jälkeläinen niin kaukaisilta muinaisajoilta, kuin kirjalliset muistiinpanot voivat ilmaista. 

Eräs ylioppilastalon vahtimestari

Kortesjärven rippikirjassa 1853-1859 Loukolaan (s. 78) on merkitty torppari Erik Johansson Porkholm (s. 7.1.1822) ja vaimonsa Kaisa Jakobsdotter Norrbacka (s. 27.11.1820). Lapsisarjansa keskellä näkyy 25.12.1853 syntynyt poika Erik. Rippikirjassa 1868-1879 (s.88) hänellä on muuttomerkintä Helsinkiin 14.11.1876. Siellä hän käytti sukunimeä Loukola.

Ilmeisesti jokseenkin heti Helsinkiin tultuaan tämä Erik Loukola värväytyi Kaartin pataljoonaan. Näin hänestä tuli

Balkanin yli kämpinyt ja Plevnassa pelottomasti taistellut urho. Hän oli haavoittunutkin, mutta kova onni oli jollakin tavoin ohjannut kuulan sellaiseen paikkaan, että se sekä sanan todellisessa että kuvaannollisessa merkityksessä aina oli Loukolalle arka paikka. Haavasta päättäen olisi luullut, että Loukola olisi kaikin voimin pötkinyt Plevnassa pakoon, mutta niin ei ollut laita. Kyllä hän turkkilaiseen päin ryntäsi, mutta jotakin kimmahdus-, ponnahdustietä luoti lensi siihen paikkaan, mihin lensi. [1]

Sairaalan päällysmiehen muistelmassa on tietoa Loukolan paluusta Suomeen

Siinä annettiin rautatien piletti ja muut kirjat eräälle upseerille, joka lähti meitä viemään, ensin Moskovaan, jossa olin 3 päivää ja sitte Pietariin, jossa piti olla vielä l 1/2 viikkoa eräässä vanhassa Moskovskin kasarmissa muitten sodasta palanneitten kanssa; se aika oli pitkä, kuin ei päässyt lähtemään heti. Sillä ajalla saapui myöskin eräs haavoistaan parantunut suom. kaartilainen Erkki Loukola sinne. Meille annettiin nyt itsellemme rautatien piletti ja kirjat mukaan ja saatettiin Suomen rautatien asemalle, käskyllä mennä seisontapaikkaan ja jättää kirjat päällikölle. Sinne pääsimme 18 päivänä Joulukuuta 1877, viivyttyämme matkalla 7 kuukautta ja 16 päivää. 

 

Jos se tuntui hauskalta päästä niin vaivalliselta matkalta armaan synnnyinmaansa helmaan, jällen tervennä ja raittiina, niin se tuntui vielä paljon juhlallisemmalta, kuin H. Majesteettinsa Keisari lähetti osoittamastani urhoollisuudesta Lovatsin kaupungin valloituksessa Pyhän Yrjön ristin 4:nen luokan sotilaskunniaraerkin, jota en ollut ansainnut enkä odottanut.[2]

Ylioppilaslehti 9/1929

Loukolan tiedetään haavoittuneen Gornyi Dubnjakin taistelussa ja saaneen urhollisuudestaan ylennyksen aliupseeriksi ja Yrjön ristin [3]. Kun hän haki kuulutuksia avioliitolleen Maria Karoliina Oksasen kanssa marraskuussa 1883, tittelinään oli "ent. alaupseeri, portieri" (Helsingin Wiikko-Sanomia 9.11.1883)  Loukola oli valittu Ylioppilastalon kirjaston vahtimestariksi 9.11.1882 [3].

Vaimonsa muisteli myöhemmin sortovuosia, jolloin

Tukholmassa alettiin painattaa salaista kirjallisuutta, jota sitten levitettiin maassamme. Entisenä kaartilaisena Erkki Loukola vihasi ryssää täysin tietoisena vaarasta, joka venäläistyttämistoimenpiteitten kautta uhkasi maatamme. Hänkin ryhtyi sentähden myös salaisen kirjallisuuden levittäjäksi. Tarkoitusta varten hänellä oli Ylioppilastalon kirjastossa erikoinen kaappi, johon hänellä yksinään oli avain. Toisinansa kaappi oli aivan täpösen täynnä erilaista kirjallisuutta. Sitä käytiin häneltä hakemassa. Hyvin usein hän lähetti sitä myös postissa vieden valmiit paketit vaimolleen, joka sitten toimitti ne edelleen, mitään utelematta mieheltään ja tämän mitään kertomatta. Niinpä Erkki Loukola ei milloinkaan sanallakaan maininnut puolisolleen siitä mitenkä kirjallisuus tuotiin Ylioppilastalolle siten suojellakseen tätä mahdollisilta ikävyyksiltä, jos santarmit saisivat asioista vihiä.

Erittäin kuuluisaksi tuli Iston maalaama taulu »Hyökkäys», jota lukemattomina jäljennöksinä levitettiin maassamme. Myös Loukola jakeli näitä jäljennöksiä suuret määrät. Niinpä hänellä saattoi toisinaan olla niitä kymmeniä kappaleita. Osittan säilytti hän niitä Kirjastossa olevassa kaapissaan, mutta usein oli hänellä niitä myös asunnossaan, joka sijaitsi Ylioppilastalon pihalla olevassa matalassa puurakennuksessa. Eräänä päivänä kaksi hienosti puettua ja korkeissa silkkihatuissa olevaa herrasmiestä saapui tänne. Kotona oli ainoastaan vanhin lapsista, tytär Aino, joka silloin oli vielä aivan nuori koulutyttö. Oudot tiedustelivat häneltä Iston tauluja, mutta vanhemmat eivät olleet puhuneet niistä lapsilleen mitään. Epäillen sitäpaitsi miehiä urkkijoiksi, niin lapsi kuin olikin, hän vastasi, että heillä ei ollut kysymyksessä olevia tauluja. Samalla saapui äitikin, Maria Loukola, kotiin. Nyt miehet, jotka puhuivat sujuvasti suomea, tiedustelivat häneltä »Hyökkäyksen» jäljennöksiä sanoen haluavansa ostaa niitä, mutta kun varovaisuussyistä aina käytettiin tunnussanaa ja herrat eivät sitä lausuneet, arvasi Maria heti, että miehet olivat santarmeja tahi myös poliisivakoilijoita. Hän vastasi sentähden, että heillä ei semmoisia ollut, mutta että mielellään kyllä itsekin ostaisi jäljennöksen Iston taulusta, jos herrat voisivat hänelle sen hankkia. Samalla hän myönsi, että hänellä oli kyllä yksi jäljennös ollut, mutta että hän jo aikoja sitten oli lahjoittanut sen eräälle tutulleen Turkuun toivossa, että saisi itselleen ostetuksi uuden. Tässä toiveessaan hän oli kuitenkin pettynyt, mutta ehkäpä herrat tietäisivät neuvoa, mistä niitä olisi saatavissa. Oudot vastasivat kieltävästi ja poistuivat vakuutettuina siitä, että asunnossa ei mitään ollut, mutta olisivatpa he toimittaneet tarkastuksen, olisivat he vierashuoneessa olevan lipaston alta löytäneet 4-5 kappaletta Iston taulun jäljennöksiä, jotka Loukola oli sinne Kirjastosta tuonut. [3]

Ylioppilastalolla Loukola - "karski mies, kantaen pitkiä vakuuttavia viiksiä" - huolehti kirjaston ohella ainakin Ylioppilaskunnan laulajista, joille hän oli "erikoisvahtimestari. Lipun huolehtija matkoilla, lipun, punssi., olut- ja portterikorin, jotka myös kuuluivat asiaan niinä aikoina. Loukolan piti hommata "Pillingeiltä" uusia korttipakkoja yön kuluksi jos jonkinlaisissa majapaikoissa valvottaessa."

Loukola tuli vähitellen vuosikymmenien kuluessa niin yleisesti tunnetuksi henkilöksi, että se häntä vaivasi. Tapasin kerran hänet eräällä kaukaisella maaseutuasemalla. »No, mitasta Loukola täälläpäin maailmaa?» Läksin vain vaihteeksi vähän tännekin päin sydänmaille. Tahtoo olla niin vaikeaa, kun ei missään voi liikkua incognito!» Loukola oli kaikinpuolisesti siivismies ja oli tottunut akateemiseen kielenkäyttöön.[1] 

Hbl 17.3.1929

Vuoden 1918

surullisina päivinä Loukola silloin ainoa sotilas-sivistystä saanut joukossamme -- selvitteli meille sotataitoa ja syvällä suuttumuksella arvosteli isänmaan pettureita sekä lausuili julki järkähtämätöntä luottamusta Suomen suureen nousuun, luottamusta, joka ei voinut olla meihin vaikuttamatta.[4]

Lähteet:

[1] Pikkujuttuja Y. L:n vanhoilta ajoilta. Suomen musiikkilehti 4/1933

[2] Matti Kuula: Henkivartijan muistelmia. Lukemisia Suomen sotamiehille 4-5/1897

[3] Eino I. Parmanen: Isänmaallisia naisiamme. Maria Karoliina Loukola. Lotta-Svärd 17/1932 

[4] Erik Loukola - 40 vuotta ylioppilaskunnan palveluksessa. Ylioppilaslehti 20/1922