Häät keskellä Suomen sotaa (2/2)

Selitettyään aamuisen kohtauksen Euran Isovaheen talossa Carl Ferdinand Nordlund siirtyi maaliskuun loppuun 1808 sijoittuvassa kertomuksessaan kirjassa Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) Köyliön pappilaan, jossa

oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä. [Kyseinen kirkkoherra oli nimeltään Henrik Törnroth ja vaimonsa tähän aikaan oli Sofia Albertina Demoën. Sopivimmassa iässä häävieraiksi olivat tyttäret Charlotta Sophia (s. 1793) ja Albertina Helena (s. 1795)]

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun. Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia. 

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan sulhasen vanhemat olivat Köyliön Kankaanpään rusthollari Thure Thuresson ja Lisa Mattsdotter.]

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla. Nämä kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat. Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan. 

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paistaessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi. Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täyttymys peittää hevoisten päät loimilla.

Mahdollista on, etttä joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle. Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä. 

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät. 

Samaan aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään. Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkuliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja. Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen. [Tarinan ruotsinkielisessä versiossa Hbl:ssä 1.4.1885 lähteneillä kasakoilla tarkoitetaan viimeisiä ohikulkeneita.]

Nuodeneitien täytyi siiis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa. [Euran vihittyjen listan mukaan pappina oli kirkkoherra Arvid Paulin.]

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräysivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi. Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi. 

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkoisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja sattui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varamattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu - sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi. Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.

 Joku Nordlundin tiedonantaja on tainnut kuulua morsiusneitojen joukkoon.

Häät keskellä Suomen sotaa (1/2)

Kun miehittävä armeija vyöryy läpi maan, luulisi arjen ja elämän jotenkin häiriintyvän. Mutta kun katsoo esimerkiksi Euran vihittyjen listaa huomaa 29.3.1808 järjestetyt häät Isovaheessa, sulhasena "Auscultanten uti Höglofs Kongl.Åbo Hofrätt Herr Johan Hellenius" ja morsiamena "Jungfr. Sofia Fredrica Rikström". Aivan tavanomaisiksi ne eivät muodostuneet ja vuonna 1820 syntynyt Carl Ferdinand Nordlund kuuli häistä tarinoita jo lapsena, sillä sukulaisiaan oli ollut niissä vieraina. Kun hän vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti kuvauksen kirjaansa  Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) elossa oli vielä häntä vanhempia muistajia.

Kirkonkirjoja Nordlund ei ilmeisesti tarkistanut ja sijoittaa tapahtuman talveen 1809, mutta kirkonkirjat ja sodan kulku sanovat toista. Olennaista näet oli, että iso joukko venäläistä ratsuväkeä siirtyi Turusta Pohjanmaalle ja ohitti näin Euran ennen Kokemäenjoen ylitystä. Isovaheen rustholli "oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä".

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvän aikaan iltapuolella. Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle. Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana. Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin. Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destilatum'ia jälillä tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kanssapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpaltisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset. Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiiruusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle. Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen? Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätunteinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähtiessään. Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamele, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todennäköisesti häitä ei olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamile.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.  

Römppäviikko ja sen valmistelu

Perniössä asunut Edith Forssman (1856-1928), joka julkaisi kirjoituksensa nimellä Aina, kuvaa kekrin jälkeistä aikaa suomennetussa kertomuksessaan (Naisten ääni 23/1916) seuraavasti:

Maalla oli muuttoaika käsissä, "römppäviikko" kuten kansalla on tapana sanoa. Se onnellinen aika, jolloin palvelijat, ennen uuteen paikkaan astumistaan, ovat pidättäneet itselleen vapaaviikon käydäkseen sukulaisten ja ystävien luona, aika, jolloin kaikki huutokaupat pidetään, naimisliitot sidotaan, ja nuorella irtaimella kansalla yleensä on haaveiluaikansa, ennenkuin työvuosi taas alkaa mennä tasaista menoaan ja kaikki joutuu tavalliseen uraansa. 

Kuuselan muori oli jo viikkomääriä kiertänyt kylää tärkeän näköisenä ja likaisenharmaa sukankudin kädessään, ja etenkin tuntui hänellä olevan paljon tekemistä Pohjantalossa, jonne hän tuontuostakin pisti punertavan nenänpäänsä, emännän harmiksi, joka aavisti pahaa.  

Kuuselan muori oli jo vanhastaan tunnettu siitä, että hän juoksenteli talosta taloon ja koetti houkutella palvelijoita muuttamaan paikkaa kuvailemalla että naapuristossa maksettaisiin enemmän. Jos houkuttelut onnistuivat, toivoi hän itselleen pientä palkkiota, mutta kaikissa tapauksissa puoli tusinaa kuppia kahvia, joka oli hänen vahva tai heikko puolensa — sen mukaan miltä kannalta asian ottaa. 

Hänellä oli myöskin toinen pieni toimi, hän oli nimittäin usein käytetty avioliittojen välittäjä ja moni impi oli hänen uutteran hommansa kautta saanut miehen — hyvän tai huonon ei tässä merkinnyt niinkään paljon. 

Kertomuksessa, jonka nimi on Avioliitot päätetään taivaassa, muori järjesti avioliiton Pohjantalon karjakon ja leskeksi jääneen kalastajan välille. Papin luona käydessään kalastaja  

Westberg otti piipun suustaan ja pyyhki kädellään leukaansa: — Kas kun sitä itse rupeaa käymään vanhaksi niin — Maija on rivakka työihminen ja hyvä soutaan, Pohjantalossa kun harjoitetaan kalanpyyntiä keväisin ja syksyisin.

— Vai niin, mutta kai nyt Westberg myöskin pitää morsiamestaan — arveli pastori, joka oli ihanteiden mies. 

— Kyllä vain, kas hän osaa huolehtia itsestään, ja hänellä on kokonaista kuusi silakkaverkkoa, kaikki melkein uusia, ja Westberg kohotti voitonriemuisesti päätään ja räpähytti viekkaasti silmää harmaiden silmäripsien alla, joka merkitsi niin paljon kuin: "Olen yhtä viisas kuin vanhakin." 

Kuva: Tuulispää 24-26/1921 

Avioliiton ikärajat, jälkikirjoitus

Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Keskiviikkona julkaisemaani tekstiin Avioliiton ikärajat 1700-luvulla sain Petra Vairimaalta erinomaisen kommentin

Tästä kirjoituksesta heräsi kysymys. Milloin lainsäädäntö muuttui siten, että avioliittoon liittyvät lait ja pykälät alkoivat koskea kaikkia säätyyn ja omistukseen katsomatta?

Niinpä niin. Oli (taas kerran) lukeminen ja kontekstualisointi jäänyt meikäläiseltä puolitiehen. Lainaamastani artikkelista kun olisi sopinut ottaa esiin se, että selostetut säädynmukaiset poikkeukset miehille olivat edelleen voimassa vuonna 1915! Ja oli tullut lisääkin erityisryhmiä, sillä tammikuun 1. päivä 1902 tuli voimaan asetus, joka määräsi, ettei yksikään upseeri saanut mennä naimisiin ennen 25:ttä ikävuottaan (US 21.4.1901).

Mahdollisuus lainsäädännön yhtenäistämiseen olisi ollut vuonna 1911, jolloin keisarillisella asetuksella naisten avioitumisen alaikäraja nostettiin 15:stä vuodesta 17:ään. Korotuksen oli ottanut esiin jo vuonna 1886 juuri perustettu Suomen naisyhdistys eli hidasta oli muutoksen teko (US 18.3.1886).

Kun avioliittolaki vihdoin 1920-luvun lopussa kirjoitettiin kokonaan uusiksi, en sanomalehtiin nostetusta eduskuntakeskustelusta löytänyt mainintoja miesten ammattiryhmien erittelystä. Asetukset oli joko jo kumottu tai ne kumoutuivat uudella lailla vuonna 1930. Eduskuntakeskustelun kohdentuminen ja laatu kiinnitti myös aikalaisten huomion:

Tärkeä pykälä toisensa jälkeen käytiin läpi ukkojen niihin puuttumatta. Katsoivat varmaan niiden menevän yli ymmärryksensä ja luottivat viisaiden ja oppineiden tekemiin ehdotuksiin. Mutta oli kysymysten joukossa kuitenkin yksi, jota ukot katsoivat ymmärtävänsä ja varmaan oikein persoonallisten kokemusten perusteella. Se oli kysymys naisen avioliittoiän korottamisesta. (US 3.3.1929)

Maalaisliiton Torppa, eduskunnan ikäpresidentti, oli myös sitä mieltä, että ikärajaa ei saisi korottaa. Sanoi tuntevansa esimerkin, jossa nainen on mennyt 15-vuotiaana avioliittoon, elänyt 90-vuotiaaksi ja kasvattanut joukon lapsia m.m. pojan, josta on tullut pappi. Toisenkin esimerkin hän tunsi. Nainen oli tässä esimerkissä naimisiin mennessään 20-vuotias. Seuraus oli, että lapsia ei tullut yhtään eikä avioliittokaan ollut onnellinen.
Edustajat hiukan hymyilivät näille esimerkeille, mutta Torppa itse piti niitä ilmeisesti hyvinkin todistusvoimaisina. (SK 23.2.1929)

Ja niin sitten pidettiin naisten raja 17 vuodessa: "Avioliittoon ei saa mennä mies, ennenkuin on kahdeksantoista eikä nainen ennenkuin on seitsemäntoista vuotta täyttänyt, ellei tasavallan presidentti ole antanut siihen lupaa.".

Vuonna 1987: "Avioliittoon ei saa mennä alle kahdeksantoistavuotias. Oikeusministeriö voi kuitenkin erityisistä syistä antaa kahdeksaatoista vuotta nuoremmalle luvan mennä avioliittoon. Ennen asian ratkaisemista luvanhakijan huoltajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jos hänen olinpaikkansa voidaan kohtuullisin toimenpitein selvittää.".

Ja ikärajan joustothan poistuivat laista vasta 1.6.2019.

Avioliiton ikärajat 1700-luvulla

Sukututkijoiden keskustelufoorumeilla on vuosien varrella tietenkin kysytty ja vastattu moneen kertaan avioliiton alaikärajaan, mutta en muista koskaan nähneeni niin perusteellista esitystä kuin lehdessä Aika 9/1915. Se kuitenkin rajoittuu miehiin, joten jää hieman täydennettävää.

Miehen naimaikää koskeva pääsääntö on 1734 vuoden lain Naimiskaaren 1 1. 6 §:ssä, jossa säädetään, että mies ei saa mennä avioliittoon ennenkuin on täyttänyt yksikolmatta vuotta, jollei kuningas katso kohtuulliseksi siihen lupaa antaa.

Pykälä kuuluu "Mies eli waimo ei mahda awioskäskyyn itzens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja" Eli naisen pitää olla 15 vuotta täyttänyt eikä tässä tahtunut muutosta ennen 1900-lukua. Ainakaan tarinan mukaan 14-vuotias neito ei avioliittoa saanut solmittua.

Tästä säännöksestä myönnettiin kuitenkin pian sen säätämisen jälkeen poikkeuksia. Niinpä "luku- ja kristillisyydentaidon sekä jumalisuuden harjoitusten edistämiseksi" myönnettiin kuninkaallisessa kirjeessä helmikuun 15 p:ltä 1745 Lapin miehelle oikeus mennä naimisiin 17 vuotta täytettyään, jos hän oli "oppinut välttävästi lukemaan kirjaa ja käsittämään tarpeellisimmat kristinopin kappaleet".

Gabriella Nordinin väitöskirjasta Äktenskap i Sápmi: Giftermålsmönster och etnisk komplexitet i kolonisationens tidevarv, 1722-1895 selviää, että alkuperäinen ilmaisu oli lapp-yngling. Nordin on kerännyt Pohjois-Ruotsin avioliitoista osapuolten iät ja vuodesta 1746 noin 5-6% sulhasista oli alle 21-vuotias solmiessaan ensimmäistä avioliittoaan.

Kun kuninkaalle kävi ylen rasittavaksi käsitellä yhteisen kansan hakemuksia naimisiin pääsemisestä ennen laissa määrättyä ikää, säädettiin asetuksessa maaliskuun 18 p:ltä 1748, että rahvaan hakemukset saada mennä avioliittoon ennen laissa määrätyn ijän täyttämistä olivat ilmoitettavat kihlakunnanoikeuksissa, joiden tuli ne heti samoissa käräjissä päättää sillä tavalla, että sellaisia avioliittoja ei saanut kieltää silloin kun Suomessa asuva alaikäinen oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja hänellä myöskin oli jokin tilanosa tahi torpanpaikka viljeltävänään ja asuttavanaan.

Kun valtiosäädyt pyysivät lisähelpoitusta alaikäisten naimisiin menemisen suhteen, niin selitti kuningas asetuksella joulukuun 8 p:ltä 1756, että alaikäisten avioliitot ovat, ilman edelläkäypää tutkimusta kihlakunnanoikeudessa, sallittavat, kun nuorukainen on täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja on jossakin vakinaisessa vuosipalveluksessa taikka harjoittaa käsityötä tai muuta ammattia.

Käytännön ongelmista

Mainittujen meillä vielä voimassa olevien asetusten tulkinta on käytännössä johtanut varsin ristiriitaisiin tuloksiin. 1748 v. asetus on selvä siinä kohden, että se koskee vain rahvaan nuorukaisia, joten sen määräyksien ulkopuolelle jäävät kaikki kaupunkilaiset sekä n. s. säätyläiset maalla. 1756 v. asetuksen ovat toiset katsoneet poistavan vain ne 1748 v. asetuksen määräykset, joiden mukaan avioliittoon pääsemisen edellytyksenä oli tilanosan tahi torpanpaikan viljeleminen ja asuminen sekä kihlakunnanoikeuden suostumus, kun taas toiset ovat katsoneet asetuksen määräysten ulottuvan kaupunkilaisiinkin ja säätyläisiin maalla. Tätä jälkimäistä tulkintaa vastaan on; varsinkin lakimiesten taholta huomautettu, että laissa lausuttu sääntö miehen naimaijästä sen mukaan olisi menettänyt kaiken merkityksensä ja väitetty, ettei sellaista ole tarkoitettukaan, koska NK 1 1. 6 § edelleen jätettiin muuttamattomana voimaansa.

Tosiasia kuitenkin on, että sangen useissa seurakunnissa on 1756 v. asetusta sovellutettu kaupunkilaisiin, vieläpä muutamissa seurakunnissa säätyläishenkilöihinkin. 1756 v. asetuksen määräystä vakinaisesta vuosipalveluksesta on myös tulkittu eri tavalla. Toisinaan on avioliittoon pyrkivältä nuorukaiselta vaadittu todistus, että hän on sitoutunut vuosipalvelukseen aina 21 ikään asti, mutta on toisaalta, taaskin lakimiesten taholta, esitetty, että ehto täytetään, kunhan vain nuorukainen kuulutusta otettaessa on vuosipalveluksessa. Joskus lienee käytännössä menty niinkin pitkälle, että kaupunkilaisnuorukaiset ovat lyhyeksi aikaa muuttaneet maalle ja hankkineet todistuksen vuosipalvelukseen sitoutumisesta, mutta sitten heti avioliiton päättämisen jälkeen siirtyneet takaisin kaupunkiin. Käsityön ja ammatin harjoittajalla taas ovat toiset ymmärtäneet itsenäistä käsityöläistä, toiset taas ovat lukeneet tähän luokkaan kuuluviksi kaikki kättensä työstä elävät, kunhan he vain eivät ole irtolaisasetuksen alaisia.

Kuva Välskärin kertomusten kuvitusta.

Tajusin vasta julkaisun jälkeen jutun jääneen kesken. Kirjoitin jälkikirjoituksen.

14-vuotias, jolla oli kaksi kosijaa

Oulussa oli kauppias Michael Schulinilla 1760-luvun lopussa haluttua kauppatavaraa eli vuonna 1755 syntynyt tyttärensä Helena. Hänellä oli ainakin kaksi kosijaa, joista armon joko Helenan, isänsä tai leskeksi vuonna 1769 jääneen äitinsä silmissä sai oululainen kauppias Zachris Franzén, joka oli Helenaa 11 vuotta vanhempi.

Jos mies tahto awioskäskyä raketa; nijn hänen pitä pyytämän pijcaa hänen naittajaldans, ja ei wäkiwallalla ottaman, eli salaisesti tygöns haucutteleman. Isä on tyttärens naittaja, ja äiti mahta sijhen neuwoo andaa. Jos Isä on cuollut; nijn on äiti lähimmäisten suculaisten neuwon canssa. (1734 laki. Naimisen kaari I luku, 1. & 2. §)

Häitä alettiin järjestämään. Morsian oli puettuna ja vieraatkin tulossa kun selvisi, ettei pappi suostuisi paria vihkimään. Toinen suhlasehdokas kun oli käynyt huomauttamasta laista, jonka mukaan morsiamen pitäisi olla vähintään 15-vuotias.

Mies eli waimo ei mahda awioskäskyyn itzens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja waimo wijsitoistakymmendä wuotta; ellei Cuningas löydä cohtullisexi, sijhen lupaa andaa. (1734 laki. Naimisen kaari I luku, 6.§)

Jos Pappi wihki ne, jotca ei mahda awioskäskyä raketa; nijn olcon wihkiminen mitätöin, ja hän Papinwircaans paitzi. Nijsä tapauxisa, cuin luwattoman secannuxen ricos kieltty on hengellisen rangaistuxen haastolla, kärsikön myös Pappi sijnä siwusa neljäntoistakymmenen päiwän fangeuden wedellä ja leiwällä. (1734 laki. Naimisen kaari II luku, 12.§)

Tilanne pelastettiin muuttamalla tilaisuus tavallista juhlavammaksi kihlaukseksi. Vihkiminen tapahtui Helenan seuraavana syntymäpäivänä.

Näin kerrottiin runoilija Frans Mikael Frantzenin vanhemmista. Versioita, joista osassa Helenasta on tehty vielä vuotta nuorempi, löytyy useita digitoiduista lehdistä ja Franzenin runojenkin esipuheesta. Häiden päivämäärää ei voi kirkonkirjoista vahvistaa, mutta vuosi oli 1770 Franzénin kirkontileihin merkityn maksun perusteella.  Parin esikoisen Frans Mikaelin syntyessä 9.2.1772 Helena oli (jo) 16 vuotta ja 4 kuukautta vanha.

Kuva Anders Pålssonin maalauksesta vuodelta 1818 Metropolitan Art Museumin kokoelmista.

Miten nuorimies vihille saatiin

Mikko Ilkka jakoi vuoden 1915 Joululehdessä Satakunnan kodeille julkaistussa jutussaan Sota-Eppu ala-otsikon mukaisesti "Muistoja Kankaanpään kappalaisesta Isak Efraim Hällsténistä". Yksi aihelmista vuosina 1824-1847 Kankaanpäässä olleesta papista kuuluu näin:

Muuan palvelustyttö tuli kerran valittamaan pastorille, että hän on äidiksi tulemaisillaan ja että hänen sulhasensa oli hänelle kylmennyt sekä seurusteli toisten kylän tyttöjen kanssa hänestä välittämättä, Pastori kutsui silloin pojan kotiinsa ja vaati, että hänen on mentävä tytön kanssa kristilliseen avioliittoon. Mutta poikapa ei siihen suostuinutkaan. Pastori koetti ensin sanan voimalla häntä pakottaa, vaan kun ei siitä ollut apua, antoi hän pojalle oikein perinpohjaisen selkäsaunan. Mutta kun poika ei sittenkään luvannut tytöstä huolia, niin talutti pappi pojan kirkon eteiseen ja pani siellä hänet istumaan jalkapuuhun. 

Kun poika oli päivän istunut jalkapuussa, meni pastori illalla kirkon eteisen ovelle, raotti sitä vähän ja kysyi: "Suostutko menemään vihille, vai jätänkö sinut tänne yöksi menninkäisten kuritettavaksi?" 

"Suostun, suostun vaikka mihin, kun täältä pääsen," kuului surkea vastaus. 

Pastori päästi pojan jalkapuusta, mutta eipä hän kuitenkaan häntä vielä ilman muuta ulos laskenut. Hyvin kovakouraisesti tarttui hän nuorenmiehen niskaan ja talutti hänet kirkon alttarille, jossa hän pakotti pojan kaksi sormea raamatulla pyhästi lupaamaan, että hänet viettelemänsä tytön kanssa seuraavana sunnuntaina kuuluutetaan avioliittoon. Niinpä sitten tapahtuikin ja "hyvä aviopari siitä tulikin," kertoi muuan vanha mies, joka näitä asioita minulle 15 vuotta takaperin jutteli.

Kuva ote Kyläkirjaston kuvalehden 2/1915 kuvituksesta 

Pidettiinkö häitä paaston aikaan?

Petter Sund -käsikirjoitusta läpilukiessa häidensä päivämäärästä 16.3.1681 heräsi kysymys. Pidettiinkö paaston aikaan tavallisesti häitä, kun 1800-luvulla paheksuttiin sen aikana tanssimista?

Koska päivät muuttuvat vuosittain, mitään kovin automaagista analyysitapaa en keksi. Ja jotta dataa on enemmän pitää hypätä 1700-luvun puolelle. Valitsin sieltä 5 vuotta, joille almanakoista ähelsin esiin paaston alku- ja loppupäivät (46 vrk), sitä edeltävän 23 päivän jakson ja pääsiäispyhien jälkeisen 23 päivän jakson. Näillä tein haun Hiskin vihittyihin yli kaikkien seurakuntien ja poimin tulossivun pohjalta kokonaislukumäärän. Siihen tuli mukaan vihkipäiviä, joista oli muistissa vain vuosi tai päivämäärän formaatissa jotain mömmöä. Näiden määrän selvitin hakemalla kustakin vuodesta "päivämäärän" 31. helmikuuta ja vähensin sen edellisistä luvuista.

Näyttäisi silmämääräisesti (ja tilastollinen merkittävyyshän ei historiantutkimukseen perinteisesti kuulu) siltä, että paaston aikaa ei ole täydellisesti vältelty, mutta edeltävä jakso (johon sisältyy laskiainen) on huomattavasti suositumpi. Yksi selittävä tekijä vähenevälle trendille voisi olla ruokavarastojen tyhjentyminen, mutta kolmessa tutkitussa vuodessa trendi kääntyy paaston jälkeen.

Auttaako lisädata ja uusi esitystapa?

Suhteutin häiden määrän niin, että 100% on häiden määrä paastoa edeltävänä 23 päivänä. Edelleen silmämääräisesti tarkasteltuna on tavallista, että häitä pidetään paaston aikaan huomattavasti vähemmän kuin sitä ennen. Mutta nyt tarkastelussa olevien 11 vuoden joukossa on vain neljä, joissa määrä ponnahtaa paaston jälkeen suuremmaksi, joten en saa vahvistusta siihen, että nimenomaan paaston aikaa vältettäisiin.

Tarkastelin myös Helsingin häitä 1680-luvun alussa ja totesin niiden painottuvan vahvasti loppuvuoteen. Petterin paaston ajan häät olivat siis tässä mielessä poikkeukselliset, mutta eivät 1700-luvun lukujen perusteella erityisen kummalliset eli esimerkiksi ajolähtöä indikoivat.

Huomioita häistä vuosilta 1839 ja 1840

Topelius mainitsee päiväkirjassaan (Kootut teokset XIII, 1932) häitä, joiden kaikki tavat eivät ole minulle tuttuja. Kuten kaupunkihäiden kuokkavieraat.

 "On Sundmanin ja Marie Bergerin häät. - Hienot huoneet ovat täynnä hienoa väkeä. Mutta eteisessä tungeksii sekalaista seurakuntaa - ja rahvaan joukossa myöskin kunniallisia ihmisiä vaipat kasvoille vedettyinä - jotkut laittautuneina tuntemattomaksi peruukkiin y.m. - Ja morsian näyttäytyy eläköön-huutojen kaikuessa - vaaleanpunaisessa silkkipuvussa - iloisena, onnellisena, kevytmielisenä, entistä kauniimpana. Toisella puolella loistaa Emelie Lidqvist, toisella puolella Evelina Kåhlman, molemmilla käsissään uhkeat kynttilänjalat, molemmat valkeita, hoikkia, sieviä."

Jatkon perusteella ylioppilas Topelius oli 26.9.1839 eteisessä eikä "hienoissa huoneissa".

Matkallaan Uudestakaarlepyystä Helsinkiin Topelius on 4.7.1840 todennut

Simonsin M-talossa näimme vielä suurien häiden jälkiä - 180 kutsuvierasta ja tanssia Keskiviikosta Lauantaihin - vielä surisi polska sittenkun kaikki ihanuus tunti sitten oli otettu pois seiniltä. Sulhanen - "kyllä hänellä jo on vuosia" - oli 20-vuotias - morsian 18 - kaunis ja rakastettava nuorikko, melkein pelkkä lapsi. Kukapa ihmetteli, että hän oli kalpea ja senvuoksi vieläkin kiintoisampi), kun tiesi hänen kantaneen morsiusasua 39 tuntia ja tanssineen niin päättömästi kuin on tavallista, sekä akkojen että tyttöjen kanssa - jollei otetakaan huomioon 3 yön valvomista - ja 20-vuotiaan sulhasen suudelmia - mitkä kaikki seikat kalventavat, ja viimeksimainittu kaikkein enimmin. Se oli kiinnostavaa kaikki se.

Annettuihin tietoihin sopii Oravaisissa 1.7.1840 vihityt "Nämnd.m.s. Johan Joh.s. Roukus" ja "Gästg.dr. Anna Gretha Jakobsdr. Simons". Tämä morsian oli syntynyt 26.7.1822 eli 18-vuotias häissään. (Kuva hääparista Pohjanmaalla kirjasta Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists via British Library ja Flickr Commons.) 

Tampereen ohitettuaan Topelius seurueineen oli 9.7.1840

kuokkavieraina talonpoikaishäissä - missä meidät otettiin vastaan vieraanvaraisesti - meidät opastettiin vierashuoneeseen, me töllistelimme morsianta ja sulhasta - kahta kilttiä pyntättyä olentoa, tout comme chez nous - meitä kestittiin siltavoudin ja ent. kaartilaisen soitolla, ja talon isäntä tarjosi meille viinaa, jota kiitollisesti maisteltiin, minkä jälkeen me toivotimme "Jumalan onni ja kaikiä hyviä"

 Näitä häitä vietettiin jossain Onkkalan jälkeisen Ilmolan ja Hämeenlinnan välissä.

Kihlaus Länsi-Suomessa 1600-luvulla

Ystävänpäivän hengessä pyrähdys tuomiokirjakortistoon, jonne on kertynyt monta mainintaa kihlajaisten yhteydessä annetuista lahjoista.

Porilainen Johan Hendersson Skaffar Johan Birkholtzin kamaripiialle Alissa Ivarsdotterille helminauhan (1655). Mies naiselle 3 hametta, yhden vihreän pujoliivin ja 2 röijyä (1679). Mies naiselle hopeasormus ja rahaa (1681). Mies naiselle 2 1/2 riikintaaleria, kullattu sormus, hopearintakoru (1686). Eurajoella sulhanen antoi kullatun hopeasormuksen ja nainen paidan, parin ommeltuja lapasia, parin  sukkia ja kaulaliinan (1689). Huittisissa mies antoi naiselle tupakkaa ja nainen miehelle paidan, parin sukkia ja vanttuita sekä kolme kaulaliinaa (1690). Morsiammelta sulhaselle tupakkaa (1700).

Useimmista korteista puuttuu tieto lahjanantajasta ja -saajasta.

Kihlauksen yhteydessä annettuja lahjoja: hopeavyö (1620), sormus, rahaa ja pari kenkiä (1651), hopealusikka (1652), rahaa (1656), 2 hopealusikkaa (1679), kultasormus ja rahaa (1680),2 sormusta ja rahaa (1685), riikintaalari (1686), kaksi hopeasormus (1688), kaksi hopeasormusta (1688), rahaa, nenäliina ja messinkilusikka (1689), kaksi sormusta ja rahaa (1692), hopeaketju (1692), hopeasolki (1695), iso vanhanaikainen kullattu hopeasormus (1696), sormus ja solki (1699), messinkinen sormus ja kaksi messinkisolkea (1699), kullattu sormus ja solki (1700).

Varsinaista naimakauppaa siis. Tunteet ja tavara saattoivat mennä sekaisinkin. Eurassa mies oli antanut naiselle hopeasormuksen ja kolme kyynärää kangasta. Naisen mukaan kyse oli kihlauksesta ja miehen mielestä maksu palveluksesta (1696).

Lapissa pariskunnalla oli jo yhteinen lapsikin, mutta kihlalahjoista ei oltu päästy sopuun. Nainen oli antanut miehelle kaulaliinan, mutta mies olisi halunnut jakunkin. Itse oli luvannut tynnyrin ruista ja toisen ohraa. Häiden vietosta mies oli todennut "Perkel vihil mene, mut ett minä, saa panna futi futi" (1687).

Mutta jos aikomus oli aito, kihloihin pääsi lainasormuksellakin (1656).

Kihloissa voitiin olla kaksikin vuotta (1688). Yhteen muuttamisesta sai sakon uhan (1689).

Vaikka kihloihin meno oli laillinen sitoumus, saattoi käydä niin, että sulhanen otti ja lähti Tallinnaan (1681), tai päätti kolmen vuoden päästä ettei haluakaan naimisiin (1686). Asiallisesti kihlauksen purku hoidettiin käräjillä (1689).

Mutta jos kihlaus piti ja vihille mentiin, morsianta odotti kruunu.

Ei aina yhtä komea kuin tämä 1600-luvun loppuun tai 1700-luvun alkuun ajoitettu ruotsalainen esimerkki (Historiska museet), mutta arvomateriaalista saattoi olla kyse. Tuomiokirjoissa on maininnat morsiuskranssista Kokemäellä (1640), kullatusta morsiuskranssista Loimaalla (1648), yksityisomistuksessa olevasta morsiuskranssista Ulvilassa (1648), morsiuskranssista Eurassa (1651), hopeisesta morsiuskranssista Loimaalla (1652), hopeisesta morsiuskranssista Eurassa (1680) sekä yksityisomistuksessa olevasta hopeisesta morsiuskranssista, jossa on kulta- ja helmikoristeita Eurassa (1690).

Kotimaasta kuunneltua

Tuore tietokirja "Kuohuvaa historiaa" on saanut radioon seitsemän, kahdenkymmenen kahden ja lähes tunnin pätkät.

SKS:n Juha Nirkko on päässyt Puheen iltapäivään kertomaan kesäkuun ja heinäkuun kansanperinteistä. Ohjelmassa on myös haastateltu Marja Saarenheimoa elämää suurempien muistojen syntymisestä.

Kultakuumeen kolumneja kuuntelin viime vuoden lopulta tähän asti. Otso Kantokorven mainio paikallisidentiteettijuttu taisi olla ennenkin kuultu, mutta kolmannenkin kuuntelun arvoinen samoin kuin hänen mietintänsä maatalouden kuvallisuudesta. Juha Hurme oli esittänyt useita pätkiä Suomen kulttuurihistoriaa: Runeberg, Matti Pohto, ruotsin kieli ja Aleksis Kivi.

Myös Ylen Areenan Arkisto-sarjaa kuuntelin vuosi sitten ja sitten se unohtui. Uusia jaksoja on ilmestynyt ja joukossa oli helmiä.

Esitelmä suomen kielen ensimmäisestä sanakirjasta ei ollut ollenkaan niin kuiva kuin olisi voinut kuvitella. Kirjaa Lexicon Latino-Scondicum en verkosta pikaisesti löytänyt. Vieläkin eloisampi oli muistelma 1900-luvun alun radionkuuntelusta.

Lyyli Himottu Kangasniemeltä antoi menneisyydestä suutarin ja ompelijan tyttären näkökulman. Jacobina Charlotta Munsterhielmin päiväkirjasta poimittiin esiin sata vuotta vanhempia kartanoelämän realiteetteja.

Länsisuomalainen avioliittojen järjestäminen esitettiin (16.6.2014) kolmen haastateltavan (Kiikasta Oskari Valin, Huittisista Mikko Yli-Färkkilä, talousneuvos Otto Setälä) puhemiesvetoiseksi. Puolisoa ei välttämättä nähty ennen avioliittoa?! Vihkisormus usein lainattiin "kun ei sitä siinä kauaa tarvittu".

Taas heräsi himo päästä tarkistamaan olisiko omia sukulaisia tai heidän lähipiiriään haastateltu Yleisradion toimesta. Mutta tuttavieni tiedonantojen perusteella arkiston hyödyntäminen vaatii suhteita ja ohjelmassa Kuuluttajan vieras 11.6.2014 todettiin, että arkisto palvelee Yleisradion työntekijöitä.

Ohjelmasta kävi myös ilmi, että arkistotallenteiden kirjaustiedoissa on epätäydellisyyksiä. Jos Areenan Arkisto-ohjelmien kuvaukset sisältävät kaiken tiedon kyseisistä ohjelmista, niin näin tosiaan on. Turha toivoa hakevansa mitään haastateltavien nimillä ja paikkakunnilla? Voisiko YLE avata näitä pätkiä enemmän ja joukkoistaa niiden metatietojen täydennystä?

(Yleisradion arkisto on eri asia kuin Elävä arkisto, jonka edustaja oli samassa ohjelmassa 29.1.2014.)

Kansaa palvelevaksi arkistoksi esiteltiin Yle Keski-Suomen pätkässä 8.4.2014  sotilaslääketieteen keskusarkisto, josta miehet voivat tilata armeija-aikaisia terveystietojaan. Ne säilytetään arkistossa, kunnes mies 60-vuotias, mutta ohjelmasta ei selvinnyt mitä niille sitten tehdään.

Kuvat: Tuulispää 22.5.1903, Velikulta no 24-25/1903

Lehmistä kummallisiin häihin

Valokuvataiteen museon esille laittamat I. K. Inhan lehmäkuvat jäivät kaivertamaan mieltä. Museo kuittasi sosiaalisessa mediassa, ettei poseeraajien nimiä ole heillä tiedossa. Ei ihmisten, eikä eläinten. Museon omassa tietokannassa Kuka kuvasi on Inhan kohdalla lisätietona työn tilaaja: maataloushallitus.

Nykyaikana tällaista yhteisten varojen käyttöä kommentoitaisiin mediassa, joten siirryin sanomalehtihakuihin. Ne eivät tuottaneet toivottua tulosta, mutta jotain muuta. (Kuten niin usein.) Parissa sanomalehdessä (leike Savo-Karjalasta 2.8.1899) nimittäin mainittiin Inhan kuvien käyttö ulkomaisessa lehdessä "The wide world magazine".

Kiitos digitoinnin, Googlen ja Wikipedian sain kyseisen Kathleen Schlesingerin artikkelin The Quaintest Wedding in the World eteeni alkuperäisessä kontekstissaan. Eli pygmien ja muun eksoottisen joukossa.

Kahdeksan sivun jutussa käydään Vienan hääperinne tarkasti läpi. Arvatenkin toimittajalla (sama kuin 27.6.1862 Irlannissa syntynyt musiikintutkija?) on ollut jonkun muun tekemä selvitys käytettävissään.

Inhan hääkuvista löytyy verkossa paljon enemmän tietoa kuin lehmistä. Valokuvataiteen museo on tehnyt niistä noston, jonka perusteella heillä on ainakin osa setistä kokoelmissaan. Toisaalta verkosta selviää, että "Inha teki maineikkaan Vienan matkansa K. F. Karjalaisen kanssa vuonna 1894."

Inha ja Karjalainen järjestivät Jyvöälahdessa leikkihäät, koska he eivät vaivalloisella valokuvaamisella halunneet häiritä oikeita häämenoja. Inhan mukaan rahvas älykkäästi käsitti leikkihäiden tarkoituksen ja oli sitä kohtaa kaikin puolin suosiollinen. Vielä Virtarannan käydessä Jyvöälahdessa muistivat kyläläiset "ylioppilahien" puuhat. Inhan leikkihäitä on joskus myöhemmin arvosteltu lavastamisesta.
– Se ei merkitse mitään hääkuvien aitouden kannalta. Nimittäin juuri sillä tavalla 1800-luvun karjalaiset häät vietettiin.

Inhan matka mainittiin myös laadukkaan oloisella sivustolla Vienan runokylistä.

Hää-tavoista Hirvensalmessa (loppu)

"Sitte toisena iltana nostellaan onnea toivomalla, ensin sulhainen ja morsian, sitte puhemies viimeksi kaaso, ja jokaisen on nostettua otettava viina puteli ja pikari kätehensä ja annettava viinaa nostajoille ja koko hää-joukolle. — Vasta sen seuraavan yön aamupuoleen, samana aikana, kuin kaksi vuorokautta sitä ennen tuli juohto-väki morsiamen tuonnasta, siitä pois erkenee häävieraat. — Lähtö tapahtuu sillä tavalla, että ensin valjastelee jokainen hevoisensa valmiiksi ja sitte mennään tupaan, jossa orimies taas laulaa värsyn, minkä milloinkin, [...]

Viimeksi otetaan jäähyväiset talon väeltä, kiitetään hyvästi ruokitun vieraita ja sitte lähdetään. Hää-vieraat eli sulhaisen sukulaiset menevät kukin kotihinsa; mutta juohtajat, tahi morsiamen sukulaiset menevät vielä morsiamen kotopaikkaan, jossa sitte vielä syövät ja lepäilevät vähän aikaa. Lepohan sitä silloin onkin tarpeesen, sillä eipähän sitä siellä häissä ollut levosta lukua, kuin siellä valvotaan yöt, päivät.

Kuin nämä tästä kotiinsa lähtevät, niin sitte loppuu viimeinkin ne pitkät, puoli-viikkoiset pidot."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853

Aikanaan totesin, että Mäntyharjulla tapaninpäivä oli yleinen hääpäivä. Mutta kuinka tavanomainen se oli Hirvensalmella? Hiskissä saatavilla olevien vuosien perusteella noin viidennes häistä voitiin pitää jokseenkin edellä esitetyn kaavan mukaan. Ja yhteensä 61% joulukuussa. Marraskuulle osui 8% ja touko-kesäkuuhun 13%.

 

Hää-tavoista Hirvensalmessa (3. joulupäivä)

[Keskiyön tienoilla] "Kokoutaan pöydän ympärille, jossa on toista kyynärätä korkia röykkö leipiä päällettäin ja viinaputeli pikarinensa. Orimies laulaa tässä jonkun lähtö-värsyn morsiamen puolesta. [...]

Sen perästä avaa puhemies kukkaronsa ja kutsuu morsiamen isän ottamaan hintaa tyttärestänsä, antaa sille yhden seteli-rahan, onko se sitte kolmen-, viiden- eli kymmenenki-ruplan seteli, aina arvoa ja varoja myöten. Sitte kutsuu puhemies sen, joka ne uudet naulat heidän vaatteitansa varten tuvan perä-seinälle on tehnyt, joka tulee ja sille antaa puhemies jonkun kopeekan teko-palkaksi. Moniaat maksavat vielä tässä tilaisuudessa juoma-asteiden pesijälle ja juoman kantajallekin jonkun kopeekan niin ikään palkaksi. Sitte ottaa puhemies putelin ja pikarin käteensä, josta antaa mukaan lähtevälle juohto-väelle "piiska-ryypyt." Morsian täll'aikaa leikkelee siitä leipä-röyköstä suuria leipämurikoita kuokka-vieraille, joita on sitä varten, ja muutenki lähtöä katsomaan, kokoontunut puoli tuvallista. Sen tehtyä rapsii puhemies ne naulat seinästä, jossa hänen ja sulhaisen turkit, kintaat ja hatut olivat, pois ja viskata sirittää ne oveen päin, josta niitä joku vanha akka höyhkänä kokoilee ja viskaa uuniin, joka uskotaan kiihoittavan sulhais-poikia kiireemmin tulemaan kosioimaan talossa vielä olevia eli vasta tulevia tyttäriä. Nyt astutaan, puhemies edellä sitte sulhanen, morsian, kaaso ja kaikki juohto-väki pihalle, kukin re'ellensä, jossa hevoiset on jo ennen varustettu valjaihin, ja sulhaisen sekä puhemiehen rekilöillä on ollut lähtötemppuin tekoajalla vahti-mies piiska kädessä, joka ei saa laskea ketään sillaikaa näiden rekilöiden luona käymään. Tätä tehdään sen vuoksi, ettei kukaan "koirahammas" eli "pahansuopa" saisi painajaista panna, jossa tilaisuudessa sitte pitäisi heidän luulonsa jälkeen hyvänki hevoisen uupuvan ja pahimmoillaan ollessa, tokko paikaltansa pois pääsemän! [...]

Jokainen sioitteleiksee rekilöihinsä, ja puhemies lähtee äkkiä, kuin pyssystä ajamaan. Häntä seuraa sulhainen morsiaminensa. Kolmantena ajaa morsiamen vaatteiden ja tavarainvetäjä, ja sitä tehden muut juohtajat sukulaisuutensa jälkeen perättain. — Läksiäis-paikkaan jäävästä joukosta ampua rojauttavat muutamia latinkia lähteneiden jälkeen. — Noin puoli väliin ajettua seisauttaa puhemies hevoisensa, sanoen, milloin valjaansa lauvenneen, milloin saverikkonsa katkenneen, tahi muuta sellaista kamppausta tapahtuneen, josta pyytää juohto-väen ei pahastumaan, ja toiset kuin syyttävät häntä niin huonoilla värkillä ja lekeillä semmoiseen asiaan tulemastansa, täytyy hänen ruveta heitä sovittelemaan putelin kanssa, ja sehän se onki tällä seisautuksella päätarkoituksena. Siinä sitte ryypitään ja lähdetään taas matkustamaan eteen päin. Mutta heittäkäämme nämä nyt kulkemaan tätä viimeistä matkaa ja jouduttaikaamme hää-paikkaan, katsomaan, miten siellä on asiat.

Aamu alkaa tulla ja, jos morsiamen ja sulhaisen kodin väliä on pitkä matka, jo päiväkin valeta, eikä ikään kuulu juohto-väkia tulevaksi. Jo illalla tullut hää-väki on syönyt monta kertaa ja ruoka odottaa tulevia pöydällä, jossa on kuin läksiäis-paikassakin pitkin pöytää monessa kohden korkea läjä kokonaisia leipiä, välillä aina kokonainen palvattu raavas-jalka, voi-lautanen ja kala-kuppi, vieläpä on siellä, täällä, parissa, kolmessa kohdassa viina putelikin joukossa ja sen vierellä vanhuudesta mustunut, harvoin kirkas, hopia pikari. On sitä siinä tavarata pöydän kantaa asti. Puutosta ei näy olevan mistään, kuin tulisi vaan syöjiä.

Ei aikaakaan, kuin jo kuuluu ruoskan roiske ja re'en ratina, ynnä juopuneen juohto-väen rötisevä ääni. Nyt ammutaan talossa taas pari, kolme kertaa, merkiksi, että on havaittu tulevien tulo. Jo ajavat pihaan, riisuvat hevoisiansa; mutta tupaan ei ole kiirettä. Sinne ei uskalla kukaan mennä, ennen kuin puhemies orimiehinensa ja morsius-pari ensin menevät. Tapana on, että joka juohto-väestä ennen heitä menee tupaan, nostetaan tuvan pankolle eli hiilukselle istumaan, jota ei suinkaan pidetä kunniallisena siana. Sitä sitte pilkataan sakoksi ja annetaanpa vielä viina puteli käteen, josta hänen pitää antaa sovinto-ryyppyjä, että pääsee pois siitä siasta.

Tupaan päästyä laulaa orimies jonkun virren värsyn virsikirjasta, mikä näkyy olevan asiaan soveljas; mutta osaavammat, jotka ei orjallisesti pysyttelei virsikirjan värsyjä toimituksissansa lauleskelemassa, laulavat muuta soveljaampaa,[...]

Sitte kysyv isäntä tulijoilta passia, että näkisi, ovatko rehellisiä kulkijoita. Puhemies ottaa povestausa viina-putelin, sanoen sitä passiksi, jonka isäntä ottaa ja lukee kallistamalla huulillensa, ja sanoo heillä olevan puhtaan passin, käskee heidän riisuutumaan ja etsimään siaansa pöydän ympärille. Siinä syödään ja syötyä viedään sulhainen ja morsian erinäiseen huoneesen, jossa niille on tehty tila eli vuode, ja ne pannaan siihen makaamaan. Puhemies lukee siinä ääressä Isämeidän ja Herran siunauksen ja orimies laulaa jonkun virren värsyn. Nämä heitetään sitte sinne makaamaan vähäksi aikaa. Tunnin eli parin perästä menee kaaso vesiastia kädessä ja puhemies sekä orimies makuu-huoneesen "herättämään nukkuneita." Ne nousevat ylös. Morsian pesee muotonsa, kampaa päänsä ja kaaso alkaa "kaasoituksen." Se asettaa morsiamen päähän kättä mahtain ensin pitsistä tehdyn myssy-laidan ja sitte itse myssyn, joka on mustasta eli sinisestä vaatteesta kovan paperi-kopan päälle tehty, näöltänsä, kuin kaalin kuvusta eli kerästä otettu lappu eli lehti; mutta sen takana, niskan puolella on vielä siiven tapaiset hepaleet ja asetettu juuri kuin linnun lento-neuvot. Tämä on nykyisen ajan päävärkki; mutta ennen aikaan, ja joita vielä näkyy vanhoilla akoilla, oli valkoisesta palttinasta tehdyt lakit tavalliset. Näitäkin oli monenlaisia; mutta yleisempiä oli kuitenkin sippu-lakit, jotka oli näöltänsä juuri, kuin tuohesta tehdään vesi-sippu lähteelle. Päälaella, noin puoli nojossa niskaan päin, seisoo sen lakin teräväpäinen huippu ja sen sisään on ensin joka haaralta keräilty kaikki hivukset niskasta ja joka puolelta, lakkiin paraasti sopivaksi sarveksi, kierrättäen nauhalla ympäriinsä, joka hius-sarvi sitte ylläpitää lakin huippua.

Kuin kaaso on saanut morsiamen pään hunnustetuksi, joksi sitä sanotaan sillä, että sitä vanhan aikaista lakkia sanottiin toisella nimellä hunnuksi, astuvat he taas kaikki tupaan, jossa nyt alkaa kaaso-viinain juonti. Näille kaaso-viinoille varustaiksee taas paljon köyhää kansaa ja viina-halusia talollisiakin kylistä. Tässä annetaan jokaiselle "kuokka-miehelle," joka vaan lystää ottaa, ryyppy eli usiampiakin viinaa ja palanen leipää päälle. Kaaso antaa ne omasta puolestansa ja omista varoistansa, luultavasti hyvissä mielissänsä, että on saanut niin korkia-arvoisen nimen ja toimituksen.

Sen perästä istutaan taas pöydän ääreen, jossa nyt on paitsi äsken mainittuja ruokia, myös keitostakin, useimmittain potaatti-lientä, jossa on sian lihaa melkein niin monta murikkata eli palaista, kuin potaatti-lohkojakin. Tätä ruokaa sanotaan hunnustus-ruuvaksi sentähden, että se on ensimäinen hunnustuksen jälkeen. Syötyä jakelee morsian myymiänsä eli antimiansa, joita myös kapioksi sanotaan. Sillä on varustettu jokaiselle sulhaisen likimäiselle sukulaiselle paita, kintaat, pyyhe-riepu ja siteet; toisille etäisimmille sukulaisille antaa hän ainoastansa, mille sukat, mille kintaat j. n. e., että tuskin yksikään sukulainen ilman jää. Anti-paitain luku nousee toisinansa kolmeenkin kymmeneen ja neljättäkin kymmentä, jos on suuri sukuinen sulhainen.

Tässä seuraa kohta huomenlahjain juonti. Puhemies kutsuu ensin sulhaisen sukulaiset "maksamaan saaliitansa ja lahjoittamaan nuorelle parikunnalle rahaa uuden elämän alkamiseksi." Ne panevat muutamia ruplia, vanhoja ruotsin vallan aikuisia vaski-loutuja, hopia-pikaria j. m. s., likeisemmät ja vähemmin etäisemmat sukulaiset. Siinä on myös vieressä toinen kuppi, johon kerätään vaivaisille kopeekoita. Kuin sulhaisen puoli on kaikki panneet panonsa, ruvetaan morsiamen puolelta kiristämään. Morsiamen isän pitää olla ensimäinen mies huomen lahjaa tällä puolella panemassa ja hänen on nyt annettava pois se puhemiehen lähteissä antama hinta-raha ja pantava oikeastaan toinen mukoma luokse. Esimerkiksi, jos puhemies antoi hinta-rahaksi 5 ruplaa, hänen on nyt siihen pantava toinen 5 ruplaa itseltänsä, joten hänen sanotaan panneen 10 ruplaa huomen lahjaksi.

Jokaisen tähän panonsa pantua ja viinaryypyn kuitiksi otettua, luetaan rahat, erittäin sulhaisen, erittäin morsiamen puolen panot ja summa julistetaan hääväelle. Jos summa ei ole paljon suurempi yhdellä, kuin toisellakaan puolella, ruvetaan kiistaamaan uudestaan, kuin muka kumpainenkin puoli tahtoisi summaansa suuremmaksi. Siinä sitte vielä lisätään kopeekka kopeekalta ja se katsotaan häpiaksi sulhaisen puoluelle, jos morsiamen puoli voitolle jääpi, vaan luonnollisena pidetään, jos toisin päin on.

Nyt on jo paraat temput tehty. Se päivä kuluu syödessä ja juodessa. Iltaisella tulee puhemiehen rokka syötäväksi. Sen pitää puhemiehen omasta puolestansa laittaman koko hääväelle, ja taas sitä varten erittäin kokoontuneille kuokka-vieraille kokonainen ruoka-laitos, rokka, leipä, särvin, viina, olut ja kaikki tyyni. Se syödään ja rohistaan kuin ennenkin syöden, juoden seuraava yö ja päivä. Toisissa paikoin nuori väki tanssii aina välillä."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Hää-tavoista Hirvensalmessa (tapaninpäivä)

"Siinä sitte ollaan rohistaan ja pakinoidaan, syödään pari, kolme kertaa koko joukko, että päiväkin alkaa tulla. Nyt hyöritään, pyöritään ja valmistaudaan kirkolle vihille, sieltä tultua istutaan taas joukolla pöydän ääreen, joka tavallisesti on 6 ja 7 kyynärää pitkä, tehty esi-isien aikana suuresta hongasta, että leveyskin on tavallisesti 5 ja 6 korttelia. Jos ollaan "suurta sukua" ja "laajaa lajia," että joukkoa on monet kymmenet henget, jatketaan pöytää vieläkin pitemmäksi toisilla pöydillä, että sovitaan kaikki joukko aina yhtaikaa ruokimaan. Nyt näkyy jo morsianki sulhaisensa vasemmalla vierellä istuvan ja sen vasemmalla puolella on kaaso, ja sulhaisen oikealla puolella on puhemies; mutta vastapäätä, rahilla istuu "orimies," joka aina, sekä ruuvalle ruvetessa ja ruuvalta päästyä, lukee ruoka-luvut, Isämeidän, Herran siunauksen, sekä muutamia ruoka-virren värsyjä, ensin lukemalla, mutta viimeiksi lauletaan, joka ruuvan siunaus ja kiitos kyllä pistää aina pitkälle, erittäinki, jos orimies sattuu olemaan "hyvä kirjamies" ja "sana-seppä," jonka moista siihen myös aina valitaan. Tällepä vielä tahtoo aina läksiäis- ja hää-joukoissa olla kilpailijoita, jotka muka muistavat ulkoa enemmän kirjasta ja jaksavat suuremmalla kulkulla ja paremmalla nuotilla laulaa j. m. m. kuin "sellainen orimies." Tästäpä kinataan ja kamppaillaan enemmittäin koko pito-ajat, että orimiesraiska on toisinansa pahassa pulassa, etenki jos on vähän päässä lukuja ja virsiä, kehno ääni j. n. e. Senpä vuoksi ne, joilla on kykyä, sepittävätkin ihan uusia soveljaita lauluja ja toiset niitä taas opetteleivat toisiltansa, etteivät muka tarvitseisi pelätä toimituksessansa hämmentymistä, joka luettaisiin kehnoudeksi, mutta joka kuitenki usein tapahtuu, koska joku toinen mahtavampi eli muuten vaan suurempi kulkkuinen tarttuu virttä laulaissa laulamaan mahtavammasti ja suuremmasti, kuin orimies voipikaan; mutta kuin orimiehellä on semmoinen virsi käsissä, jota ei kukaan joukosta osaa, saa se sitä yksinänsä hyvästi tahi huonosti vedellä.

Näin menetellään aina ruoka-ajoilla koko pito-ajat ja syödään aina parin, kolmen tunnin perästä uudestaan, kuudesti, seitsemästi, toisinansa usiammastikin vuorokaudessa, vuorotellen "kuivaa-" ja "keitto-ruokaa" Välillä pidetään ahkerasti mustaa hopiaista pikaria käsissä ja syödessäkin sitä monta kertaa välillä kallistellaan, josta juopuva juopuu kyllä pian! Väli-ajoilla nuori väki toisissa paikoissa tanssii talkkuaa, mutta vanhemmat jaarittelemat juttuja ja juopuneet röhisevät. Kaikin puolin eletään juuri niinkuin Korhonen kertoo kaikille tutussa laulussansa: "No miehet, miehet veikkoiset! Näin näitä häitä juodaan j. n. e."

Kuin morsiamen talossa näin on oltu sen vihillä käymäpäivän iltaan myöhään, aletaan poislähtöä tuumailla. Siinä sauna lämmitetään, morsian kylpee, peseiksee ja laittautuu tielle. Syödään "lähtö-rokka," pukeidaan ja hevoisia valjastellaan. Kukon laulun aika (noin kello 12, eli 1 aamua) alkaa tulla; mutta ei siitä vieläkään tielle ur'eta, vaikka puhemies kylla kiirehtii. Nyt on vielä muutamia temppuja tekemättä."

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Hää-tavoista Hirvensalmessa (joulupäivän ilta)

Läksiäiset ja häät pidetään paraastaan Joulun pyhinä ja alotetaan läksiäiset Jouluiltana, jolloin sukulaiset kokontuvat morsiamen taloon. Sulhaiset, kuin tulevat morsian taloon, joka tapahtuu noin puolen yön aikana ensimäisen ja toisen Joulupäivän välillä, ajavat pihaan, niin läksiäisväki, jotka ovat jokainen valveilla, ampuvat pyssyllä muutamia paukauksia ja toiset juoksevat kilvalla sulhaisen ja puhemiehen hevoisia riisumaan, ja josta jotkut puhemiehet pitävät tapana maksaa muutamia kopeekoita riisumapalkkaa, jonka toiveella niitä niin kilvalla riisumaan jouduttaivat. Sitte menevät puhemies, sulhainen ja orimies perättäin tupaan. Hyvää huomenta sanottuansa laulavat jonkun asiaan soveljaan virren värsyn, [...]

Sitte kysyvät isännältä siaansa, jonka isäntä myös lupaa ja sanoo: "Kyllähan juohtajainen siaansa tietää," jonka jälkeen tulijat astuvat täysissä tamineissansa, turkit päällä pöydän taakse, johon jo ennen on ruoka valmistettu. Siinä syövät he vaan kolmen kesken ja syötyänsä laulavat värsyn päälle. Sitte lähtevät kävelykselle ja isäntä ensin, sitte emäntä ja sitä tehden kaikki säädyn jälkeen menevät heitä tervehtimään, kysyen, mistä vieraat matkustavat ja mihin aikovat, johon tulijat vastaavat mistä milloinki tulevansa ja olevansa, pitkät matkat kulkeneensa, jonka vuoksi pyytävät yösiaa levätäksensä. Isäntä lupaa yö-sian, sanoen olevan huoneessa lämmintä vieraankin varaksi. Sitte puhellaan yhtä ja toista leikillistä juttua ajan vietteeksi. — Jotkut ovat jo nykyisemmin ottaneet tavaksi, etteivät tultuansa niin kohdasteen mene ruuvalle, ennenkuin ovat edes riisuneet turkit pois päältänsä ja panneet ne, kuin myös hattunsa ja kintaansa, juuri heidän tarpeeksensa peräseinälle pöydän taakse varustettuihin nauloihin, jonka perästä vasta syövät. Isäntä ei myöskään nykyjään enää jokapaikassa heittäi niin tietämättömäksi ja tuntemattomaksi vieraistansa, kuin äsken sanoimme, vaan ainoasti kyselee, mikä heitä on niin liian kauvan viivyttänyt, että heillä on jo ikäväksi käynyt odottaminen, johon puhemies tavallisesti vetelee syyksi pitkää matkaa, huonoa keliä j. m. s., mikä milloinki soveljaammaksi näkyy.

A. M— n. Suometar 22.4.1853-29.4.1853, jatkuu huomenna.

Häissä kreivin aikaan

Nyky aikana saa jokainen, kellä vaan varat riittävät, käyttää pidoissansa ja muulloinkin jos vaan haluttaa, niin monta ruokalajia ja niin monenlaatuisia juomia, kuin vaan mieli tekee; mitään eroitusta tässä suhteessa enään ei tule kysymykseen ylhäisen ja alhaisen välillä. Alhaisin ammattilainen saa kestiä pidäissään laittaa pöydälleen yhtä monta herkkua ja juomalajia kuin itse kaupungin korkeasti kunnioitettava pormestari tahi joku sen mahtava kauppaneuvos.

Mutta niin ei ole aina ollut asian laita meidänkän maassamme. Seuraava asetus ylellisyyttä vastaan, annettu Turun Raastuvasta Lokakuun 4 p. v. 1648 ja vahvistettu syysk. 19 p. 1649 sen aikaiselta kenralikuvernöriltä, kreivi Pehr Brahelta, sisältää nykyajan ihmisten mielestä hyvin kummallisia sääntöjä, jotka osoittavat, kuinka tarkkaan silloin eroitettiin kaupungin eri säätyluokat toisistaan.

Niin esimerkiksi määrää mainittu asetus, että kaupungin pormestarilla, kun hän piti häitä, oli oikeus kutsua 50 paria, miehia ja vaimoja ja niille valmistaa 9 eri ruokalajia yhtä aikaa sisään kannettaviksi, kuin myös juomia niin monenlaatuisia kuin hän vaan halusi ja varat myönsivät, kuitenkin kohtuullisuutta noudattaen niin ettei sen kautta ylellisyyttä ja vallattomuutta syntyisi. Raatimies sai kutsua 45 paria, miehiä ja vaimoja, ja myös hankkia 9 ruoka-lajia sekä tarjota juotavaksi mitä ulkomaan juomia tahaansa. Ylhäisempi porvari eli kauppias sai kutsua 40 paria ja pitää 9 ruoka-lajia, mutta juomaksi vaan Ranskan ja Espanjan viiniä.

Alhaisempi porvari kuin myös varallisimmat käsityöläiset saivat kutsua 30 paria ja käyttää 7 ruokalajia, mutta ei muita juomia kuin Suomen olutta ja Ranskan viiniä. Kaupungin muut asujamet ja köyhemmät käsityöläiset saivat kutsua 20 paria ja tarjota 5 ruoka-lajia, vaan ei muuta juomaa kuin Suomen olutta. Vierasten luvun määräämisessä ei koskaan otettu lukuun kaupungissa asuvia virkamiehiä, joten he saattoivat kutsuttuina kaikkiin kestiin moittimatta tulla kaupan päällisiksi.

Samassa asetuksessa säätään myös, ettei häät koskaan saaneet kestää yli yhden päivän eikä niissä enemmän kuin kerran syödä sekä että ruoat oli pöydältä korjattavat ennen kello 9 illalla, ja kaikki tämä 40 markan sakon uhalla Samanlaisen sakon uhalla myös kiellettiin porvarityttöjä sekä heidän vertaisiansa koristelemasta itsiänsä "helmivitjoilla ja muilla senlaisilla kalleilla koristuksilla, joidenka käyttämiseen vain ylhäisemmät säätyläiset ovat oikeuetut." Myös kielletään porvarien ja heidävertaistensa häissä käyttämästä "konfekti-sokeria," jota vastaan he tytykööt torttuihin ja muihin leivos-kukkuihin, ja tämä kaikki 40 markan saken uhalla. (Hämäläinen 3.7.1873)

 Vincent van Goghin villiruusut Wikimedia commons via Google art via Van Gogh museum

Huomentuoppi

Kuva George Eastman House, Flickr Commons
Nimimerkki Semmotoinen, Uusi Suometar 16.4.1879:

Huomentuopin juonniksi tavallisesti nimitetään sitä juominkia, jota talonpoikaishäissä juodaan sulhaiselle ja morsiamelle rahoja kerätessä. Tämä — mieleni tekee sanomaan — raakamainen tapa on toki jo sivistyneiden talonpoikainkin seassa heitetty inholla nurkkaan, ja sen sijaan kerätään rahoja muihin yleisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, joka onkin jaloa aatetta. Mutta suurin osa talonpoikaiskansassa on vielä, aivan suurten pohattainkin joukossa, jotka huomentuopin juonnin rohkenevat käyttää oman säkkinsä täytöksi. Mainittu toimi tapahtuu seuraavaan suuntaan:

Sulhainen ja morsian istuutuvat pöydän taakse, ja heitä kahden puolen vartioitsee n. k. juohtojoulko. Lautanen on kummankin edessä rahoja varten. Sitten valitaan joitakuita joukosta, rohkeimpia miehiä, jotka kantavat hääjoukolle totivettä — useenkin paloviinasta tehtyä — ja sitten ottavat kunkin antamat rahat, mitkä tuovat parikunnan lautasille ja kuuluttavat koko hääjoukon kuullen minkä verran mikin pani, ja ken vaan enempi rahojansa uhraa, se saapi kauniita ylistyksiä. Kiihottaa kai kunniantunto, etenkin jos on vähän "liehkassa", antamaan viimeisetkin penninsä. Sittekös tuntee häissä käyneensä, kun on ensi hyvän "leipä-virsun" kantanut ja sitten vielä rahansa menettänyt.

Kummallista, että tuota huomentuopin juontia ei ole otettu hautajaisissa käytäntöön,vaikka se olisi parempaankin tarpeesen, sillä useinkin jääpi alaikäiset lapset ja velkainen pesä käsiin, ja eikö tässä olisi apu kipeempään tarpeesen, kuin noille paraassa ijässä oleville henkilöille? — On siis koko huomentuopin juonti tunnustettava ihan naurettavaksi ja hyljättäväksi tavaksi. Jos kerran tarvitsee kerjätä, niin tehtäköön se ilman väkevillä juomilla viekoittelematta, eikä hääpäivänä, jolloin toki pitäisi vapaasti iloita!

Valitettavasti ihan alhaisemmalla sivistyksen kannalla olevat talonpojat noudattavat häissään vieläkin inhottavampaa tapaa, joka seuraa huomentuopin perästä, s. o. morsiamen tanssitus. Oikein tokisurkealta näyttää, kun morsian parka saa hiessä päin hypätä joitakuita penniä saatuansa, mikä sulhaista imelästi huvittaa, humalaisten kynsissä. Ei toki kunnon mies ruunaansa siihen muokkiin panisi. — Pitäkäämme siis me talonpojatkin siksi arka kunnian tunto ja heittäkäämme yksimielisesti nuo arvoamme alentavaiset kujeet ikuisesti unhotuksiin.

Måns Pederssonin häissä

Tukholmalaisen oikeuden eteen tuotiin 16.8.1620 Thomas Buraeuksen palvelija Bencht Masson. Päder Jacobsson Norrmalmllta väitti, että edellisenä talvena Hauhon Konkolassa (Kokkala, Kokkila vai Kuckola?) vietetyissä Måns Pederssonin häissä Bencht oli miekalla kuoliaaksi pistänyt toisen palvelijan nimeltä Eschil Simonsson.

Bencht todisti, että Eschil oli pyytänyt hänet ulos häätuvasta tappelemaan. Syynä maljan juomatta jättäminen? "at han icke wille giöra honom besched een schåll som honom war till druckenn"

Tappelussa Bencht kertoi osuneensa miekallaan Eschiliä päähän ennenkuin heidät oli toisistaan erotettu. Sitten he olivat mennneet takaisin tupaan ja juhlineet yhdessä muun väen kanssa. Kunnes miesten välille tuli taas sanakopua ja he olivat toistamiseen pihalla. Tappelun aikana Eschil kaatui ja sai kuolemaan johtaneen piston omasta veitsestään. Näin väitti Bencht.

Koska muita todistajia ei ollut, oikeus siirsi käsittelyn tapahtumapaikkakunnalle.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv,  Del XII 1620-21. (1976) s. 79
Kuva miekan käsisuojuksesta LSH

Niinkuin häissä ainakin, oli näissäkin hauskaa

Kuten kesäsuunnitelmissani totesin, ohjelmassa on kahdet häät. Yhdet tulevana viikonloppuna ja toiset seuraavana. Näissä merkeissä tällä viikolla hääteemaa, jonka tunnelmaan vie tehokkaasti Kirje Turusta (Sanomia Turusta 13.7.1858)

Ensin mainitsen teille häistä Metsän kulmilla, koska ette te kerinneet sinne tulemaan tärkiäin asiainne toimitusten tähden. Niinkuin häissä ainakin, oli näissäkin hauskaa. Paha onni vaan kun ette olleet saapuvilla. Kyllä olisitte saaneet hyvää morsiamen puuroa, jota niin mielellänne syötte.

Häät alkoivat niinkuin tavallisesti kello kaksi päivällä tiistaina niinkuin ainakin. Kun väki vähitellen oli kokoontunut, tarittiin ensin kahveeta. Miehet myöskin vähä tupakoivat.

Sitte ruvettiin vihille. Morsiuspari soitettiin sisälle viululla ja huilulla (klarinetilla). Morsiamen päässä ei nyt nähty semmoista puolen kyynärän korkiaa, kissan kullalla koritettua kruunua, kuin muutama vuosi aikaa näillä kulmilla oli tavallinen. Tavat omat muuttuneet ja niin oli tässäkin. Morsiamen päässä oli ainoastansa vähäinen, matala, mirtistä kokoon kääritty viheriäinen kruunu. Mitä muutoin morsiamen korituksiin kuuluu, niin en tahdo niistä niin pitkälle puhua, koska ette niistä niin suurin valita, kuin vaimoväki, joiden ensimäinen kysymys häistä tultua aina on, kuinka morsian oli vaatetettu. Vihkimys tapahtui tavallisella tavalla papin lukemisella ja lukkarin veisaamisella.

[...]Vihiltä päästyä toivotettiin morsiusparille kätellen ja nyökäten onnea ja menestystä. Tämä onnen toivotus mahtaakin morsiusparille olla aivan ikävällistä tekoa. Tämän tempun tehtyä ruvettiin rualle. "Voista Ruotsi ruan alkaa" sanotaan, mutta niimpä Suomessakin. Sitte tuotiin ruokia monellaisia, esipäässä lohtakin, josta pitkät puheet saatiin sen hyvyydestä ja saaliista. Yksi vieras sanoi myöskin hiljakkoin saadun paljo lohia Kokemäellä. Tässä en rupee ruokia luettelemaan, ei niistä tiedä muut kuin vaimoväki ja kokki, sillä niin monta laija pitää niitä häissä olemaan.

Syömästä päästyä ja vähän aikaa istuskeltua pitkällisen aterian jälkeen, ruvettiin ankaraan hyppy-työhön. Viulun ja klarinetin soittajilla on siansa perä-nurkassa. Ennen aikaan häissä oli ainoastansa viulun soittaja eli pelimanni ja niitä kaksikin väliin, mutta nyt ei häitä hypätä, jollei huilun soittajaa elikkä klarinetin puhaltajaa ole. Mutta täällä oli myös, jota en ennen ole häissä nähnyt, "lonselli", se on semmoinen suuri viulu, jonka perää permannossa, pitäin mies soittaa koljaa ääntä.

[... ] Hypyt ovat monenlaisia, niinkuin valsia, katrillia, polskaa, joita enimmästi hypätään, mutta on niitä uudenaikaisempiakin, niinkuin polkkaa ja polkettaa, vaikka ei niitä moni osannut hypätä. Mutta "koko maailman polskaa", sitä nyt jokainen osasi, eikä siinä muuta tarvittukaan kuin ainoasti ympäri kiertää vahvasti vaan. Tässä vanhatkin jalkojansa notkistelivat, ehkä he muutoin vaan istuskelivat ja katselivat nuorten iloa tehdessä. Ja se tässä mies, joka vaan parhain taisi tansit tansailla ja hypyt hypellä.

Ehtoolla tulikin hyppy vilkkaammaksi, kun väkea lisääntyi; sillä "nurkkahyrrit", joita aina ehtoolla tulee häitä katsomaan, saavat myöskin hypätä, ja nämät oikein ahkeraan sitä tekevätkin, tietävät kaiketi heillä lyhemmän ajan olevan tähän tekoon kuin oikein kutsutuilla vierailla. Hyppyä kesti aina siksi että ehtoollista ruvettiin pöydille tuomaan. Ja vielä ehtoollisen jälkeenkin hypättiin, semminkin nurkkahyrrit aina toisen paivän aamuun saakka.

Keskiviikkona suurukselta päästyä lähdettiin morsiamen kotoa ylkämiehen taloon, morsianpari edellä ajain ja sitte pelimannit ja hääjoukko perässä. Tässä ajetaan vahvasti mitä hevoiset jaksaa, kuitenkin seisatetaan joka kylän kohdalla ja annetaan väelle, jota on kokoontunut tien vieriin, "hääpassia", se on viinaryyppy, nisuleivän palanen ja juuston kappale. Ensityöksi ylkämiehen taloon tultua juodaan kahveeta ja ruvetaan taas syömään ja sitte hyppyyn. Ja tätä tekoa kestää häitten alusta aina loppuun saakka; eikä siihen väsytäkkään. Mutta morsianparan pahin on, kun täytyy kaikkein kanssa hypätä.

Tuorstai aamuna on morsiamen päästä jo kruunu riisuttu ja sen siaan myssy pantu, jonka vuoksi morsian nyt antaa "päänpeittäjäisiä" se on, hän käy ympäri, tarjoo jokaiselle viinaryyppyä ja hänen perässänsä tulee muita naisväkeä tarjoen mikä nisuleipää, mikä juustoa, mikä muita hippeitä. Nyt taas aterialle ruvettua syödään myöskin "morsiamen puuroa", joka pöytään tuodaan pelimannin soittaissa.

Vasta tuorstai ehtoolla lähtee muutamia häävieraita, semminkin morsiamen puolen väkeä, mutta loput lähtevät vasta perjantaina, ehkä muutamat likimäiset sukulaiset jäavät vielä lauvantaiseksikin, niin että melkein koko viikko menee häissä. Lähteissä jakaa morsian likeisimmille sukulaisille kaikellaisia antimia, niinkuin paitoja, liinoja, hanskoja, polusteita ja muita semmoisia.

 Myrtin kuva sivustolta Plant illustrations.