Vasaran paukahdusten ääni oli jo ammoin jäänyt kuulumattomiin jäljelle metsään, joka yhä tiheämpänä piiritti meitä, kuin viimein auringon lasketessa pysähdyimme Paaston torppaan, joka on Lopen, Tammelan ja Pyhäjärven pitäjäin äärimmäisten nurkkain kulmauksessa. Tulomme oli nähtävästi odottamaton ja jotain ihan uutta, sillä nyt olimme seudussa, jonne vieras harvoin osuu, ja ulkoasu, matkailijan kävelypuku polvihousuineen ja reppu seljassa, teki ilmestymisemme sinne vielä oudommaksi. Mutta Suomi on vierasvaraisuuden maa, täällä ei kysytä passia eikä matkan tarkoitusta, taloon tulija on aina vieraan arvossa, ja se kyllin riittää hänen viihtymisekseen. Tupa ei ollut suuri, yksi huone vain, ehkä 6 kyynärää kullekin kantille, ja siinä asui kaikki talon väki, isäntä ja emäntä, renki ja piika ja vielä kaksi lasta. Mutta ettäkö meille, neljälle miehelle, ei siinä siltä vielä olisi tilaa, ei niille yksinkertaisille ihmisille johtunut kellekään mieleen. Yö oli kylmä — oli näet juuri kylmäin hallojen aika kesäkuun alulla 1891 — ja me sen tähden emme tahtoneet vaihtaa tuvan lämpöä, jossa tuli paloi avonaisessa takassa, eri huoneen etuihin, joita lato tai aitta mäellä olisi voinut tarjota. Olkia tuotiin ja lattialle sille pienelle alalle, joka oli tyhjänä ja paraiksi niin suuri, että riitti, laitettiin meille tilat. Syötyämme illallista kävimme päivän ponnistuksista väsyneinä mielellämme levolle, ja tuota pikaa oli koko maailma vaipunut suloisimpaan uneen.
Mitä täällä oli tarjona ruokaa ja yösijaa, oli kaikkein yksinkertaisinta, mutta eipä ollut sitte maksukaan suuri. Kuin yritimme tilin tekoon, sanoi emäntä jyrkästi, että maksusta ei mitenkään voinut tulla puhettakaan, »olihan saatu nähdä niin paljo uutta ja siinä oli kylliksi korvausta kaikesta vaivasta». Tosin me sekä illalla asettuessamme yöksi että aamulla pukeutuessainme olimme olleet uteliaimman huomion esineinä. Naiset ihmettelivät meidän varustuksiamme ja repussa säilytettyjä pikku tavaroita, ja miesten huomio kiintyi karttoihin ja kompassiin. Ne olivat hyviä kapineita. Niiden johdolla me olimme osanneet tulla tänne läpi metsän ja voimme osata edelleenkin, sillä »se, joka oli osannut tänne ilman opasta, löytää kyllä itse tien täältä poiskin», selitti isäntä aivan suoraan. Ja hän oli oikeassa. Metsäin samoamisen aistimme oli herännyt ja tullut tarkemmaksi, ja oppaasta riippumattomuuden sulous korvasi täydelleen pikku mutkien vastukset, joita meillä oli kiertäessämme jotakuta kartasta näkymätöntä suota tai lampia.
