Koulumestarin juttuja

XIV. Vahva todistus. 

Kaksi talonpoikais-ukkoa, jotka olivat istuneet kauvan aikaa kestkievarissa ja maistelleet joinkin suurta määrää olutta ja valkoista viroa, nulkutti käsityksin ja hoiperrellen kotiinpäin ja pitivät pitkiä puheita nimismiehestä, lukkarista, papista ja erinomattain papin huonoista teistä. Kotimatkalla sattuivat astumaan yhtä niitä mainituita teitä. Yht'äkkiä kaatuivat molemmat nurinniskoin ja makasivat pitkällään maantiellä. Syy kaatumiseen oli suuri kivi, joka oli vierinyt lähellä olevasta mäestä keskelle tietä ja jota ukot eivät hoksanneet, ennenkuin pitkällään olivat. »Katso nyt! Enkö ole totuudessa? Kuka rehellinen ihminen antaisi semmoisen kiven olla maantiellään että toiset kunnolliset ihmiset saavat vahinkoa siitä ruumiille ja hengelle? Mutta pappi on pappi ja papin tie on huonoin kaikista,» sanoi toinen heistä. — »Niin, pappi on käräjään kutsuttava. Kivi on paras todistus,» vastasi toinen. Samassa tuli kolmas ukko ajaen hyvällä vauhdilla, mutta onneksi seisahtui hevoinen kun näki ukkojen maantiellä makaavan. — »Mitä siinä tuumittelette, lurjukset?» huusi ajaja: »Ettekö jaloillenne pääse? Jaa, papin tie on huono. Siinä ei ole ainoastaan kiviä mutta juopuneitaki makaa maantie täynnä, ettei eteenpäin pääse. Kyllä olis käräjään kutsuttava,» mietti ajaja itsekseen päästyään ukkojen ohitse. 

XV. Ilmoitus. 

Eräs pappi, joka oli suuri hätäilijä, ilmoitti kerran kirkonkouksesta joka oli kirkon puhdistamisesta ja korjaamisesta pidettävä seuraavalla tavalla: — »Kirkosta on tulevana pyhänä jumalan palveluksen pidettyä kirkonkokous, joka on ulkopuoleltaan puhdistettava ja kalkittava ja sisältään korjattava ja jonka maksu-osoituksia ensin tulee päättää asianomaisten seurakuntalaisten, jotka sitte huutokaupalla jätetään vähintä vaativalle täytettäväksi ja tehtäväksi ynnä sakastian muuttaminen». 

XVI. Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja. 

Eräs talonpoika, joka oli joutunut riitaan naapurin kanssa jostakusta asiasta, antoi vanhan pitäjässä kulkevan viinaan menevän nurkka-sihterin kirjoittaa itselleen valituskirjan, jonka hän, yhtenä päivänä matkustaessaan W. kaupuntiin, jätti omakätisesti kuvernyörin käteen. Kuvernyöri otti kirjan, avasi sen ja luki. Alussa nauroi kuvernyöri lukiessaan, sillä se oli niin virheellisesti ja miettimättä kirjoitettu, ettei siitä selityksittä selvää olisi saatu, mutta päästyään lopulle, jossa muiden lauseitten perästä seisoi: »ja lopuksi saan kaikessa alamaisnudessa rukoilla että mainittu Antti Penttilä, korkeasti vapaa sukuinen herra paruuni, kenraalmajuuri ja ritari, joka on suurin veitikka, valehtelia ja nurkkien nuuskia, ajettaisiin pois tilasta, jossa hän nyt asuu, korkeastivapaa-sukuisen j. n. e. kaikkein nöyrin palvelia — — ryöpsähti kuvernyöri ylös, löi vihastuneena talonpojan korvalle ja ärjyi: »Olenko minä nurkkien nuuskia, lurjus? Kuka on tämän kirjoittanut?» Talonpoika oli peljästyneenä langenut polvilleen ja kuiskutti vapisten: »En minä, hyvä herra maaherra, ole sitä kirjoittanut; sillä en minä osaa enkä ymmärrä ruotsia. Sen on entinen käräjän sihteri T. kirjoittanut ja minä maksoin hänelle vielä siitä kolme kolikkoaa» -- »Kirotut heittiöt! Mutta minä häntä opetan! Siinä kirjasi ja mene paikalla tiehesi, taikka annan pana sinut sinne, jossa ei kuuta eikä päivää näy!» huusi kuvernyöri ja talonpoika pötki pakoon, sai hevoisen valjaisiin, itsensä rekeen ja ajoi suoraan kotiin niin paljon kuin hevoinen jaksoi juosta ja seisahtui vasta omalla pihallaan. Vaimonsa kummastui miehensä hohta tapahtuneesta takaisin-tulosta ja kysyi: »No, kuinka kävi?» — Mies pani hattunsa naulaan, riisui päältään ja vastasi: »Huonosti. Korvalle lyötiin, ulos ajettiin ja lurjukseksi haukuttiin. Jaa! Jos on riitoja, kyllä on kynäniekkoja.» Mutta ei mies sen perästä enää kaupuntiin kulkenut valitus-kirjojen kanssa. 

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 17.10.& 14.11.1862 NO 33

Kuinka länsisuomalainen olen?

Äskettäin yhdessä FB-ryhmässä kommentoitiin, että "kyllähän jokaisella nykysuomalaisella on juuria Karjalassa". Esitin vastalauseeni, sillä lähes 30 vuoden sukututkimuksen jälkeen ainoat itärajan juureni liittyvät 1500- ja 1600-lukujen viipurilaisiin, joista suurin osa oli kotoisin nykyisen Saksan alueelta. Mutta olenko ihan oikeasti länsisuomalainen?

Eilen poikkesin Oodissa vilaisemassa lokakuun ajan esillä olevaa mininäyttelyä Sukupolvien ketjut. Tiedon visualisointi geenitutkimuksessa. Sen pääanti oli vihkonen, jossa oli verkko-osoitteet tilassa pyörineeseen animaatioon ja FinnGen-tutkimukseen perustuvaan visualisaatioon Suomen sisäisistä geneettisistä ryhmistä, joita on tarkkuustasosta riippuen 2, 6 tai 10. 

Visualisoinnissa voi yhden kunnan valitsemalla nähdä, miten kyseinen väestö suhtautuu ryhmiin. Pienellä askartelulla ja vähemmän tieteellisesti voin siis tarkistaa "geneettisen jakaumani". 

Äidinisäni syntyi Asikkalassa 1920-luvun alussa ja  kaikki esivanhempansa ovat sieltä tai naapuripitäjistä . Tämän päivän asikkalalaisissa ("Sukutausta kunnassa") on sekoittunut lähes kaikki värit. Isoimmat klimpit ovat punainen (25 %) ja vaalea lila (23%), jotka olivat 1900-luvun alussa Hämeessä ("Muutokset alueella") vallitsevia: punainen 60 % ja vaalea lila 20 % . 

Heinolan nykyväestö muistutti Asikkalaa, mutta jännittävästi jakaumat ovat aivan eri näköisiä pari pitäjää itään ja maakuntarajan ylityksen jälkeen (esim. Jaala). Ja Pertunmaa Savon puolella on puolestaan erilainen kuin kuin molemmat. 

Äidinäitini syntyi Vetelissä ja suurin osa juuristaan on sieltä ja Kaustiselta, (vaikka sukulaiseni eivät halua puhua muista kuin Hohenthaleista). Tämän päivän veteliläisissä isoimmat klimpit ovat 38 % tummaa oranssia ja 19 % sinistä, Kaustisten puolella 50 % tummaa oranssia ja 15 % sinistä. Profiili on aivan muuta kuin Etelä-Pohjanmaalla, jossa esimerkiksi Nurmossa on 56 % keltaoranssia. Molemmat ovat yhdessä Pohjanmaan trendikaaviossa, jota hallitsee keltaoranssi, eli tarkennus 1900-luvun alkuun  ei onnistu.

Isänäitini juurista valtaosa on nykyisen Kokemäen alueelta. Kokemäellä nykytila on 65 % punaista, jota oli 1900-luvun alussa 70 % "lounaisessa Suomessa", joka on rajattu suunnilleen edesmenneen Turun ja Porin läänin muotoiseksi. Isänisäni juuret ovat muita isovanhempia sekavammat, mutta pitäytyvät lounaiseen Suomeen.

Eli luovalla matematiikalla koostumuksessani on "punaista" kolmen isovanhemman klimpeistä kertyneenä ainakin 50 %. Lisäksi tummaa oranssia (keskipohjalaista) 10 % , vaaleaa lilaa (keskisuomalaista) 5 % ja muutama prosentti sinistä (savolaista).

Tämä siis tarkimmalla jaottelulla. Kahteen ryhmään vaihtaen Asikkala on tänä päivänä 61 % länttä ja 39 % itää. Veteli 47 % länttä ja 53 % itää, mikä suoraan sanoen yllätti. Ehkä mummon puheliaisuus ja seurallisuus ei ollutkaan keskieurooppalaista perimää vaan savolaisuutta? Kokemäen nykyasutus on 85 % länttä ja 15 % itää. Eli suunnilleen puoliksi satakuntalaisena olen (tietenkin) länsisuomalainen.  

Polttomurhasta epäilty puutarhuri ja muita etsintäkuulutettuja

Turun maaherran kansliassa 3.11.1772 päivätyssä ja sittemmin painetussa kuulutuksessa etsittiin muiden muassa Köyliönkartanon entistä puutarhamestaria Matthias Blomqvistia, jota epäiltiin kyseisessä kartanossa tapahtuneesta polttomurhasta. Vuonna 1724 Uskelassa syntynyt Mathias Mårtenson Blomqvist oli tullut kartanon palvelukseen vuoden 1769 paikkeilla (RK 1768-73, 1). Ilmeisesti esitetty epäilys osoittautui perättömäksi, sillä Mathiaksen ja vaimonsa Walborg Påhlsdotterin poika Petter Johan syntyi 16.5.1774 Köyliönkartanolla, jossa perhe asui vielä silloinkin kun Mathias oli kirkonvaivainen (RK 1785-90, 1; 1791-96, 4)

Haussa oli myös tuntematon henkilö, joka oli vienyt Piikkiön Johan Eriksson Huttalalta käteistä rahaa sekä Rymättylän Riittiön kylän Antilan talollisen poika Johan Eriksson, jota oli syytetty varkaudesta, ja, joka oli tuomittu kihlakunnanoikeudessa sakkoihin. Karkuun lähtiessään Johan varasti lukkari Höckertin veneen airoineen. Mukanaan hänellä oli koko vaatevarastonsa, joten pukeutuminen ei toiminut tunnusmerkkinä. Hiuksensa olivat "vaaleanpunaiset" (ljusrödt) eli ehkä vaaleat ja punertavat.

Neljäs etsintäkuulutettu oli "naisihminen" Catharina Estner tai Homberg, jota syytettiin varkaudesta ja epäiltiin Lempäälän Kuljun rusthollin murhapoltosta. Karkuun lähtiessään hänellä oli siniraitainen jakku (tröja af blårandigt Parcum), raidakas hame (randig Sarges kjortel) sekä siniraitainen esiliina (blårandigt förkläde). Nainen oli pitkäkasvuinen ja mustahiuksinen. Hän puhui selvää Suomea, mutta murtaen ruotsia.

Jostain syystä Lempäälästä lähteneen Catharinan epäiltiin olleen Caisa, joka oli kesäkuussa karannut oikeustieteen tohtori Lars Anders Ekenbergin palveluksesta. 20-vuotiaaksi ilmoitetun Caisan kanssa oli lähtenyt Maria Henriksdotter, joka oli kotoisin Kokkolasta. Heidän peräänsä oli kuulutettu vasta syyskuussa.

Hietalahden viljelmät (Pellosta kaupungiksi)

Hietalahden ranta. Ympäristöhistoriallinen selvitys (2020, pdf) noteeraa, että Hietalahdessa oli 1770-luvun kartassa peltoja, mutta seuraa sitten asemakaavoitusta ikään kuin se kertoisi todellisuudesta. Bulevardi. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehittämissuositukset. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2019:10 (pdf) jaksaa todeta, että "Joitakin peltoja viljeltiin vielä 1830-luvulla" lähtenään sanomalehtien vuokrausilmoitukset.

Patenttia edelleen odottavalla PowerPoint-kohdennusmenetelmälläni toin 1776 karttaan myöhemmän Bulevardin sekä korttelit 84 ja 90, joilla Nikifor Sinebrychoffin viljelmät olivat käynnissä vielä vuonna 1840. Läntisempi alue oli tuolloin nimeltään Wetterska plantagen ja itäisempi Byströmska åkern/uppodlingskärret. Ottaen huomioon, että korttelit ovat peltoalueille epätarkka paikannus ja Bulevardini todennäköisesti hieman viturallaan, Byströmska kärret lienee sama kuin vuoden 1776 kartan alue 59 eli "Handelsman Byströms Fatique vid Sandviken", joka oli vuonna 1782 "Handelsman Byströms Tobacks Plantage". 

Vaikka tyypillisesti maapaloihin liimautui edellisten vuokraajien nimet vuosikymmeniksi, puutarhurimestari Eric Lampenius pyysi kaupungilta vuokralle aluetta "s. k. Sandvikskärret" eli niin kutsuttua Hietalahdensuota (Mpk 1.5.1811 §5). Vuokrauksesta päätettiin järjestää huutokauppa, jonka voitti kellotehtailija Abraham Dreijer (Mpk 12.10.1811). Vasta 50 vuoden vuokrasopimuksen teon jälkeen alueesta tehtiin kartta ja rajoista syntyi kiistaa (Mpk 3.4.1813 §7). Valitettavasti kyseinen kartta ei ole tullut hauissani esille ja pitkän vuokra-ajan takia alue häviää maistraatin pöytäkirjoista. Dreijer teki konkurssin 1838 (HKA 16/1838), joten viimeistään silloin vuokraaja on vaihtunut. Tästä huolimatta seuraavaa vuokrasopimusta tehdessä alue oli Dreijerin pelto, kuten jo aiemmassa tekstissä tuli todettua.

Hietalahdessa oli edelleen useampia vuokra-alueita, sillä raatimies Etholénilla ja leskirouva Christina Odengrenilla (o.s. Neukirck) oli omansa vuoden 1812 loppuun (Mpk 6.5.1812 §5). Etholénilla vuokralla ollut alue tunnettiin Holmbergin peltona ja hän sai sen vuokralle myös vuodeksi 1813 (Mpk 3.2.1813 §2). Vuokrakautensa oli voimassa vielä keväällä 1815 (Mpk 19.4.1815 §1). Kyseessä lienee vuoden 1776 karttaan numerolla 55 merkitty teurastaja Fredrik Holmbergin pelto, vaikka sen tuolloin ymmärrettiin olevan Kampissa. 

Kyseinen Holmbergin pelto sijaitsi suunnilleen nykyisessä korttelissa 86, josta kiinteistökortiston mukaan kaupunki myi tontteja 1820-luvun puolivälistä alkaen. Yksi näistä oli Engelin vuonna 1825 ostama Bulevardi 18, jossa edellä linkitetyn selvityksen mukaan "oli siihen saakka ollut perunamaa, ja Engelillä oli tästä harmia, sillä sen vuokraaja viivytteli viimeiseen saakka perunoidensa nostamista."

Porvari Sven Lindqvistin pellon olemassaolo Hietalahdessa selviää siitä, että hän valitti hiekanotossa vaurioituneesta aidastaan (Mpk 6.7.1812 § 10). Kuolemansa jälkeen perilliset huutokauppasivat peltoa,  (FAT 18.2.1826). He eivät kuitenkaan omistaneet aluetta, jonka sittemin vuokrasi kaupungilta puutarhuri Lampenius, jonka lesken kuoltua jäljellä ollutta vuokra-aikaa kaupattiin julkisesti. Tässä yhteydessä mainittiin, että Lindqvistin pelto oli suuruudeltaan 2 tynnyrin- ja 11.5 kapanalaa. (FAT 15.11.1837). 

Lampeniuksilla oli ollut Hietalahdessa vuokralla myös yhden tynnyrinalan ja neljän kapanalan "Gardbergska åkern" (FAT 15.11.1837).

Vuonna 1834 kaupunki huutokauppasi viiden vuoden vuokrasopimusta Hietalahdessa sijaitsevaa Grönbergin peltoon. Huutokaupan voitti elintarvikekauppias Trofim Duldin (HT 26.11.1834; Mpk 1.12.1834 §8). Seuraavan huutokaupan yhteydessä pellon suuruus oli 17500 neliökyynärää ja sen sanottiin sijaitsevan Bulevardin varrella, lähellä Hietalahtea. Uudeksi vuokralaiseksi tuli Roget Bandly, jolle luvattiin vuokranalennusta, jos maita vaadittiin rakennettavaksi. (Mpk 11.1.1840 §10) Bandlyn konkurssin takia vuokrakauden kaksi viimeistä vuotta huutokaupattiin kolme vuotta myöhemmin. (FAT 18.3.1843).

Tietoihin jää aukkoja ja lisäksi pitää muistaa, etteivät vuokraajat (aina) itse viljelleet maa-aluettaan. Alivuokrajien joukossa lienee ollut venäläinen puutarhamestari Mikita Seminioff (Mpk 9.12.1811 §3).

Lokakuun jumalanpalveluksissa luetut lait

Kansalliskirjaston digitointeihin kuuluu Yhteenweto njistä kuning. asetuxista, plakateista, kirjoituxista ja päätöxistä, iotka sarnastoleista pitä kirkoisa, osittain ylitze koko waldakunnan, ja osittain erinomaisisa paikkakunnisa ylösluettaman, ynnä tiedon kansa, millä ajalla wuodesta, njin myös paikkakunnasa, josa ylöslukeminen kustakin asetuxesta tapahtuman pitä. Hänen kuning. maj:tins armollisimman käskyn jälken kokoonpandu ja präntistä ulosannettu (1800). Tästä siis selviää ikivihreät tekstit, joita papit joutuivat toistuvasti lukemaan ja seurakuntalaiset kuuntelemaan. Kaiken muun kuulutettavan ohella.

"Lokakuusa Ylösluetan Yli koko Waldakunnan" Kuning.sen Maij:tin Lawiambi Armollinen Asetus, Niistä, jotka luwattomasti ja salaisesti andawat itzens ulos Waldakunnasta, siitä 18 p. Helme-Kuusa 1768. sekä "ainoastans nijsä paikoisa, jotka Merenraanalle owat" Ulosweto Pahategon Kaaresta 21. luku. Yhteisestä maa- ja tie-rauhasta sekä Ulosweto 42 Lugusta Pahanteon Kaaresa Koto-warkaudesta ja julmasta sisuwarkaudesta. Jälkimmäisissä oli kyse hylynryöstöistä.

Ensiksi mainitussa oli "erinomaisella mielikarwaudella ja lewottomudella" havaittu lihas- ja aivovuoto, jonka tukkimiseksi tarkennettiin ohjeita koskien 1:sti, Työntekiöistä Brukeisa ja Wuorimenoisa; 2:xi, Merellä kulkewaisista; 3:xi, Soldateista ja Sotawäestä; 4:xi, Käsityömiehistä, ja Palkawäestä; 5:xi, Säätypersonaista ja Yhteisestä Kansasta. 

Pitkä teksti oli merkityksetön lähes kaikille kirkonpenkeissä istujille, mutta passeista ja ihmisten liikkumisesta kiinnostuneelle yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi

Tulli Palweliain pitä myös, paremman oikeuden saamisexi, erinäiseen päiväkirjaan Alphabetin jälken ylöskirjoittaman matkustawaisten nimet ja kotopaikat, ynnä päiwän ja kuukauden kanssa, jona he owat mennet ja takaisintullet, nijnmyös passit jättänet, sen päälle että, jos joku epäluulo tapahtuis, silloin taitaisin kirjasta löytä nimet, ja yhtä haawa tietä saada, millä tawalla ne, jotka ulkomatkalla owat passin saanet, Raja-Tulleisa welwollisesti itsens edesandanet owat. Nämät päiväkirjat, ynnä jätettyin passein kansa pitä sitten Tulli-Palwelioilda joka kuukausi lähetettämän Meri Tulli Contoiriin; ...

Ilmeisesti nämä päiväkirjat ja monet muut mainitut kirjaukset ovat sittemmin arkistoista kadonneet, sillä en ainakaan niiden olemassaoloon missään ole törmännyt. 

Lokakuussa oli tyypillisesti myös 4. rukouspäivä, jolloin luettiin Ulosweto Kuning:sen Maij:tin armollisesta Säännöstä ja Käskystä, että kaikkinaiset Exytyxet ja niiden uloslewittämiset puhdasta Ewangelinmin Oppia wastan estettäisin. Annettu Stockholmisa Neuwo-Kammarisa s. 20 p. Maalis-Kuusa 1735. Lisäksi luettiin Kuning:sen Maj:tin uudistettu Plakati ja Kieldo, luwattomista Kokouxista, jotka yxinäisisä huoneisa erinäisen ja erinomaisen Jumalan Palwelluxen tähden pidetään; niin myös niiden rangakstuxesta, jotka nijsä tawataan. Stockholmisa Neuwo-Kammarisa s. 12 p. Tammi-Kuusa 1726. "ainoastans nijsä paikkakunnisa, ja nijsä tiloisa, koska luwattomia Kokouxia yxinäisisä huoneisa erinäisen Jumalan Palwelluxen tähden piditään".

Purukumin tuleminen Suomeen

Ensimmäinen tai varhainen sanan purukumi esiintymä löytyy (tietenkin) amerikkalaisen elämän kuvauksesta (Uusimaa 29.10.1897). Vaikka tuotetta ei olisi koskaan nähty tai maistettu, sitä käytettiin sitten kielikuvana: "kuin purukumi, sitä kelpaa porvarillisten pureksia pureksimasta päästyäänkin eikä se koskaan heitä kyllästytä" (Työmies 26.1.1907), "märehditään kuin amerikalaiset prukumin kappaletta, alituisesti ja herkeämättä" (Uusi päivä 7.9.1918). 

Kaikkien ei kuitenkaan oletettu tietävän, mitä purukumi on, sillä matkakirjeen kirjoittaja näki vuonna 1922 tarpeelliseksi selostuksen:

Mitä heillä on suussa? saat kuulla, että syövät n. s. "purukumia", jota saa ostaa varsinkin erilaisista automaattisista laitoksista. Se on pieni pala, mutta suussa imeytyessään saa se venyvän muodon jo voi sitä venyttää lähes metrinkin pituiseksi. Miksi sitten tuota kumia "purraan"? Suurimmaksi osaksi kai tottumuksesta huvin vuoksi, ehkä siksikin että alituinen pöly tahtoo tukahduttaa kurkkua. Jos amerikalaiset todella tietäisivät, miten epäesteettiseltä tuo toimitus europalaisen silmiin näyttää, niin he varmasti sylkisivät kumit pois suustaan. (Satakunnan kansa 19.3.1922)

Jo kaksi vuotta myöhemmin amerikkalaista purukumia mainostettiin Uudessa Suomessa 4.5.1924. Ajoitus sopii kuvaukseen tekijänimellä Robert Medill julkaistussa kirjassa Finland and its people (1925) 

A young Finnish manufacturer from Tammerfors, traveling with me in the interior of the country, pulled out his package of American chewing gum after smoking and when tramping the country and helped himself to a tablet, finding in it the same solace that meny people at home enjoy. I asked him where he obtained so exotic a commodity.

"I got my dealer to order it," he replied, "and now he stocks it regularly. He finds sale enough to make it worth his while.

Iltalehti 6.10.1924

Markkinoinnin tehosta ei ole tietoa, mutta Turun museokeskuksen mukaan suomalainen tuotanto alkoi 1930-luvulla eli amerikkalainen tuonti tuskin oli täysi floppi.

Ylen jutussa Jenkin historiasta kerrotaan, että purukumi tuli Suomeen vasta 1950-luvulla. Alku ja ensimmäisyyshän ovat aina suhteellisia käsitteitä.

Omituiseksi kutsuttu Karl Fredrik Lönn

Karl Fredrik Lönn syntyi Turussa 25.7.1825, minkä perusteella hän lienee ollut naimattoman Eva Helena Lönnin lapsi. Lapsuutensa jälkeen Karl Fredrikistä tuli maalarin kisälli, jonka liikkumisesen saa kokoon melko vähällä vaivalla Familysearchin indeksointien avulla. Hän palasi Turkuun Pietarista vuonna 1844, otti vuonna 1854 muuttotodistuksen Raumalle, mutta päätyi Poriin, josta tuli Turkuun vuonna 1855. Muutaman vuoden aloillaan olon jälkeen Karl Fredrik lähti Helsinkiin, josta hän palasi Turkuun vuonna 1862. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Pöytyälle. (RK Turku suom. 1842-1845, 33, 82, 250, 875; ruots. 1844-1855, 514; yht. 1846-1852, 174; yht. 1847-1853, 27, 194, 204, 628; Pori 1850-1855, 205; 1856-1862, 201; Turku ruots 1844-1855, 28; yht. 1854-1860, 117, 119, 206; ruots. 1856-1865, 203, 232, 234, 416, 624; paral. 1856-1865, 416, 716, 1426; Yht. 1860-1867, 102, 302, 383; Helsinki 1856-1869 I, 203)

Viimeiseksi muutokseen jäi vuonna 1873 suoritettu siirtymä Raisioon. Siellä

hänen pieni, keltainen mökkinsä oli, ja on vieläkin, pienellä kummulla, lähellä n. s. Kimalistonmäkeä, jossa on useita samallaisia pieniä mökkejä, jotka matkustaja näkee vasemmalla puolella valtatietä, kun hän on Raision joen yli käyvällä sillalla Turkua päin kulkemassa. [...]

Talvet kässäili hän mökissään Raisiossa; vaan kesäksi hän tavallisesti matkusti Helsinkiin maalailemaan. Tuo pitkä matka ei häneltä kukkarosta rahaa vienyt: se pikemmin toi lisää siihen. Hän nimittäin kuljetti muassaan muka n. k. "panoraamaa", s. o. pitkäksi kaistaleeksi yhteen liisteröittyjä kuvapapereita, kierrettynä yhteen rullaan, josta ne saattoi toiseen rullaan kiertää ja sillä väliin nähdä kaikki kuvat, mitä koko varastossa oli. Tuommoista "panoraamaa" hän matkallaan näytteli kylän lapsille ja muille uteliaille ja sai siitä ruoka-ateriansa ja yökortterinsa tavallisesti ilmaiseksi, vieläpä usein tipahti penninkäinen kukkaroonkin. Ja sitte Helsinkiin päästyään ei hän aivan uljaimpaan hotelliin asumaan mennyt! Kaupungin syrjäpuolella jollakin pihalla oli suuri tynnyri, jonne sisälle hän kömpi yöksi ja nukkui yhtä hyvästi kuin uljas herra hotellissaan. Eihän sellainen asunto kalliissa Helsingissäkään mahdottomia summia maksamaan tullut.

Erityisesti säästäväisyydestä Lönn tunnettiin ja muistettiin Raisiossa. 

Kerran keväällä Helsinkiin lähtiessä jäi häneltä vadin pohjalle jonkun verran hernerokkaa. Kun hän sitte syksyllä tuli taas kotiin, niin hän lopetti tuon keväällä jääneen hernerokan, väittäen, ettei se „sen pahemmalta maistunut".

Itse hän ruokansa valmisti. Mutta välttääksensä puiden kulumista ei hän useinkaan malttanut keittoruokaa laittaa edes talvipakkasilla, jolloin huonettakin olisi lämmittää tarvinnut. Kylmässä huoneessa hän vain kyyrysteli, samat vaateresut yöt, päivät yllään.

Tuli sitte kylmä talvi 1887—88. Lönn ei vain malttanut huonettaan lämmittää. „Toimittakaa edes polttopuita itsellenne", kehoitti naapuri; "muutoin kuolette viluun". Lönn arveli, että hänellä on polttopuita kyllin koko talveksi, kun pari kolme puolikashalkoa oli hänellä talven varaa

— Tammikuussa! Näin "iloisna kesti ainiaan hän kylmää, nälkää" ja muita itse itselleen valitsemia vaivojaan. Ja mies jo seitsemännellä kymmenellä!

Kyseisenä talvena Karl Fredrik Lönn kuoli 29.1.1888. Omaisuutta hänellä oli tuolloin 10 000 markkaa eli nykyrahassa noin 67 000 euroa.

Testamentti määräsi, että hänelle hänen kuoltuaan piti pidettämän uljaanpuoliset hautajaiset ja toimitettaman kivi hänen haudalleen. Muutamat sukulaiset saivat jonkun verran rahaa. Vaan sitä paitsi sai eräs ventovieras 2,000 markkaa. Kukin Raision kunnan vaivainen sai markan, Raision kansakoulu 500 markkaa, ja, muita pienempiä määräyksiä mainitsematta sai sitte pakanalähetys kaikki loput, joita karttui runsaasti 7,000 markkaa.

Hautakivi tehtiin ja sen valokuvasi vuonna 2008 sukututkija Juha Vuorela. Vuorela löysi myös Karl Fredrik Lönnin kuolinilmoituksen, jonka mukaan kuolinsyy oli halvaus. Vuorelan haut eivät olleet tarttuneet edellä lainaamaani kirjoitukseen, joka ilmestyi sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1889. Hän oli löytänyt ilmoituksen perukirjoituksesta, mutta ei tietoa testamentista, josta en itsekään saanut esiin virallista ilmoitusta, jotka olivat pitkään yleisenä (muttei pakollisena?) tapana.