Kyläkirjaston kuvalehdessä 1/1883 julkaistussa artikkelissa on toimituksen nariseva alaviite "Olisimme olleet hyvin kiitolliset tämän kirjoittajalle, jos hän olisi voinut saattaa meidät tilaisuuteen kaunistamaan kirjotusta R...n kuvalla. Mutta R:sta ei liene koskaan valokuvaa otettu. - Tervetulleita ovat Kyläkirjaston Kuvalehteen kirjoitukset kunnon miehistä, mitä säätyä ovatkin olleet, varsinkin jos valokuva kirjoitusta seuraa." Ylenmääräisesti näitä ei julkaistu, joten kierrätän L S-o:n hienon tekstin sellaisenaan.
Mainioita miehiä muistaa jälki-maailma heidän kuoltuansakin. Vaan niitä, jotka elävät kansansa keskuudessa ja vaikuttavat omalla pienellä alallansa, niitä harvat muistavat, kun he kerran kuolevat, vaikka varmaan moni heistäkin ansaitsisi jonkinlaista jälkimainetta. Semmoinen mies oli Taneli Rouvinenkin.
Hän syntyi Kiteen kirkon kylässä v. 1802 isossa Maunulan talossa. Oli 16-vuotias, kun joutui palvelukseen Ilomantsiin kruununvouti Hjerpelle. Tuttavansa olivat tosin kieltäneet häntä ottamasta palvelusta mainitun voudin luona, syystä, että tämä oli tunnettu pikaiseksi luonnoltansa. Mutta R., ollen aina sanansa pitävä, ei nytkään tahtonut rikkoa lupaustansa. Hän otti kun ottikin vastaan tarjotun paikan. Eikä hän koskaan tarvinnut katua sitä, sillä kruununvouti kohteli häntä mitä lempeimmällä tavalla, ja R:kin puolestaan täytti huolellisesti velvollisuutensa. Tässä paikassa hän kumminkaan ei ollut kuin muutamia vuosia, sillä hän halusi oppia jotakin käsityötä, jonka halun hän ilmoitti isännällensä. Tämä suostuikin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän ei hakisi paikkaa kaupungissa, jossa hän pelkäsi nuorukaisen hyvät tavat turmeltuvan, vaan hankki hänelle paikan erään räätälin luona Iitissä, jossa hän silloin asui.
Oltuansa muutamia vuosia räätälin opissa, meni hän avioliittoon suutarintyttären Eva Exellin kanssa, ja muutti koti-pitäjäänsä Kiteelle. Täällä tutustui häneen ruukin-isäntä Niilo Ludvig Arppe, mielistyi häneen ja antoi hänelle ensin ala-masinistin paikan höyryvenheessänsä Ilmarisessa. Myöhemmin oli hän ruukin hoitajana Ilojan ruukilla ja viimeksi työnjohtajana Möhköllä, jossa hän kuoli v. 1875, 74 vuoden iässä, uskollisesti palveltuaan isäntäänsä 43 vuotta.
Pääpiirteet R. luonteessa olivat jumalanpelko ja rehellisyys. Hänen mielilauseitansa olivatkin: "rehellisyys maan perii", "totuus ei pala tulessakaan."
Ilomantsin pitäjässä, jossa hän eli enemmän osan ikäänsä, olikin hän rehellisyydestänsä yleisesti tunnettu, ja monta tapausta hänen elämästänsä kerrotaan, jotka valaisevat hänen luonnettansa. Näistä mainitsemme muutamia.
Kerran työntarkastuksella ollessansa, souti hän kumppaninsa kanssa järmelle vieraalla veneellä, jossa oli rikkaantunut airo. R. huomasi tämän vasta sitte, kun he palasivat rantaan, ja sanoi toverillensa: "olemme särkeneet airon, tässä on rahaa, vie isännälle." Toveri koetti vakuuttaa häntä, että airo oli jo rikki heidän rannasta lähteissänsä, vaan vastaväitteet eivät auttaneet, kun R. ei sitä ollut omin silmin nähnyt.
Puutteenalaisilta ei hän koskaan ostanut tavaraa halvalla hinnalla, vaan maksoi aina moninkertaisesti sanoen: "tarvitsevan täytyy hengen hädässä myydä vaikka mistä hinnasta, vaan julmasti ja jumalattomasti menettelee se, joka ostaa." Työmatkoillansa ei hän talvellakaan käyttänyt hevosta, kuin ani harvoin, vaan hiihti mieluummin suksilla. Tämä tulikin yleiseksi sanan-parreksi: ei tarvitse enemmän hevosta kuin ukko Rouvinen.
Käytöksessään oli hän aina alhainen, nautinnoissaan itsensä kieltävä. Ei koko pitkässä iässänsä maistanut tilkkaakaan viinaa eikä väkemiä juomia, ei polttanut tupakkaa, ei juonut edes kahviakaan. Tee oli ainoa ylellisyys-ravinto, jota hän nautti, ja harvoin sitäkin.
Lapsillensa, joita hänellä oli 8, oli hän hellä isä, ja koetti hankkia heille parempaa kasvatusta, sen mukaan kuin varansa ja tilaisuus siihen aitaan sallivat. Kernaasti uhrasi hän roponsa yleisiin harrastuksiin. Hänen rakkain kirjansa oli raamattu, jonka hän luki läpi 24 kertaa. Sitä paitsi löytyi hänellä iso kirjasto senaikuista suomalaista kirjallisuutta. Työmiehensä häntä suuresti kunnioittivat; tämän todistaa eräs lause, jonka joku heistä oli lausunut R:n kuoltua :"Johan kaatui sekin pää, ei jäänyt semmoista ukkoa korvan kuuluvalle."
Tämä kaikki miehestä, joka ei ollut käynyt päivääkään koulussa.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
