Arkistosta kadonnut 1700-luvun elämäkerta?

Kun julkaisin Huittisissa kuollutta karoliinia käsittelleen blogitekstin, tein pienen fuskun. Jätin loppuun arvelun paikallishistoriassa julkaistusta tiedosta, vaikka todellisuudessa olin jo tarkistanut Raimo Viikin Suur-Huittisten historia II:n ja löytänyt sieltä lähes samat tiedot kuin 1700-luvun sanomalehdestä. Nämä olivat väitöskirjani kannalta merkittäviä, sillä perustuivat toiseen aikalaislähteeseen, jota mielelläni olisin verrannut sanomalehteen. Jos olisin voinut.

Mutta Huittisten seurakunnan arkistoon kurkistus tuotti ikävän yllätyksen, joka tuotti tarpeen lähettää seuraava sposti Kansallisarkistolle:

Suur-Huittisten historiassa Raimo Viikki antaa tiedoille sivuilla 31-32 viitteeksi Nils N. Idmanin laatiman elämäkerran Matthias Willbergistä signumilla TMA HKA XXXI:5 ja sivulla 323 vastaavan viitteellä XXI:5. Kumpikaan signum ei vastaa nykyistä arkistokaavaa, enkä löytänyt elämäkertaa ainakaan kohdasta "Historiallisia tietoja Huittisten pitäjästä ja sen papistosta 1580-1887 (II Ha:1)". Viikin lähteissä sillä onkin rinnakkaissignum LI eli kyseessä ei ole oikea aineisto.

Voisitteko jostain vanhasta luettelosta selvittää, mitä nykyistä yksikköä XXXI:5 ja XXI:5 vastaavat? Tai siis ensisijaisesti sen, että mistä Idmanin teksti löytyy. XXXI vaikuttaa varsin monipuoliselta: [esimerkkejä]

Parin viikon odottelun jälkeen sain Turusta vastauksen:

Huittisten seurakunnan arkiston vanha osa on siirtynyt maakunta-arkistoon kahdessa osassa vuosina 1966 ja 1967, mutta järjestäminen on tehty vasta syksyllä 1980. Viikki on käyttänyt arkistoa tuossa välissä tai mahdollisesti ennen siirtoa. En löytänyt virka-arkistostamme luovutusluetteloita, joten en osaa sanoa mistä Suur-Huittisten historiassa käytetyt signumit ovat peräisin. Mielestäni niillä ei ole mitään tekemistä seurakuntien arkistokaavan kanssa.

Myös minä olisin katsonut ensimmäisenä Historiallisia tietoja Huittisten pitäjästä ja sen papistosta (II Ha:1). Toinen mahdollinen on väkilukutaulukoiden ja kuolleisuustaulukoiden lisätiedot (II Df:2), mutta en löytänyt niistä Willbergin tai ylipäätään kenenkään elämäkertatietoja. TMA HKA kieltämättä viittaa maakunta-arkistossa säilytettävään aineistoon, mutta valitettavasti en osaa olla asiassa avuksi.

Eli täydelliseltäkään näyttävät arkistoviitteet eivät aina auta paperien löytämisessä. Jos joku keksii, mitä muuta arkistoa Viikki olisi voinut tarkoittaa tai minne elämäkerta olisi järjestelyssä voinut päätyä, niin kommenttikenttä on käytettävissä. 

Vakka on suljettu!

Tutkijan kärsimysviikkoa vietetty. Toissapäivänä Kungliga Biblioteket ilmoitti neuvotelleensa huhtikuuksi vapaaseen käyttöön kaikki digitoitoimansa Ruotsin sanomalehdet. Sivusto meni tietenkin oitis jumiin. Oma tutkimuksenihan on siitnä kiinni, joten saatoin vain olla kiitollinen siitä, että olin viettänyt edellisen viikon kirjoittamalla puhtaaksi aineistoa. Ehkä saatuani sen tutkittua ruuhka on hiljentynyt sen verran, että edes suorat linkit aukeavat. Ja taivaan kiitos minulla on suorat linkit. (Jotka toimivat niin kauan kuin toimivat.)

Eilen eli kiirastorstain iltana olin jo suuntaamassa unten maille, kun Twitteriin vilaistessa huomasin Sami Suodenjoen 7 tuntia vanhentuneen twiitin "Mitä ihmettä @Kansallisarkist? Tutkijan tarve saada informaatiota verkossa on suurempi kuin koskaan, ja menitte sulkemaan sujuvan tiedonhaun kannalta välttämättömän Vakka-tietokannan. Kestämätön ratkaisu jättää asiakkaat huonosti toimivan Astian varaan." Oma reaktioni oli "WTF?" eikä se paljoa muuttunut tutustuttani tiedotteeseen.

Tottakai Vakka oli lähdössä, ja uusi upea tulevaisuus oli Astia2/AHAA. Pari vuotta sitten kokoamani historiikin mukaan tästä kerrottiin HAikissa jo vuonna 2015. Mutta koska nykyisessä Astiassa arkistojen rakenteista ei saa mitään tolkkua ja niiden olemattomatkin kuvaustekstit ovat olleet Vakassa, sen käyttö on ollut välttämätöntä, kuten Suodenjoki twiitissään totesi. Ja Raisa Maria Toivo kommentoi "Ei niin että Vakkakaan kovin täydellinen järjestelmä olisi, mutta tämä on kyllä kaikkien toimintaa entisestään hankaloittava ratkaisu!"

Tähän todellisuuteen tiedoteteksti ei ota mitään kantaa. "Vakasta luopumisella ei ole vaikutusta Kansallisarkiston tietopyyntöpalveluun. " Kiva. Monenkohan viikon odotuksen jälkeen sieltä saa arkistokaavion?

Perustelu ratkaisulle on täysin tekninen ja yhdistettynä aiempaan tiedotteeseen huoltokatkosta todennäköisesti jossain määrin kaunisteltua totuutta: "Tietokannan käytöstä luopuminen nopeuttaa Vakan metatietojen migraatiota eli siirtämistä uuteen AHAA-järjestelmään. Uudistetun Astia-verkkopalvelun käyttöönotto edellyttää migraation toteutumista."

Astian käyttöliittymäversioita kävin pari kertaa viime vuonna testaamassa ja kesän blogitekstiin olen tallentanut jonkun tekemän arvion uuden Astian tulosta ennen vuoden 2019 loppua. Suhtauduin silloin skeptisesti, joten suhtaudun skeptisesti myös tähän tiedotteen pätkään: "Astian käyttöönotto tapahtuu vuoden 2020 aikana. Tarkemmasta aikataulusta tullaan tiedottamaan myöhemmin." 

Valitettavasti suhtaudun skeptisesti myös tähän osaan: "Uudistuksen yhteydessä hakumahdollisuuksia laajennetaan ja käyttöliittymästä tehdään käytettävämpi ja saavutettavampi. Kuvankatselunäkymä uudistetaan ja uutena tapana selata kuvia tullaan tarjoamaan käyttöön aineiston esikatselukuvat. Uudistuksen myötä voidaan tarjota myös tekstintunnistukseen liittyviä palveluita käyttöliittymässä, joita aikaisemmin ei voitu tarjota."

Mutta olisihan se kiva joskus yllättyä. Siis positiivisesti.

Ekaa kertaa Kansallisarkistoon?

(Inspis FB-keskustelusta. Omasta eka kerrasta pian 25 vuotta, mutta vuoden sisään käyty joissain Kansallisarkiston toimipisteissä (eli entisajan maakunta-arkistoissa) ekaa kertaa tai vuosikymmenen tauon jälkeen. Virallinen versio Kansallisarkiston omalla sivulla Ensi kertaa arkistossa?.)

Helsingin Kansallisarkiston luettelohuoneessa olen aika monta kertaa sivusta kuunnellut päivystäjälle esitettyä monologia, jonka lähtökohtana on lähinnä, että "kai tämä on arkistossa". Toisinaan kysyjä on ollut onnekas ja päivystäjä sekä halukas että osaava ja asiaa on saatu eteenpäin. Suosittelisin itse kuitenkin tämän kaltaisessa tilanteessa sähköpostin lähettämistä etukäteen. Vastausta voi toisinaan joutua odottamaan, mutta kysymys todennäköisemmin päätyy oikeasti tietävän eteen. Puhelukin on parempi idea kuin matkaaminen kaukaa hatarin lähtötiedoin. Ja kaikki mahdolliset lähtötiedot kannattaa siis kerätä JA ottaa arkistoon mukaan.

Päivystäjätiskin takana saattaa olla paljon tietoa, mutta ei aina eikä välttämättä juuri siitä sinulle olennaisesta asiasta. Tämä tarkoittaa tilausvaiheen jälkeen sitä, että apua ei lähtökohtaisesti ole myöskään odotettavissa asiakirjan tai sen käsialan tulkintaan. Näihinkin pitää valmistautua parhaansa mukaan. Sukututkijoiden käyttämiin lähteisiin on oppaita, muihin vähemmän. Sukututkijat myös reippaasti kysyvät toisiltaan neuvoja, fiksuimmillaan juuri etukäteen.

Tehokkaan arkistokäynnin pohja on siis se, että tietää etukäteen mielellään arkistoyksikön tarkkuudella tarpeensa, suuntaa oikeaan arkistotoimipisteeseen sen ollessa auki ja on jopa tehnyt päivän ekat tilaukset Astiassa. On toki arkistoja, joiden käyttäminen edelleen vaatii paperiluetteloita.

Jos tilauksia tekee paikan päällä on hyvä tietää etukäteen paikallinen hakuaikataulu. Joissain toimipisteissä hakuja tehdään kun on yksikin tilaus, mutta toisissa odotetaan kellonlyömiä. Joista myöhästyminen aiheuttaa viivettä omaan työskentelyyn. Ja alussa linkitetyssä FB-keskustelussa mainittiin myös KA:n toimipiste, jossa ei tehdä perjantaisin hakuja ollenkaan.

On myös mahdollista, että kyseinen aineisto on toisessa rakennuksessa ja haku ei onnistu saman työpäivän aikana. (Tai edes samassa kuussa. Mokasin itse äskettäin tekemällä paikan päällä tilauksen, johon en liittänyt spostiosoitettani. Näin ollen minulle ei saatu viestiä siitä, että aineistoa ei hissiremontin takia voida toimittaa vielä aikoihin.)

Nyt meni hirveäksi pelotteluksi, mutta olennaisinta siis selvittää mahdollisimman paljon etukäteen. Yllätyksiä voi tulla aina, mutta eniten ne pännivät ainakin itseäni silloin kun ymmärrän, että erehdys tai ajanhukka olisi ollut vältettävissä.

Kun aineisto on edessäsi, käsittele sitä varoen. Älä sekoita papereita, vaikka niiden järjestyksessä ei tunnu olevan mitään järkeä, sillä sitä voi olla kuitenkin. Älä kirjoita omia muistiinpanojasi arkistoaineistojen päällä, vaan pöydällä. Jälkimmäinen lukee myös Kansallisarkiston sivulla Näin toimit tutkijasalissa. Siinä kerrotaan myös, että "Asiakirjojen kuvauksesta omalla kameralla sovitaan tutkijasalin henkilökunnan kanssa". Edellä linkitetyllä toisella sivulla puolestaan on versio

Sellaisia asiakirjoja, joissa ei ole käyttörajoituksia, voi itse kuvata omalla kameralla. Salaman käyttö ei ole sallittua. Myös asiakirjan kunto tai muoto voi rajoittaa kuvaamista.
Kuvaamiseen ei tarvita erillistä lupaa, mutta toiveesta kuvata asiakirjoja on ilmoitettava tutkijasalin henkilökunnalle aina ennen kuvaamista. Ilmoittamisen yhteydessä selvitetään, onko kuvaamiselle esteitä.

Käytännöissä on eroja. Ainakin kahdessa toimipisteessä on ollut vaatimus kuvaamisesta varsinaisen tutkijasalin ulkopuolisessa paikassa, mikä hidastaa ja vaikeuttaa tekemistä. Mikä lie perusteluna. Muiden tekemä valokuvaus tutkijasalissa häiritsee itseäni vain silloin kun kameraan/kännykkään on jäänyt ääni päälle tai kyse on järkkäristä, jonka mekaanista (?) ääntä ei voi hiljentää. Pienikin ääni pitkänä, mutta hieman epätasaisena sarjana, on nimittäin ärsyttävä.

Museoviraston aineistojen saavutettavuudesta

Tiistaina kipaisin Kansallismuseon auditorioon kuuntelemaan neljän yliopistolaisen puheenvuorot aiheesta Museoviraston kokoelmat ja yliopistojen tutkimustavoitteet. Kuten arvasinkin, sain tietoa varsinaisen otsikon ohi.

Kuvassa (Raimo Seppälä, Satakunnan museo) ei ole Museoviraston aineistoja.
CC BY 4.0

Historiaa edustanut Johanna Ilmakunnas puhui - kuten usein viime vuosina - esineistä, joiden pääongelmana on niiden tutkimiseen vaadittavat museon työresurssit, toisinaan konservaattorinkin. Luulisi esineiden olemassaolon selvittämiseenkin liittyvän haasteita, mutta näitä Ilmakunnas ei maininnut. Valokuvien kohdalla kylläkin huomautti, että kuvien asiasanoitus ei palvele kaikkia mahdollisia tutkimuskysymyksiä, kuten esimerkiksi naisten työn esitysten löytämistä. Aika haastavaa kaikenkattavuus olisikin.

Mutta ensimmäiseksi Ilmakunnas oli maininnut arkistoaineistot, joina hän luetteli kyselyaineistot, kulttuuriympäristön tutkimusraportit (kuten kotiseuturetket ja virkamatkat), hallinnolliset aineistot ja yksityisarkistot. Mukana ei siis ollut esineiden kokoelmatietoja, joista eniten historiaa sisältävä osa on kaukana Finnasta ja näin vaarassa unohtua. En olisi asiasta itse ollenkaan tietoinen, ellei eräs Ihan Oikea Historiantutkija olisi vuosia sitten jakanut aineistosta ottamiaan kuvia koskien sukututkimukselleni merkityksellistä esinettä. (En nimeä häntä enkä esinettä syystä, joka käy ilmi jatkosta.)

Omista käynneistäni Museoviraston arkistoissa on värikkäitä, mutta ei kovin hyviä muistoja. Aikanaan MV:n sivuilla oli paikkakuntakohtainen lista kansatieteellisisiä tutkimuksia ja Kokemäen historiankirjoitusta epävirallisesti avustaessani innostuin tutustumaan paikallista rakennuskulttuuria käsitelevään tekstiin. Siitä otettiin prujut varsinaiselle tutkijalle allekirjoitettuani ties minkä lupalapun ja jokaikiseen kopiopaperiin lyötiin MV:n leima katsoessani vierestä pokkaa pitäen.

Kyseistä listausta en enää MV:n sivuilta löydä, mutta sen sijaan siellä on nykyään kauan kaipaamani ja tilaisuuden kahvitauollakin peräänitkemäni kansatieteellisten kyselyiden aihelista (pdf). Tänne kätkeytyy paikallishistoriallisia ja varmasti myös henkilöhistoriallisia helmiä. Folkloristiikkaa edustanut Pasi Enges mainitsi omassa esityksessään, että Anne Heimo oli Sammatin vuotta 1918 tutkiessaan saanut kyselyvastauksesta arvokkaan kuvauksen ruokapulasta.

Mutta vastaajien paikkakuntia ei listauksessa näy ja henkilötietojen suojaamisen takia arkistoa ei pääse vapaasti selailemaan. (Kokeiltu avoimien ovien tilaisuudessa.) Ties mistä syystä sitten Museoviraston kansatieteen käsikirjoitusarkiston luettelo on nähty tarpeelliseksi salata. Vai onko ne yritetty avata? Aineistoluettelojen sivulla käsikirjoitukset mainitaan otsikon Kulttuuriympäristön tutkimusraportit alla. Sen linkki vie Kyppi-portaalin saman nimiseen osaan, jossa valitsemalla kansatieteen kohdalta kunnaksi Kokemäen... saan huomattavan monta tulosta mukaan lukien tutun otsikon "Kokemäen rakennuksista"!

Museoviraston "kulttuuriympäristö" ei siis ole pelkkää fyysistä ympäristöä, sillä paikallistietoa löytyy myös kansanparannuksesta. Paikallishistoriasta kiinnostuneen kannattaa tänne ehdottomasti tehdä haku, sisältö ei Googlella löydy. Mutta aineistojen haku ei näytä tukevan mitään asiasanoitusta, joten hyvin ymmärrän, että folkloristit - kuten Enges kertoi - mielummin käyttävät SKS:n, SLS:n, Turun yliopiston ja Åbo Akademin erikoistuneempia kokoelmia.

Ennen Engesiä puhui Veli-Pekka Herva arkeologian näkökulmasta. Kuten esineisiinkin, arkeologisiin aineistoihin tutustuminen vaatii henkilökunnan panosta. Resurssit ovat vähäiset eli aukioloajat rajoitetut ja näin ollen projektit, joissa käydään läpi isoja aineistoja käyvät vaikeiksi. Sentään tehty pari vuotta sitten päätös, että tutkijoiden ITSENSÄ ottamat kuvat ovat maksutta käytettävissä tieteellisissä julkaisuissa. Aiemmin kun piti maksaa siitä, jos halusi ottaa käyttökuvan vaikkapa ihan itse kaivamastaan arkeologisesta löydöstä.

Mutta kuten usein on todettu, arkeologiset löydöt ovat merkityksellisiä vain kontekstissaan, josta kokoelmiin liittämisen jälkeen kertoo kaivauksesta kirjallisesti kerrottu. Hervan tätä tietoa kohtaan esittämä kritiikki yllätti, mutta hetken jälkeen tuntui ihan tutulta, että raportit voivat olla muodollisesti päteviä ja todellisuudessa käyttökelpoinen tieto on siistitty pois. "Pitää vain tietää" toivottavasti viittasi yleiseen lähdekritiikkiin eikä siihen, että raporttien laatu on hiljaista tietoa, jonka säilyvyys ja välitys epävarmaa.

Herva puhui myös analyysitietojen avoimuudesta ja säilytyksestä. Mielellään olisin kuullut, miten kokoelmatietokannoissa näkyy ja säilyy tieto löydöistä tehdystä tutkimuksesta. Tai ehkä on parempi elää unelmassa, jossa asia on kunnossa.

Kuvailutietojen merkitystä korosti myös taidehistoriaa edustanut Elina Räsänen. Esityksessään oli hieno esimerkki valokuvasta lähteenä. Kuva esitti (juuri päättyneellä avoimen yliopiston kurssilla mainittua) taidehistoriallisten retkien kokoelmien näyttelyä. Mutta ei ainoastaan sitä, vaan myös esineiden - kuten Räsäsen tutkiman Kalannin alttarikaapin - kuntoa ja ulkoasua tuolloin. Liekö kuvan asiasanoituksessa mukana alttarikaappia? Tai alttarikaapin tietoihin kokoelmatietokanassa linkitetty kuvaa?

Räsäsen esityksessä vilahti esimerkki kokoelmatietokannan sisällöstä, jota hän ei "tietenkään" ollut saanut omin avuin näkyville. Kun/jos tavallisten kansalaisten ohella tutkijat ovat pääasiassa Finnan varassa, on erittäin olennaista määritellä hyvin se, mitä siellä museon kokoelmatiedoista näkyy. Hieman ihmeissäni olin, kun juuri ilmoitettiin pelkästään museoiden työntekijöille suunnatusta Finna-työpajasta, jossa mietitään "Mitä tietoa Finnan käyttäjille halutaan näyttää valokuvista, esineistä, taideteoksista, arkistoaineistoista, kokoelmista jne?" Toivoa sopisi, että mieleen tulee myös miettiä käyttäjien tarvitsemaa tietoa.

Väreistä ja Kansallisarkistosta

Twitterissä eksyttiin yhteen lemppariaiheeseeni, joten on syytä arkistoida keskustelu. Se alkoi Mikko Hiljasen vitsistä, että uusien silmälasiensa syynä oli väitöskirjansa vaatima voudintilien selailu Kansallisarkiston digitaaliarkistossa. Koska Hiljanen mielletään Kansallisarkistossa oikeaksi tutkijaksi, hänen twiittinsä vastattiin::

Suunnittelemme voudintilien digitointia alkuperäisistä asiakirjoista yhteistyössä kumppaneittemme kanssa. Tämän toteutuessa on suunnitteilla myös tekstisisällön saaminen sähköisen kokotekstihaun piiriin, joka parantaa aineistojen käyttöä oleellisesti.

Työnnyin mukaan:

Se, mikä parantaisi kaikkien aineistojenne käytettävyyttä *oleellisesti*, olisi värikuvat harmaasävyn sijaan. Aivan käsittämätön päätös alkuperäisaineistojen osalta.

Kansallisarkiston tiliä käyttänyt ei tajunnut, että olin (mielestäni) laajentanut keskustelun voudintilien ja mikrofilmien digitoinnin ulkopuolelle.

Aiemmin mikrofilmeiltä digitoituja harmaasävyisiä asiakirjoja digitoidaan lähivuosina värillisinä alkuperäisistä juuri luettavuuden parantamiseksi. Tätä on jo tehtykin, ja lisää seuraa, kun kumppanuus- ja vapaaehtoisdigitointi etenee väridigitoitaviin aineistoihin.

Mutta minullahan ei ole muuta tekemistä kuin neuvoa KA:ta oman organisaationsa asioissa.

Istvanin viime vuonna antaman vastauksen (ks. kommentti) mukaan väriä käytetään vain jos se on tulkinnan kannalta olennaista. Eli harmaasävyisiä kuvia originaaleista on esillä. Eihän 1800-luvun renovoitujen tuomiokirjojen kuvat mikrofilmiltä ole?

Virallinen tili poistui takavasemmalle ja István Kecskeméti vastasi aiemman mukaan konsistentisti.

Kansallisarkisto digitoi alkuperäisaineistoja harmaasävyisenä silloin kun luettavuus ei edellytä väridigitointia (esimerkiksi autonomian ja itsenäisyyden ajan henkikirjat) ja digitoimme värillisenä kun luettavuus sitä edellyttää (esimerkiksi voudintilit).

Huomautettakoon, että tähän mennessä ainoa poikkeus on (muistaakseni ja tietenkin karttojen sekä piirrosten ohella) ollut SAY. Eli myös 1700-luvun läänintilit alkuperäiskuvattuina ovat harmaasävyisiä. Siltä varalta, että  Kecskeméti ei ollut lukenut ketjua, toistin pointtini.

ArkivDigitaliin tottuneena väitän, että värillistä kuvaa on helpompi ja miellyttävämpi lukea kuin harmaasävyistä. #IMHO

Mutta p*skat siitä, että olen istunut viimeisen 12 vuoden aikana tuhansia tunteja Kansallisarkiston digitaalisten kuvien ääressä ja Sundia sekä Schildtejä tehdessä satoja tunteja AD:n kuvien edessä. Sillä kyllä arkistoammattilainen tietää paremmin.

Harmaasävynä on digitoitu myös autonomian ajan tuomiokirjat, koska ne ovat aivan hyvin luettavissa harmaasävyisinä. Myös READin työkaluin muutettavissa kokotekstihakua varten. Vanhemmissa, usein rautagallusmusteen vaurioittamissa asiakirjoissa värillisyys on välttämättömyys.

Stenfeltiä tehdessä oli erinomaisen hyödyllistä, että Siikajoen perukirjat ja lainhuudot olivat verkossa. Mutta mikään ilo niitä ei kyllä ollut tihrustaa harmaasävyisenä. Kuinkahan moni KA:ssa on käyttänyt aineistoja edes tuon verran?

Mitäs muita turhia ja/tai vääriä mielipiteitä minulla olikaan? No, ainakin se, että Kansallisarkiston digikuvilla olisi pitänyt olla alusta asti pysyvä tunniste ja on surkeaa, ettei sitä edelleenkään ole. Ja on surkeaa, että blogistani hajoaa pari tuhatta linkkiä jos&kun Astia2 avautuu. Mutta jos se avautuu ilman pysyviä tunnisteita tai jos ne eivät ole järkeviä, niin toivottavasti joku viitsii kaapia jäänteeni lähimmältä seinältä.

Astia2:sta, jolla taisi olla joku nimikin? kuppi?, ja alkuperäisestä aiheesta puheenollen, soisin näkeväni käyttöliittymässä säätimet kuvan kontrastille ja valoisuudelle.

Muuta? Digitaaliarkiston metatiedoista löytyy luvattoman paljon virheitä, mutta kun en ole pitänyt ilmoituksistani kunnolla kirjaa, niin tämä on enemmän heitto kuin mielipide. Tai löytyihän sposteistani toukokuulta yksi autenttinen esimerkki

Digitaaliarkistoon on jotenkin syntynyt erilainen arkistorakenne kuin Vakkaan, jossa väkilukutaulut eivät todellakaan ole sarjassa I E KUULUTETTUJEN JA VIHITTYJEN LUETTELOT vaan sarjassa II D KONSEPTIT JA TOISTEET. Seurakunnan kohdalla näyttäisi olevan muutakin outoa, kuten niteen I Fa:2 Kuolleiden ja haudattujen luettelo puuttuminen digitoinneista. Ilmeisesti puute johtuu mikrofilmauksen aukosta, sillä SSHY on kuvannut kirjan vain alkuperäisestä

Niin ja aamulla urputin muun lomassa karttojen ja piirrosten minimaalisista metatiedoista, joissa voisi - nyt kun mielipiteitä mietin - olla vuosiluvun lisäksi perusmuotoisia paikannimiäkin. Myös arkistojen yhteyteen pitäisi tallentaa paikannimet perusmuodossa, niin ettei käyttäjien tarvitsi miettiä kaksikielisyyttä ja suomen sijamuotoja. Ja paikannimille (yhdistettynä ajankohtaan) voitaisiin luoda hallinnollisia ja maantieteellisiä hierarkkioita järkeistämään hakuja.

Olen myös edelleen sitä mieltä, että vaikka DF:n ylläpitoon on minimaalisesti resursseja ja vaikka verkkosivulla lukee, että "kaikkeen palautteeseen ei kuitenkaan välttämättä voida vastata henkilökohtaisesti", niin kerran luodun standardivastauksen lähettäminen asiallisiin viesteihin ei voi olla ylivoimainen toimenpide. Voisi onnistua vaikka luettelohuoneessa istuvilta. (Eli en ole saanut mitään vastausta 20.11.2018 ja 1.12.2018 lähettämiini viesteihin.) Niin ja sitä palautesivua voisi modata, siellä puhutaan "hankkeesta", joka ei enää ole käynnissä.

Niin ja olen edelleen sitä mieltä, että korkeimman oikeuden päätöstatioiden avaaminen koneluettavina kuvina verkkoon ei ole 1900-luvun osalta asiallista, vaikka kommentoijan mielestä oli syytettävä lainsäädäntöä: "Passiluetteloihin ym. sovelletaan julkisuuslakia, VRO-aineistoon ja Korkeimpaan oikeuteen taas lakia oikeudenkäynnin julkisuudesta. Ei siinä sen kummempaa." Jos peruste on oikeudenkäyntiaineistojen julkisuus, niin miksi vuoden 1947 aineiston kuvat aukeavat edelleen eteeni samoin kuin kuvat vuodelta 1954, mutta vuodelta 1955, 1956 ja arvatenkin tästä eteenpäin eivät? Onko 65 vuotta jossain laissa mainittu raja? (Kansallisarkisto ei kommentoinut blogitekstiin eikä vastannut samoihin aikoihin asiaa käsitelleeseen twiittiini. Tästä asiasta en ole kysynyt millään varsinaisella palautekanavalla.)

Ja alkuviikon kokemuksen perusteella Rauhankadun vanhan tutkijasalin parvekkeen portaille tarvitaan joko köydet tai kieltokyltti muullakin kielellä kuin suomeksi.

Automaagisesti väritetyllä kuvalla ei tietenkään ole mitään tekemistä varsinaisen asian kanssa, mutta alkuperäinen tiedosto on toki Kansallisarkistolta. Turha linkittää, sillä yllä mainittu linkkikato. Olen toki aikanaan kuvan löydettyäni lähettänyt siitä tiedon kyseistä kohdetta tutkivalle arkeologille. Sillä sellainen(kin) on mielestäni asiallista.

Tunnistetut käsialat

Suomen oloissa oli erikoista nähdä juhannuksen jälkeen Kansallisarkiston koko vanha tutkijasali täynnä ihmisiä, mutta näin oli EU-tason READ-projektin päättäjäisseminaarissa. Siitä julkaisi Mari Välimäki ajatuksia tuoreeltaan ja Kansallisarkiston omassa tiedotteessa on ohjelma tiivistettynä, mutta puran muistinpanoistani näin jälkijättöisesti pari pointtia.

Transkribus-softa on siis selvittänyt käsialoja ja fraktuuraa hämmentävän hyvin, kuten kävi ilmi jo lokakuussa ja palautettiin mieleen Jyväskylässä kesäkuun alussa. Käyttö on jatkossa muuttumassa joiltain osin maksulliseksi, mutta yksityiskohdat tuntuivat olevan epäselviä. READ jatkuu osuuskuntamuodossa.

Haasteellisinta ohjelmalle on käsialojen vaihtuminen, kielten sekoitus ja taulukot. Viimeksi mainitusta suomalaisesta aineistosta yritettiin koeaineistona henkikirjoja ja kun en koskaan pysähtynyt asiaa miettimään, jäi Jyväskylän esityksen jäljiltä epäselväksi se, mikä niissä oli hankalaa. Nyt kun näki esimerkkejä.... henkikirjojen talouksiahan ei ole rajattu viivoin, joita kuitenkin on jokaisen rivin alla. Eli ota siitä sitten selvää.

Amsterdamin kaupunginarkistossa on yhdistetty joukkoistus ja koneluku. Aiemmin notaarien asiakirjoista olivat vapaaehtoiset poimineet nimiä ja nyt he korjaavat 1600- ja 1700-luvun käsialojen konelukua. Kun vertaa Helsingin kaupunginarkiston digitaaliseen tarjontaan, itku meinaa päästä. Ja muistista pukkasi tieto, että Turun kaupunginarkistossa digitoitu materiaali luvattiin marraskuussa 2018 "lähitulevaisuudessa asiakaskäyttöön"...

Kansallisarkisto ei suunnittele joukkoistusta, mutta proaktiivisesti jakoi seminaarin jälkeen FB:ssä sukututkijoiden näkyviin 1800-luvun tuomiokirjojen ilmoitusasioiden testialustan linkkiä. Yhdessä FB-ryhmässä kaipailtiin rippikirjoja ja muistettiin, että niihin koneluku ei vaihtelevien käsialojen ja muotojen vuoksi ollut toiminut. Toisessa ryhmässä useampi kommentoi "upeeta", vaikka heti huomattiinkin, että haussa kannattaa käyttää erilaisia kirjoitusmuotoja nimille.

Välimäki haikaili tekstissään ymmärrettävästi 1600- ja 1700-luvun käsialojen lukumallia. Mutta Stenfelt-projektin palautettua minut 1800-luvun käräjäpöytäkirjojen ääreen kymmenen vuoden tauon jälkeen konkretisoitui syy, miksi niihin kohdistuu huomattavasti vähemmän tutkimusta kuin aiempiin vuosisatoihin. Ovat nimittäin varsin työläitä läpikäytäväksi, kun yksistä käräjistä syntyy satoja sivuja pöytäkirjaa. Näkisin siis, että teknisisestä syystä tehty valinta tarjoaa Ihan Oikealle Tutkimukselle merkittäviä mahdollisuuksia, joihin toivottavasti tarjotaan.

Sitä, että sukututkijat tulevat hyödyntämään sekä ilmoitusasioiden että luvattujen varsinaisten hakumahdollisuuksia, en epäile hetkeäkään. Sen sijaan en edellenkään löisi vetoa sen puolesta, että kyseinen mahdollisuus julkaistaan uuden Astian yhteydessä tämän vuoden puolella. Mutta, jos olen väärässä, niin hieno juttu.

P. S. READ/Transkribus ei tietenkään ole maailman ainoa hanke käsialojen koneelliseen lukemiseen. Ruotsissa Tomas Wilkinson on äskettäin puolustanut artkkeliväitöskirjaansa Learning based Word Search and Visualisation for Historical Manuscript Images.

Arkistoista tutkimusta

Kuten juuri päättyneestä matkaraportistakin kävi ilmi, olen Stenfelt-projektin puitteissa käynyt harvinaisen monessa arkistossa lyhyen ajan sisään. Arkistot tulivat hämmästyttävällä frekvenssillä vastaan myös äskettäin tekemässäni graduharavoinnissa, joten aika linkkipläjäykselle, johon löytyi ruotsalaisvahvistustakin

• Kivistö, Terhi: Kadonneen dokumentin jäljillä : Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen paikantaminen
• Mandrov, Denis: Käyttäjälähtöinen digihumanismi : tapaustutkimuksena Diplomatarium Fennicum -tietokannan kehittäminen tutkijayhteisön kanssa
• Henttonen, Emilia: Kolmen valtakunnan perillinen : Turun kehruuhuoneen arkiston asiakirjojen elinkaari ja asema tutkimuksessa 
• Virta, Petra: ”Ne on kuitenkin tunteita ja ne on arvokkaita” : affektit arkistoissa sata vuotta Suomen sisällissodan jälkeen
• Kaattari, Mari: Arkistonhoitajan vallan vaikutus Vapaussodan arkiston muodostamiseen 1918–1921 
• Pakkanen, Paula: Turun sotavankileiri arkiston kertomana 
• Saarikko, Anna: Valtaa ja valintoja : Karjalan kirkonarkistojen evakuoiminen talvi- ja jatkosodassa
• Mäki, Jenni: Hajaantunut arkisto : sodan vaikutukset Viipurin maakunta-arkiston kulttuuriomaisuuteen
• Isola, Hanna: Tampereen yliopiston tutkijoiden näkemyksiä tutkimusaineistojen hallinnasta
• Nylund, Johanna: Vain sinun silmillesi : Päiväkirja- ja kirjeaineistojen primäärikäytön jälkeinen elinkaari ja eettiset haasteet 
• Salmi, Laura: Tuhkaa jo syntyessään? Kirjailijoiden tuottama sosiaalisen median aineisto ja sen arkistointi
• Saari, Seija: Asiakirjallisen tiedon arvonmääritys : Kansallisarkiston seulontapolitiikan ja seulontastrategian tarkastelu arvonmääritysperiaatteiden valossa
• Lintunen, Emma: Paikallisen tiedon tallentajat : Kotiseutuarkistojen ylläpitäjien näkökulmia kotiseutuarkistoihin
• Korkeamäki, Laura: Historiantutkijoiden tehtäväperusteinen informaatiovuorovaikutus digitaalisissa ympäristöissä
• Vanamo, Selja: Päiväysten poimintaa : automaattisten ja manuaalisten menetelmien vertailua digitoidussa historiallisessa kirjeaineistossa
• Väisänen, Anuliina: Yksityisarkistot arkistotieteellisessä keskustelussa
• Rantanen, Pia : Asiakirjajulkisuuden ongelmat korkeimman hallinto-oikeuden päätösten valossa
• Runeby, Agnes: Den kollektiva minnesfölusten: En normkritisk studie om attityder och möjligheter till representation av marginaliserade grupper i arkiven
• Martin, Meijer: Arkiven och allmänheten: En undersökning av marknadsföring inom arkivsektorn
• Lihv, Rebecca: Arkivarien som väktare eller facilitator: En samtidshistorisk undersökning av svenska arkivariers professionella identitet

Lisäksi tiedotettakoon, että Tampereen yliopisto on äskettäin julkaissut Eljas Orrmanin kirjoituksia kokoelmana De archivis. Arkistoista - om archiv - on archives. Arkistoja sivuaa myös vielä tuoreempi XAMK:n julkaisu Ratkaisuja digitaalisten aineistojen käytettävyyden parantamiseen.

P. S. Tuntuiko lista lyhyeltä? Lisää on edellisessä vastaavassa syksyltä 2017.

Kuvituksena Édouard Vuillardin maalaus Guggenheimin museon kokoelmista. Wikimedia

Seurakuntien arkistoja ei ole digitoitu kokonaan

Abraham Stenfeltin moninaisia vaiheita metsästäessäni Siikajoen seurakunnan rikoskirja oli olennainen lähde ja jo melko varhain satsasin siihen, että rahalla tilasin siitä kuvan Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä.

Se, että rikoskirjaa ei oltu mikrofilmattu eikä täten myöskään digitoitu Kansallisarkiston toimesta, ei ollut yllätys, sillä saman olen huomannut vuosien varrella muista seurakunnista. Mutta Abrahamin liikkeistä kertovia muuttokirjoja haikaillessani havahduin siihen, että kyseisissä seurakunnissa muuttokirjat olivat jääneet kuvaamatta. Tämä tuntui oudommalta, sillä monista seurakunnista näitä on.

Yksi vain paperisena saatava muuttokirja oli Abrahamin Jyväskylästä Raahen kautta Vaasaan viemä. Kun olin juuri äskettäin ollut Vaasassa ja rippikirjoista näkyi kaikki päivämäärät, tuntui poikkeaminen arkistoon tätä varten turhalta. Mutta kun autoretkireittini muotoutui niin, että ennen museoiden avautumista tiistaiaamuna oli aikaa, niin mikä ettei.

Ja kannatti. Ei siksi, että muuttokirjan oli sattunut Raahessa kuittaamaan Hohenthal-tutkimuksesta tuttu pappi, vaan siksi, että jyväskyläläinen pappi oli tittelin "entinen aliupseeri" lisäksi maininnut, että Abraham oli Jyväskylässä toiminut paikallisen kruununvoudin toimistossa.

Tällä matkalla ahersin myöhemmin Oulun Kansallisarkiston toimipisteessä, jossa pyysin eteeni Siikajoen seurakunnan "Rikos- ja irtolaisrekisteri-ilmoitukset". En löytänyt niistä mitään Stenfeltiin liittyvää, mutta selaillessa huomasin nimekkeen täysin harhaanjohtavaksi. Toki joukossa oli käräjiltä lähetettyjä rikosilmoituksia, joita on joistain seurakunnista digitoituinakin. Mutta myös paljon muuta kirjeenvaihtoa sekä esimerkiksi rokotuslistoja.

Eli
1) Resurssien puitteissa kaikki asiakirjat kannattaa tarkistaa.
2) Seurakuntien Kansallisarkistolle luovuttama aineisto näkyy Vakasta, ei Digitaaliarkistosta.

Arkistossa aikaa tappamassa

Siitä on nyt 24 vuotta kun ekaa kertaa uskaltauduin Helsingissä Kansallisarkistoon ja todennäköisesti saman kesän aikana koskin ekaa kertaa mikrokorttiin. Ihan paljain käsin, niinkuin aina sen jälkeenkin. Ikinä ennen eilistä en ole nähnyt ohjeistusta hansikkaiden käytöstä. Aina voi oppia uutta?

Tai ainakin kerrata vanhaa. Olen täällä useaan kertaan kertonut epäonnistuneista arkistovierailuistani ja painottanut valmistautumisen merkitystä. Tehkää niin kuin sanon, älkää niin kuin teen. Tulipa nimitäin luettua Vakkaa niin huolimattomasti, että luulin Stenfeltiin liittyvää materiaalia olevan Jyväskylässä, joten järjestin seminaarin yhteyteen ekstrapäivän tutkimiseen. Päivää ennen lähtöä tajusin, että materiaali oli Oulussa, jossa olin viime viikolla (mistä reissusta kerron blogissa ensi viikolla).

Muutama kirous pääsi. Samoin kuin sitten paikan päällä, kun huomasin, että ainokainen tarkistettava Stenfeltin muuttokirjakin kuului aukkovuoteen, jonka olisin senkin nähnyt kotikoneelta. Mutta ei auta itku markkinoilla, joten noudatin (edes) omaa neuvoani "arkistossa kannattaa aina katsoa ympärilleen".

Tällä tekniikalla löytyi lainhuutokortistot, joiden olemassaolosta ei edelleenkään ole Kansallisarkiston verkkosivuilla yksityiskohtaista tietoa. (Oulussa oli myös.) Erikoisempaa olivat yllä näkyvät lukuisat hakemistot, joiden ohi on tainnut ajaa uudestaan eri palveluihin väsätyt ratkaisut. Mutta eipä naurattaisi, jos olisin Keski-Suomea äheltänyt Helsingissä esim. 20 vuotta sitten ja vasta myöhemmin saanut tietää apuneuvoista.

Hakemisto Vaasan läänin läänintileihin näytti tietokoneella tehdyltä, mutta lienee turha toivo, että tiedosto olisi edelleen tallessa ja suoraan verkkoon jaettavissa? Ehkä suoraan hakemistoksi Digitaaliarkistoon? Tuskin viitsittäisiin myllyttää kansiollinen A4:sia skannerin läpi? Ja onko vastaavia yksityiskohtaisia luetteloita jossain lisää?

Jyväskylän paikallinen erikoisuus ovat yliopiston historian opiskelijoita ja tutkijoita palvelleet mikrofilmit. Selasin niiden luettelot miettien, miltä näiden varassa tutkimuksen opettelu on tuntunut. Kiittäen Helsingissä asumistani. Ja ihmetellen useita aineistokokonaisuuksia, joiden sisällöstä minulla ei ole mitään käsitystä. Paljon olisi vielä opittavaa.

Heikohko ymmärrys minulla on myös pitäjänkokouksissa käsitellyistä asioista, joten tartuin mielenkiinnolla Nils Gustafssonin suomentamiin Karstulan pitäjänkokouksien pöytäkirjoihin. Selauslukemalla syntyi pitäjästä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa varsin aikaansaamaton tai käskyjä kunnioittamaton kuva. Useita kertoja mainittiin kirkonkellon tellinkien heikko kunto ja sitten loppupuolella huomasin, että kello olikin mennyt rikki, oletettavasti pudottuaan.

Se ei yllättänyt, että kokouksissa puhuttiin köyhäinhoidosta, mutta päätösten logiikka ihmetytti hieman. Kokouksessa 31.5.1801 "ilmoitti tilallinen Heikki Matilainen, että hän on 1 vuoden ajan elättänyt ja tukenut vaimonsa kuolleen sisaren aviotonta poikaa Mattia, joka nyt on hiukan yli 5-vuotias. Hän on äitinsä jälkeen saanut perinnön, arvoltaan suunnilleen 18 talaria, mikä rahasumma nyt on täysin kulutettu. Pyysi siksi, että tämä orpo lapsi otettaisiin kappelin asukkaiden hoitoon. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin, etä pastori laittaisi hänet siihen köyhäinruotuun, joka kuoleman kautta ensiksi vapautuisi." Täällä hotellihuoneessa minulla ei ole kirjaa Vad kostade det? mutta 15 talarin kulut 5-vuotiaasta kuullostavat korkeilta.

Ja minkälainen mies haluaa päästä eroon 5-vuotiaasta? Ilmeisesti kysessä oli Talvitiensuussa tai -ahossa asunut Heikki Matilainen (RK 1797-1803), joka leskeksi jäätyään meni 2.11.1797 naimisiin piikansa Hedvig Mikontytär Vertaisen kanssa. Möttölän torpassa 17.10.1796 synnyttäneen Lisan lisänimi on Wertain ja poikansa sai nimen Mats, josta lienee kyse. Varhaisimmat lastenkirjat puuttuvat Karstulasta.

Kokouksessa 30.5.1803 käsiteltiin lesken Liisa Juhontyttären asiaa. Tämä oli asunut miehensä ja lastensa kanssa Forsbackan uudistilalla. Kappelin asukkaan olivat yksimielisiä sitä, että vanhuksen huolto ei kuulunut heille sillä "hän on myynyt uutistilansa ja eronnut lapsistaan, jotka kaikki ovat muuttaneet pois kappelista Pohjanmaalle, josta he myös ovat tänne tulleet, on hän siis itse aiheuttanut rappiotilansa, niin etsiköön tulevaisuudessa elantonsa, ei täältä vaan siltä paikkakunnalta, jossa hänen lapsensa nykyisin oleskelevat ja työskentelevät ja josta hän niin lyhyeksi ja epämääräiseksi ajaksi on tullut. Itsellisenä hän ei saa asettua asumaan kenenkään luokse kappelissa siinä toivossa, että kappelin asukkaat elättäisivät ja antaisivat syytingin hänelle. Vaan olkoon hän, joka on tämän pitäjänkokouksen päätöstä vastaan, ja pitää häntä luonaan itsellisenä, yksin vastuussa hänen joutumisestaan suurempaan kurjuuteen."

Olin luullut, että seurakunnan jäseneksi pääsy riitti huoltovelvollisuuteen? Forsbacka ilmaantuu rippikirjaan 1789-1795 sivulle 9  ja on rippikirjassa 1797-1803 Kyyjärven tila n:o 10. Perherakenne ei näytä yksiselitteiseltä, mutta löytyy Alajärveltä tullut Lisa Johansdotter (s. 1746), jolla ensimmäiset ehtoollismerkinnät 1795.   

Kaksi muuta kiinnostanutta tapausta liittyvät vammaisuuteen. Kokouksessa 23.2.1802 köyhäinruotuun otettiin "kuolleen Nils Krookin kehitysvammainen lapsi". Tarkoitettaneen Nils Krookia, joka 26.5.1797 kuoli 75-vuotiaana, eli aivan nuoresta lapsesta ei liene kyse. (Tämän ajanjakson pöytäkirjoja ei ole digitoitu, joten en saa tarkistettua alkuperäistä ilmaisua.)

Kokouksessa 22.6.1806 "tilallinen Kimingin kylästä, Elias Vertainen ja ilmoitti suuressa mielenliikutuksessa, että eräs hänen tyttäristään, joka on syntynyt 1780, on nyt jo 6 vuoden ajan ollut heikkomielinen ja huolimatta kaikesta vaivasta ja kustannuksista, estääkseen häntä vahingoittamasta itseään tai muita ihmisiä sekä polttamasta taloa ja rakennusta, ollut pakotettu pitämään hänet sidottuna. Tämän surkean tyttären lisäksi hänellä on myös surkea poika, noin 13 tai 14 vuoden ikäinen, joka on ollut syntymästä lähtien sokea ja mykkä." Elias pyysi keräystä Maria-tyttärensä hyväksi, jotta tämä saataisiin lääninsairaalaan.

Että tällaista tällä kertaa. Kolmessa tunnissa ehdin myös selailemaan Gustafssonin tekemiä käräjäpöytäkirjasuomennoksia, joista yhdessä oli Zacharias Topeliuksen isä tullut Uudestakaarlepyystä Karstulaan marraskuussa 1813 tekemään ruuminavauksen väkivaltaisesti kuolleelle. Tutustuin myös kirjahyllyihin, joista löytyi m.m. Turun tuomiokapitulin lähettämät painetut kiertokirjeet vuodesta 1791. Toivottavasti löytyvät jostain Helsingistäkin, sillä aikaa ei riittänyt tarkempaan lukemiseen.

Hotelliyö arkistomatkalle kannattaa

Tiistaina lähdin Abraham Stenfeltin jäljille Vaasaan. Pari tuntia sen jälkeen kun olin löytänyt Kansallisarkiston toimipisteen kauniin ralkennuksen lastauslaiturilta, päivitin tuttaville FB:een:

Arkistovierailu Vaasassa alkoi oikein mukavasti. Tuttu väitöskirjan tekijä moikkasi salin perältä ja eka hovioikeuden päätös löytyi hakemistosta ja niteestä. Aloin jo harmitella hotelliyön hankkimista. Mutta sitten kolmea muuta päätöstä, joista oli ihan yhtä tarkasti päätöspäivät ei löydy ollenkaan. Yhden huolimattomusvirheeni ymmärtäisin, mutta kolme väärää vuosilukua alle 10 vuoden välillä... Tilasin diaareja ja kerään ajatuksia. Ja ehkä tarkistan rikosluettelonkin.

Hetken aikaa käännellessäni Alistettujen asiain päätöstaltioita olo oli aika kädetön ja ankea. Mutta kaivelin Vakkaa ja tilasin kaikkea mahdollista oikeilta vuosilta. Lopputulos oli, että

• Yksi hovioikeuden tuomio oli lyhyesti alistettujen asiain päätöstaltioissa (Di) ja yhtä lyhyesti rikosasiain pöytäkirjoissa (Ca). Näissä sille oli sama numero, jonka avulla alistusakteista (Ece) löytyi lisää tekstiä. Mutta juttua ei näkynyt Rikosasiain anomus ja valitusdiaarissa (Abb).
• Muista etukäteen tuntemistani kolmesta löysin kaksi diaarista (Abb) ja niistä sai lyhyen kuvauksen pöytäkirjoista (Ca).
• Ja kun diaarit tulvat eteen usean vuoden nipuissa ja niissä oli nimihakemisto, viin tietenkin selasin kaikki ja löysin pari juttua lisää.

Lopultakaan en ymmärtänyt mikä ensimmäisen tuomion ero oli muihin. Diaarin ja hakemiston selittänee se, että jutun on voinut viedä hoviin Stenfeltin vastapuoli. Mutta miksi akti oli vain yhdestä jutusta?

En tiedä olisiko päivystäjälle itkeminen (eli avun pyytäminen asiallisesti) auttanut. Mitään paperiluetteloita tässä Kansallisarkiston pisteessä ei (enää?) ollut ja kuten tunnettua Vakan deskriptiiviset tekstit ovat minimaaliset. Ja muistikuvistani Turun hovioikeuden papereista kymmenen vuoden ei ollut mitään apua. Olin lähtenyt Vaasaan ymmärryksellä, että kaikki tarvittava löytyy päätöstaltioista.

Turvauduin siis räpellykseen, joka onneksi auttoi jonkin verran. Arkiston sulkeutumisajan lähestyessä oli vielä runsaasti läpikäymätöntä aineistoa, joten lopulta hotelliyö oli hyvä sijoitus. Parempi kaksi vajaata arkistopäivää ja väliin mahdollisuus käydä muistiinpanot rauhassa läpi ja miettiä missä on aukkoja.

Toisena vinkkinä silmien aukipitäminen. Edellä mainittu väitöskirjantekijä oli käyttänyt lääninkanslian tilikirjaa, jonka oli jättänyt palautuskärryyn. Siitä tuli mieleen, että moisesta voisi olla apua minullekin. Mutta kotimatkalta päivitin

Päivän tutkimustulos oli, että Vaasan lääninkanslian työntekijöille (kuten hakemalleni ylimääräiselle kanslistille) ei maksettu palkkaa vuonna 1858. Siivoja oli ainoa, joka oli saanut työstään rahaa.
Aikuisten oikeasti, jos joku sattuu tietämään (miel. Helsingissä sijaitsevaa) lähdettä lääninhallinnon palkoista, niin kiinnostaisi oppia lisää.

Arkiston hyötykäytöstä ja tanssin kieltämisestä

Sanomalehdessä Pohjalainen kerrottiin 1.8.1893 miten arkistoja voi käyttää hyödyksi oman ajan ongelmissa:

Keväällä rakennettiin Kortesjärven kirkonkylässä tanssilava, joka on loukannut useain uskonnollista tunnetta. Alettiin etsiä vanhoista asiapapereista jotain kirjoitusta, jossa tanssit olisivat sakon uhalla kielletyt, sillä muistettiin että semmoinen löytyisi. Ja aivan oikein! Kirkonarkistosta löytyikin suomennettu ote kuvernöörin vahvistama, jossa 9 riksin sakon uhalla kielletään tanssitilan antaminen ja tanssiminen. Eikä tuo paperi olekaan juuri äskeisiä päätöksiä, sillä se on v:lta 1793, marrask. 10 p. ja maaherra Crabben vahvistama. Kun tuo muinaislöytö oli keksitty, julistettiin se kirkossa heinäk. 9 p:nä ja kutsuttiin samalla kirkkoraati kokoon sunnuntaiksi, jolloin m. m. keskusteltiin miten paperille olisi hankittava entinen arvonsa. Ukot tuumailivat, että asiasta mennään vaikka "„kupernyöriin", jollei muualta saada paperille toivottua tunnustusta.

Tanssin kielto ei ollut kortesjärveläisten erikoisuus. R. Calamniuksen artikkelissa Tietoja Piippolan serurakunnan vaiheista (Jouko 2/1914) mainitaan vuoden 1767 pitäjänsopimus, jonka vahvisti kuvernööri 1779. Sen mukaan

»Ne jotka uudistetuista varotuksista huolimatta pelaavat korttia, vetävät sakkoa 12 kuparitaaleria eli istuvat yhden sunnuntain jalkapuussa. Joka huoneessaan sitä sallii, vetää kaksinkertaisen sakon.» 

»Ne jotka kokoontuvat tansseihin, maksavat sakkoa 3 taaleria; joka huoneensa siihen antaa, 6 taaleria, mutta pelimanni 12 taaleria, kaikki kuparissa.» 

»Ne jotka kinkereillä tai lukupaikoissa pitävät viinaa kaupan, vetävät sakkoa 30 taaleria, josta puolet menee köyhille, toinen puoli ilmiantajalle.»

En tiedä miten tämä 1700-luvun ilmiö on jäänyt minulta huomaamatta. Kirjallisuutta on ja siihen nojaten Reino Kallio on kirjoittanut katsauksen Tanssi lapualaisten murheenkryyninä. Närpiössä valitettiin (silloin upouusista) tanssihuoneista 1670-luvulla. Lapualla yllämainittujen kaltainen sakko tanssitilan antamisesta määrättiin jo 1740-luvulla.

Kuvitus: Anders Zornin Juhannustanssien surkealaatuinen painokuva paloiteltuna ja väritettynä.

Sota-arkistossa ja armeijamuseossa

Tiistaina (tämän viikon, blogi lähestyy reaaliaikaisuutta) oli vuoden alussa ostetun tarjousristeilyn muodossa mahdollisuus viettää päivä Tukholmassa. Kun muuta ohjelmaa en keksinyt suuntasin satamasta kätevällä etäisyydellä olevaan Krigsarkivetiin, jonka kirjastossa oli pari kirjaa, joita Suomessa ei ole saatavilla.

Kirjojen noutoa varastosta odotellessani tietenkin (!) silmäilin luettelohuoneen hyllyjä. Olin tämän tehnyt aiemminkin, mutta muistiinpanot hukkuvat ja asioita jää huomaamatta. Ensiksi mainittua paikkasin meriittilistojen hakemistosarjasta, jonka tiedän varmasti käyneeni läpi joskus. (Hakematta koskaan itse listoja, jotka nykyään on Riksarkivetilla ilmaiseksi digitoituna saatavilla.)

Jälkimmäistä edusti huoneen toisella puolella Biographica-kortisto, johon en muista koskeneeni. (Mutta muistiin ei ole luottamista!)

Ainakin nyt siitä löytyi kortit kahdesta esi-isästäni ja kun aikaa oli (ja tilausten haku ripeää) tein niistä tilauksen.

Niput olivat hyvin ohuet, mutta arvokkaat, sillä toisessa oli esi-isän 1700-luvun lopussa omin käsin kirjoittama ansioluettelo!!

Jälkikäteen ohjeita lukiessani ymmärsin, että ansioluettelo oli tavanomaista Biographica-arkiston sisältöä. Eli jos olisin valmistautunut kunnolla, en olisi saanut ihanaa ylläriä.

Arkistossa kaiken keksimäni tehtyäni haahuilin Östermalmilla. Armemuseumin verkkosivuilta njäyttelytilannetta tarkastaessani olin huomannuyt kuvia uniformuista, joita en muistanut koskaan nähneeni. Paikan päällä selvisi, että ne olivat kakkoskerroksessa, jonka olen aina jättänyt väliin, sillä kyltityksen perusteella olen luullut esittelevän vain 1800- ja 1900-lukuja. Moka.

Etualalla Södermanlandin rykmentin mallipuku vuodelta 1765

Pistooleita 1600-luvun lopulta ja 1700-luvulta

Satula 1600-luvulta ja mahdollisesti 1700-luvulta.

Vasemmalla aatelislippueen ratsastajien uniformu vuodelta 1743

Eri aikojen aseiden vertailua. Ainakin painoa olisi varmaan voinut kokeilla.

AR 17: Arkistossa kannattaa aina käydä

Pitkäaikaisena haaveenani oli joskus lähteä Vadstenaan lukemaan Spolstadin Hohenthaleja koskevia lähteitä. Mutta viimeisen vuoden aikana olen havainnut, että kaikki peruskama on digitoitu. Joten vaikka Vadstena oli sopiva pysäyspaikka matkalla takaisin pohjoiseen, ei minulla ollut arkistoon mitään varsinaista asiaa. Mutta pitihän sinne silti mennä.

Sillä aina kannattaa kurkistaa. Jo sekin, että esillä oli muistovitriini äskettäin kuolleelle Ikean perustajalle oli mielenkiintoista.

Tutkijasalin kierroksen aloitin mikrokorteista, joiden luettelosta huomasin henkilöpoiminnot sanomalehdistä.

Onneksi täällä oli vanhanaikaiset lukijat ja sain tutut nimet nopeasti tarkistettua ja tallennettua.

Toisella puolella salia silmäilin hyllyjä ja tästä pätkästä

löytyi kaksi aarretta. Ensinnäkin joku kärsivällinen ja järjestelmällinen sielu oli kerännyt Inrikes Tidningarista 1760-1800 kaikki ilmoitukset häistä ja hautajaisista. GF on digitoinut jäseniään varten vastaavia eli onkohan harjoitus tehty useaan kertaan eri ihmisten toimesta? Sitä se oli ennen internettiä. Esimerkkiote suomalaisiakin sisältävästä aineistosta nimen Gottleben kohdalta.

Toinen osuman selkämyksessä luki Otto Kugelbergs samling. Avasin satunnaisesta kohdasta ja huomasin nimiä aakkosjärjestyksessä, joten aloin etsiä omiani. Vasta joitakin löydettyäni tarkistin etusivulta mistä oli kyse. Henkilökirjasista. Mikä löytämisen riemu! (Olisi tietenkin pitänyt matkaa suunnitellessani tarkistaa kaikki tunnetut säilytyspaikat ja käydä ne mahdollisimman monessa.)

Kokoelma ei ollut kunnolla arkistotietokannoissa ja henkilökunta tuntui epätietoiselta, mutta sain neljä täyteen ahdettua kansiotani ja niistä neljä runoa esille. Pikkasen nauratti, kun muistelin saman tyyppisen materiaalin katselua Kungliga Biblioteketissä kahden vahdin takana nide kerrallaan.

Kun vielä kirjojen joukosta löytyi matrikkeli, joka kertoi 1700-luvun nanoserkun työsuhteen päättymisestä liiallisen kahviloissa roikkumisen takia, saattoi arkistovierailua pitää hyvin onnistuneena ja hyödyllisenä. Ja aurinko paistoi vielä uloskin tultua.

(Riksarkivetin 400-vuotisjuhlan kunniaksi ovat julkaisseet Vadstenan arkistoa esittelevän videon. Siinä mainostettua kirjastoa olisi varmasti kannattanut jäädä hyödyntämään pariksi päiväksi.)

AR 3: Arkistoasiakkaana Norrköpingissä

Herättyäni ensimmäistä kertaa Norrköpingissä lähdin oitis kaupunginarkistoon, jonka oven isosta kaupungintalosta olin paikantanut varmuuden vuoksi jo edellisenä iltana. En odottanut suuria, mutta kun nyt kaupungissa olin, ajattelin katsoa verkkosivuillaan ja vuonna 2014 arkiston kanssa vaihdetuissa viesteissä mainostettua verokirjanpitoa.

Minulle ei lyöty arkistoluetteloa ja tilauslomaketta eteen, kuten tavanomaista on, vaan istutettiin toimistoon konsultaatioon, jossa tarkistettiin mukanani tuomat muistiinpanot. (Oikeesti.) Arkistoluettelo oli asiantuntijan tietokoneella ja tokihan siellä kyseiset verot olivat. Arkiston työntekijä vaan tuntui olevan kovin vastahakoinen niitä minulle antamaan ja innostui varottamaan käsialan vaikeaselkoisuudesta. Mihin kuittasin "Ai niinkuin vaikeampaa kuin muissa 1700-luvun lähteissä?" No, ei.

Mutta koska olin siinä sitten jaaritellut tutkimuskohteestani ja olimme yhdessä todenneet, että kaupunkipalojen takia kaupunginarkistossa ei juuri mitään 1600-luvusta ole, niin yhtäkkiä ukkeli sanoi, että "niin meillä on Helmfridin, joka tutki 1600-lukua" kortisto.

Sisso! Moisesta ei ole kotisivuillaan mitään tietoa, joten en olisi osannut sitä kysyä. Mielessä oli jossain vaiheessa ollut, että pitäisi kysyä jäikö Helmfridiltä aineistoa, mutta unohdin.

Hylkäsin 1700-luvun verot oitis ja uppouduin useaksi tunniksi henkilökortistoon (yllä näkyvästä laatikkorivistä noin puolet). Helmfrid oli käynyt läpi renovoidut raastuvanoikeuden pöytäkirjat, ruukin saksankielisen kirjeenvaihdon ja jotain läänintilejä. Ensin kiukutti, sillä olin "turhaan" jo itse käynyt raastuvanoikeuden pöytäkirjat läpi hakemistojen perusteella.

Mutta ei työ mennyt hukkaan. Oman läpikäyntini ansiosta huomasin, että Helmfridin rajaus oli jättänyt joitain keissejä pois kortistosta ja toisaalta hän oli löytänyt tapauksia, jotka ilmeisesti eivät olleet hakemistossa esivanhempani nimellä vaan jonkun muun osallisen. Ja tietenkään en olisi ikinä yrittänyt lukea 1600-luvun liikemieskirjeenvaihtoa saksaksi. Oli kyllä kiva lukea, että esi-isä oli ruukin paras messinkiseppä!

Opetuksia:
1) Mene arkistoon, vaikka ei olisi oikeaa asiaa. (Tämä sai vahvistuksen myöhemmin samalla matkalla.)
2) Selvitä asioita etukäteen, mutta varaudu yllätyksiin.
3) Jos arkiston työntekijä on valmis auttamaan, puhu reippaasti enemmän kuin normaalisti.

Arkistoluetteloiden ja telepatian olemattomuudesta

Lähetin viikko sitten Ruotsin Riddarhusetille tiedustelun (muistaakseni ensimmäistä kertaa sukututkimusurallani) ja kun siihen ei eiliseen mennessä ilmaantunut vastausta kyselin FB:ssä onko muilla laitoksen asiakaspalvelusta kokemuksia. Kommentoinut ruotsinkielinen Ihan Oikea Historiantutkija luki lähettämäni kysymyksen ja totesi, ettei hän ymmärtänyt mitä olin toivonut saavani vastaukseksi.

Hyödyllistä, mutta kitkerästi nautittavaa palautetta. Jonka voisi kuitata toteamalla, että jos Riddarhusetilla ei ymmärretä, niin voisivat lähettää vastausviestin, jossa kertovat, ettei ymmärretä.

Hedelmällisempää miettiä, mikä omassa viestinnässäni meni pieleen. Tavalliseen tapaani pyrin niukkuuteen, mikä ei auttanut asiaa. Perusongelma oli kuitenkin se, että minulla ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, mitä tietoa Riddarhusetilla on. Eli yritin jättää kysymykseni mahdollisimman avoimeksi. Tarkoituksenani välttää liian suppea tulkinta eikä tehdä tulkintaa mahdottomaksi.

Mistä tuli mieleen muutamat vuosien varrella saamani puhelut, joiden jälkeen en ole tajunnut mitä ihmettä soittaja minusta halusi. Nyt ajateltuna heillä ei tietenkään ole mitään käsitystä kotiarkistoni ja pääni sisällöstä ja olivat toiverikkaalla kalasteluretkellä. Joka useimmiten on tehotonta ajankäyttöä molemmin puolin.

Varsinaisten arkistojen suhteen tehostusta käyttöön tulee huomattavasti kun arkistoluettelo tai edes arkiston jonkinlainen kuvaus on verkossa. Ilman kirjallisuusviitettä en totisesti olisi kysellyt Tammisaaren kaupunginarkistosta isonvihan pakolaisia. Verkkosivuillaan ei ollut edes mainintaa Hultmanin arkistosta.

Näkemättä arkistoluetteloa (tai itse arkistoa) on mahdoton luottaa arkistonhoitajan lausuntoihin "ei täällä sellaista ole".

Ja miten arkistoluetteloa näkemättä asiakkaana voi vasta kysymykseen "mitä sinä olet hakemassa?" Eivät kaikki ole (aina) liikkeellä tutkimuskysymys edellä. Tutkimuskysymyksethän voivat myös syntyä aineistosta, jota ei ole tiennyt hakea!

Mutta pitänee muotoilla ja lähettää tiedusteluni Riddarhusetille uudelleen.

Kuvan pohja täältä.

Kortisto isonvihan pakolaisista

Joitakin vuosia sitten tavatessani Johanna Aminoff-Winbergin väitöskirjaa kiinnitin huomiota mainintaansa Tammisaaren kaupunginarkistossa olevasta E. Hultmanin isonvihan pakolaiskortistosta. Aminoff-Winberg ei kuvannut sitä tarkemmin eikä kukaan muu ollut sitä maininnut, joten syntyi vaikutelma merkityksettömästä ja otti aikansa ennenkuin lähdin siihen tutustumaan. Kun viime viikolla otin arkistonhoitajaan yhteyttä hän totesi, että "Kukaan ei ole ennen kysynyt…. Kortisto koostuu kahdesta pienestä laatikosta, muutama sataa käsinkirjoitettua lappua. "

Kävin molemmat laatikot kortti kortilta tai lappu lapulta läpi. Ihan jokaista en huolellisesti tutkinut, mutta kiinnitin vasemman yläkulman lähdemerkintöihin sen verran huomiota, että uskallan sanoa Hultmanin käyneen kaikkien Tukholman seurakuntien historiakirjat paon ajalta ja poimineen maininnat pakolaisista. Vastaavia tietoja on Janne Asplund esittänyt SukuForumilla ja itsekin innostuin poimintoja tekemään. Jos olisin tiennyt jo tehdyksi...

Tukholman seurakuntien lisäksi Hultman on tehnyt poimintoja passiluetteloista, Piitimen ja Arbogan seurakunnista, linnan kanslian arkistosta sekä valtionregistratuurasta. Kuinka täydellisesti nämä oli käyty läpi on vaikeaa arvioida, sillä en ole itse lähteitä käyttänyt. Mukana oli myös viite Kungliga Bibliotektein kokoelmaan. En ollut ajatelleeksi, että sielläkin on arkisto!

Pakolaisluetteloja en nähnyt lähteenä, joten kortiston tiedot ovat täysin erilliset Aminoff-Winbergin julkaisemista, joita monet ovat SSS:n sivuilta käyttäneet. (Onko Aminoff-Winberg liittänyt Hultmanin keräämät omaan tietokantaansa, jonka väitöskirjassaan mainitsee? Onko tietokanta jaettavassa kunnossa? Suostuisiko Aminoff-Winberg sen jakamaan?)

Kun aloitin ensimmäistä laatikkoa (n:o 9), jossa kortit olivat sukunimen tai patronyymisten etunimen mukaan aakkostettuna kävi mielessä, että tämän voisi joku melko pienellä työllä kuvata ja jakaa. Mielipiteeni tästä muuttui kun huomasin, että kortit olivat kunkin kirjaimen alla epäjärjestyksessä. Ja laatikon lopussa oli järjestämätön pinkka, jossa saatoi kyllä olla logiikka, jota en hiffannut.

Kuvana esimerkki kortista, joka sattuu liittymään Petter Sund -tutkimukseeni JA tarjosi siihen ennen löytämättömän tiedon.

Pitää kuitenkin muistaa, että (suurimmassa?) osassa pakolaisten kirkonkirjamerkintöjä ei ole mainintaa pakolaisuudesta tai kotipaikasta Suomessa eli täydellisyys vaatii edelleen historikirjojen selailun nimiä etsien.

Toisessa laatikossa (n:o 10) oli aikojen alussa ollut kuminauhoja, joista oli jäljellä enää kortteihin liimautuneita rippeitä, ja kreppinauhoja, joilla oli erotettu nippuja. Iso osa näistä oli maantieteellisesti järjestettyjä eli yhdessä oli pakolaiset Viipurista, Viipurin läänistä, Pohjanmaalta, Porista, Uudestakaupungista, Naantalista, Raumalta, Porvoosta, Raahesta, Helsingistä, Kokkolasta, Uudestakaarlepyystä, Pietarsaaresta, Torniosta, Kristiinankaupungista, Oulusta ja Vaasasta. Luettelostani puuttuu Turku, joten ehkä se oli alkupäässä, jonka kuvittelin uudeksi nimen mukaan aakkostetuksi osioksi. Maantieteellisessä osuudessa huomasin ensimmäisestä kaatikosta tuttuja tietoja eli ainakin osittain tiedot näissä osissa ovat päällekkäisiä, mikä luontevalta tuntuukin.

Ettei menisi liian helpoksi kakkoslaatikossa oli myös pari nippua, joissa lähdeviitteet olivat vain osittaisia (tyyliin sivunumero), joten tulkitsin, että ne olivat jostain lähteestä tehtyjä poimintoja. Ja aivan laatikon takana oli ykköslaatikkoon verrattuna minimaalinen aakkostettu pakolaiskortisto, josta löysin kortin Petter Sundistani. Tämä ei ollut mukana missään edellisistä.

Eli. Kortisto voi sisältää tiedonmurun, mutta sen läpikäyntiin pitää varata pari tuntia. Etukäteen aiheesta puhuessani joku tuttava ehdotti, että lähettäisin tiedustelun ja arkistonhoitaja tarkistaisi nimen. En tätä yrittänyt ja hyvä niin.

P. S. Kuten laatikoiden numeroinnista arvaa, E. Hultmanin arkistossa on muutakin. Tammisaarta sukututkiville arkisto on varmaan tuttu, mutta mahdolliseksi tiedoksi muille:

Arkistoista ja digitaalisesta tutkimuksesta

1) Kansallisarkiston paikallishistorian digitointihankkeessa on julkaistu Suodenniemen topoteekki ja luvattiin kesäkuussa, että "lähiaikoina avautuvat myös Ikaalisten, Mikkelin, Kaarinan Piikkiön ja Mäntsälän topoteekit. Lisäksi syksyllä on tarkoitus käynnistää Saamenmaan alueen topoteekki."

2) Kun Suomessa käytettiin jo digitoituja sanomalehtiä Scandiassa julkaistiin 2011 Christian Widholmin artikkeli Från massmedium till mikrosurrogat. Några reflektioner kring den mikrofilmade dagstidningen som källa. Tänä kesänä Matts Lindström puolusti väitöskirjaansa Drömmar om det minsta: Mikrofilm, överflöd och brist, 1900–1970.

3) Artikkelia Menneisyys taipuu biteiksi hitaasti kehuttiin.

4) Opinnäytteitä, jotka mielestäni liittyivät otsikkooni

• Pallari, Petra: Calamnius-suvun arkisto Oulun maakunta-arkistossa yksityisarkistona ja elämän kuvaajana 
• Ekman, Marianne: Muistiorganisaatioiden aineiston transkription ja sisällönkuvailun joukkoistaminen
• Jokinen, Iiris: Vainajan sähköisen viestinnän yleisseuraantona siirtymisen estävät seikat
• Malin, Anna: Kettutytöistä kansalaisaktivisteiksi : Oikeutta eläimille -järjestön toiminnan tallentuminen Kansan Arkistoon
• Rune, Matilda: HBTQ-historia i arkiv : Var finns den och hur ser den ut?
• Pettersson, Eva: Spelling Normalisation and Linguistic Analysis of Historical Text for Information Extraction 
• Ekman, Johan: Bilder av text: Digitalisering som remediering
• Andersson, Joakim Bilder som informationsbärare: En jämförande studie av bilder i arkiv

• Brandt, Zippy: Ordningsprinciper, informationsbehov och politisk makt: En arkivvetenskaplig fallstudie av arkivförteckningar i det kungliga kansliarkivet cirka 1540–1878
• Sundquist, Maria: Effektiv och transparent, men subjektiv och sårbar: En studie av arkivariers syn på den verksamhetsbaserade arkivredovisningen
• Toivonen, Juha: "Siihen kuuluu kaikki" - Arkistotietopalvelun työnkuva ja tietämys kaupunkien keskusarkistoissa
• Salonen, Juho: Sota-arkiston liittäminen arkistolaitokseen vuonna 2008 : vaiheet ja muutosprosessi työntekijöiden kokemina 

• Dündar, Hayri: Digital Library evaluation in Swedish academic libraries: A critical study
• LAVIKAINEN, VILLE: Alakoulun opettajat, lukiolaiset ja historian harrastajat internet-tiedon hyödyntäjinä. Kansallisen digitaalisen kirjaston käyttäjätutkimus

Satunnainen sitaatti järjestämättömästä arkistosta

Pohjolan Sanomat 2.2.1916 Tornion kaupunkin arkistosta kesällä 1915:

Vanhempi osa arkistoa oli sijoitettu raatihuoneen ullakolle muutamiin lautakomeroihin. Siellä olivat asiakirjat sikin-sokin aivan kuin tuulen puuskan heittämänä ilman minkäänmoista järjestystä. Siellä summattomat paljoudet vanhoja sanomalehtiä, muutaman yhdistyksen laulukirjoja, seinäpapereita määrättömästi, ikkunalaseja, lamppuja ym. kaikellaista törkyä ja roskaa, kuten maalaistalon vintillä ainakin. Sanalla sanoen: tuskin kurjemmin hoidettua omaisuutta voisi muualla tavatakkaan. 

Oli täysi työ ensinnäkin eroittaa se mitä varsinaisesti kuului arkistoon, pois kaikenmoisista jätteistä. Ei ollut suinkaan sitten mikään helppo työ asiakirjojen järjestäminen edes sellaiseen kuntoon, että niitä voi tutkija ilman sanottavia vaikeuksia käyttää hyväkseen. Löysi lehtisen sieltä, toisen täältä, ja minkä verran niitä oli hävinnyt tuon huolimattoman hoidon aikana, on mahdoton sanoa. 

Varmaa vain on, että suoranaista varkautta ja arkiston raiskausta on harjoitettu. Tätä todistaa m. m. se seikka, että ei ainoatakaan postimerkkiä ollut tavattavissa vanhemmissa kirjeissä: ne oli leikattu kirjekuorista irti ja varastettu; ja mikä mielä valitettavampaa; asiakirjoista, jotka ovat ainoat laatuaan, m. m. kuninkaallisista käskykirjeistä, oli leikattu sinetit irti ja viety ties minkä kokoojan varastoon.

Arkistoituja karamellipapereita

Sähköpostista löytyi kiva yllätys. Elinkeinoelämän keskusarkistossa oli luettu Fazerin karamellipaperikatsaukseni vuodelta 1911, superystävällisesti haettu esiin samoja käärepapereita ja lähetetty minulle digitoituina!

Grillage oli tosiaan väreissä komea. Kuva-aihe keskellä on eri kuin rekisteröinti-ilmoituksissa, mutta niinhän oli usein Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kappaleidenkin kanssa.

 Marokossakin on eri kuva-aihe kuin rekisteröinnissä ja tämä näyttääkin enemmän Marokolta.

 Ja Mokka on siis niitä yksinkertaisempia papereita, joita en ole vaivautunut esittelemään.

Ja miten nämä olivat päätyneet Mikkeliin? Tietopalvelusihteeri Helka Strömbergin sähköpostin mukaan Elkasta "löytyy Frenckellin kirjapainon arkistosta jonkin verran Fazerin vanhoja etikettejä." Onneksi en ole tutkimassa näitä tosissani, sillä tuollainen ei olisi tullut mieleen. Voisiko painotalon vaihdos (?) selittää sitä, että kaupunginmuseon kokoelmissa (ainakaan digitoiduissa) ei näitä "myöhäisempiä" papereita ollut?

Taas Tukholmassa keskiviikkona

Helmikuun arkistomatkan piti olla Petter Sund-projektin viimeinen. Mutta sulateltuani saannoksia oli pakko myöntää, että olennaisia papereita oli jäänyt katsomatta. Ja nyt, kun näin paljonko niihin meni aikaa, tiedän, etten olisi edellisen reissun puitteissa ehtinytkään hommaa tehdä.

Suoraan laivalta menin Riksarkivetiin. Siirtyminen metroasemalta arkistoon sujui nyt sujuvammin ja lyhyemmin, mutta itse arkistokäynti oli 4 tuntia sekoilua. Olin toki lähettänyt tiedusteluja (saamatta vastausta ennen matkaa) ja yrittänyt itse selvittää (ymmärtämättä tarttua RA:n julkaisusarjaan). Tiskin takana oli sama Mats kuin viime syksynä Slottsarkivetissa ja edellisellä kerralla RA:ssa. Pahoin pelkään, että olen jättänyt muistijäljen.

Paikan päällä yritetty järjestelmällisyys ei tuottanut juuri mitään, joten turvauduin vanhoihin konsteihin. Hakeuduin luettelohuoneen niteiden ääreen, selailin hetken ja kas, viiteet kahteen kuninkaalle lähetettyyn kirjeeseen. Nämä tilasin luettavaksi ja kirjaan tulee uusi tyylikäs rivi lähdeluetteloon tuomaan (valheellista) kuvaa perusteellisesta ja osaavasta lähdetyöskentelystä. Hih!

Iltaa en ollut suunnitellut, mutta matkalla arkistoon huomasin mainoksen Nordiska Museetin ilmaisesta aukioloillasta eli hotelilla poikettua sinne.

Saavuin paikan päälle juuri kun opastus vaihtuvaan näyttelyyn Nordiska ljus oli alkamassa. Yritin kuunnella, mutta kaikki kuullosti tutulta, sillä olin laivamatkalla sattunut kuuntelemaan Vetenskapsradion historia jakson När vi kom ut ur mörkret. Eikä siinäkään ollut päreen lyhyen polttoajan lisäksi uutta tietoa. Opastamattomana poimin museolta faktan, että talikynttilöille tarvittiin säilytyslaatikko, sillä rotat olisivat muuten syöneet ne.

Mutta kieltämättä menneisyyden pimeys on jotain, joka pitää sähkövalossa eläneen tietoisesti palauttaa mieleen. Miten ihana ja hieno näky oli kynttilöin varustettu kirkko joulun pimeydessä, kun vastaavaa valomerta ei muulloin nähnyt! NM:n näyttelyssä valaistus oli osa kerrontaa ja kulku kävi pimeydestä valoon.

Näyttelyyn kuului "maaginen kynttilä", jolla kävijä sai joka huoneessa esiin tehtävän, joka suoritettiin koskettamalla sopivaa paikkaa. Kai. Meni yli ymmärrykseni. Sillä lapsille.

Kiertelin sitten yläkerran läpi kun kerran oli aikaa ja mahdollisuus. Koska perinteet ovat tärkeitä saamelaisten näyttelyssä laitoin musiikkipainikkeista Mari Boinen biisin soimaan. Kuten aina.