lauantai 22. joulukuuta 2018

Benjamin Dyster ja elämän rauniot

Ei kahta ilman kolmatta. Kahden Viipuria sivunneen tekstin jälkeen osui linkkivarastosta silmiin Ilmarisessa julkaistu jatkokertomus Elämän raunioilla. Kertomus Viipurin valloitusajoilta vuonna 1710 (*). Tarinan suhteesta todellisuuteen en osaa enkä uskalla sanoa paljoa, mutta ainakaan sen pastori Bengt Krogius ei näytä surevan venäläisten viemää lähisukulaista, jonka toissapäivänä mainitsin.

Todellisempi kertomukseen mukaan otettu henkilö esitellään näin:
Nykyisen Lappeenrannan takana pistäytyy siniseen Saimaan veteen niemi, jonka nimi jo kauhistaa jylhyydellään. Se on Dysterniemi.
Tällä niemellä oli viime vuosisadan alkupuolella ainakin Lappeen nimismiehen virkatalo.
Nimismiehen nimi oli myöskin tuo synkeä — Dyster, josta tällä paikalla vielä on mainittu muistonsa.
Itsestään nimismiehestä ei ole tässä muuta sanomista kun että hänellä oli Benjamin niminen poika, joka myöhemmin oli oikea vehkeiliä konnankurisissa valtiollisissa hankkeissaan.
Nimismiehestä on J. R. Aspelin kertonut kirjoitussarjan Epä-ruhtinoita Suomen historiassa kolmannessa osassa Benjami Dyster (Kirjallinen Kuukauslehti no 4/1869) melko paljon, mutta päähenkilöstä tietenkin vielä enemmän. Benjamin Dysteristä on sittmmin julkaistu muitakin artikkeleita, myös SBL:ssä. Ilmeisesti kukaan ei ole löytänyt häntä armeijan rullista, joissa hänen suuren Pohjan sodan aikana on arveltu olleen.

Varsinaiset tiedot miehestyä alkavat, kun hän 8-vuotiaan poikansa kanssa kesällä 1724 päätyi Riiasta Gotlantiin ja sieltä Tukholmaan, jossa Dyster esiintyi von Dystersterninä ja vaati apua perintöomaisuutensa takaisin saantiin vedoten sodan aikaisiin alaisiinkin toimiinsa.

Anomusta ei ilmeisesti ole oikeasti edes käsitelty ja seuraavaksi
Uplannissa kulkien rupesi yksinkertaiselle kansalle ilmaisemaan olevansa kuninkaallista sukuperää ja aikovansa näyttää toteen, että Kaarlo oli elossa. Kaarloa vastaan oli näet Norjassa ruvettu vainoa hankkimaan, jonka huomattuaan hän oli lähtenyt ulkomaalle. Eräs toinen mies oli ammuttu ja kuninkaana haudattu. Itse oli muka kuningas sittemmin hiljaisuudessa ja tuntemattomana elänyt Riiassa. Nyt, kun hän vihdoin oli tullut kotimaalle, ei kukaan tahtonut häntä auttaa, eipä edes tunnustaa tuntevansa. Hän oli jo päättänyt lähteä Rooman keisarin luo, saadakseen sotavoimaa kruununsa jälleen voittaaksensa, mutta vastatuuli oli pyörryttänyt hänet takaisin. Jonkun aikaa Tukholmassa vietettyään oli hän nyt matkalla Taalainmaalle, sieltä apua hankkimaan. Benjami sai täten huhun leviämään, että hän oli palannut Kaarlo-kuningas itse. - Välistä kuuluu hän muutakin kertoneen. Hänen oli muka Benderistä (siellä Kaarlo-kuningas oli Venäjän sotaretkellä hävittyänsä ollut maanpaossa) vainoomista välttääkseen täytynyt paeta ja jättää kuninkaallinen sinettinsä eräälle toiselle, joka sen kanssa oli lähtenyt Stralsundiin ja Ruotsiin, mutta vihdoin Norjassa saanut surmansa, kolmas toisinto oli se, että hän oli pari viikkoa ennen Pultavan tappelua joutunut vangiksi ja vasta nyt päässyt kotimaallensa palaamaan. (Wiipuri 11.10.1905)
Yrittikö Dyster oikeasti petkuttaa? Vai oliko hän mielenvikainen? Esiintymisensä tai ainakin siitä syntyneet huhut vakuuttivat osat ja viranomaisten oli pakko ottaa tilanne vakavasti. Erinäisten vaiheiden, joista voi lukea yllä mainituista lähteistä tai Wikipediasta, jälkeen Dyster suljettiin heinäkuussa 1726 Danvikeniin, jossa hän kuoli elokuussa 1730.

Danvikenin sairaalaan rakennettiin vuosikymmeniä myöhemmin "varsibainen hullujenhuone", josta useimmilla verkkosivuilla mainitaan Topeliuksen kuvaus Välskärin kertomuksissa:
Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.

(*) 21.02.1885 Ilmarinen no 21, 24.02.1885 no 22, 10.03.1885  2809.04.1885 no 41, 11.04.1885  no 42, 16.04.1885  no 44, 18.04.1885 no 45, 21.04.1885  no 46, 23.04.1885  no 47, 28.04.1885  no 49, 05.05.1885  no 52, 21.05.1885 no 58, 23.05.1885  no 59, 26.05.1885  no 60 30.05.1885  no 62, 04.06.1885 no 6406.06.1885 no 6511.06.1885  no 6716.06.1885 I no 6918.06.1885  no 70

perjantai 21. joulukuuta 2018

Vapaaehtoisesti Siperiaan lähtenyt

Eilisen Viipuri&Siperia-teeman jatkoksi muutama sana Anna Christina Pülsesta. Hän oli syntynyt vuoden 1692 paikkeilla todennäköisesti Nevanlinnassa, josta isänsä Mathias Pülsen sanotaan muuttaneen Viipuriin. Viipurissa perhe oli ainakin 8.10.1713, jolloin Anna Christina meni naimisiin tanskalaisen Vitus Beringin kanssa. Tämä oli palvellut vuodesta 1704 Venäjän laivastoa.

Venäjän laivaston ja Pietari suuren kanssa Bering kävi kesällä 1716 viimeistä kertaa Tanskassa. Anna Christina oli mukanaan, sillä yhteinen poika kastettiin Nikolain kirkossa Kööpenhaminassa 27.6.1716 isänsä kaimaksi. Kummeina oli Beringin veli vaimoineen, joten ainakin nämä miehensä sukulaiset Anna pääsi tapaamaan.

Vitus kuului perheen pienokaisina kuolleisiin lapsiin samoin kuin Viipurissa vuonna 1726 haudattu Matthias Vitus. Aikuisiksi elivät vuonna 1721 syntynyt Jonas, vuonna 1723 syntynyt Thomas, vuonna 1730 syntynyt Anton ja vuonna 1731 syntynyt Anna Hedvig Helena.

Anna Christinan sisar Ephemia Hedwig meni Viipurissa 21.1.1724 naimisiin kontra-amiraali Thomas Saundersin kanssa ja toinen sisar Hedvig Catharina 17.4.1729 keisarillisen majesteetin assessorin Anton Johann von Saltzan kanssa. Koska Saunders oli virkaiältään nuorempi, mutta asemaltaan korkeampi kuin Bering, on ensiksi mainitun avioliiton tulkittu vaikuttaneen Beringin päätökseen erota Venäjän laivastosta.
Muutaman kuukauden jälkeen hän kuitenkin liittyi siihen takaisin, eron yhteydessä saamansa ylennyksen säilyttäen. 
— Ja missä hän asui Viipurissa?
—- En voi sanoa sitä tarkalleen, mutta tunnettua on, että jo ennen ensimmäistä Beringin Kamtshatkan-matkaa v. 1725 oli hänellä Viipurissa luultavasti oma talo, ja hänen veljensä, perämies Kristian Bering ja rouva Bering ja kolme lasta asuivat täällä ... Kun Pietari Suuri kutsui kapteeni V. Beringiä matkustamaan Kamtshatkan tuntemattoman meren kautta ja tarkastamaan, onko olemassa salmea Siperian ja Amerikan välillä, niin tämä maailmankuulu matka alkoi talvella juuri Viipurista ...
Sija karta sočinisja v Sibirskoj ėkspedicii pri
komande ot flota kapitana Beringa ot Tobolʹska do Čukockogo ugla
Kungliga bibliotek
Tammikuussa 1725 Bering lähti komennettuna tutkimaan Kamchatkaa ja palasi takaisin vuoden 1730 alussa. Viipuriin jäänyt Anna Christina synnytti edellä mainitun Anton-pojan 21.9.1730 ja tyttären Anna Hedvig marraskuussa 1731.
 [Bering] oli löytänyt salmen ja suorittanut erinomaisen hyvin tehtävänsä, mutta hän ei noussut Amerikan rannikolle, ja venäläiset väittivät, ettei hän ollenkaan ollut purjehtinut salmen kautta. Sitä paitsi tsaari Pietari oli muka suullisesti pyytänyt häntä etsimään salaperäistä hopea- tai kultasaarta, jota nimitettiin silloin »Kompanejan maaksi» ja mistä japanilaiset kaivoivat suuriarvoista »mineraalia», joka varmasti oli kultaa. Kapteeni Bering ei ollut löytänyt salaperäistä saarta eikä tuonut Venäjälle kultaa. Tämä rettelö kesti kaksi vuotta. Kapteeni Bering oli uskonnollinen ja harras mies, ja Viipurissa asuessaan hän kävi usein lutherilaisessa kirkossa. Hän uskoi, että Jumala auttaisi häntä, mutta Jumalan tiet ovat merkilliset. Kapteeni Beringin oli pakko mennä Moskovaan selvittämään asiaa, ja sitten hän suuttui ja sanoi: 
»Lähden uudestaan Amerikkaan suorittamaan saman tehtävän!»
Tällä kertaa Anna lähti mukaansa, kahden nuorimman lapsensa kanssa. Pojat Jonas ja Thomas vietiin Tallinnaan tuttavaperheen luo koulua käymään. 

Anna Christinan kirje isälleen
Ohotskista vuonna 1740.
Wikimedia
Pariskunta ja kaksi lasta lähtivät Pietarista 29.4.1733. Seuraavana talvena he olivat Tobolskissa eli Ural-vuorien itäpuolella. Matka jatkui Jakutskiin, jossa oltiin vielä alkuvuodesta 1737. Anna Christina suunnitteli lähtevänsä takaisin päin, mutta jatkoi kuitenkin miehensä mukana vielä 1800 kilometriä Tyynen valtameren rannalle Ohotskiin, jonne saavuttiin heinäkuussa 1737. 

Täällä Anna Christina asui useampia vuosia, ennen kuin lähti yksin paluumatkalle, ollen Moskovassa maaliskuussa 1743 ja Pietarissa syyskuussa. Aviomiehensä oli kuollut joulukuussa 1741 saarella, jolle antoi nimensä, 

Anna Christina kuoli 18.10.1744. Suomalaisissa lehdissä häntä on kutsuttu suomalaiseksi. Jätetään lukijan mietittäväksi onko tämä perusteltua.



Kirjallisuus ja lähteet
Anna Christinan kirjeitä perheelleen löydettiin 1990-luvulla ja Natasha Okhotina Lind&Peter Ulf Møller tekivät julkaisun Kommandøren og konen. Arkivfund om danske deltagere i Vitus Berings ekspeditioner (1997), jota ei Finnan mukaan ole pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Samat tutkijat ovat toimittaneet artikkelikokoelman Under Vitus Bering's Command. New Perspectives on the Russian Kamchatka Expeditions (2003), jota Finna ei tunne ollenkaan kuin ei myöskään edelleen samojen tutkijoiden toimittamaa julkaisua Until Death Do Us Part. The Letters and Travels of Anna and Vitus Bering (2008). (Lisää kirjallisuutta listattuna täällä.)

Näiden sijaan on Google Booksista kuikultu Susan Broomhallin kirjaa Gender and Emotions in Medieval and Early Modern Europe: Destroying Order, Structuring Disorder (2015) ja Claudia Jarzebowskin kirjaa Kindheit und Emotion: Kinder und ihre Lebenswelten in der europäischen Frühen Neuzeit (2018). Jälkimmäisestä käytössä myös tiedoteteksti.

Lisäksi on luettu Vitus Beringin englanninkielistä Wikipedia-sivua, jossa on lähdeviitteet tuoreeseen kirjallisuuteen. Kuolinpäivä tanskalaiselta verkkosivulta, jostan syystä Anna Christinan sivu Genissä on suojattu yksityiseksi.

Beringin kirjeitä on verkossa julkaistu tanskaksi. Yhden kirjeen (pdf) alaviitteistä on poimittu pari yksityiskohtaa.

Matthias Pülsen tulo Viipuriin Nevanlinnasta perustuu luetteloon Viipurin kauppiassuvuista. Luettelossa viitattu Tertin tiedonanto ei anna lähdettä tiedolle. Matthias Pülse on 51-vuotias Viipurin väestöluettelossa 1718, jossa tytär Ephemia Hedwich on 17-vuotias ja Helena Catharina 8-vuotias.

Arkadijus Presas: Kultaa. Nuori voima 11-12/1929

torstai 20. joulukuuta 2018

Viipurista vangittujen puutteet

Bloginpidon ihanuuksia on, että vanhoihin teksteihin voi helposti esittää täydennyksiä ja korjauksia. Toisin on painettujen kirjojen laita.

1) Marraskuun alussa sain kirjaani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22 koskien kommentin 
...Googlen näyttämiltä sivuilta tuota kirjaa, en valitettavasti löydä esi-isääni Otto Reinhold von Delwigiä, joka vangittiin Viipurin hyökkäyksen aikana 1.5.1710 ja joutui vangiksi Tobolskiin. Onko tähän kenties joku syy?
En voinut kuin pahoitella. Kyseisen listan alkuun olin kyllä kirjoittanut perusteellisesti lähteistäni ja niiden todennäköisistä puutteellisuuksista, mutta ehkä ne sivut eivät olleet Google Booksissa näkyvillä.

2) Kirjaan olisui ehkä mahtunut myös joku sana Viipurin seudun siviilivangeista. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien Samuel Krogiuksen (1687-1750) ja hänen poikansa Johan Henrik Krogiuksen (1729-1791) omaelämäkerrallisia ja perhettä koskevia muistiinpanoja (Fö I 2) kertoi 9.10.1700 syntyneestä Jacob-veljestä, jonka venäläiset kasakat veivät Viipurin piirityksen aikaan 1710.

3) Tobolskissa meni 1719 naimisiin Jaakkiman kirkkoherran tyttäreksi syntynyt Anna Maria Amnorin Magnus Wilhelm Sprengtportin kanssa. Mikä lie Anna Marian tie vankeuteen.

4) Piirityksestä kirjoittaessani koin suurta epävarmuutta kirjallisuuden edessä. Nyt, toisin kuin silloin, olisi käytettävissä Ulf Sundbergin väitöskirja Swedish defensive fortress warfare in the Great Northern War 1702-1710. Eilen näin paikkatiedollista väitöskirjaa tekevän Antti Härkösen karttakuvan, joka paljasti mikä osa maastosta ei Viipurin linnan torniin näkynyt. Valaisevaa sekin.

5) Mielelläni (!) olisin käyttänyt myös vuonna 1706 painettua Beskrifning om Ryszlands belägenhet, gräntzor, landskaper, städer, styrelse, macht, plägseder och andra beskaffenheter nu för tijden., jonka digitointi on sittemmin tullut eteeni. En swensk gudfruchtig fångas hiertröriga bref, skrifwit vtur Siberien til sin kiära broder landz cammereraren Magnus Gabriel Palm. För thesz werdighet skul, vtaf tyskan afsatt på swensko, och andra gången af trycket vtgångit, åhr 1726 ei ole yhtä oleellinen, mutta olkoon toisena esimerkkinä viimevuosien digitoinneista.

6) Metsästin mielestäni taustamateriaaliksi melko tehokkaasti mahdollisimman varhaisia matkakuvauksia Siperiasta. Mutta tietenkin jäi löytämättömiä. Sarjan Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk vihossa 34 kerrotaan Siperiassa 1760-luvulla liikkuneesta Erik Laxmanista. 

Britin ostoslistat Moskovassa 1705-06 julkaistiin vasta kirjani jälkeen.

7) Tärkeimmät lähteeni olivat karoliinien päiväkirjat, mutta käytin vain painettuja sellaisia. Arvelin, että jossain ruotsalaisten arkistojen uumenissa voisi olla muutama lisää, mutta eipä tullut mieleeni, että ehkä Suomessakin. Åbo Underrättelser kertoi 5.12.1868, että SKS:n historian osaston kokoukseen oli professori Akiander tuonut kirjansitojaoppilas Johan Alfred Westerholmilta saadun käsikirjoitetun kirjan, joka oli peräisin Nurmijärven Kytäjän kartanosta. Kansimerkintöjensä perusteella sen oli kirjoittanut Siperiassa vankina ollut kornetti Karl Friis. Ei tosin käy ilmi jäikö kirja Akianderille vai seuran arkistoon.

8) Journal de Pierre le Grand depuis l'année 1698. jusqu'a la conclusion de la paix de Neustadt. Traduit de l'original russe, imprimé d'après les mss. corrigés de la propre main de Sa Majeste imperiale qui sont aux archives (1773). olisi ollut "kiva" löytää kirjaa tekiessä. Viipurin piirityksestä on kuvausta ja sivulta 292 alkaa varuskunnasta otetuista vangeista listaus, jota en kirjoittaessani muistaakseni missän nähnyt.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Joulukuu tähän asti

1.12.
  • Se oli vain unta.
  • Kun tekemisestä on puutetta.
7.12.
  • Joko vanhojen käsialojen kurssimateriaaleissa on mukana 1900-luku? [Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa Aleko Liliuksen Autograafikokoelma (F II 50)]
  • Tiesin mitä tilasin @NatLibFi, mutta itkun sekaisessa kiukussahan allekirjoituskeräilijöiden kokoelmia aina katsoo. [Samasta kuin edellinen]
  • Maksettiinko kätilölle tulojen mukaan vai oliko joku muukin laskutuskriteeri? #sote [Kyrenius, Eva: Muistiinpanoja Tampereella tapahtuneista synnytyksistä 1879-1909. DD 189 Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat. Kirsi Vainio-Korhonen ystävällisesti vastasi "Ainakin 1700-luvulla kätilöille maksettiin varallisuuden mukaan. Rikkailla oli korkeimmat taksat ja kaikkein köyhimpiä piti palvella ilmaiseksi."]
8.12.
  • Vinkki kouluttajille. Kirjoittajilta on ihan turha pyytää lyhyitä esittelyjä. Edes ohje "yhdestä pisteestä" ei auttanut.
  • Mitä opin @Tietokirjailija koulutuksessa tänään? Essee voi olla sen näköinen, että useampi lukija miettii, onko kirjoittaja ollut kännissä. [Mahdollisesti eri ryhmässä ollut Katja sai päivästä irti 10 ohjetta elämäkerturille]
9.12.
11.12.
  • Tätä hetken kuluttua @tiedekulma ärsyttävässä kakkoskerroksessa, jossa vieressä muita työskentelijöitä. Toistaiseksi ei yleisövyöryä [Aikanaan istuimet täyttyivät, sillä ilmeisesti oli rekrytoitu opiskelijoita. Eivät saaneet kovin mielenkiintoista katsausta vammaishistoriaan.]
  • Verrattuina muihin kohdennuksiin, Adlibriksellä on evästeet ja analyysi kohdallaan. En minä näistä mitään osta, mutta ovat ainakin aihepiiriä, joka kiinnostaa. Ja yksi on hyllyssä valmiiksi.
13.12.
  • Asioita, joita ei haluaisi huomata kurssin ryhmäpresispäivänä. Missään ei lue, kauanko meidän piti esiintyä. Mielikuva vartista, mutta onko se totta vai tarua? S*it.
    [Ajan puuttuminen oli vain yksi monista asioista, jotka kurssissa Politics of Memory and Oblivion eivät olleet kohdallaan. Varsinaisia luentoja 5 op:n kurssilla oli vain neljä, joten käytännössä kyse oli itseopiskelusta. Olisin ehkä esseen saanut aikaiseksi, mutta päätin (loppuvuoden kiireessä) jättää väliin. Onneksi päsmäröin ryhmätyöaiheeksi Aleksanteri II:n patsaan, sillä siitä sain jotain irti. Ks. Miksi meillä on Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla? ja Valaistu hallitusjuhla 1.3.1880]
19.12.

Satunnainen sitaatti kirjeiden informaatioarvosta


Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa on Elin Elmgrenin syyskuussa 1950 tallennettuja muistoja (COLL 48.2). Näiden joukossa Ellen Boreniuksen J. V. Snellmanin tyttäreltä kuulema.
Kerran joku sanoi hänelle [J. V. Snellman], että hän lähettäisi tyttärensä Tukholmaan tai jonnekin muualle ulkomaille vähän tuulettumaan. Hän järjestikin sitten tyttärelleen paikan laivaan ja koko oleskelun Tukholmassa ja tytöllä oli siellä hyvin hauskaa. Tytär kirjoitti usein isälleen, mutta tämä ei juuri vastannut mitään. Kun sitten tytär tuli kotiin ja rupesi siivoamaan taloa perusteellisesti, löysi hän tyhjentäessään isänsä paperikorin joukon konsepteja kirjeisiin, jotka Snellman oli hyljännyt pannessaan kokoon kirjeitä Tukholmaan. Konseptit olivat hämmästyttäviä. Niiden sävy poikkesi täydellisesti tyttären saamien kirjeiden sävystä. "Et tiedä, miten suuresti sulostutat elämääni ja miten paljon teet hyväkseni", kirjoitti niissä tavallisesti niin karu isä. "Kun olin lukenut ne, jaksoin paljon paremmin kärsiä isäni jäykkyyden", oli tytär kertonut.
Kuva Argonaut 1877 

tiistai 18. joulukuuta 2018

Kartanonherran tavat

Aiemmin lainasin Wäinö Alhon Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891 julkaistusta kirjoituksesta kuvausta Margareta Stjernvallista. Kirjoituksen varsinainen aihe oli hänen tyttärenpoikansa Fr. Aug. von Platen, jolle Lammin Vanhakartano päätyi. Hän oli ollut upseeri Suomen sodan aikaan, sodan jälkeen opiskellut Uppsalassa lakitiedettä, palveli jossain Pietarin valtiollisessa virastossa ja 31-vuotiaana vetäytyi Hämeen rauhaan.
Mitä suurimmalla innolla antautui hän kirjallisiin harrastuksiin, joihin hänen luonteensa jo lapsuudesta saakka oli taipunut, mutta jotka käytännöllisen elämän puuhissa olivat jääneet syrjään. Näissä harrastuksissa oli hänelle suureksi avuksi hyvä kielitaito, hän kun osasi toistakymmentä kieltä. Valitettavasti supistui hänen kirjallinen tuotteliaisuutensa tilapäärunojen ja terävien kokkakirjoitusten tekemiseen, joita hän tämän tästäkin kirjoitteli milloin valtiollisella, milloin taas lemmenrunouden alalla liikkuen. Latinankieli oli hänelle ennen muita rakas, ja latinastansa oli hän tunnettu ympäri maata. Niinpä hän esim. v. 1846 sepusti latinaisen runon professori G. W. Laguksen kunniaksi. Samanaikuiset ylioppilaat tiesivät käyttää hyväksensä Vanhankartanon herran latinaa: kirjoittelivat hänelle latinaisia rahanpyyntökirjeitä ilmoittaen harrastavansa latinaa, mutta lukivatkin saaduilla rahoilla kaikkea muuta, muttei latinaa. — Kaikkien mahdollisten kielten käyttämiseen näyttää hänen kirjallinen harrastuksensa etupäässä kohdistuneen. 
Jos jo tässä kirjallisessa harrastuksessakin on jotain omituista, ovat Platenin muut hommat vielä omituisempia. Kerran pisti hänen päähänsä ruveta arapiankieltä oppimaan, ja kun hän luuli taitonsa tässä kielessä riittäväksi, läksi hän kesällä v. 1836 matkalle Jerusalemiin aikoen myöskin yksin tein kosia erästä Libanonin vuorille siirtynyttä englantilaista naista, lady Ester Lucy Stanhopea, joka siihen aikaan herätti maailmassa paljon huomiota. Kiertäen meritse Europan pääsi matkamiehemme jo Konstantinopoliin saakka, mutta silloin tuli semmoisia esteitä tielle, että hän katsoi parhaaksi palata Venäjän kautta kotia Vanhaankartanoon, jonne saapui jouluaatto-iltana samana vuonna. Seuraavana kesänä hän jalkamatkassa, keppi kädessä, vaelsi Heinolan, Kuopion ja Oulun kautta Aavasaksalle, josta Tukholman kautta taas palasi Lammille. 
Vanhempana miehenä ei Vanhankartanon herra enään viitsinyt ryhtyä noihin maailmaa halkaiseviin matkoihinsa, vaan tyytyi olemaan alallaan kotona, käyden yhä omituisemmaksi. [...] Tieteellisiin asioihin oli vanha herra elämänsä loppuun saakka innostunut, ja niihin kului häneltä enintä aikaa. Hänen viimeisiä, siihen suuntaan käyviä toimiansa oli kalliokirjoitusten etsiminen, johon tunnettu tutkija C. A. Gottlund sai hänet viehätetyksi.
On vielä mainitsematta Vanhankartanon herran suurimmat omituisuudet. Niihin kuului se omituinen puku, jossa hän aina esiintyi. Irtanainen tekotukka, jossa oli pitkä patukka niskassa, sininen, kultanappinen takki, polvihousut, silkkisukat ja avokengät, siinä se outo ruotsinaikuinen vaatetus, jota harvinaisen kummana saatiin katsella keskellä 19 vuosisataa! — Ja toinen yhtä kumma omituisuus oli se, että Platen kesäisin tapasi asuskella sukuhaudassansa, Lammin kirkkomaalla. Tätä kummaa kummempaa tapaa piti hän muka osoittaaksensa maailman katoavaisuutta.
Von Platen on ikuistettu lyhyemmällä tekstillä Wikipediaan ja on mukana Kansallisbiografiassammekin.

Kuva Istanbulista kirjasta The near East; Dalmatia, Greece and Constantinople (1913)

maanantai 17. joulukuuta 2018

Verkatehtaan Rosa-rouva

Löytöretkiä Päijät-Hämeen kyliin -hankkeen loppuraportista 2/5 Hämeenkoski - kosken ja harjun huomassa (pdf) voi lukea, että "1800- ja 1900 -lukujen taitteessa Verkatehdas kukoisti ja Anders oli Hämeenkosken merkkimiehiä. Hänelle syntyi kaksi poikaa ja kolme tytärtä: Hilja, Hilma ja Siviä." Andersista löytyy komea kuva Koski-seuran sivustolta, mutta kuka synnytti lapsensa?

Naisten ääni 5/1912 kertoo, että tämä Rosa Korhonen "on syntynyt vähävaraisessa perheessä, jossa jo nuorena koulutöittensä rinnalla tottui käytännölliseen työhön". Verkkohaku tarttuu hautakivensä kuvaan ja veljensä perusteelliseen esittelyyn Wikipediassa. Jyväskylässä syntyneiden sisarusten "isä oli satulaseppä ja raatimies, äidinkieleltään ruotsinkielinen Lars Abraham Widbom (1819–1886) ja hänen äitinsä oli suomenkielinen, Korpilahdelta kotoisin ollut talollisentytär Fredrika Wilhelmiina Ylä-Lehtimäki (1822–1876), joka Helsingin yliopiston matrikkelitiedoissa mainitaan sukunimellä Helén." Raatimieheksikin valittu käsityöläinen, joka pystyi kouluttamaan ainakin yhden pojan yliopistoon asti ei kuullosta vähävaraiselta.

Eivätkä perheen lapset vähälahjaisilta. Naisten ääneen Rosa Korhosen (s. 1852) pyöreiden vuosien kunniaksi kirjoitettu teksti on tulkittava tyylilajissaan, mutta tarjoaa myös kiistattomalta vaikuttavia yksityiskohtia.
Naimisiin mentyään tehtailija A. Korhosen kanssa hän oli ensiaikana apuna konttoritöissä, mutta hoiti samalla myös mallikelpoisesti emännyystehtäviänsä, jotka, varsinkin lasten pienenä ollen, ovat vaatineet paljon huolta ja tarmoa.
Puolisonsa kanssa yhdessä ahkeruudella ja innolla toimiessaan oman kotinsa hyväksi, josta Kosken verkatehtaan nopea laajeneminen on ollut seurauksena, on Rosa Korhosella kuitenkin aina riittänyt aikaa ja intoa paikkakunnan sivistys- ja edistyspyrintöjen eteen työskennellä. Paikkakunnan nuoriso onkin sen täysin tunnustanut kutsumalla hänet kunniajäseneksi nuorisoseuraan, jonka ystävällisenä tukena ja auttajana hän on ollut, silloin kun ainoastaan aniharvat vanhemmat henkilöt ovat seuran toimintaan osaa ottaneet.
Puolisona ja emäntänä on Rosa Korhonen ollut esimerkkinä ympäristölleen, antamalla hyviä neuvoja ja ohjeita nuoremmille. Jos on kellä surua, on hänellä aina joku sana lohdukkeeksi. Jos taasen iloa, voi hän myöskin siitä iloita. Hänestä voi täydelleen sanoa: »Taidat surra surevaisten kanssa, taidat iloita iloisten kanssa".
Vierasvarainen, ihana Jokela, hyvin hoidettuine kasvi- ja puutarhoineen, on se lämmin koti, jossa kävijällä on aina jotakin hyvää opittavaa.
Kun Suomalaisen Naisliiton syntysanat oli lausuttu, oli kunnallisneuvoksetar Rosa Korhonen ensimäisiä innokkaita asian edistäjiä ja alkuunpanijoita paikkakunnalla.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Täydennysosia


1) Viime vuonna Turun museokeskuksen viuhkat tutustuttivat minut Eva Jaquette Hastferiin. Tuolloin lukemissani lähteissä mainittiin hänen aviomiehestään kirjoittama elämäkerta. Sen käsikirjoitus tuli yllättäen vastaan Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa Aleko Liliuksen Autograafikokoelmassa (F II 50). Ilmeisesti Lilius on siis pitänyt kappaletta omakätisenä.

2) Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa on signumilla 1978:29 Erik Elfströmin kirjoitus Viipurin kellotorni ja kaupungin muut julkiset kellot. Elfströmin kelloseppäsuvun ja kelloliikkeen toiminta Viipurissa vuosina 1771-1943 vuodelta 1973. Tilasin sen toiveena saada lisätiedonmurunen Ida Elfströmistä, mutta vähiin jäi anti, sillä Elfström oli otsikkonsa mukaisesti keskittynyt kelloseppiin. Hänellä oli ollut käytettävissään Idan sisaren Wilhelmine Louise Elfströmin saksaksi vuonna 1890 kirjoittama Familien Kronik, jossa kertoi sisarusten saaneen läpikotaisin saksalaisen kasvatuksen. Koulussa "esitelmät pidettiin saksaksi, ruotsia ei edes luettu, saati sitten opiskeltu, suomesta puhumattakaan."

3) Keissi Saamelaisten mytologia vilahti viimeisimmässä Twitter-koostessani. Syytöksistä on sittemmin julkaistu melko yksityiskohtainen blogiteksti. Kustantaja puolestaan otsikoi katsauksensa Saamelaisten mytologia jakaa mielipiteitä eikä kommentoinut ollenkaan mielestäni törkeintä osaa eli väittämäänsä oikeudesta kuvittaa "populaarimpi tiedekirja" aiemmista julkaisuista kopioiduin valolkuvin, joiden tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa.

4) Yritin alkuvuodesta etsiä horoskooppien tuloa Suomeen ja ihmettelin merkkien käyttöä 1700-luvun almanakoissa. Näihin täydennyksenä oheinen ote lastenlehdestä Eos 1/1855, jossa kuvat esitellään tähtikuvioiden merkkeinä.

5) Ennustusmerkeistä jatkaen. Vuosia sitten esittelin lyhyesti H. E. Hornburgin vuonna 1827 kolmanteen painokseen päässyttä kirjaa Onnen-ratas eli yksi uusi ja lysti Arpa-Kirja. Se palasi mieleen Johannes Häyhän kokoelman Alkuperäisiä kertomuksia entisiltä ajoilta I (omaelämäkerrallisesta?) kertomuksesta.
Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan" arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.
Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat tullessaan.
"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin lapsenpiialta.
"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan", vastasi Miina punastuen.
6) Muutama vuosi sitten kirjoitin Kaisaniemen puiston maineesta naisille vaarallisena paikkana ja Minna Canthin kirjoitusta tästä. Jäljittäessäni Uuten kuvalehteen realistisen oloisia tarinoita kirjoittanutta Anja Tuulosta selvisi, että kyseessä oli Hilma Sohvi Räsänen, joka oli vaikuttanut myös kansanedustajana. Verkkohaut osuivat Lieven Ameelin tekstiin ”Mitä sinä tässä kävelet?” Naisiin kohdistettu katse Helsingin julkisissa tiloissa 1900-luvun vaihteen kirjallisuudessa (pdf), jossa hän viittaa samaiseen Canthin kirjoitukseen ja jatkaa
Melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hilma Räsänen kirjoittaa Pyrkijässä nimimerkillä Anja Tuulonen samasta ilmiöstä – tilanne ei ollut ilmeisesti mainittavasti muuttunut. Tuleva kansanedustaja ihmettelee, miksi sitä, että nainen kävelee ”iltasella myöhään yksin kaupungin kaduilla”, pidetään sopimattomana: ”Eikö ole jo aika naisen ihmisenä ja yhteiskunnan täysi-ikäisenä jäsenenä vapautua tuollaisesta holhuun-alaisuudesta, joka pyrkii määräämään askeleittemme rajan?”
Tuulonen/Räsäsen teksti Maalaisnaisen mietteitä pääkaupungissa. on Pyrkijässä 1/1903.

(Räsäsen Wikipedia-sivulla on lähteetön maininta avioliiton ulkopuolisesta lapsesta, joka ihmetytti, mutta jäi selvittämättä.)

7) Esitin aikanaan taksoitusluetteloista hajatietoja. Niihin sopii jatkoksi Helsingistä Fredrik Wilhelm Pippingin veroilmoitus tai -kuitti, jonka näin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa kansiossa Coll 343.13. Arkki oli jonkin verran A4:sta isompi.

Vaikeampi on ymmärtää saman miehen pienelle lapulle kirjoittamia tietoja henkiveroa varten. Miksi lasten syntymäpäivät ovat musteella ja nimet lyijykynällä?