Humble-jäljityksen jatkoa kummilistoja katsastaen

Vielä elää toivo esiäitini Christina Humblen lapsuuden perheen löytämisestä. Huomasin, että tarkistamatta oli maantieteellisesti läheinen Eric Johan Humble, joka Oscar Nikulan valtiopäivämieskatsauksen perusteella oli "Uudenkaupungin kaupungin kassanhoitaja 1744–47, varapormestari 1744–51, valittu valtiopäivämieheksi 1746, muttei hyväksytty porvarissäätyyn". Onko hänestä muuta sanottavaa?

Uudenkaupungin rippikirjan mukaan Eric Johan Humble oli syntynyt 21.9.1712. Neljännesvuosisata myöhemmin hän oli Mikkelissä, jossa hän solmi 21.9.1739 avioliiton Maria Christina Hagertin kanssa. Ericin titteli on notaari ja molempien asuinpaikka on Paukkula, jossa syntyivät 10.11.1739 kaksoset Cecilia Magdalena ja Margaretha Christina sekä 29.12.1740 Amalia Lovisa. Kaksosten kummeina oli iso joukko säätyläisiä, joista sukututkimuksellisesti kiinnostavia ovat  kihlakunnantuomari Joh. Humble ja "Mons." Friedric Hagert. Amalian kummina puolestaan oli kihlakunnan tuomarin rouva Margareta.

Todennäköisesti hattujen sodan myötä perhe päätyi Tukholmaan, jossa Eric merkittiin laivakirjuriksi 12.12.1742 syntyneen poikansa Samuel Johanin kastekirjauksessa Adolf Fredrikin seurakunnassa (Adolf Fredrik (AB) CIa:2). Sodan päätyttyä muutettiin Uuteenkaupunkiin, jossa syntyivät  Eunica Christiana 1.3.1747, Eric Johan s. 16.3.1749, Thure s. 23.3.1750, Elsa Barbro 28.7.1751. Eunican kummeissa on turkulainen raatimies Thure Hagert ja aiemmista Christina Humblen selvittelyistä tuttu Maria Elg. Elsa Barbron kummeihin puolestaan kuului Mademoiselle Christ. Elisabet Humble.

Dahlströmin kortiston ansiosta selviää, että turkulainen Thure Hagert oli Maria Christina Hagertin (s. 23.2.1712) veli, josta tuli vuonna 1752 Uudenkaupungin pormestari Eric Johan Humblen kuoltua 1.6.1751. Leskensä Maria Christina kuoli 43-vuotiaana Turussa 3.1.1756.

Koska minua kiinnostaa Humblet, pitää vielä tarttua kihlakunnantuomariin, joka kuoli 48-vuotiaana Mikkelissä 30.11.1744 eli on liian nuori Eric Johanin isäksi, mutta voisi olla isoveli. SSS:n Sukuhakuun digitoidussa kirjassa Suomen tuomiokunnat ja kihlakunnantuomarit on Johan Humblen uratietoja ja vaimonsa taustaa, mutta ei sukujuuriaan. 

Johan Humble, s. 1696. Kihlakunnantuomari von Gyllencloun kirjuri ja apulainen Ruotsissa 1715-1722. Linköpingin lääninkanslisti 1722, Turun lääninkanslisti 1725, Turun hovioikeuden pöytäkirjuri, Turun läänin jalkaväkirykmentin sotatuomari 1725, Naantalin v.t. pormestari, Suur-Savon kihlakunnantuomari 17.11.1736. K. Mikkelissä 30. 11. 1744. - Puoliso: Margareta Warenstedt, hänen ensimmäisessa aviossaan, s. 1706, k. Mikkelissä 27. 3. 1769, vanhemmat hovioikeudenneuvos Johan Gabrielsson ja hänen toinen puolisonsa Maria Gyllenkrok, toinen puoliso 1745 lääninsihteeri Jakob Printz, k. 1786. (s. 43)

Mikkelin maaseurakunnan rippikirjan (1736-1750) perusteella perheeseensä kuului vaimo Margareta Johansson, pojat Johan Adolph ja Berndt Otto sekä tyttäret Eva Christina ja Christina Elisabet. Käräjillä 2.12.1745 (Suur-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. KO a:1 1745, 120, 134) kuitenkin selviää, että Margareta Johansdotter oli äitipuoli lapsille, joiden äiti oli nimeltään Margareta Nilsdotter. Sekä se, että tyttärien holhoojaksi määrättiin - mainitsematta mahdollista sukulaisuussuhdetta - Uudenkaupungin apulaispormestari Eric Johan Humble, joka vei tytöt mukanaan Länsi-Suomeen.

Näin on helppo ymmärtää, että Christina Elisabet oli holhoojansa tyttären Elsa Barbron kummi ja Eva Christina (s. 1728) kuoli 12.11.1768 40-vuotiaana turkulaisen kauppiaan Johan Pryssin vaimona . Wirilanderin sotilasvirkatalomatrikkelista on koottavissa Berndt Oton ura, joka päättyi kuolemaansa varusmestarina 10.11.1760.

Kesällä 1763 Pryssin asian käsittelyssä Turun oikeuspormestariksi päätynyt Thure Hagert jäävättiin "svågerhet"-perusteella. Edelle kootun perusteella yhteys oli sisarensa mies, jonka veljen(??)tyttären mies Pryss oli. 

Originelli professori G

Samassa 1840-luvun ylioppilasmuistelussa, jossa kerrottiin Runebergin patsaalle varastetusta hatusta, oli pätkä "professori G":stä. Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland, Vår-Termin år 1845 tuntee kaksi professoria, joiden sukunimi alkaa G:llä: Gabriel Geitlin ja Jacob Grot. Geitlin oli tuolloin vielä suhteellisen nuori eikä olisi launut viimeisiä sanojaan taloudenhoitajattarelle, sillä hänellä oli vaimo. Jacob Grot oli vielä nuorempi, joten joko etukirjaimessa tai tittelissä on ylimääräistä anonymisointia.

Eräs, joka alituisesti joutui alttiiksi ylioppilaiden pilalle ja oikuille, oli kaupungin silloinen kuuluisin "originelli", professori G. Hän kulki aina luennoille ja sieltä kotiansa lyhty kädessä. Joka aamu nähtiin tämä koukistunut, kuivunut olento harmaine viittoilleen, kuluneille vilttihattuineen, joka oli painunut aina nenänpäähän saakka, ja koukkuinen keppi toisessa ja lyhty toisessa kädessään kaupungin kaduilla. Jos jonkun kujeilijan onnistui piiloittaa lyhty, kuje, joka oli suuresti suosittu, ei professori poistunut koskaan kotiansa ilman lyhtyä. Uskollisesti odotti hän useamman tunnin ajan, siksi kun lyhty löytyi. Jos odotusaika tuli liian pitkäksi ja varas oli paatunut, hiipi professori vahtimestarin luokse ja lainasi häneltä lyhdyn päästäksensä kotia. Jos hän sitten seuraavana aamuna löysi lyhtynsä vanhasta paikastaan, teki hän kuulijoilleen seuraavan kysymyksen : "voivatko herrat sanoa, oliko minulla, kun minä tulin yksi tahi kaksi lyhtyä?" 

Kerrotaan, että sama professori kuolinvuoteellaan sanoi emännöitsijälleen: "rakas Sofi, elkää unhottako lyhtyä". Se kädessään tahtoi hän mahdollisesti vaeltaa kohti suurta tuntemattomuutta, jonne ainoastaan kerran matkataan takaisin palaamatta. Vanha professori oli silloisen Helsingin ainainen ilon aihe. Ei kukaan ymmärtänyt häntä, useat ovat arvailleet, mutta useimmat ovat hänessä nähneet löyhkän, hajamielisen ja omituisen erakon. Kenties hän nyt harhailee eteenpäin suuressa pimeydessä elämän tuolla puolella, valaisten itseänsä suurimman arvoituksen ratkaisuun : kuoleman. — (Helsingin Kuvalehti 20.4.1912)

Museo-Koskinen Porin Liisankadulta: Kokoelmat ja unohdus

Satakunnan Kansa 11.12.1956

Edellisissä osissa kuvattu Museo-Koskinen oli siis Jofan Gustaf Koskinen, joka kuoli 82-vuotiaana vuoden 1956 lopussa. Puinen kotitalonsa Liisankatu 12:ssa säilyi Porin maisemassa vuoteen 2017, jolloin Satakunnan Kansa kokosi ja esitti tontista tietoa.

Museo-Koskisena tunnetun Olavi Koskisen talo on rakennettu vuonna 1885 silloisen Elisabetin kadun varteen. Sen rakennutti Isak Stålström. Talossa oli neljä huonetta, pakaritupa, porstua ja kuisti.
- RAKENNUS VOI OLLA vanhempikin, sillä tontilla on asiapapereiden mukaan ollut jo vuonna 1872 rakennus. Koskinen puolestaan on kirjannut muistelmiinsa, että talo olisi vuonna 1868 lopettaneen Tuorsniemen lasitehtaan rakennuksia ja tuotu paikalle 1800-luvun lopulla, intendentti Tuulikki Kiilo Satakunnan museosta tietää kertoa.
Joka tapauksessa talo siirtyi Koskisen suvulle vuonna 1911, kun savenvalaja Johan Koskinen hankki sen omistukseensa. Hirsirakennuksen päällä on savirappaus. Myöhemmin sen päälle on tehty sementtirappaus. Takapihalla on 1905 rakennettu leipomohuone, josta myöhemmin tuli valajan verstas. (Satakunnan Kansa 15.4.2017)

Ensimmäisen Museo-Koskisen kuoltua kutsumanimi tarttui Porissa kotiseutuneuvos Olavi Koskiseen (1921-2012), joka asui myös Liisankatu 12:ssa ja on kirjoittanut siitä historiikin. Molemmat Museo-Koskiset on haudattu samaan paikkaan Käppärän hautausmaalla, mutta Huittisten kastekirjassa Olavilla on toiset vanhemmat ja sukunimi. Muistokirjoituksensa mukaan hän muutti Poriin 11-vuotiaana eli vuonna 1932, joten todennäköisesti hänestä tuli tuolloin Johan Gustaf Koskisen ottopoika. 

Olavi Koskisen muistelma Liisankatu 12:sta ei ilmeisesti ole kovin tarkka, sillä SK:n jutussa kiinteistön hankintavuosi ja sivurakennuksen alkuperäinen käyttö ovat ristiidassa henkikirjojen ja sanomalehtien kanssa. Eikä jutussa ole sanaakaan alkuperäisestä Museo-Koskisesta tai rakennuksissa aikoinaan säilytetystä kokoelmasta, josta oli yksityiskohtaiset kuvaukset Satakunnan Kansassa 10.6.1934 ja 17.11.1949.

Varhaisemmassa Johan Gustaf Koskinen aloittaa esittelyn katuportiltaan:

Vaikka minä sen itse sanon, niin se on ainutlaatuinen portti Suomessa. Tosin se on Porissa valmistettu, mutta sen koristekuviot on saatu Turun tuomiokirkon hautakappelin koristeista ja portin pylväät eivät ole yhtään sen huonompaa ainetta kuin eduskuntatalon kivikään. Ne ovat nimittäin samaa graniittia - taitaa olla renkolaista muuten —, jota eduskuntatalon rakennuksessa on käytetty, ja saman kivenhakkaajan käsialaakin.

Viisitoista vuotta myöhemmin toimittaja selostaa:

Jo astuessa rautaportista talon pihaan, joka muuten keväisin on yhtenä tulppaanimerenä, saa ensivaikutelman isännän keräilyharrastuksesta Pihamaalla on näet muutamia vanhoja pikku tykkejä. Asuinrakennuksen sisään käytäessä tervehtii tulijaa ulkoeteisessä, ”kuistilla”, valtaisa näkinkenkäkokoelma, josta osan, noin 60 kappaletta, on aikoinaan omistanut Suomen ent. kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski.

Asuinrakennuksen lisäksi tavaraa riitti sivurakennukseen.

Huomiota kiinnittävät m.m. moninaiset sotamuistot Suomen sodan ja aikaisemmilta ajoilta, piilukkopyssyt ja muut ampumavehkeet, erikoisesti pieni, sirotekoinen ja harvinainen piilukkopistooli, joka näyttää kyllä lasten leikkikalulta, mutta lienee aikanaan antanut hyvinkin vaikuttavan tärskäyksen kaliperista päättäen. Miekkakokoelmassa on edustajia sekä 30-vuotisen sodan että muiden Ruotsi—Suomen käymien sotien ajoilta, mm. tehokkaannäköisiä karoliinien käyttämiä kaulankatkaisijoita, puhumattakaan nuoremmista, yksinkertaisista ja hienommista tappeluvälineistä. Vapaussodan ajoilta on tähän lajiin kuuluvia moninaisia esineitä, m.m. niiden kranaattien hylsyjä, joiden avulla ryssäläis-punakaartilaiset yrittivät kukistaa Vanhankartanon puolustajia helmikuussa 1918. Huoneen vasemmassa nurkassa on hauska renessanssityylinen perhekaappi, katylyhtyjä niiltä ajoilta jolloin, 'isä lampun osti”, samoin muita valaistusvehkeitä, oikealla seinällä m. m. upeat korkokuvat Kustaa II Adolfista ja Axel Osenstjemasta.  

Varsinaisen asuinrakennuksen sisällöstä pitää lehdistöhistorioitsijana mainita "Toinen on ensimäinen vuosikerta Reinhold von Beckerin ”Turun Viikkosanomia” ja toinen niinikään ensimäinen vuosikerta ”Sanomia Turusta”."

Molemmissa jutuissa nostetaan pääosaan rahakokoelma, josta Koskinen ei ollut luopumassa edes 77-vuotiaana.

— Ei tämä kokoelmien kartuttamishalu minua vieläkään ole rauhaan jättänyt, se on yhtä voimakas kuin nuorukaisiällä. Sitä minä vain toivon, että kaupunkilaiset käyvät niitä katsomassa. En minä maksua tänne pääsystä kanna. Ilmaiseksi minä näitä kokoelmiani esittelen, niinkuin olen .tähänkin asti sadoille kaupunkilaisille vuosittain niitä näyttänyt.

Rikas muistokirjoitus selittyy sillä, että Johan Gustaf Koskista jäivät suremaan poika perheineen. Tietoa kokoelman kohtalosta en ole löytänyt.

Museo-Koskinen Porin Liisankadulta: Savenvalaja, museon vahtimestari ja lankakauppias

Johan Gustaf Koskinen jäänyt napinpelaajaksi. Muistokirjoituksensa mukaan "Monia murheita täynnä olleen lapsuuden jälkeen hän ryhtyi heti koulusta päästyään kamppailemaan oman ammatin saamiseksi. Suvussa perinteellisen savenvalajan ammatin hän oppi Stenbergin kaakelitehtaassa." (Satakunnan Kansa 10.12.1956)

Sama Johan Kustaa Koskinen oli myös työmies, joka osti huutokaupasta 146 markalla kuudennen kaupunginosan tontin 150 (Satakunta 5.5.1891). Puolitoista vuotta myöhemmin hän osti naapuritontin 151 (Satakunta 10.11.1892). Henkikirjassa 1893 kaakelifabrikööri Johan Koskinen asui äitinsä kanssa tontilla 150 (T:187, 4413). Saman vuoden uutinen liittyy siis myös häneen:

— Tulipalo. Eilen aamulla ½4 aikaan alkoi tuli riehumaan savenvalaja Koskisen talossa kuudennen kaupungin osan äärimmäisellä syrjällä. Tulen arvellaan saaneen alkunsa työmies Turjan asumuksesta rakennuksen keskiosassa, josta levisi niin nopeaan koko riviin, että talonomistaja ja 6 hyyryläistä perhettä hädin tuskin pelastuivat. Parin tunnin kuluessa oli koko tuo iso, uusi rivi muuttunut tuhkaläjäksi. Palavan rivin pohjoispuolella syttyi värjäri Österlundin talo rajun etelätuulen puhaltaessa, tulen puolella olevasta päätystä ja oli sekin useat kerrat ilmitulessa sekä olisi myös mennyt poroksi ellei palokuntain tarmokkaiden ponnistusten kautta olisi vaaraa kaikilla mahdollisilla keinoilla torjuttu. Österlundin rivi meni sentään pahoin piloille sekä tulen turmelemana että sammutustoimissa käytetyn veden paljoudesta, vaikka vedestä ylimalkaan vallitsikin puutetta.

Koskisen rivi oli Fenniassa vakuutettu 6,000 markasta, helposta kyllä, vaan irtaimistot, niin talonomistajan kuin vähävaraisten hyyryläistenkin olivat vakuuttamatta.

Kyseiset tontit todellakin olivat kaavoitetun kaupungin lounaisimmassa nurkassa. Kaksi vuotta myöhemmin Johan Gustaf oli ikäluokkansa kanssa asevelvollinen ja asui hieman lähempänä keskustaa neljännessä kaupunginosassa (Satakunta 08.01.1895). Vuonna 1897 Krukmakare Johan Koskinen asui äitinsä kanssa vuokralaisena kolmannen kaupunginosan tontilla 126 (T:214, 4769). Kunnallistaksoituksessa hänelle määrättiin 800 äyriä, mikä ei ollut verotuksen suurimpia summia (Kansalainen 2.3.1898). 

Vuoden 1898 alussa Johan Gustaf Koskinen sai kiinnekirjan 3. kaupunginosan tontille 124 ja muutti äitinsä kanssa sinne (T:221, 4945). Hän kuitenkin myi tontin taloineen eteenpäin jo kevään aikana (Kansalainen 3.5.1898). Kesällä hän osti kaupungin huutokaupasta ainoana huutajana kuudennen kaupunginosan tontin 165 (Kansalainen 16.7.1898). Tämänkin hän kauppasi jo muutaman kuukauden kuluttua eteenpäin (Satakunta 20.10.1898). Loppuelämänsä osoitteen Liisankatu 12:ssa eli 4. kaupunginosan tontin 147 osan Johan Gustaf Koskinen osti vuoden 1898 lopulla (Björneborgs Tidning 03.12.1898). Puoli vuosisataa myöhemmin 

"Ajan patinoima rakennus sijaitsee suurten valkorunkoisten koivujen katveessa ja viehkeiden käytävien varrella hehkuvat jo näin varhain sadat ja tuhannet kukkaset. [...] Kukkien ohella somistavat pihamaata monet patsaat ja historialliset esineet." (Satakunnan kansa 17.5.1953)

Ensimmäinen julkinen merkki Koskisen kiinnostuksesta vanhaan materiaan on Satakunnan museolle lahjoittamansa pienikokoinen vanhanaikainen tiili (Kansalainen 20.8.1900). Vuonna 1901 J. K. Koskinen ilmoitti osoitekalenteriin tittelikseen talonomistaja, mutta toiselta sivulta selviää, että hän toimi Satakunnan museon vahtimestarina. 

Satakunta 10.11.1906

Vuoden 1908 osoitekalenteriin savenvalajanleski J. Th. Koskinen (eli Johan Gustafin äiti Ida Theresia) ja vahtimestari J. G. Koskinen ilmoittivat osoitteekseen Konstantiininkatu 14:n ja henkikirjan mukaan he olivatkin siellä vuokralaisina, vaikka Johan Gustaf edelleen omisti Liisankatu 12:n (T:305, 6291, 6456). Tämä erikoisuus selittyy sivulta, jossa sama osoite on Satakunnan museolla, joka oli avoinna "klo 1-2 ja muinakin aikoina kun vahtimestari kotona on".  Muistokirjoituksen mukaan "Toistakymmentä vuotta hän aikoinaan toimi myös Satakunnan Museon palveluksessa erittäin ansiokkaasti saaden työstään muinaistieteellisen toimikunnan tunnustuksen." (Satakunnan Kansa 10.12.1956) Museon vahtimestarina oli kuitenkin viimeistään vuoden 1914 alkaessa toinen mies (Satakunnan Sanomat 04.01.1914).

Vuoden 1906 osoitekalenterissa Johan Gustaf Koskisesta ei ole mitään tietoa. Samana vuonna maistraatti vahvisti "erinäisillä ehdoilla" savenvalaja Johan Kustaa Koskisen piirustukset  työhuoneelle tontilla 147 (Björneborgs Tidning 02.02.1906 & Kansalainen 23.03.1906). Muistokirjoituksen mukaan Koskinen sai palkinnon Pietarin kotiteollisuusnäyttelyssä 1913, mutta tälle en löytänyt vahvistusta sanomalehdistä.

Muistokirjoitus tietää myös, että "Harjoitettuaan sitten sekä omaa liiketoimintaa että työskenneltyään toisten palveluksessa, mm. Kaasmarkun Verkatehtaan myyntimiehenä yli kaksi vuosikymmentä, hän perusti oman liikkeen, vuosien aikana sekä Porissa että ympäristöpitäjissä tunnetuksi tulleen lankakaupan." (Satakunnan Kansa 10.12.1956)

Näin selittyy se, että kesällä 1934 Johan Gustaf Koskinen tunnettiin sekä kauppias Koskisena että Museo-Koskisena.

Porilaiset tietävät, että kauppias Koskinen on innokas muinaisesineiden keräilijä, eikä hänellä siis tuotta ole lempinimeä "Museo-Koskinen", osaksi kyllä erotuksena monista muista porilaisista Koskisista. Maan museomiehet ovat myös hyvin perillä tästä hänen kärpäsestään, ja hänen työnsä tuloksista ovat yhdet ja toiset museomiehet aikain kuluessa koettaneet "käydä kauppaa", mutta ainakin toistaiseksi ilman lopullisia tuloksia. (Satakunnan Kansa 10.6.1934)

Museo-Koskinen Porin Liisankadulta: Suku ja lapsuus

Museo-Koskisena Porissa tunnettu mies tuskin pahastuu, vaikka esittelynsä alkaa sukuselvityksellä.(*) Äidinäitinsä oli Johanna Hörman oli syntynyt Kakskerrassa 14.6.1810. Hän oli 24-vuotias ja naimaton synnyttäessään Turussa 24.3.1835 pojan, joka sai nimen Johan Gustaf ja myöhemmissä rippikirjoissa patronyymin Johansson. Nimet viittaavat siihen, että isänsä oli kaakeliuunimaakarin kisälli  Johan Gustaf Palin (s. 20.6.1813 Turku), joka vei 24.6.1837 vihille taloudenhoitajaksi tituleeratun Johannan, jonka raskaus oli neljännellä kuukaudella. 

Aviomiehen työllisti Fortuna fajans- och lerkärlsfabrik, joten Nauvon Käldingestä vietiin kasteelle avioliiton ensimmäiset lapset Johanna Seraphina (s. 25.11.1837), Sophia Constantia (s. 18.4.1840) ja Mathilda Jacobina/Josephina Paulina (s. 12.1.1843). Turkuun palattua Johan Gustaf Palinia kutsutaan ruukuntekijän kisälliksi, kun kasteelle vietiin Petter Paulus (s. 19.11.1845) ja Ida Theresia (s. 16.9.1848).

Ida Theresian syntymä merkittiin myös Tampereen kirkonkirjoihin, mutta perhe ei siirtänyt kaupunkiin kirjojaan. Lokakuussa 1850 Turusta muutti vanhempien kanssa Poriin esikoinen Johan Gustaf, Mathilda Josephina Paulina ja kuopus Ida Theresia. Johan Gustaf Palin kuoli 26.11.1867 edelleen ruukuntekijän kisällinä.

Ida Theresia Palin ei ollut naimisissa synnyttäessään 26.12.1873 pojan, jolle hän antoi isänsä ja isoveljensä etunimet Johan Gustaf. Ida Theresia meni 14.9.1878 naimisiin ruukuntekijän oppilaan Johan Johasson Koskisen (s. 4.1.1857) kanssa. Avioliitto päättyi jo 27.10.1881 miehen kuolemaan, mutta Idan pojalle jäi sukunimensä.

Johan Gustaf antoi 77-vuotiaana melko valoisan kuvan lapsuudestaan:

Harrastukseni ”raha-asioihin" alkoi jo pikku poikana nähdessäni täkäläisessä lyseossa ison kokoelman vanhoja rahoja. Minäkin päätin isoksi tultuani koota itselleni samanlaisen kokoelman. Aluksi toivoin tosin, että pääsisin alkuun löytämällä "aarnihaudan”, joista siihen maailman aikaan kovasti puhuttiin, tai jonkin muun vanhan: rahakätkön ja aina kaupungin ulkopuolella liikkuessani kuljin nokka maata kohti tällaisessa etsimistarkoituksessa.

Ennen pitkää minulle kyllä setvisi, ettei mitään aarnihautoja ole olemassakaan, ja minun täytyi hankkia ensimäiset killinkiin toisten poikain kanssa nappikuoppaa pelaamalla. Sitten vaihtelin kaksoiskappaleita uusiin, minulta puuttuviin lantteihin ja sillä tavalla se alkoi. (Satakunnan Kansa 10.6.1934)

(*) Nauvo RK 1843-1849, 177;
Turku RK 1844-1850, 538 (3 sd Q Lärkan N:o 6); RK 1842-1845, Kloster 168; RK 1842-1845, 1021 (2 sd, 10 q, n:o4); RK 1842-1845, 1017 (2 sd, 10 q, N:o 3); RK 1847-1853, 713 (10 Q,  N:o 3.6);
Pori RK 1850-1855, 243 (P); RK 1856-1862, 266 (P); RK 1863-1869, II:415; RK 1870-1874, 493; RK 1875-1882, 585; RK 1893-1902, 527;
KA T:370, 60 (Porin henkikirja 1913); KA T:488, 74 (Porin henkikirja 1923)

Historiantutkimuksen päivät 2025

Viime viikolla historiantutkijat kokoontuivat Jyväskylään Historiantutkimuksen päiville. Olin mukana, kuten olen ollut ennenkin. (Todisteet aiemmista osallistumisista: Hitu 2012, Hitu 2015, Hitu 2017, Hitu 2019, Hitu 2022.) Niinpä viikonloppuna naureskelin Mike Pohjolan Anna Kontulan elämäkerrasta FB:ssä julkaiseman arvion aloitusta

Kirjassa kerrotaan, miten Kontulaa kidutetaan israelilaisessa vankilassa, miten hän menee kuokkimaan historioitsijoiden seminaariin, miten hän myi seksiä alaikäisenä rahoittaakseen elämänsä lukion aikana,...

Enää en ole kuokkija ja ehkä siihen liittyy viime aikojen kyvyttömyys kirjoittaa konffaraportteja. Taas aikomus oli hyvä ja halutila perinteen ylläpitämiseksi olemassa, mutta muistiinpanoni jäivät hatariksi. Ehkä olin väärissä sessioissa.

Torstaina sain eniten irti tutkimushankkeen "Miten noitavainot vältettiin 1600-luvun Suomessa" sessiosta. Raisa Maria Toivo selitti omassa osuudessaan, miten huhukierteitä noituudesta selviteltiin perusteellisesti ja sovittelulahjoilla voitiin välttää syytteet. Tiina Miettinen käy läpi Hämeen tuomiokirjoja ja oli löytänyt ensisijaisesti syytteitä karhun nostatuksesta sekä trolldom-sanan käytön suoranaista välttelyä pöytäkirjoissa. Tilanne muuttui merkittävästi, kun seudulle tuli lahjoitusmaiden myötä Baltiassa eläneitä maanhaltijoita, mutta heidänkin aktiivisuutensa saatiin hallintaan.

Perjantaiaamun sessiossa Matti Leiviskä kertasi väitöskirjansa Kyröläisten juuret : nimistöhistoriallinen tutkimus Kyrönjokilaakson asutuksesta keskiajalta 1600-luvulle. Aikanaan seurasin väitöksensä etäyhteydellä, mutta tajusin nyt, että ymmärrykseen oli jäänyt aukkoja. Janne Pääkkö kertoi alkupuolella olevasta väitöstutkimuksestaan Ylä-Savon kruununtiloista 1700- ja 1800-luvuilla. Heräsi taas hinku etsiä katselmus- ja immissiokirjoja, mutta se laantunee ennenkuin ehdin arkistoon. Esityksestä jäi mieleen myös itselleni uusi käsite sekamanttaalitila, jossa perinnöksi oli ostettu osa tilasta. Keskustelu oli niin vilkasta, etten päässyt tarkistamaan oliko tilan omistus myös jaettu osiin.

Päivän ensimmäisessä keynotessa Margaret Hunt puhui fiksuja asioita historiantutkimuksesta ja totuuden jälkeisestä ajasta. Otin vain yhden muistiinpanokuva, jossa luki.

Responding constructively to often irrational critiques 

- Double down on primary sources and the complex ways they need to be read and analyzed 

- Support amateur historians 

- Lean into patriotic history: what are the values historians are trying to convey? How do they relate to nations, the world, world events? 

- Assess how and to what end we deal with the 20th century and with traumatic events in any century. 

- Contribute to better history on the web (e.g., Wikipedia)' 

- Think about our own deeper values and how they contribute to what we do as historians

Mieleen jäi, että suuri yleisö odottaa selkeitä ja yksiselitteisiä totuuksia, joita historiantutkijat harvoin tuottavat. Tämä palasi mieleen illallisella historiantutkijoiden seurassa. Yhden mieleen tuli jostain syystä Gripsholmin linnan täytetty leijona. Seurue ihmetteli täyttämisen tarvetta, mutta ei kyseenalaistanut sen "epäonnistumista", joka on tehnyt esineen kuuluisaksi. Muististani pyrki esiin vaihtoehtoinen tulkinta ja kotiin päästyä paikansin sen videoon Myten om VÄRLDENS FULASTE LEJON! Siinä linnan edustaja Peter Stenmark totesi, että leijona muistuttaa profiililtaan heraldista leijonaa, joilla myös usein kieli roikkuu ulkona. Eli ehkä ei ollut edes tarkoitus saada kasvopuolta elävän leijonan näköiseksi?

Lauantaina seurasin sessiota eduskuntapuheen tutkimuksesta. Risto Turusen esityksestä opin "tekoäly"mallien jaottelun: BERT-mallit etsivät puuttuvaa sanaa ja generatiiviset mallit seuraavaa sanaa. Molemmat sopivat hänestä tekstien luokitteluun toisin kuin pari viikkoa sitten seminaarissa kuulin. Eli tässä on vielä tutkittavaa.

Viimeiseksi ohjelmanumeroksi jäi omalta osaltani  hankkeen Säädellyt sävyt: väriaineet, värjärit ja välittäjät yhteiskunnallisen muutoksen kuvaajina, 1400-1850 sessio. Merja Uotilan esityksestä sain faktaa Suomen värjärien historiasta ja kuunnellessa muistin, että minullahan on myöhempi värjäri työlistalla. Ehkä pitää jäädä odottamaan hankkeen julkaisua. Timo Särkän aiheena oli paperin valkaisu ja heräsin ajatelemaan, ettei 1700-luvun paperi ehkä omana aikanaan ollut saman väristä kuin nyt 

Maare Paloheimo oli tutkinut värjäysaineiden kauppaa turkulaisen kauppahuoneen tileistä ja kirjeistä. Näitä on paksuissa niteissä Turun Kansallisarkiston pisteessä 25 hyllymetriä, joten keskustelussa retkahdettiin kommentoimaan digitointia. Varsinkin kun mukana on kangasnäytteitä. Tämä teema tuli esiin myös monissa käytäväkeskusteluissa eikä Kansallisarkiston oma sessio ollut tyydyttänyt haastattelemiani kuulijoita. Täytynee itsekin kirjoittaa vielä aiheesta, vaikka turkulaiset ovat kunnostautuneet perusteellisilla katsauksilla Digitaalisuus ei ole vastaus kaikkeen osa 1 & osa 2. 

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1869 & 1870

 Ny illustrerad tidning ei saanut vuonna 1869 käsiinsä yhtään painokuvaksi työstämisen arvoista valokuvaa tai piirrosta Suomesta. Numerossa 4/1869 julkaistut näkymät Laatokasta ja Valamosta perustuivat venäläisiin litografioihin.

Seuraavassa vuosikerrassa numeroon 18/1870 mahtui C. Janssonin piirrokseen perustuva kuva Turun tuomiokirkon Pyhän Hemmingin pyhäinjäännöslippaasta, joka esitettiin osana Ruotsin historiaa.