Paljon on vappuun liittynyt tapoja

Hannes Salovaara kirjassaan Nuori kotiseutututkija (1914):

Vapusta me tämän ajan nuoret tuskin muuta tiedämme kuin että silloin konfetti ryöppyää kaupunkien kaduilla, serpentiinit lentävät ja järjestynyt työväki sankoin joukoin juhlii vakavaa kevätjuhlaansa ikäänkuin kaiken iloisen humun vastapainoksi. Mutta kysykää maalaisvanhuksilta entisistä vapunpäivistä! Saatte kuulla toisellaisista juhlimisista: ehkä teidänkin kotipuolessanne paimen vappu-aamuna puhalsi torveen „virkavuotensa" alkajaisiksi, tai ehkä juoksi kylän väki kujilla valkopukuisena, kulkuset vyötäisillä. Paljon on vappuun liittynyt tapoja, joista nykyinen polvi ei mitään tiedä.

Ei ole keneltä kysyä, mutta kaivelin blogin arkistosta vappuaiheiset jutut.

• Satunnainen sitaatti vapunvietosta
• Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana,...
• Vappukuvaelmia
• Rumasta ilmasta huolimatta toista tuhatta osanottajaa!
• Myötiä vapunpäiväksi
• Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa

Kuva Teuvo Pakkalan kirjoittamasta aapisesta. Digitointi Kansalliskirjasto.

Vuodenkulusta

Ja taas on loppuvuosi (lähes tulkoon) mennyttä ja uusi (pian) alkamassa. Tämän vuoden mittaan blogiarkeologiaa harrastaessani keräsin yhteen vuodenkiertoon liittyviä juttuja, jotka sopivat nostettavaksi tähän. Näköjään olen useimmiten sortunut yksittäiseen lainaukseen, mutta en sentään joka vuosi joka juhlan kohdalla.

Uudenvuodenpäivän vietto 1850-luvun Helsingissä

Joulu loppuu Nuutin päivään. Sitten alkavat "Läpileivät ja härkäviikot".

Penkinpainajaisista kommentti.

Paaston ajasta.

Vappuun kuuluu sima ja vappumarssit? Kaksi viikkoa myöhemmin on vanha vappu.

Juhannuksesta. Kuvaelma Juhannusillan vietosta maalla. Rauman(meren) juhannus 1888

Unikeonpäivänä Naantalista. Ja mitä varten heinäkuun 27 päivää "seitsemäksi unikekoksi" puhutellaan?

Kekri 1700-luvulla,  ennen ja nyt sekä Keski-Suomessa 1858.

Ensimmäinen adventti ja Hoosianna.

Tapahtui jouluaattona kauan sitten. Helsinkiläisperheen joulu 1830-luvulla. Joulu Porvoon lähistöllä 1850-luvun alussa. Joulunvietosta 1860. Joululahjoista. Tapaninpäivän vietto Viipurin läänissä 1880-luvun alussa.

Pitkin vuotta on nimipäiviä. Niiden entisaikaisesta vietosta on lyhyitä tiedonantoja sekä Hj. Nortamon kertomus Antonin päivänä 1857 (osa 1 ja 2)

(Maalauksen yllä on tehnyt Cornelis Brizé vuonna 1656.
Wikimedia via Googe Art via Amsterdamin kuninkaallinen palatsi)

Onkilahdella koettua

A. W. Lindgrenin kertomus Torpan tyttö (I 1884 ja II 1885) on sijoitettu fiktiiviseen hämäläiseen Onkilahden pitäjään. Kansantapojen kuvaus on tehty niin huolella, että uskoisin Lindgrenin niissä kohdin tukeutuneen todellisuuteen. Wikipedian mukaan hän oli syntynyt Tampereella ja vaikutti samalla suunnalla. Opuksesta Mansikoita ja mustikoita. 4. selviää, että hän on kirjoittanut täällä aiemmin mainitsemani tarinat Vuosien sadoista eli Klaus Götrikkinen ja Erä-Pyhä. Kyseessä siis suomenkielisen historiallisen fiktion merkkimies. Mielellään hänelle attribuoisin myös Maunu Särkilahden piispakaudelle ajoittuvan tarinan Aulanko, joka julkaistiin syksyllä 1863 Hämäläisessä. (Mansikoiden ja mustikoiden ykkösosassa julkaistiin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Pohjan-piltti, jota muistaakseni pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä historiallisena kirjallisena tarinana.)

Mitä Lindgren sai irti omasta ajastaan? Torpan tyttö alkaa viehättävällä pätkällä, jossa käydän läpi kirkonkellojen erilaisia soittoja ja ilmassa olevaa muutosta, josta esimerkkinä:

[Kansanjuhlissa] pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Myöhemmin on kansanjuhlista pitkä kuvaus. Kansallisuuden lisäksi siellä korostettiin kielikysymystä.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Vaatteista todetaan, että

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin "kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin arkipäivinä.

Onkilahdella ei ollut penkkijakoa, mutta erityiset surupenkit:

Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

P.S. 1. Toisen fiktiivisen katsauksen maakuntaan tarjoaisi Theodolinda Hahnssonin Haapakallio: idyllin tapainen kuvaelma Hämeenmaasta (1869)

P. S. 2. Anton Wilhelm Lindgrenin faktaksi luokiteltava Kuvaelmia Suomen maakunnista V : Hämeenmaa (1864) on luettavissa Hämeenlinnan kirjaston Lydia-sivustolla.

Kommentti penkinpainajaisista

Satamäärin nuorisoa on nytkin oppikoulujemme ylimmillä luokilla ylioppilaaksi valmistautumassa. Ahkerassa ovat he nyt työssä, että alkaneen kevään kesäksi kääntyessä olisivat "vapaita hengen lapsia". Tämän helmikuun lopulla heiltä jo päättyy varsinainen koulunpenkiltä istuminen, ja ylioppilaskirioitukset sekä "tentit" alkavat. Kukapa sitä ei omasta nuoruudestaan muistaisi, että tuntuu kokonaan tavallista toisemmalta astua pois koulusta sinä päivänä, jolloin tietää ettei enää huomenna tarvitse sinne tavallisena läksynpurkajana palata. Ei ole kumma eikä mikään, että kumppanukset tahtovat silloin viettää yhdessä jonkun juhlahetken. "Sehän lankeaa luonnostaan kuin Manulle iltanen."

Nämä tällöin vietetyt "penkinpainajais-juhlat" omat ikäänkuin ensimmäisenä askeleena opiskelevan nuorison itsenäisessä elämässä. Ja minne se askel tavallisesti viepi? Kapakkaan. Niin ainakin täällä Helsingissä. Penkinpainajaiset vietetään kapakassa. Koulu on silloin hellittänyt ohjaksensa. Ohjatit iloitsevat siitä, eikä ole kumma että iloitsevat. Vapaus on taivaallisten olentojen herttua. Mutta ei ole kaunista eitä parhaita toiveita herättävää, että tämä riemu pidetään siellä, missä veräjä aukeaa turmion tielle. Onhan kapakkaelämä tehnyt ja vieläkin tekee ylen pahoja vaurioita tiedonpolkuja käyskentelevän nuorison joukossa.

Olen sitä mieltä, että oppikoulujemme ylimpäin luokkain nuorison tulee viettää penkinpainajais-juhlansa; sillä alituinen arkitouhu tekee arki-ihmisiä. Mutta juhlat omat vietettävät toisin kuin tähän saakka. Puhun Helsingin oloista, sikäli kuin niitä tunnen. Minkälainen on menettelytapa pienemmissä koulukaupungeissa, sitä en tiedä. Täällä ylioppilaskokelaat sen päivän iltana, jolloin varsinainen koulutyö lopetetaan, kokoontuvat luokittain juhlanviettoon johonkin kaupungin kapakkaan. Illallis-ateria on juhlan pääosana, mutta väkijuomiakin on käytetty ja istuttu, ainakin osittain, aamuyöhön saakka. Sanon vielä kerran, ettei ole kaunista, ei ajan parhaita harrastuksia vastaavaa, että vapaus aletaan tällä tavalla.

Ote Matin Kirjeestä Helsingistä. Uusi Suometar 2.2.1902

Näkymiä karsikkoon

Taikatapoja Savosta ja Karjalasta... "Kirkolle vietäissä tehtiin vainajalle karsikko. Petäjäpuusta karsittiin alempaa oksat, jätettiin vaan, jos vainaja oli nainut, kaksi oksaa käsivarsiksi metsään päin, mutta naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toiset silittivät petäjän kylkeä ja leikkasivat siihen vuosiluvun tai valitsivat tien vierestä suuremman petäjän, johon löivät mustan kohon muotoisen lautasen ja panivat siihen vuosiluvun ja vainajan nimimerkit. Sitten laulettiin joko värssy tai ryypättiin viinaa työn päätteksi. Kuten tunnettu on, tehdään karsikko myöskin sille, joka ensi kerran on jollain matkalla. Silloinkin jätetään naineelle kaksi ja naimattomalle yksi oksa käsivarsiksi. toiset jättävät oksan viisariksi mistä päin härkämies on kotoisin. Karsikon tehtyä juodaan silloin härkäkannut." (Uusi Suometar 23.12.1878 )

Sananen vanhanaikaisista hautajaismenoista ..."Sitä varten, että kuollut saisi rauhan haudassansa ja ei pääsisi kerrotuita vaelluksiansa tekemään, tehdään karsikko joka estää vainajan palaamisen, sillä sitä paikka etemmäksi, johon karsikko on tehty, ei vainajan haamu pääse, vaan on sen palajaminen leposijallensa. Karsikko tehdään ruumista vietäessä jonkun vastamäen eli tien risteyksellä kasvavaan petäjään eli kuuseen, se on lyödään laudan palanen, johon on piirretty vainajan syntymä- ja kuolivuosi ja joskus hänen nimensäkin, puuhun rautanauhalla tahi sidotaan nauhalla kiinni. Tämmöisiä puita tavataan vielä useassa paikassa maassamme kyläkuntien teiden varsilla, jotka ovat näitä karsikkolappuja aivan täynnä. Voidaan myös, jos ei ole tämmöistä erityistä paikkaa, tehdä karsikko nuoren männyn latvaan karsimalla. Karsikon tehtyä jaellaan jokaiselle saattajalle viinaa, että karsikko paremmin vaikuttaisi." (Mikkelin Sanomat 3.9.1885)

"Viitasaaren sydänmaan taloista kirkolle menevien teiden varsilla näkee vielä paljon n. s. "karsikoita" Tapana on näet vanhoista ajoista asti ollut, että kun ruumista on hautaan kuljetettu, niin on sen muistoksi johonkin tien viereiseen puuhun tehty kaivertamalla vuosiluku. Senpä tähden onkin enimmin liikutuiden teiden varsilla olevat isommat petäjät melkeinpä järjestään vuosiluvuilla merkityt, joten sellaista tietä matkustaessa tuntuu, kuin kuljettaisiin kalmistossa. Tosin ovat viime vuosina säälimättömät tukinostajat paljon näitä muistomerkkiä kuljettaneet liikemaailmaan, muuhun tarkoitukseen käytettäviksi." (Tampereen Sanomat 8.5.1893)

"Suuri tukki, metsän mahtava eläjä, oli viime viikolla taipaleella Äyskosken kautta kohden tuntemattomia maailmoita. Mahtava oli puu ja tuntuivat tukkimiehet sen historiastakin tietävän hiukkasen. Puu kuuluu syntyneen ja kasvaneen Pielaveden Kirkkosaaressa. Monet taikajuustot ja muut sovinto-uhrit kuulutaan sen juurelle kätketyn ja monta karsikkoakin kuuluu paksusta tyvessään tallentaneen. Puuta on tyvetty, mutta vieläkin se on tyvestä satasen sm. paksu; yksi karsikkokin on jälellä, jossa on kaksi vuosilukua ja kahdet nimikirjaimet." (Uusi Savo 17.8.1895 )

K. H. Hornborgin artikkeli karsikoista Virittäjässä 1886.
Karsikkolautojen kuva Pohjois-Savon ympäristokeskuksen sivulla.
Puunrunkoon tehty merkintä kuvattu sivulle 15 Aakusti-lehden 2/07 numeroon.
Karsikot esiintyvät myös Ulla Härkösen gradussa Totta vai tabua? Kuolemanrituaalit, kuoleman paikat ja kuoleman asema kulttuurissamme
Taivaankannen takoja kirjoitti karsikoista heinäkuun lopussa

Kekrijuhla ennen ja nyt

Hämeen Sanomat esitteli numerossaan 1.11.1887 perusteellisesti kekrin juhlimista. Otteita:

"Kekrijuhlaa nähtävästi alkujaankin vietettiin samaan aikaan, kuin vielä nytkin, eli marraskuun alkupäivinä. Todisteena siihen on se, etta tähän pakanalliseen juhlaan yhdistettiin kristinuskon kanssa tulleen Pyhäinmiestenpäivän viettämistapoja, jotenka itse juhlatkin hämmentyivät toisiinsa. Kekriin on myös sekoitettu Villavuonan eli Sänkijäisten juhlasta aineksia; mainittua juhlaa vietettiin syyskeväällä ja merkitsi kiitosjuhlaa hyvästä vuodentulosta."

"Kekriä vietettiin, lyhyesti kertoen, seuraavasti: Aattona lämmitettiin sauna, sillä ilman kylpyä ei Suomalainen koskaan valmistautunut juhlaa viettämään; kaikki kylpykojeet asetettiin mitä paraimpaan kuntoon, koska muka Kekrin tyttäret tulisivat pesemään itsensä puhtaiksi tomusta, jonka karjaa kaitsiessansa olivat saaneet. Iltasen syötyänsä meni talon väki vuorostaan kylpemään. Sitä ennen asetti kumminkin emäntä ruokaa pirtin pöydälle ja aukaisi perä-ikkunan laudan, jotta Kekri seuroinensa saisi tulla atrialle. Kylvystä tultuansa, piti isännän ensiksi mennä pirttiin katsomaan joko henget olivat syöntinsä päättäneet. Kekrinaattona pantiin muutamissa paikoin maata jo kello kuuden aikana, mutta sitä aikaisemmin oltiin ylhäällä itse juhlana, piti näet ehtiä syödä yhdeksän kertaa Kekrinä. Yleinen ruoka oli lihakeitto. Sitä varten teurastettiin jo vuotta ennen merkitty, "kekrikaritsa", joka keitettiin kokonaisena herneitten seassa. Keittäessä ei kukaan saanut maistaa keitoksesta, jos tahtoi välttää tautia, samoin seurasi tauti koko talonväkeä, jos luut särkyivät pataan."

"Kekrijuhla on myöhempinä aikoina suureksi osaksi menettänyt merkityksensä. Tosin vietetään sitä vielä yli koko maan, mutta toisista syistä kuin ennen. Melkein kaikkialla merkitsee se vaan palvelusväen muuttoaikaa, joka tavallisesti kestää koko viikon ja on saanut monta eri nimitystä. Pohjanmaalla ja Savossa "römppäviikko", jolloin pidetään "römppätanssit" ja kuljetaan "römpällä". Myöskin, löytyy nimitykset "Kissanviikko" muka sen vuoksi, että palvelijat ovat sen ajan vapaina; "Kisaviikko", koska palveliat käyvät huveissa eli kisoissa, "ryysyviikko", kun palveliat korjaavat vanhoja vaatteitansa. Vielä on nimitykset "itteviikko" Hämeessä,"saviviikko" Satakunnassa ja "päänpitoviikko" Suupohjassa yleisiä."

Ajan perinnejuhlasta myös Esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian blogissa ja Taivaankannen takojien teksteissä.

Vanhojen hautojen äärellä

Eiköhän jokainen ole kuullut Pälkäneen vanhaa kirkkoa mainittavan? ... Kun permanto kauttaaltaan puuttuu, ovat haudat jääneet avonaisiksi. Pälkäneen kirkkoon astuessa luulisikin tulevansa johonkuhun pedonluolaan, eikä ihmis-vainajien lepopaikkaan. Kuolleet ovat kiskotut haudoistaan. Tuohon on pieni arkku viskattu ja sen ruumiin jäsenet kopistetut sinne ja tänne. Tuossa arkussa ei ole kantta ja siinä lepäävältä ruumiilta ovat rievut revityt hajalle ja pää poissa! Holvihaudat ovat ammollaan näyttääkseen katsojalle häväistyjä leposijojaan. Niitten ovi-aukkojen ulkopuolella on kokoontunut luita, multaa ja särkyneitä hautakiviä, joista kirjoitukset ovat kuluneet. Sanalla sanoen ylt'ympäri näkyy hävityksen jälkiä. Mutta ei siinä kyllä että ihmisten hahmoja kirkossa raadellaan, niitä kuljetetaan myös pitkin kyliä. Niinpä nähtiin muutamia vuosia sitten eräänä aamuna luuranko pystytettynä erästä kirkonkylässä olevaa aitaa vasten. Nähtiinpä myös pääkalloja ojassa maantien vieressä eräitä virstoja kirkosta. Huhu käy kansassa, että ihmis-luita vietiin yöllä kuormittain johonkin luumyllyyn. (Tampereen Sanomat 20.12.1879 )

Eräällä haudalla nähtiin seuraava kummallinen päällekirjoitus: "Tässä lepää Maija Kaisa Juhantytär, synt. joulukuun 4 p:nä 1826, kuollut heinäkuun 28 p:nä 1845. Hän kuoli varsin sopimattomalla ajalla, ihan heinänkorjuuaikana." (Sanomia Turusta 30.10.1883)

Käydessäni [Hattulan kirkossa] vieritettiin iso alttarin eteinen kivi sijoiltaan ja kurkistettiin lattian alle. Pian nähtiin, että 3-4 arkkua oli ladottuna päällekkäin, lähinnä oli lasten ruumisarkkuja ilman mitään multaa. Muutamia avattiin, jotka olivat vuosilta 1636 ja 1687, erään vanhuksen y.m. arkussa ei ollut ollenkaan vuosilukua. Pukineet olivat hyvin säilyneet, kukkaset oli kädessä, muutamalla seppele päässäkin, mutta tuskinpa olisi kasvoja kukaan tuttavakaan tuntenut. Kyllä mahtoi silloin olla myrkyllinen ja epäterveellinen haju kirkossa, kuin noin, niinsanoakseni paljaaltaan vaan sinne pantiin. (Hämeen sanomat 30.07.1886)

Jouduin Turussa olemaan tyhjäntoimittajana useita tuntia, jolla ajalla pistäysin tuomiokirkossa. Katselin sen sisustaa ja etenkin äskettäin siistittyä kuningatar Kaarina Maununtyttären hautaholvia ja kuoria sekä muita siellä löytyviä muinaisajan muistoja. Kävin myöskin tuomiokirkon alustassa katsomassa siellä olevia satojen vuosien vanhoja ihmisruumiita, jotka vielä ovat täydessä ihmismuodossa. Kehoitan jokaista Turussa kävijää, joka ei ennen ole niitä katsomassa ollut, uhraamaan aikaansa sen verran, että ehtii käydä sanotun kirkon alustassa, sillä varmaa on, että aika, jonka tämä käynti vaatii, tulee kyllin palkituksi. Näitä ruumiita katsellessasi varmaankin huomaat, kuinka vähäpätöinen on ihminen kaikessa mahtavuudessaan. (Satakunta 17.9.1889)

Muinaismuistoja Ulvilan kirkossa. Tällä viikolla on maisteri Yrjö Blomstedt ollut tutkimassa Ulvilan ijäkkään kivikirkon permannon alustaa. Kaikkiaan löydettiin viisi tavallaan säilynyttä hautakiveä, joista ehjin on Anolan herran Axel Kurjen hautakivi, johon on piirretty parikymmentä Kurki-suvun vaakunakilpeä ja ilmaisee muuten, että Axel Kurki kuoli vuonna 1630. Kivi pystytettiin kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle seinää vastaan. Sen alta haudasta löydettiin kuuden ihmisen luurangot, hopeasta tehty N-kirjain, kaksi kultaista helmeä ja silkkinen päähuivi. Alttarin oikealle puolelle pystytettiin taas Sunniemen herran Götrik Fincken hautakivi, jossa on Fincke- ja Boije-sukujen vaakunoita sekä ruotsiksi raamatunlause: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan poikansa j.n.e." Haudassa sen alla on levännyt, paitsi Götrik itse, myöskin hänen puolisonsa Katharina Boije. Kivi oli niin murtunut, että se on täydytty panna puiseen kehykseen. Haudasta sen alla tavattiin luurankoja, silkkivaatteita, tukkaa y.m. Kolme muuta kiveä nostettiin niinikään permannon lata ja asetettiin seisomaan kirkon eteiseen, seinää vastaan. Niissäkin näkyy jälkiä runsaista vaakunapiirroksista, vaan muuten ne ovat niin kuluneita, ettei niistä paljon tolkkua enää saa. Yhdessä on kumminkin vuosiluku 1375; toisessa luulee erottavansa jätteen jostakin nimestä "Tolfe" tai jotakin sellaista. Tarkempi tutkimus antanee ehkä selvempää valoa näistäkin kivistä. Paljon muita hautakiviä on permannon alla ollut, vaan ne ovat aikojen kuluessa niin rikkimurretut, ettei niistä tule sen parempaa selkoa, kirjaimia näkyy joissakuissa palasissa vielä olevan. Ihmiskäsi on selvästi niitä rikkonut ja käyttänyt niitä seinien tilkitsemiseen. (Satakunta 3.8.1893)

Vanhoja ruumiita on Tyrvään vanhan kirkon alla useita kymmeniä. Useat ruumiista ovat katolisajalta ja aikanaan olleet pappeja, kuten pukujen jäännökset osottavat (messukasukat y.m.). Vaikka ne niin muodoin ovat ainakin 400 vuotta maanneet hautaholvissa, ovat ne kuitenkin niin hyvin säilyneet, että useoilta saattaa vielä erottaa aivan selvään kasvojen piirteet, kulmakarvat j.n.e. Viime viikolla otettiin ne kaikki ulos ränsistyneistä arkuistaan ja puhdistettiin sekä toimitettiin uudestaan suljettuihin arkkuihin, joissa ne nyt saavat rauhassa säilyä vanhan käyttämättömän kirkon alla tulevien sukupolvien katseltaviksi ja tutkittaviksi. (Uusi Suometar 30.6.1896)

Kolerahautausmaa vuodelta 1831 täällä Helsingissä sijaitsee Hietaniemellä, aivan sikäläisen asfalttitehtaan vieressä. Miten lukuisasti siihen on koleraan kuolleita haudattu ei enään voi sanoa. Ainoastaan yhtä hautaa kaunistaa muistokivi, johon on vainajan nimi piirretty. Hautauspaikka on kerrassaan huonossa korjuussa. Siitä on vuosien vieriessä vedetty hiekkaa muualle, niin että siihen haudattujen luut nyt ovat näkysällä, tienoon lapsien leikkikaluina ja jokaisen tallattavana. Paikan rauhoittamiseksi ei ole tehty mitään. Päinvastoin näyttää siltä kuin olisi sitä raastettu kaikin tavoin. Sen vieressä on roskan kaatopaikka. (Päivälehti 19.7.1896)

Löydettyjä muinaisaikaisia ruumisarkkuja. Clouberg'in perillisten kartanossa Torikadun 2:ssa Viipurissa likasäiliötä kaivettaessa on näinä päivinä noin puolentoista metrin syvyydestä löydetty ruumisarkkuja useampiakin, joissa arkkujen laudat ovat vielä eheitä ja enää vaan mustuneita luita. (Kaskisten Lehti 30.09.1904)

Kosketus kuningashuoneeseen 1680-luvun Suomessa

Veikkaisin, että 2000-luvun suomalainen tietää Ruotsin kuningashuoneesta huomattavasti enemmän kuin 1600-luvun suomalainen, joille Ruotsin kuningas oli hallitsija. Mutta maaseutu ei suinkaan tuolloin jäänyt tietämättömäksi kuninkaan perheasioista. Kirkoissa luettiin ”säädetyn kaavan mukaisia rukouksia” sen johdosta että kuningatar on raskaana ja piakkoin synnyttää (1683). Kiitosrukous kun perintöprinssi oli syntynyt (1685). Kiitosrukous kun kuningatar oli onnellisesti synnyttänyt prinsessan (1688). Ja niin edelleen. (Lähteenä Kansallisarkiston Ecclesiastica-kokoelman luettelo.)

Ruotsalainen Vetenskapsradio historia kertoi 2007-10-04 ohjelmassaan rukouspäivien teksteistä, jotka levitettiin kirkkoihin hovista. Niissä pyrittiin kertomaan siitä miten erinomaista on Ruotsissa elää. Propagandan omaisesti. Luotiin katsausta lähi menneisyyteen ja tulevaisuuteen samaan tapaan kuin Suomen presidentin uudenvuoden puhe tai amerikkalainen "State of the union".

Ripaus puhtautta kääntäen

Taannoisen puhtaustekstin jälkeen äkkäsin Runeberg.org-sivustolle digitoidun Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede. Tanskaa 1900-luvun alustahan lukee kuin vettä vain (*), joten kirjasta tuli selväksi, että samaan aikaan kuin materiaalinen kehitys olisi sallinut puhtauden parantamisen, saapui Tanskaan ja sittemmin Norjaan ja Ruotsiin eurooppalainen käsitys, että vaatteiden vaihtaminen on oleellisin osa puhdistautumista. Tanskassa aiemmin käytössä olleet yleiset pesutilat suljettiin.

(*) "Luin" tekstiä Googlen käännöksenä tanska > englanti (**), joka jätti runsaasti toivomisen varaa. Sääli, sillä tässä pätkässä ja koko kirjasarjassa olisi varmasti paljon mielenkiintoista.

(**) Englantiin, eikä suomeen sksi, että jälkimmäinen olisi vielä haastavampi konekäännös.

J.K. SKS:n sivuilta löytyi Saunabibliografia vuoteen 2005

2. J. K. Almanakassa vuonna 1765 todetaan

"Suomen maalla on tawallinen, että cuumalda saunan lawolda ulosjuosta pehtaroimaan lumessa, elickä andaa walaa heidän cuumasta höyrywäisen ruumihinsa kylmällä wedellä. Sencaldainen tapa ei millänmuotoa kelpa, eikä taida sentähden hywin tehdyxi sanotta, että se monelda tehdän. Sillä waicka muutamat luulewat, että harjaumisen cautta heidän ruumihinsa nijn tule caraistuxi, että ei he sitä suurta muutosta, cuumasta kylmään, heti cohta nijn wanhingollisexi tunne, cuitengin wetäwät he ajan päälle sen cautta taudin ylitzensä, joca on sitä wahingollisembi cuin se tule warcahin, nijn että ei toiset taida sijtä ojennusta ottaa."

 3. J. K. Almanakassa vuodelta 1764 neuvotaan järkevästi:

"Talon poijlla on itze se tapa, että he kerta wijckosa kylpöwät, sentähden wiewät he myös heidän sairaat lapsensa saunaan, nekin cuin owat rupulisa. Minä ajattelisin että se taidais olla nijlle hywä siinä tilasa jos ei rupuli tahdois hywin pälle lyödä eli luondewasti izens ylös cohotta. "

 Isorokkoa poteva tuskin saunasta hyötyy. Ei kyllä hyötynyt ajan lääkkeistäkään:

"Cosca Rupuli lijcku likimailla, nijn ei se cauwan wiwy ennen cuin hän anda itzens sisälle löyttä. Sentähden tehdän toimellisesti, että ruumis pyttään sihen walmistuxen saatetta, että cosca rupuli tule, se mahdais olla nijn huokia cuin mahdollinen on. Se tapahtu sillä tapa, että lapsen annetan aamu ja ehto juoda Terwa wettä yxi clasi suurembi taicka wähembi, sen jälken cuin lapsi on usiamman taicka harwemman wuotinen. Tämä wesi ei maista nijn pahalle, ettei lapsi taita ylös kehoitetta sitä juomaan. Jollei he taida, nijn on se wanhemitten häpiä, että he owat andanet heidän lapsens tottua itzewallaisuteen ja yxipäisyteen. Tämä läkitys ei maxa suuresti mitäkän. Sillä Talonpojalla pitä cummingin terwa oleman huonen tarpexi , joca yhtä hywin kelpa muihin tarpeisihin, waicka sijttä ensin on walmistettu tämä terwawesi. Tämä wesi toimitetan seurawaisella tawalla: Yhten Cruusin lyödän 3 stopia wettä , ja sitte pannan 3 cortelia hywä terwa sihen tygö. Tämä secoitetaan hywin yhdellä sitä warten tehdyllä puu cauhaisella, nijn cauwan cuin yhtä puuroakin keittäes lijcutetaan. Cosca tämä on astiasa seisonut 2 wuorocautta cannen alla, ja terwa on itzens laskenut pohjaan ja andanut weden itzestänsä ulos , nijn se selkiä wesi caatan caunisti ulos ja pannan putelleihin. Tämä wesi on selkiä nijncuin Spanian wijna ja maistu jotain happamalle."

Lastenkasvatuksen linjauksia

Rudolf Waldemar Åkerblomin kuva kirjasta Kuvia lasten elämästä

Nykyaika laittaa lastenkasvatuksen keinoille paljon merkitystä. Niinpä sukututkijalle ikävimpiä näkymättömiä alueita menneisyydessä on esivanhempien lapsuus. Leikkivätkö vai tekivätkö työtä aamusta iltaan?

Saara Tuomaalan artikkelissa Kuuliaiseksi ja ahkeraksi. Lastenkasvatus agraarikulttuurissa (kirjassa Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta. Kalevalaseuran vuosikirja 84. 2005) on joitakin hyödyllisiä suuntaviivoja kirjattuna.

Neljännen käskyn mukaan vanhempien kunnioittaminen oli jumalallinen käsky, jonka rikkominen uhkasi sosiaalista ja jumalallista järjestystä. Annettuja käskyjä piti totella kyseenalaistamattomasti. Tottelemattomuudesta seurasi rankaisu, mutta myös jumalan varjeluksen, kodin, ja huolenpidon menettämisen uhka. Tuli kasvaa nöyräksi, vaatimattomaksi ja rehelliseksi.

Kasvatukselle oleellista oli lapsen sopeutuvaisuus, ei tunteiden huomioon ottaminen. Ruumiillinen rangaistus tai ainakin sen uhka toimi useimmissa perheissä kurin perustana. Lasten tahto murrettiin. Lapset olivat viimeisiä, jotka istuivat. Heidän piti olla hiljaa, jollei heiltä jotain kysytty. Jos söivät aikuisten kanssa samassa pöydässä, heidän paikkansa oli pöydän alapäässä.

Kurikasvatuksen voi nähdä lasten suojeluna. Niukkojen voimavarojen puitteissa piti taata arjen sujuminen, perheen toimeentulo ja hengissä selviäminen. Lapset oli totutettava puolustautumiseen ja erilaisten vaarojen välttämiseen pienestä pitäen, Ruumiilliset voimat, työteliäisyys ja taitavuus olivat voimavara ja turva maailmassa, joka oli alttiina erilaisille kriiseille, onnettomuuksille ja nopeille muutoksille esimerkiksi katovuosina ja sotien aikaan.

Vettä, tulta, pimeyttä, myrskyä, kasvi- ja eläinkuntaa koskevien uskomustarinoiden tarkoituksena oli saada lapset varomaan fyysisiä vaaroja. Laiskottelua käsittelevien varoituskertomusten tarkoituksena oli saada lapset noudattamaan sosiaalisia normeja.

Puhtaudesta

Kirjakaupasta tuli ostettua Katherine Ashenburgin Clean. An Unsanitised History of Washing, joka oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. En ollut tullut ajatelleeksi, että kristinusko tuhosi antiikin kylpyläkulttuurin keskittymällä muuhun kuin maalliseen. Mistä heräsi mieleen kysymys, miten Pohjolassa? Muuttuiko uskonnollisiin rituaaleihin liittynyt saunominen sujuvasti lauantai-illan kirkkovalmisteluksi?

Valitettavasti dokumentointi Suomen alueen kristinuskoon käännyttämisestä on niin olematonta, ettei kukaan pysty minulle vastaamaan. Tartuttuani Risto Vuolle-Apialan tuoreeseen kirjaan Savusauna ennen ja nyt sain tietää, että saunan menneisyydestä on varsin hajanaista tietoa.

Jossa oli minulle paljon uutta. Esimerkiksi se, että saunaa on länsi-Suomessa kutsuttu myös pirtiksi. Mistä kaltaiseni maalikko alkaa ajatella, että kaksiosainen pirtti-tupa rakennusmalli on syntynyt saunan laajennuksesta?

Vuolle-Apiala oli löytänyt Briennen herttuan Loménien tekstin vuodelta 1655:

"Siellä näimme kummaksemme ja inhoksemme naisia ja miehiä, sikoja ja hevosia, poikia ja tyttöjä, kanoja ja lehmiä -- sikin sokin saunassa ilkialastomina, ei vaateriekalettakaan edessä, hikoillen kauheasti kuin kuolemantaudista toipuvat. Meidät nähtyään he menivät huuhtomaan ruumistaan pienelle purolle, johon he olivat varta vasten tehneet avannon jäähän. Sitten he palasivat aivan vakavina ja alastomuuttaan punastumatta tulikuuman uuninsa soppeen." (s. 15)

Ashenbergin kirjan mukaan ajan keski-eurooppalaisille puhdistautuminen tarkoitti paidan vaihtoa eli on siinä ollut ihmettelemistä kerrakseen.

Sivulla 10 todetaan "Kaupunkien yleiset saunat olivat ensimmäisiä, jotka jo 1800-luvulla varustettiin umpinaisella muuratulla kiukaalla ja savupiipulla." Mutta C-B. J. Petanderin kirjaa Kungliga Österbottens infanteriregemente under Gustaf III:s tid lähteenä käyttäen olen kirjoittanut syksyltä 1772 "Helsingissä oli paloturvallisuuden nimissä purettu kaikki savusaunat ja savupiipullisia oli ehditty rakentaa vasta vähän." ...

... Perjantaisessa Helsingin Sanomien NYT-liitteessä Kysy mitä vaan palstalla kirjoitettiin "Olemme sitä varmempia mitä vähemmän tiedämme. Jos historioitsijalta kysyy menneisyydestä, vastauksena on luvassa kakomista, ottiatuota, voi olla, mutta toisaalta taas ei."

Juhannusta itse kullekin

Jos juhannusjuhlien suunnittelu on vielä vaiheessa niin SKS:n sivulta löytyy kesähuveja kahdelle. Myös muuta juhannuksesta.

SKS:n Suomen Kansan Vanhat Runot tietokannassa on muutakin kuin runoutta. Kokemäen Lempaisella on vuonna 1909 otettu talteen tuolloin 28-vuotiaan Martti Mäkelän tuntema juhannustaika:

Morseimes näkkee nuari miäs ihan vissiin sillail, ko mennee mittomaariin yän johunki semmoseen paikkaa, ko lähtee tieät kolmel kantil. Siin täytyy, ennen ko kello on ykstoist, rautasel köpill polttaa maahaan tiän kohrall nin iso piiri, ettei toinen saa ulkopualelt otettun kiini. Sit täytyy viäl lukkee isä meirän takaperin kolmeen kerttaan ja men ennen yhttoist piirin sisäpual, ko sillon tullee morsein ja koittaa viär fölisäs ja tekkee sitä yhteen asti. Piiris täytyy pittää hyvin vaaris, ettei se vaan saa kraapat kätteenkä kii, ko se viä koht fölisäs, jos vaan kii saa. Heikkoveriset, ei vaan saa stää koittaakka.

Uusi syy häiden ajoitukseen

Kuvatekstin mukaan vasemmalla "Vanha onnellinen pariskunta. (Kuva ilman selitystä)". Julkaistu Helsingin Viikko-Sanomissa 26.01.1883.

Vanhempieni hääpäivän kunniaksi palaan häiden ajoituskysymykseen. Lueskelin Gunnar Suolahden kirjaa Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. Papinmaksujen yhteydessä Suolahti toteaa ”Oli näet ikivanha yhdenaikaisuus olemassa maan kasvuvoiman ja inhimillisen hedelmällisyysjuhlain, lähinnä kihlajaisten ja häitten välillä”.

Yleinen kihlausaika oli syksy, erityisesti kekri – työnjuhla ja sadonjuhla. Virossa se oli häiden aika, mutta Suolahden tiedon mukaan ruotsalaisen asutuksen keskuudessa myös joulu oli vanha hedelmällisyyden juhla. Ja tämä kaiken käytännöllisen ohella olisi selittämässä loppuvuoden ja joulun suosiota häiden ajankohtana. Ennenvanhaan.

Jälleen tulee esiin joulun merkitys nimenomaan Itä-Suomessa: ”Itä-Suomessa vielä 1770-luvullakin kaikki nuoremmat morsiusparit järkijärjestänsä kuulutettiin adventtisunnuntaisin, ja vihkiäiset toimitettiin, ei tosin milloinkaan itse joulupäivänä, mutta välittömästi sen lähettyvillä, aattosunnuntaina, Tuomaan päivänä tai toisena joulupäivänä, monesti 20:n, 30:n parin kesken kerrallaan.”

Kustaa Vilkuna muuten kirjoittaa Vuotuisessa ajantiedossa että Elimäellä 1761 kaikki vuoden morsiusparit vihittiin samalla kertaa toisena joulupäivänä. Vilkuna toteaa että joulu on vetänyt puoleensa vanhojen kansanomaisten sadonkorjuujuhlien tapoja ja menoja.

Alla oleva hääkuva (Pohjanmaalta?) löytyi Flickr Commonsin kautta. Ajoitettu vuosiin 1900-1919.

Yöjalassa Pohjanmaalla ~1850 ja ~1920

Santeri Alkio aloittaa romaaninsa Puukkojunkkarit:

Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla.

19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.

Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.

Itä-suomalainen Hilja Valtonen oli vuosina 1920–1922 opettajana Karijoella. Hän käytti kokemuksiaan kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Nuoren opettajattaren varaventtiili, joka sijoittuu Pohjanmaalle. Tarinan perusteella yöjalassa käytiin edelleen:

”Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan” ... ”Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.”

Yöjalka siis kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.

Uutuuden hyväksyminen

Kirjoitin viime vuonna uhripuista kertovasta gradusta, jossa oli todettu tavan kadonneen kansanvalistuksen myötä 1800-luvun toisella puoliskolla (ja osittain aiemmin). Kaikki kansanvalistus ei kuitenkaan mennyt perille vaivattomasti ja maaseudulla uutuutta myös vastustettiin. Tätä kuvataan Kati Mikkolan artikkelissa Uutuuksien pyhyys ja pahuus (kirjassa Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta. Kalevalaseuran vuosikirja 84. 2005).

Mikkola keskittyy uskonnollisiin argumentteihin uutuuksien puolesta ja niitä vastaan. Kouluttamattoman vanhemman maalaisväestön ja herätysliikkeiden piirissä uudet aatteet tuomittiin maallisina ja täten syntisinä. Painettu teksti, joka ei ollut Jumalan sanaa oli epäilyttävää. Nukkuminenkin oli parempaa ajankäyttöä kuin maallisten kirjojen lukeminen.

Jopa koulukirjat voitiin tuomita, sillä kristillisyyden sijaan niissä oli ”iha jonni joutavia vilosoffiata ja antti ristuksen oppia” tai ”kaikenmaaliman loruja joist ei o sielun eikä ruumiin hyötyvä”. Topelius huomioi tämän muotoillessaan Maamme kirjaa, jonne hän ripotteli Raamatun sitaatteja, ja lainasi muitakin tuttuja esitystapoja.

Tekniikka oli myös epäilyttävää. Varsinkin kun päästiin radion aikaan; samasta laatikosta tuli jumalanpalvelus ja maallista musiikkia!

Huvittelua Turussa

Åbo Akademin kirjaston digitoidun materiaalin kokoelmasta Hereditas culturalis löytyy mm. julistekokoelma Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet. Aikajärjestyksessä pääsee selailemaan, mitä kaupunkilaisille oli tarjolla. Viereinen Stor konst-representation bestående af Arabiska, Herkuliska, Athletiska, Akademiska och Plastiska föreställningar vuodelta 1841.

Korkeampaa kulttuuria (?) edustanee saman sivuston Offentliga konserter i Åbo på 1800-talet ja Teateraffischer för Åbo Teater åren1839-1899. Ruokakultuuri on alkanut kukoistaa vasta 1870-luvulla: Ett urval menyer från 1800-talet .

Viimeisen lomapäivän suorituksista

Eilen aamulla viimeistelin muistiinpanot Pentti Lempiäisen kirjasta Lapsensynnyttäjien ja morsianten kirkkoonotto, jotta sain sen palautettua SSS:n kirjastoon. Kirjoitin ylös mm. pätkän ”Kansanperinteemme kertoo yleisesti, että kirkkoonotto käsitettiin synnyttämisen saastuttaman äidin puhdistamiseksi. On uskottu, että kirkottamaton äiti voi turmella ruuat ja juomat, minkä vuoksi hän ei saanut keittää tai tarjoilla niitä, ei hakea niitä aitasta, ei noutaa vettä kaivosta, ei käsitellä astioita eikä edes aterioida muiden kanssa samassa pöydässä.”

Olipahan emännällä kerrankin vapautus kaikesta työstä reiluksi kuukaudeksi. Kotona piti kylläkin pysyä.

Alkuillasta minulla oli tilaisuus kuulla Esko M. Laineen mielenkiintoinen esitys kummisuhteista. Siitä opin, että 1500-luvulla kummeilta vaadittiin kohtuullista käytöstä ja kasteen todistamista. 1600-luvulla kristinuskon osaamista ja opettamista.

Kummiuden sosiaaliset piirteet korostuivat 1700-luvulla, erityisesti kaupungeissa, joissa kummivalinnoilla rakennettiin suhteita ja sosiaalisen nousun aineksia. Helsingissä vapaudenajalla valtaporvarien lapsilla oli tyypillisesti 7 kummia, joista kaksi naista ja kaksi miestä edustivat korkeinta mahdollista statusta.

Kummien hyödyntäminen sukututkimuksessa on Suomessa kärsinyt puhtaaksikirjoitettujen historiakirjojen käytöstä (lue: minä olen ollut niin laiska, että olen käyttänyt ainoastaan kopioita). Porista on Hiskiin onneksi syötetty myös kummitietoa ja niiden avulla sain ajoitettua melko tarkasti erään avioliiton, jonka vaimo esiintyi ensin kummina neiti-ihmisenä ja sitten rouvana. Ja samalla sain tietää, että hän vaikutti Porissa kyseiseen aikaan, mikä ei myöskään näkynyt muista peruslähteistä.

Astrologinen agronomia

Vanhoista kansanviisauksista lienee kaikille tuttuja sääennustukset mallilla ”Jos tuolloin tuollaista niin tällöin tällaista”. Samanlaisia totuuksia löytyy Mainzissa vuonna 1645 julkaistusta ohjekirjasta Oeconomia, ruralis et domestica... eli taipumus lienee ainakin Euroopan kattava ja herra tietää kuinka vanha. Helppo on ymmärtää menneisyyden maanviljelijää vaikka oma kokemus rajoittuisi pieneen pihapuutarhaan. Säätä emme vieläkään osaa ennustaa satokauden mittaisille jaksoille.

Mutta yritetty on. 1700-luvun alun almanakkoihin painettiin joka päivälle sääennustus, joka perustui taivaankappaleiden asemiin. Jo 1705 todettiin ne varsin paikkaansapitämättömiksi, mutta kun eräs tekijä jätti ennustukset 1726 ja 1727 tekemättä, almanakat eivät ”kansalle kelvanneet”. Yleiseksi tavaksi muodostui kirjoittaa omia havaintoja almanakan reunaan.

Vuonna 1717 oli tähän aikaan luvassa mukavaa kevätsäätä.
Kuva Almanakka-arkistosta.

Suomeen oli rantautunut myös oppi siitä, että jokaisella viikonpäivällä oli planeettansa. Lauantai Saturnuksen, torstai Jupiterin jne. Abr. Holmqvist kirjasi almanakkaansa Lohtajalla 1757, että Saturnuksen päivänä on edullista aidata, ojittaa, kylvää ja istuttaa; Jupiterin vallitessa alottaa rakennusta, jotavastoin lampaita älköön tällöin ostettako.

Planeettojen vaikutukseen uskomista alettiin kritisoida jo 1600-luvulla. Kuun vaiheet sen sijaan säilyttivät asemansa 1800-luvulle. Otto Fredrik Wetterhoff kirjasi Asikkalasta muistiin vuonna 1809, että ”kaikkia kalastusvehkeitä on aljettava valmistaa kuun toisella neljänneksellä, jonka jälkeen ne voidaan kutoa minä aikana tahansa”.

Edellä olevan lähteenä on Gunnar Suolahden kirja Suomen pappilat 1700-luvulla, jonka otsikko oli hämäävän suppea. Esimerkiksi luvusta Savupirtistä kartanoon saa tietää ihan tavallisessa savupirtissä asumisesta(kin). Kirjan teksti on luettavissa Wikiaineistosta, vain kuvat puuttuvat.

Vielä hääajoituksista

Kirjoitin jokin aika sitten häiden ajankohdista ja asiasta on tämän vuoden aikana keskusteltu SukuForumilla. Lainasin kirjastosta Maija-Liisa Heikinmäen kirjan Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet tarkistaakseni mitä siinä sanotaan (ajoituksesta: s:. 274-276):

Neljäntoista pitäjän otoksella kirjassa todetaan, että 1700-luvulla häät keskittyivät myöhäissyksyyn, jolloin vietettiin noin puolet vuoden häistä. Suosituin kuukausi oli lokakuu. Myös 1600-luvun loppukymmeniltä isoonvihaan saakka häät keskittyivät syyskuusta tammikuuhun. Tuolloin lokakuuhun osui vasta neljännes häistä. Kun palkollisten vapaaviikko siirrettiin vuonna 1816 marraskuun alkuun, siirtyi suosituin hääpäivä lokakuusta marraskuun puolelle.

Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuoliskolta sekä Kymenlaaksossa vielä myöhemminkin, oli tapana, että parit vihittiin joulun alla tai toisena joulupäivänä. Porvoon tuomiokapitulin kertomuksessa vuodelta 1755 sanotaan seurakunnissa vihityn 8, 16, 20 tai jopa 30 paria yhtäaikaa. Mäntyharjun tienoilta on tieto vuodelta 1772, että parit tavallisesti kuulutettiin toisena adventtisunnuntaina ja vihittiin Tuomaan päivänä tai toisena joulupäivänä.

Länsi-Suomessa pidettiin 1800-luvulla häät tiistaina tai torstaina. Joidenkin mainintojen perusteella tiistaina aloitettiin kaksipuoliset häät ja yksipuoliset torstaina. Samoja päiviä on käytetty saksalaisella kielialueella ja Skandinaviassa ja tähän on voinut liittyä taikausko avioliiton suojaamisesta ”korkeimman pakanallisen jumalan suojassa”.

Tiistai- ja torstaihäät olivat Itä-Suomessa tuntemattomia. Siellä häät on tavanomaisesti aloitettu lauantai- tai sunnuntai-iltana.

Aika lailla siis samoja ilmiöitä, jotka löysin neljän seurakunnan Hiski-otoksella.

Huittislaisista häistä 1753

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla keskusteltiin viime viikolla häiden oikeasta viettämisestä. Kriittinen suhtautuminen häätapoihin ei ole mitään uutta, häihinhän puututtiin jo 1600-luvun ylellisyysasetuksissakin.

Huittisten kirkkoherra Nils N. Idman oli vuonna 1753 sitä mieltä että pitäjässä häitä pidettiin liian kalliisti. Rahvas laski sukuunsa kaukaisetkin niin, että vähäiselläkin talonpojalla oli kutsuttuja vieraita 60-100 henkilöä. Näille kaikille piti tarjota kestitystä vähintään 3 päivää. Idmanin laskujen mukaan yhden päivän ruuat yhdelle vieraalle maksoivat yhden kuparitaalarin. Kun rengin vuosipalkka (myöskin Idmanin mielestä ylisuuri) oli yli sata kuparitaalaria, upposi hääkestitykseen vähintään kaksi vuosipalkkaa.

Eikä tässä suinkaan ollut kaikki kulut. Pitäjän tapana oli, että morsian antoi kullekin vieraalle morsiuslahjat, tyypillisesti 4-5 kyynärää palttinaa ja sukkaparin. Näiden hinta 70 vieraalle oli Idmanin mukaan 455 kuparitaalaria. Lahjoja vastaan vieraat antoivat käteistä rahaa, mutta Idman rahanarvon ymmärtävänä oli sitä mieltä ettei sitä tullut tarpeeksi.

Lahjoja morsian oli tehnyt vuosia, Idmanin mukaan aloittanut 10-vuotiaana. Kirkkoherran kärjistetyn näkemyksen mukaan talon tyttäret olivat talon ruuissa mutta eivät käsitöiltään ehtineet talon töihin. Tämä tuskin pitää paikkansa?

Mutta myötäjäisetkin piti morsiamen vanhempien maksaa, joten on Idmanin kanssa oltava kyllä samaa mieltä. Tyttäret tulivat kalliiksi talonpojalle.

Lähde: Nils N. Idman: Kertomus Huittisten seurakunnasta 1753. Toimitus ja suomennos Raimo Viikki. 1970