Suomen metsien historiatutkimusta siellä ja täällä

Folkkalender 1935

Tällä viikolla eteen tuli kolme metsähistoriahankkeisiin liityvää somepäivitystä, joten koin tarvetta palauttaa mieleen tutkimuskenttää. Joka on nykyään niin rikas, että koosteesta varmasti puuttuu jotain. 

Vuonna 2023 Elävän historian jaksossa Metsäwihasta avohakkuisiin – suomalaisen ristiriitaisen metsäsuhteen historia oli haastateltavana Suomen metsämuseo Luston tutkimusjohtaja Reetta Karhunkorva. Mainitussa tutkimushankkeessa syntyi muun muassa Jaana Laineen artikkeli Knowledge of Trees and Forests – Finnish Forest Research from the Nineteenth to the Twentieth Century (2023). 

Luston sivuilla on vuosikirjansa Vuosilusto, jonka osassa 12 on artikkeleita metsäsuhteesta ja ja tuoreimmassa teemana Metsien aika. Lusto on myös tehnyt lyhyitä videoita, joissa "Ajankohtaisesta metsäkeskustelusta on valittu teemoja, joihin menneisyystietoisuus tuo uuttaa näkökulmaa.": Puulla parempiin päiviin, Puolukkakuume ja jokaisenoikeudet, Puu pulasta pelasti!, Metsien loppumisen pelko, Kansallisaarteen omistajat, Metsän arvot.

Viime vuonna julkaistiin SKS:n Värt att veta -sarjassa  Jan Kunnaksen kirja Skogen, jossa historiaa on mukana.

Viime vuoden alussa alkoi Antti Räihän johtama hanke Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920, joka jatkuu vuoden 2027 loppuun. Räihä on kirjoittanut tutkimuksen lähtökohdista blogitekstin ”Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa” : metsäkato, -kuva ja Suomi.

Juha Haavistolla on keväästä 2024 kevääseen 2027 rahoitus otsikolla Economic utility and environmentalism in the Finnish forest thought in the twentieth century.

Syksyllä 2024 käynnistyi hanke Pyhät metsät ympärillämme, josta löytyy tietoa FB-sivunsa ohella Oulun yliopiston tiedotteesta. Ensiksi mainitussa on tiivistys: Hankkeemme tutkii arkeologian, folkloristiikan ja geoinformatiikan menetelmiä sekä taidetta yhdistäen rituaalisen metsäsuhteen muutosta esihistoriasta nykyaikaan.

Tammikuussa 2025 alkoi ”Metsäyhteiskunta. Metsävarojen käyttö, kontrolli ja ekologia Suomessa, 1700–1850” -hanke, jossa työskentelevä Hilja Solala kertoi omasta osuudestaan tuoreessa blogitekstissä Metsien, maatiaiskarjojen ja luonnon monimuotoisuuden yhteinen historia.

Tuore julkaisu on myös Turun kaupunginmuseon raportteja sarjan osana 24 julkaistu Puunkäyttö keskiajan Suomessa , joka perustuu tutkimustyöhön, jota tehtiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa ”Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100–1600” (2018–2022) hanketta.

Majoitus tukkimetsässä

Käynti Lapin metsämuseossa pari vuotta sitten oli valaiseva, mutta pystyiköhän se oikein välittämään työn ja työympäristön karuutta? Siihen törmäsin aikanaan Arto Kellbergin nuortenkirjassa Nelonen, joka kuvasin 1960-luvun loppua, ja Niilo Kivisen kertomuksessa 1880-luvulta. Näiden väliin osuu Kalle Kajanderin kokoelman Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia (1902) kertomus, jossa majoitusoloja kuvataan näin:

Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä ainoastaan puolen miljoonan puut. — —

 

AS14: Lapin metsämuseossa

Alkuperäinen Rovaniemen oleskelu oli aikataulultaan tiukka ja Lapin metsämuseo putosi ohjelmalistalta ensimmäisenä. Mutta kun suunnitelmat muuttuivat, sille oli hyvää aikaa. Onneksi.

Museossa esitetään 12 rakennuksella ja kahdella aluksella sekä savottojen että uittojen elämää ja historiaa. Tiedoissani paljastui huomattavia aukkoja, sillä ne taitavat pohjautua hajanaisiin havaintoihin, kuten taannoiseen nuortenkirjan lukemiseen. 

En ollut tiennyt/ajatellut, että pohjoisessakin merkittävä metsän kaato aloitettiin 1800-luvun puolella ja eteni rannikon sahoista ja satamista aina kauemmas itään. Että työhön rekrytoitiin miehiä kaukaa ja he joutuivat itse järjestämään asumisensa eli saattoivat talvella asua maakuopissakin! 1900-luvun puolella kämppien oloja järjestettiin laeilla, mikä kuullostaa aika järeältä.

Kerrossänkyjä ovat kaikki nähneet, joten niiden sijaan kämppäkirjasto.

Tekstivoittoiseksi metsämuseota ei voi haukkua. Joissakin kohdin tekstiä oli niin vähän, että ymmärtäminen jäi vähäiseksi. Suomen sanaa juontaminen en ymmärtänyt, mutta onneksi neljäntenä kielenä tässä tilassa sattui olemaan ranska, jolla oli väännetty rautalangasta.

Mutta toisista asioista taas selitys oli hyvinkin yksityiskohtainen ja jopa monenkertainen. Ajokampevarastossa oli vesipasa kummassakin huoneessa ja molemmissa selitettiin hieman eri sanoin, että vettä tarvittiin jäädyttämään varsiteitä, jotta nämä kestäisivät paremmin. Jotta vesi ei jäätyisi säiliöön, joissakin vesipasoissa oli oma kamiina lämmitykseen. Lämpimää vettä kului jäädytykseen vähemmän. 

Vesipasalla voitiin myös kuljettaa kämpälle talousvettä. Tämä toinen malli on hyvin saman näköinen kuin Mäntyharjun museon vesireki.

Museon tähtiesine on Sandbergin veturi. Lippukassa mainitsi sen erikseen ja kertoi, että jotkut tulevat museoon pelkästään nähdäkseen sen. Verkkoaidan takana.

Minä en ollut kuullut edes Sandbergista, joka on näissä piireissä ja tällä suunnalla kuuluisuus ilman veturiakin. Hugo Richard Sandberg oli Kemiyhtiön metsäpäällikkö, joka vaikutti monella tavalla. Höyryveturin ja toisen samanlaisen hän tuotti Amerikasta vuoden 1912 paikkeilla. Kumpikin painoi noin 16 tonnia ja muutamaan osaan jaettuna ne vedettiin hevosilla itärajalle Savukosken Tulppioon. Siellä niillä oli tarkoitus vetää tukeilla lastattuja rekipareja. Toteutuksessa oli monia ongelmia ja veturien hyödyntäminen lakkasi muutaman vuoden jälkeen. Toinen vetureista on esillä Savukoskella.

Visio valokuvasafarista

Uusi Kuvalehti oli visioi numerossaan 23/1895 tulevaisuuden metsästyksen tapahtuvan valokuvauskoneella, sillä "vaikeuksien voittaminen kun on pääasia". Ja "Atlantin takana se nopein askelin tulee muotiin. Sitä on käytetty jalopeurain ja tiikereidenkin metsästykseen." Testi suomalaisella faunalla tuotti riemukkaan kirjoituksen ja tähän leikkaamani piirustukset - varsinaisten valokuvien sijaan.

Tilanne:

Kuva:

Tilanne:

Kuva:

Tilanne:

Tilanne kehittyy:

Kuva:

Tilanne:

Kuva:

Viimeinen kuva jäi ottamatta?

Metsäisen materiaalin joukossa kotitöitäkin

Postilaatikkoon tullut Metsämuseo Luston tiedote mainitsi Metsäkulttuurikartan kertomatta sen sijaintia. Onneksi on Google.

Linkeillä on ikävä tapa vanhentua. Vuonna 2008 kirjoitin täällä

Metsänhoidon historiasta kiinnostuneille löytyy Viikin tiedekirjaston digitoidusta aineksesta varmasti muutakin mielenkiintoista. (Valitettavasti näyttää siltä, ettei digitointia ole tänä vuonna jatkettu.)

Linkki tuottaa nyt vain virheilmoituksen. En tiedä digitointiinko koskaan lisää, mutta vanhat ovat nykyään Heldan kokoelmana Vanha metsäkirjallisuus / Old literature on forestry. (Otsikon ja alaotsikon kielet ovat samat, vaikka yläreunasta valitsisi kieleksi ruotsin. Minä luulin, että Helsingin yliopisto oli virallisesti kaksikielinen?)

Kokonaisuus sisältää paljon metsähoidollista, mutta myös paljon muuta maatalouteen liittyvää. Esimerkiksi ohjeita vuodenkulun töihin:

Hoving, I. W.: Arbets-almanach, eller, Underrättelse om huru och på hvilka tider landtbruksgöromålen böra förrättas (1851)

Myös naisille kuuluneisiin töihin saa opastusta. Eivätkö nämä ole kaikilta 1800-luvun lopussa sujuneet, kun on tarvinnut kääntää ja julkaista ruotsalainen opas?

Amelie de Frese ; suom. S. R. : Koto-askareet : neuwoja huoneen siiwoamisesta, lapsenpiian welwollisuuksista, umpeluksista, keittiötoimista, pesemisestä, juomanpanemisesta, teurastuksesta, kynttiläin teosta, leipomisesta, kangasten kutomisesta, eläinten korjuusta, kirnuamisesta, juuston tekemisestä y.m. (1871)

Joko suomentajan tai de Fresen mukaan oli vielä 1860-luvun lopussa olennaista tehdä talista kynttilöitä. Tässä ja ilmeisesti muissakin luvuissa on kerronnallisesti otettu mukaan lapset, joille taitoja ollaan myös/varsinaisesti opettamassa?

"Enkös minäkin voisi olla avuksi äitille ja isolle sisarelle?" sanoi kahdeksanvuotias tyttö, nähdessänsä, talin sulaamisen temppujen tehtyä, äitin ja sisaren panevan muutamia langan päitä tuolin selkämen taan sidotulle puikolle ja kiertävän niitä, kuin hän hyvin arvasi kynttilän-sydämiksi.

(Kansallismuseon joulukuun 2014 esineenä oli talisiivilä. Tekstissä runsaasti tietoa kynttilöiden valmistamisesta.) Vehmaalla esipuheensa päivännyt suomentaja on jonkun verran tekstiä muokannut ja hedelmällisintä antia voisikin olla muutosten metsästäminen.

Emil Cedercreutzin siluetit julkaistu Uudessa kuvalehdessä 1/1900.

Kuuntelin Yleisradion Areenaa

Elina Grundström totesi Julkisessa sanassa 1.8.2014, että viime aikoina on mediassa ollut paljon "feel-good muistelua", jossa toistetaan ennestään tuttuja asioita. "Journalismi toimii kansakunnan muistina" sen sijaan, että se etsisi aiheita käynnissä olevasta ja suuntautuisi tulevaisuuteen. En väitä vastaan, kun Ylen verkkouutisissa on joka päivä jotain historiaharrastajaa kiinnostavaa ja radion puolellakin riittää Areena-kaiveltavaa.

Kuluneeksi ja tutuksi ei voi kutsua Julkisessa sanassa 3.9. käsiteltyä aihetta:

Kun Suomi julistautui irrottautuvansa Saksan aseveljeydestä, niin saksalaiset sotilaat kaappasivat Itämerellä olevia suomalaislaivoja ja miehittivät myös Saksan satamissa olleet suomalaislaivat. Niiden miehistöille annettiin kaksi mahdollisuutta, joko aloittaa palvelu saksalaisissa laivoissa tai joutua keskitysleirille. Useimmat valitsivat keskitysleirin.

Yle Lahden esittämä Gahmbergin kartanon tarina ei liene myöskään kulunut. Eikä mainio kasvipaleontologi Terttu Lempiäisen haastattely Tiedeykkösessä 1.8. Metsäradio tarjoaa virtuaalikäynnin museona toimivaan Kallenaution kestikievariin ja Taavetti Lukkarisen hirttomännylle, jossa on sittemmin tehty arkeologinen kaivaus. Metsätyön muistelmista kiinnostuneet varmaan jo seuraavatkin ohjelmaa.

(Ja jokainen suomalainen huomaa, että tämä kuva on ruotsalaisesta metsästä. RAÄ, Flickr Commons)

Alkuvuodesta esitetty Tuoteseloste oli mennyt minulta ohi ja heräsin vasta 31.7. esitetyn jakson Hohenthal-yhteyteen. Jokaisessa jaksossa esitellään suomalainen tuoteklassikko kertoen sen syntyhistoriasta ja nykyisyydestä.

Arkisto-ohjelmaa kävin kesällä läpi. Sen jälken julkaistuista osista kiinnosti eniten Visulahden kaivaukset vuodelta 1955. Erikseen on alettu julkaisemaan sarjaa Vieraalla maalla radioarkiston matkassa.

Asialliset kirjat jäävät minulta usein lukematta, joten radioesittelyt niistä auttavat yleissivistystä. Puheen aamussa 4.9. puhuttiin Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen Suomen talvi- ja jatkosotien sarjakuvien kokoelmasta Sarjatulta! Julkisessa sanassa 23.4. oli Oula Silvennoinen kertonut Lauri Törni -kirjastaan.

Julkisessa sanassa 8.8. kirjan Kännykkä. Lyhyt historia kirjoittajat olivat äänessä. Kalle Haatanen käsitteli samaa kirjaa ohjelmassaan 6.9. Haatanen on tapaansa haastatellut muitakin historiasta kirjoittaneita. Suur-Suomi -kirjan toimittanutta Jenni Kirvestä 10.7. ja kioskikirjallisuutta kartoittanutta Juri Nummelinia 14.8.

Kirjakerhossa oli varsin kriittisiä ääniä kun keskusteltiin Brita Kekkosen elämäkerrasta 15.8.. Olisi haluttu, että kirja olisi kertonut aivan muusta eli toivottu, että Kekkonen olisi elänyt/nähnyt elämänsä toisin? Matti Kuusen elämäkerran käsittelyssä 28.9 oli mukana kirjoittaja, joten sävy oli toinen. Ohjelmassa 12.9. "Antti Tuuri kertoo itselleen tärkeimmistä sotakirjoista ja sodasta kirjoittamisesta."

Kirjakerhon jaksoissa ei näy verkosta poistumisaikaa, mutta pois on jo vedetty 4.8. esitetty jakso, jossa käsiteltiin Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämäkertaa. Myös Eeva Luotosen kirjahistorian jakso, jonka olisin sisällyttänyt tähän on jo poistettu verkossa. Olisi kyllä kivaa, että Areenan selaaja tietäisi etukäteen, kauanko ohjelmat ovat verkossa. Tekisi tästä linkityksestäkin mielekkäämpää. Toivottavasti useimmat tämän tekstin linkit toimivat julkaisuhetkestä pari päivää eteenpäin.

Se, että vuonna 2008 tekemäni koosteen linkit eivät toimi ei ole kovin yllättävää. Mutta tavallaan surullista.

Metsän reunalta

1) Alkukuvituksena jäniksestä metsässä 1500-luvun maalaus. Sen on aikanaan omistanut kuningattaremme Kristiina ja on nyt osa Getty Museumin kokoelmia.

2) Kannoin kirjastosta kaksiosaisen tiiliskiven Ihminen ja metsä - kohtaamisia arjen historiassa. Kirjat ovat ilmestyneet vuonna 2012, mutta en muista nähneeni niistä arviota missään. Siperia-projektini ei jätä aikaa kunnon tutustumiseen, mutta selailun perusteella ainakin Jaana Luttisen kirjoittama ykköosa Metsän hahmottaminen ja haltuunotto (1500-1850) sisältää monipuolista tietoa, joka sopii kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille luettavaksi.

3) Viime sunnuntaina pyysin autonkuljettajaani viemään minut Pohjois-Espooseen tutustumaan Haltiaan eli Suomen luontokeskukseen. Olen muistaakseni lukenut siitä positiivisiakin käyntiraportteja, mutta itse en viehättynyt yhtään.

Perusnäyttelyn elementeistä ainoastaan iso videoseinä pystyi kiinnittämään huomioni pidempään. Valitettavasti niin pitkään, että aloin kiinnittää huomiota siinä käytettyyn kuvamanipulaatioon, joka tuntui fuskulta "aitouden" seassa. Aitous puuttui kokonaan mahdollisuudesta ryömiä "karhun luolaan" silittämään täytetyn (?) karhun turkkia. Vain idiootti tekisi vastaavan todellisessa luonnossa. Kai?

Aidoin "onpa ihana" -huudahdus kuului huuliltani, kun keskuksen ikkunoista näkyi järvinäkymä, maaliskuisessa harmaudessaankin.

4) Halvemmalla ja helpommalla Haltiaan olisi tutustunut katsomalla Metsähallituksen luontopalveluiden verkkovideon. Samalla kanavalla on muitakin videoita Haltiasta, mutta myös "Reino Halin - metsäperinteen taitaja" pääsee esiin kymmenellä pätkällä

• Kattopäreiden valmistus
• Puuaidan teko
• Närelenkki ja puomipuut
• Savottatapahtumat 
• Hiilimiilu ja tervahauta
• Halkomotin teko
• Pettuleipä
• Pärekori ja vihdan teko 
• Metsälehmus ja niiniköyden pudonta
  
• Luudan valmistus ja metsäperinteen jatkuvuus 

5) Alkuvuodesta avautui verkkonäyttely Varustautuneena luontoon, joka kertoo muutoksista maataloudessa, metsätyössä, metsästyksessä, kalastuksessa, marjastuksessa ja sienestyksessä, kesäasumisessa sekä vapaa-ajan harrastuksissa.

6) Minna Pyykön maailmassa kysyttiin Löytyykö suomalaisuus metsästä? Jatkoksi sopivat tarinat pimeän pelosta.

7) Niittylahti, Anne: Seitsemisen metsien käytön historiaa 1800-luvulta tähän päivään

Tilanhoitajan uraa

Jos sattuisit kaipaamaan 1900-luvun alussa koottua matrikkelia Suomen metsänhoitajista niin älyäisitkö hakea Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä Suomen metsänhoitoyhdistyksen julkaisuja. no 23/1906? Itse en ainakaan ja törmäsin matrikkeliin aivan sattumalta.

Elämänkerrat eivät olleet lyhyimpiä mahdollisia ja yksi yhteys Kokemäellekin löytyi. Knut Ferdinand Regnell oli syntynyt 21.3.1837 Kokemäenkartanossa, jossa isänsä Per Erik oli tilanhoitajana. Kurkistus rippikirjaan kertoo, että perheen oleskelu Kokemäellä oli varsin lyhytaikainen. He olivat tuleet Yläneeltä vuonna 1836 ja lähtivät Orimattilaan vuonna 1837.

Yhteydet Kokemäen ja Yläneen välillä tähän aikaan liittyivät Sahlbergeihin, jotka omistivat maatiloja molemmissa pitäjissä. Oliko sama syy Regnellien muuton takana?

Näköjään, sillä avioituessaan 30.9.1823 mademoiselle Wilhelmina Carolina Hällstenin kanssa Per Erik oli Sahlbergin omistaman Uudenkartanon pehtoori. Esikoisen kasteen aikaan Per Erikin titteli on muuttunut tehtailijaksi, mutta suhteet professori Carl Reinhold Sahlbergiin ovat kunnossa, sillä hän on kummien joukossa.

Rippikirjassa nuoripari oli Uudessakartanossa vuosina 1824-25, 26 (?), Uudenkartanon kangastehtaalla 1827-30, Tourulassa 1830-31 ja 1833-35. Tourulassa, jonka rippikirjan mukaan omisti turkulainen kauppias Kingelin, Per Erik oli pehtoorina. Hän sai osaamistaan esille Åbo Tidningarin numerossa 3.2.1836, jossa julkaistiin hänen kirjeensä Tourulan ojitusten hyödyllisyydestä. Liekö tästä auennut tie Kokemäenkartanoon?

Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - Kokemäki - Kokemäen kartano; Peltokartta ja selitys 1834-1834 (A41:24/1-3)

Tämän Ruotsissa 1798 syntyneen miehen uran jatkoa en Orimattilasta löytänyt. Mutta Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on poikansa Karl Vilhelm ja tässä yhteydessä Per Erikin sanotaan olevan Hämeenlinnan linnanvouti.Mitähän moinen teki 1840-luvulla?

Kokemäenkartanoon tuli sittemmin paljon ruotsalaisia maanviljelysosaajia. Onkohan tätä muuttoliikettä 1800-luvulla isommassa mittakaavassa jo tutkittu?

(Per Erikin vaimo oli rippikirjojen mukaan syntynyt Turussa 12.1.1801. Tarkemmin sanottuna kuitenkin Paimion Räpälässä vänrikki Joh. Gust. Hellsténin ja Johanna Fredr. Sevonin tyttäreksi.)

Teollisuushistoriaa

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Niilo Edward Josef Arppe. Hän oli kansikuvapoikana Kyläkirjaston kuvalehdessä syyskuun numerossa 1887.

Vaihteen vuoksi kuvalehti oli omien sanojensa mukaan ottanut esittelyyn miehen joka "työskenteli huomaamattomissa toimissa ja tuli vain lähimmälle ympäristölle tutuksi". Suorituksia kertyi liikealalla, käännöstyössä ja Tohmajärven kunnan palveluksessa kuitenkin yli sivun verran. Lisäksi kyseessä oli perin hyvä mies:

Ja kun katseli, kuinka vainaja talvipakkasten aikana pani talimurusia tahi muuta syötävää venttiilitorveen nälkäisten ja viluisten pikkulintuisten nokittavaksi, kun näki, millä verrattomalla huolella hän hoiti jo vaali vähimpääkin kukan tainta, kun kuuli jonkun kerjäläisukon kertovan, miten vainaja kerrankin, suurten katovuosien aikana, oli jättänyt tavanmukaiset nimipäivänsä pitämättä jo jakanut sen summan, mitä niihin olisi mennyt, köyhien kesken,...

Niiloa kuuluisampi on hänen isänsä, Niilo Ludwig Arppe. (Kuuluisuuden objektiivisena mittanahan on wikipedia-sivun olemassaolo.) Niilo/Nils-seniori perusti "Wärtsilän, Möhkön ja Läskelän tehtaat sekä monen monta sahaa, hankkien siten työtä ja leipää monelle tuhannelle ja tullen varsinaiseksi Itä-Suomen tehdasliikkeen luojaksi. Tämän toimeliaan isän kasvattamana ja nähden joka taholla uutteraa työskentelyä, oppi Edward jo lapsuudestaan pitämään työtä ja ahkeruutta suuressa arvossa."

Kaisa Harjunpää on tutkinut aihetta Möhkön rautaruukin vaikutukset Ilomantsin metsiin 1849-1907. Arppen suvulla on informatiiviset sivut.

PS 1. Teollisuushistoriaa hieman toisella suunnalla esittelee sivusto Karhulan teollistuminen.
PS 2. Työväen historiaa edustaa Heikki Kekäläisen opinnäyte Juantehtaan kuningaskunta. Työväenliike Juankoskella 1905-1915

Karhunkaataja ja muuta metsästyksestä

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Eero Heinäkangas. Kuva on Land och Stad- lehden numerosta 21.01.1891, jossa on hauholaisesta miehestä myös juttu. Juttua löytyy myös Kansallisbiografiastamme, karhun kaataminen ei ole mikään pikkuasia.

Heinäkankaaseen törmäsin myös Tapio Riikosen Gutenberg-sivustolle toimittamassa Onni Wetterhoffin suomeksi käännetyssä kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Sen ensimmäinen osa on nimenomaan omistettu aiheelle "Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä". Toisessa osassa otsikot "Onkimaretki Kankaisten järvelle", "Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882", "Kokko-Kustaa", "E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla" ja
"H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä".

Wetterhoff ei ollut metsästänyt Heinäkankaan kanssa vaan käynyt haastattelemassa häntä 87-vuotiaana. Into petojen tappoon saattoi olla lapsuuden perua, sillä siitä kerrotaan

Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.

Heinäkankaan nimellä Google-haku tuotti esiin Pirjo Ilvesviidan väitöskirjan Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993. Sen luvusta 3.1 löytyy vähän aikaa sitten kaipaamani yhteenveto metsästyslainsäädännöstä. Kristofferin maanlaissa oli Suomessa saatu erioikeus metsäkauriin ja hirven metsästykseen, joka valtakunnan rintamailla oli varattu aatelille ja kuninkaalle. Metsästyssäännöt 1647 ja 1664 täydensivät maanlakia, Ilvesviidan tekstillä

Sisällöltään suuresti toisiaan muistuttavat säännöt mahdollistivat ritaristolle ja aatelistolle erioikeudet metsästyksen harjoittamiseen. Hirven, peuran ja metsäkauriin metsästysoikeus siirtyi em. säätyjen oikeudeksi. Suomen asema jäi ennalleen: suurriistan metsästyksessä maanlakien määräykset olivat edelleen voimassa. Muilla kuin aatelistolla ja ritaristolla sitä vastoin ei ollut oikeutta pyydystää teertä, metsoa, joutsenta, metsähanhea, sorsia ja jäniksiä. [...] Aatelitonta luokkaa koski kuitenkin poikkeus - ellei erityistä syytä kieltoon ollut - pyydystää omilla maillaan lintuja ja jäniksiä ansoilla, mutta ampuminen pidätettiin ylempien luokkien etuoikeudeksi. Tätä säännöstä ei kuitenkaan ollut enää vuoden 1664 laissa. [...] Vuoden 1664 asetus oli voimassa koko 1700-luvun ajan, vaikka sen määräyksiä pienriistan suhteen tuskin noudatettiin Suomessa. Vuonna 1734 säädetty valtakunnan laki ei tuonut juuri mitään uutta aikaisempiin säännöksiin. "

Ja vuoden 1734 lain rakennuskaaren XXIII luku alkaa

1.§. Carhun, suden, ilwexen, ketun, näädän, saucon, majawan, hylken, ja muita wahingollisia eläwiä, nijn myös cotcan, haucan, hyypiän, cockolinnun, ja muita raatelewia linduja, mahta joca mies syytöinnä ambua, eli satimilla käsittää, ja ne pitää.

Ilvesviita toteaa "Muilta osin laki noudatteli aikaisemman lain säännöksiä.", mutta minä en löydä pupuja enkä joutsenia mistään pykälästä. Joku lukutaitoisempi voisi auttaa?

Suomen metsissä on voimaa

Suomen metsien voima oli vuonna 1890 niin voimakas, että kelpasi mainosargumentiksi jopa Ruotsissa, jossa puut kasvoivat toisenlaisissa oloissa? Leike raumalaisen E. W. Grönbergin reumatiisilääkkeestä on sanomalehdestä Dalpilen 21.3.1890.


Grönberg oli varmaankin kauppias Erik Wilhelm Grönberg, joka verkkosivun perusteella on myös tislannut viinaa ja kuollut vuonna 1896. SSHY:n jäsenpuolella ei valitettavasti ole kaupunkiseurakunnan rippikirjoja 1800-luvun jälkipuoliskolta, mutta haudattujen listat löytyvät, eikä tarvinnut selata pitkälle. Kauppias Erik Wilhelm Grönberg oli syntynyt vuonna 1835 ja kuollut 18.1.1896.

Oheinen kuolinilmoitus julkaistiin Rauman lehdessä 22.1.1896 ja Rauman lehti kertoi Grönbergin hautajaisista 25.01.1896. Reumatiisilääkkeiden lisäksi mies oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen, merkittävimpänä saavutuksena ilmeisesti Rauman V.P.K:n aikaansaanti. Uutisen sisällöstä selviää myös syntymäpäiväksi 19.11.1835.

Mutta kun tuli otsikkoon sana metsä niin linkitystä siitä teemasta:

• Keisarillisen Majesteetin armollinen julistus metsistä Suomen Isoruhtinanmaassa (1852)
• Vanhan metsäkirjallisuuden kokoelma Heldassa
• Finska Forstföreningens meddelanden 1-3 (1879, 1881)
  sis. "Talouskirjoja Hokajärven metsälohosta Evon kruununpuistossa" s. I:99-140
• Finska Forstföreningens meddelanden 8-10 (1891, 1892)
  
• Finska Forstföreningens meddelanden 19-21 (1903-1905)
  
• Finska Forstföreningens meddelanden eli Suomen Metsänhoitoyhdistyksen julkaisuja 24 (1907)
  

Metsästä

Näkemys Hirvi-metsästä Helsingin Viikko-Sanomista 5.5.1882.

Muuta metsäistä:

• Jouni Yrjänän väitöskirja Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa
• Tapio Karjalaisen väitöskirja Puutavarayhtiöiden maanhankinta ja -omistus Pohjois-Suomessa vuosina 1885 - 1939
• Anne Ruuttula-Vasarin väitöskirja "Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken" Metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä vuosina 1851–1900
• Tapani Tasasen väitöskirja Läksi puut ylenemähän : Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla
• Tomi Letonsaaren gradu Metsänhaltijat itäsuomalaisessa kansanuskonnossa
• Heikki Roiko-Jokela & Heikki Hämäläinen: Metsät kartoissa 1630—1850, hakemistosta esimerkkikarttoihin
• Hanna Snellman: Tukkilaisen tulo ja lähtö : kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä (Käyttöehdot)
• Matti Peltola: Uiton historia - Tukinuitosta Suomessa 1800-luvun puolivälistä 1980-luvulle (Käyttöehdot)
  
• Jaana Laine: Puukaupan säännöt. Yksityismetsänomistajien ja metsäteollisuuden puukauppa Itä-Suomessa 1919–1939
  (Käyttöehdot)
• Olli Heikinheimo: Forestry in Finland (1922)
• John Croumbie Brown: Finland: Its Forests and Forest Management (1883)
• Vanhaa metsäkirjallisuutta
  

Metsävaroista

Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli yleisönosastolla kirjoitus otsikolla 1800-luvulla metsävaramme olivat surkeat. Tapio Vilkunan kirjoittama asiallinen katsaus ansaitsisi tulla kopioiduksi lähes sanasta sanaan, mutta täytynee vain referoida.

Metsämme eivät 1800-luvun alussa todellakaan olleet koskemattomia aarniometsiä Hangosta Ivaloon. Tarkastusmatkat tuottivat arvioksi monilla alueilla "poltto- ja pienpuuta niukasti, puutetta tukkipuusta". Metsiä oli kulutettu kaskeamiseen ja tervanpolttoon. Saksasta tuotettu arvioija totesi vuonna 1858: "Suomesta löytyvät hoitamattomat, hävitetyt tahi poltetut metsät saavat minut ylen surulliseksi ja tuiki alakuloiselle mielelle."

Edmund von Bergin tarkastuskertomusta ei ilmeisesti löydy verkosta, mutta siitä on tehty näköispainos vuonna 1995. Verkosta löytyy suppeammasta alasta Suomenmaan ruununmetsien tarkastuskomisionin alamainen kertomus matkustuksistansa kesällä 1866 ruununmetsissä (1867) . Sen fraktuuraan kätkeytyy henkilöhistoriaakin, Evon metsäopiston lähistöltä todetaan sivulla 8:

Paitsi nyt mainittua ehdotettua torpan hävitystä on tätä ennen ja ennen ruununmetsistöjen eroittamista metsä-opiston alle, torpiltaan ajettu pois: läänin metsäherran ilmoituksesta ja Keisarillisen Senaatin määräyksestä 22:lta päivältä Toukokuuta 1856, Mooses Antinpoika Selkäjärvi, Heikki Eeronpoika Neylökkä, Heikki Mikonpoika Katevala ja Joonas Mikonpoika Katevala, kaikki nämät sentähden että torppiensa ympärillä on puuttunut tarpeellista viljelymaata; sekä metsäopiston hallituksen kautta: Heikki Aataminpoika Hotajärvi, Eero Juhonpoika Kylökäs ja Joonas Liukkola siitä syystä, että ovat laskeneet torppansa rappiolle ja sytyttäneet metsävalkeita.

Metsänhoidon historiasta kiinnostuneille löytyy Viikin tiedekirjaston digitoidusta aineksesta varmasti muutakin mielenkiintoista. (Valitettavasti näyttää siltä, ettei digitointia ole tänä vuonna jatkettu.)