lauantai 10. kesäkuuta 2023

Ensivaikutelmat DNA-sukututkimuksesta

Jossain vaiheessa kevättä sukututkijakaveri vinkkasi FamilyTreeDNA:n tarjouspäivistä, jotka ilmeisesti tulevat joka vuosi samoina aikoina. Tällä kertaa lankesin ja tilasin sen, mitä naisena voi. Ihan vaan nähdäkseni minkälaista tämä puoli nykyaikaisesta sukututkimuksesta on. Jos elossa olisi lähisukulaisia, olisin kyllä miettinyt henkilötietoaspektia tarkemmin.

Tilaus verkossa sujui vaivatta, mutta putkiloiden tullaus ja lähetys Yhdysvaltoihin oli juuri niin hankalaa, kuin mielikuva, joka oli vuosien varrella verkkokeskusteluista muodostunut. Kiitokset Martikaisten sukuseuralle, jonka googlella löytynyt ohjesivu sisälsi kaikki tarvittavat kommervenkit. 

Eilen illalla olin menossa nukkumaan, kun spostin tarkistus kertoi, että tuloksia oli tullut. Joten tietokone takaisin auki.


Kaikkien dissaamieni Youtube-videoiden mallia seuraten aloitin "etnisestä" kartasta. Koska en ole seurannut sukututkijoiden DNA-keskusteluja viime vuosina, en tiedä kuinka tavallinen tällainen hajatulos on. Siis "Finland 78 % / West Slavic 8 % / East Slavic 3 % / England, Wales, and Scotland 7% / Central Europe 4 %". Yleensä julkisesti kummastellaan jotain 0,05 % eksoottista osuutta, mutta sellaista minulla ei ollut. Eniten ihmettelen sitä, että tutkituista DNA-markkereistani mikään ei ollut tyypillinen Ruotsin nykyväestössä. 

Myös "serkku"listani oli valmistunut. Päällimmäisenä eli lähimpänä osumana oli äitini serkku, mikä antoi luottamusta tuloksiin yleensä ottaen. Samasta sukuhaarasta äitini pikkuserkku oli sijalla 36. Väliin jääviä nimiä en tunnistanut ollenkaan. Kakkossijalla oleva "1st Cousin - 3rd Cousin, Great/Half Uncle/Aunt/Niece/Nephew, Great Grandparent/Grandchild" on etuniestään päätellen nuorempaa polvea, ja voi olla käytännöllisesti katsoen mistä sukuhaarasta tahansa. Sillä vaikka tunnen isäni serkut lapsineen ja lapsenlapsineen nimeltä, samaa en voi sanoa pikkuserkuistaan. Enkä minä äitinikään pikkuserkuista tunne kuin juuri sen yksilön, jonka listalta löysin.

Läheskään kaikilla äidin serkun ja pikkuserkun väliin jäävillä ei ollut lisätietona sukujuurista eli esillä olevat listat oli nopea silmäillä läpi. Hämmennyksekseni niiden välillä ei ollut yhtäläisyyksiä eikä myöskään oman juuristoni nimiä.

Geneettiset yhteyteni tunnistamiini äitini sukulaisiin tuottivat myös yllätyksen, mikä on tietenkin ymmärrettävää, sillä en ole hankkinut tästä touhusta kunnollisia perustietoja. Se, mitä minulla oli yhteistä yhden kanssa ei ollut samaa, joka minulla oli yhteistä toisen kanssa. Osumien luokittelu sukuhaaroihin ei siis ole suoraviivaista. 

Pettymyksekseni haku "Ancient" serkkulistaan ei tuottanut tulosta eli en ole sukua tietokantaan syötettyjen arkeologisten yksilöiden kanssa. Muistaakseni joku tuttavani oli tässä onnekkaampi.

Nyt pitäisi tietenkin ryhdistyä ja syöttää sivustolle sukupuun tynkä auttaakseni niitä, jotka ottavat tämän tosissaan. Tai sitten palaan sivustolle vasta kun mitokondriotulokset tulevat. 

perjantai 9. kesäkuuta 2023

Ensimmäinen patsas / henkilömuistomerkki / julkinen taideteos

Toukokuussa julkaistiin sekä paperilla että vapaasti verkossa luettavana Jyrki Siukosen kirja Ensimmäinen. Carl Eneas Sjöstrandin istuva Porthan. Otsikko ei siis ota kantaa siihen, mistä ensimmäisestä on kyse. Kirjan ensisivuilta löytyy määreet "monumentaaliveistos" ja "julkinen veistos" ja Siukosen näkökulmana on nimenomaan esittävyys ja julkisuus.

Sanna Aro-Valjus sattui kuitenkin Twitterissä esittelemään kirjan kohteen Suoman ensimmäiseksi patsaaksi, mikä herätti hingun väittää jotain muuta aikaisemmaksi. Puisia pyhimyskuviakin kun voi ajatella patsaiksi, mutta kuten Aro-Valjus huomautti niiden alkuperäinen tarkoitus ei ollut taiteellinen elämys vaan uskonnollinen kokemus. Voidaan toki pohtia uskonnollisen kokemuksen ja nationalistisen hengen luonnin olennaista tai olematonta eroa.

Tryggve Gestrin puolestaan kommentoi, että "niin, mikä on ensimmäinen. Minulle opetettiin, että Suomen ensimmäinen julkinen monumentti on Ehrensvärdin hauta." Aro-Valjus tarttui julkisuusaspektiin ja kyseenalaisti Viaporin linnanpihan julkisena tilana.

Wikimedia
Monumentti on 1600-luvulta alkaen tarkoittanut suomen kielessä jostakin muistona oleva esine tai asia, muistomerkki. Patsaaseen verrattuna siirrytään paljon laajemmalle kentälle ja voisi väittää, että kaikki hautoja peittävät rakenteet ovat olleet julkisia monumentteja, alkaen kiviröykkiöistä. Vaikka rajautuisi hautamuistomerkkeihin, joissa on esittävää kuvataidetta, niin lopullisesti vuonna 1805 valmistunut Ehrensvärdin monumentti ei ole Suomen ensimmäinen.

Siukonen lainaa Mehiläisessä vuonna 1860 julkaistua tekstiä, jossa m.m. todetaan, että "muistopatsaat ovat muun eikä ihmisen muotoisia", ja kommentoi

Monumentin ja muistomerkin käsitteet eivät olleet Polénille vielä tuttuja. Itseasiassa koko käsitteistö oli muuallakin verrattain tuoretta. Kuten todettua, julkisia muistomerkkejä pystytettiin kiihtyvällä tahdilla etenkin Saksassa, mutta tämä kehitys oli alkanut vasta 1800-luvun kuluessa. Hallitsijoihin liittymättömät muistomerkit olivat vielä 1700-luvun lopulla lähinnä yksityisiä, maisemoituihin puutarhoihin sijoitettuja pysähdyspaikkoja, joissa saattoi olla rintakuva, muistokivi ja esimerkiksi uurnan muotoinen ”surumonumentti” (Trauermonument)

Kuvattuun kategoriaan lienee laskettavissa Turun linnan pohjoispuolelle 1790-luvulla perustettu puisto, johon 

istutettiin tuhansia lehtipuita ja satoja hedelmäpuita. Puistoon tehtiin polveilevia käytäviä, kanavia ja vesiojia, kukkaistutuksia, sekä mm. ”grotto”. Kaivuumaasta muodostettiin kumpu, jonka laelle säteittäisten näkymien päätteeksi pystytettiin obeliski, Ruotsinsalmen taistelussa saavutetun voiton muistomerkki. (Kari Järvinen ja Merja Nieminen: Turun linna / pihat ja ulkoalueet. Rakennushistoriaselvitys 2019, pdf)

Kuva Istas,
CC BY 4.0,
Wikimedia
Puisto ei todennäköisesti ollut koko kansalle auki oleva tila eli sitä ei voida kutsua julkiseksi. Sen sijaan maantien reunaa on vaikea määritellä muuksi kuin julkiseksi. Kategoriassa "mitään esittämätön ja julkinen eikä uskontoon eikä kuolemaan liittyvä muistomerkki" varhaisin Suomesta tuntemani on muistokivi

pystytettynä maantien vieressä Lohtajan ja Kalajoen pitäjän välillä, noin 6 km. eteläpuolella Vaasan ja Oulun läänin välistä rajaa. Kivi on pystytetty muistoksi siitä, että kuningas Adolf Fredrik matkallaan Suomessa on täällä metsän helmassa nauttinut virvokkeita, ja väitetään erään suuremman kiven, joka siaitsee vastapäätä muistokiveä maantien toisella puolella, saaneen olla pöytänä kuninkaallisen matkustajan aterioidessa. Ja että seudun väestö oikein ymmärsi arvostella harvinaista kunniaa, mikä täten osoitettiin heidän seudulleen, sitä todistaa kiven päällekirjoitus, joka ruotsiksi on seuraavan sisältöineen: "Kun Maan Isä Svean Kuningas Adolph Fredric pysähtyi täällä v:na 1752, pystyttivät tämän patsaan Lohtajan pitäjäläiset suuren, mutta harvinaisen onnen muistoksi." (Raahen lehti 7.5.1897)

Wikipedian tarjoamat koordinaatit 64.116°N, 23.6745°E avasivat Googlen katunäkymän, jossa valtatien vieressä oli koukkaus, joka sopisi turistien pysähdyspaikaksi. Kiveä en kuvasta kuitenkaan erottanut

torstai 8. kesäkuuta 2023

Satunnainen sitaatti historiankirjoituksesta

Ikään kuin menneisyydestä saatuna kommenttina eiliseen tilaisuuskatsaukseen Naisten vaikutusvallasta menneisyydessä ote Lucina Hagmanin kirjeestä jollekulle Rafaelille (Otava 12/1915). Vahvennukset minun.

Kirjallisuushistorian ja lukemistojen, erittäinkin kouluja varten laadittujen, olisi tarjottava tietoja ja näytteitä myöskin reaalikirjallisuudesta, joka esittää todellisuudessa elettyä ja kärsittyä elämää ja todellisten, oikeamielisten ihmisten suorittamia siveellisiä, huomiota ansaitsevia tekoja. 
Voit sanoa vastaani, että sellaista esittää historia, mutta tunnusta, että historia nykyisessä asussaan esittää ja pitää arvossa etupäässä erityisten, hallitsevien miesryhmiin, koristelematta sanoen alhaisia pyyteitä ja pahoja töitä. Tosiarvoisen sivistyksen eteen uhratusta ja suoritetusta työstä tavallinen historia tietää varsin vähän, vaikkapa otat käteesi aivan uusimmatkin teokset. [...] 
Monin paikoin muualla maailmassa on huomattavana raitis vapautusliike tässä suhteessa. Kirjallinen aisti on etsinyt ja ottanut viljelykseensä unohduksiin jääneitä aiheita, joille viime aikain sukupolvet eivät ole tienneet antaa ansaittua arvoa. Tarkoitan todellisessa elämässä esiintyneiden ihmislasten vaiheita, kärsimyksiä, kehitystä ja toimintaa sellaisena kuin tuo kaikki on säilynyt heidän omissa tai ympäristönsä muistiinpanoissa, kirjeenvaihdossa tai muissa käsikirjoituksissa. Tällaisiin aiheihin kohdistunut tutkimustyö on esimerkiksi Skandinaavian maissa synnyttänyt erityisen muistelma- ja elämäkertakirjallisuuden, joka todellispohjaisella, mutta ei silti vähemmän runollisella sisällyksellään, on herättänyt huomiota ja mieltymystä. Se on teeskentelemättä, omalla tuoreudellaan ja välittömyydellään vienyt lukijan mielenkiinnon luonnollisen, toimintarikkaan tosielämän ilmiöihin ja voimiin. 
Tämä kirjallisuus ei etupäässä kohdistu tyypillisiin historiallisiin miehiin keskustoilleen, joiden ikuistuttaminen kaikkina aikoina on luonut erikoislajinsa kirjallisuudessa. Se, jota tässä tarkoitan, on rohjennut astua tärkeän askeleen vasemmalle, johtaen huomiomme rauhallisen elämän ja työn vainioille, tutustumaan niihin ihmisiin, jotka siveellisesti kohonneella olemuksellaan, työllään ja uhrauksillaan ovat hedelmöittäneet ja onnellistuttaneet ei vain omaa aikaansa, vaan myöskin jälkimaailmaa. Onpa tämä kirjallisuudenhaara astunut askeleen vielä syvemmälle ihmiselämän uumeniin, ottaessaan esittääkseen myöskin naisten ominaiselämää ja toimintaa siellä missä se on esiintynyt yksilöllisenä, leimaalyövänä voimana. Inhimillinen tutkimushalu on siten ulontaunut uusille urille etsiäkseen rikkautta elämälle uusista, ennen tuntemattomista lähteistä. 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Naisten vaikutusvallasta menneisyydessä

Eilen minulla oli ilo osallistua kuuntelijana Hanasaaressa järjestetyyn antoisaan Ruotsin kansallispäiväseminaariin Naisten vaikutusvalta Kustaa Vaasan valtakaudesta nykypäivään. Kamera oli käynnissä, joten toivottavasti tallenne ilmaantuu piakkoin YouTubeen

Erityisen hieno oli (tietenkin, taas kerran) Charlotte Cederbomin esitys, jossa hän muun muassa muistutti siitä, että keskiajan naisrauha ei ollut naisten suojelua vaan heidän perheidensä (omistus)oikeuden suojelua. Eikä se, että naisen suostumusta vaadittiin avioliittoon ollut pohjoismaista prototasa-arvoa vaan kristinuskon mukana tullutta katolista lakia. Lopuksi Cederbom muistutti siitä, että naisten osuutta ja merkitystä ei saada esiin, jos keskitytään siihen miehiseen tekemiseen, jota on opittu (enemmän) arvostamaan. 

Viimeksi mainitusta palasi mieleen naishistorian tapahtuma syksyllä 2008, josta esittämääni kommenttiin Anu Lahtinen tuolloin vastasi. Ja kas, Lahtisen alustus olikin seuraavana ohjelmassa. Hän aloitti huomauttamalla, että liikkeellä on dikotomiset harhakäsitykset, joissa Kustaa Vaasan ajan naiset nähdään joko oikeudettomana omaisuutena tai erinomaisen tärkeänä taustavaikuttajana. Kumpikin yksinkertaistus vie harhaan, sillä naisilla oli sekä oikeuksia että velvollisuus kuuliaisuuteen. Epävirallisen vaikutusvallan laajuuden jäljittäminen on lähes mahdotonta, mutta mielenkiintoinen oli Lahtisen mainitsema kahden ylhäisnaisen kirjeenvaihto, jonka julkaisusta 1800-luvulla jätettiin - syystä tai toisesta - pois keskustelu maaomaisuudesta ja politiikasta.

Petri Karonen siirsi meidät varhaismodernin Ruotsin yhteiskuntaan ja sen patriarkaalisuuteen, jonka ihanteena oli kuuliaisuus vallan haltijoille ja heiltä vastavuoroisesti saatu suojelu ja apu. Epäsymmetrinen vuorovaikutussuhde, joka on nykyaikana tuttu ainakin väitöskirjantekijöille. Minulle uusi detsku oli se, että paikallisyhteisön mielestä liiallisesti (väki)valtaa käyttänyt mies oli menettänyt kunniansa.  

Karonen huomautti myös siitä, että normit on eri asia kuin käytäntö, ja toi aikaisempien puhujien tapaan esiin eliitin naisten liikkumavaran. Mistä heräsi minulle ajatus köyhimmistä, joilla ei ehkä (?) puolestaan ollut käytännön mahdollisuutta pitää kiinni normeista. Jotka puolestaan muuttuivat, vaikka eivät kehittyneet koko ajan naisten asemaa parantaen, kuten Karonen totesi. (Tämä ajatus tuotiin esiin jossain tilaisuuden puheenvuorossa myös nykyaikaan sijoitettuna. Puhuja oletti mieleen tulevan Afganistanin, mutta minä ajattelin kyllä Yhdysvaltojen tilannetta, jolla on suurempi riski replikoitua lähiympäristössä.)

Svante Norrhem hahmotti 1600-luvun todellisuuden kahdeksi rinnakkaiseksi normistoksi. Toisaalta naisten piti olla hiljaa, mutta toisaalta historiantutkijat ovat löytäneet niin paljon taloudellisia naistoimijoita, ettei heitä voi pitää poikkeuksina. Yksi näistä toimijoista oli Christina Piper, joka ei antanut tyttärilleen vastaavia mahdollisuuksia vaan piti tärkeämpänä naittamista aatelille. Piper eli suurimman osan elämästään 1700-luvulla, jolloin miehistä yhä suurempi osa osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan, mutta naisten mahdollisuudet supistuivat. 

Sitten hypättiin 1800-luku yli ja Kati Katajisto kertoi viimeisessä alustuksessa Suomen ensimmäisten presidenttien puolisoiden ottamista/saamista rooleista. Pehmeän vallan käsite ja sanomalehdet lähteinä heittivät ajatukseni omiin tutkimuksiini. Luin äskettäin artsua, jossa selitettiin lehdistön yleistä näkymättömyyttä perushistoriankirjoituksessa sillä, että lehdistön merkittävin vaikutus ei liity tapahtumiin vaan pitkäkestoiseen yhteiskunnan luontiin ja ylläpitoon. Samaa voitaisiin sanoa naisista ja muista maan hiljaisista, joita ei historiankirjoituksessa nosteta tai voida nostaa esiin?

Apropoo, ylipitkät aasinsillat väitöskirjaksi tarkoitettuun käsikirjoitukseeni. Olin viime viikolla Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjan Vuosi keskiajan Suomessa julkistuksessa. Muistaakseni Aalto sanoi jotain töiden suhteellisen (?) joustavasta sukupuolijaosta, mutta sitten nosti hylkeenmetsästyksen esimerkiksi toiminnasta, johon naisilla ei ollut asiaa. Ihmekertomuksen jäälauttakertomus toi minulle mieleen 1700-luvun sanomalehdestä vastineen, jonka seurueessa oli mukana talonpoikaisnainen, joka oli jättänyt kotiin 5 kuukautta vanhan vauvan. Vaikea kuvitella, että kyse olisi ollut muusta kuin jonkinlaisesta pakko- tai hätätilanteesta, jossa normit ovat käytännössä joustaneet. Vastaavaa on kai voinut olla keskiajallakin, vaikka lähteet eivät moisesta satu kertomaan.  

tiistai 6. kesäkuuta 2023

Kesän 1886 kaivausesittely (2/2)

Uuden Suomettaren teksti jatkuu eilisestä:

Siirrymme nyt museon suureen saliin. Siellä on kaksi pitkää pöytää katettu kaluilla, joita ovat tuoneet tutkimusmatkoiltaan arkeologisen komissionin stipendiatit, maisteri Hj. Appelgren Länsi-Suomesta, Satakunnasta ja Hämeestä sekä maisteri Th. Scwindt Laatokan puolisesta Karjalasta. Otamme tällä kertaa katsellaksemme ainoastaan maist. Appelgrenin runsasta esinekokoelmaa.

Silmään pistää ensin n. s. Raittiushuoneen mäestä Laitilassa tavatut hautalöydöt. Sanottu mäki on suuri kalmisto varhemmalta ja myöhemmältä rautakaudelta. Sen osoittavat ne esineet, joita tässä mäessä on tavottu. Toisinaan erikseen toisinaan sekaisiin on näet löydetty sekä varhemman Gootilaisen että myöhemmän rautakauden esineitä. Varhempaa rautakautta todistaa selvimmin erään Arapialaisen vaskirahan puolisko, minkä hra Appelgren tästä mäestä tapasi. Niinikään on sieltä löydetty rannerenkaita, sirppiä, kupurasolkia, ja osoittaa solkimuoto samaten varhempaa rautakautta. Vaan tällä kalmistopaikalla on myöskin sen ajan tavan mukaan pitoja pidetty. Sitä osoittaa se suunnaton määrä saviastiainpalasia, joita verrattain ohkaisen maakerroksen alta on ilmoille saatu. Näitä palasia ei ole vielä yritetty kokoon panna, ja tuskin se työ onnistuukaan, sirut kun ovat niin pieniä. Vaan tutkimukselle avaavat niissä tavattavat erinlaiset koristusmuodot varmaankin uusia aloja. Tämän kalmiston on hra Appelgren kuvannut kahdessa hyvin tehdyssä värillisessä piirustuksessa. 

Tuloksena saman tutkijan töistä viime kesänä on myöskin se runsas kokoelma esineitä, mitkä hän on tavannut pakanuuden aikuisia ja Keskiajan linnamäkiä tutkiessaan. Edellisistä mainittakoon Hauk'vuoren linnamäki Laitilassa, Kauttuan linnamäki Eurassa, Harolan linnaluoto Kokemäellä, Arasalon linnamäki Ikalisessa sekä Pentin linnamäki Karkussa; sekä jälkimäisistä Vanhalinna Liedossa, Linnamaanlinna Eurajoella, Haukivuori Laitilassa ja Äimälän linnaluoto Kokemäellä. Näistä linnamäistä, joiden turvissa sen aikuiset eläjät ovat puolustauneet vihollisiansa vastaan, on hra Appelgren tavannut suuren joukon esineitä, niinkuin keihäänkärkiä, solkia, saviastioita y. m., jopa muutaman kiviaseenkin, jonka muotoista meillä ei ennen ole tavattu. Kaksi piirustusta, toinen kuvaava pakanuuden aikuista ja toinen Keskiajan linnaa, valaisee näitä hauskoja muinaislöytöjä.

Historiallisen museon suuressa salissa ovat esillä, paitsi [...] mainitsemiamme hra Appelgrenin löytöjä, myöskin maist. Th. Schwindtin runsaat hautalöydöt Laatokan puolisesta Karjalasta. 

Koska näistä löydöistä kohdakkoin lehdessämme tulee olemaan asiallisia kertomuksia, puhumme niistä nyt ainoastaan ylimalkaisesti. 

Noin puolen peninkulman päässä Käkisalmen kaupungista on Suotniemen kalmisto tämän vuosituhannen ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tästä kalmistosta on hra Schwindt saanut suuren joukon hauskoja esineitä, joista useat ovat hyvin säilyneet, haudat kun tässä kalmistossa ovat olleet peitetyt vahvalla kivikerroksella. Niinpä on eräästä mieshaudasta löydetty miekka, joka on pitempiä mitä muinaissuomalaisten haudoista on tavattu. Merkillisimpiä tämän kalmiston löytöjä on eräästä naishaudasta tavattu valinkauha ja sakset sekä muutamasta mieshaudasta tavatut jalustimet, jotka ovat itämaalaista muotoa. Itäisiltä mailta kulkeneita lienevät myöskin kaunistekoiset hopeavitjat, joissa on kiinnitettynä risti, sekä hopeinen sinetti-sormus, jossa on selvä miehenkuva keihään ja tikarin kanssa. Että tämänkin kalmiston kohdalla on pitoja pidetty, osoittaa se suuri joukko varsinkin kalan- ja linnunluita, joita on tullut esille kalmistoa kaivettaessa. Kestikaluina sopinee myöskin pitää kalmistosta tavattua vaskipataa ja tuohikopsaa, jonka jälkimäisen laidoissa on selvästi näkyviä koristeita. Omituisia löytöjä on eräs karhunhammas, jota on nähtävästi noitakaluna käytetty, sekä viskari, hevosen kenkä alkuperäistä muotoa, jommoisia vielä tämän vuosisadan alussa lienee käytetty talviaikaan Itä-Suomessa hevosen kavioissa. 

Pyhäjärven pitäjässä on hra Schwindt Salitsanrannalla kaivanut kaksi kalmistoa. Hiitolan pitäjästä on Kilpolan kylästä mainittava Hannukaisen kalmisto, joista kaikista hautausmaista on löydetty runsaasti muinaiskaluja. 

Sakkolan pitäjässä Lapinlahden kylässä on Leppäsenmäen kalmisto. Sieltä on hra Schvindt tavannut ne saviastiain palaset, joista hänen on onnistunut yhdistää ne kaksi astiaa, joista on ennen lehdessämme mainittu. Samasta kalmistosta on sama tutkija löytänyt myöskin osittain uusia ja hauskoja naispukuihin kuuluvia esineitä. Samassa pitäjässä on vielä Riiskon, Kirveenmäen ja Keljan kalmistot, vaan löydöt niistä ovat olleet verrattain vähäiset. 

Tullaan sitten hautalöytöihin Räisälän pitäjästä. Siellä on Hynnisien kalmisto ollut erittäin antelias. Tässä kalmistossa on hra Schwindt kaivanut kaksi naishautaa ja yhden lapsihaudan. Naishaudoista on tavattu melkein täydelliset ketjukoristeet kupurasolkineen ynnä ketjussa riippuvine puukkoinen ja muine kaluinen, sekä tähteitä jalkineista ynnä eräs linnun muotoinen koristekalu. Lähellä kalmistoa on tavattu vanha kyläpaikka, josta löydettiin saviastiain palasia y. m. 

Rikkaimmat Räisälän kalmistoja ovat kuitenkin olleet Kulhomäen ja Kekomäen kalmistot Kaukolan pitäjässä Koverilan kylässä. Edellisestä kalmistosta ansaitsee erittäin mainita eräs mieshauta, jossa näyttää saaneen viimeisen leposijansa jokin seppä. Haudassa tavattiin näet kirves, kolme kovasinta, vasara, hohtimet ja veitsiä. Omituisinta on, että näissä Kaukolan kalmistoissa on tavattu useita ruumiita saman kannen alta. Niinpä oli eräässä haudassa Kekomäen kalmistossa neljä ruumista. Luultavaa on, että nämät ovat jonkin ruttotaudin, ehkäpä 14:nellä vuosisadalla täällä raivoavan Mustan surman uhreja. Että hautaamisessa pakanuuden aikuisia tapoja vielä siihen aikaan on noudatettu, ei kummastuta, kun muistaa, että kristin-usko ynnä sen mukana uudet opit, uudet menot vasta 16:nella vuosisadalla pääsivät valtaan näillä kaukaisilla salomailla. Emme rupea luettelemaan näistä Kaukolan kalmistoista löydettyjä runsaita esineitä. Mainittakoon vain, että yksistään Kekomäen kalmistosta on hra Schwindt saanut ilmoille noin 70 eri esinettä. Kaikkiaan on tämä ahkera tutkija Laatokan puoleisessa Karjalassa kaivanut neljättäkymmentä kalmistoa. 

Esillä ovat museossa myöskin maist. A. V. Forsmanin Inarista tuomat esineet. Niinpä on siellä nähtävänä peuran sarviluista tehtyjä lusikoita, värttinänlumpioita, neulisputkio, vuotkimia (aseita, joilla petäjän mäihää kaavitaan), pettukoloimia y. m. 

Sangen runsas on myöskin se muinaiskalu-kokoelma, minkä loismies Wilskman Etelä-Pohjanmaalta kuuden vuoden kuluessa on haalinut kokoon. 

Salin peräisessä huoneessa, samassa, missä ovat Kekomäen, hra Forsmanin ja Wilskmanin löydöt, ovat ne esineet, mitkä prof. Aspelin on tuonut Porvoon Linnamäestä, jota hän viime kesänä tutki. Historiallisia tietoja tästä linnoituksesta sekä kertomus itse tutkimustöistä on ennen tässä lehdessä ollut. Mainittakoon sentähden tässä ainoastaan tärkeimmät löydöt. Rautakaluja löydettiin jokseenkin runsaasti. Niinpä toistakymmentä nuolenkärkeä, enimmät neliskulmaisia ja varsiputkisia, erikokoisia veitsiä, pihdit, talttoja, patakoukku, hevosenkengänkappaleita y. m. Muista löydöistä mainittakoon tinatuoppi ja saviastiain kappaleet, joita osittain voinee koota astian haamuksi. Rahoja on löydetty 7, mutta ei yhtäkään Isoavihaa vanhempaa. 

Koska olemme tässä kertomuksessamme puhuneet muistakin kuin hautalöydöistä, niin mainittakoon lopuksi vielä ne esinekokoelmat, joita ovat tuoneet tutkimusmatkoiltaan viime kesänä yliopp. A. Snellman Oulun kihlakunnassa, J. W. Castrén Haapajärven kihlakunnassa sekä S. Ingman ja A. Castrén Salon kihlakunnassa. Museon kallisarvoista aartehistoa historiamme aikaisimmilta ajoilta ovat nekin kokoelmat puolestaan rikastuttaneet.

maanantai 5. kesäkuuta 2023

Kesän 1886 kaivausesittely (1/2)

"Valtioarkeologi" J. R. Aspelin kutsui marraskuussa 1886 kaikkien pääkaupungin päivälehtien edustajat tutustumaan menneen kesän arkeologisiin löytöihin. Samalla voitiin perehtyä muuhinkin Historiallisessa museossa esillä olevaan. Museo sijaitsi tuolloin "laboratorion talossa" eli (kai?) Arppeneumissa. Uusi Suometar raportoi 21&23.11.1886:

Kuinka suuresti muinaistieteelliset kokoelmamme ovat viime kesän löydöillä rikastuneet, huomaa jo siitä, että näiden esineiden lukumäärä tekee noin seitsemännen osan kaikista museossa olevien muinaiskalujen lukumäärästä. Esineitä on näet museossa tätä nykyä noin 20,000, ja niistä tulee viime kesän löytöjen osalle noin 3,000 numeroa. Osoitteeksi siitä, minkä vauhdin muinaistutkinto maassamme sai, kun Muinaismuistoyhdistys perustettiin, mainittakoon tässä sivumennen että niiden kuudentoista vuoden kuluessa, jolloin yhdistys on ollut olemassa, esineiden luku on 1,600:sta kasvanut tuoksi suureksi äsken mainituksi luvuksi. 

Vaan käykäämme nyt tätä hauskaa kokoelmaa katselemaan. 

Koruja Tuukkalan
haudasta 26
Museovirasto
CC BY 4.0

Kun astumme etuhuoneesen, on kohta edessämme Tuukkalan jättiläiskalmistosta otetut rikkaat löydöt. Ei tosin mitään irvisteleviä pääkalloja ja kolisevia luurankoja, joita kalmistosta kaivetusta 41 haudasta niin suuret määrät löydettiin! Ne ovat asetetut tilan puutteessa toiseen paikkaan — leikkaushuoneen ullakkoon — nykyisille sukupolville viestintuojiksi pakanuuden kaukausilta ajoilta. Ei näitä, vaan erityisellä pöydällä ja vitrinissä on ehkä satamäärin kaikenlaisia haudoista löydettyjä kaluja, sekä naisten että miesten pukuihin kuuluvia. Naisten pukuihin kuuluvista esineistä mainittakoon: kupurasolkia ennen tunnettua karjalaista muotoa, joita oli kummallakin olalla yksi ja joista riippui vaskihelmillä ja vaskiputkilla puettu nahkarihma, joka kannatti reikäistä ketjunkannatinta ja se taasen pitkää vaskivitjaa, jonka päässä oli vaskipäinen veitsi tupessaan, vaskinen korvalusikka y. m. Tähteitä ja osia näistä koristuksista oli nähtävänä suuri joukko. Paitse näitä solkia oli kokoelmassa myöskin hevosen kengän muotoisia solkia, joista jotkut ovat erittäin kauniisti koristetut. Olipa vaatekappaleitakin, jotka olivat säilyneet varsinkin kuparisolkien alla. Sievää ja hienoa tekoa olivat ne vaskikierrokset eli vaskikutomukset, joilla silloiset naikkoset rakastivat esiliinojaan reunustaa. Jalkineista emme jälkiä huomanneet, ja ei niitä ole luullaksemme siitä kalmistosta löydettykään. Kai eivät silloiset eläjät "kääntäneetkään töppösiänsä taivasta kohden", kun Manalan teille läksivät. — Myöskin miesten pukuun kuuluvia kaluja on suuri joukko. Siellä on rautaisia paninsolkia, renkaita, veitsiä, tulusrautoja piikivineen ja tulikivineen, kirveitä, kovasimia y. m. Siis täysissä tamineissa olivat sekä naiset että miehet, kun hautaan pantiin. 

Pöydällä kalujen joukossa on myöskin useita majuri Tuderuksen tekemiä piirustuksia luurangoista kaluineen päivineen sekä kalmiston asemapiirros. Edellisistä on huomattava piirustus jättiläismiehen luurangosta, joka on hyvässä määrässä seitsemää jalkaa pitkä. Siltä poloiselta taittui eläessään vasen sääri. Katkeama — kunnia tieteelle! on vielä nytkin huomattava sääriluussa ja — piirustuksessa. 

Muuten on turhaa että sen lähemmin puhumme tästä suuresta pakanuuden aikuisesta kalmistosta. Siitä on ollut asiallisia kertomuksia tämän lehden n:ssa 166, 167, 168 ja 179. 

Samassa vitrinissä kuin osa Tuukkalan löydöistä on esineet Tostarbyn kalmistosta Tenholassa, Köönikänmäen kalmistosta Kokemäellä ja Orismalan kalmistosta Isossakyrössä, tuosta kalmistosta, jota ensin luultiin nuijasodan aikuiseksi, vaan jonka prof. Aspelin on osoittanut olevan toista tuhatta vuotta nuijasotaa ja ehkä pari sataa vuotta Suomalaisten tuloa vanhemman. Näiden kalmistojen löydöissä on suuri joukko aseita ja koristuksia, solkia, rannerenkaita y. m. Orismalan löydöistä mainittakoon erittäin eräs kaunis vaskisolki, joka kuvaa kahta toisiinsa kietounutta käärmettä ja joka tullee tutkiessa olemaan hyvänä ajanmääräjänä. 

sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Kun verkkopalvelun tekijä ymmärtää tutkijaa...

Innostuin eilen (kuitenkin) työstämään mikropaikallisprojektiani eli Töölön Taipaletta. Materiaalia olen kerännyt syksystä 2016, mutta kirjoittaessani huomasin kaikenlaisia aukkoja aineistossa ja ymmärryksessäni. Aamulla herättyäni tein kipeän päätöksen: henkikirjat noin 70 vuodelta on kerättävä ja käytävä läpi. 

Urakka olisi ollut ennen digitointia ja digikameroita aivan hullun hommaa. Digitoinnin myötä se on muuttunut mahdolliseksi, mutta olisi ainoastaan Kansallisarkiston hakemistovapaita sivuja käyttäen edelleen hyvin tuskaista ja hidasta. Mutta kiitos Kari Kujansuun ja kaikkien Digihakemistoon merkintöjä tehneiden yksittäisen vuoden henkikirjasta Taipale on avattavissa varsin nopeasti. 

Ja entisajan markkinamiehiä kanavoiden: eikä tässä ole kaikki. Äskettäin Digihakemistoon on toteutettu tekstihaku. Eikä mikä tahansa googlaus vaan mukana on mahdollisuus järjellisiin rajauksiin. 

Aivan jokaista kaipaamistani vuosista en tuloslistaan saanut, mutta vain lyhyellä näpyttelyllä parin kahvihörpyn aikana sain aiempaa huomattavasti paremman kattavuuden. Puuttuvien vuosia etsiessäni teen tietenkin hakemistoon kirjauksia, jotta seuraavalla on taas helpompaa.