David Tuominen lähti Ruotsiin ja Tanskaan

Saatuaan Mustialan ylemmän kurssin suoritettua vuonna 1871 David Tuomisen oli sopiva aika hakea aiempaa parempaa tointa, kuten Turun ja Porin läänissä auki olleita neljää puustellintarkastajan virkaa. Hakijoita oli paljon ja ensimmäisten tittelit maatalousneuvos ja hovioikeudenneuvos. Listan viimeisenä oli David Tuominen, joka ei saanut paikkaa.[1] 

Vuoden loppuun mennessä Tuomisesta tuli Pirilän maamieskoulun v. t. opettaja, millä tittelillä hän sai vuoden vaihduttua 1200 markan apurahan "tietojen hankkimista varten ulkomailla karjanhoidossa ja maitotaloudessa".[2] Ehkä opettajan toimi täytti valistustarpeet, sillä sanomalehtikirjoituksensa eivät enää olleet kiinni maataloudessa: Vapaako vai rajoitettu maanjako?, Matkakirje Naantalista ja Valtiopäivämiehen mietteistä U. Suomettaressa [3]

Ennen matkalle lähtöä David Tuominen haki alkuvuodesta Hämeen läänin läntisen osa puustellin tarkastajan virkaa ja pääsi kolmen loppuehdokkaan joukkoon.[4] Matkaan hän pääsi lähtemään vasta kun Pirilän vuosikoe 13.6.1872 oli suoritettu.[5] Kauaa hän ei odottanut, sillä ensimmäinen matkakirjeensä Tukholmasta on päivätty 29.6.1872 ja siinä hän ehti jo selostaa lähtötunnelmien jälkeen vierailua meijerissä .

Varsin yleinen ja tavallinen asia on, että milloin joku höyryalus lähtee jostakin satamasta, semminkin toiselle puolelle meren, näkee aina vähän ennen lähtöä virtailevan ihmisjoukkoja laivalle päin, tietysti ystävät seuraten ystäviänsä jäähyväisille. Laivan pilli puhaltaa, ilmoittaen lähdön kohta tapahtuvan. Puhe käypi vilkkaammaksi, liike toimevammaksi. Kohta vinkasee toinen ja ennen pitkää kolmaskin puhallus, jolloin laivapoikakin tarttuu kelloon ja helistää lähdön olewan käsillä. Ystävät puristavat ystäväinsä kättä ja matkustavat astuvat laivaan. Höyrynvoima ponnistaa masiinan käymään ja poistaa laivan. Ystävät sekä maalla että laivalla liipottavat lakkiansa tahi muuta liinaansa viimeisiksi jäähyväisiksi. Mutta höyryn voima tekee yhä kiivaammin työtänsä ja muutama silmän räpäys on laiva kiitänyt keikkuvien aaltojen varjoon ja etäisyyden hämärään. Matkustavat astuvat miettiväisen näköisinä muutaman kerran edestakasin laivan kannella, ikään kuin olisivat kadottaneet jotakin. Mutta päivän puuhat ja ehkäpä punssilasin hurmoava voimakin alkavat väsyttää ja kukin etsii lepopaikkaansa. Pianpa onkin kansi tyhjä. Vain laivan kulkua johtavat ja laivan vartiat ovat valveilla; ainoastaan masiinan yksitoikkonen kolkutus, veden hyrske ja meren ylevä tohina häiritsevät yön hiljaista rauhallisuutta. — Tämmöistä näytelmää katselin minäkin huvikseni, astuttuani laivaan Auran rannalla.

Ehdittyämme Ahvenan saaristoon, Suomen lounaisimpaan sikkoon, alkoi matkustavia jälleen ilmestyä kannelle, katselemaan niiden näkö-alaa. Saarista pilkoitti somia asuntoja, ihanoita viljelysmaita ja tuuhea-kasvista metsääkin; metsä ei kumminkaan ole korkeakasvuista, kenties puutkin kaihovat nostamasta latvaansa ylen korkealle meren aavan ankarain tuulten tuuviteltavaksi. Mutta suuri osa saaria ja luotoja ovat aivan puuttomia, kasvittomia, vallan kolkkoja ja ikävän näköisiä ruskeita vuorenryhmiä. 

Kalalokit näkyvät toisinaan mielellään seuraavan höyrylaivan jälessä, kenties löytääkseen kaloja tai muuta elatusainetta sen vellomasta vedestä, samoin kuin västäräkki alinomaa juosta piipottaa purstoansa heiluttaen noukkimassa matosia kyntäjän auran jälestä. Muuan herrasneiti alkoi lystiksensä viskellä pieniä nisuleivän muruja laivan solkkimaan kuohuun ja nuo muruset näkyivät olevan lokeille niin mieluisia, että vähässä ajassa oli kokoontunut useampia kymmeniä kieppumaan laivan perän ympärille, jotka kilvoittelivat nuolen pikaisuudella heittäen alas saamaan viskattua murusta meren kuohuvista poruista ja samalla nopeudella taas ylös, toisinaaan vihasesti raakuttaen ikäänkuin toruen toisensa ahneutta. Todella oli tuo meren siivitetyn karjan omituinen näytelmä mitä huvittavinta lajihinsa. Muutamat rakastuivat niin laivaamme, että seurasivat aina Ruotsin puolelle saakka. [6]

Elokuun lopulla David Tuominen oli eteläisessä Ruotsissa ja kirjoitussarjansa Matkamuistelmia Ruotsista päättyi Kööpenhaminaan, josta hän raportoi maanmiehestä 

Toivottava vaan, että hra Takanen jaksaisi kuvanveistonsa ohessa viljellä kirjallisuutta. Se vaan vahinko, että hra Takanen on eroitettu aikansa tiedoista Suomenmaasta. Hra Takasen täytyy tarkoin käyttää pienet varansa ylöspitoonsa ja töidensä edistämiseen, ja kun ei Kyöpenhaminassa ole muita kuka lukisi Suomalaisia sanomalehtiä, niin ei hänellä yksin ole varaa niitä pitää ja niinmuodoin on hän kokonaan suomalaisitta sanomalehdittä. Sentähden luulisin hra Takaselle tervetulleeksi, jos joku suomalaisten lehtien Toi mittajista tahtoisi lähettää hänelle suomalaisia sanomalehtiä. Asuntonsa tiedän olevan: Gamle Kongevei 15. III. Kyöpenhaminassa.[7].

Syksyllä Tuominen lähetti Kirjeen Tanskasta Birkendegårdista, jonka maataloudesta hän kertoi perusteellisesti otsikolla Matkamuistelmia Tanskasta. [8] Kirjoittamansa uutisen perusteella David Tuominen oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin höyrylaivalla 29.11.1872. [9] Hän piti Tanskan kokemuksistaan S:lan pitäjässä (Sippolassa?) 9.2.1873 esitelmän [10].

[1] Helsingfors Dagblad 08.11.1871 no 304
[2] Uusi Suometar 12.01.1872 no 5
[3] Suomalainen Wirallinen Lehti 10.02.1872 no 17; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.03.1872 no 34; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.03.1872 no 37
[4] Hämäläinen 28.03.1872 no 13, Hämäläinen 11.04.1872 no 15
[5] Helsingfors Dagblad 16.06.1872 no 162
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.08.1872 no 92; Suomalainen Wirallinen Lehti 06.08.1872 no 93

[7] Suomalainen Wirallinen Lehti 31.08.1872 no 104; Suomalainen Wirallinen Lehti 03.09.1872 no 105; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.09.1872 no 106; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.09.1872 no 116, 01.10.1872 no 117, 05.10.1872 no 119, 08.10.1872 no 120, 10.10.1872 no 121, 12.10.1872 no 122, 15.10.1872 no 123 

[8] Suomalainen Wirallinen Lehti 26.09.1872 no 115; Suomalainen Wirallinen Lehti 29.10.1872 no 129, 31.10.1872 no 130; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.11.1872 no 140, 26.11.1872 no 141, 28.11.1872 no 142, 30.11.1872 no 143, 03.12.1872 no 144; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.01.1873 no 3, 6, 18, 20, 28, 38, 40, 41, 44, 45, 48-51, 55, 66, 73, 74.

[9] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.12.1872 no 144, Huijari Tukholman laivassa

[10] Suomenlehti 25.02.1873 no 8; Suomenlehti187304.03.1873 no 9; Suomenlehti 11.03.1873 no 10

David Tuominen muinaismuiston löytäjänä ja muissa toimissa

Maaliskuun alussa 1868 Suomen Kirjallisuuden Seuran historiallisen jaoksen kokouksessa noteerattiin David Tuomisen kirje, jossa tämä kertoi löytäneensä vanhan hautausmaan "Kuoliosaarella" Saarijärven ja Multian kappelin rajalla. Hän oli tehnyt siellä jonkinlaisia kaivauksia ja osunut ainoastaan luihin.[1] Tuominen lienee tarkoittanut nykyisin nimellä Sahrajärvi-Kuoliosaari rekisteröityä kiinteää muinaisjäännöstä, jota ei edelleenkään ole tutkittu, mutta todettu, että "Saaren eteläkärjen alueella on useita hautamaisia painanteita, joita pengottaessa 1940-luvulla on löytynyt pääkalloja". 

Samana vuonna David Tuominen kirjoitti kaksi paikalliskirjettä ja artikkelit Millä tavalla saataisiin yhteinen kansa täydellisemmin ojittamaan ja kyntämään peltojansa? sekä Nauristen ja lanttuin viljelemisestä.[2] Kyvä kulki kevyesti, sillä toukokuussa hän sai Suomen Wirallisesta lehdestä palautteen: "D. T. Mustialassa. Kirjoituksenne on liian lavea lehteemme otettawaksi. Eri kirjana voitte sitä painattaa. Sen lähetämme teille takaisin." [3] 

Vuoden 1868 lopulla hän lähetti Viipurin läänin maatalousseuralle tarkastettavaksi ja kustannettavaksi käsikirjoituksen Kirjoituksellisia kokeita maaviljely-aineissa, Suomalaisien maamiestemme hyödyksi. Seuran varapuheenjohtaja ei suositellut kustantamista, sillä tekstistä suuri osa oli otteita J. Arrheniuksen käsikirjasta.[4] Tuominen kirjoitti julkisen vastineen selittäen omaa kontribuutiotaan. [5] Arvio herättää kuitenkin kysymyksiä Tuomisen aiempien valistuksellisten artikkelien omaperäisyydestä. Seuraavan vuoden puolella Maidon hoidosta ja voin valmistamisesta on alaviitteessä merkitty Tuomisen suomennokseksi. [6] Välikohtauksesta huolimatta Viipurin maatalousseura palkkasi toukokuussa 1869 Tuomisen Viipurin läänin kyntöopettajaksi.[7] Vuoden lopulla Tuominen sanoo olleensa virkaan kiinnitettynä "muutaman kuukauden".[8]

Kesäiseen virkamatkaan voi liittyä matkamuistelman kappale heinäkuiselta Uudeltakirkolta, jossa Tuominen muun muassa kirjoitti: 

Tavoissaan näyttää kansa jotenkin sitkeästi seuranneen esi-isäinsä jälkiä. Viimeiset vuosikymmenet lienevät enemmän saattaneet muutoksia, koska eräs harmaahiuksinen vanhus (iältään noin puolivälissä 80:tä) valitti minulle, että: "ennen olivat täälläkin hunnut yleisenä manierina, vaan nyt tuskin enää nähdään; nuorista ei tiedä ovatko venäläisiä taikka mitä". [9]

Muita sanomalehtikirjoituksiaan vuonna 1869 olivat Kirje maamme Emännille, paikalliskirje nälästä Sippolassa, Aitain vaikutuksesta maanviljelyksessä ja metsänhoidossa, Tärkeimpiä Elokuun töitä maamiehellä, Loisväen tila ja torpparilaitokset Suomessa sekä Orasten säilyttämisestä. [10] Tammikuussa 1870 hän kirjoitti jälleen paikalliskirjeen Sippolasta.[11] Helmikuussa julkaistu kirjoitus  Lainakirjastot ja sanomalehdet alkoi

Siveellisyys, tieto ja taito ovat ei ainoastaan jokaisella yksityisellä jaloin omaisuus, vaan sepä on vahvin ja ainoa turva jokaisella kansalla, siis kestävin kilpi pienillekin kansoille maailman myrskyissä. Mutta kirjat ja sanomalehdet ovat juuri siveellisyyttävää voimaa, s. o. yleisiä tapahtumia, kokeita ja totuuksia, niin hyvässä kuin huonossakin puolessa, jotka tarjoavat jokaiselle sisältämiä hedelmiänsä. [12]

Tämän siveellisyyttävän voiman Tuominen itse suuntasi maatalouden edistämiseen ja vuoden 1870 aikana ilmestyi Yleisimpiä syitä ja ohjeita parannetulle karjamme hoidolle, Fr. Cederborg'in tekstistä suomennettu Maidonhoidosta ja voinvalmistamisesta, Kynnön vaikutus maanviljelyksessä, Heinäin tekemisestä, Eloin leikkuu ja korjuu, Syyskylvöistä, Maanviljelyskoulut, W. Schlitten kirjoituksesta mukaillen suomennettu Raavaskarjan talviruokinnosta sekä Voin kaupan suhteista Suomessa. [13]

Samaa sarjaa ovat kirjoituksensa seuraavana vuonna: Aug. Emil Holmbergin Zoologian pohjalta Susien elämäkerrasta ja susien hävittämisestä, Kansankirjastoista maaseuduilla, Viljelysmaiden ojittamisesta,  Karjanhoidon ja karjarodun parantaminen, Uudemman ajan tutkinnot Loissienten vaikuttamista taudeista viljelyskasveissamme sekä Mitenkä saataisiin enemmän aikaa ojittamiseen ja syyskyntöön?  [14]. Syksyllä 1871 David Tuominen lähetti Talousseuralle näytteeksi alkupuolen Lacopidanin maatalousopin suomennoksesta, mutta sen sisältöä ei nähty "tieteellisen laatunsa ja laveutensa puolesta" sopivaksi suomalaiselle rahvaalle.[15] Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Tuominen tarjosi aloittamaansa suomennosta "Maa ennen vedenpaisumaa, kirjoittanut Louis Figuer".[16] Kirjan sisältö ei kiinnostanut kustantajaa.[17]

Jossain välissä Tuominen myös "entisenä kynnönopettajana" haki Viipurin läänin maanviljelysseuralta "raha-apua kylämeijerin perustamiseksi tilalleen Sippolassa", mutta seuralla ei ollut tarvittavia varoja. [18]

Oma kokemuksensa innoitti artikkelin Eräs esimerkki palonsammutus-yhtiöiden tarpeellisuudesta maaseuduilla, sillä se alkaa

Kello 12 kahdettakymmenettä kahdeksatta päivää vastaan yöllä viimeksi kulunutta lokakuuta eräässä pitäjäässä herätettiin minut unesta, ilmoituksella tulen olevan vallalla jossakin lähellä olevassa kylässä. Hämmästyttävä valo saikin minut mitä kiireemmittäin sonnustamaan itseni ja astumaan tulen tuho-työn lähistölle, jossa olikin isonlainen riihi ahdoksinensa, luvinensa ja olkilato täysinensä tulen saaliina. Tultuani paikalle havaitsin jonkun vähäsen osan läsnä-olevista kantavan ja ruiskuttavan vettä sekä kiskovan keksillänsä hajalle riihen päällys osaa, mutta suuremman osan seisovan varsin rauhallisena, vedellen paksuja savuja piippukärsistänsä, tarinoiden keskenänsä ja lämmittelevän vuorottaisin vatsaansa ja selkäänsä yön viileässä hengessä tuon ankarasti raihuavan loimun lähistöllä. Hetken katsastettuani asian menoa kysyin muutamilta lähistölläni tupakoivilta, eikö heillä olisi mitään palonsammutus-aseita, että hekin auttaisivat toisia. Muuan pystynokkanen mies vastasi kopealla äänellä: "on kyllä, mutta ei niitä tuoda tänne palamaan."[19]

[1] Hufvudstadsbladet 05.03.1868 no 54; Kansan Lehti 25.04.1868 no 17
[2] Suomalainen Wirallinen Lehti 08.02.1868 no 17, Ilmarinen 12.06.1868 no 23 ja 24.07.1868 no 29, Ilmarinen 30.10.1868 no 43, Ilmarinen 27.11.1868 no 47
[3] Ilmarinen 02.01.1869 no 1
[4] Suomalainen Wirallinen Lehti 26.05.1868 no 63
[5] Ilmarinen 15.01.1869 no 3
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 18.03.1869 no 33, 27.03.1869 no 37, 30.03.1869 no 38, 10.04.1869 no 43, 15.04.1869 no 45
[7] Wiborgs Tidning 29.05.1869 no 41
[8] Ilmarinen186910.12.1869 no 50
[9] Ilmarinen 13.08.1869 no 33, Ilmarinen 20.08.1869 no 34
[10] Ilmarinen 05.02.1869 no 6, Uusi Suometar 08.04.1869 no 28, Ilmarinen 28.05.1869 no 22, Ilmarinen 05.11.1869 no 45, Ilmarinen 03.12.1869 no 49, Ilmarinen 12.11.1869 no 46, Uusi Suometar 09.12.1869 no 98
[11] Uusi Suometar 07.02.1870 no 11
[12] Uusi Suometar 17.02.1870 no 14;

[13] Uusi Suometar 21.02.1870 no 15; Suomalainen Wirallinen Lehti 08.02.1870 no 15; Uusi Suometar 20.06.1870 no 48; Suomalainen Wirallinen Lehti 09.07.1870 no 80; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.08.1870 no 90; Suomalainen Wirallinen Lehti 18.08.1870 no 97; Uusi Suometar 22.08.1870 no 66, Suomalainen Wirallinen Lehti 20.10.1870 no 124, 125-126, 133-136, 139, 142, 148, 150-153, 155[12] Åbo Underrättelser 06.11.1871 no 172
[14] Suomalainen Wirallinen Lehti 16.03.1871 no 32; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.03.1871 no 35; Suomalainen Wirallinen Lehti 24.03.1871 no 36; Suomalainen Wirallinen Lehti 25.04.1871 no 49; Suomalainen Wirallinen Lehti 01.07.1871 no 77; Suomalainen Wirallinen Lehti 31.08.1871 no 103; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.09.1871 no 113; Suomalainen Wirallinen Lehti 26.09.1871 no 114: Sanomia Turusta 03.11.1871 no 44; Sanomia Turusta 10.11.1871 no 45; Sanomia Turusta 17.11.1871 no 46

[15] Suomalainen Wirallinen Lehti 02.11.1871 no 130
[16] Uusi Suometar 08.12.1871 no 145

[17] Morgonbladet 18.03.1872 no 65

[18] Suomenlehti 27.05.1873 no 21

[19] Suomalainen Wirallinen Lehti 18.11.1871 no 13

David Tuominen neuvoi ja kirjoitti

David Tuomisen työ maatalouden parannuksen parissa jätti aikaa ajatella muutakin, sillä helmikuussa 1864 ilmestyi laaja kirjoituksensa Mietteitä kanavista ja kansakouluista jatkeena aiemmille mietteilleen rautateistä.[1] Sitten häntä mietitytti Kototarpeen-viinan-poltto. [2] Sekä kirjoituksensa rautateistä että kansakouluista herättivät lehtikeskustelua.[3] Paikalliskirjeessään maaliskuun lopussa David Tuominen kirjoittaa helsinkiläiseen lehteen lähettämänsä paikalliskirjeen herättämästä reaktiosta:

Omain kirkkokuntalaistemme en tuossa ole kuullut mitään haiveniin sattuvia huomanneen; mutta eläpäs huoli, olipa joku rajaimme ulkopuolla, en tiedä oliko kylän tummu huonone nenälasinensa, joka oli lukenut asian kokonaan toisin ja muuttanut sen omaan paikkakuntaansa, jona se sitte juteltiin kylästä kylään, talosta taloon, miten ainakin tapana.[4]

Lumien sulamisen jälkeen David Tuominen kirjoitti otsikolla Kappale maanviljely-asioita Suomessa.[5] Elokuun lopussa hänellä oli syytä matkustaa laivalla Haminasta Helsinkiin ja tuli kokeneeksi myrskyn, josta sai uuden kirjoitusaiheen.[6] Kotiin päästyään hän käsitteli paikalliskirjeessä paikallista maataloutta ja kirjoitti samaan aikaan pidemmän kirjoituksen Sanasia maanviljelys-asioista.[7]

Vuoden 1865 alkaessa David Tuominen palasi varhaisimpaan kirjoitusaiheeseensa tekstillä Postin kulku maaseurakuntiin.[8] Sitten hän kirjoitti Metsänhoidosta, Kruunun puustelleista, Karjanhoidon suhteista ja parannuskeinoista maassamme ja palasi vielä kysymykseen Tarvitseeko postilaitoksemme parannuksia?[9] Kirjoituksensa olivat usein Suomettaren etusivulla, kuten myös  tekstit Kieli ja kansallisuus, Muuan sana kyytilaitoksen ja maantienteon parannuksesta, Muistutuksia pilli-ojain tekemiseen, Suomen kansan nykyinen tila ja sen parannuskeinot sekä Katsahdus Mustialan maanviljelyskouluun.[10]

Mustiala oli ajankohtainen, sillä sinne perustettiin vuonna 1865 ylempi osasto. David Toivonen pääsi sinne oppilaaksi, mihin ehkä liittyy kesän Matkamuistelmia itä-Suomesta länsi-Suomeen .[11] Päästötutkinnon hän sai suoritettua vasta vuonna 1871, sillä perheen elätys vaati työntekoa ja opinnoiden haasteena oli ruotsin kieli.[12]

Syksyllä 1865 David Toivonen kirjoitti Suomettaren etusivulle otsikolla Nautakarjamme parannukset maanviljelyksemme ja taloushoitomme suhteissa.[13] Seurannutta taukoa selittänee opintojen, työnteon ja perhe-elämän ohella kirjan Mietteitä Rehuviljelyksen tärkeydestä, ynnäselityksillä Juurikasvein viljelemisestä ja erittäinkin nauristen; myös pienemmillekin maanviljelijöille suomennostyö, joka julkaistiin vuoden 1866 alussa. Suomettaren etusivulle hän palasi viimeistään kesällä otsikolla Katsahdus muutamiin maanviljelysseikkoihin. ja joulukuussa samalla paikalla julkaistiin Ohjeita karjan ruokkimiseen, sekä karjalajimme parantamisesta.[14] Näiden välissä ilmestynyt paikalliskirje Sippolasta käsitteli myös maataloutta.[15]

Vuoden 1867 alussa
David Tuomisen
nimimerkillä julkaistiin
 "muiden mukaan"
 edelleen tutun laulun
Honkain keskellä
variantti.[16]

Valtionagronomi Carl Hornbostel kuoli vuoden 1867 alkupäivinä ja mahdollisesti tämän seurauksena Tuominen jätti eronanomuksen Talousseuralle, mutta veti sen takaisin toukokuun alussa.[17] Talousseura puolestaan esitti apulaisten virkoja lopetettaviksi. Lokakuussa senaatti päättikin, ettei avoimia tehtäviä täytettäisi. Jäljellä oli kaksi maanviljelijänapulaista, joista David Tuominen oli toinen. Koska heille ei ollut tullut työpyyntöjä, miehet lähetettiin kiertämään läänejä. Tuomisen osaksi tuli Kuopion lääni, jossa hänen piti "käytännöllisesti opettamaan kansalle, miten maa on ojittamalla, kyntämällä ja muulla muokkaamisella hyvästi valmistettava kevätkylvöä varten, kuin myös vieläkin ensitulevana vuonna, siksi kuin kevät-työt ovat loppuneet, samassa suhteessa antaa apua ja neuvoja".[18]

Kierroksestaan Kuopion läänissä kesäkuussa 1868 David Tuominen kirjoitti perusteellisen raportin, joka julkaistiin Tapiossa.[19]

[1] Suometar 10.02.1864 no 33 ja 11.02.1864 no 34
[2] Suometar 05.03.1864 no 54
[3] Suometar 02.03.1864 no 51, Suometar 07.03.1864 no 55, Suometar 01.04.1864 no 74, Suometar 18.04.1864 no 88, Suometar 19.04.1864 no 89, Suomen Julkisia Sanomia 26.05.1864 no 39, Suometar 07.06.1864 no 129
[4] Tapio 09.04.1864 no 15
[5] Suometar 11.06.1864 no 133
[6] Suometar 25.08.1864 no 196
[7] Suometar 23.09.1864 no 221, 24.09.1864 no 222
[8] Suometar 27.02.1865 no 48
[9] Suomen Julkisia Sanomia 23.03.1865 no 24, Suometar 05.04.1865 no 79, Suometar 25.04.1865 no 94, Suometar 26.04.1865 no 95, Suometar 29.04.1865 no 98
[10] Suometar 06.05.1865 no 104, Suometar 16.05.1865 no 112, Suometar 26.07.1865 no 170, Suometar 27.07.1865 no 171, Suometar 04.08.1865 no 178, Suometar 05.08.1865 no 179, Suometar 17.08.1865 no 189
[11] Helsingfors Dagblad 06.05.1865 no 104; Suometar 15.09.1865 no 214, 16.09.1865 no 215, 18.09.1865 no 216, 19.09.1865 no 217
[12] David Tuominen. Suomen maanviljelyslehti 10/1897
[13] Suometar 14.10.1865 no 239, Suometar 16.10.1865 no 240
[14] Suometar 23.07.1866 no 59, Suometar 26.07.1866 no 60, Suometar 19.11.1866 no 93, 06.12.1866 no 98, 10.12.1866 no 99
[15] Suometar 15.10.1866 no 83
[16] Hämäläinen 24.01.1867 no 4
[17] Åbo Underrättelser 04.05.1867 no 53
[18] Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1867 no 86

[19] Tapio 11.07.1868 no 28, 25.07.1868 no 30, 01.08.1868 no 31, 08.08.1868 no 32

David Tuominen muutti Sippolaan

Joko Venäjältä käsin tai Suomeen palattuaan David Tuominen ryhtyi kirjoittamaan Kuopiossa julkaistuun Tapioon vuonna 1862. Pitkä kirjoituksensa Satu ihmiskunnan alkeista käsitteli kristillistä moraalia.[1] Sananen vaivaishoidosta oli vastine kotiseudultansa Saarijärveltä raportoituihin ruotuvaivaisten huutokauppohin. Tuominen kannatti niiden korvaamista vaivaistalolla.[2] Saarijärveltä kirjoittanut vastasi David Tuomiselle ja hän vastasi takaisin.[3] Vuoden lopulla Tapio julkaisi nimellä Tuominen runon Suomenmaa, joka oli "Lähetetty Wenäeltä".[4] 

Maaliskuun alussa 1863 useat lehdet kertoivat, että "Dawid Tuovinen" ja ylioppilas Adolf Theodor Forsell oli määrätty valta-maanviljelyneuvojan Hornbostelin apulaisiksi.[5] Painovirhe sukunimessä on jäljitettävissä turkulaiseen sanomalehteen, johon David Tuominen viittasi korjatessaan sukunimensä ohella tittelinsä: "niinikään sen nimityksen "kartanon vouti", vaikka oikiastaan olen vaan maanviljely-oppilas, enkä koskaan ole sitä virkaa toimittanut, kuin sanottu lehti ilmoituksessaan julisti".[6] 

Työpaikan myötä David Tuominen muutti Sippolaan, jonka hän esitteli Helsingin Uutisten lukijoille toukokuussa 1863 pitkällä kirjoituksella. Se alkoi näin:

Sippola on vähäinen kappeli, pohjan-puolelta rajoitettuna niin kutsuttavalta Saiman harjulta, joka Lappeenrannaitse juoksee päin länttä läpi Luumäen ja jakaa edelleen tämän puheena olevan kappelin eteläiselle ja Valkialan pitäjän pohjaiselle puolellen. Lännessä on Kymin-joki, etelässä Hamina, idässä Vehkalahti ja Luumäki. Yltänsä maan luontoisuus on jyrkeä, vaan toisaalta mieltäteroittava näkö-ala. Nuo sorakylkiset vuoret, mitkä loivemmilla kaltaillaan pitkissä ryhmänteissä, mitkä jyrkillä seinustuksilla yksinäisinä seista töröttäin, kohotteleivat kurkistelemaan luonnon avarata piiriä. Näiden ympäristöt kasvaa männykköä; onpa puut toisinaan varpaansa sovitelleet vuoren kolohinkin ja siinä seisonnallaan kaunistavat niiden ijän=ikuisten patterien harmaita seiniä, vieläpä on muutama vuoren harjallenkin kiivennyt, kuitenkaan päätään korkiallen nostamatta, peläten tuulten tuimia hyökäyksiä.[7]

Vuoden 1863 aiempaa vähäisempää sanomalehtikirjoittelua selittää osaltaan se, että elokuussa 1863 ilmestyi David Tuomisen mukaillen suomentama "Kierto- tahi Vuoro-viljelys Ruotsissa. Sovitellut vähempiin viljelysaloihin Edward Nonnen."[8] Tekstejä jäi myös julkaisematta ja palaute tästä oli julkista: "D. T—selle Sippolassa. Runonne "Maamiehille" on Uutisille liian pitkä ja liian höysteinen. Liha ja voi, lanta ja — niin edespäin — owat laihinsa hyviä aineita, mutta runo-aineiksi ei oikein sopivia." ja "— D. T—selle. — Teidän kirjoituksenne on liian pitkä ja muutenki sopimatoin palstoihimme. Jos tahdotte sen muille sanomalehdille tarjota, tahi jos tahdotte sen takasin lähetettäväksi, niin antakaat meille siitä tietoa."[9]

Joulukuussa kerrottiin julkisesti, että David Tuominen oli lähettänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle "kustannettavaksi alun suomennosta Berlin'in kirjasta: "Läsebok i Naturkunnigheten", joka teos lykättiin Tutkijakunnan arvosteltavaksi".[10] (Aikanaan siitä julkaistiin arvio, jonka mukaan "Kieli on siinä kankeaa ja lauseiden puolesta virheellistä.", mutta kielteinen julkaisupäätös perustui ensisijaisesti SKS:n kustannuslinjauksiin.[11])

Tammikuussa 1864 David Tuominen meni naimisiin  Wilhelmina Sakin (s. 3.12.1838) kanssa.[12] Samassa kuussa Suometar julkaisi David Tuomisen paikalliskirjeen Sippolasta, mutta myös pohdinnan Mietteitä Rautateistä sekä Matkamuistelmia Itä-Suomelta, jotka liittyivät työhönsä [13]

Männyt vuosi on lähin aika nykyiseen ja siksipä sen muistotkin ovat lähisemmässä mieli-juohteessa viehättämään yhtä ja toista kertoilemaan. Siitä syystäpä annastaunkin piirustelemaan niitä matkojani, jotka viime kesänä valtamaaviljelyneuvojan h:ra C. Hornbostel'in seurassa täällä itäisellä maamme ranteilla tein. Noita pintapuolisia silmäyksiä seuraten en kuitenkaan saata antaa mitään merkillistä, eikä arvokasta lukian tarkaskeltavaksi, vaan yhtä ja toista maan suhdetta ja kansallis-elämän vaihetta. 

Lähdettyvämme Sippolasta Toukokuun lopulla tulimme ensiksi Anjalaan Muhoniemen kartanoon, jota Parooni Wrede hallitsee. Oltuamme täällä pari päivää, peltoloilla veden punnituksessa eli maapinnan tasavuutta tarkastamassa ja tiilitorviojia viitottamassa, palasimme taas takasi Sippolaan. Mutta ennen Sippolaan pääsemistäni teki mieleni katsastamaan tuota ihanata Anjalan koskea, jossa vuoren jyrkänteessä putoava vesi kohottaa suihkuvavan höyryn kesä-aamusen auringon sätehissä kirkkaaksi kiiltelemään ja sen rannalla olevata kaunista säteri kartanota, vaikka nyt rapiolle joutunutta, joka ennen kuningas Kaarle IX:ltä tuli Lihviläiselle Henrik Wredelle lahjoitetuksi; ja nyt on se ruhtinas Menschikoville annettu. 

Jos tässä asuisi itse isäntä kotona, joka pitäisi järjestyksen ulkonaisissa talouden suhteissa, niin se olisi ihanampia maamme kartanoita; sillä se on ympäröity komealla kasvutarhalla, jonka itäpuolla on äsken mainittu koski, länteen päin tasavat pellot, rajoitettu tuuheilla metsillä, pohjoseen koskeen virevä virta rannisto-vuorinensa ja metsinensä ja etelään välkky koskesta levenevä virta rannallansa olevinen kylinensä ja vilja-vainioinensa; mutta nykyisessä tilassaan jakaa tässä luonto matkastajalle ihailemisia, vaan entisten valmisteittin rapistuminen ikävällisiä mietteitä. Se on siis melkoinen epäkohta, että maamme paraat tilat ja maat ovat näin lahjoitettu vieras-maalaisille ja sen kautta niiden tuotteet juoksevat vieraisiin maihin, sekä pysyvät huonossa viljelyksessä, kun myöskin niiden alustaan kuuluvat maan viljelijät ovat ikään kun orjallisessa tilassa. 

Päästyvämme yli Kymin tulimme taas Sippolaan...

[1] Tapio 13.09.1862 no 37
[2] Tapio 08.11.1862 no 45

[3] Tapio 10.01.1863 no 2, 11.04.1863 no 15
[4] Tapio 29.11.1862 no 48
[5] Esim. Suomen Julkisia Sanomia 02.03.1863 no 17
[6] Tapio186302.05.1863 no 18
[7] Helsingin Uutiset 11.06.1863 no 46 ja 15.06.1863 no 47
[8] Tapio 29.08.1863 no 35

[9] Helsingin Uutiset 25.06.1863 no 50, Päivätär 03.10.1863 no 5
[10] Suomen Julkisia Sanomia 10.12.1863 no 95

[11] Suomi 3/1865
[12] Sippolan rippikirja  I Aa:6 1858-1867, 48

[13] Suometar 16.01.1864 no 12, 18.01.1864 no 13, 22.01.1864 no 17

Uskonsa menettänyt

Nimellä E. K-der allekirjoitettu kirjoitus lehdessä Työläisnainen. Sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja 17/1909:

Olen syntynyt K— n pitäjässä. Äitini jäi leskeksi oltuaan viisi vuotta naimisissa. Meitä oli kolme lasta, joista kaksi tyttöä ja yksi poika. Poika kuitenkin kuoli ennen isänsä kuolemaa.

Oli köyhät vuodet, vuosina 1866—67. Ei ollut talollisillakaan selvää leipää, mitäpä meillä sitten olisi ollut. Äitini laittoi meille leipää suolaheinistä ja herneen varsista, johon sekoitettiin ruisjauhoja sekaan, niin että se pysyi koossa uuniin pantaessa, mutta pieninä palasina tuli se sieltä pois. Äitini kehräsi, kutoi sukkia pappilaan ja sieltä sai hän paikaksi ruisjauhoja, läskin kuoria, luita ja herneitä. Asuimme talojen saunoissa. Talvipakkasilla oli surkeata. Ovi täytyi olla auki. Uunin edessä istua värjöteltiin. Yhtä puolta palelsi, toista poltti ja silmiä kirveli. Kun talonväki kylpi niin oli äiti aivan läpimärkä kuumuudesta. Sittenhän se taas meni kun se aika oli ohi. Niin ahkerasti työskenteli äitini, että hän lepäsi ainoastaan vähäsen yösydämmellä ja kuitenkin meillä ei aina ollut leipääkään. 

Äitini kertoi minulle pienenä, kuinka jumala on suuressa rakkaudessaan antanut meille koettelemuksia. Kun hän tuli kirkosta, oli hänen tapansa kertoa, miten lohduttavasti pastori taas sanoi. Useimmiten hän toisteli niitä sanoja: "huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Kärsikäät niin teidän palkkanne on juuri taivaassa". Ja näin olin minäkin päättänyt antaa koko elämäni Jumalalle. 

Sisareni kuoli. Ajat muuttuivat paremmiksi. Tulivat hyvät viljavuodet, mutta äitini ja minun elämäni ei paljoa parantunut, sillä työpalkat olivat niin huonot. Selvä leipä oli meillä, mutta rahaa ei äidillä juuri ollut usein. Maitoa sai ainoastaan harvoin, ja siksi äiti ruisjauhoista imelti, jota tehtiin niin veteläksi kuin velli ja hapatettiin. Sitä syötiin leivän kanssa ja se oli meidän keittoa sekä maitoa.

Yksitoista vuotiaana lähdin maailmalle leipääni hankkimaan. Rukoilin illat ja aamut ja kiitin jumalaa jokaisesta päivästä. Jouduin herrasperheisiin ja tulin siinä ilmapiirissä näkemään kaksi kovin vastakkaista näkökohtaa. Palvelin pääkaupungin hienommissa perheissä, joissa kävi paljon avunpyytäjiä. Usein kertoivat nuo onnettomat kärsimyksistään ja kurjuudestaan minulle, joita kuunellessani muistui mieleeni omat lapsuuteni kärsimykset. Olin vieläkin säilyttänyt uskon, että ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä ilman herran tahtoa ja että ihmisen elämän kohtalon on jumala jo syntymästä määrännyt, sekä että jos itse sitä koetamme parantaa on se synti. 

Luin paljo tieteellisiä kirjoja ja niistä rupesin tuntemaan maailman luomishistoriaa, sekä ettei jumala ole maailmaa kuutena päivänä luonut. Sydämmeni koveni ja huomasin ettei siinäkään ole perää, kun sanotaan: "avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua. Anokaat niin teille annetaan". Nyt huomaan että ne jotka ovat kärsineet syntymästä hautaan asti, kiittäneet joka leipä palasta minkä kovalla työllä omat ansaineet ovatkin enimmin kärsineitä, niinkuin äitivainajanikin. Niin, ehdottomasti olen tullut ajatelleeksi, että se jumala ei ole sellainen jumala kun meille on opetettu. Se ei ole rakkauden jumala, se vaan on paremmin vihan jumala, jota kostaa kolmanteen ja neljänteen polveen. En käsitä miksikä ne olisivat juuri köyhät jotka eniten tekisivät syntiä jumalaa vastaan, koska heitä kovin usein täytyy kurittaa. Kuka sitten, jos ei juuri köyhä käänny rukouksissaan taivaallisen isän puoleen apua pyytäen, sillä heillä ei aina ole ruokaa eitä asuntoakaan. Jumala näyttääkin vaan olevan rikkaitten jumala, joka heille yltäkylläisesti jakelee armolahjojaan ja meitä köyhiä hän yhä kurittaa ja rangaisee. Näin ollen ei voi uskoa sellaiseen Jumalaan, joka niin vääryyttä tekee. Ne sanat eivät pidä paikkaansa: "Avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua".

Pois kaikki haaveilut! Meidän täytyy itse taistella etujemme puolesta!

Karhunpentu Oulussa kesällä 1891

Pitkästä aikaa lisäys lemmikkinä pidettyihin karhuihin. Oulussa rouva Gummeruksen kivitalossa asunut tohtori J. Stenbäck piti kesällä 1891 karhunpentua, jonka katsomisesta oli pieni pakina Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891:

"Oletko käynyt karhua katsomassa?" kuulee tuon tuostakin kadulla kulkiessaan nykyjään.

"Mitä karhua. Elä nyt liuvaa; ei nyt ole enää "aprilli."

"No todellakin. Jos et usko, niin lähde katsomaan; saat totta vieköön nähdä otuksen oikeassa karvassaan ja tiedänpä sanoa sen nimenkin, jos niin vaadit."

"Et minua puijaa. Mene yksin."

"Ole lähtemättä; minä menen kumminkin Miskaa katsomaan. Sillä nimellä kuuluvat kutsuvan tuota metsänkuningasta."

Jo sai viekotelluksi kumppaninsa lähtemään Nallea katsomaan ja eipä se lorupuhetta näyttänyt olevankaan, sillä saavuttuaan rouva Gumeruksen talon portille Pakkihuoneenkadun varrella, päästikin karhu aika kiljauksen, jotta hiukset päässä pystöön nousivat. Lähemmäksi saavuttuaan tahtoi kumminkin väkisinkin nauruksi parahtaa, sillä kovan pieni oli otus, noin kolme korttelia korkea karhunpenikka siinä tenäsi aika lailla. Mutta mahtavana "Miska" kumminkin koki puolestaan olla; väliin nousten takajaloilleen ja ojentaen käpäliään ikäänkuin näyttäen että noihin kouriin ei ole hyvä tulla. väliin taas hyppiä paukuttaa se aika korkealle ja ryntää eteenpäin kiskoen itseään irti rautakettingistä, johon nalle-parka kaulastaan on kiinni pistetty.

Mutta eipä sitä malttanutkaan aivan heti pois lähteä. Pitihän sitä nyt oikein tarkoin katsoa sen temppuja ja metkuja, kun kerran saa ilman maksutta nähdä ja vieläpä omin käsin koetellakin metsän mahtavaa kuningasta. Ja paljon siellä kulkeekin ihmisiä, oikein laumottain kulkee kansaa kaikennäköistä, eivätkä uskokaan yhdellä näkemällä, käyvät kaksi jopa kolmekin kertaa ja tuovat tullessaan nallelle tuliaisia. Vaan ei siellä kaikki kelpaakaan, pitää se toki olla vähän parempaa, sokerileipää ja piparikakkua, muuten se jää syömättä.

Pienet poikaset näkyvät jo hyvin viihtyvän nallen kanssa. Tuntikausia katseltuaan sitä, alkavat käydä sille tutuksi ja nalle jo nousee syliksi poikia vasten seisomaan nuoleskellen poikien takin nappeja.

Nyt tulee suuri joukko tervaukkoja, ylimaan tavallisia kesävieraita, suu auki repottaen, kuultuaan että on se otso osaunut kaupunkiinkin.

"No voi sun tuhatta, tuommoinenko se nyt on se riivattu, joka meiltäkin lehmän vei viime kesänä. Enpä minnee oisi uskonna, jotta soapi omin silmin eläissään nähdä noinkin likeltä mokomaa. Ja tuollako olisi semmoinen voima. Eipä tuota oikein uskoisi."

"Penikka se kuuluu olevankin."

"No sitähän minnäi; sanovathan karhulla olevan yheksän miehen voiman, vaan mitäs tuolla," tuumi ukko tarttuen nallen niskaan ja pöräyttäen sen selälleen, joukon nauraessa.

Vaan pian pörähti nalle ja koppasi ukkoa terävillä käpälillään, jotta veri tirskahti ukon käsiseljästä.

"No on silläi isänsä konstit, vaikka on pienikin," arveli ukko.

"Kyllähän siitä taitoo aika lehmän koataja tuostai tulla, jahka eleä jaksaa," tuumivat ukot ja lähtivät korttieriin toisilleennii kertomaan mittee olivat nähneet.

"Miska" taas yksin jäätyään alkoi hyppiä ja karjua niin kauan kun uusi joukko tuli ja sitten se oli taas tyytyväinen. 

Miskan elämä jäi lyhyeksi.

Ilkityötäkö? Oulussa on tohtori Stenbäckillä ollut tämän keväinen karhun pentu, jota hän on pitänyt Gummeruksen pihalla kettingissä kiinni ja jota ihmiset, varsinkin poikaset ovat käyneet ihmettelemässä ja ruokkimassa. Pentu onkin ollut iloinen veitikka, jonka kujeita ja tansseja huvikseen on katsellutkin. Vaan viime keskiviikkoa vasten yöllä sen kämmenet kääntyivät taivasta kohti ja prinssin henki oli paennut ikiteille. Kuoliko karhu sitten itsestään ja jonkun ilkityön kautta, ei tiedetä, vaan luullaan sille syötetyn jotakin kuolettavaa ainetta. (Kaiku 9.7.1891)

Eräs mies, nimeltä Matti Hänninen

Viitasaaren Suovanlahden kylässä asui Matti Adaminpoika Hänninen (s. 16.7.1825), joka vaimonsa Mina Henrikintytär Raatikaisen (s. 11.4.1832) kanssa sai ainakin lapset Albert (s. 12.6.1854) ja Johannes (s. 21.7.1862) (RK  1846-1856, 5, 69, 363, 371; 1857-1866, 80, 358; LK  1847-1865, 319, 363). Hieman nuorempi Matts Tobiasson Hänninen (s. 7.7.1833) meni 6.9.1861 naimisiin Ebba Johanna Erikintytär Korhosen (s. 24.1.1836) kanssa. Heidän tyttärensä Vilhelmina syntyi Ilmolahdella 17.5.1863 ja poikansa Abel Suovanlahdella 27.2.1867. (RK 1857-1866, 68, 319).

Muita Viitasaarella lapsia saaneita Matti Hännisiä Hiski ei tunne. Mutta Viitasaarella oli muitakin Matti Hännisiä, enkä onnistunut selvittämään, kenestä heistä kertoi uutinen Satakunnassa 20.11.1880:

Erakko. Viitasaarella on eräs mies, nimeltä Matti Hänninen, ollut vuosi kausia erillään vaimostansa ja lapsistansa ja asunut maakuopassa. Noin virstan matkaa kirkonkylästä on hän Keiteleen rannalle, jyrkkään petäjikköpenkereesen kaivanut kummallisen, kellarimaisen asuntonsa, joka on niin tilava, että hän sai siellä venheitä valmistaa, sillä mies on taitava puuseppä sekä erittäin mainio venemestari. Kun Matin asuinpaikka tuli yleisesti tietyksi, haukutteli se paljo katsojia luoksensa. 

Ja kun pitäjän kappalainen, jonka maalla Matin uutistalo sattui olemaan, sai kuulla uudesta alustalaisestansa, kävi se häntä kehottamassa yhteiselämään vaimonsa kaussa; Matti totteli papin neuvoa, mutta pani kuitenkin niin pahaksensa tämän rauhansa häiritsemisen, että muutti pois peninkulman matkan päähän, syrjässeen paikkaan, missä kuohuvan kosken keskellä olevaan saareen laati tupansa, johon hän pääsee manterelta ainoastansa soukkaa palkkia myöten. Siellä kuuluu hän nyt perheensä kanssa elävän, mutta kuitenkin siitä erillään. Mies puhelee järkevästi muiden ihmisten kanssa, vaan vaimollensa ja lapsillensa ei sanaakaan hiisku, ja tuskin suvaitsee nähdäkään heitä. Matti on päättynyt ja pysyy päätöksessään.

Yhden jatkokertomuksen kirjoittaja

Minä alottaisin elämäkertomukseni syntymisestäni alkain, mutta silloin kuin minä synnyin, olin liian nuori muistiin panemaan mitä kaikkea silloin tapahtui. Siitä vaan olen varma, että tähän mailmaan tuloni on merkillisin ja ensimmäinen tapaus mitä minun osalleni on tapahtunut ja että se on varmana pidettävä.

Näin alkoi vuoden 1886 alussa Oulun lehdessä J. A. Hoikan jatkokertomus Isätön tukkipoika.(*) Muutaman viikon kuluttua kertomus oli herättänyt lukijakommentin Ylitorniosta

Olenpa ajatellut puhua siitä, kuinka paljon huvittavaisempia ja houskempia ovat lukea nuo omassa maassa tapahtuneet ja tehdyt kertomukset ja novellit, niinkuin nytkin tässä lehdessä oleva "Tukkipojan" kertomus. Sitä olen kuullut halulla ja naurulla lukevan kaikkien, ja ikävällä odottavan jatkoa. Ja kyllä minunkin täytyy se tunnustaa, että paljon mieluisempia on lukea oman maan kertomukset, sillä tuo kieli, vieras kieli tekee niin kummallisen vaikutuksen, kun niissä paikkain ja ihmisten nimet ovat niin sopimattomat suomalaisen huulille sanoa. Se ottaa varsin lukemisen halun pois. Siis olisi minun ja monen muun tahto, että Suomessa syntyneet ja kasvaneet alkasivat kertomaan kuten J. A. Hoikka elämänsä uraa. Niin tavoin luulisin saatavan kansaan sytytetyksi suurempaa lukuhalua sanomakirjallisuudessa, sillä ei mikään ole, erittäinkin nuorisolle parempi sytyke, kuin hupaisa kertomus. (Oulun Lehti 27.01.1886 no 8)

Kirjoittava lukija oli siis tulkinnut jatkokertomuksen omaelämäkerralliseksi, mikä ei aloituksen perusteella ole kovin kummallista. Latoja kommentoi paikalliskirjettä lyhyesti: Tuskinpa kertomus on tekijän oman elämän kuvaus.

Suomessa oli tähän aikaan useampi J. A. Hoikka. Hämeen Sanomissa arveltiin 19.3.1886, että Isättömän tukkipojan kirjoittaja oli "nähtävästi" valtiopäivämies J. A. Hoikka. Tämä vaati korjausliikettä Oulun lehdeltä, jossa 3.4.1886 paljasti, että "Oulun Lehden nykyinen alkuperäinen novelli ei, kuten "Hämeen Sanomat" näkyvät luulevan, ole valtiopäivämies J. A. Hoikan, vaan kansakoulunopettaja J. A. Hoikan kirjoittama."

Kansakoulunopettaja Juhani Aaprami Hoikka oli syntynyt Rovaniemellä 24.2.1862. "Päästyänsä varttuneempaan ikään pantiin hän ensin Oulun kouluun, vaan luopui sittemmin pian oppikoulun alalta ja siirtyi seminaariin Jyväskylään jossa kunnialla suoritti kansakoulun opettajan kursin ja otettiin sieltä päästyänsä Kempeleen kansakoulun opettajaksi, aluksi koetusvuosiksi ja nyt viime kevänä vakinaiseksi samaan virkaan." Jatkokertomuksen hän "kirjoitti melkeen niin sanoaksemme tautivuoteellaan, kun auttamaton keuhkotauti jo suurimmaksi osaksi oli hänen terveytensä murtanut." Juhani Aaprami Hoikka kuoli 24-vuotiaana Oulussa 11.8.1886. (Oulun lehti 21.8.1886).

(*) Oulun Lehti 02.01.1886 no 1, 06.01.1886 no 2, 09.01.1886 no 3, 13.01.1886 no 4, 16.01.1886 no 5, 20.01.1886 no 6, 23.01.1886 no 7, 27.01.1886 no 8, 30.01.1886 no 9, 03.02.1886 no 10, 06.02.1886 no 11, 10.02.1886 no 12, 13.02.1886 no 13, 17.02.1886 no 14, 20.02.1886 no 15, 24.02.1886 no 16, 27.02.1886 no 17, 03.03.1886 no 18, 06.03.1886 no 19, 10.03.1886 no 20, 13.03.1886 no 21, 17.03.1886 no 22, 20.03.1886 no 23, 24.03.1886 no 24, 27.03.1886 no 25, 31.03.1886 no 26, 03.04.1886 no 27, 07.04.1886 no 28, 10.04.1886 no 29, 14.04.1886 no 30, 17.04.1886 no 31, 21.04.1886 no 32, 24.04.1886 no 33, 28.04.1886 no 34, 01.05.1886 no 35, 05.05.1886 no 36, 08.05.1886 no 37, 12.05.1886 no 38, 15.05.1886 no 39

Opettaja ja verkonkutoja

Ateneum via
Wikimedia

Nimimerkki U. M-la. muisteli Keskisuomalaisessa 2.3.1928 Akseli Gallen-Kallelan taulun mallia Keuruulta eli "n. s. Jamanpään Juonasta antamassa ensi opetusta".

Mainitun Huhkojärven rannalla olevissa Jamanpään ja Ekolan torpissa oleskellen asui kestinä vuoron perään mainittu Joonas, Riikkansa kanssa. Jamanpäässä siihen aikaan saunakestinä kuin minä hänet opin tuntemaan ja muistamaan. 

Jamanpäähän oli n. 5 kilometriä kotoani, Jokakeväinen oli matka Joonaan luo tavallisimmin ehkä maaliskuun alussa. Jonas oli nim. taitava kalanpyydysten tekijä ja korjaaja ja näinollen oli hän aivan välttämätön tekijä ja vieras moneiksi viikoksi kodissani, jossa oli 2:si nuottaa ja kymmeniä rysiä ja verkkoja kunnossa pideitävä ja uusia kuluneiden tilalle kudottava, vaikka renkipojatkin nuotan siuloja koko talvet lisäksi kutoivat, niin työtä riitti vaikka kuinka, ainakin kuukauden päiviksi Joonaallekin.

Joonas oli huonojalkainen, kepin turvin huonosti liikkumaan pääsi, josta syystä hänet oli hevosella joka kevät tuotava ja taas kyydittävä, joten minäkin useasti jouduin tämän matkan tekemään. Muuten hän oli tyyni ja rauhallinen luonne - vaimonsa Riikka pieni, mutta enempi kireä - ja ehkä äreäkin. Jonas oli lukutaitoinen ja uskonnollinen joten hän verkkoa kutoessaan samalla tuli toimineeksi opetustehtävissäkin, ensi alkeita antaen, kuten taiteilija Gallen-Kallela, Suomen taiteen suur-mestari on hänet ikuistaanutkin taulussaan "Ensi opetus". 

Muistan millä tavattomalla ahkeruudella hän aamusta iltaan myöhään kutoi kalanpyydyksiä ja laitteli niitä kuntoon tavattomalla näppäryydellä johon nykyajan ihmiset eivät kykenisi. Pieni poika kun olin, häneltä opin kutomisen taidon siinä, sillä hänen luonaan rupadellen oli hauska olla, sillä lapsista hän piti ja lapset hänestä. Lapsista oli hauskaa kun hän taloon tuli. Pirtissä oli silloin hauskaa ja elämää, kalanpyydyksiä jos mitä joka paikka täynnä. 

Niin elävänä ja tutunomaisena on hän siinä taulussa, että tuntuu kuin Jonas vielä eläisi. Vaikka jo vuosikymmeniä on maan mustassa mullassa leivännyt. Kaihoisa tunne täyttää rinnan muistellessa aikaa vuosikymmeniä taaksepäin. Tuntuisi kuin astuisi pyhälle maalle jolle ei ole lupa astua ja tallata sen viheriää, sametin pehmoista nurmea. Siunattu olkoon lapsuuden ihanat muistot!

Vaimon ja velat Suomeen jättänyt Frans Heitman

US 19.1.1889

Frans Victor Heitmania (s. 25.12.1861 Urjala) kutsuttiin agronomiksi, kun hän osti Kirkkonummen Torsvikin tilan kesällä 1888. Hän asettui asumaan tilalle vaimonsa Amanda Augusta Nymanin (s. 12.11.1866 Siuntio) kanssa, mutta lapsien Helmi (s. 16.1.1889) ja Elsa Toini (s. 24.11.1890) synnyttyä perhe muutti Helsinkiin vuonna 1891 ja Torsvik myytiin (Nya Pressen 01.07.1888; Kirkkonummi RK 1888-97, 790; Päivälehti 16.10.1891).  

 

Finland 11.12.1891

Helsingissä Heitmanista tuli juuri Ludviginkatu 3-5:ssa avatun höyryleipomon toimitusjohtaja. (Nya Pressen 25.10.1891) Urasta ei tullut nousujohtoinen vaan toukokuun lopulla 1892 kerrottiin, että hän

lähti täältä pari viikkoa takaperin Tukholmaan, muka yhtiön asioissa. Nyt on häneltä Englannista tullut kirje, jossa hän ilmoittaa olevansa matkalla Amerikaan. Yhtiön varoja hän ei ole mukanansa vienyt. (US 28.5.1892)

Yhtiö haettiin konkurssiin ja käsittelyssä Frans Heitmania kaivattiin. Lähtö ulkomaille ei auttanut vastuun välttelyssä ja Suomeen jääneen vaimonsa kautta Frans Heitman haettiin henkilökohtaiseen konkurssiin. Näin ainakin tulkitsen ilmoitukset ja Laajasaaressa sijainneen huvilan konkurssihuutokaupan (Hbl 7.4.1893; Hbl 1.11.1894). 

Frans Heitmanin saapumista Yhdysvaltoihin en löytänyt, mutta helmikuun lopulla 1893 hän oli asettunut Minnesotaan, kaupunkiin nimeltä New York Mills. Paikallinen sanomalehti kirjoitti

Suomessa tutkinnon suorittanut eläinlääkari F. Heitman on saapunut tänne ja aikoo asettua seudullemme. Mr. Heitman on tutkinut eläinlääkärin ammattia Tanskassa, sekä on eläinlääkärin koulun käynyt Mustialassa. Kansalaiset voivat tavata häntä joka päivä täällä kauppalassamme. (Uusi Kotimaa 02.03.1893)

Uusi Kotimaa 23.3.1893

Hevoslääkärinä Frans Heitman ei esiintynyt kauaa, vaan hänestä tuli pian apteekkari.

Uusi Kotimaa 25.5.1893

Lisäksi hän ryhtyi uuden kotikaupunkinsa kirjeenvaihtajaksi Amerikan Uutisille (AU 29.06.1893, 23.11.1893, 21.12.1893, 11.01.1894, 01.02.1894) ja oli yksi aikakausleden Valoa kansalle perustajaosakkaista (UK 14.12.1893, AU 01.02.1894). 

Seuraavana vuonna Frans Heimanin nimestä tuli suomalaissiirtolaisten keskuudessa entistä tunnetumpi, kun "Ensikertalainen" raportoi New York Millsistä:

 Ennen on solmittu siveellisiä liittoja, mutta äskettäin tapahtui sellainen liitto, joka on Jumalan ja ihmisten edessä synti ja häpeä. Kaihoamalla asian omaiset rnihillekin menirnät. Sulhanen on nimittäin ennestään jo naimisissa oleva mies, hänen vaimonsa ja lapsensa (3?) ovat, ellen erehdy, tätä nykyä Helsingissä. Tuo puheena oleva mies, lääkkeitten myyjä täällä F. Heitman on hyvinkin tuttu Helsinkiläisille entisiltä ajoilta. Nyt hän narrasi täällä kuudennellatoista olevan tytön, ja kun vanhemmat eivät avioliittoon antaneet suostumustaan, karkasivat he Dakotan puolelle avioliitolleen vahvistusta saamaan. (Siirtolainen 30.5.1894)

Tapahtuma esitettiin ilmeisesti samaan tapaan Kalevan Kaiun numerossa, jota ei ole tallella. Ainakin sinne Frans Heitman lähetti vastineen.

... minulla on täydellisesti laillinen avioero entisestä vaimostani. Ero on saatu ent. vaimoni yksinomaisesta tahdosta, koska hän alusta alkaen katui avioliittoamme. Kirjeessänsä hän vielä kehoittaa minua uusiin naimisiin, koska hän ei millään ehdolla halua jalkaa yhdyselämää ilman rakkautta. Minä olen vaimoni hyväksi jo kohta Suomessa erotessamme luopunut kaikesta vastaisesta perintö-osuudesta. Siitä huolimatta olen noin 50—60 kirjeessä kehoittanut häntä katumaan ja jälleen taipumaan yhteiselämään. Syyskuuhun vuonna 1892 hän näytti taipuvaiselta, mutta sittemmin jyrkästi kieltäynyt niinkuin jo Suomessakin, jossa hän jo kerran muutti pois luotani. Kehoituksestani suostui hän kuitenkin palaamaan, jonka jälkeen sitte muutin Amerikkaan. Entisen vaimoni maineen säilyttämiseksi olemme kuitenkin kumpikin pitäneet asian oikeaa laitaa salassa. (Kalevan Kaiku 31.5.1894)

Kalevan Kaiku 11.6.1894

Ilman todisteita toimitus ei uskonut selitystä, eikä uskonut Uuden kotimaan kustantajan ja toimittajan todistusta asiakirjojen näkemisestä. Siirtolaislehtien sisältö päätyi myös Suomeen, jossa Aamulehti 22.6.1894 tiivisti:

"Uusi Kotimaa" niminen lehti kertoo uutisen erään suomalaisen apteekkari F. Heitmanin häitten vietosta ja toivottaa vastanaineelle parille onnea. Toinen suomalainen lehti "Kalewan Kaiku" huomauttaa tähän, että mainitulla Heitmanilla on vaimo Helsingissä, joka elättää itseään rawintolanpidolla, eikä H:lla tiettäwästi ole laillista avioeroa jästä entisestä vaimostaankaan vielä. Samalla huomauttaa lehti, että "U. Kotimaa" tuntee kai asiain näin olevan. — Kolmas suomalainen lehti "Amerikan Suomalainen" jatkaa tätä juttua kertomalla että "U. Kotimaan" toimittajalla on yhtä monta akkaa kun Heitmanilla nykyisin ja sen vuoksi on lehden toimittaja siksi viisas, ettei puhu "reikiä päähänsä" mainitsemalla H:n kaksinaimisesta. Ovatpa poikia ne siellä Atlannin takana!

Helsingissä Augusta eli Gusti tai Gusten Heitman kutsui itseään rouvaksi, mutta tämä ei todista yhtä eikä toista mahdollisesta avioerosta.

Hbl 9.5.1937

Frans Heitman kuoli 22.5.1924 Minnesotan Menaghassa, jonne hän oli muuttanut yli 10 vuotta aiemmin. Gusten Heitman kuoli Helsingissä 5.5.1937. 

Tieteellisten iltahuvien paluu 1858-59

Vuonna 1857 J. V. Snellman muisteli haikaillen aikaa jolloin hopeahiuksinen valtioneuvos Ehrenström (1762-1847) oli säännöllisesti istunut ylimääräisenä kuulijana yliopiston luennoilla. Hän kuitenkin toivoi, että vielä palaisi aika, jolloin helsinkiläiset löytäisivät tiensä yliopistosivistyksen piiriin. (Litteraturblad 1.4.1857)

Tähän tuli uusia mahdollisuuksia vuonna 1858, jolloin professori Arppe muutaman vuoden tauon jälkeen uusi yleisöluentosarjansa, joka tällä kertaa keskittyi kokeelliseen kemiaan. Kuuntelijaksi pääsi 3 hopearuplalla yksi tai 6 hopearuplalla koko perhe. (FAT 21.1.1858, HT 23.1.1858)

Myös tieteellisen iltahuvit (Litterära Soiréer) tekivät paluun samana vuonna. Ne olivat tälläkin kertaa yliopistolaisten järjestämiä, mutta konseptia oli muutettu. Kunakin iltana oli nyt vain yksi esitelmä ja sen ohessa esitettiin lausuntaa ja kuorolaulua. Tilaisuuksista tuli myös maksullisia, sillä niiden tarkoituksena oli kerätä varoja ylioppilastaloon. (HT 17.4.1858) 

Ensimmäisessä illassa oli noin 600 kuulijaa professori Törnegrenin esitelmälle runoilija Atterbomista, ylioppilas Ilmoni lausui runon "Grafwen i Perho" ja ylioppilaskuoro lauloi (HT 28.4.1858). Toisessa iltamassa professori Greanfelt esitelmöi Lutherin elämästä (HT 5.5.1858). Kolmannessa tilaisuudessa professori v. Willebrand selosti hengityselimiä (HT 12.5.1858) Neljännen esitelmän piti maisteri C. G. Estlander keskiaikaisesta runoudesta, erityisesti Arthurin tarusta (HT 19.5.1858). Kevään viimeisessä iltamassa puhui professori Topelius muinaisajan myyteistä, keskittyen Pohjolan pimeyteen ja valoon (HT 2.6.1858).

Syksyn aloituksessa professori Schauman vertaili kristinuskoa ja panteistisia näkemyksiä (HT 13.10.1858). Seuraavassa iltamassa professori Törnegren käsitteli Kaarle XII:n kuolemaa runoudessa ja historiantutkimuksessa (HT 20.10.1858). Kolmannessa iltahuvissa professori Elias Lönnrot puhui (tietenkin) suomalaisesta kansanrunoudesta (HT 27.10.1858). Neljännessä tohtori Grönblad esitteli suomalaisen kansan historiallista erinomaisuutta ja nosti esiin sen osallistumisen ruotsalaisten sotiin (HT 10.11.1858). Viidennessä maisteri Borgström puhui ylellisyydestä ja mainitsi vanhat verot ja rajoitukset (HT 17.11.1858). Kuudennessa lisensiaatti Ehrström käsitteli vankiloiden historiaa (HT 24.11.1858). Seitsemännessä lisensiaatti Rosenborg puhui sotivan vallan oikeudesta ottaa vastapuolen ihmisiä ja omaisuutta (HT 1.12.1858). Kahdeksannessa maisteri J. Chydenius esitelmöi n. k. materialismista (HT 8.12.1858). Materialismin aika oli aiheena myös professori Snellmanin esitelmässä (HT 15.12.1858).

FAT 22.1.1859

Vuoden 1859 alussa yliopiston kirjastohoitaja Törnegren, jonka yliopistoluentojen suosiosta ja ulkopuolisesta yleisöstä on ollut jo aiemmin puhetta, päätti alkaa rahastamisen ja ilmoitti pitävänsä maksullisen iltaluentosarjan Ruotsin kirjallisuushistoriasta yliopiston juhlasalissa. Aloitusluennolla oli noin 500 kuulijaa (HT 12.2.1859) Maaliskuussa oli ehditty jo rouva Lenngreniin (HT 12.3.1859). Törnegrenin terveysongelmien takia luentosarja jäi kesken (HT 11.5.1859) 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Wilhelm Bolin muisti luentosarjan sijoittuneen seuraavaan talveen ja päättyneen Törnegrenin kuolemaan 19.2.1860. Kuvauksensa kuitenkin sijoittuu vuotta aiemmaksi.

Talvella 1859–1860 hän kutsui kaupungin sivistyneistön kuuntelemaan ruotsalaista kirjallisuutta käsittelevää iltakurssia yliopiston juhlasaliin, joka oli siihen aikaan vielä lämmittämätön. Samalla kun kuulijat istuivat talvivaatteissaan, puhuja seisoi frakissa. Tämän seurauksena hän sai kolmannen luentonsa jälkeen vaikean keuhkokuumeen, joka vei hänet ennenaikaiseen hautaan. (*)

Herra Jaccottet tarjosi Helsingissä maksua vastaan luentoja Ranskan kirjallisuushistoriasta, mutta niiden yleisö oli oli pienempi. Törnegrenin luentosarjan piti täyttää yliopiston juhlasali sekä maanantaisin että torstaisin, joten alkuvuodesta Tieteellisten iltahuvien järjestäjät todennäköisesti pelkäsivät yleisökatoa. Ensimmäinen iltama järjestettiin helmikuussa ja Elmgren puhui äskettäin julkisuuteen tulleesta Kalevipoegista, mutta myöhempiä tilaisuuksia siirrettiin keväälle, kun Törnegrenin luennot olisivat ohi (HT 16.2.1859, ÅU 18.2.1859). Näiden esitelmissä maisteri Lavonius kertoi saksalaisten vapaussodasta ranskalaisia vastaan 1813-14, maisteri K. Collan kuvasi Ludwig van Beethovenin elämää, tphtori R. Lagus selosti oikeuden symboleja, lisesiaatti Polén esitelmöi ruotsin kielen historiasta (HT 30.3.1859, HT 13.4.1859, HT 4.5.1859, HT 18.5.1859)

Tieteellisten iltahuvien sarja jatkui syksyllä ja sarjan aloituksessa prodesseori Rein esitti työn alla olleesta käsikirjoituksesta katkelman, joka käsitteli Kustaa III:ta ja oppositiotaan (HT 5.10.1859). Seuraavassa sessiossa professori Liljestand selosti kansantaloutta tieteenä (HT 5.11.1859). Kolmannessa tilaisuudessa arkkiatri ja professori Bondsdorf esitelmöi hengitysprosessista (HT 23.11.1859). Joulukuussa konsuli R. Frenckell kuvasi inhimillisiä tarpeita teollisuustyön perusteena (HT 7.12.1859). 

Näin oli koulutetut ja ruotsinkieliset helsinkiläiset perusteellisesti totutettu kuuntelemaan yleisöluentoja.

(*) En upplevelse som universitetsbibliotekarie (Hufvudstadsbladet 08.09.1922). Bolinin muita muistelmatekstejä: Hågkomster I (Finsk Tidskrift 3/1920), Hågkomster II (Finsk Tidskrift 5/1920),  Hågkomster III (Finsk Tidskrift 6/1920), Från min studentliv I (Hufvudstadsbladet 04.06.1922), Från min studentliv II (Hufvudstadsbladet 11.06.1922) ja Från min studentliv III (Hufvudstadsbladet 02.08.1922) 

Avoimen yliopiston ituja 1849-1855

Joulukuussa 1850 päättyneet yliopistolaisten esitelmätilaisuudet eivät olleet ainoat aikansa tieteen popularisointiyritykset. Jo ennen Tieteellisten iltahuvitusten sarjaa oli tammikuussa 1849 E. J. Bonsdorff ilmoittanut anatomiaa ja fysiologiaa käsittelevän luentosarjansa, jonka kuuntelijat kokoontoisivat kahdesti viikossa yliopiston juuri valmistuneeseen anatomiseen auditorioon. Bonsdorff ei houkutellut yleisöä kammottavuuksilla ja sisältö oli sopivaa sekä naisille että miehille. Ylioppilaat voisivat osallistua ruplan maksulla ja muut kahdella ruplalla. Kyseessä ei ollut rahastus Bonsdorffin kukkaron hyväksi, vaan varat oli tarkoitettu anatomisen kokoelman täydentämiseen. (MB 15.1.1849) Luentoja ilmoittautui kuuntelemaan 112 henkeä eikä saliin mahtunutkaan enempää (HT 14.2.1849).

Selkeämmin omaa etua ajaen Castrénin kanssa matkaamisesta mainetta saanut J. M. Bergstadi ilmoitti tarjoavansa yksityisopetuksen ohella jonkinlaista kurssia suomen kielessä, mutta hankkeen käynnistymisestä ei ole tietoa. (HT 10.1.1849; FAT 26.1.1849; HT 3.2.1849) 

Vuotta myöhemmin dosentti Berntson tarjosi ylioppilaille sekä muille kaupunkilaisille kymmenen luennon sarjan, jossa hän pyrki avaamaan ihmissielun luonnetta ja toimintaa. Koko sarja maksoi kaksi hopearuplaa muille, mutta yhden ylioppilaille. (MB 4.2.1850). Kokoontumistilana oli yliopiston filosofinen auditorio (MB 18.2.1850) Sisältö oli tarkoitettu sopivaksi naisille, joita oli ensimmäisellä luennolla, muttei toisella (MB 28.2.1850).

Syksyllä 1850 Z. Cajander kutsui kaupunkilaiset kuuntelemaan kahdeksan esitelmää maataloudesta. Tällä ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa ja tilaisuudet järjestettiin Seurahuoneen suuremmassa salongissa (HT 9.10.1850).

LB 1/1852

Vuodelta 1851 ei löytynyt aktiviteettia. Kevätlukukaudella 1852 professori Edv. Arppe ilmoitti pitävänsä ainakin 20 luennon yleisökurssin luonnontieteistä kemian auditoriossa. Ylioppilaille ei tarjottu alennusta ja hinta koko kurssille oli 3 hopearuplaa, mutta auditorio täyttyi silti sekä miehistä että naisista. (Litteraturblad 11/1851, 1/1852; MB 19.2.1850; FAT 20.2.1852; HT 3.3.1852)

Molempia sukupuolia näkyi myös ylimääräisenä yleisönä yliopistolla professori Törnegrenin Ruotsin kirjallisuuden luentokurssilla, jossa alkuvuodesta käsiteltiin kustaviaanista aikaa (HT 3.3.1852).

Zacharias Cajander uusi maatalouskurssinsa helsinkiläisille ainakin vuonna 1855, jolloin hän puhui esimerkiksi ojituksesta ja skottilaisaurasta 20 kopeekan kertahintaan (HT 10.1.1855, 27.1.1855, 3.2.1855)

Tieteellisiä Iltahuvituksia Helsingissä 1849-1850

Syksyllä 1849 Helsingissä koettiin jotain uutta: sarja tieteellisiä iltahuvituksia eli alkuperäiseltä nimeltään Litterära Soiréer. Malli yliopiston opettajien ja muiden korkeakoulutettujen pitämiin esitelmätilaisuuksiin oli saatu ulkomailta.

Ulkomailla on jo kauvan tiedolta ja opilta vaadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää vaikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää. Se aika on jo männyt, jona mies ei tarvinnut kuin yöt ja päivät istua tuvassaan kirjojen nojassa, ja ihmiskunta katseli häneen ihmehtien, pitäen häntä puoli-jumalana, taikka ehken toteisempi — tonttuna. Mutta aika on tullut epäileväksi, nyt ei enään uskota kuin mitä nähdään ja käsitetään; joka ei voi tehdä itsensä selkiäksi, jääkään selittämätä. (Suometar 2.11.1849)

Tilaisuudet olivat ilmaisia ja avoimia koko "koulutetulle yleisölle" (HT 13.10.1849). Ensimmäinen tilaisuus keräsi suuren yleisön, joka koostui sekä miehistä että naisista. Ohjelman avasi yliopiston rehtori Cygnæus, joka myös esitelmöi jesuiittojen toiminnasta kuningatar Kristiinan Ruotsissa. Toinen puhuja oli valtioneuvos von Nordmann, joka humoristisesti ja saksaksi kertoi opiineiden hypoteeseista koskien taivaankappaleiden, erityisesti kuun, asukkaista, eläimistä ja kasvillisuudesta (HT 31.10.1849)

Yliopiston juhlasali promootiossa
oli ehkä täydempi kuin iltahuvituksissa
Museovirasto

Seuraava tilaisuus osui Porthanin päiväksi eli 9. marraskuuta. M. A. Castrén piti tuolloin tunnetun esitelmänsä "Missä oli Suomen kansan kehto?". Von Willebrand puhui sähköstä ja galvanismista historiallisesta näkökulmasta. Jälkimmäinen puhui lukematta paperista samoin kuin Cygnæus edellisellä kerralla, mikä noteerattiin uutisoinnissa. (MB 15.11.1849; HT 14.11.1849) Kolmannessa tilaisuudessa Berntson esitelmöi Michael Franzénilta ihmisenä, tiedemiehenä ja runoilijana sekä amanuenssi Tengström selosti Jaavan kasvillisuutta. (HT 24.11.1849) Molemmissa marraskuun 1849 tilaisuuksissa yliopiston juhlasali oli ollut täynnä kuulijoita (HT 5.12.1849). Yleisöä ei puuttunut myöskään neljännestä tilaisuudesta, joka oli viimeinen ennen joulua. Törnegren puhui Suomen (ruotsalaisista) runoilijoista reformaation jälkeen, erityisesti kreivi Creutzista ja lehtori C. A. Gottlund kuvsi Ruotsiin ja Norjaan asettuneita suomalaisia. (HT 8.12.1849)

(Kansalliskirjasto on digitoinut: Litterära soiréer i Helsingfors under hösten 1849. Andra soiréen, Tredje soiréen ja  Fjerde soiréen.)

Morgonbladet 13.12.1849

Yleisön suosio jatkui kevätlukukaudella, jolloin esitelmäsarja jatkui professori Gyldénin luennolla kaunotieteiden synnystä ja merkityksestä ja Grönbladin kuvauksella Tanskan kuningatar Carolina Mathildasta ja Struenseestä (HT 9.2.1850) Helmikuun toisessa tilaisuudessa professori F. L. Schauman puhui luonnontieteen uusien tulosten suhteesta Raamatun luonnontietoon ja Wilhelm Lagus selosti antiikin teatteritaidetta ja sen myöhempää imitointia (HT 23.2.1850). Maaliskuun alussa Edvard ad Brunér puhui niin vaimealla äänellä Rooman yleiskuntaelämästä, että sisältö selvisi vasta tekstin tultua julkaistua. Professori A. A. Laurell puolestaan esitelmöi miesten ja naisten sielunelämän eroista. (Litteraturblad 4/1850) Kevään neljännessä tilaisuudessa protokollasihteeri V. Falck puhui myyttisistä eläimistä kuten lohikäärmeistä ja teologian kandidaatti Elmgren pietismin saapumisesta Suomeen (HT 6.4.1850).

Viidennen istunnon toinen puhuja oli estynyt esiintymästä, mutta dosentti Kellgren sai tilaisuuden kertoa "indogermaanisista" kielistä ja kansoista, sanskritin kielisestä kirjallisuudesta ja Intian kulttuurista (HT 20.04.1850). Kevään viimeinen tilaisuus 3.5.1850 oli sarjan kymmenes. Siinä Törnegren kuvasi eteläeurooppalaista, erityisesti espanjalaista runoutta. Zachris Topelius vertaili muinaisajan skandinaavista ja suomalaista naista. (HT 4.5.1850) 

HT 11.5.1850

Toukokuun loppupuolella ilmoitettiin, että sarjaa voitaisiin jatkaa myös seuraavana lukuvuonna, sillä tarvittava määrä esitelmöijiä oli ilmoittautunut. (MB 23.5.1850) Samoihin aikoihin ilmestyi viimeisen session esitelmät osajulkaisuna, jonka jälkeen kevään sarjasta oli tallessa 332 sivua tekstiä. 

Syyslukukaudella 1850 yliopiston ulkopuoliset täyttivät auditoriota Törnegrenin luennoilla modernin runouden historiasta, mutta he saivat myös luvattuja tieteellisiä iltahuvituksia, joista ensimmäinen järjestettiin tosin vasta marraskuun puolivälissä.(Litteraturblad 10/1850) Tuolloin lähes täydelle juhlasalille puhui asessori Rabbe isänmaan väestönlaskennan tuloksista ja protokollasihteeri Falck lintujen älykkyydestä.(MB 18.11.1850). Rabben esitelmä julkaistiin Litteraturbladissa 11/1850. 

Myöhäisen aloituksen vuoksi syyslukukaudella ehdittiin pitää vain kaksi tilaisuutta. Jälkimmäisessä arkkiatri Törnroth jakoi huomioita unessakävelystä, ekstaasista ja taikuudesta sekä Cleve puhui hengestä ja luonnosta käyttäen Hegelin käsitteitä ja filosofisia ilmauksia, joita yleisö tuskin ymmärsi. (Litteraturblad 12/1850) Tosin naisen kirjeistä ja päiväkirjaotteista koostunut ja Helsinkiin sijoitettu jatkokertomus Julia päättyi jälkikirjoitukseen: 

Jag har i qväll bivistat första litterära soiréen. Hvad jag högaktar dessa män, som äro nog fördomsfrie att vilja meddela äfven oss, stackars fruntimmer, några strålar af sitt lärdomsljus. I qväll höll assessor Rabbe ett föredrag, som jag vet att många skola stöta sig vid. Men jag tyckte om det; ty jag fann der varma sympatier för vårt tillbakasatta kön. (Morgonbladet 9.12.1850. Olen tänä iltana osallistunut ensimmäiseen kirjalliseen iltamaan. Kuinka suuresti kunnioitankaan näitä miehiä, jotka ovat tarpeeksi ennakkoluulottomia halutakseen jakaa meillekin, poloisille naisille, muutaman säteen oppineisuutensa valosta. Tänä iltana asessori Rabbe piti esitelmän, josta tiedän monien pahoittavan mielensä. Mutta minä pidin siitä, sillä havaitsin siinä lämmintä myötätuntoa meidän syrjään työnnettyä sukupuoltamme kohtaan.)

Helmikuussa 1851 uskottiin, että tieteelliset iltahuvitukset jatkuisivat samassa kuussa, ja elokuussa 1851 oli ennakkotieto kolmesta tilaisuudesta ennen joulua. (MB 3.2.1851; Litteraturblad 8/1851). Uudelleenkäynnistymistä toivottiin vielä tammikuussa 1852 (MB 22.01.1852). 

Rikinan (turha) katumus

Savitaipaleen kirkonkirjat ovat 1800-luvun osalta palaneet, mutta sukututkijat ovat onnistuneet selvittämään Hömpin perheen sukupolvet. Regina Taavetintytär Hömppi on selvityksen mukaan syntynyt vuonna 1813 ja saanut aviottoman Maria-tyttären vuonna 1839. Elämänkulustaan tämän jälkeen kertoo kuolemansa jälkeen kirjoitettu uutinen:

Savitaipaleessa vaipui kuolon uneen Rikina Taavetintytär Hömppi tämän kuun 10 päivänä, lähes 80 vuoden vanhana. Noin 40 vuotta elämästään vietti hän yksinäisessä maakuopassa, jossa olivat multaiset seinät ja vähäinen lasinruutu laen rajassa, mistä hiukkasen valoa pilkoitti päivän sydämellä. Sisälle savuava kiuas antoi lämmintä tähän halvimpaan ihmisasuntoon, joka koskaan lienee löytynyt sivistyneessä maailmassa. Maailmasta erotettuna etsi Rikina lohdutustaan Jumalan sanassa ja vakuutustaan synteinsä anteeksi saamisesta, siitä nuoruutensa erhetyksestäkin, jonka seurauksena oli hänelle syntynyt tyttö, joka eli noin kymmenkunnan vuotta. 

Hän oli varallisen isän tytär, vaan isän kuoltua ja tytön synnyttyä rupesivat hänen veljensä vaimot kohtelemaan häntä mitä tylyimmällä tavalla, joten Rikina oli pakotettu erkanemaan kotoaan ja itse kaivoi sen maakuopan, jossa vietti monta yksinäistä vuotta tyttärensä kuoleman jälkeen. Kuoppansa ympärillä oli hänellä pienet pellot ja läheisestä joesta nouti hän vetensä ja sulasi sitä lumestakin. 

Hän oli aina tyytyväinen oloonsa ja Jumalalle kiitollinen vähimmistäkin maallisista tanaroista. Aikaansa ei hän viettänyt laiskuudessa, eikä hänen paikkansa saarnastuolin läheisessä penkissä milloinkaan ollut tyhjänä. Ollen kirkon läheisyydessä, on hänen asuntoansa useat matkustajatkin käyneet katsomassa ja ihmettelemässä sen vaatimatonta yksinkertaisuutta. Joku Raamatun lause tahi tyytyväisyyttä ilmaiseva virrenvärsy oli hänellä aina vieraalleen lausuttavana.

Pitäjänsepän toimet ja saavutukset

Carl Gustaf Gronberg syntyi Porin maaseurakunnan Vähä-Rauman kylässä 1.9.1816. Isänsä Johan Grönberg oli suutari, mutta pojasta tuli seppä. (RK 1816-1823, 103; 1824-1829, 104; 1829-1835, 119; 1836-1842, 127)

Carl Gustaf toi Nakkilasta 3.4.1842 vaimokseen Serafia Johansdotterin. Heille syntyivät lapset Eva Christina (s. 30.1.1843), Carl Albert (s. 18.9.1845), Sofia Wilhelmina (s. 3.11.1849, k. 29.12.1852) ja Anna Sofia (s. 1.6.1854). Kaikki eloon jääneet lapset olivat siis nuoria, kun he menettivät äitinsä 30.6.1856. Carl Gustaf ei kuitenkaan solminut uutta avioliittoa. (RK 1843–1849, 138; 1850–1857, 151)

Eva Christina lähti Helsinkiin vuonna 1864 ja pikkusisko Anna Sofia lähti perään 8.11.1869. Heidän isänsä kuoli joulukuun lopulla 1869. (RK 1858–1864, 144; 1865-1871, 144). Kuusi vuotta myöhemmin hänestä kirjoitettiin:

Pitäjän seppänä Vähän Rauman kylässä pari virstaa Porin kaupunkista, ei Kaarle Kustaa Grönberg'in jalo ja korkea henki voinut tunkeuta maailman suurille taistelu tanterelle; mutta pitkät ajat voivat kulua, ennenkuin hänen lempeä ja rauhallinen luonteensa, hänen verraton ihmis-rakkautensa unohdetaan niillä seuduilla missä hän eli. Vihamiestä ei hänellä ollut yhtäkään, joka muuten on lähes mahdotonta maan päällä.

Jo senkin tähden on hän muistossa pidettävä. Älynsä sen lisiksi oli mitä tarkempia. Työnsä teki hän aivan hitaasti ja halpaan hintaankin, mutta erinomaisella taidolla. Hän keksi lukkoja rahalippaisiin, pankkeihin, tavara-aittoihin, y. m., joita ei tuntematoin avaimillakaan avannut, joissa ei avainta tarvittukaan vaan joku salainen laitos, näkymätön vieteri eli nuppi usein hyvinkin kaukana itse lukosta. Senmoisia ja muita taidollisia laadelmiansa löytyy useammissa Suomenmaan kaupunkeissa, vieläpä ulkomaillakin, aina Espaniassa asti. Niiden laatua ja levenemistä kertoa tulisi kuitenkin ahtaille palstoillemme pitkäksi. 

Ettei K. K. Grönberg, koulua käymättömänä, ollut ihan taidoton ja haluton kirjallisissakaan kokeissa on varma. Kirjallisuuden Seuran ja yksityisten huostassa löytyy koolta (noin 80) hänen tekemiänsä ja kokoomiansa satuja kertoelmia ja taruja. Lauluja laati hän melkoisen määren. Ne ovat jo suurimmaksi osaksi kadonneet. Muutamia niistä on painettukin, joko erityisesti eli sanomalehdessä esim. Sanomissa Turusta, entisessä Postin Sanomissa Suomen Kuvalehdessä ja Työmiehen Ystävässä (nimimerkillä: G. G. G.). Kuvalehdessä mainittiin jo vähän vainajan elämästäkin (n:rossa 20. 1873)

Suomen Kuvalehdessä julkaisiin Carl Gustaf Grönbergin ruo Naisista (15.10.1873 no 20). Työmiehen Ystävässä julkaistut runot olivat Sateessa (08.10.1875 no 40), Puolisoni haudalla (24.09.1875 no 38) ja Elämästä (17.09.1875 no 37).

Hänen vaiheistansa on muuten tuskin muuta sanottavaa, kuin alituinen köyhyytensä, erittäinkin loppu-ijällänsä, koska monia vuosia oli kivulloinen ja 4 eli 5 vuotta virui vuoteella, siksikuin kuolema lopetti köyhyydeltä ja sairaudelta rasitetun elämänsä. Syntynyt oli hän samasa kylässä, missä kuolikin ja enmmät päivänsä eli. Vaimonsa Serafina Paulsson kuoli jo 15 vuotta ennen, jättäen 3 vähäistä oppia jälkeensä mitkä nykyisin elävät Helsinkissä. Kunnia kaikille maanmiehille, jotka, omaa etuansa katsomatta kukin parhaan kuntonsa ja tilaisuutensa mukaan, työskentelevät yhteisen rakkaan isäinmaamme eduksi. (Työmiehen ystävä 19.11.1875)

Todennäköisesti nämä tiedot ja runot toimitti julkisuuteen Carl Gustaf Grönbergin poika Carl Albert, joka Wikipedian mukaan oli Työmiehen Ystävän toimittaja vuosina 1874–1876.

Neiti Hufvudstadsbladet

Gustava Mathilda Helander syntyi Turussa 6.2.1835 porvari Gustaf Helanderin (s. 4.2.1801 Orivesi) ja Helena Margaretha Ginmanin (s. 12.7.1806) tyttäreksi. Hän oli alle vuoden ikäinen ja ja isoveli Albert Gustaf (s. 17.1.1834) alle kaksi vuotta, kun he menettivät äitinsä 11.11.1835, mutta isä ei solminut tavalliseen tapaan uutta avioliittoa. Isä menetti porvarin aseman 1840-luvun alkuun mennessä.[1]

Perhe muutti vuonna 1851 Uuteenkaupunkiin. [2] Gustava Mathilda Helander muutti sieltä vuonna 1855 Raumaan, jossa hän oli mamselli kirkkoherran perheessä noin vuoden. Hän muutti vuonna 1856 Kemiön Västanfjärdiin, jossa hän oli kappalaisen mamselli, kunnes otti 12.10.1857 muuttokirjan Turkuun, jossa isoveljensä oli merimies. Sisarusten isä kuoli Turussa 3.4.1856.[2]

Helsingfors Dagblad 9.12.1862

Gustava Mathilda Helander otti Turusta muuttokirjan Helsinkiin 5.1.1860. Viimeistään kaksi vuotta myöhemmin hän käytti nimeä Thilda Helander ja tarjosi puhtaaksikirjoituspalveluita Pikku-Roobertin- ja Korkeavuorenkatujen kulmassa. Vuoden 1866 osoitekalenteriin hän ilmoitti osoitteekseen Kasarmikatu 44 ja seuraavan kahden vuoden kalenteriin Aleksanterinkatu 26.[3] 

Kesällä 1866 Mathilda Helander teki puhtaaksikirjoitustyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tuskin oli ainoa asiakkaansa. Hän toimi Helsingin yksityisen kansankirjaston "lainanantajana" eli kirjstonhoitajana viisi vuotta kevääseen 1870.[4] Vuonna 1869 hän oli asettunut asumaan Etelä-Esplanadi 14:een, jossa hän viihtyi muutamia vuosia. Henkikirjassa 1871 hän kuului ompelimonjohtaja Maria Grapen talouteen.[5] (Grapesta: Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta & Maria Grapen paluu)

Näitä vuosia on muistellut Rudolf Åkerblom (1849-1925):

Neiti Grapen herrainvaatettamo sijaitsi Kasarmikadun ja Eteläisen Esplanadikadun kulmassa. Hänen luonaan asusti konttoristina neiti Mathilda Helander, jota kutsuttiin ”Hufvudstadsbladetiksi”, sillä hän jakeli kyseistä lehteä päivätöikseen August Schaumanin aikoina, jolloin paino ja konttori sijaitsivat Fabianinkadulla. Hän, kuten muutkin neiti Grapen luona olleet, olivat vahvasti emansipoituneita naisia, minkä näkeminen oli siihen aikaan melko epätavallista. Heillä oli oma aitionsa teatterissa, ja he söivät illallista kotonaan, joivat rohkeasti totinsa sekä polttivat sikareita ja savukkeita. Neiti Helander pukeutui tummanharmaaseen sakettiin, jonka sivuilla oli suuret taskunkannet, ja talvisin hän käytti miesten mallisia, messinkilukoilla (?) varustettuja nahkagalosseja; hän oli kaikin puolin miehekäs nainen.[6]

Vuoden 1872 osoitekalenterissa Mathilda Helanderin osoite on Kasarmikadun toisella puolella, Etelä-Espa 12. Hänet mainitaan myös "yleisten osoitteiden" osiossa ylläpitämässä osoitekonttoria (adresskontor) Hufvudstadsbladetin konttorissa. Uudesta yrityksestä oli myös ilmoitus Hufvudstadsbladetissa.[7] Helanderin taloudellinen asema oli niin hyvä, että hän pystyi lahjoittamaan helmikuussa 1872 kansankirjastoon 14 kirjaa.[8]

Osoitekonttori oli Mathilda Helanderin hoidossa vuoteen 1876.[9] Kesällä 1876 hän perusti uuden yrityksen, villatavaraan keskittyvän kaupan, joka toimi osoitteessa Kasarmikatu 48. Mathilda asui samassa osoitteessa, kuten myös Maria Grape.[10]

Hbl 17.6.1876

Mathilda Helanderin ja Maria Grapen yrityksillä saattoi olla taloudellisia yhteyksiä, sillä molemmat hakeutuivat konkurssiin yhtäaikaa syksyllä 1881.[11] Vuoteen 1886 mennessä Mathilda Helander selvisi jaloilleen, sillä hän maksoi kunnallisveroa 4 äyristä. Tuolloin hän asui Kasarminkatu 27:ssä.[12]

Hbl 11.06.1913

Vuonna 1889 Mathilda Helander muutti Helsingistä Tukholmaan ja samana vuonna sinne muuttivat myös pitkäaikaiset asuinkumppaninsa Antoinette Johanna Holmgren (18.1.1840 Artjärvi) ja Maria Mathilda Holmgren (s. 18.3.1839 Artjärvi).  Samassa puulaakissa asunut Carolina Flodin toimitti seuraavan vuosisadan puolella kaikkien kolmen kuolinilmoitukset helsinkiläiseen sanomalehteen. Gustava Mathilda Helander kuoli 7.6.1913.[13]

[1] Turun suomalainen seurakunta, kastetut; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:58, 1832-1838, Qv 11, N:o 1; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:72, 1842-1845, Nystad Qv 4;
[2] Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:4, 1847-1853, Qv 5, 3; Rauman kaupunkiseurakunnan Rippikirjat, I Aa2:3, 1854-1860, 219; Västanfjärdin rippikirjat, I Aa:10, 1851-1857, 78; Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3
[3] Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3; Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:8, 1854-1860, 7:5:3; Helsingfors Dagblad 9.12.1862; Adresskalender för Helsingfors stad 2/1866; Adresskalender för Helsingfors stad 1867; Adresskalender för Helsingfors stad 1868
[4] Suomi 7/1868, 347; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.06.1867; Hufvudstadsbladet 26.05.1870[5] Adresskalender för Helsingfors stad 1869; Adresskalender för Helsingfors stad 1870; Adresskalender för Helsingfors stad 1871
[6] Rudolf Åkerblom: Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958, 41
[7] Adresskalender för Helsingfors stad 1872; Hufvudstadsbladet187206.01.1872
[8] Uusi Suometar 04.03.1872
[9] Adresskalender för Helsingfors stad 1873; Adresskalender för Helsingfors stad 1874; Adresskalender för Helsingfors stad 1875; Adresskalender för Helsingfors stad 1876
[10] Hufvudstadsbladet 17.06.1876 no 138; Kansallisarkisto. U:87 Henkikirja 1880-1880, 224
[11] Helsingfors 20.09.1881 no 216
[12] HKA. Gp:48 Kunnallisverojen kantokirja 1886, 3. kaupunginosa, 2260 

[13] Finska församlingen AII:14 (1887-1897), 304; Finska församlingen AII:15 (1898-1908), 144; Finska församlingen (AB) AII:16 (1909-1926), 88; Hufvudstadsbladet 21.10.1901; Hufvudstadsbladet 29.09.1907; Hufvudstadsbladet 11.06.1913