lauantai 29. kesäkuuta 2019

Historiallisen fiktion ystäville

Puuttuuko kesälukemista?
Aura [Betty Elfving]
Johan Albert Bergman
Jalmari Finne
K. J. Gummerus
Franz Hoffmann
Santeri Ivalo
Anni Kepplerus
Volmar Lindman
Eva Ljunberg
Gustaf Henrik Mellin
E. F. Nervander
Lauri Soini
C. Georg Starbäck
Louise Stjernström
Z. Topelius, Juhani Ahon suomennoksena
Z. Topelius, Theolinda Hanssonin suomennoksina
Z. Topelius, Ilmari Jäämaan suomennoksina
Henrik af Trolle
Kyösti Wilkuna
Väinö Voionmaa
J. O. Åberg

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Kesäkuussa

28.5.
  • Sattuisiko joku tietämään oliko 1858 jotain virallista kielenkääntäjän koetta, joka olisi suoritettu esim. Lönnrotille yliopistolla? Kirjallisuusvinkkiä? Mahdollinen lähde yliopiston arkistossa? (Selvittelen valehtelijan elämäkertaa.) [Tiedontarve edelleen olemassa.]
4.6.
5.6.
  • En muistanut väärin. Pohjois-Pohjanmaan museon näyttelytekstissä onnistutaan jatkosodan alla kertomaan talvisodastakin, mutta ei sanota mitään Lapin sodasta. En edelleenkään ymmärrä.
  • Ja se toinen Pohjois-Pohjanmaan museosta pitkäaikaismuistiin jäänyt asia eli historiallisen ajan (aikaisintaan 1573) luurangon esittely. Yritin tuoreemman Suomen sodan mininäyttelyn yhteydessä kysyä, onko tästä "shamaanista" tehty eettistä mietintää. En saanut vastausta.
6.6.
  • Arkistopäivän aloitus Oulussa. Toinen asiakas tuli pöytäni ääreen ja sanoi "Oletko Kaisa Kyläkoski? Halusin kiittää blogistasi." Esittäytyi mainion Vertimus-blogin toiseksi kirjoittajaksi, joten kiitokset asiantuntevat sekä mieltä ylentävät
  • Huomenna ajo Oulusta Mänttään. Reittiä ei ole fiksattu, mutta mitään (historiallista) pysähdyskohdetta en ole keksinyt. Ehdota ja pelasta perjantaini. [Kuten matkaraportistakin näkyi, Petäjäveden kirkkoa kummempaa ei ajoissa ilmaantunut. Ja silloin olin jo melekein perillä.]
8.6.
11.6.
  • Ilmeisesti suomennoksen tehnyt Gustafsson viittaa omiin korppuihinsa? Selvä signum alkuperäisasiakirjaan olisi toiminut paremmin. (Onneksi olen arkistossa vain tappamassa aikaa.) [Mistä kirjoitin blogitekstinkin.]
12.6.
  • Miksi koneluenta @NatLibFi, miksi? [Siis videossa https://digi.kansalliskirjasto.fi - käyttöesimerkkejä. Tuttu kansalliskirjastolainen vastasi "Saavutettavuutta oli ajatus parantaa, mutta iski ujous oman äänen käyttämisessä. Pitää värvätä ääni jostakin. :) Mutta kuulee kyllä, ettei vielä suomen kielen luku ihan koneelta vielä toimi. #kokeilu"]
13.6.
  • Olen Jyväskylän yliopistolla semmassa samassa rakennuksessa kuin Lasten yliopisto, jonka osallistujat saapuivat aamulla ja äsken lounaan jälkeen ihan eri tyylillä kuin meikäläiset.
  • Seuraavassa sessiossa kuulemma Prezi-esitys. Missä pahoinvointipillerit? [Pidemmät pätkät tilaisuuden keskiviikosta ja torstaista.]
  • Bussin lähtöä Jyväskylästä odottaessa osuin käsityömuseon tapahtumaan, jossa saa kokeilla kansallispukuja. [Kun pukuja alkoi vapautumaan, oli jo aika lähteä asemalle.]
  • Mitä opin tässä pitkän matkan bussissa? Että, jos kynsiään viilaa rauhalliseen tahtiin, toimenpiteen saa kestämään ainakin kaksi tuntia. Päätellen jäljellä olevasta pituudesta eiköhän mene kolmaskin. [Kolmannen viilaustunnin alkaessa oli vihdoin niin väljää, että vaihdoin paikkaa.]
15.6.
  • Päivän bussiretkeltä ylijäänyt kysymys: Miksi Lempäälässä seura-/suojeluskuntatalon näköisen rakennuksen (nykyinen) nimi on Manttaalitalo? Jotain tekemistä "manttaalinomistajien" kanssa? (Myös Lempoinen, Kylmäkoski, Kangasala, Tammela, Nivala?) [Bussiretken muusta annista on blogiteksti. Kysymykseeni vastasi Reijo Valta: "Jep. Monesta suojeluskunnantalosta tuli manttaalikunnantalo 1944. @ARoivainen kertoo yhden tarinan"]
16.6.
  • Muistelma (?), joka houkuttelee lukemaan, mutta juuri nyt pitäisi tehdä muuta. (Cederborgh, Fredrik: Ungdoms tidsfördrif. bd.2. 1834)
17.6.
  • Mikkelin tyttökoululle on vuonna 1929 tehty muistojen täyttämä kirja. Vahtimestaristakin teksti "Koulun Anna".

20.6.
  • Vuonna 1995 syntynyt toimittaja, jolle Google ei löydä mitään some-tiliä. Olenko rinnakkaistodellisuudessa?
21.6.
22.6.
  • Tästäkö ratkaisu URL-viidakkoon? "Information finns på Internet." (Julkaisu on vuodelta 1998.)

torstai 27. kesäkuuta 2019

Torajyvät ja vetotauti

Accipiter (R. Altenkamp, Berlin)
Wikimedia, CC BY-SA 3.0,
Eilen raportoidulla bussiretkellä istuin kuuloetäisyydellä useita paikallishistorioita kirjoittaneeseen, joka muun ohessa muisteli erään seurakunnan haudattuja läpikäydessään huomanneensa sarjan hyvin pian syntymän jälkeen kuolleita, jotka kollegansa oli tulkinnut torajyvän seuraukseksi. Vieruskaverini kännykällä kaivelemasta ja ääneen lukemasta lisätiedosta kuullosti tutulta vain Grünewaldin alttariteos eli kotiin päästyä oli syytä tutustua ongelmaan Suomen kontekstissa.

Perusteellinen selvitys löytyi (tietenkin) Arno Forsiuksen sivustolta artikkelista Ergotismi eli Pyhän Antoniuksen tuli ja lisätietoa Heikki S. Vuorisen kirjasta Tautinen Suomi 1857-1865. Varhaiset tiedot Ruotsista ja Suomesta ovat vähäiset, sillä tauti (tai myrkytyksen oireet) kuvattiin täkäläisessä tieteellisessä kirjallisuudessa vasta vuonna 1749. Kuolinsyynä vetotauti eli dragsjuka löytyy Hiskiin tallenetuista tiedoista 1770-luvulta lähtien, mutta silmään pistävää on, että siihen kuolleita on vuosisadan lopulla vain yksittäisiä.

Isompia ryhmiä koskevia tapauksia oli Suomessa ainakin vuosina 1840-1844 ja 1862-1863. Kuolleisuus arvioitiin olleen 10% eli todennäköisesti tauti oli 1700-luvulla tunnistettujenkin tapausten yhteydessä koskettanut kokonaisia ruokatalouksia, joissa kaikki olivat yhtälailla syöneet pilaantunutta viljaa.

Suomettareen 5.1.1863 kirjoittanut pitää selviönä, että tauti on lukijoille jo tuttu, mutta valistusta julkaistiin sanomalehdissä vielä 1900-luvun alussakin. Oulun Viikko-Sanomissa 19.10.1878 kuvattiin torajyvien syönnistä syntyvää myrkytystilaa näin:
Tämä tauti ilmaupi siten, että sydänalassa on polte, mieltä alkaa kääntää ja oksettaa, ähkykipuja ilmaantuu, valtasuoni alkaa kiireesti tykyttää, sairas on torruksissa, eikä saa unta, päätä kivistää, näkö on huonontunut, joskus hän hourailee ja tuntee ikäänkuin ihossa matelisi ja pistäisi, selässä ja säärissä on kipu, joka tuntuu muuttavan paikkaa, suonenvedon tapaisia vavahduksia on välistä sekä vihdoin, jos turmiollista ainetta yhä nautitaan, vaikuttaa se hermottomuutta, kuuroutta, sokeutta ja usein kyllä muutaman kuukauden kitumisen jälkeen seuraa kuolema.
Torajyvien etsintään yritettiin kannustaa varoitusten lisäksi muistuttamalla, että jyviä saattoi myydä apteekkeihin. Koska niiden sisältämät aineet aiheuttivat verisuonien supistuksia, niistä voitiin tehdä arvokkaita lääkkeitä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Retkellä Hämeen menneisyydessä

Palasin siis yhdeltä autoretkeltä kesäkuisena lauantaina ja seuraavana lauantaina 15.6. lähdin tutussa seurassa bussiretkelle. Ensimmäisen kerran bussi pysäsi Janakkalan miekkamiehen löytöpaikan hollille. Ihan tarkasti ei selvinnyt, että missä kohtaa peltoa hauta oli ollut, mutta aika ilmeistä oli, että ei sitä kukaan inventoinnilla olisi löytänyt.
Bussista nousimme uloskin Vanajan kirkolla, joka oli minulle mielestäni uusi tuttavuus. Olisi kai pitänyt iät ajat sitten ostaa Markus Hiekkasen opus ja merkitä muistiin mitä on nähnyt ja montako kertaa. Sillä, kun tätä tekstiä kirjoittaessani etsin blogin arkistosta päivän toista kohdetta, huomasin, että kävin kirkossa nimittäin jo vuonna 2010 ja kiinnitin huomiota täsmälleen samoihin asioihin.
Eli. Kirkon merkittävin komistus oli alttarikaappi, vaikka väriä siinä ei (enää?) ollut.
Mutta kyllä eteisen nostetut hautalaatatkin olivat vaikuttavia.
Samaa en voi sanoa kuppikivestä, joita kohtaan jatkuva antipatiani edelleen jatkuu. Muut jaksoivat seistä sen äärellä itikkaisessa metsässä hämmästyttävän kauan.

Tämä kappale oli retkiohjelmasta luntaten Viidanmäessä. Polku oli kulunut, mutta piti tietää mistä lähteä metsään.
Vastaavaa tietoutta vaatii Kirkkovalkaman miekanhiontakivi Tyrvännössä. (Muinaismuistotyyppi, jota inhoan melkein yhtä paljon kuin kuppikiviä. Ellen enemmän. Kun ei näistä voi esittää kuin arvauksia.)
Tieltä katsoen kohde näytti tältä. Yhden retkeläisen jalka toivottavasti erottuu liikennemerkin varren vierestä. Vielä vuonna 2010 kiven näki tiensyrjästä, vanhasta valokuvastani päätellen.
Toppolanmäen kalmisto ei ollut tehnyt minuun vaikutusta vuonna 2011 ja vaikea sitä oli nytkin paikan päällä yhdistää helmikuussa kuulemaani Ulla Moilasen mielenkiintoiseen esitykseen. Ja näin kymmenen vuoden retkeilyn jälkeen tuli mieleen, että kohteilla olisi kiva nähdä kontekstoiva kartta, josta näkyisivät aikakauden muut kohteet sekä rantaviivat.

Aikataulussamme oli löysyyttä, joten pysähdyimme Sääksmäen kirkolle jokseenkin tasan viikko sen jälkeen, kun olin siellä edellisen kerran ollut. Tällä kertaa selvisi, että kirkon sisäpuolessa ei ole (keskiaikaista) näkemistä, sillä se on 1900-luvun alkupuolella tulipalon jälkeen uusittu.
Kirkon vieressä joukomme huomion kiinnitti Eino Jutikkalan hautamuistomerkki, jonka vieressä oli vanhempiensa ja veljensä.
Lounaan jälkeen kohteet liittyivät niin tuoreeseen tutkimukseen, että olivat aivan varmasti minulle uusia. Lempäälän Aimalan kirkon paikka on todennäköisesti navetan alla, sillä sen päädyssä tehdyssä kaivauksessa löytyi kristillisiä hautoja keskiajan alkupuolelta.
Kaivauksia esiteltiin sympaattisessa kulttuurimuuntajassa,
johon bussilastillinen porukkaa ei todellakaan mahtunut yhtäaikaa sisälle.

Bussissa puhututti nimi Aimala, joka minuakin Äimälään tottuneena ihmetytti. Kotiin päästyä tarkistin Nimiarkistosta, että tämä on Suomen ainoa Aimala. Keruukorttiin oli vuonna 1967 todettu, että "Kirkon hautausmaa sijaitsi Littusen nykyisen navetan paikalla." Samassa kortissa oli bussista kuullusta muistitiedosta versio
Koska Aimalan kirkko oli vesilahtilaisista hankalan venematkan päässä, he käskivät mielipuolen polttaa kirkko: Musta mekko Menkalasta, / harmaa takki Hakinmäeltä, / puhutteli Humppilsta / polttaa kirkkoa Aimalasta. / Hullu-Kalle Vakkalasta, / Harmaa takki Menkalasta / poltti kirkon Aimalasta
Viimeinen kohde oli Tursiannotko, jossa oli nähtävinä juuri päättyneen Helsingin yliopiston opetuskaivauksen jäljet. (Kuva löydöistä Instagramissa tässä, tässä, tässä ja tässä) Omatoimisesti tänne tullen olisin tuskin uskonut olevani oikealla kohdalla, niin arkista ja tavallista maisema oli.

Kuultuani paikasta useasti (ainakin 2014, 2015 ja 2016) oli hieno olla paikan päällä ja pänni, miten huonosti muistin Birckala 1017 -näyttelyssä kerrotun.
Pellon ohella katsastimme kalliokolon, joka on ilmeisesti toiminut parannusveden lähteenä.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Arkistoista tutkimusta


Kuten juuri päättyneestä matkaraportistakin kävi ilmi, olen Stenfelt-projektin puitteissa käynyt harvinaisen monessa arkistossa lyhyen ajan sisään. Arkistot tulivat hämmästyttävällä frekvenssillä vastaan myös äskettäin tekemässäni graduharavoinnissa, joten aika linkkipläjäykselle, johon löytyi ruotsalaisvahvistustakin
Lisäksi tiedotettakoon, että Tampereen yliopisto on äskettäin julkaissut Eljas Orrmanin kirjoituksia kokoelmana De archivis. Arkistoista - om archiv - on archives. Arkistoja sivuaa myös vielä tuoreempi XAMK:n julkaisu Ratkaisuja digitaalisten aineistojen käytettävyyden parantamiseen.

P. S. Tuntuiko lista lyhyeltä? Lisää on edellisessä vastaavassa syksyltä 2017.

Kuvituksena Édouard Vuillardin maalaus Guggenheimin museon kokoelmista. Wikimedia

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Museopysähdyksiä kotimatkalla

Matkalle Oulusta Mänttään ei löytynyt mitään kulttuuripysähdystä, mutta Mäntästä kotiin ajaessa tarjontaa oli ylenmääräisesti. Pysähdyin ekaksi Kangasalla Mobiliaan, jossa autoni ohjattiin kaukaiselle parkkipaikalle, sillä museon viereen pääsi vain teemapäivään sopivat yksilöt, joita olikin ilo katsella.
Museon vaihtuva näyttely 1970-luvusta ilahdutti laajentamalla ajankuvaa hitusen autojen ympärillekin. Mutta kun autot eivät minua suuremmin kiinnosta niin meni läpikävelyksi.
Tampereen Poliisimuseoon en ole koskaan mennyt, kun se on keskustan ulkopuolella. Nyt yritin tarttua tilaisuuteen, mutta suurin osa museosta oli paketissa avautuakseen joitakin päiviä myöhemmin. Alla oleva kuvaustuoli tuli testattua, ilman valokuvaajaa.

Jatkoin Valkeakoskelle, jossa en käsittääkseni ollut koskaan aiemmin käynyt. Myllykosken museo yllätti koollaan ja laadukkaasti tehdyllä näyttelyllä, joka puolivälissä kääntyi maanviljelyksestä teollisuuteen.
Vaihteeksi esitetyn informaation määrä stemmasi omaan kiinnostukseeni. Kosketusnäyttöjä oli käytetty kertomaan alueen kirkoista ja kartanoista sekä tarjoamaan lisätietoa kaupungin pienoismallin kohteista. Tuntui toimivalta.
Kirkoista puhuen, kieppasin tiekirkko-viittojen innoituksella Sääksmäen kirkolle, mutta käynnissä oli tilaisuus, joten en päässyt sisälle.
Viimeisenä kohteenani oli Visavuori, jonne yksikään lapsuuden kesäretki ei yltänyt. Sekä ateljeessa että asuinrakennuksessa oli pieniä Erik O. W. Ehrströmin töitä, mikä rikasti Mäntässä omaksuttua tietoa.
Molemmissa rakennuksissa oli käytössä laminoitu A4-kortti, jonka lyhyet tekstit riittivät varsin hyvin koetun tulkintaan. Yllä näkyvän jääkaapin olisin lukematta ohittanut täysin. Muistellen Kokkolaan lavastettua kuolemaa kuvasin ruokakomerosta laitteen, jonka tulkitsin hiirenloukuksi.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Pälkäneen vaprikööri

Hyppään matkakertomuksessa nyt Oulun arkistoaherruksen ohi Mänttään, jossa tietenkin suuntasin Serlachius-museoihin, joissa olin viimeksi ollut kesällä 2014. Nyt houkutteli erityisesti Ehrström-näyttely, joka oli jaettu molempiin museoihin tavalla, jota en täysin ymmärtänyt. En myöskään tajunnut, miksi näyttelyä taustoittavassa filmissä (YouTubessa on erilainen) pääosassa oli aviomies, kun suurin osa esillä olevista teoksista oli rouvan. (Joka oli blogin alkuaikoina esillä biografisen gradun vuoksi.)

Teosten rivissä huomasin tutun hahmon, Pälkäneen Vapriköörin, joka oli tullut ikuistettua kesällä 1896 kun maalari oli vielä Olga Gummerus. Kyläkirjaston kuvalehti esitteli Vaprikööriä numerossaan 7/1898 aloituksella
Ei ole sitä Pälkäneen asujainta kansakoululapsesta hamaan haudan partaalle ehtineeseen, joka ei tunne Vaprikööriä. Ja matkailijakin tullessaan Pälkäneen kirkonkylään ja tiedonhaluisena kysellessään sen oudon kummituksen tarkoitusta, joka kohotaksen matalan tuvan harjalta, kylän korkeimmalla kohdalla, saa hymynsekaisen vastauksen että se on Vapriköörin nahkatehdas, tuulen voimalla käytettäväksi aijottu. 
Ken utelee tarkempia tietoja, saa silloin kuulla kerrottavan miehestä, joka on, niinkuin niin moni muukin meikäläinen, yrittänyt ilman opetusta ja koulunkäyntiä oman luontaisen kykynsä nojalla kehittymään siihen, mihin hänen luonnonlahjansa niin selvästi viittaavat, niin vastustamattomasti pakottavat, koneiden rakentamiseen ja entisten parantamiseen uusilla keksinnöillä. 
Hänen mielenrikkaudestaan ovat sikiytyneet aatteet monenmoisista tuulen tai veden voimalla käj-tettävistä koneista, tehtaista, myllyistä nuuskan jauhattamista tai vuotien valmistelemista varten, ihmisen lentämisestä siipien avulla, kelkkajarrusta ja suksijarrusta mäenlaskua varten, käsin väännettävistä tai jalan poljettavista rattaista paljoa ennemmin kuin polkupyörä joutui meillä tunnetuksi y. m. 
Perusteellisemman katsauksen Vaprikööristä eli Kustaa Aataminpoika Pakarisesta (8.2.1815-13.6.1901) kirjoitti W. K. Kuuliala ja se julkaistiin Kotiseudussa 2/1938 varustettuna samalla valokuvalla kuin kuvalehden juttu. (Ilmeisesti julkaistu uudelleen kirjassa Vanhaa Pälkänettä (1949).) Kuulialan käytettävissä on ollut Pakarisen omaelämäkerta. Vai "muistiinpanokokoelma, jonka Kustaa Aataminpoika on sanellut noin vuonna 1890, ollessaan 75-vuotias"?
Päivälleen hän osaa muistaa esim. seuraavan 11-vuotiaana kokemansa seikkailun: "23:s päivä Huhtikuuta, joka oli Sunnuntai, olin minä suuruksesta päivällisiin asti jäällä kiekkoo lyömässä paljaan jaloin, eikä yhtään jalkoja kylmentänyt ja kyllä silloin maallakin lämmin oli. Kovin pelkäsin isäni kuritusta, mutta oli sentään kotoo pois."
Pakarisen elinaikana julkaistiin kirjoitelmansa Suvi ja talvi tekijänimenä Kustaa Syrjänpää, joka Kuulialan mukaan viittaa Syrjänharjuun. Kuuliala kutsuu sitä arkkikirjaseksi eli ehkä sivujen vähäisyys selittää puuttumista Fennicasta.