Saarijärveltä Petäjävedelle kesällä 1868

Nimimerkin "Matkustaja -tt- -ti-" Matkakertomus Saarijärveltä Petäjävedelle viime kesäkuulla julkaistiin Kansan lehdessä 25.07.1868.

Saarijärveltä lähettyäni matkustamaan etelää kohti; niin alku matkallani en havainnut mitään erinomaista; vaan ilma oli sangen kaunista. Koko luonnon olento oli siinä ihanassa juhannuksen aikaisessa kesäkukostuksessa ja juhla-puvussaan, kuin kauniiksi rakettu morsian hää-ruunussaan. Lintuin tuhatääninen sävel-laulu kaikui ihanalta korviini metsän mäki-rinteiltä, vuorilta, laaksoista. Viimeksi matkustin vene kulkua Lanneveden sinistä pintaa myöden Kuukkajärven kukkuloille. 

 

Siellä jo muuttui maa mäkisemmäksi kuin Saarijärvellä. Maaviljelys oli jo vähän erilaisempaa, esim. pelto-viljelys oli huonompi, vaan kaski-viljelys sen sijaan suuremmassa voimassa. Siinä muistui mieleeni, että eiköhän Kuukkajärveläistenkin olisi jo aika heittää pois esi-isältämme perittyä maaviljelys tapaa; koska havaitsin rukiit palomaissa olleen paljon huonompia, kuin pelloissa. Suvi touot olivat enimmästi kaikki hyvän-puoleisia; mutta aikaisempia kevät-tekoja näytti rikka-ruoho haittaavan. 

 

Taas oli minulla vesi-matkaa, joka meni Petäjäveden raja kyliin asti. Siellä oli maaviljelys suuremmassa voimassa, kuin Kuukkajärvellä, (Uuraisilla); vaan kaski-viljelys näytti sielläkin olevan, miltei paremmassa mahdissa, kuin pelto työ. Vaan rukiit olivat parempia, kuin Uuraisilla, samoin työntekokin oli paremmassa vauhdissa. Siinä muistin senkin vanhan sanan, "ahkeruus kovan onnenkin voittaa." Koska Petäjävedellä ei mainittu niin suurta köyhyyttä olevan kuin Uuraisilla oli. — 

 

Ihmisten käytöksestä havaitsin Petäjävedellä vähän muutosta kuin täällä Saarijärvellä, ja vähän Kuukastakin. Heidän kirkko olentonsa oli paljon eri-laisempaa. Heillä ei näyttänyt, esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssa-käymistä ja miettimistä nyky-aikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Heidän olentonsa kirkolla (pyhinä) oli peräti hätäisen näköistä, ja kiireellistä ennen Jumalan palvelusta sekä jälkeen. Niiden olo oli senkin puolesta minusta hyvin kummaa ja outoa, kun ne toisiaan tervehtivät kirkon ympärillä, niin ne astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse, ja kysyivät jo ennen kuin tervehtiä ennätti, varsin kovalla äänellä "kuules," samalla taas toisen luokse, ja sitä tehden niin paljon kuin vaan ennättivät. 

 

Isäntä-miehillä näytti olevan erilaisempi tapa, kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät, arvonsa tähden, menneet kirkkoon muualta, kuin sakastin kautta, ja sieltä aina koko jumalan palveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Minä kysyin eräältä tuttavaltani mitä se merkitsee, kun tuolta sakastista vähän päästä tulee miehiä kirkkoon? Vastauksen sain, että se on heillä olevanaan suuri mahti ja kunnia. — Olisi vähän heidän naisistakin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt; sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla. Mutta ei kumminkaan Petäjäveteläisten mahti ylettynyt ripsillenkään asti, Jämsän naisille joita siellä oli muutamia. Heillä oli ahkera työ, näyttää kuinka heillä on mahtava valkoinen alus-hame; vaan sitten he olivat hyvin tyytyväisiä, kun tuuli oli apulaisena, että valkoinen näkyi ilman nostelematta. 

Kesäsunnuntai Jaakkimassa 1890-luvun alussa

Museovirasto, CC BY 4.0

Tekla Hultin antaa kertomuksensa Miten Ruoti-Kaisaa maantiellä käytettiin (Suomen kuvalehden näytenumero 1893) aluksi tuokiokuvan, joka tuntuu perustuvan todellisuuteen. Tarinan Ruoti-Kaisa on ollut paimenena Hultinin vanhemmilla 1860-luvun alussa ja Kekäleenkannas on Jaakkimassa, joten paikka on selvä.

Loivaa Kekäleenkennästä alas kulki kirkkoväki juhannuspäivänä kotiinsa. Viimeiset rattaat katosivat juuri tienkäänteeseen ja moniahta sekunti myöhemmin kuului kova tärskäys kun ajopelit täyttä vauhtia laskivat epätasaisen maantiensillan yli. Ajajista ei ollut merkkiä muuta jäljellä kuin paksu tomupilvi, joka tuskin huomattavasti haihtui tyynessä ilmassa. Jalkaväki kulki parvittaan, miehet ja naiset erikseen kummallakin puolen tietä ikäänkuin ylläpitääkseen kirkossa noudatettua järjestystä. Miehet olivat vetäneet kaivatut piipunnysänsä taskusta ja panneet tupakan, naisväki riisunut sukat, kengät jaloistaan ja kääntänyt pyhäpäiväset mustat vihtoriinihameensa puolitiehen nurin, jotta kirjavien kotikutoisten alushameitten hulmutessa tukevarakenteiset, päivettyneet nilkat vilahtivat näkyviin. 

Hiljensin käyntini ja pysähdyin viimein kokonaan tien laitaan siimekseen, kun.suuhun ja sieramiin tunkeutuva pöly alkoi käydä liian sietämättömäksi. Eiköhän noita itsiään mahda vaivata, ajattelin, ovatko ne ehkä siihen niin tottuneet vai onko tämäkin yksi niitä monia rasituksia, joiden alle seurusteluhaluinen ihminen nurkumatta alistuu? Myöntäkää että ihmiselämä on omituisesti järjestetty. Yksinään hän ei tule toimeen ja yhdessä eläminen tuottaa hänelle lakkaamattomia kärsimyksiä. 

Oma aamupäiväinen kokemukseni painoi varmaan tietämättäni leimansa ajatusjuoksuuni. Kun muu talonväki aamulla meni kirkkoon, menin ikävää paetakseni minäkin mukaan. Kirkossa en kuitenkaan parhaalla tahdollanikaan päässyt pyhätunnelmaan. Täyteen ahdettu huone oli tukehduttavan kuuma, korkeista ikkunoista virtasi häikäisevä valo, joka voimakkaasti heijastui valkeiksi kalkitetuista alastomista seinistä ja iljettävä hikinen löyhkä myrkytti ilman, niin että jokainen hengenveto tuntui kärsimykseltä. Silmiäni koski ja päätä kivisti. Saarna oli hengetöntä jankutusta, takanani pari unista naista veisasi niin kimakasti että korviani vihiäsi, edessäni kaksi poikanulikkaa puoliääneen puhellen vertaili saappaitaan ja syrjempänä vaimoihminen turhaan koki saada kitisevää kapalolastansa vaikenemaan. Tunnustaa täytyy, että suntion kielto päästää minut kesken saarnan ulos janoani sammuttamaan teki jäännöksestäkin hartaudestani lopun. 

Takanani kuului kepin kapse hiekkaa vastaan. Vieläkö joku myöhästynyt? Katsahdin taakseni. Vanha akka tulla tallusteli vaivaloisesti keppinsä nojassa. Pieksut oli hänelläkin käsivarrella riippumassa ja hameen helmat niinkuin muillakin vyötäreille kiinnitetyt, sillä erotuksella vaan että kulkijalta puuttui alushame, jotta lyhyt repaleinen paita läpätti ruskeita kuihtuneita sääriä vastaan. 

Jopa tosiaan on itse Ruoti-Kaisakin juhlapäivänä laahannut vanhat kankeat luunsa kirkolle! En tiedä kuinka, vaan Kaisan ruskeita ryppyisiä kasvoja nähdessäni valtaa minut aina omituinen viehkeä tunne, muistelmia ja mielialoja lapsuuteni ajoilta, jolloin Kaisa palveli paimenena kodissani.

Neulomisen historiasta

Eilen sain aikaiseksi osallistua Muinaismuistoseuran tilaisuuteen, jossa Anna Rauhala puhui otsikolla Merkityksellinen neulonnan taito. Olin viimeksi kuullut Rauhalan esityksen pari vuotta sitten ja joko paljon oli unohtunut tai selvinnyt sittemmin. Nyt tutkimuksensa Neulonnan taito on tullut valmiiksi ja tarkastetaan väitöstilaisuudessa juuri ennen joulua.

Mielestäni en ollut koskaan ajatellutkaan sitä, mitä materiaalia neulepuikot "ennen vanhaan" olivat ja mistä ne ilmaantuivat. Moisia sileitä ja suoria tikkujahan ei ole missään poimittavaksi, joten neulonnan alku 200-300-lukujen Arabian niemimaalla yhdistyykin metallinkäsittelytaitoon. Puikkoja tehtiin sittemmin puustakin, ainakin täällä Suomessa. Koivusta syntyi parhaimmat ja katajasta kevyimmät. Ostopuikot yleistyivät 1900-luvun alussa, jolloin puikkoina saatettiin käyttää myös polkupyörien pinnoja ja sateenvarjojen osia.

Kun ole itse murrosikäisenä erikoistunut mahdollisimman paksuilla puikoilla neulomiseen, näyttävät vanhat ohuella langalla tehdyt tolkuttoman työläiltä. Rauhala totesikin kokeneensa museoneuleen rekonstruktion neulomisen rasittavaksi.

Rasittavalta on minusta aina näyttänyt englantilainen tapa neuloa. Kuten Rauhala oli jo aiemmin kertonut ja minä olin autuaasti unohtanut, tämä lankaa nosteleva ja kiertävä tyyli on se vanhempi, josta Suomessa vierotti pois kansakoulu 1900-luvun alusta alkaen. Rauhala ei ollut onnistunut löytämään syytä muutokselle, mutta epäili sen liittyneen Saksan mallin seuraamiseen. (Mikä oli kehitys Ruotsissa?)

Neulontatavoissa ei eroa ainoastaan tekeminen vaan myös jälki. Englantilaisella tavalla syntyy tiiviimpää ja tasaisempaa.

Varhaisin todiste neulomisesta Suomessa on 1400-luvulle ajoitettu arkeologinen löytö Turusta. Asiakirjat todistavat neulomisen olleen yleistä viimeistään 1600-luvulla, ainakin Varsinais-Suomessa. Tullitilit kertovat tuotteiden viennistä Turusta Tukholmaan. Taito koettiin niin välttämättömäksi 1800-luvun lopulla, ettei sen ottamista kansakoulujen opetussuunnitelmaan (tytöille) tarvinnut perustella. Mutta nyt se on meditatiivinen ajanviete, jota ilmankin pärjää. Toivottavasti emme joudu uudestaan tilanteeseen, jossa rintamalta lähetetyissä kirjeissä pyydetään liipasinsormikkaita, joita rakkaudella ja velvollisuudentunnolla neuloisimme yöt ja päivät.

Kuva kirjasta "A junior class history of the United States; to which are added the Declaration of independence, and the Constitution of the United States .." (1899)

Vielä 1500-luvun muodista

Viime keskiviikkona Sinebrychoffin taidemuseon Cranach-näyttelyn oheisohjelmassa oli vuorossa Paula Hohti Erichsenin esitys puvuista ja pukeutumisesta Cranachin aikaan. Se liittyi tutkimusprojektiin Refashioning the Renaissance, jonka blogi ei ole pysynyt syötteessäni ja seuraaminen unohtunut.

Kuulimme, että muoti 1500-luvulla oli voimakkaasti kehittyvää. Kehitystä saattoi kiihdyttää yleistyvät muotokuvat ja peilien tulo. Muutakin uutta oli, kuten kaikki Amerikasta löydetty. Hohti Erichsen selosti melko perusteellisesti hyönteisistä saatua punaista väriä, jota alettiin saada Meksikosta toisesta lajista aiempaa helpommin eli myös halvemmin.

Hohti Erichseniä kiinnostaa nimenomaan materiaalisuus, josta kuulin hänen puhuvan jo huhtikuussa 2016. Esityksen perusteella se on projektissa tarkoittanut räätälöintikokeilua, pesuainereseptien testailua ja kasvivärjäystä. Siis sellaista, jota Hämeenlinnassa kuultu Iloinen joutsen tekee tosissaan alusta loppuun asti eikä vain kokeile.

Isoimpana projektina mainittiin miehen asu. Sitä eivät tee ryhmän tutkijat itse vaan osaajat lontoolaisessa laitoksessa School of Historical Dress. Eli tämäkin tekeminen oli tutkijoiden puolelta kokeilu, jossa syntyi yllä näkyvä minikokoisen jakun puolikas. Varmasti sen tekemisestä oppi, kuten Hohti Erichsen vakuutti. (Koin minäkin oppivani kutoessani muutaman sentin pätkän pystykangaspuilla ja kammatessani pari villapalloa.) Mutta väistämättä tuli ajatelleeksi, että aiemmassa Cranach-ohjelmassa puhuneet turkulaiset, jotka ompelivat kokonaisia 1500-luvun asuja ja kulkeneet ne yllään, ovat oppineet enemmän.

Eli jälleen voi kysyä mikä on tieteen tekoa tai historiantutkimusta? Miksi täysillä tekevät Iloisen joutsenen tyypit eivät koe tekevänsä tiedettä, mutta Hohti Erichsen ryhmineen näkee saavansa kokeiluistaan irti tieteellistä tietoa? Jo 2016 ihmettelin miten kokeilut saadaan akateemiseksi tieteeksi, enkä vieläkään tiedä. Pitäisi kai lukea projektin blogitekstit.

Vanhasta blogitekstini mukaan tulkitsin Hohti Erichsenin haluttomaksi hyödyntämään harrastajien tietoa. Tässä olin joko väärässä tai mieli oli sen verran muuttunut, että projekti aloitti tänä vuonna joukkoistuksen, jossa 30 vapaaehtoista neuloo pitkiä ja ohuita sukkia, joiden tekemiseen menee 100-200 tuntia per sukka. Yksi mallisukista on Elisabet Buren haudasta Turun tuomiokirkosta.

Puheosuuden jälkeen oli tilaisuus tarkastella materiaalia, mutta tungos oli niin kova, että en saanut mitään irti tästä.

P. S. Nimenomaan edelliseen Cranach-tilaisuuteen liittyen graduharavoinnista sopii tähän Lotta Kärkkäisen työ Lyypekistä verkaa : kulttuurin vuorovaikutus 1500-luvun Suomessa ja Saksassa vaatetuksen näkökulmasta tarkasteltuna. Kärkkäinen käyttää esimerkkinään (tietenkin) Turun linnan maalausta, mutta ei mainitse Elina Nurmen tekemää rekonstruktiota eikä ilmeisesti ole vaihtanut tämän kanssa tietoa. Nurmesta puheenollen, on syytä vihdoin linkittää runsaasti kuvitettuun blogitekstiinsä Turun linnan rakastavaiset - Kuvasta todeksi helmikuulta 2017.

1500-luvun muotia

Sunnuntaina mainitsemassani Sinebrychoffin Cranach-näyttelyssä on runsas ja laadukas esitelmäohjelma, josta samaisena sunnuntaina oli vuorossa kaksi esitystä. Ensimmäisenä puhui ja pukeutui Elina Nurmi ompelemaansa rekonstruktioon, joka perustuu Turun linnan seinämaalaukseen. Idioottina en a) muistanut tavanneeni hänet toukokuisella Ahvenanmaan matkalla ja b) istunut eturiville, josta olisi saanut parempia kuvia.

Ajan - eli 1530/40-luvun - ruotsalaisesta pukeutumisesta on vähän kuvalähteitä ja Turun linnan maalauksen tapaiset ovat voineet käyttää saksalaisia painokuvia inspiksenä. Ei siis voi sanoa, että parin näköisiä hengaili jokaisessa Turun kadunkulmassa. Mutta koska saksalaista vaikutusta kaupungissa oli, niin ehkä kuitenkin joskus jotain samantapaista.

Pukeutumista oli mielenkiintoista katsella. Itse en kyllä hinkuisi vetää päälleni kahta villaista liivihametta ja vielä niiden päälle tiukkaa jakkua. Miehen vaatteen sanottiin painavan kiloja.

(Paikan päällä oli oma tunnelmansa, mutta verkossakin on nähtävää. Esimerkiksi tässä on videolista eri aikojen vaatteisiin pukeutumisesta.) 

Malmin jälkeen puhui Nina Manninen hieman myöhäisemmästä eli Katarina Jagellonican vaatevarastosta, joista kertoo myötäjäisluettelonsa ja vuotta myöhempi inventaario. Uutta oli minulle se, että Puolassa oli oma muotinsa, johon ei haluttu läntisiä vaikutteita. Katarina on siis Turussa vaikuttanut varsin vieraalta ilmestykseltä kauhtanoineen ja päähineineen.

Manninen tekee väitöstutkimusta Katarinan tavaroista, vaatteista kertoi jo gradunsa Kultaa, silkkiä ja itämaiden kalleuksia : Katariina Jagellonican puvut kirjallisissa lähteissä vuosina 1562-1563 ja dokumentteihin perustuva pukurekonstruktio.

Frugårdissa 1839

Mäntsälän Frugårdista on niin monta kuvaa, että kohti itää matkaavien miesten luulisi viettäneen kartanolla ainakin yhden yön.

Museovirasto, CC BY 4.0

Paholaisen (!) silta lähellä Frugårdia

Museovirasto, CC BY 4.0

Edelliset painokuvat perustuvat Lauvergnen originaaleihin töihin. Kuka mahtoi olla kansanpukuja tallentanut Mayer? Pukujakin kiinnostavampaa on tulisijan mataluus. Tästä aiheesta kun olisi enemmän todistusaineistoa...

Museovirasto, CC BY 4.0

Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että

Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja

löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.

Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.

Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]

Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:

Abram Indrenius 

natus 1710

pastor 1750

denatus 1770 

[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 

Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.

Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste. 

Räätäli Fazerin sinisen taustalla

S. Fredenberg ilmoitti Helsingfors Tidningarissa 2.6.1838 muuttaneensa räätälinliikkeensä Unioninkadulle, jossa olisi saatavilla Hampurista tulleen räätälimestari Flohrin palvelut. Jo 5.10.1839 räätäli E. Flohr ilmoitti omissa nimissään. Varmaankin sama "Skrd:mäst: Ernst Heinrich Christian Flohr" vei toukokuun alussa 1840 kasteelle vaimonsa Maria Elisab: Schultzin synnyttämän pojan. Vaimo oli syntynyt Hampurissa (RK I 1856-69 s. 757)

Hakemalla sukunimellä Flohr Helsingin kaupunginarkiston Sinetissä osuin itselleni uuteen lähteeseen: "Maistraatin pöytäkirjat 1809-1874, Ammatti- ja yrityshakemisto B-Ö". Se on koneella kirjoitettu, joten koneella lukukin on onnistunut ja näin selvisi, että Hampurista tulleen räätälimestari Ernst Henrik Christian Flohrin anomusta porvarioikeuksista oli maistraatissa käsitelty joulukuussa 1841.

Helsingfors Annonsblad 21.7.1843

Mahdollisesti yllä näkyvässä ilmoituksessa mainitulla Saksan matkallaan Ernst Flohr vaikutti Suomen historiaan palkkaamalla Hampurista turkkuriksi Eduard Fazerin, joka puolestaan jäi historiaan Karl Fazerin isänä.

Vuoden 1847 osoitekalenterin perusteella perhe Flohr asui Sofiankadulla Leijona-korttelissa ja seuraavan kalenterin mukaan Katariinankadulla Elefantti-korttelissa. Kun Ernst Flohr kuoli syksyllä 1854 hän ei omistanut paljoa (perukirja 3305, HKA).

Edellä mainittu poikansa oli vuonna 1852 eli 12-vuotiaana (?!) ottanut muuttokirjan Pietariin (Rk Säätyl. 1836- s. 466). Ernst Flohrin leski jäi asumaan Helsinkiin vuonna 1834 eli jo Saksassa syntyneen tyttären Henrietta Dorothean kanssa (RK I 1856-69 s. 569). Tavanomaiseen tyyliin hän ainakin yritti jatkaa entistä liiketoimintaa.

Helsingfors Tidningar 7.10.1854

Neljä vuotta myöhemmin liike on edelleen käynnissä tai sitä yritettiin,

Helsingfors Tidningar 15.10.1859

Joko tämän tilalla tai ohessa alkoi vuoden 1859 lopussa naisille suunnattu vähittäiskauppa, jonka ensimmäinen myyntiartikkeli oli krinoliinit.

Helsingfors Tidningar 2.11.1859

Myynti-ilmoitukset allekirjoitti puoli vuotta myöhemmin tyttärensä.

Helsingfors Tidningar 19.6.1860

Edellä mainitusta maistraatin hakemistosta selviää, että Betty Flohr sai huhtikuussa 1865 luvan tehdä naisten vaatteita ja hattuja, mutta luopui oikeudesta huhtikuussa 1867. Räätälinliike sen sijaan näyttää jatkuneen.

Helsingfors Tidningar 28.5.1868 

Dorotte-tyttären myyntiartikkelit muuttuivat vuosien aikana hattujen kautta naisten vaatteisiin. Viimeinen löytämäni julkaistiin joulukuussa 1866. Pian sen jälkeen myös äitinsä jää näkymättömiin sanomalehdissä. Molemmat kuuluivat Helsingin saksalaiseen seurakuntaan, jonka muuttaneet ja haudatut ovat tätä kirjoittaessani tavoittamattomissa.

Näkökulmia huiveihin

Vielä viimeinen juttu Wienin matkalta. Paikallinen etnografisessa Weltmuseumissa oli kolonialismia joka välissä muistuttavan perusnäyttelyn ohessa vaihtuva näyttely huiveista, joihin luvattiin tarjota 17 eri näkökulmaa. Huivien ja huntujen välillä ei tehty eroa, vaan käsiteltiin oikeastaan molempia.

Aloitustekstissä huivin kerrottiin olleen käytössä jo Mesopotamiassa kertomassa sosiaalisista eroista ja sen puuttuminen viesti naisen "seksuaalisesta turvattomuudesta". Näyttelyn varhaisin näkökulma oli kuitenkin Eevan ja Marian vertailu. Edellinen tottelemattomana hiukset auki, kuten myöhemmin kulttuurihistoriallisessa museossa havainnoin. Siellä saatoin vahvistaa myös väitteen, että Maria voidaan esittää huivittomana kun hän on perhepiirissään.

Kristinuskon piirissä huivin käytön edistäjänä Weltmuseum esitteli Tertullianuksen. Vuosisata aiemmin Paavali oli ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään vaatinut naimisissa olevien naisten käyttävän huivia jumalanpalveluksessa. Kotiin päästyäni kaivoin verkosta nykysuomennoksen tekstin, jossa siis näin:

Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 

Näyttely muistutti, että useissa Välimeren alueen uskonnoissa (ainakin juutalaisten) on tapana, että miehet peittävät päänsä rukoillessaan, uhratessaan ja profetoidessaan. Tämä ymmärretään eristäytymisenä ja keskittymisenä eli aivan toisin kuin naisten huivi samassa ympäristössä. Se on myös tapa luoda ryhmäidentiteettiä ja Paavalin kirjeessä (tulkintani mukaan) tehtiin eroa aiempaan - miesten osalta.

Miehet ovat toki käyttäneet huiveja arjessakin, esimerkiksi turbaaneina. Suomessa palestiinalaishuivina tunnettu keffiyeh oli näyttelytekstien mukaan ennen 1960-luvun sotia Israeliin muuttaneiden juutalaisten suosiossa heidän pyrkiessään luomaan suhdetta ympäristöön ja sen historiaan.

Näyttelyn huomautus siitä, että nimellisesti vaatimattomuuteen liittyvästä huivista tuli materiaalin, värien ja muotojen kautta tapa herättää huomiota. Tätä olen usein miettinyt Helsingin kaduilla ja joukkoliikenteessä nuoria huivinkäyttäjiä nähdessäni.

Itävallassa toista maailmansotaa edeltäneessä auktoritäärisessä valtiossa ja sitä seuranneessa kansallissosialismissa päähuivi ja dirndl olivat osa tavoiteltua estetiikkaa, jonka 1800-luvun lopulla alkanut "paikallispuku"-liike oli määritellyt. Paikallisvaatteiden käytöstä ehti 1900-luvun alussa tulla juutalaisille assimilaation merkki, mutta/joten kansallissosialismi kielsi heiltä perinnevaatteiden käytön julkisesti. Olihan maaseutu, jota vaatteet edustivat, kansallisen vahvuuden ja identiteetin lähde. Päähuivista tuli nyt "saksalaisen luonteen" ja moraalin tunnus.

Kun taas keskitysleireille päätyneet naiset saivat toisen väriset huivit, joiden vaadittiin peittävän jokainen hius.

Vitriinissä olevilla eurooppalaisilla kansallispukunukeilla oli huivit päässä, sillä nekin olivat hakeneet mallinsa maalta, jossa huivi oli käytännöllinen suoja auringolta ja lialta. Onko Suomesta huivipäisiä nukkeja? Mieleen tulee vain nauhapäitä.

Ottaen huomioon, että päähuivi oli vielä arkisessa käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Suomessa, on aika jännää, että siitä tuli silkkisenä muotia jo 1950-luvulla. Huivit olivat muotia vielä seuraavillakin vuosikymmenillä, värikkäinä ja puuvillaisina. Mikä selittänee miksi minä vietin lapsuuteni kesät huivi päässä.

P. S. Edellisen kerran huivien historiasta sain tietoa ruotsalaisesta lehdestä.

AS1: Heinolan kaupunginmuseossa

Kotimaan autoturneeni käynnistyi juhannuksen jälkeisenä tiistaina ja ensimmäinen pysäys oli Heinola ja erityisesti Heinolan kaupunginmuseo. Ensikäynti oli monella tapaa aiheellinen. Heinola on vaarini koulukaupunki, useiden esivanhempieni kotipitäjä, yksi kuningasparin 1802-reissun yöpymiskohtaista (teema johon palaan muutamaan kertaan) ja kesän vaihtuva näyttely käsitteli pukeutumista.

Näyttelyä oli somessa mainostettu jonkinlaisella linkityksellä tulossa olevaan pukeutumisen historiaa käsittelevään artikkelikokoelmaan. Minun krinoliinini eivät siihen kelvanneet, mutta katkeruus tästä ei mitenkään vaikuta näyttelyarviooni. Se nyt vaan oli aneeminen, tyyliltään toteava ja kokonaisuutena pettymys.

Kohokohta oli kruununvouti Carl Erland Savoluviukselle (1824-1891) kuulunut virkapuku.

Ja jotain oivallusta opettajattarien vaatetuskehityksessä.

Perusnäyttelystä astuin ensimmäisenä residenssihuoneeseen. En tainnut kaikkia tekstejä huolellisesti lukea, mutta eipä osunut silmiini mainintaa 1802-yöpymisestä. Eikö se toisi mitään loistoa? Tässä ja myöhemmässä kaupunkikuvahuoneessa oli kaksi Nils Schillmarkin 1700-luvun maalausta Heinolasta. Toisesta yritin kirjaa tehdessäni epätoivoisesti etsiä verkosta hyvää kuvaa, mutta eipä tullut mieleen kysyä museolta.

Kaupungin historiasta kertoi myös pieni käsityöläisammatteja kuvaava huone, mutta pääosa tilasta oli käytetty tyylisisustuksiin. Ei siis kronologiaa esineineillä eli Lohjan, Porvoon ja Tammisaaren järkytysten jälkeen oltiin tutussa ja turvallisessa. Eikä keittiössä ollut sokerihakkuria.

Tyylihuoneista ainoa kiinnostava esine oli maalaus komeasta päärakennuksesta. Kun yritin löytää sen tietoja huoneen kyltistä, totesin, että sen kuvaus ei vastannut taulujen nykyjärjestystä. Paikalla oleva henkilökunta ei pystynyt auttamaan. Retoriset kysymykset: jos ommöbleeraa, voisiko tarkistaa huoneen tekstit? jos on uusi työntekijä museossa, kannattaisiko kiertää huoneita lippukassan vieressä juoruilun sijaan?

Kyltin tietojen varassa arvaten näyttää todennäköiseltä, että kyseessä on Ingeborg Westfeltin maalaus Herransaaren kartanosta 1870-luvulla, jolloin se kuului Heinolaan. Rakennus paloi 1877 ja alue kuuluu nykyään Jaalaan.

Tuliaislehdistä luettua (2/3)

Eilen esitellyn Släkthistorian lisäksi investoin naishistorialliseen lehteen Historikan 1/2018, vaikka lehden aiempaan numeroon petyinkin. Riskinotto kannatti.

Alkupätkistä selvisi, että tekstiilitaiteilija Elisabeth Bucht, jonka Historika museetin leijonaa peittänyt teos tuli History unfolds -näyttelyssä tutuksi, on kommentoinut naisten näkymättömyyttä monumenteissa projektissa #replacingkings tekemällä pieniä naishahmoja, jotka hän valokuvaa niin, että miehet jalustalla peittyvät. (Naisten muistomerkkien vähyydestä Helsingissä kirjoitti viime viikolla ...)

Lehden pääjuttuna oli artikkeli huivin ja hunnun kristillisestä historiasta Ruotsissa. Aihetta olen huitaissut muutamaan kertaan blogissa (Satunnainen sitaatti historiatietoisuudesta, Satunnainen sitaatti huiveista), mutta en ole edes lukenut pari vuotta sitten linkittämiäni tekstejä, enkä muutenkaan pysähtynyt miettimään asiaa.

Artikkeli alkaa oikeustapauksella Pohjanmaalla 1713, jossa eräs Erik oli mennyt väittämään, että naiset peittävät päänsä valkoisella liinalla siksi, että naista ei luotu miehen kylkiluusta vaan kylkiluun vieneen koiranhännästä, joka sekin on valkoinen. Kaikki toki tiesivät, ettei Raamatussa tällaista kerrottu, joten Erik vietiin käräjille.

Raamatussa lukee toki, että naisen pitää rukoillessaan peittää päänsä. Ei siis alvariinsa, mutta kehitys kehittyy. Artikkeli tunnistaa 3 kristillistä traditiota: hunnun avioliiton merkkinä, pakollisen päänpeiton kirkossa ja vapaaehtoisen huivikäytön naimattomilla naisilla. Viimeksimainittu ilmaantui jo 200-luvulla kristittyjen joukossa ja sai kirkonisien suosion vaimojen valittaessa arvomerkkinsä väärinkäyttöä.

Skoonesta on pitäjänkokouksessa 1600-luvulla esitetty, että naimattomilta pitäisi kieltää (tuolloin yleistynyt) hiusten peittäminen, sillä se kuului vain vaimoille. Mutta kieltoa ei annettu, sillä vedottiin siihen, että Ruotsissa, johon Skoone oli vasta liitetty, naimattomat naiset yleisesti käyttivät huivia.

Varmaan siis Suomessakin tähän aikaan. Suomesta en tunne esimerkkejä artikkelissa mainituista erikoispäähineistä (horluva), joita käyttivät aviottomia lapsia saaneet.

Artikkelin lopussa todetaan, että kun Ruotsissa keskusteltiin naispappeudesta, todettiin, ettei siellä koskaan naiset käyttäneet huntua. Vaikka samaan aikaan kirkoissa edelleen istui huivipäisiä naisia. Vaikka sanaa huntu (slöja) käytettiin raamatunkäännöksessä 1917, se yhdistyy nykyään Ruotsissa vain islaminuskoon.

Jossain Twitter-keskustelussa ehdotettiin tutkittavaksi huivin historiaa Suomessa ja olen nyt idean kannalla vahvemmin.

Kuin sattumalta lehdessä oli myös artikkeli varhaisista naissaarnaajista ja naispappeudesta, joka alkoi kuvalla salaisesta herätyskokouksesta, jossa nainen puhui hiukset auki ja paljaina. Partiotyttöjen historia oli mielenkiintoista ja kahvikutsujen nosto artikkeliaiheeksi tervetullutta.

Lisäksi lehden henkilöartikkelit olivat (Mata Haria lukuunottamatta) tuoreemmista aiheista kuin aiemmin lukemassani numerossa. Suomalaisena pitää tietenkin merkitä muistiin, että Armi Ratia ja Marimekko olivat saaneet kaksi aukeamaa.

Rusthollarin poika vuonna 1828

Kalevalan päivän johdosta pätkä suomennettua Lönnrotin matkakuvausta huhti-toukokuulta 1828:

... päätin vielä astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille, johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. 

"Eikö siis ollut mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä, että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne yöksi. 

Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä oli punainen vyö. 

Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä, tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja tavailin siitä: Rosthålar Sonen A… J… B… Tämä oli kirjoitettu niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään, jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta miehestä, jonka tunsin nimeltä. 

Hän on niitä herroja rusthollareita ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m. Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e. 

Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. 

Elias Lönnrotin matkat I: 1828-1839 

Satunnainen sitaatti huiveista

Niinkuin tunnetaan, suojaa maalaisnainen meillä kaikkialla päätään huivilla, joka peittäen korviakin jättää otsan paljaaksi ja on useimmiten liian ohut suojaamaan pään lakea kylmältä. Sentähden näkeekin maalaisnaisten pakkasessa matkoilla, pistävän päähänsä kaksi tahi kolmekin huivia, jotka solmitaan leuvan alle, ja kiedotaan siihen päälle vielä pari kolme isoa saalia, niin että vihdoin pää on ihan kuin höyryävässä kattilassa ja kaula kankeana kuin pölkky. Täten koti-oloissa takaraivo, otsa ja päälakikin talvella on ulkona kovin ohuessa suojassa, mutta matkoilla näitä osia liiaksikin kuumennetaan. 

Kirkkoon tullessa taas ei sovi istua tuollaisessa matkapuvussa. Saalit ja huivit jätetään rekeen tahi majataloon ja usein yksinkertainen "silkki" pistetään päähän. [...] 

Huivia ei lisäksi käytetä ainoastaan ulkona, vaan useimmiten sisällä huoneessakin, tavallisesti tietysti tottumuksesta, mutta usein siitäkin syystä, että korvia muka palelee, jos jättää ne peitotta, mikä ei olekaan kumma, kun niitä kesähelteessäkin peitetään. Ja lapset, kun aina näkevät vanhempansa sekä ulkona että sisällä huivi päässä, omistavat tietysti tuon tavan pysyväiseksi perinnökseen, ja siten kiintyy huivi naisten päähän lapsuudesta saakka niin, ettei tahdo irtautua siitä yölläkään.

Karl Loveson: Vähän terveydenhoito-oppia illan kuluksi.
Suomen terveydenhoito-lehti no 6/1898

Poimintoja vanhoista asiakirjoista Viitasaarelta

Lehdessä Suomalainen julkaistiin nimimerkin J. G.:n kirjoitussarja Poimintoja vanhoista asiakirjoista Viitasaarella.

0. Aloitus 1. Kivijärven kyläkunnan puuhia.  Suomalainen 29.4.1889
2. Paljon vaivaa ja vähän palkkaa 3. Kaksi riitajuttua. Suomalainen 2.5.1889
4. Lukkari, joka ei osaa lukea. Vähän lukutaidosta  Suomalainen 6.5.1889
5. Ison Vihan jälkeen. Suomalainen 15.7.1889
6. Seurakunnan elämästä. Suomalainen 25.7.1889
7. Johan Porthan Suomalainen 5.8.1889
8. Opetuksesta. Lukkari. Rippikoulu. Suomalainen 8.8.1889
9. Ylellisyyttä vastaan. Suomalainen 5.9.1889
10. Vuonna 1745. Suomalainen 12.9.188911. Muutamia tietoja asutuksesta ja varallisuudesta. Suomalainen 19.9.1889
12. Kivijärveläisten puuhat  Suomalainen 23.9.1889
13. Pihtiputaan kappeli. Suomalainen 3.10.1889  

Osassa 10 kerrotaan vuoden 1793 pitäjänkokouksesta, jossa miesten kesken yritettiin määrätä naisten vaatteista. Tilanteessa paljastuu mielenkiintoisesti yksityiskohtia naisten pukeutumisesta, jossa ainakaan silkkimyssystä ei hevin luovuttu.

Että korkeasti kunnioitettavan herra tohtorin ja piispan, sekä korkeimmasti kunnioitettavan konsistoriumin arvoisaa kirjettä Kesäkuun 1 päivältä alamaisimmasti tulisi seuratuksi, pidettiin nyt yleinen pitäjäänkokous edellä käyneen kuulutuksen jälkeen, määrätyllä päivällä Viitasaaren emäkirkossa, koskien ylellisyyden ehkäisemistä ja eritoten sitä, joka ilmaantuu siinä, että rahvaassa vaimoväki käyttää silkkivaatteita. Sitten kuin allekirjoittanut varapastori jo kahdeksan päivää ennen kirkon kuudennusten ja seurakunnan vanhimpain kanssa oli neuvotellut, mitenkä ylellisyys vaatteissa sopivimmin ehkäistäisiin, ja vaimomäelle hyväksyttäisiin joku varma vaateparsi, tuli tänään saapuville suurin osa emäseurakunnan isäntiä, miehiä ja isiä, sekä erityisiä valtuutettuja kappeliseurakunnasta tuumimaan tästä tärkeästä asiasta.

Kun nyt kunink. Maj:n hellä huolen pito alamaistensa parhaasta yleiseen mitä elävimmin pitäjäläisille kuvattiin, ja miten kunink. Majesteetti erittäin tarpeettoman silkkivaatteen ehkäisemisellä ei muuta tarkoittanut kuin rahvaan tosi vaurastumista, huomasivat kaikki pitäjäläiset aivan hyvin jokapäiväisestä kokemuksesta, että ylellisyys silkkivaatteiden käytännössä huomattavasti oli lisääntynyt, ja synnyttänyt köyhyyttä maassa, jonka vuoksi he kiitollisuudella hyväksyivät kunink. Maj:n antaman armollisimman ja erittäin kiitettävän esityksen silkkivaatteiden pois panemisesta rahvaan vaimoväessä, ja tyytyivät mielellään, sen johdosta mitä heille oli esitetty, poistamaan kaiken silkkinuttujen, röijyjen ja kaulahuivien käytännön; mutta lykkäsivät kunink. Maj:n armossa arvosteltavaksi, eikö heidän vaimojensa luvattaisi ehtoollisella käydessään ja muissa juhlallisissa tilaisuuksissa pitää päässänsä mustia eli sinisiä myssyjä sitä laatua kuin valtakunnassa valmistetaan ja vähimmin maksaa, jonka ohessa he myöskin lausuivat toivovansa, että heidän tyttärilleen suotaisiin vapaus ikivanhan tavan mukaan pitää päässänsä valtakunnassa valmistettua puolentoista kyynärän pituista ja kahden tuuman levyistä puolisilkkistä nauhaa, jonka väriä ei kumminkaan mainittu. Sitten päättivät pitäjään miehet, että heidän vaimoväkensä ikuisiin aikoihin saakka käyttäisivät valkeita palttina-kaulahuiveja ja esiliinoja, vaan hameiksi, nutuiksi ja röijyiksi käyttäisivät valtakunnassa valmistettua villa "kamlotti"vaatetta juhlapuvussaan, mutta muissa tiloissa kotikutoisia rantusia villa- ja liinavaatteita. 

Ajan myssymallistoa Pehr Hilleströmin maalauksissa. Otteet Nationalmuseumin Wikimediassa tarjoamista kuvista.

Vielä tuumiteltiin, miten pitäisi menetellä nykyään vaimoväen hallussa olevain silkkivaatteitten kanssa, jolloin osa väitti, että semmoiset tarpeettomat ja yleisölle vaaralliset vaatekappaleet olisivat hetimiten poistettavat, mutta enin osa lausui mielipiteenään, että sellaisia vaatekappaleita kyllä voisi käyttää siksi kunnes loppuun kuluvat. Ja jotta niitä vast'edes käyttäessä petosta ei tapahtuisi, ja nuoriso vanhojen myssyjen ja kaulahuivien käyttämisen varjolla ei saisi tilaisuutta ostaa itselleen uusia, pyytävät he sen armon, että kunink. Maj. isällisestä rakkaudestaan näkisi hyväksi, uskollisten alamaistensa tähden, armossa määrätä, että nyt käytännössä olevat silkkivaatteet kruununpalvelijain kautta tulisivat leimalla merkityiksi. Lopuksi mainitsivat pitäjän miehet, että jos joku maksu kunink. Maj:lle ja korkealle kruunulle tulisi maksettavaksi vaimoväen silkkimyssyjen ja nauhojen käyttämisestä, he eivät voi semmoista maksua päällensä ottaa, vaan ennen suovat että heidän vaimoväkensä heittävät kaiken silkkivaatteiden käytännön."

Pönkkähameet Turun ja Porin läänissä

Pönkkähameiden pikainen paluu (edellinen osa).

Ensinnäkin (vihdoin ja viimein) yritin hakea kuvaa pönkkähameesta. Ylileveästä mallista 1700-luvun puolivälissä oli huomattavasti enemmän tarjontaa. Näin leveä hame ei Suomessa ollut 1730-luvun alussa!

Rijksmuseum 

Toiseksi, tarkistin (vihdoin ja viimein) sanomalehtitekstistä löytämäni määräyksen päivämäärineen. Teksti alkaa Modéen kokoelman toisen osan sivulta 925 ja käsittelee ylellisyyden rajoitusta, mutta ei mielestäni määrää veroa. Ote:

Kolmanneksi keräsin läänintilien alkusivujen hakemistojen avulla Turun ja Porin läänin tileistä 1733 ja 1734 hameverolistat. Jälkimmäisenä vuonna kattavuus oli parempi, mutta parista kihlakunnasta ja Uudestakaupungista listoja ei ollut. Ei välttämättä tarkoita ettei hameita ollut. Harmittavasti myös parissa kihlakunnassa luvut olivat kirjan taitteessa näkymättömissä ja jouduin arvioimaan.

Porista ja Turusta on luvut molemmilta vuosilta ja on päivänselvää, että verolla oli vaikutusta. Porin 18 hametta väheni vuodessa 14:ään (7498:4907, 7503:4889) ja Turun 158 hametta 132:een (7498:4825-4829, 7503:4781-4784). Vastaava vähentymä on raportoitu myös Haminasta.

Turkuun verrattuna maaseudun hametiheys oli pieni. Suurimmillaan (laskevassa järjestyksessä) Turun lähistöllä eli Ahvenanmaalla (7503:4177-4178), Halikon kihlakunnassa (7502:2513-2514), Piikkiön kihlakunnassa (7502:2120), Mynämäen kihlakunnassa (7502:1355-1356) ja Vehmaan kihlakunnassa (7502:1015). Maskun kihlakunnasta lista uupuu.

Ylä-Satakunnan alisesta kihlakunnasta lista puuttuu myös, kun taas ylisestä raportoitiin molempina vuosina 15 hametta (7498:3395, 7503:3367-3368). Ala-Satakunnasta veroa maksettiin vuonna 1734 11 hameesta (7503:2941).

P. S. Ilman hakemistoa listojen hakeminen on työläämpää, mutta mahdollisesti käyn myöhemmin muita läänejä läpi.

Helsingin pitäjän pönkkähameet 1734

Vanha tuttu pönkkähamevero (ks. Yleellisyysverojen kartoitusta ja Viikon verifikaatti 7498) tuli vastaan Helsingin pitäjänkin osalta läänintileissä (8214:954v)

Tuolloin jo iäkäs esiäitini ei ole listalla eikä siinä näy tyttäriäänkään. Mitäs porukkaa tämä sitten on?

1. Vuosaaresta varusmestari Stormbomin rouva. Henkikirjassa hänet on merkitty kapteeni Adam Tandefeltin jälkeen, miehensä on kapteeni ja samassa kylässä on toinenkin Stormbom. SukuForumilla kootuissa Stormbom.tiedoissa ei kapteenia näy. Toisessa keskustelussa mainittu pariskunta varusmestari Henrik Johan Stormbohm ja Eva Margaretha Tandefelt yhdistyisi hameen haltijaan ainakin kahdella elementillä. Lewenhauptin upseerimatrikkelissa miehestä on tiedot

Stormbom , Henrik Johan, mönsterskrivare vid Abo och Björneborgs läns kav.-reg. 1714 6/9; korporal därst. s.å 11/11; kvartermästare därst. 1717 4/11; adjutant därst. 1718 27/6; löjtn. vid Helsinge reg.; avsked 1719 30/9; löjtn. och reg.-adjutant vid Abo läns kav.-reg. 1720 19/3; ryttm:s avsked 1721 17/10; d. 1747 21/10.

2. Sotungista luutnantti Jägerhornin etunimetön neitokainen. Ilmeisesti henkikirjassa Sotungin säteriä isännöivän luutnantin tytär.

3. Tolkinkylässä Hindrich Kostfeltin leskellä oli kaksi pönkkähametta. Tämä Elisabeth Kostfelt on Markku Kuisman pitäjähistorian hakemistossa sahanomistajana eli rahaa riitti ylellisyyteen ja leskenä hänellä oli mahdollisuus sitä käyttää. Verkkosivujen mukaan Elisabet oli omaa sukuaan Haveman.

4. Keimolasta neitokainen Johanna Mether. Henkiveroissa Keimolassa ei näy mitään säätyläisiä. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli tuntee Johan Metherin, joka oli "Tilanomistaja Helsingin pitäjässä" ja samaksi identifioidulla on Genissä vuonna 1712 syntynyt tytär Johanna. Ellei tämä ole hameen haltija niin pönkkähametta käytti todennäköisesti joku muu Johanin lähisukulainen.

5. Westerkullasta varusmestari Selbergin rouva. Henkikirjassa miehensä titteli on kapteeni ja Länsisalmen Westerkullan lisäksi hänellä on ainakin Kaarlelan säteri. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on oikean sotilasarvon haltijana Jonas Sellberg, mutta hänellä ei ole mitään ilmeistä yhteyttä Helsingin pitäjään. Helsingin pitäjä -vuosikirjassa julkaistussa artikkelissa tiedetään, että tilan osti vuonna 1738 Erik Johan Armfelt.

Toista oli ennen, runollisesti

1802-hauissani ja lukemisissani tuli usein vastaan runoilija Anna Maria Lenngren (1754-1817). Onnekkaasti huomasin kirjaston uutuusluettelossa kokoelman Piikikkäitä säkeitä hänen runoistaan. Matti Järvisen suomentamina ja toimittamina niitä on kapoisessa vihkossa 30.

Ehdoton lempparini oli Toiset kankaat, toiset tavat, jossa ikiaikaisesti kommentoidaan sitä, miten menneisyys tapoineen nähdään nykyaikaa parempana. Järvisen suomennosta en tekijänoikeussyistä voi jakaa, mutta Wikisourceen tallennettu originaali ei ole kovin vaikeaa ruotsia ollakseen vuodelta 1795. (Muotikuva yllä on Rijksmuseumin kokoelmista lehdestä Journal des Luxus und der Moden 1790.)

»I min ungdom», sade tant,
»Så där sjuttonhundra-tretti,
»Då var flickan, kära Betti,
Ȁrbar i sitt triumfant!
»Ingen smörja fanns på skinnet,
»Fladdrigt bjäfs man då ej bar,
»Och hos vackra könet sinnet
»Stadigt som robrongen var. 

»Allting är sig olikt nu —
»Andra tyger, andra seder!
»Tunna tafter, liten heder,
»Så hos flicka som hos fru!
»Skamlöst skick och djärva miner,
»Oblyg gång på lustans stråt,
»Fräckhet, smink och messeliner
»Följa våra dagar åt.»

Teemasta nyt ja ennen kirjoitti hieman myöhemmin C, A. Gottlund runon Nyt ja Ennen, joka on luettavissa Wikiaineistosta kokonaan. Näyte:

Ennen löytyi aitoissamme pellavaa ja liinaa
Nyt ei löyvyk talossa – kuin velkoa ja viinaa.

Ennen löytyi huoneessamme tarpeheita aina;
Nyt jos mitä tarvitaan, niin täytyy kohta lainaa. [...]

Ennen oli Neijot nöyrät, tyynneet tytöt vainoot;
Nyt on likat ilkiät, ja ylpiät on vaimot.

On kuin olisin lukenut samoja mielipiteitä ihan äskettäin...

Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa?

Suomen Elinkeinoelämän Arkisto jakoi eilisessä pakkasessa kuvan

selitteellä "Vähän vanhempaa turkkimuotia. 1910-luvulta. Anna (omaa sukua Hackman) ja Georg Favre, Sorsakoski [Hackmanin arkisto]"

Tuttavani jakoi kuvan edelleen saatteella "Oikein!". Hän tarkoitti sään mukaista pukeutumista, mutta ajatukseni hyppäsi asenteisiin turkistarhausta kohtaan. Olivatko kuvan turkit villinä kasvaneiden eläimien nahkoja vai tarhattujen?

Mistä tajusin, ettei minulla ole aavistustakaan turkistarhauksen alkuajasta. Tai turkiskaupan teosta hämärän keskiajan jälkeen. Keskittyen edelliseen avasin (tietenkin) Wikipedian. Suomeksi: "Turkistarhaus aloitettiin Yhdysvalloissa 1860-luvulla. Nykyaikaisen turkistarhauksen katsotaan kuitenkin alkaneen 1890-luvulla Kanadassa Prinssi Edwardin saarella." "Pohjoismaissa turkistarhaus yleistyi 1910-luvulla, Suomessa 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla" Ruotsiksi totinen alku 1800-luvun lopussa. Englanniksi  Pohjois-Amerikassa ensimmäiset kasvatetut minkit 1860-luvulla ja ketut Prinssi Edwardin saarella 1895."

Kirjasto oli illalla kaukana eikä sieltäkään ilmeisesti varsinaista historiakirjoitusta turkistarhauksesta löytyisi. Katri Karkinen toteaa väitöskirjassaan Sitkeä sissi - turkistarhaaja yhteiskunnan muutoksessa (2009) että

"Turkistarhauksen historiaa käsitteleviä teoksia ovat Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liiton teettämät kaksi historiikkia (Suomen Turkiseläinten ... 1978; Johansson 2003) sekä huutokauppayhtiön tilaama historiikki (Turkistuottajat Oy 1988). Tutkimusaineistoksi sopivat myös Pohjois-Suomen Turkiseläinten kasvattajat ry:n historia ja Savo-Karjalan Turkistarhaajat ry:n 60-vuotisjuhlapainoslehtinen vuodelta 1988 (Tuorila 1988;
Hernesniemi 1988)." 

Aloitusaika tarjosi mahdollisuuden löytää lisätietoa sanomalehdistä, mutta millä sanoilla hakea? Ainoa osumani oli lopulta muutaman ruotsinkielisen sanomalehden helmikuussa 1910 julkaisema uutinen saksalaisen metsämestarin Raunowin hankkeesta perustaa Kamtšatkan niemimaalle 5000 hehtaarin turkiseläinfarmi (pälsdjursfarm). Ilmeisesti kyse ei ollut häkkikasvatuksesta... Ruotsalaisiin (digitoituihin) sanomalehtiin pälsdjursfarm ilmaantuu kun Aftonbladet 19.12.1926 raportoi käynnistä ruotsalaisella turkiseläinfarmilla.

Google Booksissa näkee pätkän vuoden 1988 Finskt Veterinärtidskriftistä: "Turkiseläinten tarhaus alkoi Suomessa tämän vuosisadan alussa. Ensimmäinen tarhaeläin oli silloin kettu. Minkkejä alettiin tarhata 1930-luvulla, mutta vasta 1960-luvulla minkin kasvatus lisääntyi voimakkaasti."

Kiistatonta (jokseenkin) faktaa löytyy tilastoista, joihin tutustuin tekstihaun voimalla Tilastokeskuksen digitoidussa kokoelmassa. Vaasan väestölaskennassa 27.11.1930 yksi mies oli elinkeinoltaan turkiseläinten hoitaja samoin kuin Tampereella ja Raumalla.

Maatalouslaskennassa 1941 laskettiin ihmisten sijaan eläimiä, joiden määrät eivät ole olemattomia.

Vuonna 1960 Suomessa sai turkiseläinhoidosta elantonsa 1754 henkeä. Jostain syystä vuosi 1960 puuttuu yhteenvedosta Väestön taloudellinen toiminta ja asuinolot 1950–1995 joka muuten todistaa, mitä Wikipedia lähdeviitteettä yleistymisestä sanoi: 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla

Ilmestynyt: Mertahameiden muuvi

Ennen ja nyt julkaisi tänään (muutamman kertaan mainitun) tammikuisesta seminaariesitelmästäni muokkaamani artikkelin Mertahameiden muuvi eli krinoliinit modernisoituvassa Suomessa. Erotatko linkkiä avaamatta alla olevasta kuvasarjasta, missä vaiheessa 1800-lukua vannehame keksittiin? Vastaus on kuvien alla.

Teräsrakenteinen krinoliini keksittiin kesällä 1856. Sitä ennen hameita levennettiin käyttämällä useita tärkättyjä alushameita päällekäin sekä jouhirakenteilla, joita ainakin Ranskassa kutsuttiin myös krinoliiniksi.

Kuvat Kyläkirjaston kuvalehti 9&10/1900

Kun lumi tuli Helsinkiin

Ja suurennos

Kuva lehdestä Fyren 6/1898. Lehden numerossa 3/1898 esitettiin huomioita helsinkiläisten olemuksesta kadulla. Yhteiskoululaiset kulkivat tiukkana neliönä.

Pojilla naulatut saappaat. Tytöillä käytännölliset vanttuut ja komeat letit. Kaikilla turkislakit.

Vanhemmilla naisilla taas järjestään huivi, joka on sidottu leuan alta ja jonka kaksi päätä roikkuivat selässä. Käytössä niin nollakelillä kuin 20 asteen pakkasellakin.
'