sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Molybdomantia perinteenämme

Vietin joulunajan Pariisin museoissa (mistä lisää tulevina päivinä), joissa esinetekstit olivat paikallisella kielellä, jonka osaamiseni on pahasti rapistunut. Jätin siis paljon lukematta enkä välttämättä ymmärtänyt sitä, mitä luin.

Otsikko "Du plomb dans l'eau: la molybdomancie" Musée de l'Hommessa jostain syystä kiinnitti huomioni ja tulkitsin sen tarkoittavan uudenvuodenaatosta tuttua tinan valantaa. Tekstin mukaan (ja kaikkihan jo tietävät museoammattilaisten erehtymättömyyden)
Courante au Moyen Âge, cette pratique a refait surface au coeur des villes du 21e siècle en Europe via les populations originaires d'Afrique du Nord.
Että olisi keskiajalla ollut käytössä ja sittemmin hävinnyt tullakseen uudestaan pohjoisafrikkalaisten kautta 2000-luvun kaupunkeihin? Eikä ollut elävä perinne Pohjois-Euroopassa ollenkaan? No, yleisestä muotoilusta huolimatta museolla lienee ollut lähinnä Ranska mielessään. Wikipediakin tietää, että tätä "nykyään harrastetaan pääasiassa leikkimielellä uudenvuodenaattona Pohjoismaissa, Saksassa ja Itävallassa."

Liekö sitten Velikullan 1/1913 kannen mukaisessa asussa täällä harrastettu? Uusi tapa Suomessa ei ilmeisesti ole, sillä Tapiossa 24.12.1875 julkaistussa kirjoituksessa Keski-Suomen tavoista todetaan, että "Uuden vuoden aatto-iltana on vieläkin tapana tinan valaminen." Wiipurin Uutisissa 12.3.1887 julkaistun jutun mukaan "Jokainen meistä tuntee tinan valamisen uuden vuoden aattona."

Kotiseudussa 1/1915 julkaistussa M. J. Westerholmin artikkelissa Tinakuvista ennustaminwen ei ole arviota tavan iästä. Mutta kansanperinnekeräyksien kuvauksista huomaa, että minun 1970-luvulla tuntemani ja harjoittamani tapa oli vain jäänne monipuolisemmasta.

Mitä sitten tapahtuu, kun maaliskuussa 2018 lyijysisällön vuoksi uudenvuodentinojen myynti kielletään? Kelpaako mehiläsvaha tai sokeri korvikkeeksi?

lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulukuusta

11.12.
  • Arkeologian iltapäivässä @tiedekulma tiivis tunnelma. Toivottavasti kuuluu tänne perälle. [Kuului, mutta ei eteenpäin kerrottavaa.]

12.12.
13.12.
  • Nimiarkistosta @Kotus_tiedotus hämmentävä ensikokemus. Tiedoilla on paikannus, mutta sivustolla ei karttaperusteista hakua, jolla saada pienen alueen nimistö esiin.
  • Fennica as linked data paljastaa kansallisbiografian jokseenkin olemattoman identiteettihallinnan. Omani kondiksessa, sillä olen katsonut sen perään, mutta kuka huolehtisi 1600-luvusta? [Osma Suominen vastasi: "Linkitetty data tuo tosiaan esiin puutteita. Tässä tapauksessa kuvan henkilöt on kyllä auktorisoitu eli identiteetti tiedossa, mutta bibliografisissa tietueissa käytetty hieman eri nimimuotoa jolloin keskinäinen linkitys ei ole onnistunut. Teemme työtä asian korjaamiseksi." Tätä koostetta tehdessäni palvelu ei aukea vaan näyttää Internal Server Error -sivua]
18.12.
  • SVAR-kuvia ei saanut @Kansallisarkist koneilla enää ollenkaan näkyviin. Villi veikkaus, seuraavalla kerralla ei aukea enää edes etusivu. Ja who cares? [No minä, sillä kaikelle kansalle SVAR aukeaa vasta 1.2.2018.]
21.12.
22.12.
  • Haluatko nähdä vanhoja äänentoistolaitteita? Poikkea musiikkikirjastoon @NatLibFi
28.12.
  • Onko vuonna 1535 kuvattu veromies juuri kuullut valvonnan ohi menneestä erästä? [Lisää Louvren ja muiden Pariisin museoiden tunnelmista ensi vuoden blogiteksteissä.]
29.12.

Egyptistä Oulun vaivaistaloon

Napoleonin Egyptin retkestä tulee itselleni mieleen Rosettan kivi. Kertaakaan ei ole tullut ajateltua, että oliko mukana suomalaisia. Mutta toki oli. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli kertoo, että vuonna 1773 syntynyt Fredrik Cajaner "Lähti ulkomaille ja koki kovia Ranskassa ja Englannissa. Osallistui Bonaparten palveluksessa Egyptin sotaretkeen 1799."

Cajaner palasi Suomeen ja oli titteliltään ylioppilas mennessään Oulussa 24.8.1809 naimisiin merimiehen lesken kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Emil Amador 12.1.1810 eli viitisen kuukautta myöhemmin. Oulussa asui tähän aikaan Cajanerin leskeksi jäänyt äiti tyttärensä kanssa, mutta poika perheineen ei ole rippikirjoissa samalla sivulla. Rippikirjassa 1825-34 Fredrik Cajanerin kohdalla ei näy vaimoa eikä poikaa.

Kirjoittaja O. W. L. kertoo Pohjantähdessä 1913 Oulun maistraatin arkistosta löytämästään paperista. Siinä Cajander anoo 1834 pääsyä Oulun vaivaistaloon.
Hän huomauttaa aluksi, kuinka hän tosin on ruumiiltaan heikko, mutta silti tuntee "ruokahalua", jota hänen on, tulojen lakattua ja omien varojen puutteessa, täytynyt halpamaisella kerjuulla tyydyttää. Hän tunnustaa, että häntä on autettu runsain määrin. Erittäinkin "kauniimman sukupuolen" edustajat ovat "ravinneet minua, aina taipuvaisina hyväntekeväisyyden tunteisiin, enemmän kuin me miehet, jotka niinkuin näyttää, olemme tehdyt, tosin mekin mullasta, kuitenkin kovemmiksi, mutta sen lisäksi määrätyt vaivoihin, vastoinkäymisiin ja elämän varsinaisiin huoliin". Siksipä hän puhkeaakin naisia ylistämään keskellä alamaista anomuskirjettään. "Siunattu olkoon heidän heimonsa ja sukupuolensa. Armeliaisuuden enkeli on avaava Taivaan Timantti-Portit viimeisenä päivänä naiselle!"
Pyydettyään sitten anteeksi tämän asiasta poikkeamisen, perustelee hän anomustaan päästä vaivaistaloon. "Olen tutkinnon suorittanut ylioppilas Turun yliopistossa ja saanut silloiselta dekaanilta, kaunopuheisuuden Profesorilta, Henric Gabriel Porthanilta seuraavan kiitoslauseen: Juvenis egregiae spei (perdidi autem hanc spem, in floribus nascentibus, navigans, sine experientia, in undis vagillantis fortunae)."
"Hyödylliseksikin voisin tulla Vaivaistalolaitokselle; koskapa olen harjaantunut lastenopettamisen taidossa, kirjan lukemisessa, kirjottamisessa ja sitä paitsi vähän laskennossa. Kautta Filosofian vakuutan voivani tässä olla hyödyksi."
Vaivaishoitohallitus käsitteli anomuksen 19.11.1834 ja kirjasi harvinaista leikinlaskua pöytäkirjaansa.
"Laajan ja hallituksen sydäntä syvästi liikuttavan puheen johdosta, jonka kirjallisesti esitti ent. ranskankielen opettaja F. C ja jossa puhuja etenkin mainitsee siitä hyväntahtoisuudesta ja suosiosta, jota hän on saanut osakseen kauniimmalta sukupuolelta, jonka kanssa hän toivoo vihdoin pääsevänsä ikuisesti yhteen taivaan timanttiporttien sisäpuolella, otettiin mainittu C vaivaistaloon, ja katsoen hänen aina osottamaansa hellyyteen ja hyväntahtoisuuteen toista sukupuolta kohtaan, myönnyttiin siihen, että Greta L. saisi seurana ja apuna hänen päiviään sulostuttaa." 
Vaivaistaloon päästyään Cajaner opetti sekä sen lapsia (vuonna 1838 66 kpl!) että muita. Jälkimmäisestä ryhmästä hän sai rahaa, joka ilmeisesti kului alkoholiin. Pöytäkirjassa 7.10.1836 todetaan, että "ilmotettiin C:lle, että jos hänet täst'edes tavattaisiin juopumuksesta ja sopimattomasta käytöksestä, niin rangaistaisiin häntä 15 parilla raippoja kaupungin vankilassa." Mutta 10.11.1836 määrättiin, että vaivaistalon vahtimestarin Almin oli kerättävä Cajanerin ansaitsemat opetusrahat ja ostettava niillä hänelle voi ja viina. Jälkimmäistä ei kuitenkaan enempää kuin kaksi ryyppyä päivässä.

Viinan kulutusta ei saatu hallintaan ja vuoden 1838 rangaistuslistassa Cajaner sai juopumuksesta kerran 8 paria suuria raippoja ja toisella kerralla 10 paria samoja.

Toukokuussa 1841 Cajaner merkittiin Oulun haudattujen listaan leskenä.

Kuva Eugène Grassetin kädestä via WikiArt.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Kansallismuseon Suomen tarina

Pääsin ennen joulua Ihan Oikean Historiantutkijan hyvässä seurassa kiertämään itsenäisyyspäivänä avautuneen Kansallismuseon pysyvän näyttelyn itsenäisyyden ajan osion. Ehkä seura tai helpotus siitä, että aiemmassa esittelyssä painopisteenä mainittu valtiollinen historia ei ollut hukuttanut arkea ja tavallisia ihmisiä, pelasti herneen nenään vedolta.

Heti alkuun olimme kyllä seuralaisen kanssa tuskastuneita ja harmistuneita. Äänioppaan kuunneltu ohje oli luvannut kolmen eri värin laattoja. Ensimmäisessä nurkkauksessa laattoja oli neljä, mutta hämärässä keltaista ja valkoista ei erottanut toisistaan. Sinistä emme koskaan löytäneet ja jostain syystä ääniopastusten määrä väheni huomattavasti pidemmällä näyttelyssä. Kauanko kaikkien kuuntelu olisi mahtanut kestää? Itse olisin mielelläni nähnyt laatoissa tiedon kestosta.

Seuraavassa tilassa kohtasin teknisiä haasteita. Jalustalla oleva Suomen synty oli joltain aukeamalta auki ja yritin vaihtaa sivua kosketusnäyttötyylillä. Mutta oikea ote olikin sivun fyysinen kääntö.
Takaseinän piirroksen teemoista sai lisätietoa viereisestä pömpelistä. Kaikkien pisteiden läpikäynti olisi vienyt ikuisuuden ja toiminut samalla muistipelinä. Tarkastimme joitakin ja opimme, että Pariisin maailmannäyttelystä 1900 oli olennaista tietää mesimarjaliköörin saama palkinto eikä mitään AGK:n freskoista tai L-G-S:n pavilijongista. Sillä kaikkihan tunsivat ne jo ennestään? Vai oli tarvetta nostaa esille alkoholi, jonka läsnäoloon näyttelyssä seuralaiseni kiinnitti sittemmin huomiota.

Osuimme myös pisteeseen, josta aukeavassa tekstissä mainittiin vähemmistöistämme tataarit ja juutalaiset. Saamelaiset olivat "päässeet" itse kuvaankin ja saaneet oman tekstinsä. Romaneita emme löytäneet missään kohdassa näyttelyä.

Kahden tilan jälkeen Suomi oli itsenäinen ja seuraava huone tiivisti (minut yllättäen) yhteen ajan sisällissodasta Moskovan rauhaan. En lukenut kaikkia tekstejä, mutta ainakaan otsikkotasolla Lapin sotaa ei näkynyt missään. Eikä aiemmista sodistakaan kerrttu tapahtumien vaiheita, vaan esillä olivat (muistinvaraisesti) sotalapset, sotaveteraanit, kolttasaamelaiset ja lotat. Taas on oletettu vierailijalla olevan huomattava määrä taustatietoa. Lisätietoa olisi voinut saada elokuvista, joita valittiin kryptisesti numeroiduilla eikä nimetyillä laatoilla. Tarkistimme vain aiheet, jotka tarjosivat kronologisesti katsauksia eri teemoihin, joten filmien pituus ja sisältö jäi mysteeriksi.

Presidentit katkaisivat kronologian, joka jatkui sitten huoneella, joka tiivisti kylmän sodan ajan.
   
Minusta kuva sosialistisesta tai kommunistisesta kulkueesta oli valittu hätkäyttämään, mutta seuralaiseni huomautti, että hätkähtymiseenkin tarvittiin aiempaa tietoa. Aiemman tietoni perusteella ihmettelin sitä, ettei Ruotsin muuton pariksi oltu otettu 1970-luvun ensimmäisiä Suomeen saapuneita pakolaisia.



Saunateemavälikön jälkeen viimeinen kronologiaosa käsitteli lamaa, jota edeltänyt nousukausi ei saanut mitään näkyvyyttä. Huoneen takaseinällä pyöri klippejä televisio-ohjelmista ilman mitään kontekstia. Tarkoitus luoda ahdistava tunnelma?

Näyttelyyn roudattavien koululaisryhmien elämän aika on kuitattu kuivimmalla mahdollisella tavalla eli tekstipohjaisella aikajanalla. Onko loppunut ideat, raha vai molemmat?
Näyttelyn lopussa on kuvakavalkaadi ja tila, jossa voi seisaaltaan kuunnella hevimusiikkia. Kuvissa on henkilö per itsenäisyytemme vuosi. Missään ei selitetä valintaperusteita eikä niitä tuntenut museossa töissä oleva tuttavakaan, joka tässä vaiheessa liittyi seuraamme.

Katsoimme kuvat kahteen kertaan ja ihmettelimme ääneen niiden (mahdollista) viestiä. Miehiä oli selvä enemmistö ja 80-90-lukujen vaihteessa 11 peräkkäin. Kuvaa miesten ylivaltaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Saamelaisoletettuja oli 4, 3 miestä ja 1 nainen ajallisesti melko lähekkäin. Tapahtuiko tuolloin jotain erityistä saamelaisten asemassa? Emme nähneet yhtään romanioletettua. Lopussa oli pari maahanmuuttajataustaisoletettua.

Minä tunnistin kaksi julkkista, mutta seuralaiseni eivät. Oliko niitä enemmän?

Lopussa oli listaus valokuvien ottajista ja kokoelmista, mutta ei mitään kontekstitietoa. Sama valinta oli tehty saunatilan valokuvien kohdalla. Sillä dokumentoijat ja dokumenttien säilyttäjät oikeuksineen ovat tärkeämpiä kuin dokumentoitavat?

P. S. Vertailun vuoksi voit lukea Mari Jalavan katsauksen samasta näyttelystä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Joululahja loppuviitteestä

Nyt kun joulunvietto täällä blogissa on vihdoin ohi, on tilaa kertoa vuoden parhaasta (ja ainoasta) joululahjastani. Jonka toimittivat kirjastotontut.

Pari viikkoa ennen joulua olin käymässä Kansallisarkistossa ja huomasin entisen mikrolukusalin paikalle rakennetun kirjaston olevan auki. Lähdin tietenkin kiertämään hyllyjä, sillä mahdollisuuksista pitää olla tietoinen.

Ruotsin paikallishistorian kohdalta löysin yllättävän paljon kirjallisuutta ja huomiotaherättävän näyttävänä Norrköpingin moniosaisen historian. (Kiitokset esivanhemmilleni asettumisesta Ruotsin kaupunkiin, josta 300 vuotta myöhemmin tehtiin kunnon paikallishistoria toisin kuin muista Ruotsin kaupungeista. Mutta pitäisikö se joku päivä jaksaa lukea kannesta kanteen? På svenska!)


Kirjasarjan näkemisestä tuli mieleen, että kesän Schildt-löytöjen jälkeen sen ainoaksi muistamani Schildt-maininta voisi avautua uudella tavalla. Kun ei aiemmin ollut yhdistynyt mihinkään.

Palasin kirjastoon myöhemmin muistiinpanovälineiden kanssa, istuin alas lukemaan ja kirjoittamaan. Ilmeisesti oli vuosia siitä, kun olin paikallishistorian pätkän pettyneenä viimeksi katsastanut. Nykyosaamisellani tekstissä oli runsaasti sukututkimuksellista potentiaalia, sillä metallibisneksen yhteydessä mainittiin oikeusjuttu, jossa hyvin todennäköisesti on enemmän sukulaisuussuhteita ja nimiä kuin paikallishistoriaan oli otettu mukaan. Joten (kuten yleensäkin) kirjoitin muistiinpanojen lomaan myös loppuviitteet, joissa oli yllärinä lisävinkki kirjoittajan aiempaan kirjaan, jossa Matthias Schildtistä kerrottaisiin lisää!

Vaikutti erittäin lupaavalta, mutta ei vielä kirjastossa istuesssa loksahtanut muistissani olevaan sukutauluun. Vasta kotiin päästyäni kaivoin kesän tuotokset esiin ja oli syytä riemuita. Schildtin ohella paikallishistorian sivulla esiintynyt sukunimi löytyi sukutaulusta! Eli äidinäidin isänisän isänisän isänisän äidinisän isäni Matthias Schildt oli Norrköpingissä vuonna 1647 kuollut kattilamaakari! Josta löytyisi lisätietoa jostain kirjasta! Ja vaikka kirja käsittelee teollisuushistoriaa Norrköpingissä, se on osa Kansalliskirjaston kokoelmaa!

Eli tietenkin kävin sen lainaamassa.

P. S. Vanhoihin blogiteksteihin linkittämäni dokumentti Spolstadin Hohenthalit on nyt lukkojen takana, sillä tarkoitukseni on ensi vuonna työstää siitä Schildt-lisäyksin kirja. Aihe tulee varmasti myös näkymään blogissa.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kolme täydennysosaa

1) Kävin katsomassa ainakin kolme kertaa Historiska museetin näyttelyn History unfolds teoksia ja seuraan museon YouTube-kanavaa. Miten minulta oli mennyt ohi teosten esittelyvideot?
2) Itsenäisyyspäivän aikaan tekemälläni Lontoon matkalla (juttu 1, juttu 2, juttu 3, juttu 4) ei voinut olla huomaamatta naishistoriaa. Se ei ollut esillä vierailukohteissani, mutta tuli vastaan museon kirjakaupoissa ja tavallisissa, jollaisesta tämä otos.
Asetelman yläkulmassa suomeksikin julkaistu satukirja. Saataisiinko tämä trendi Suomeen, jossa syksy 2017 on valitettu (syystä!) useammalla taholla naisten kirjoittamien ja naisista kirjoitettujen elämäkertojen näkymättömyyttä.


3) Kirjoitettuani jälleen kerran museoiden kuvaoikista huomasin Atskin nostaneen Twitterissä Wright-näyttelystä tehdyn blogipostauksen.


Olihan siinä nostettavaa, kauniisti kuvitetussa ja positiivisessa tekstissä. Osa kuvista oli Atskin ja uteliaisuuksissani kysyin bloggaajalta maksamaansa hintaa saamatta vastausta. Ehkä oli saanut tai löytänyt lehdistökuvat? Sillä eihän Ateneum promoaisi blogitekstiä, jossa on luvattomia kuvia? Eihän?

Kohta pyhän jälkeen alkaa uusi elämä pitäjässä

Se, joka on viettänyt talven maasydämessä, tietää kuinka hupainen siellä on olo joulun-aikana sekä herroissa että talonpojissa. Tällä erää kuitenkin puhumme ainoastaan edellisistä. Itse joulusta ei ole mitään erinäistä sanottavaa; sen viettää kukin kotonansa hiljaisuudessa. Vaan kohta pyhän jälkeen alkaa uusi elämä pitäjässä, jos herrasväkeä sattuu siellä asumaan.


Ilta-hämärässä tulee yksi reki toisensa perään kulkusten helinällä taloon, joko se sitte on pappila tai tuomarin eli nimismiehen eli jonkun muun herrasmiehen kartano, jonka vaan on vuoro pitoja pitää. Portailla on tavallisesti isäntä taikka nuori väki vastaan ottamassa vieraita, joita tällä tavoin ilmestyy huoneet täyteen jokaisesta ijästä. Piakkoon saavatkin he toimituksensa alkuun. Isännän kamarissa istutaan jo piiput suussa, kysellen ja jutellen mitä uusia ja huvittavia kuuluu monesta ajasta. Toisessa huoneessa on eukot ja emännät täydessä pakinassa taloutensa asioista, piioista, lehmistä ja vasikoista. Kolmanteen on kokountunut neitoja nuoria ja joskus vanhojakin; heidän kasvonsa rusottavat kylmästä tultua ja muutamain kuka tiesi mistä vielä muustakin. Sillä neljäs huone on täynnä nuorukaisia, koulupoikia, "gymnasistia" ja "studenttia", jotka joululle tulleina kotiinsa nyt ovat kokountuneet tänne kaikki. Heillä on paljo sanomista keskenänsä ja piiput ei riidy heille kaikille, joten nuorempain on asia tytyä piipun käymiseen vuorotellen suusta suuhun. Toiset luovat silmäyksiä oven raosta tyttöjen puoleen, jotta silmäykset muutamilta siellä havaitaan. Ei kaikissa paikoin ole onni semmoinen, että nuorukaisia ja tyttöjä olisi yhdenverran kumpiakin. Muutamissa on liian vähän neitoja, muutamissa poikia, ja niissä on joulupidot aina ikäviä. Mutta missä heidän lukunsa on jotenkin tasa-painonen, siellä ei myös puutu mitään ilosta, ellei juuri se kummallinen kohtaus tapahdu, ettei koko paikkakunnalla löydy "pelimannia". Sen laatuinen puute kyllä voi tehdä kaikki joulu-pidot katkeriksi; mutta se kova onni sattuu harvoin. Olemme kuitenkin kerran nähneet semmoisissa tilaisuuksissa käytettävän "pelimannina" vanhaa saksalaista "positivi" vääntäjää, eikä silloinkaan ilosta mitään puuttunut.

Emme enää huolikkaan pitää lukua myssypäistä eukoista ja emännistä, jotka kuumaa kahvetta juodessansa pakisevat piioistansa y. m. emmekä liian pidä lukua, miten tuo römö-rintanen herra "vallesmanni" ukkojen parissa juttelee kummallisia kuulumisia, elikkä miten siinä huoneessa hankitaan kortin-lyöntiin ja "totin" juontiin. Nuorten parissa on paras olla. Heissä havaitsee jo ken hyvänsä erinomaisen levottomuuden molemmilla puolin. Se oven aukko muuttuu vähitellen oikeaksi maantieksi, jota myöden tuliset silmäykset ahkeraa kulkevat, vaan ei yksikään nuorukaisista rohkene vielä täydellisesti avata ovea ja astua kynnyksen yli, vaikka sen toisella puolen on monen sisaria ja muita sukulaisia sekä hyviä tuttavia. Jos viimein joku yrittääkin astua kaikkein pyhimpään, niin hänen käytöksensä on niin ujomaista, että se pian viepi hänen rohkeutensa ja hänen täytyy palata saman kynnyksen yli takasin.

Jokainen on levoton ja näkyy odottavan merkkiä, joka hänelle ikään kuin antaisi luvan tulla rohkeaksi. He terottavat korviansa, sillä korvain tulee se merkki vastaanottaa. Nyt se kuuluu. "Pelimanni" on tullut saliin, jossa tytöt ovat, ja istunut loukkaasen. Hän vetää vingahuttaa yhden ainoan karhean nuotin, mutta se tuntuu sanomattoman viehättävältä nuorukaisten korvissa, eikä suinkaan pistä pahalta tytöillekään, karhea vaikka se on. Ei sitä kuitenkaan kestä muuta kuin se ainoa nuotti, sillä se on ainoastaan koetos, jonka jälkeen taitomies virittää viuluansa. Vaan pian ne nuotit taas rupeavat kuulumaan ja nyt täydellisemmin, voimakkaammin ja ilman katkeamatta. Ei mikään ujous enää pidätä nuorukaisia kynnyksen takana; he ovat pian kaikki neitojen luona ja —

tiistai 26. joulukuuta 2017

Sohitaan suutaria

K (?). Järven kuva ja Hanna Järven tekstiä Walistuksen lasten lehdestä 14/1912
Mutta pitkinä puolihämärinä pyhinä oli aikaa leikkiä ja kisata, minkä voimat riittivät. 
Pojat tekivät olkitukosta suutarin. He löivät olkien tähät poikki, sitoivat ne toisesta päästä yhteen ja hajottivat toisen pään, että suutari pysyi seisomassa, kun sen lattiaan löi. 
Toinen pojista, Matti, kävi suutarin, viereen seisomaan. Hänestä tuli vartija. Hemmo haki kepin käteensä ja tuli sohijaksi. 
Hän kysyi: "Onko suutar kotona?"  
"On", vastasi vartija. 
"Mitä hän tekee?" kysyi taas sohija. 
"Kenkiä", kuului vartijan vastaus. 
"Kenelle?" kysyi sohija. 
"Isännälle ja emännälle sekä kahdelle pienelle lapselle", selitti vartija taas. 
"Tekeekö hän minulle?" tiedusteli sohija edelleen. 
"Sinulle tuodaan tervaa, jonka minä pistän tikulla silmääsi." 
Silloin sohija suuttui, hän asetti kepin jalkojensa välistä ja vartijan jalkojen välistä, sekä koki arviosta kaataa lattialla seisovaa olkisuutaria. Vartija taas varjeli vointinsa mukaan, ettei suutari kaatuisi. 
Niin kiistellään ja kisataan ja vähin tulee väsymys ennenkuin suutari kaatuu. Sohiminen on Matin ja Hemmon mielestä hauskimpia joululeikkejä, mitä he tietävät.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Nuorison joulumeiningit ennen ja nyt

T. Wikstedtin kuvat Tuulispäästä 49-51/1912

Ennen. Joulua odotellessa

Nyt. Ei juuri muisteta joulua odotellakaan.

Ennen. Useinkaan eivät joululahjat olleet suuret,

mutta joulu tuntui sentään joululta.

Nyt. Lapset saavat usein aika paljon tavaraa,

mutta eivät osaa panna arvoa lahjoilleen, aina on muka liian vähän, eikä joulu tunnu joululta.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

lauantai 23. joulukuuta 2017

Se toinen juhlaristi

Kotiseutu 12/1915 kertoi joulutulista Etelä-Pohjanmaalla:
Lähempänä joulua niistä sitten kootaan sentapainen laitos, kuin kuva osoittaa. Sitä nimitetään "Juhlaristiksi". Jouluaattona se sitten kiinnitetään noin 15—20 m. pitkän tangon päähän niin lujasti tietysti, että se särkymättä voi kestää kaikki mahdolliset myrskyt. Tuossa puolen päivän tienoissa aattona, jolloin joulun katsotaan alkavan, nostetaan tuommoinen tanko juhlaristeineen ylös. Sitä ennen kuitenkin on asetettu tuossa poikkipuussa oleviin trissoihin nuora, jolla sitten kaikkina juhlapäivinä ja niiden aattoina illoin ja aamuin pimeän ajaksi nostetaan kaksi lyhtyä ylös. Tavallisesti ne laitetaan monivärisestä paperista, niin että ne kauas katsoen näyttävät hyvin kauniilta varsinkin, jos on onnistuttu saamaan ne sellaisiksi että ne tuulessa hiljalleen pyörivät näyttäen katsojalle siten koko väririkkautensa. 
Tietysti näiden laittamisessa on paljo sellaista työtä, jota pojat eivät voi suorittaa, mutta niissä taas aikuiset hyvin auliisti auttavat. Ovathan ne kaikille yhtä tärkeitä juhlatunnelman nostajia. Ilman vaikutusta ne eivät olekaan. Tuntuu hyvin hauskalta ja juhlalliselta illalla, sillä tiheästi asutuissa kylissä niitä on sangen lukuisasti ja voi niiden monivärinen valo näkyä hyvinkin kauvas. Luontohan ei sille Pohjanmaalla aseta mitään estettä. 
Päivälläkin ne huurteisessa talviilmassa tekevät hyvin juhlallisen vaikutuksen, varsinkin yksinkertaiseen kansaan, joka ei ole suurempiin juhlallisuuksiin tottunut. Joulun jälkeenkään ei niitä heti lasketa alas, vaan annetaan niiden olla laskiaiseen saakka, johon katsotaan joulunajan kestävän. Silloin vasta juhlaristit tavallisesti kaadetaan. Suomalaisissa pitäjissä eivät nämä kuitenkaan ole niin yleisiä kuin rannikkoseudun ruotsalaisissa pitäjissä, jossa niitä on melkein joka talossa.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Juhlaristin teko

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta
"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa viitsisi… Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.
"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia… Mukulat sellaisia."
"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin vain Lissulta tulis mitään… Hessa tuota nyt saattais, on ehkä nähnyt."
"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!" [...]
Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi. Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.
Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.
Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä, suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin hetaleihin kukkasia.
Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu, sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.
Oljista muodostetut särmiöt kuullostavat himmeliltä. Hämärästi muistan nähneeni siitä koristellun version, mutta yksinkertainen ja väritön on tutumpi ja verkkokuvissa vallitseva. Ehkä Alkion tuntema koriste oli lähempänä tätä Yhdysvalloissa myytyä himmelityyliä. (Kuvan käyttöön ei ole lupaa.)

torstai 21. joulukuuta 2017

Lattianpesu jouluksi

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta
Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma (nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.
Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.
Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi. Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se siivonteko maksaa … ei viitsisi joka päivä lattioita pestä! [...]
Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin. Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.
Juho Rissasen lattianpesijät pahoinpidelty tästä painokuvasta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Ennen joulua


Hilda Käkikoski (*) kirjoitti 12.3.1885 sisarelleen:
Oletko lukenut Tilhissä kertomusta: "Ennen joulua?" Se on minun kirjoittamani ja kuvaa elämää täällä Myllykylässä. Ne ovat meidän lapsia, meidän äiti - ja minä. Kun luet sen, niin saat vähän käsitystä siitä, miten aika täällä kuluu.
Ennen joulua julkaistiin Tilhin numeroissa 25/1884 ja 26/1884. Kuvaus alkaa näin:
Kas tämä ennen jouluinen aika on oikein kummallinen. Kaikki nyt on niin kovin satumaista ja salaperäistä. Joulupukki se on jokapaikassa päivän sankarina. 
Jos vaan lapset iltasilla itkeä pirahtelevat, sanoo äiti salaperäisesti: "älkää itkekö; Joulupukki pelästyy eikä uskalla tulla taloon." Kun taas ollaan vallattomia, sanoo lastenhoitaja uhkaavalla äänellä: "olkaahan varoillanne, Joulupukki katselee ikkunasta, eikä tuo tullessaan muuta kuin pitkän vitsan, elleivät lapset ole kilttiä." Heti ovat lapset hiljaa kuin "hiiret nurkassa", sillä kovinhan kauhealta näyttäisi Joulupukki ruoska kädessä. 
Harva se päivä, ett'ei meilläkin tapahdu kaikenmoista kummaa. Milloin pujahtaa äiti yksin johonkuhun huoneesen ja jättää lapset oven taakse. Kun sitten pienoset pyrkivät äidin luo, vastataan sisältä: "älkää tulko tänne; täällä on Joulupukin salaisuuksia." Usein taas työnnetään suurella jyrinällä kiini joku laatikko, johon lapset ovat sattuneet pilkistämään. Joskus taas hämärässä hiipii suutari tai räätäli kyökkiin. Lapsetkin mielellään tervehtivät tuota mieluista vierasta, mutta silloin sulkeutuu ovi ja äiti jää yksin vieraan kanssa. Nyt tulee täti lasten luo ja lausuu lapsille tuolla lailla: "Älkää huoliko, lapsikullat, kyökkiin mennä; tulkaa tänne lasten kamariin, niin täti kertoo teille hauskan sadun".
"Tulkaa, tulkaa, täti kertoo tatuja" huutaa silloin nuorin joukosta ja ojentaa kätösiään tädille. "Taako Aino ittua tätin tylittä?"
Sadut ovat aina mieluisia ja vanhimmatkin lapset seuraavat tätiä, mutta sadun kertomistapa aina keskeyttävät kysymykset: "Mitähän suutari tekee kyökissä?" "Minkähän tähden ei meitä lapsia kyökkiin päästetty?" j. n. e.
(*) Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 67-68
Kuva muokattu painokuvasta kirjassa Hem och hembygd.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Pappi ja lukkari joulupaistia kokoomassa


Gunnar Suolahti artikkelissaan Kirkollisia verotapoja (Aika 7-8/1919) selostaa pappien varainhankintakierroksia, joita kiellettiin jo 1600-luvun alussa ja useaan otteeseen myöhemmin. Käytännöt kuitenkin jäivät paikallisesti erilaisiksi.
Syrjäseuduilla säilyivät joulunjälkeiset paistinkeruut ja ripitysmatkat aina viime vuosisadan puolivälin tienoille, eli siihen asti kuin papiston palkkaus uudelle kannalle järjestettiin. Länsi-Suomen seurakunnissa muistavat moniaat vanhukset vieläkin, miten papit lukkareineen kolmin hevoskuormin kulkivat paistinkeruillaan; ja vielä miespolven senjälkeen kuin pappien kiertueet olivat tauonneet, kulkivat niillä lukkarit. Paistikappalten suuruus ja joulu-"käärtien" paljous osotti, millaisen suosion lukkari kansan kesken oli saavuttanut. 
Sanomalehtimainintojen perusteella tapa kesti paikoin 1800-luvun puolivälin tienoon yli, vuosisadan lopulle asti.
[Gustaf Johan] Bergroth [k. 1841] oli koko elämänsä innokas kooja käyden joka vuosi itse keräämässä vaaluansa ja joulupaisteja, kulkien kylästä kylään, talosta taloon, samoten hevosineen halki salojen ja poikki soiden. - Suuri oli se annin, jonka rovasti pitäjästään joulupaisteina keräsi. Hän oli pitäjässämme viimeinen pappi, joka tätä vanhaa tapaa noudatti. ("Tuomas": Ikaalisten pitäjä. Suomi: kuvalehti kansalle 9-10/1919)
Nämät pitäjällä käymiset vapaehtoisia antimia keräämässä, joulu-paistin ja muun nimellä, ovat kyllä kielletyt Kun. Aset. kautta 23 p. Helmikuuta 1694 ja 23 p. Elokuuta 1727, joista on sitte vieläki usein muistutettu. Vaan mitäs siitä. Papit pitävät sen olevan kaikki pyhää ja hyvää mitä he vaan tekevät eli antavat tehdä. Sitä ei kenkään pitäis paheksiman. (Otawa 22.12.1860)
Ompa vielä paikoin tapana, että papit käyvät ympäri pitäjää, niinkuin muinoin mustalaiset ja kerjäilevät saataviansa: villoja, pellavia, voita ja lihaa (joulupaistia), vaikka muut ovat kielletyt kerjuusta. Tähän vielä lisäksi lähtee lukkari ja suntia seuraan junan jatkoksi. Mitä näiden viimemainittuin "paisteilla kulkemiseen" tulee, niin sillä ei ole asetuksissa mitään perustusta. Mutta pappien kerjuut ovat alkunsa saaneet paavinopin ensiajoista, 600 vuotta sitten. (Päivätär 18.2.1865)
Vahton kappelista. [...] pappi saa kyllä runsaan palkan, koska hänelle tulee likimäärin tynnyriä viljaa, 512 manttaalin veroton virkatalo ja joulupaistit koko pitäjästä. (Sanomia Turusta 15.5.1863)
Sitten laski hän almanakan pöydälle ja sanoi rouvalleen: "Viikon päästä on Joulu. Tänään jo viimeinkin pitää mennä joulupaisteille. Keli kyllä on huono, mutta ei sitä auta katsoa. Kohta pitää lähteä - Jussi hoi!" (Aura 29.12.1888)
Silloin kun ruusu ja riisi olivat ainoat taudit; lukkarit ja kupparit parhaat lääkärit; tupakka ja terva tehokkaimmat rohdot. Silloin ajettiin joulupaistilla ja saatiin senkin seitsemää lajia, oikein kuormittain. (Sanomia Turusta 30.12.1885)
Koska nykyjään ei enää kaivata pikkulukusia, niin ei enää pitäisi pappienkaan kulkea pitäjällä paistinajossa, niinkuin nykyään vielä muutamin paikoin Uudellamaalla tapahtuu [...] Samoin kuin pappien, nähdään seurakunnan arvoisien lukkarienkin kiertävän pitäjällä joulupaistillaan. Ilmestyy tämän lisäksi vielä hauturikin joululimppuja pyytelemään, joskus vielä päihtyneessä tilassa. (Uusimaa 10.1.1896)
Ei kauan sitten oli muutamin paikoin Suomessa tapana, että lukkari ja muut kirkonpalvelijat kävivät joulun edellä "joulupaistillaan", niinkuin sanottiin. Kori tai laukku kainalossa nämä uskolliset herran palvelijat vaelsivat talosta taloon, ja tuskinpa oli sitä paikkaa, josta he tyhjin käsin olisivat palanneet. Missä putosi kopan pohjaan voipala, missä tuores juusto, missä siankinkku. Tervetulleita nämä kirkon kerjäläiset tietenkään ei olleet, mutta minkäs sille mahtoi. Vanhat tavat istuvat lujassa - silloinkin kun uusi aika jo on tuominnut ne muinaismuistoihin kuuluviksi. (Maakansa 4.1.1912)
Joulun edellä pitivät myöskin pappi ja lukkari huolta jouluruo'istaan käymällä "joulupaisteillaan", pappi edellä ja lukkari perässä. Heille annettiin palvattu lampaanreisi, pari kolme kappaa kauroja, juusto ja punainen kakku. Se, jolla oli enemmän varaa antaa, antoi mullikan reiden. Pappien joulumatkoista laulettiin Jokioisissa:
"Papit ne pitkin pitäjiä
kerjäävät villoja, pellavia.
Sik'kon he saavat kaikkia muita,
sihen viäl naula kyntteliä." (Uusi Aura 18.12.1914)
Kuva Oskari Räisänen. Tuulispää 52/1913 (Räisäsen tekijänoikeudet voimassa, saa reklamoida.)

maanantai 18. joulukuuta 2017

Lottatietokanta vs. Lottagalleria

Aamuisessa tekstissäni melko vauhdikkaasti annoin ymmärtää pitäväni lottatietokantaa käytännön mahdottomuutena. Eihän se sitä kirjaimellisesti ole, mutta vaatisi huomattavia resursseja kerätä lotat aineistosta, joka on paljon monimuotoisempaa ja hajasijoitetumpaa kuin armeijassa palvelleilla. Lisäksi tulee vielä Hyvösen mainitsema lainsäädännön ongelma, että kuolemasta pitää olla varma (tai lupa erikseen pyytää).

(Hyvösen myös mainitsema ja käyttämä 50 vuoden suoja-aika ei onneksi ole käytössä sotapolku.fi palvelussa, jonne vaarini taannoin tallensin. Kun kuolemastaan on 50 vuotta taidamme me kolme lapsenlasta olla jo haudan partaalla eikä seuraava sukupolvea ole ilmaantunut. Eli ei olisi ketään kiinnostunutta jäljellä.)


Mutta lottapuolellakin on aktiviteettia. Lottamuseo julkaisi (käsittääkseni tänä vuonna) Lottagallerian, johon saa edelleen lähettää minielämäkertoja. Niiden sisällöstä ja muodosta ei ennen gallerian julkaisua annettu mitään ohjetta, nyt joitakin avainkysymyksiä on esitetty. Mitään rakenteisuutta ei ole, ei kenttiä syntymä ja kuolinvuosille yms. eli jos galleria kasvaisi sen kokoiseksi, että sitä haluttaisiin yhdistää Sotasampoon tms. niin haasteita olisi runsaasti.

Ja päätellen tuosta nykyisestä "Kerro oman lottasi tarina" -sivusta, mitään tutkimuksellista jatkokäyttöä ei ole ajateltukaan, sillä siitä ei puhuta mitään. Voi verrata Sotapolun rekisteriselosteen kohtiin Säännönmukaiset tietolähteet ja Tietojen säännönmukaiset luovutukset. (Tarviiko julkaistujen tekstien tutkimuskäyttö luvan? Ainakin eettisesti voi tulla miettimistä.)

Oman lottani tarinan kirjoitus on ollut työlistalla siitä lähtien kun kirjoituskutsun Lottamuseon etusivulta joskus loppukesästä huomasin. Mutta mummoni kielsi harjoitustyönä kirjoitamani elämäkertansa julkaisemisen yksiselitteisesti. Voisinko kuitenkin tulkita yksiselitteisyyden koskevan vain arimpia osia ja muotoilla lottavaiheista uuden version?

P. S. Selasin pitkästä aikaa paperi-Hesareita viime perjantaina. Joko torstaina tai perjantaina oli julkaistu mielipidekirjoitus sodassa palvelleiden sairaanhoitajien muistamisesta. Hyvä muistutus.

Biografian rajoilta

Istuin viime viikon tiistaina ja keskiviikkona seminaarissa Biografian rajat ja rajattomuus. Koko aikana ei syntynyt kokonaisia ajatuksia muistiinpanoihin ja poislähtiessä olin varma, ettei blogiin tule kirjoitettua mitään. Mutta jos nyt kuitenkin, että muistan kokemuksesta myöhemminkin jotain. (Kuvassa Guiseppe Arcimboldon kirjastonhoitaja Samuel Uhrdinin valokuvaamana. Skoklosters slott LSH 73759 , Wikimedia Commons)

Aloituksessa Tuomas M. S. Lehtonen esitteli SKS:ää ja SHS:n pj Tiina Kinnunen referoi kirjaa Biography, Gender and History : Nordic Perspectives. Haettuani sen nyt verkosta huomaan Turun yliopiston kulttuurihistorian tuotteeksi eli osaselitys ymmärtämättömyydelleni löytyi. Vähän sitä paikan päälläkin epäilin.

Sigurđur Gylfi Magnússonin keynote oli kamalampi kuin Turun Hitu-päivillä koettu. Jos luulin hetken ymmärtäväni missä oltiin menossa, niin seuraavaksi oltiin aivan toisaalla. Tällä kertaa en hakenut selittäjää kahviatuolla. Kai sellainen olisi löytynyt.

Hanna Suutelan esitys havainnoistaan näyttelijöiden omaelämäkerroista ja biografioista oli helmi. Päällimmäiseksi jäi mieleen kuitenkin sivuseikat. Miten alaa tunteva pystyi tunnistamaan opetusmateriaalia mukailevan muistelman osan ja oli yhdistänyt kirjeen ilmaisun näytelmään. 

Kollektiivibiografia-sessiossa Petri Karosen esitys suomalaisten kaupunkiyhteisöjen keskiryhmiin kuuluneiden henkilöiden (lue: miesten) elämäkerroista oli Petter Sund -projektin kannalta relevantti, mutta en saanut uusia eväitä. Kertauksena kontrafaktuaalisen kirjan tilaisuudesta sen, että pitää muistaa kuvattavan kohteen kokemat avoimet tulevaisuudet eikä siis pitää toimintaansa/päätöksiään itsestään selvyyksinä tai ainoina mahdollisina. Täytyy miettiä käsistä tämän kautta jossain välissä.

Reetta Eiranen toivottavasti jakaa omat ajatuksensa päivistään jossain vaiheessa blogissaan. Esityksessään hän kuvaili tutkimuksensa henkilöitä ja lähteitä. Kommentoijat näkivät olennaisena sanoa, että osa jakamistaan havainnoista ei ollut erityisiä vaan ajalle tavanomaisia. Lopuksi puhui Anna Kuismin muodollisesti kouluttamattomien kirjoittamista elämäkerroista. 

Keskiviikko-aamun keynoten piti Eero Hyvönen "sammoistaan". Kuten jonkun kerran aikaisemminkin hän onnistui luomaan niistä houkuttelevan vision, jonka soisin joku päivä toteutuvan. Mutta valitettavasti olen ensinnäkin joutunut pettymään aina avatessani näitä sampoja ja toiseksi tiedän liikaa (vaikkakaan en tarpeeksi), siitä todellisuudesta, mitä vision toteuttaminen vaatii. 

Käytäväkeskustelussa Hyvöseltä kysyttiin, onko SotaSammossa lotat mukana. Ja millähän ilveellä olisivat? Kaikki sotaan liittyvät datajututhan perustuvat Kansallisarkiston kaatuneet-tietokantaan. Mitään muuta ei ilmaannu digitaaliseen muotoon. Paitsi mies kerrallaan sotapolku.fi:hin, johon ei voida ottaa lottia, sillä se rakentuu joukko-osastoille. Aivojen käyttö ja asioiden seuraaminen sallittu historian ammattilaisille näköalapaikoilla.

Sessiossa perheenjäsenten toisistaan kirjoittamista elämäkerroista Julia Dahlbergin esitys oli mielenkiintoisin. Hän oli lukenut Helena Westermarckin tädistään Elisabet Blomqvistista kirjoittamaa elämäkertaa ja havainnut Westermarckin antaneen omia arvojaan tädilleen, jolla niitä ei välttämättä (samassa määrin ollut). Tiina Kinnunen puhui Ellen Keystä saman tapaista. Että elämäkerta voi olla lähde kirjoittajastaan. (Ja miksi ei olisi? Ovathan muutkin tekstit.) 

Kinnunen sai yleisöstä kysymyksen siitä, miten hän takaa/todistaa tutkimuksensa laadun. Ilmeisesti professorilta ei oltu tätä aiemmin tentattu, sillä vastaus tuli hapuillen. Viimeisenä Maarit Leskelä-Kärki puhui Krohnin perheessä kirjoitetuista muistelmista niin kulttuurihistoriallisesti, että paperini ja muistini ovat tyhjiä.  

Kollektiivibiografia 2:ssa mietittiin prosopografiaa. Jos on joukko ihmisiä, joista useimmista tiedetään vain vähän ja eroja yksilöiden välillä on paljon, voidaanko joukosta sanoa jotain? Saako kiinnittää huomiota eroihin ja erikoistapauksiin vai pitääkö keskittyä yhtäläisyyksiin? Kysymyksiä pyörittelivät tutkimustensa perusteella ymmärrettävästi ja asiantuntevasti Pirita Frigrén, Kirsi Vainio-Korhonen ja Merja Uotila. Minulla ei vaan ole tutkimusmetodiin omakohtaista kiinnostusta. 

Tai oikeastaan tasapaksujen kauvatsalaisten juurieni perusteelliseksi ymmärtämiseksi prosopografinen tietokanta talonpojista tuomiokirjamainintoineen olisi aivan erinomainen idea. Eli ehkä paremminkin minulla ei ole tutkimusmetodiin kykyä eikä jaksamista.

Viimeisen keynoten jätin väliin ja lähdin kotiin.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Liitutaulun historiasta

Pari päivää sitten tuttavani hehkutti liitutaulun ihanuutta käytyään luentosalissa, jossa sellainen edelleen oli seinällä. Tästä tuli mieleen, ettei minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, kuinka kauan isoja liitutauluja luokan edessä on ollut. Opetuksen sujuminen ilman yhteistä havaintovälinettä tuntuu aivan oudolta.

Kysymykseen vastaaminen sujui KVG-metodilla hetkessä. Slatessa julkaistu katkelma Lewis Buzbeen kirjasta Blackboard: A Personal History of the Classroom kertoi olennaisen. Vasta vuoden 1800 paikkeilla skotlantilainen opettaja keksi liittää pieniä kädessä pidettyjä liuskekivitauluja isoksi pinnaksi. Teollinen tuotanto puisia levyjä maalaten aloitettiin 1840-luvulla. Jossain. Rajaakohan Buzbee tässä kohtaa jo käsittelynsä Yhdysvaltoihin?

Opetusinnovaation leviämisestä olisi kiva saada lisätietoa. Miten tieto siitä levisi? Ja kuinka pian käytettiin Suomessa? Olivatko ne täällä tuontitavaraa? Kuuluiko liitutaulu alusta asti kansakoulun sisustukseen vai pitikö tästä kulusta erikseen kiistellä kunnanmiesten kanssa?

Liuskekiviselle rihvelitaulullehan ei kirjoitettu liidulla vaan kuten Uusi Suometar 22.1.1893 selittää
Kirjoittaminen liuskakivitaululle perustuu siihen, että rihvelin painosta liuskakivestä heltii hienoja osasia, joten kosketettu alkupinta muuttuu jauhoksi, jolloin se ei enään näytäkään mustalta vaan valkoselta. Tavallisesti käytetän liuskakivistä rihveliäkin, jolloin sekä taulu että rihveli osaltaam ovat aikaansaamassa noita valkoisia piirteitä.
Eli missä vaiheessa otettiin liitu käteen? Jo vuonna 1800 Skotlannissa?

Ehkä vastaukset kysymyksiini ovat jossain painetussa kirjassa, mutta verkosta en niitä loytänyt. Tavallisesti antoisista sanomalehdistä sain irti, että koulumuistelman perusteella (Uusi Suometar 24.11.1873) ainakin yhdessä suomalaisessa koulussa oli vuonna 1856 seinällä liitutaulu. Vuonna 1874 sellainen oli vankienkin koulussa (Ilmarinen 6.12.1876). Huittisisten kansakoulun
Opetussalissa pisti silmään etupäässä sievät pulpetit, - koulupöydät - musta liitutaulu ja kaunis harmooni, joka kuuluu maksaneenkin seitsemänsataa markkaa. Seinillä riippui sieviä karttoja. Kaikki todisti sen, etteivät Huittislaiset ole kouluaan perustaneet ainoastaan nimen vuoksi, vaan ovat myöskin pitäneet huolen niistä ehdoista, joiden kautta koulun menestys voipi olla mahdollinen. (Suomenlehti 10.3.1874)
P. S. Harmoonien historiasta oli paljon helpompi löytää tietoa.

Kuva kirjasta "The Bookshelf for boys and girls. Children's Book of Fact and Fancy" (1912)

lauantai 16. joulukuuta 2017

Vuoden Historiateos 2017 ehdokkaat

Historian Ystävien Liiton jäsenenä sain eilen sähköpostitse tiedon Vuoden Historiateos 2017 -ehdokkaista, jotka uudeksi mainitun käytännön mukaan on Historian Ystäväin Liiton hallitus valinnut Liitolle tulleista ehdotuksista. Ehdokkaista yhden voittajan valitsee viisihenkinen raati Lahden historiapäiviin mennessä. En muista kysyttiinkö ehdotuksia jäsenistöltä, mutta ainakin Ihan Oikea Historiantutkija tuttavapiiristäni muisteli pyynnön saaneensa. Mutta oli jättänyt siihen vastaamatta.

Aktivoituneiden ja hallituksen mielestä hyviä olisivat (teoksen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä)
  • Henrik Meinander (s. 1960), Gustaf Mannerheim. Aristokraatti Sarkatakissa, Otava
  • Nils Erik Vilstrand ja Petri Karonen (toim.), Kulkemattomat polut. Mahdollinen Suomen Historia, Gaudeamus
  • Lasse Kangas (s. 1952), Läpi harmaan kiven, kauppaneuvos Samuli Harima 1879-1962, Verbatum
  • John Simon, Mahdoton sota. Kun suomenjuutalaiset taistelivat Natsi-Saksan rinnalla. Siltala
  • Ilari Aalto (s. 1990) ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, Atena
  • Pekka Visuri (s. 1942), Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941, Docendo
  • Martti Häikiö (s. 1949), Suomen leijona. Svinhufvud itsenäisyysmiehenä, Docendo
  • Perttu Immonen, Suomen rahvaan historia, Atena
  • Risto Volanen (s. 1944), Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, Otava
  • Lasse Lehtinen (s. 1947), Tanner. Itsenäisen Suomen mies, Otava
  • Timo Vihavainen (s. 1947), Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov, Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot, Docendo
  • Lasse Laaksonen (s. 1968), Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945, Docendo
Silmään pistävää on naiskirjoittajien näkymättömyys. Ainoat mukana olevat ovat Kulkemattomat polut -kokoelmassa. Itsenäisyyden aikaa ja erityisesti viime sotia käsittelevät kaikki paitsi Aalto&Helkala ja Immonen, jotka kuuluvat myös maisteritason vähemmistöön listalla. Omaksi ilokseni hain julkisesti saatavillla olevat (useimmat Wikipediassa) syntymäajat, jotka eivät olleet ihan niin vinoutuneita kuin tarkistamatta ajattelin.
No, jos vuonna 2018 tulee eteen mahdollisuus niin ryhdistäydyn ja kannustan muitakin tekemään ehdotuksia. Ainakin Kirsi Vainio-Korhosen ensi syksyn kirjan pitäisi käsitellä itsenäisyyttä edeltänyttä aikaa.

Lisäys 16.12.2017 22:28. Asian olikin nostanut Twitteriin jo aamulla Tuomo Lappalainen. Hän sai yllätyksettömästi kommentit "Ei kai näitä teoksia kuitenkaan kirjoittajan sukupuolen perusteella valita. Mitä pois, mitä tilalle?" ja "Jos ne on todettu hyviksi, niin ei siinä ole ongelmaa. Tuskin ehdokkaita on valittu vain sen takia, että kirjoittajat on miehiä."

Tampereelta asiallisemmin:

Munkkiniemen haltijoista

Aloin eilen vihdoin tavata aiemmin löydettyjä juttuja liittyen Munkkiniemen hallintaan. Lainhuudossa Petter Sundille toukokuussa 1725 ei ole mitään epäselvää, mutta aiempien vaiheiden hahmotus tuotti vaikeuksia, joten syytä kirjoittaa auki.
Ote tiluskartasta 1701
Markku Kuisman pitäjänhistoriasta ei ole suuremmin apua, mutta tarjoaa alkupisteen. Kruunun säteritilaksi muunnetun kartanon haltijana oli vuoteen 1698 sotakomissaari Johan Gripenberg, jonka tunnemme jo Hämeenkylän kartanosta. Aatelis-wikin mukaan Gripenberg oli avioitunut vuonna 1698 ja ilmeisesti vaimonsa tarjoamien mahdollisuuksien kautta siirtynyt varsinaisen Ruotsin puolelle.

Tulkitsen henkikirjat 1703, 1706 ja 1708 niin, että Munkkiniemen hallintaoikeus oli rykmentinkirjuri Nils Erssonilla, jolla oli vaimo Ingeborg. Mahdollisesti heidän poikansa oli Lennart/Leonhard Nilsson, joka on erillisellä rivillä henkikirjassa 1708 ja tilan päänä henkikirjassa 1710. Myöhempien oikeusjuttujen perusteella Lennart Nilssonilla ainakin oli virallinen hallintaoikeus.

Nilsson kuoli suuren Pohjan sodan aikana, sillä vaimonsa Elisabet Juliana Bildsten esiintyy leskenä pitäjän käräjillä kesällä 1722. Joko Nilsson tai leskensä on myynyt Munkkiniemen hallinnan eteenpäin ennen rauhaa, elokuussa 1721 (kämnerinoikeus 27.5.1725, raastuvanoikeus 17.11.1725).

Tulkintani lainhuudosta on, että tässä vaiheessa hallinta siirtyi maanmittari Jacob Siptonille. Tämä oli naimisissa Elisabet Juliana Tegelsköldin kanssa ja aatelis-wikin mukaan Sipton kuoli Tukholmassa 1723. Tätä ennen hän oli 19.9.1722 päivätyllä asiakirjalla siirtänyt Munnkiniemen hallinnan kapteeni ja paroni Johan Carl Gustafssonille. Kiitos Lewenhauptin karoliinimatrikkelin tämä nimi yhdistyi aatelissukuun Natt och dag.  Liekö Creutz-suvusta saatu morsian vaikuttanut siihen, että Munkkiniemestä sopi luopua jo 12.8.1723.

Tuolloin hallintaoikeuden sai kelloseppä David Hindrick/Hans Starcke, josta en verkkolähteistä löytänyt muuta tietoa kuin Munkkiniemen Starcken tyttären kasteen maaliskuussa 1724. Tässä ei mainita äidin nimeä, mutta kämnerinoikeudessa 1725 esiintyy Starcken puolesta vaimonsa Christiana Term.

Starcke on se, joka 22.4.1725 tekee kauppakirjan hallintaoikeudesta Petter Sundin kanssa ja Petter pitää sen sitten kuolemaansa asti eli kymmenisen vuotta.

Mutta kuka näistä pykäsi vuonna 1726 arvioidut säterin täydelliset rakennukset?

perjantai 15. joulukuuta 2017

Finna on ihmeellinen asia

Tulipa tässä tietokoneen ääressä mieleen, että joku Turun yliopiston opiskelija kiitti Petter Sundia opinnäytteessään, mutta kukahan se oli? Hakemalla "Sundh, Petter" työ tuli näppärästi esille, mutta kahteen kertaan.

Ensimmäisessä

  • https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/helka.2915324

tietueen loppu viittaa Helkaan, mutta fyysinen kappale kuuluu Reenpää-kokoelmaan ja on täten "KANSALLISKIRJASTOSSA, KÄYTTÖ VAIN ERIKOISLUKUSALISSA". Mutta ei hätiä mitiä sillä yläreunassahan lukee mukavasti
Valitettavasti linkki vaan johtaa kirjautumiseen Helsingin yliopiston palveluun. Siihen ei Helka-kortin tiedot riitä. Pitää olla älykkyyttä ja palata toiseen

  • https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/fennica.1074849
tietueeseen, jonka loppu viittaa Fennicaan eli Kansalliskirjaston kansalliskokoelmaan. Johon ilmeisesti Reenpää-kokoelma ei kuulu, joten tämän tietueen mukaan fyysistä kappaletta ei ole ollenkaan. Mutta yläreunan linkki
pelittää ja vie Doriaan. Jään vaan miettimään, että jos Fennicaan voidaan viedä digitoituja kappaleita, joilla ei ole fyysistä vastinetta Fennicassa, niin miksei elektronista kokoelmaa täydennetä kauempaakin? Kuten Åbo Akademista.

Jaa se ylioppilas? Henrik Alanuksella ei ole mitään ilmeistä yhteyttä Sundeihin ja kaukainen sukulaisuussuhde syntyy vasta viisi vuotta myöhemmin solmittavassa avioliitossa. Ehkä Alanus on opettanut Petterin Carl-poikaa ja Petter maksanut niin hyvää palkkaa, että ansaitsi kiitokset? Carl Sund kirjoitti Alanukselle onnittelurunon, jota olen muistaakseni ilkkunut jossain, mutta ilmeisesti en blogissa. Minä kun en runoutta ymmärrä ja vielä vähemmän 1700-luvun akateemista sellaista.


Suomen historian 6 myyttiä

Huhtikuussa kaipailin Suomen historian oikomista kaipaavia myyttejä.  Kuin tästä tilauksesta ilmestyi nyt vuoden lopussa Sirkka Ahosen kirja Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historian kirjoissa. Sen aineistona ovat koulujen oppikirjat.

Ahonen esittää analysoimansa myytit sivulla 11 kaanonina eli "yhteisenä ylpeyden aiheiden listana", jonka kaiku muistuttaa uskontunnustusta.
Me suomalaiset olemme yhtenäinen kansa, jolla on yhteinen tausta ja kertomus. Kohtalomme on ollut ja on oleva muodostaa oma kansallisvaltio, Suomi. Me suomalaiset olemme selviytyjäkansa. Me suomalaiset olemme tasa-arvoisia. Me suomalaiset olemme historiallinen osa Eurooppaa. Suomi on maailmanpolitiikassa rauhanvartija

Sivulla 197 Ahonen on taulukkona esittänyt näiden kuuden myytin merkitystä historiamme kertomuksessa, historiapolitiikassa ja tutkimuksellista tilaa. Yhteinen alkukoti ja Kohtalona kansallisvaltio ovat menettäneet asemaansa, sillä tutkimus ei niitä tue ja ne eivät palvele nykyajan tarpeita.

Selviytyjäkansa ja Vapaa talonpoika - tasa-arvoinen kansa ovat elävä osa historiakulttuuriamme eivätkä ole kärsineet kolhuja tutkimuksesta. Ne myös sopivat poliittiseen kielenkäyttöön.

Olemme osa Eurooppaa nousi opetuksen tärkeäksi teemaksi 1990-luvulla poliittisista syistä. Sama henki valtasi historiantutkimuksen tai ainakin keskiajantutkimuksessa tämä on tunnistettu ja tunnustettu.

Rauhanvartija-myyttiä on rakennettu 1950-luvulta lähtien poliittisista syistä. Se on Ahosen mukaan sivuuttamassa entisen soturikansamyytin, vaikka kertomuksellisuudessa kärsii sankari- ja uhrikuvaston puutteesta.

Kuvat: Smithsonian institute, Janne Karaste/Wikimedia, Chap-books of the eighteenth century,  Peoples of All Nations Vol. 3B. Esthonia to France, The History of the Decline and Fall of the Roman EmpireFlorists' review

torstai 14. joulukuuta 2017

Arpajaisvoittajat Mäntyharjulla

Mäntyharjulta kerrottiin 26.7.1777 (ja Inrikes Tidningar jakoi valtakunnalle 18.8.1777) tiedon pitäjäläisille osuneesta voitosta kuninkaallisissa arpajaisissa.
Jumalanpalveluksen lopuksi 18. toukokuuta Kymin läänin edustajana komissaari Laurell ilmoitti, että vaimo Kerstin Andersdotter ja miehensä, talonpoika Thomas Sigfidsson Vitikainen Toivaan kylästä olivat voittaneet kuninkaallisten arpajaisten 35:nnessä jaossa. Kirkkoherra Zacharias Cygnaeus piti puheen kuninkaan kunniaksi.

Ensilukemalta ajattelin löytäneeni todisteen siitä, että Suomen maaseudulta asti ostettiin Tukholman arpoja. Mutta sitten huomasin sanan "nygifta" ja mieleen tuli myötäjäisarpajaiset. Olisiko kyse niiden voitosta? Kun Kerstinin nimikin mainitaan ensimmäisenä.

Tarkistaakseni tätä kaivoin esille 24.4.1777 julkistetut voittajat ja huomasin kyseessä olleen 61. arvonta. Kerstinin nimeä pitäisi hakea huomattavasti vanhemmista lehdistä. Onneksi keräsin kaikki löytämäni vuosia sitten talteen...

Ensimmäisestä arvonnasta kerrottiin 22.2.1773 ja vuoden lopussa oli 12. arvonta. Tahti on sittemmin kiihtynyt, joten Kerstinin voitto on todennäköisesti vuoden 1775 loppupuolelta. Valitettavasti KB:n digitoinneista (eli todennäköisesti myös kokoelmistaan) puuttuu vuosikerrat 1774-1776 eli arvausta ei pääse tarkistamaan.

Oletettavasti siis samantapaisia juhlallisuuksia oli muidenkin myötäjäisarpajaisvoittojen yhteydessä? Eikä rahaa saanut ennenkuin avioliitto oli solmittu? Kerstin ja Thomas oli vihitty 8.2.1777 eli rahanjakoon meni kolmisen kuukautta.