Helsinkiläisessä kirjakaupassa 1849

Suomettaressa 6.7.1849 julkaistu A. K. Öhmanin kirjakaupan mainos keskittyi tietenkin suomenkielisiin julkaisuihin, joita on hämmentävän monta. Muuten aakkosiin järjestetyn listauksen alkuun on nostettu Matthias Castrénin tuotannosta Kalevalan käännös ja kaksi kirjaa suomalais-ugrilaisista kielistä.

Kuudella kopeekalla oli myynnissä neljä vuotta aiemmin painettu Aapis-Kirjoituksen Oppi Suomalaisille, jonka teki Pehr Gustaf Svinhufvud (1803-1866). Samaan hintaan sai "Almqwistin Naapurit Merensaaristossa". Kirjastotietokantojen mukaan kyseessä oli suomennos Otto von Feilitzenin tarinasta Grannarne i skärgården, joka on luettavissa Litteraturbankenissa. Sarjasta Annikka. Suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta oli myynnissä osa 1 "Kappeli, Tarina Almqwistiltä" ja osa 2 "Eräkäs, Jutelma Öhlenslägeriltä", molemmat 15 kopeekan hintaisia.

Arpakirja eli Onnenpyörä 14 kopeekalla lienee jo viime vuosikymmenellä ihmettelemäni  H. E. Hornburgin Onnen-ratas eli yksi uusi ja lysti Arpa-Kirja. Genoveva, Yksi kauniimmista kertomuksista (25 kopeekkaa) on yksi useimmin mainituista kirjoista 1800-luvun alkupuolelta, joten kirjoitin siitä tekstin Kauan suosittu Genoveva.

Mittauden oppi-kirja : jossa löytyy ensimmäinen kirja Eukliideksen alkeista : enennetty muistutuksilla ja lisäyksillä kuin myös sovittamisilla maksoi myös 25 kopeekkaa. Kirjastotietokannan mukaan saksankielisestä alkutekstistä mukailtu Kertomus kuinka Heikki Tamminen oppi Jumalata tuntemaan ja rakastamaan maksoi vain 8 kopeekkaa. Kristopher Kolumbuksen elämän vaiheet, eli, Historia hänen purjennoista ja Amerikan löytäminen oli vielä halvempi vaikka siinä oli kuvallinen kansi. 

Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 1 ja Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 2 olivat minulle uusia tuttavuuksia. Lyhykäinen kertomus taiwaasta ja maasta, kuusta ja tähdeistä ja n. e. : omistettu kunnioitettawalle talonpojan säädylle Ruotsin maalla, ja nyt suomeksi käätty kunnioitettawain maanmiestemme hyödyksi oli 23 osa sarjassa Lukemisia kansalle, jonka aikoinaan kävin otsikkotasolla läpi.

Petoeläinten metsästys ei tunnu aiheelta, jota opetellaan kirjoista, mutta myynnissä oli Osoitus kuinka kettuja ja susia pyydetään 10 kopeekalla. Täydellinen tieto voin teosta maksoi vain 3 kopeekkaa. Myynnissä oli myös suomennos Yhteinen historia (25 kopeekkaa). 

Hupaisampaa luettavaa oli ehkä Robinpoika Kruusen elämän vaiheet (20 kopeekkaa) ja Wareliuksen Wekkulit ja Kekkulit (15 kopeekkaa). Jälkimmäinen on Project Gutenbergissa ja osoittuu näytelmäksi. Näyte alusta:

VARONEN: Tuo Sorvi on sentään helkkarin kelpo poika; ei hän yhtään suuresta suvustansakaan isottele, niinkuin muut köyhät aatelismiehet. Moni hänenä olisi jo aikaa mennyt tarkkampujaksi, joiden joukossa semmoisten vapaasukuisten ei tarvitse kauvan kivääriä kantaa, vaan kohta pääsevät upseeriksi "niinkuin pyssystä vaan", sanoi Laukelan lukkari — sitten saavat helposti pankeistakin rahaa ja elävät kuin huhdassa. Mutta Sorvi hän eleskelee vaan täällä omilla vähillä varoillansa, tekee ehtimiseen työtä talonsa parannukseksi, ja on tyytyväinen ja iloinen, kuin muutkin peltomiehet.

PALOVIINUS: Kyllä! Mutta isännäksi ei hänestä sentään ole. Kumminkin kolme hetkeä (katsoo kelloansa) olemme jo luonansa olleet ja tuskin suutamme avanneet. Olisi minulla nyt jo niin uljas kartano ja paljo varoja, kuin toivon tästä viiden vuodenkin jälkeen olevan, kas minäkös polttaisin viinaa ja panisin olutta, että vieraani saisivat vaikka uida. — Mitä tämmöisestä kuivasta elämästä?!

RINNUSTELIAIN: Hama hänen kuivuudestansa niin huoli! mutta pahin, kun hän on niin liian nuhjusmainen ja ujokin. Olisin, piru vie! minä niinkuin hän omalla kannalla, en suinkaan niin nöyrästi kumartelisi kaikille vallesmanneille, enkä myöskään eläisi noin itsekseni. Näittekö kuinka siivo hän oli tuolla Sutelan hyppy-pidossa?! — Ei! reippiämmän pitää nuoren herran oleman. — Hissutella niin hiljaksensa, kuin hän, ja rakastaa yksinäisyyttä — — —

Romukauppias Lindström

Kati Toivainen puolusti äskettäin artikkeliväitöskirjaansa Dirty Work and Green Entrepreneurship : Scrap Business and Waste Material Recycling in 20th-Century Finland. Siihen sisältyvässä artikkelissa One man’s waste is another man’s business: The early scrap business as a predecessor to the later circular econom hän toteaa, että varhaisia jätemetallin välittäjiä on hankala löytää arkistoista.

Yhtä tällaista romukauppiasta muistelee Rudolf Åkerblom kirjan Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958 sivulla 41. Avuliaasti hän antaa sukunimen Lindström ohella osoitteen - Uudenmaankatu 7 - sillä muuten lisätiedon etsiminen olisi lähes mahdotonta. Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistosta selviää, että kyseisen osoitteen talon osti vuonna 1861 raatihuoneen vahtimestari G. A. Lindström.

Henkikirjassa 1866 (U58b:1761) G. A. Lindströmin titteli on "Kommissions Handlanden" eikä osoitteessa asui muita täysikäisiä miehiä, joilla on on sukunimi Lindström. Osoitekalenterissa 1870-luvulla hänen tittelinsä on uppsyningsman ja henkikirjassa 1877 (U79:1457) tontinomistaja.

Ehkäpä romunvälitys jäi lyhytaikaiseksi toiminnaksi. Åkerblom kirjoitti siitä näin:

Kauppias Lindström, osoitteessa Nylandsgatan 7 — kutsuttu »Kramasche-neuvokseksi», koska hän kävi kauppaa romuraudalla, lumpuilla yms. — otti kesäisin pihallaan vilvoittavan kylvyn suuressa vedellä täytetyssä öljytynnyrissä huuhdotakseen lumpupölyn yltään. Ukko istui kyykyssä tynnyrissä, mutta oli samalla utelias näkemään, kuka pihalle tuli, ja kurkisti tynnyrin reunan yli punanäppyisine pörröpäineen tehden melko huvittavan näyn — kuin Bacchus tynnyrissä. Huutokauppakamarilta huudetuista vanhoista jousista valmistettiin muun muassa koukkuja ja hakasia ulko-oviin, joita myytiin uutena maatalon ukkoseudun väelle. Nämä kapineet näet kokivat näppärän käsittelyn — ne nimittäin kastettiin sulatettuun asfalttilakkaan ja tulivat siten kiiltävän mustiksi — ja niillä oli valtava menekki. Kun romurautaa ja metalleja yleensä oli kertynyt riittävästi, renki kuljetti ne kuormittain rautatieasemalle edelleen toimitettavaksi johonkin maaseudun ruukkiin sulatettavaksi, ja siten se oli lajissaan varsin tuottoisaa liiketoimintaa. 

(Käännös Gemini, parilla korjauksella) 

Ilmestynyt: Hevosmarkkinat Kampissa

Kesän aikaansaannokseni jäivät vähäisiksi, mutta sain tyhjästä kirjoitettua Helsingin historiaportaaliin jutun Hevosmarkkinat Kampissa. Siellä julkaistiin myös vanhasta blogijutusta laajennettu Ruutimakasiinin räjähdys Helsingissä 17.12.1866 sekä kirjasta Töölön Taipaleesta lyhennelty Töölön sotasairaala ja tykistöpiha.

Hirveä tapaus trikineistä

Eilistä katsausta kootessa löytyi Suomen Julkisista Sanomista 5.10.1865 niin hauskasti kirjoitettu (tosi?)tarina, että "pitää" jakaa sellaisenaan.

Muuan nimismies maaseuduilta, joka oli nykyään tullut kruununvoudin lähettiläänä Helsinkiin muutamia tärkeitä asioita toimittamaan, istui eräänä iltana pöydän ääressä "Hotel de Postissa". Kuinka tärkeä hänen asiansa oli sitä emme tiedä, emmekä tahdo ruveta tiedustelemaan. Vaan pöydän toisella puolella nimismiehen vastassa istui keskinkertaisesti vaatehittu herrasmies jolla oli siniset silmälasit nenällä ja joka näkyi innokkaasti tutkivan "Dagbladia", vaan katseli samassa terävästi nimismieheen. 

Tämä, joka lähettiläsarvostansa pöyhkäili, luki myöskin ruokalistaa ja suuttuneena siitä että Helsingissä härän lihaa "piffiksi" kutsutaan ja muitakin ruokalajia ymmärtämättömillä nimillä, pyysi hän viimein itsellensä sianlihaa, jolla hän tavallisesti kotonaan suutansa rasvasi. Se oli myös huokeampaa kuin muut ruokalajit, joita ruokalistassa nimiteltiin. Tämä huokeus miellytti häntä sangen paljon, sillä hän tahtoi matkarahoistansa säästää niin paljon, että hän voi ostaa Amaliallensa Helsingin tuomisia, kauniin suuren huivin, silkkileningin tahi jonkun muun sopivan kappaleen. Hän tuotti pöydälle myöskin potun portteria, jota maalla hyvin harvoin saadaan, jos ollenkaan. 

Tuskin oli nimismies alkanut syödä herkkuruokaansa, kun hän huomasi, että hänen vastassaan istuva herrasmies heitti sanomalehden käsistänsä, loi silmänsä vuorotellen nimismieheen ja sianlihaan, sitte hämmästyksissään päätänsä nyökäytteli, ja juuri kuin ei olisi uskonut silmiänsä, pyyhki punaisella nenäliinalla silmälasiaan, katsoi uudestaan vuorotellen nimismieheen sekä sianlihaan ja lausui viimein hämmästyksissään: "kauhistavaa".

Nimismies laski käsistänsä veitsen ja kahvelin ja loi silmänsä vastassaan istuvaan kysyen: "Suokaa anteeksi, herraseni, vaan mikä kauhistava kertomus Dagbladissa on, joka teidät noin hämmästyksiin saattoi. Joko nuo häijyt fennomanit taasenkin tahtovat ennen aikoja tyrkyttää meille tuota tuhmaa talonpojan kieltä vain parjaavatko he jälleen ruotsalaista?"

"Ei kumpaakaan", sanoi herra, jolla oli siniset silmälasit, "te itse olette minut hämmästyksiin saattaneet.

"Minä?", lausui nimismies myöskin hämmästyen, "ja miten, saanko luvan kysyä?" "Siten", sanoi herra, jolla oli silmälasit, ja osoitti sormellansa talrikkia. "Mitä teillä siinä on, herraseni?" 

"Sianlihaa, herraseni, varsin hyvää, ja vielä hyvin huokeata sianlihaa. Saanko luvan tarjota?"

Peljästyksissään nousi herra seisalleen ja kiljasi: "Minäkö maistaisin? Enpä saakuri soikoon tahdokaan! Huokeata sianlihaa! vaan tiedättekö minkätähden sianliha on niin huokeata?" "En, herraseni!" "Tämä sianliha on huokeaa, herrani, sentähden että siinä löytyy myrkkyä!"

"Mitä?" kiljasi nimismies ivalla nauraen, onko siinä myrkkyä? Lorua vaan!"

"Se on myrkytetty trikiinillä", jatkoi vieras tyynesti.

"Myrkytetty strykninillä", lausui nimismies ja posket lensi vaaleaksi. "Vaan tuhatta tulimaista", jatkoi hän vihastuneena, myrkytetäänkö Helsingissä kunniallisia ihmisiä strykninillä, samoin kuin me maalla myrkytämme kettuja?"

"Masentakaatte vihanne" sanoi toinen, "ei strykninillä, vaan trikinillä, sanoin minä; mutta ei viimemainitut ole esinmainittua paremmat, vaikka ne pitempää aikaa vaativat vaikutustansa tehdäkseen. Ettekö tiedä mitä trikinit ovat?"

"Kylläpä", sanoi nimismies tyynempänä, "olenhan minä lukenut, että ne ovat pieniä loiseläviä, joita silloin tällöin löytyy sianlihassa, mutta... "

"Loiseläviä? — Silloin tällöin?" kiljasi vieras imartaen. "Mitä se tahtoo sanoa: silloin tällöin? vain ettekö ole kuulleet kauheista trikinihäistä?"

"Trikinihäistä? En. Pitävätkö trikinitkin häitä?"

"Kauheista trikinihäistä", jatkoi vieras, "jossa 50 henkeä sairastui trikinillä myrkytetystä lihasta, ja heistä kuoli 40 henkeä surkealla tavalla?"

"En, sitä en minä ole kuullut, sepä on kauhistavaa" huusi nimismies ja työnsi talrikin luotansa.

"Jos trikinit pitävät häitä?" jatkoi vieras, "kylläpä minä sen uskon. Tuossa sianlihapalasessa on luultavasti — älkää peljästykö, herrani, minä vaan sanon luultavasti — 1000 trikinipoikasta ja yhtä paljon naimahaluisia trikinineitosia, jotka kaikki te nielette vatsaanne, jos vaan syötte tuon sianlihapalasen. Teidän vatsaanne tultuansa menevät he keskenään naimiseen ja alkavat sitte tehdä hääretkeänsä, tunkein vatsanne sisuskalvon ja suolien läpi, ja kulkevat niin kauvan että viimein löytävät teidän jaloissanne ja käsivarressanne sopivan lihaksen, johon he voivat majansa rakentaa." 

"Hitto vieköön, herra..." , kiljasi nimismies ja väänteli itseänsä tuolilla, minä luulen, te tahdotte tehdä minusta pilkkaa?"

"Älkäätte katkaiska puhettani", lausui trikinien tutkija ja kaasi nimismiehen potusta itsellensä lasillisen portteria. "Teidän sisässänne elävät he perheellisessä onnessa ja kolmen päivän kuluttua onkin jo 2000 trikinistä syntynyt 200 miljonaa ja 8 päivän perästä te itse olette kuolon omana. Minä sanon, olette kuolon oma, kunnioitettava herra!" 

"Jumalan tähden", huusi nimismies kalpeana, "ja sitä te kerrotte niin tyynenä, ikään kuin olisi kysymys leikatusta lampaan päästä, eikä ihmisen hengestä, ja vieläpä kruununvallesmannin hengestä?"

"Tiedättekö", sanoi toinen kaataen lasillisen portteria kurkkuunsa nimismiehen pelosta huolimatta, "tiedättekö, että ensi keskiviikkona pidetään Nikolain kirkossa seurakunnan kokous, jossa päätetään palkata lääkäri tarkastamaan kaikkea sitä sianlihaa, jota Helsinkiin myytäväksi tuodaan, ettei ihmiset tulisi trikinillä myrkytetyiksi. Vaan kun te nyt olette jo vähäisen tuota sianlihaa syöneet, niin ettekö tunne jotakin kipua vatsassanne tahi kolotusta jaloissanne ja käsissänne tahi etenkin päänkivistystä?"

"En mitään tunne semmoista", lausui nimismies ja tarttui portteripottuun, ruumistansa virkistääkseen.

"Kuulkaa", huusi toinen joka mielipahalla katsoi tätä, "mitä te aiotte tehdä? Ettehän suinkaan aio portteria juoda."

"Minkätähden? Onko viimein portterissakin trikiniä?

"Ei; vaan tiedättekö mitä ne 40 henkeä, jotka trikinihäissä kuolivat, olivat juoneet; he olivat juoneet portteria — ja olivat hengettä!" —

Nimismies työnsi peljästyen portteripotun luotansa pois.

"Vaan tiedättekö mitä ne toiset 10 joivat, jotka eloon jäivät? Paloviinaa he joivat; paloviinaa, ja se heidät pelasti. Paloviina ja sinappi ovat parhaat aineet trikiniä vasten, paloviina, sinappi ja lämmin vuode. Vaan älkäätte olko suruissanne, herrani, rukoilen nöyrimmästi", lisäsi toinen, jolla oli lasisilmät nenällä, "kenties ei tuossa sianlihassa olekaan trikiniä, ja jos niitä siinä olisikin, niin auttaapi, niinkuin jo sanottu on, paloviina, sinappi ja lämmin vuode 10 tapauksessa 3 kertaa."

Nimismies nousi tuoliltansa ja otti vapisevalla kädellä kynttilän. "Minä olen väsyksissä", sanoi hän sortuneella äänellä, "ja tahdon panna maata. Hyvää yötä, herrani; kiitoksia paljon huvittavaisesta puheestanne".

"Terveeksenne, terveeksenne", sanoi toinen sulomielin; "eipä tuo juuri ansaitse kiittämistä. Saan toivottaa makeata unta."

Vapisevilla askeleilla lähti nimismies pois, ja käski ravintolan pojan tuomaan makuuhuoneesen potullisen paloviinaa ja pullon sinappia.

Jos nimismies huoneesta mentyänsä olisi katsonut taaksensa, niin olisi hän huomannut, että hän sinä iltana oli riettaan vekkulin seurassa; sillä tuskin oli nimismies mennyt ovesta ulos, niin mies, jolla oli silmälasit nenällä, söi trikinillä myrkytetyn sianlihan makupalaksensa ja joi koko portteripotun kurkkuansa kostuttaakseen.

Kun nimismies oli tullut kamariinsa, seisattui hän peilin eteen ja katseli kasvojansa ne olivat vaaleat; sitte pisti hän kielensä suusta ulos, ja tarkasteli sitä — sen päällä oli jotakin; sitte koetti hän tykkyriä tämä tykki hiljaan. Syvästi huoaten astui hän viinapotun luo. Vaan nyt oli paloviina juoma, jota nimismies, merkillistä kyllä, enin vihasi, mutta: niin täytyy tapahtua, minun täytyy niin tehdä Amaliani tähden", mumisi hän, ja parissa kulauksessa joi hän potusta neljännen osan sekä söi sitte muutamia lusikoita sinappia. Hänen kasvonsa, joita hän silloin väänteli, olisivat ansainneet tulla kuvatuiksi. Sitte pani hän maata ja kun oli tottumaton paloviinaa nauttimaan, nukkui hän paikalla. 

Keskellä yötä heräsi hän hiessänsä ja tunsi kovan polton vatsassansa. "Vai niin", äänti hän ja pyyhki hien otsaltansa, "vai niin, ne ovat jo työssä, ne tunkeuvat jo mahakalvon läpi. Olkaatte hiljaan, te syöpäläiset, ette vielä ole voitolla; kyllä vallesmannin vatsa voipi parempiaki ruokia sulattaa kuin vaan joutavia trikiniä; voittopa teille kalliiksi tulee"; näin lausuen hiivi hän viinapotun luo, joka pöydällä seisoi, ja tyhjensi siitä toisen neljännen osan suuhunsa ja söi sitten jälleen muutamia lusikoita sinappia. "Prrh! Voi p—kele! Jos ei tämä tapa noita syöpäläisiä, niin olen mennyt mies; minä en enää voi nauttia naukkuakaan tuota pirunjuomaa, vaikkapa henkeni menköön. Jumalani, pitääkö minun kuolla! Voi! — Jos Amaliani tietäisi tätä", oli hänen viimeiset sanansa kun hän järjetöinnä vaipui vuoteellensa. 

Kun aurinko aamulla kello 6 pilkisteli makuuhuoneesen, heräsi hän unestansa ja hieroi hohtavia silmiänsä. Hänen päänsä oli raskas kun lyijy, hänen mahansa poltti ikään kuin tuli olisi sen sisässä liekinnyt, ja hänen käsiänsä sekä jalkojansa syyhytti ja kutkutti, ikään kuin suuri joukko muariaisia olisi häntä pureksinut. 

"Joko ne ovat niin etäälle päässeet?" huusi hän ja nousi vuoteellensa istumaan, vatsan läpi ovat he onnellisesti kulkeneet ja nyt jo iloitsevat käsissäni ja jaloissani. Minä olen hukassa! Isäntä! Isäntä!! Pitääkö minun yksin ja unhotettuna kuoleman? Hoi, hoi! Eikö siellä ole ketään? Avuksi!" Nyt huomasi hän vuoteensa vieressä kellonnauhan. Samoin kuin hukkuva tarttuu korteen, tarttui hänkin molemmin käsin kellonnauhaan ja paikalla kaikui hirveä soitto koko huoneessa. Kaksi minuutia sen jälkeen töytäisi ravintolan isäntä aamupuvussansa kamariin.

"Jumalan tähden, herra! Mikä teillä on, mitä on tapahtunut?"

"Pian, pian lääkäri tänne, minä kuolen!" huusi vallesmanni silmiänsä mullistellen.

"Mikä teitä vaivaa?" kysäsi isäntä peljästyneenä, sillä ravintolan isännälle on se vähäisen paha, jos hänen vieraansa rupeavat kuolemaan.

"Mikä minua vaivaa? ja sitä te vielä kysytte? minussa on trikiniä!" 

"Trikiniäkö? miten, trikiniä? 

"Teidän kirotussa sianlihassanne! Te myrkyttäjä, te!"

"Herrani, minä luulen, että te uneksitte, tahi ette ole oikein selväpäinen", sanoi isäntä, jälleen tyyntyneenä, katsoen puoleksi tyhjennettyä viinapottua. "Minun Hämeen sianlihassani ei ole trikiniä; siitä minä voin näyttää teille todistuksen."

"Vaan se herra, jolla oli siniset silmälasit, on minulle eilen sanonut, että . . . .

"On teiltä, suoraan sanoen viekotellut iltaruokanne", katkaisi ravintolan isäntä puheen, kovasti nauraen. "Hän on suuri veitikka ja söi eilen illalla ilotellen teidän sianlihanne sekä joi teidän portterinne, paikalla kuin te olitte huoneesta pois lähteneet. Ha, ha, ha!"

"Vai niin"" lausui nimismies; "sepä nyt oli hitto! vaan tämä poltto mahassa ja kipu päässä? Minä kuolen! 

"Se on hyvin luonnollista, nauroi ravintolan isäntä, "kun olette juoneet puoli pottua viinaa ja vieläpä syöneet puoli pulloa sinappiakin päälle päätteeksi!"

"Todellakin, kylläpä sitä voi niinkin selittää", mumisi nimismies jälleen tyyntyneenä. Vaan nämät puremat käsissä ja jaloissa sekä syyhelmä koko ruumiissani? Kuinkas te tämän minulle selitätte? Häh?" 

"En tiedä", vastasi isäntä ujostellen, kenties — mahdollista — että pienet — lutikaiset... " 

"Mitä", kiljasi vallesmanni ja hyppäsi riemuten vuoteelta laattialle, "lutikoita? lutikoita sanotte te, eikä trikiniä?"

Vallesmannin jalat olivat pilkuitetut kuin Indianien päällikön jalat, ja vieläpä nähtiin kuinka muutamat pilkkumaalarit kiireimmiten juoksivat pakoon. "Lutikoita ja ei trikiniä!" huusi vallesmanni, kun oli katsellut kirkastuneilla silmillä jalkojansa, "todellakin, ne ovat lutikoita" ja huutaen: "ylevä mies, henkeni pelastaja!" halaeli hän ällistynyttä ravintolan isäntää.

"Ja nyt herra isäntä", iloitsi nimismies, antakaa vuode, jossa ei ole lutikoita, niin että voin maata rauhassa päästäkseni pohmelosta, ja tuokaa sitten sianlihna, jossa ei ole trikiniä, sekä pottu portteria, vaan ei sitä miestä, jolla on siniset silmälasit, jos saan luvan kieltää."

"Hän on jo maiden ja merien takana, eikä hän enää moneen aikaan tämän tapauksen jälkeen tule itseänsä näyttämään", nauroi ravintolan isäntä, "ja te saatte vuoteen, jossa ei ole lutikoita ja sianlihaa, jossa ei ole trikiniä. Niitä ei talossani milloinkaan puutu.

Vaimon ja velat Suomeen jättänyt Frans Heitman

US 19.1.1889

Frans Victor Heitmania (s. 25.12.1861 Urjala) kutsuttiin agronomiksi, kun hän osti Kirkkonummen Torsvikin tilan kesällä 1888. Hän asettui asumaan tilalle vaimonsa Amanda Augusta Nymanin (s. 12.11.1866 Siuntio) kanssa, mutta lapsien Helmi (s. 16.1.1889) ja Elsa Toini (s. 24.11.1890) synnyttyä perhe muutti Helsinkiin vuonna 1891 ja Torsvik myytiin (Nya Pressen 01.07.1888; Kirkkonummi RK 1888-97, 790; Päivälehti 16.10.1891).  

 

Finland 11.12.1891

Helsingissä Heitmanista tuli juuri Ludviginkatu 3-5:ssa avatun höyryleipomon toimitusjohtaja. (Nya Pressen 25.10.1891) Urasta ei tullut nousujohtoinen vaan toukokuun lopulla 1892 kerrottiin, että hän

lähti täältä pari viikkoa takaperin Tukholmaan, muka yhtiön asioissa. Nyt on häneltä Englannista tullut kirje, jossa hän ilmoittaa olevansa matkalla Amerikaan. Yhtiön varoja hän ei ole mukanansa vienyt. (US 28.5.1892)

Yhtiö haettiin konkurssiin ja käsittelyssä Frans Heitmania kaivattiin. Lähtö ulkomaille ei auttanut vastuun välttelyssä ja Suomeen jääneen vaimonsa kautta Frans Heitman haettiin henkilökohtaiseen konkurssiin. Näin ainakin tulkitsen ilmoitukset ja Laajasaaressa sijainneen huvilan konkurssihuutokaupan (Hbl 7.4.1893; Hbl 1.11.1894). 

Frans Heitmanin saapumista Yhdysvaltoihin en löytänyt, mutta helmikuun lopulla 1893 hän oli asettunut Minnesotaan, kaupunkiin nimeltä New York Mills. Paikallinen sanomalehti kirjoitti

Suomessa tutkinnon suorittanut eläinlääkari F. Heitman on saapunut tänne ja aikoo asettua seudullemme. Mr. Heitman on tutkinut eläinlääkärin ammattia Tanskassa, sekä on eläinlääkärin koulun käynyt Mustialassa. Kansalaiset voivat tavata häntä joka päivä täällä kauppalassamme. (Uusi Kotimaa 02.03.1893)

Uusi Kotimaa 23.3.1893

Hevoslääkärinä Frans Heitman ei esiintynyt kauaa, vaan hänestä tuli pian apteekkari.

Uusi Kotimaa 25.5.1893

Lisäksi hän ryhtyi uuden kotikaupunkinsa kirjeenvaihtajaksi Amerikan Uutisille (AU 29.06.1893, 23.11.1893, 21.12.1893, 11.01.1894, 01.02.1894) ja oli yksi aikakausleden Valoa kansalle perustajaosakkaista (UK 14.12.1893, AU 01.02.1894). 

Seuraavana vuonna Frans Heimanin nimestä tuli suomalaissiirtolaisten keskuudessa entistä tunnetumpi, kun "Ensikertalainen" raportoi New York Millsistä:

 Ennen on solmittu siveellisiä liittoja, mutta äskettäin tapahtui sellainen liitto, joka on Jumalan ja ihmisten edessä synti ja häpeä. Kaihoamalla asian omaiset rnihillekin menirnät. Sulhanen on nimittäin ennestään jo naimisissa oleva mies, hänen vaimonsa ja lapsensa (3?) ovat, ellen erehdy, tätä nykyä Helsingissä. Tuo puheena oleva mies, lääkkeitten myyjä täällä F. Heitman on hyvinkin tuttu Helsinkiläisille entisiltä ajoilta. Nyt hän narrasi täällä kuudennellatoista olevan tytön, ja kun vanhemmat eivät avioliittoon antaneet suostumustaan, karkasivat he Dakotan puolelle avioliitolleen vahvistusta saamaan. (Siirtolainen 30.5.1894)

Tapahtuma esitettiin ilmeisesti samaan tapaan Kalevan Kaiun numerossa, jota ei ole tallella. Ainakin sinne Frans Heitman lähetti vastineen.

... minulla on täydellisesti laillinen avioero entisestä vaimostani. Ero on saatu ent. vaimoni yksinomaisesta tahdosta, koska hän alusta alkaen katui avioliittoamme. Kirjeessänsä hän vielä kehoittaa minua uusiin naimisiin, koska hän ei millään ehdolla halua jalkaa yhdyselämää ilman rakkautta. Minä olen vaimoni hyväksi jo kohta Suomessa erotessamme luopunut kaikesta vastaisesta perintö-osuudesta. Siitä huolimatta olen noin 50—60 kirjeessä kehoittanut häntä katumaan ja jälleen taipumaan yhteiselämään. Syyskuuhun vuonna 1892 hän näytti taipuvaiselta, mutta sittemmin jyrkästi kieltäynyt niinkuin jo Suomessakin, jossa hän jo kerran muutti pois luotani. Kehoituksestani suostui hän kuitenkin palaamaan, jonka jälkeen sitte muutin Amerikkaan. Entisen vaimoni maineen säilyttämiseksi olemme kuitenkin kumpikin pitäneet asian oikeaa laitaa salassa. (Kalevan Kaiku 31.5.1894)

Kalevan Kaiku 11.6.1894

Ilman todisteita toimitus ei uskonut selitystä, eikä uskonut Uuden kotimaan kustantajan ja toimittajan todistusta asiakirjojen näkemisestä. Siirtolaislehtien sisältö päätyi myös Suomeen, jossa Aamulehti 22.6.1894 tiivisti:

"Uusi Kotimaa" niminen lehti kertoo uutisen erään suomalaisen apteekkari F. Heitmanin häitten vietosta ja toivottaa vastanaineelle parille onnea. Toinen suomalainen lehti "Kalewan Kaiku" huomauttaa tähän, että mainitulla Heitmanilla on vaimo Helsingissä, joka elättää itseään rawintolanpidolla, eikä H:lla tiettäwästi ole laillista avioeroa jästä entisestä vaimostaankaan vielä. Samalla huomauttaa lehti, että "U. Kotimaa" tuntee kai asiain näin olevan. — Kolmas suomalainen lehti "Amerikan Suomalainen" jatkaa tätä juttua kertomalla että "U. Kotimaan" toimittajalla on yhtä monta akkaa kun Heitmanilla nykyisin ja sen vuoksi on lehden toimittaja siksi viisas, ettei puhu "reikiä päähänsä" mainitsemalla H:n kaksinaimisesta. Ovatpa poikia ne siellä Atlannin takana!

Helsingissä Augusta eli Gusti tai Gusten Heitman kutsui itseään rouvaksi, mutta tämä ei todista yhtä eikä toista mahdollisesta avioerosta.

Hbl 9.5.1937

Frans Heitman kuoli 22.5.1924 Minnesotan Menaghassa, jonne hän oli muuttanut yli 10 vuotta aiemmin. Gusten Heitman kuoli Helsingissä 5.5.1937. 

Tieteellisten iltahuvien paluu 1858-59

Vuonna 1857 J. V. Snellman muisteli haikaillen aikaa jolloin hopeahiuksinen valtioneuvos Ehrenström (1762-1847) oli säännöllisesti istunut ylimääräisenä kuulijana yliopiston luennoilla. Hän kuitenkin toivoi, että vielä palaisi aika, jolloin helsinkiläiset löytäisivät tiensä yliopistosivistyksen piiriin. (Litteraturblad 1.4.1857)

Tähän tuli uusia mahdollisuuksia vuonna 1858, jolloin professori Arppe muutaman vuoden tauon jälkeen uusi yleisöluentosarjansa, joka tällä kertaa keskittyi kokeelliseen kemiaan. Kuuntelijaksi pääsi 3 hopearuplalla yksi tai 6 hopearuplalla koko perhe. (FAT 21.1.1858, HT 23.1.1858)

Myös tieteellisen iltahuvit (Litterära Soiréer) tekivät paluun samana vuonna. Ne olivat tälläkin kertaa yliopistolaisten järjestämiä, mutta konseptia oli muutettu. Kunakin iltana oli nyt vain yksi esitelmä ja sen ohessa esitettiin lausuntaa ja kuorolaulua. Tilaisuuksista tuli myös maksullisia, sillä niiden tarkoituksena oli kerätä varoja ylioppilastaloon. (HT 17.4.1858) 

Ensimmäisessä illassa oli noin 600 kuulijaa professori Törnegrenin esitelmälle runoilija Atterbomista, ylioppilas Ilmoni lausui runon "Grafwen i Perho" ja ylioppilaskuoro lauloi (HT 28.4.1858). Toisessa iltamassa professori Greanfelt esitelmöi Lutherin elämästä (HT 5.5.1858). Kolmannessa tilaisuudessa professori v. Willebrand selosti hengityselimiä (HT 12.5.1858) Neljännen esitelmän piti maisteri C. G. Estlander keskiaikaisesta runoudesta, erityisesti Arthurin tarusta (HT 19.5.1858). Kevään viimeisessä iltamassa puhui professori Topelius muinaisajan myyteistä, keskittyen Pohjolan pimeyteen ja valoon (HT 2.6.1858).

Syksyn aloituksessa professori Schauman vertaili kristinuskoa ja panteistisia näkemyksiä (HT 13.10.1858). Seuraavassa iltamassa professori Törnegren käsitteli Kaarle XII:n kuolemaa runoudessa ja historiantutkimuksessa (HT 20.10.1858). Kolmannessa iltahuvissa professori Elias Lönnrot puhui (tietenkin) suomalaisesta kansanrunoudesta (HT 27.10.1858). Neljännessä tohtori Grönblad esitteli suomalaisen kansan historiallista erinomaisuutta ja nosti esiin sen osallistumisen ruotsalaisten sotiin (HT 10.11.1858). Viidennessä maisteri Borgström puhui ylellisyydestä ja mainitsi vanhat verot ja rajoitukset (HT 17.11.1858). Kuudennessa lisensiaatti Ehrström käsitteli vankiloiden historiaa (HT 24.11.1858). Seitsemännessä lisensiaatti Rosenborg puhui sotivan vallan oikeudesta ottaa vastapuolen ihmisiä ja omaisuutta (HT 1.12.1858). Kahdeksannessa maisteri J. Chydenius esitelmöi n. k. materialismista (HT 8.12.1858). Materialismin aika oli aiheena myös professori Snellmanin esitelmässä (HT 15.12.1858).

FAT 22.1.1859

Vuoden 1859 alussa yliopiston kirjastohoitaja Törnegren, jonka yliopistoluentojen suosiosta ja ulkopuolisesta yleisöstä on ollut jo aiemmin puhetta, päätti alkaa rahastamisen ja ilmoitti pitävänsä maksullisen iltaluentosarjan Ruotsin kirjallisuushistoriasta yliopiston juhlasalissa. Aloitusluennolla oli noin 500 kuulijaa (HT 12.2.1859) Maaliskuussa oli ehditty jo rouva Lenngreniin (HT 12.3.1859). Törnegrenin terveysongelmien takia luentosarja jäi kesken (HT 11.5.1859) 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Wilhelm Bolin muisti luentosarjan sijoittuneen seuraavaan talveen ja päättyneen Törnegrenin kuolemaan 19.2.1860. Kuvauksensa kuitenkin sijoittuu vuotta aiemmaksi.

Talvella 1859–1860 hän kutsui kaupungin sivistyneistön kuuntelemaan ruotsalaista kirjallisuutta käsittelevää iltakurssia yliopiston juhlasaliin, joka oli siihen aikaan vielä lämmittämätön. Samalla kun kuulijat istuivat talvivaatteissaan, puhuja seisoi frakissa. Tämän seurauksena hän sai kolmannen luentonsa jälkeen vaikean keuhkokuumeen, joka vei hänet ennenaikaiseen hautaan. (*)

Herra Jaccottet tarjosi Helsingissä maksua vastaan luentoja Ranskan kirjallisuushistoriasta, mutta niiden yleisö oli oli pienempi. Törnegrenin luentosarjan piti täyttää yliopiston juhlasali sekä maanantaisin että torstaisin, joten alkuvuodesta Tieteellisten iltahuvien järjestäjät todennäköisesti pelkäsivät yleisökatoa. Ensimmäinen iltama järjestettiin helmikuussa ja Elmgren puhui äskettäin julkisuuteen tulleesta Kalevipoegista, mutta myöhempiä tilaisuuksia siirrettiin keväälle, kun Törnegrenin luennot olisivat ohi (HT 16.2.1859, ÅU 18.2.1859). Näiden esitelmissä maisteri Lavonius kertoi saksalaisten vapaussodasta ranskalaisia vastaan 1813-14, maisteri K. Collan kuvasi Ludwig van Beethovenin elämää, tphtori R. Lagus selosti oikeuden symboleja, lisesiaatti Polén esitelmöi ruotsin kielen historiasta (HT 30.3.1859, HT 13.4.1859, HT 4.5.1859, HT 18.5.1859)

Tieteellisten iltahuvien sarja jatkui syksyllä ja sarjan aloituksessa prodesseori Rein esitti työn alla olleesta käsikirjoituksesta katkelman, joka käsitteli Kustaa III:ta ja oppositiotaan (HT 5.10.1859). Seuraavassa sessiossa professori Liljestand selosti kansantaloutta tieteenä (HT 5.11.1859). Kolmannessa tilaisuudessa arkkiatri ja professori Bondsdorf esitelmöi hengitysprosessista (HT 23.11.1859). Joulukuussa konsuli R. Frenckell kuvasi inhimillisiä tarpeita teollisuustyön perusteena (HT 7.12.1859). 

Näin oli koulutetut ja ruotsinkieliset helsinkiläiset perusteellisesti totutettu kuuntelemaan yleisöluentoja.

(*) En upplevelse som universitetsbibliotekarie (Hufvudstadsbladet 08.09.1922). Bolinin muita muistelmatekstejä: Hågkomster I (Finsk Tidskrift 3/1920), Hågkomster II (Finsk Tidskrift 5/1920),  Hågkomster III (Finsk Tidskrift 6/1920), Från min studentliv I (Hufvudstadsbladet 04.06.1922), Från min studentliv II (Hufvudstadsbladet 11.06.1922) ja Från min studentliv III (Hufvudstadsbladet 02.08.1922) 

Avoimen yliopiston ituja 1849-1855

Joulukuussa 1850 päättyneet yliopistolaisten esitelmätilaisuudet eivät olleet ainoat aikansa tieteen popularisointiyritykset. Jo ennen Tieteellisten iltahuvitusten sarjaa oli tammikuussa 1849 E. J. Bonsdorff ilmoittanut anatomiaa ja fysiologiaa käsittelevän luentosarjansa, jonka kuuntelijat kokoontoisivat kahdesti viikossa yliopiston juuri valmistuneeseen anatomiseen auditorioon. Bonsdorff ei houkutellut yleisöä kammottavuuksilla ja sisältö oli sopivaa sekä naisille että miehille. Ylioppilaat voisivat osallistua ruplan maksulla ja muut kahdella ruplalla. Kyseessä ei ollut rahastus Bonsdorffin kukkaron hyväksi, vaan varat oli tarkoitettu anatomisen kokoelman täydentämiseen. (MB 15.1.1849) Luentoja ilmoittautui kuuntelemaan 112 henkeä eikä saliin mahtunutkaan enempää (HT 14.2.1849).

Selkeämmin omaa etua ajaen Castrénin kanssa matkaamisesta mainetta saanut J. M. Bergstadi ilmoitti tarjoavansa yksityisopetuksen ohella jonkinlaista kurssia suomen kielessä, mutta hankkeen käynnistymisestä ei ole tietoa. (HT 10.1.1849; FAT 26.1.1849; HT 3.2.1849) 

Vuotta myöhemmin dosentti Berntson tarjosi ylioppilaille sekä muille kaupunkilaisille kymmenen luennon sarjan, jossa hän pyrki avaamaan ihmissielun luonnetta ja toimintaa. Koko sarja maksoi kaksi hopearuplaa muille, mutta yhden ylioppilaille. (MB 4.2.1850). Kokoontumistilana oli yliopiston filosofinen auditorio (MB 18.2.1850) Sisältö oli tarkoitettu sopivaksi naisille, joita oli ensimmäisellä luennolla, muttei toisella (MB 28.2.1850).

Syksyllä 1850 Z. Cajander kutsui kaupunkilaiset kuuntelemaan kahdeksan esitelmää maataloudesta. Tällä ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa ja tilaisuudet järjestettiin Seurahuoneen suuremmassa salongissa (HT 9.10.1850).

LB 1/1852

Vuodelta 1851 ei löytynyt aktiviteettia. Kevätlukukaudella 1852 professori Edv. Arppe ilmoitti pitävänsä ainakin 20 luennon yleisökurssin luonnontieteistä kemian auditoriossa. Ylioppilaille ei tarjottu alennusta ja hinta koko kurssille oli 3 hopearuplaa, mutta auditorio täyttyi silti sekä miehistä että naisista. (Litteraturblad 11/1851, 1/1852; MB 19.2.1850; FAT 20.2.1852; HT 3.3.1852)

Molempia sukupuolia näkyi myös ylimääräisenä yleisönä yliopistolla professori Törnegrenin Ruotsin kirjallisuuden luentokurssilla, jossa alkuvuodesta käsiteltiin kustaviaanista aikaa (HT 3.3.1852).

Zacharias Cajander uusi maatalouskurssinsa helsinkiläisille ainakin vuonna 1855, jolloin hän puhui esimerkiksi ojituksesta ja skottilaisaurasta 20 kopeekan kertahintaan (HT 10.1.1855, 27.1.1855, 3.2.1855)

Tieteellisiä Iltahuvituksia Helsingissä 1849-1850

Syksyllä 1849 Helsingissä koettiin jotain uutta: sarja tieteellisiä iltahuvituksia eli alkuperäiseltä nimeltään Litterära Soiréer. Malli yliopiston opettajien ja muiden korkeakoulutettujen pitämiin esitelmätilaisuuksiin oli saatu ulkomailta.

Ulkomailla on jo kauvan tiedolta ja opilta vaadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää vaikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää. Se aika on jo männyt, jona mies ei tarvinnut kuin yöt ja päivät istua tuvassaan kirjojen nojassa, ja ihmiskunta katseli häneen ihmehtien, pitäen häntä puoli-jumalana, taikka ehken toteisempi — tonttuna. Mutta aika on tullut epäileväksi, nyt ei enään uskota kuin mitä nähdään ja käsitetään; joka ei voi tehdä itsensä selkiäksi, jääkään selittämätä. (Suometar 2.11.1849)

Tilaisuudet olivat ilmaisia ja avoimia koko "koulutetulle yleisölle" (HT 13.10.1849). Ensimmäinen tilaisuus keräsi suuren yleisön, joka koostui sekä miehistä että naisista. Ohjelman avasi yliopiston rehtori Cygnæus, joka myös esitelmöi jesuiittojen toiminnasta kuningatar Kristiinan Ruotsissa. Toinen puhuja oli valtioneuvos von Nordmann, joka humoristisesti ja saksaksi kertoi opiineiden hypoteeseista koskien taivaankappaleiden, erityisesti kuun, asukkaista, eläimistä ja kasvillisuudesta (HT 31.10.1849)

Yliopiston juhlasali promootiossa
oli ehkä täydempi kuin iltahuvituksissa
Museovirasto

Seuraava tilaisuus osui Porthanin päiväksi eli 9. marraskuuta. M. A. Castrén piti tuolloin tunnetun esitelmänsä "Missä oli Suomen kansan kehto?". Von Willebrand puhui sähköstä ja galvanismista historiallisesta näkökulmasta. Jälkimmäinen puhui lukematta paperista samoin kuin Cygnæus edellisellä kerralla, mikä noteerattiin uutisoinnissa. (MB 15.11.1849; HT 14.11.1849) Kolmannessa tilaisuudessa Berntson esitelmöi Michael Franzénilta ihmisenä, tiedemiehenä ja runoilijana sekä amanuenssi Tengström selosti Jaavan kasvillisuutta. (HT 24.11.1849) Molemmissa marraskuun 1849 tilaisuuksissa yliopiston juhlasali oli ollut täynnä kuulijoita (HT 5.12.1849). Yleisöä ei puuttunut myöskään neljännestä tilaisuudesta, joka oli viimeinen ennen joulua. Törnegren puhui Suomen (ruotsalaisista) runoilijoista reformaation jälkeen, erityisesti kreivi Creutzista ja lehtori C. A. Gottlund kuvsi Ruotsiin ja Norjaan asettuneita suomalaisia. (HT 8.12.1849)

(Kansalliskirjasto on digitoinut: Litterära soiréer i Helsingfors under hösten 1849. Andra soiréen, Tredje soiréen ja  Fjerde soiréen.)

Morgonbladet 13.12.1849

Yleisön suosio jatkui kevätlukukaudella, jolloin esitelmäsarja jatkui professori Gyldénin luennolla kaunotieteiden synnystä ja merkityksestä ja Grönbladin kuvauksella Tanskan kuningatar Carolina Mathildasta ja Struenseestä (HT 9.2.1850) Helmikuun toisessa tilaisuudessa professori F. L. Schauman puhui luonnontieteen uusien tulosten suhteesta Raamatun luonnontietoon ja Wilhelm Lagus selosti antiikin teatteritaidetta ja sen myöhempää imitointia (HT 23.2.1850). Maaliskuun alussa Edvard ad Brunér puhui niin vaimealla äänellä Rooman yleiskuntaelämästä, että sisältö selvisi vasta tekstin tultua julkaistua. Professori A. A. Laurell puolestaan esitelmöi miesten ja naisten sielunelämän eroista. (Litteraturblad 4/1850) Kevään neljännessä tilaisuudessa protokollasihteeri V. Falck puhui myyttisistä eläimistä kuten lohikäärmeistä ja teologian kandidaatti Elmgren pietismin saapumisesta Suomeen (HT 6.4.1850).

Viidennen istunnon toinen puhuja oli estynyt esiintymästä, mutta dosentti Kellgren sai tilaisuuden kertoa "indogermaanisista" kielistä ja kansoista, sanskritin kielisestä kirjallisuudesta ja Intian kulttuurista (HT 20.04.1850). Kevään viimeinen tilaisuus 3.5.1850 oli sarjan kymmenes. Siinä Törnegren kuvasi eteläeurooppalaista, erityisesti espanjalaista runoutta. Zachris Topelius vertaili muinaisajan skandinaavista ja suomalaista naista. (HT 4.5.1850) 

HT 11.5.1850

Toukokuun loppupuolella ilmoitettiin, että sarjaa voitaisiin jatkaa myös seuraavana lukuvuonna, sillä tarvittava määrä esitelmöijiä oli ilmoittautunut. (MB 23.5.1850) Samoihin aikoihin ilmestyi viimeisen session esitelmät osajulkaisuna, jonka jälkeen kevään sarjasta oli tallessa 332 sivua tekstiä. 

Syyslukukaudella 1850 yliopiston ulkopuoliset täyttivät auditoriota Törnegrenin luennoilla modernin runouden historiasta, mutta he saivat myös luvattuja tieteellisiä iltahuvituksia, joista ensimmäinen järjestettiin tosin vasta marraskuun puolivälissä.(Litteraturblad 10/1850) Tuolloin lähes täydelle juhlasalille puhui asessori Rabbe isänmaan väestönlaskennan tuloksista ja protokollasihteeri Falck lintujen älykkyydestä.(MB 18.11.1850). Rabben esitelmä julkaistiin Litteraturbladissa 11/1850. 

Myöhäisen aloituksen vuoksi syyslukukaudella ehdittiin pitää vain kaksi tilaisuutta. Jälkimmäisessä arkkiatri Törnroth jakoi huomioita unessakävelystä, ekstaasista ja taikuudesta sekä Cleve puhui hengestä ja luonnosta käyttäen Hegelin käsitteitä ja filosofisia ilmauksia, joita yleisö tuskin ymmärsi. (Litteraturblad 12/1850) Tosin naisen kirjeistä ja päiväkirjaotteista koostunut ja Helsinkiin sijoitettu jatkokertomus Julia päättyi jälkikirjoitukseen: 

Jag har i qväll bivistat första litterära soiréen. Hvad jag högaktar dessa män, som äro nog fördomsfrie att vilja meddela äfven oss, stackars fruntimmer, några strålar af sitt lärdomsljus. I qväll höll assessor Rabbe ett föredrag, som jag vet att många skola stöta sig vid. Men jag tyckte om det; ty jag fann der varma sympatier för vårt tillbakasatta kön. (Morgonbladet 9.12.1850. Olen tänä iltana osallistunut ensimmäiseen kirjalliseen iltamaan. Kuinka suuresti kunnioitankaan näitä miehiä, jotka ovat tarpeeksi ennakkoluulottomia halutakseen jakaa meillekin, poloisille naisille, muutaman säteen oppineisuutensa valosta. Tänä iltana asessori Rabbe piti esitelmän, josta tiedän monien pahoittavan mielensä. Mutta minä pidin siitä, sillä havaitsin siinä lämmintä myötätuntoa meidän syrjään työnnettyä sukupuoltamme kohtaan.)

Helmikuussa 1851 uskottiin, että tieteelliset iltahuvitukset jatkuisivat samassa kuussa, ja elokuussa 1851 oli ennakkotieto kolmesta tilaisuudesta ennen joulua. (MB 3.2.1851; Litteraturblad 8/1851). Uudelleenkäynnistymistä toivottiin vielä tammikuussa 1852 (MB 22.01.1852). 

Neiti Hufvudstadsbladet

Gustava Mathilda Helander syntyi Turussa 6.2.1835 porvari Gustaf Helanderin (s. 4.2.1801 Orivesi) ja Helena Margaretha Ginmanin (s. 12.7.1806) tyttäreksi. Hän oli alle vuoden ikäinen ja ja isoveli Albert Gustaf (s. 17.1.1834) alle kaksi vuotta, kun he menettivät äitinsä 11.11.1835, mutta isä ei solminut tavalliseen tapaan uutta avioliittoa. Isä menetti porvarin aseman 1840-luvun alkuun mennessä.[1]

Perhe muutti vuonna 1851 Uuteenkaupunkiin. [2] Gustava Mathilda Helander muutti sieltä vuonna 1855 Raumaan, jossa hän oli mamselli kirkkoherran perheessä noin vuoden. Hän muutti vuonna 1856 Kemiön Västanfjärdiin, jossa hän oli kappalaisen mamselli, kunnes otti 12.10.1857 muuttokirjan Turkuun, jossa isoveljensä oli merimies. Sisarusten isä kuoli Turussa 3.4.1856.[2]

Helsingfors Dagblad 9.12.1862

Gustava Mathilda Helander otti Turusta muuttokirjan Helsinkiin 5.1.1860. Viimeistään kaksi vuotta myöhemmin hän käytti nimeä Thilda Helander ja tarjosi puhtaaksikirjoituspalveluita Pikku-Roobertin- ja Korkeavuorenkatujen kulmassa. Vuoden 1866 osoitekalenteriin hän ilmoitti osoitteekseen Kasarmikatu 44 ja seuraavan kahden vuoden kalenteriin Aleksanterinkatu 26.[3] 

Kesällä 1866 Mathilda Helander teki puhtaaksikirjoitustyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tuskin oli ainoa asiakkaansa. Hän toimi Helsingin yksityisen kansankirjaston "lainanantajana" eli kirjstonhoitajana viisi vuotta kevääseen 1870.[4] Vuonna 1869 hän oli asettunut asumaan Etelä-Esplanadi 14:een, jossa hän viihtyi muutamia vuosia. Henkikirjassa 1871 hän kuului ompelimonjohtaja Maria Grapen talouteen.[5] (Grapesta: Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta & Maria Grapen paluu)

Näitä vuosia on muistellut Rudolf Åkerblom (1849-1925):

Neiti Grapen herrainvaatettamo sijaitsi Kasarmikadun ja Eteläisen Esplanadikadun kulmassa. Hänen luonaan asusti konttoristina neiti Mathilda Helander, jota kutsuttiin ”Hufvudstadsbladetiksi”, sillä hän jakeli kyseistä lehteä päivätöikseen August Schaumanin aikoina, jolloin paino ja konttori sijaitsivat Fabianinkadulla. Hän, kuten muutkin neiti Grapen luona olleet, olivat vahvasti emansipoituneita naisia, minkä näkeminen oli siihen aikaan melko epätavallista. Heillä oli oma aitionsa teatterissa, ja he söivät illallista kotonaan, joivat rohkeasti totinsa sekä polttivat sikareita ja savukkeita. Neiti Helander pukeutui tummanharmaaseen sakettiin, jonka sivuilla oli suuret taskunkannet, ja talvisin hän käytti miesten mallisia, messinkilukoilla (?) varustettuja nahkagalosseja; hän oli kaikin puolin miehekäs nainen.[6]

Vuoden 1872 osoitekalenterissa Mathilda Helanderin osoite on Kasarmikadun toisella puolella, Etelä-Espa 12. Hänet mainitaan myös "yleisten osoitteiden" osiossa ylläpitämässä osoitekonttoria (adresskontor) Hufvudstadsbladetin konttorissa. Uudesta yrityksestä oli myös ilmoitus Hufvudstadsbladetissa.[7] Helanderin taloudellinen asema oli niin hyvä, että hän pystyi lahjoittamaan helmikuussa 1872 kansankirjastoon 14 kirjaa.[8]

Osoitekonttori oli Mathilda Helanderin hoidossa vuoteen 1876.[9] Kesällä 1876 hän perusti uuden yrityksen, villatavaraan keskittyvän kaupan, joka toimi osoitteessa Kasarmikatu 48. Mathilda asui samassa osoitteessa, kuten myös Maria Grape.[10]

Hbl 17.6.1876

Mathilda Helanderin ja Maria Grapen yrityksillä saattoi olla taloudellisia yhteyksiä, sillä molemmat hakeutuivat konkurssiin yhtäaikaa syksyllä 1881.[11] Vuoteen 1886 mennessä Mathilda Helander selvisi jaloilleen, sillä hän maksoi kunnallisveroa 4 äyristä. Tuolloin hän asui Kasarminkatu 27:ssä.[12]

Hbl 11.06.1913

Vuonna 1889 Mathilda Helander muutti Helsingistä Tukholmaan ja samana vuonna sinne muuttivat myös pitkäaikaiset asuinkumppaninsa Antoinette Johanna Holmgren (18.1.1840 Artjärvi) ja Maria Mathilda Holmgren (s. 18.3.1839 Artjärvi).  Samassa puulaakissa asunut Carolina Flodin toimitti seuraavan vuosisadan puolella kaikkien kolmen kuolinilmoitukset helsinkiläiseen sanomalehteen. Gustava Mathilda Helander kuoli 7.6.1913.[13]

[1] Turun suomalainen seurakunta, kastetut; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:58, 1832-1838, Qv 11, N:o 1; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:72, 1842-1845, Nystad Qv 4;
[2] Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:4, 1847-1853, Qv 5, 3; Rauman kaupunkiseurakunnan Rippikirjat, I Aa2:3, 1854-1860, 219; Västanfjärdin rippikirjat, I Aa:10, 1851-1857, 78; Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3
[3] Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3; Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:8, 1854-1860, 7:5:3; Helsingfors Dagblad 9.12.1862; Adresskalender för Helsingfors stad 2/1866; Adresskalender för Helsingfors stad 1867; Adresskalender för Helsingfors stad 1868
[4] Suomi 7/1868, 347; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.06.1867; Hufvudstadsbladet 26.05.1870[5] Adresskalender för Helsingfors stad 1869; Adresskalender för Helsingfors stad 1870; Adresskalender för Helsingfors stad 1871
[6] Rudolf Åkerblom: Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958, 41
[7] Adresskalender för Helsingfors stad 1872; Hufvudstadsbladet187206.01.1872
[8] Uusi Suometar 04.03.1872
[9] Adresskalender för Helsingfors stad 1873; Adresskalender för Helsingfors stad 1874; Adresskalender för Helsingfors stad 1875; Adresskalender för Helsingfors stad 1876
[10] Hufvudstadsbladet 17.06.1876 no 138; Kansallisarkisto. U:87 Henkikirja 1880-1880, 224
[11] Helsingfors 20.09.1881 no 216
[12] HKA. Gp:48 Kunnallisverojen kantokirja 1886, 3. kaupunginosa, 2260 

[13] Finska församlingen AII:14 (1887-1897), 304; Finska församlingen AII:15 (1898-1908), 144; Finska församlingen (AB) AII:16 (1909-1926), 88; Hufvudstadsbladet 21.10.1901; Hufvudstadsbladet 29.09.1907; Hufvudstadsbladet 11.06.1913

Gröna Villan lähteissä ja muistoissa

Kun referoin Töölönlahden ympärikävelyn vuodelta 1854, tekstissä esiintynyt Gröna villan ei ollut uusi asia. Nimi ja paikka esiintyy monessa Helsinki-tekstissä, mutta usein muistona ja kierrätettyinä muistoina, joten kaipasin lisää aikalaislähteitä ja tartuin digitoituihin teksteihin ja asiakirjoihin.

Fredrik Berndtsonin opaskirja Notiser om Helsingfors för resande isynnerhet bad- och brunnsgäster (1845) suosittelee kävelyretkeä Töölönlahden toisen rannan villin ja hoitamattoman luonnon pariin, sillä Gröna villanin ympäristöön tutustumista ei tarvitsisi katua. Mistään palveluista ei ole kuitenkaan puhetta.

Huvilan haltijana oli tuolloin vanha tuttu C. G. Langeen, mutta elokuussa 1845 hän kauppasi sanomalehti-ilmoituksella eteenpäin "den såkallade gröna Villan" vuokraoikeutta sekä sen asuinrakennusta ja puutarhaa "inwid Glowiken". (HT 16.8.1845) Langeenin alivuokralaisena ja mahdollisena myöhempänä päävuokralaisena oli Gustava Wahlström, joka ilmoitteli maaliskuusta 1845 syyskuuhun 1848 tarjoavansa Gröna villanissa koko päivän (alla tider på dagen) riisiryynimakkaraa (HT 1.4.1845, HT 1.10.1845, HT 25.9.1847, HT 16.9.1848, 14.10.1848). Henkikirjoissa Wahlström oli Langeenin kanssa merkitty Kluuvinlahteen (Gloviken) vuosina 1846-1848 (KA U38:678, KA U40:845, KA U40:803). Seuraavissa henkikirjoissa hän oli yksinään Gröna Villanin talouden pää (KA U41:796 (1849), KA U42:753 (1850)). 

Tammikuun lopulla 1850 Gustava Wahlström ilmoitti muuttavansa ravintolatoimintansa keskustaan (HT 30.1.1850). Elokuussa paikallislehti kirjoitti:

"Gröna Villan." Tuo kaunis koivua kasvava niemi, joka pistää Töölönlahteen Kaisaniemeä vastapäätä, mutta jota siellä nykyisin pidettävä likainen kapakka häpäisee, tulee ensi vuonna uudelleen vuokrattavaksi 25 vuodeksi. Kiinnitämme asiaan huomiota hyvissä ajoin, jotta yksi kaupungin kauneimmista ympäristöistä päätyisi arvokkaampiin käsiin kuin niihin, jotka ovat jo usean vuoden ajan tehneet tästä kauniista paikasta inhottavuuksien pesäpaikan. (HT 3.8.1850)

Vuokrakauden loppuun liittynee se, että seuraavana kesänä kaupunkiin muutaman vuoden poissaolon jälkeen Helsinkiin tullut Alexander Cronhjelm huomasi, että tuntemansa Gröna Villan oli purettu suunnitellun Eläintarhan alta, mutta että uusi Gröna villa oli rakennettu vastapäätä Langeenin kylpylaitosta (Hbl 5.7.1927). Eläintarhan hanketta esittelevässä artikkelissa mainitaan naapurissa "osaksi metsää kasvava, osaksi viljelty maa-alue, joka tähän asti on kuulunut surullisenkuuluisan Gröna Villan -huvilan alaisuuteen, mutta joka vastedes siitä erotettuna tullaan luovuttamaan uutta vuokrasopimusta vastaan" (HT 5.4.1851). Kun vuoden lopulla kaupattiin Eläintarhan osakkeita, kerrottiin, että promenaadialueeseen oli lisätty Linnunlaulun huvila, joka oli aiemmin kuulunut n. s. Gröna Villanin maihin (HT 3.12.1851).

Järjestelyjen jälkeen toukokuussa 1852 kaupunki tarjosi vuodeksi vuokralle aiemman Gröna Villanin alueesta rajatun huvilatontin 40 Grönudd. Vuokralainen ei saanut haltuunsa mailla olevia rakennuksia, mutta niiden nimettömäksi jäänyt omistaja ei puolestaan saanut rakennuksia käyttää ilman vuokraajan lupaa (FAT 17.5.1852) Töölön puistopuulaaki toivoi edelleen saavansa käyttöönsä Gröna Villanin maat (HT 26.6.1852). 

Epävarmuuksien takia kaupunki solmi seuraavankin vuokrasopimuksen vain vuodeksi (HT 5.3.1853). Tämän vuokrahuutokaupan voitti C. G. Langeen, jota edusti kylpylänsä vuokraaja Alexander Wikström (Mpk 22.3.1853 §4). Sanomalehdistä ei löytynyt seuraavan vuoden vuokrahuutokaupan ilmoitusta, mutta rakennusten haltija vuokrasi niitä kalustettuna toukokuussa 1854 (HT 20.5.1854). Töölönlahden kiertäjä oli siis oikeassa todetessaan, että huvila oli vuokrattuna jonkun perheen kesäaunnoksi.

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Helmikuussa 1858 rautatietyöt Gröna villanin seudulla houkuttelivat monia tarkkailijoita (HT 13.2.1858). Ainakin huvilan kellari oli rautatienrakentajien käytössä, sillä sieltä varastettiin ruutia (FAT 8.3.1859). Nykyistä kapeampi kuilu kalliossa oli valmis alkuvuodesta 1860 (Papperslyktan 19.03.1860). Ratapihan paikasta käytiin vielä keskustelua ja ehdolla oli Töölönlahden pohjoispuolen Myhrin niitty (FAT 25.6.1860). Tämä ei toteutunut ja Töölönpuiston suunnittelua jatkettiin. Tässä yhteydessä mainitaan ratakuilun ylittävä kävelysilta Gröna Villanin kohdalla. (HT 24.2.1863) Ehkä sitä hyödynsi paikalla nähty ilves? (Hbl 1.2.1865)

Rannan virkistyskäyttöön viittaa hanke höyrysluupista, joka olisi kiertänyt Töölönlahtea ja pysähtynyt muun muassa Gröna villanissa (Hbl 6.5.1865). Muutama vuosi myöhemmin taitelijakillan vuosikokouksessa esitettiin karttoja rantaa kiertävästä kävelytiestä ja uusista huviloista (HD 10.2.1868).

Vuoden 1870 lopulla kaupunki tarjosi Grönuddia vuokralle neljäksi vuodeksi ja sen pohjoispuolella olevaa Fogelsångia eli Linnunlaulua joko neljäksi tai 30 vuodeksi. (Hbl 18.11.1870). Lyhyttä vuokra-aikaa perusteltiin suunnitelluilla huviloiden uudelleen järjestelyillä. Grönuddin vuokrasi rautatiehallitus ja Fogelsångin puutarhamestari Nordvik (Hbl 4.2.1871).

Eläintarhan alueen ympäristöhistoriallinen selvitys kutsuu vuosia 1877-1907 hajaannuksen kaudeksi. Rantaan jo vuonna 1865 suunniteltu tie huviloiden Bredvik, Ilola, Grönudd ja Fogelsång läpi sekä tien varteen kaavoitetut 14 uutta huvilatonttia saivat hyväksyvän päätöksen vuoden 1877 lopulla (Hbl 13.12.1877). Yhdistetyn alueen vuokrauksesta pidettiin huutokauppa huhtikuussa 1878 (Hbl 25.4.1878). Vuokraaja ilmoitti kesinä 1880 ja 1881, että alueella liikkuminen oli kokonaan tai osittain kiellettyä (Hbl 15.06.1880, 08.06.1881)

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Hbl 2.3.1884

Grönuddin kohdalla olivat huvilatontit 6, 7 ja 13 ja alkuperäistä Gröna villania olivat ilmeisesti myös 12, 13 ja 14. Uusien huviloiden tieltä rautatiehallitus myi Grönuddin vanhoja rakennuksia huutokaupalla 4.3.1884. Tulevaa purkua surtiin muistellen vanhaa huvittelupaikkaa, vaikka kyse oli Cronhjelmin tiedonannon mukaan eri rakennuksista (Folkwännen 03.03.1884). 

Huutokaupan voittanut rautatien virkamies O. Blom omisti huvilan 14 (KA U111:937). Hän ei kiirehtinyt rakennusten purkamisen kanssa vaan rakensi uuden huvilansa niiden viereen (Folkwännen 11.03.1884, 03.06.1884, 30.06.1884). Tarkemmin sanottuna uusi komea kaksikerroksinen päärakennus oli kauempana rannasta kuin aiempi asuinrakennus (HKA. Helsingin maistraatti. Ik:17Rakennuslupapiirustukset, Eläintarhan Huvila-alue, Tontti 14) Vanhat rakennukset revittiin yhden tiedonantajan mukaan keväällä 1889 (Finland 06.05.1889). 

Y. Weilin, joka lapsuusvuosinaan 1885-88 asui Eläintarhan huvilassa 2 eli Kallion virastotalon kohdalla, oli vuoteen 1924 mennessä epäluotettava muistelija, sillä Gröna villan on siirtynyt pitkähkön pätkän.

Eläintarhanhuviloita ei siihen aikaan ollut kuin viisi sekä n.k. Linnunlaulu, joka oli rautatienkasööri Blomin oma ja on sitä vielä tänä päivänä. Se sijaitsee Töölönlahden rannalla aivan lähellä sitä kohtaa, missä rautatie nykyään sukeltautuu Linnunlaulun kallioiden väliin. Jo silloin se oli punaiseksi maalattu niinkuin vielä tänäänkin. Myöhemmin rakennutti Blom uuden päärakennuksen, joka on kaksikerroksinen, ja pieneen rakennukseen sijoitettiin jokin ylioppilaspensionaatti, jossa muistan asuneen m.m. asessori ja musikeri Emil Forströmin ylioppilasaikoinaan. [...] Meidän huvilaamme kuului paitsi päärakennusta ja tallia asuinhuoneineen vielä aivan lähellä eteläistä tietä n.s. Vihreä huvila, joka aikoinaan oli ollut Helsingin vanhin ulkoravintola. Topelius on Talviyön tarinoissa kertonut siitä. Se oli yksikerroksinen verrattain pitkä puutalo, jolla oli turvekatto.

Mutta ilmeisesti Weilin on oikeassa siinä, että Blom oli säilyttänyt Grönuddin vanhan asuinrakennuksen ja tiedonantaja vuonna 1889 oli sekoillut. Weilin ei myöskään ollut ainoa, joka oli liittänyt Blomin huvilaan nimen Linnunlaulu/Fogelsång, joka alunperin tarkoitti pohjoisemmassa olevaa aluetta.

"Alkuperäinen ”Linnunlaulu”, jonka viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevat kuparipiirrokset osoittavat ensimmäiseksi rakennukseksi näillä tienoilla, oli loistoaikoinaan vihreäksi maalattu ja kantoi sen johdosta myöskin nimeä ”gröna villan”, vihreä huvila. Nyt se on punaiseksi maalattu, ja näyttää perin mitättömältä ympäristöllä kohoavien komeampien kaksikerroksisten huviloiden varjossa. Nimensä ja maineensa se on menettänyt ja on enää palanen vanhaa ja häviävää Helsinkiä, joka jonakin kauniina päivänä saa väistyä lahonneena ja tarpeettomana uuden nousevan Helsingin tieltä." (Ilta-Sanomat 27.12.1933)

Kuvatekstin mukaan matala puurakennus oli "Toistasataa vuotta vanha huvila "Linnunlaulu", joka aikoinaan on ollut ylioppilaiden ravintola." Sama rakennus näkyy toiselta puolelta 1950-luvulle ajoitetussa Kaupunginmuseon valokuvasssa, joka on nimetty sekä "Näkymä Eläintarhan huvilalle 14, "Linnunlaulu"" että "Eläintarhan huvila 14:n tontilla sijainnut talo "Gröna Villan"". Rannan puolelta vuonna 1896 otettu Museoviraston kokoelmien kuva vastaa Eläintarhan huvilan 14 asemapiirrosta, Sen vaaleat rakennukset eivät ole huvila 14, joka jää kuvassa puiden joukkoon, vaan Hannu Hirvikosken kirjan Linnunlaulun tarina mukaan rautatieläisille rakennettuja taloja.

Pietarista Helsinkiin heinäkuussa 1873

Heinäkuussa 1873 J. H. matkusti Valamon ja Pietari kautta Helsinkiin (Uusi Suometar 15.12.1873 no 147 & 17.12.1873 no 148). Viimeisestä osuudesta hän kirjoitti näin:

Nähtyäni merkillisemmät paikat, kyllästyin heti Pietariin ja päätin matkustaa Helsinkiin, jonne olin alkuansa tarkoittanutkin. Tämä matka kävi aika joutuisaan, kun kerran rautatie-juna sai liikkeesen. Matkalla olin tilaisuudessa ihailemaan isänmaani tuotteita lihavissa vilja-vainioissa, jotka kaikkialla olivat ihastuttavan näköisiä. Koko päivän kuljettua, huomautti minua rautatien-palvelija Helsingin olevan läsnä. Nythän vasta kohosi rintani ilosta, kun kohta arvelin saavani ihailla oman isänmaani pääkaupunkia, ja toivoin saavani kuulla suloa suomenkieltä sujuvasti puhuttavan, jota koko matkallani en saanut kunnollista kuulla; kuului vaan sekamelskaa, milloin Suomen, milloin Ruotsin ja monia muitakin kieliä. 

Tultuani majataloon, kysyin muutamalta nais-ihmiseltä huonetta itselleni, vaan tämäpä ei ollut kuulevanaankaan, jonka tähden uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä; vaan ei siitäkään etua, josta syystä aloin arvella, eiköhän, täällä maksutta saanekkaan vastausta kysymyksillensä. Vähän asiaa arveltua, kysyä tokasin ruotsinkielellä samaa asiata, jota ensin suomenkielellä kysyin, ja sepä auttoikin, paikalla näytettiin huone ja kohdeltiin vieraan tavoin. 

Vähän ajan kuluttua läksin huoneestani ilta-ruokaa itselleni tiedustelemaan, ja siihen tarpeesen löysinkin yhteisen ruokahuoneen, jossa näin muita samassa hommassa, kuin minäkin. Palvelija-pojalta kysyin suomenkielellä, saisinko iltaruokaa; vaan tämäpä ällistyi kysymyksestäni ja katsoi minua kuin jotain kummitusta. Mutta minua se ei naurattanut, kun luulin iltaruuatta jääväni, vaan kun näin että poika oli nöyrä ja kohtelias niille, jotka häntä ruotsinkielellä puhuttelivat, arvelin minäkin tuota koettaa, ja sepä auttoi; kernaasti sain mitä vaadin, ja siihen hätä loppui. 

Seuraavana aamuna olin jo varhain valmis lähtemään kaupunkia katselemaan. Hyvän aikaa astuskelin pitkin katuja, tietämättä mihin tieni viepi, mutta sattumalta satuin yliopiston seudulle, johon arvelin sisään pyrkiä, vaan siinäpä oli tekemistä ennen kuin pääsin, sillä Suomenkielen kysymyksiä ei näytty ymmärtävän tahi, oikeammin, ei oltu ymmärtävänään, josta syystä en ollut halukas kauemmin täällä viipymään, vaan jouduttausin kiireellä pois, käveltyäni yhden päivän Helsingin katuja kuin mykkä markkinoilla. 

Surulliset oli ajatukseni pois lähtiessäni, kun havaitsin millä alhaisella kannalla on Suomenkieli, koska omassa pääkaupungissakaan ei oman maan kielellä toimeen tule. Jos olisin täältä päin ensikertaa Pietariin matkustanut, niin varmaan olisin luullut Pietarissa suomea tai ruotsia puhuttavan, vaan kun jo edeltäpäin tiesin että siellä venättä puhutaan, niin arvelin että kaikki muut kansat ovat meitä suomalaisia edellä.

Yksi syy mennä naimisiin

Uusi Suometar 6.11.1887

Viinaa takavarikkoon ottivat polisit Gustafsson ja Wiger toissa lauvantaina Pursimiehenkadun talossa n:o 15 eräältä viinamuijalta 7 kannua.

Tottapa eukkoa lienee harmittanut tuommoinen nenäkkäisyys, koska heti suoriusi vihille ylkämiehensä kanssa ja tuli vaatimaan viinoja takaisin sillä väitteellä että ne muka kuuluivat häävarustuksiin; mutta sinnehän ne sentään vieläkin jäivät polisin kynsiin.

Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 1870-luvulla

Keski-Suomi julkaisi nimimerkin Wirta kertomuksen Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 01.03.1879 no 17 ja 08.03.1879 no 19.

Ahkerasti puhellen toisiemme kanssa, emme tienneet hiiren hivaustakaan, ennenkun höyryveturin vihellys ja kanduktörin huutava ääni ilmoitti, että olimme Helsingissä. En voi kielin kertoa, mikä ihmisten paljous täällä kohtasi minua. Täällä souteli eteenpäin vanha, lihava rouva, kyyneleillä ja raskailla valituksilla etsien pientä „Pikkuaan", joka oli kadonnut tuossa yleisessä sekasorrossa; tuolla seisoi kohtelijas maisterikokelas, hellästi hoitaen äskentullutta seppelöitsijätärtään. Täällä näin myös Betty S:n orpanan; hän näytti niin hauskalta. Aivan lähellä odotussalin ovea seisoi joukko noita tunnetuita "valkolakkeja". He olivat luultavasti täällä kohtaamassa sisäriään ja omaisiaan, jotka olivat tulldet Helsinkiin maisterivihkiäisiä varten. Ylioppilasjoukossa näin myös Oskarin, joka huomattuaan minun, heti riensi luokseni. Aina ja Eli H. olivat myöskin minua vastaan-ottamassa. Oskar oli pitänyt huolta ajokoneista; me istautuimme niihin ja nyt kulki tiemme herrasväki H:n asuntoon. Tiellä olin tilaisuudessa ihmetellä osan Helsingistä, vaikka jo rupesi vähän hämärtämään. Minun on mahdotointa kertoa, kuinka kauniilta se silmissäni näytti suurine kivirakennuksineen ja leveine katuineen. Elävästi vaikutti kaikki tämä komeus minuun; minä, joka en ole nähnyt suurempata kaupunkia kuin T:n, jossa huoneukset kallistuvat, mikä oikeaan, mikä vasempaan, ja jossa kadut syksysateitten jälkeen ovat niin veden vallassa, että ainoastaan marmoripalatseja ja gondolejä tarvittaisiin tekemään mielikuvituksen Venedig'istä kaukana pohjanperillä täydelliseksi.

Seuraavana aamuna tuli Oskar herrasväki H:lle minua tervehtimään. Aamupäivällä menimme kaikki kävelemään kaupunkiin. Meidän tiemme kävi esplanadiin, kaupungin kauniisen kävelypaikkaan, ja mihin tahansa siellä vaan katseli, niin kohtasi silmä valkoisia ylioppilaslakkeja. Tämä oli varsin toista kuin T:lla, jossa ihmiset, tarkoitan nuorempaa naispuolta, katsoa töllistävät kaupunkiin satunaisesti tullutta ylioppilasta kuin jotakin ihmeellistä eläintä. Koko ajan, kun kävelimme esplanadissa, oli Oskar täydessä, toimessa, selittäessään minulle niiden ylioppilaiden ja maisterien nimet, joita me siellä kohtasimme. — Kyllä on hyödyllistä omata veljeä, joka on ylioppilas. —

Juhannusristeily Helsingistä vuonna 1887

Nimimerkki Lemminkäisen 26.5.1887 Helsingissä päiväämä kirje julkaistiin Ilmarisessa 30.6.1887 otsikolla Kesämatkoilta.

Suloinen kesäaurinko laskeutui mailleen. Koivu-limoilla kaunistettuja höyrylaivoja vilisee Helsingin Eteläsatamassa. Herttaiset Helsinkiläiset rientääät kuka minnekin, monilukuisiin saariin, viettämään suurimman kesäjuhlan ihaninta Juhannus-aaton iltaa.

Niinpa kokoontui Helsingin raittiusseurainkin toimeenpanemaan huvimatkaan osanottajat "Onni"-nimiselle höyrylaivalle, Keisarilinnan lahdelle Eteläsatamassa, kello 9¾ j. p.p. Kun matkailijat kaikki olivat paikoilleen asettuneet, päästettiin köydet rantapylväistä irti ja laivan höyrykone pantiin käymään; nenäliinoja liehutettiin jäähyväisiksi ja niin hiljalleen poistuttiin rannasta ulapalle. Laiva suuntasi keulansa itää kohden, huvimatka oli nimittäin päätetty tehdä erääsen Löparönimiseen luonnonihanaan saareen Helsingin ja Porvoon välisellä merenrantuella, noin 2:n tunnin matkan päässä Helsingistä.

Hupaista oli matkalla laivankannella katsella, katsella kuinka monet rannoilla palavat kokkotulet juhlallisesti leimuilivat kohti taivasta, ihmisten niiden ympärillä ilomielin viettäessä valoisinta Suomen kesäyötä.

Kello 12¼ Juhannus-aamuna (yöllä) saavuimme matkamme perille. Astuttuamme saaren rannalla olevalle laivasillalle, mulskahti erään huvimatkailijan noin 4 vuotinen poika mereen, mutta samalla heittäysi sinne eräs nuori reipas herrasmies perässä ja pelasti pojan, kaikkein matkailijain suureksi mielihyväksi; eläköön! kunnon pelastaja, kaikui tuolle ihmisystävälle kiitokseksi jalosta työstään.

Saareen tultuamme sytytettiin määrätylle paikalle pienempiä nuotioita ja polttivatpa muutamat pensaston varjossa kauniin pengaalitulituksenkin. Kaikenlaiset leikit aljettiin myös heti, lesken juoksu (viimeinen pari ulos), pallonheitto y. m. Soittokunta oli niinikään mukana, ja Juhannus-aamun herttaistaista aurinkoa tervehdittiin vilkkaalla "franseesilla", saarilaakson kauniilla nurmikolla. [...]

Juhannuspäivää vietettiin sitten oikein herttaisesti, suloisessa sopusoinnussa; ja tämä erinomaisen sievä käytös matkailijain puolelta on luettava tuon siunatun raittiuden ansioksi. Siellä missä väkijuomia nautitaan ei milloinkaan saata niin jalo mieliala ja siivo, kohtelias käytöstapa vallita. Harjoitettiin siellä ampumistakin, kilpaillen ja muuten; tämä leikki näytti suuresti miellyttävän varsinkin miespuolisia matkailijoita ja saaren miespuoliset ottivat innolla osaa; olipa matkailijain joukossa pari tai kolme neitoakin, puettuna kauniisin kansallispukuihin, jotka reippaasti nostivat kivärin ihanalle rusoposkelleen, laukaisi ja — osui; reippaita tyttöjä, eläköön!

Ampumisesta jaettiin kolme palkintoa: kaula-salkku, puukkoveitsi tuppineen ja kellonperät. Ensimmäisen palkinnon saaja ampui 15 centim. 5 laukauksella 30 askeleen päästä.

Uimista, kilpajuoksua paljain jaloin, kaikenlaisia leikkejä ja tanssia harjoitettiin uutterasti; laulukunta vuoroili soittokunnan kanssa ja vilkkaita käsienpaukutuksia kuului laulajain kunniaksi useain laulujen vaijettua. "Honkain keskellä mökkini seisoo", j. n. e. p., laulettuna todellakin kallion käreltä hongikossa tuntui erittäin luonnolliselta.

Vietettyämme Suomenmaan suurimman keski-kesän juhlan mitä herttaisimmalla tavalla ja kauniin ilman vallitessa, läksimme saaresta paluumatkalle kello 5 j. p. p., kiitollisina Luojalle kauniista säästä ja ihanilla muistoilla maalla vietetystä kauniista päivästä.