Pelattaisiinko ajokiekkoa? Kiekon lyöntiä? Pyöränlyöntiä?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tunnemme Jukolan veljesten kiekko-ottelut, joihin he tuontuostakin suurella innolla ja hartaudella ryhtyivät. Samallainen kiekko-ottelu usein hyvinkin tulinen ja hikinen n. s. ajokiekko on täälläkin ennen ollut nuorison harrastuksena. 

Kesäiltoina, kun sää oli suotuisa, kerääntyivät kylän nuoret miehet joskus tytötkin mukaan kylätielle jakaantuen kahteen tasaväkiseen joukkueeseen kohtuullisen välimatkan päähän toisistaan, kukin varustettuna tukevalla mailalla, välillä huristi raskas vannehdittu kiekko. Sen joukkueen, jota vastaan kiekko heitettiin, tuli pidättää se mailan iskulla. 

Jos isku lennätti kiekon takasin heittäjäjoukkuetta kohden, sai vastaajajoukkue etääntyä siihen kohtaa, mihin kiekko pysähtyi, toinen taas saman verran perääntyä. Jos taas kiekko pääsi vastaajajoukon lävitse, täytyi sen perääntyä siihen, mihin kiekko pysähtyi ja toinen saman verran etääntyä niin että välimatka aina pysyi samana. 

Sitä huutoa, mailojen mäikkinää ja liikehtimistä, mikä ajokiekossa syntyi, kokoontui usein vanhempi väkikin katselemaan.

Ilmeisesti samaan viittaa lyhyt maininta artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Ensinnäkin on tietysti kiekon heitto mainittawa. Väliin kuului siihen puolueittain eri kyläkuntain miehet, mutta usein tyydyttiin wain oman kyläläisten keskeisiin joukkueihin. Ankarasti siinä visainen kiekko huristi ja häviölle joutui se puoli, joka ei jaksanut "kannallaan seistä". 

 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) 

Parisen vuosikymmentä taaksepäin oli Kokemäellä monien kylien "tanhuvilla" käynnissä urheiluleikki: kiekonlyönti. Kesäisinä sunnuntai- ja usein arki-iltoinakin kokoontuivat kyläkunnan pojat ja aikuisetkin sopivalle paikalle kylän tielle mittelemään voimiaan kiekonheitossa ja sen pysäyttämisessä. Osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen mahdollisimman tasaväkisinä. Jokaisella oli kädessä noin metrin pituinen vankka sauva. Kiekko, jota myös joskus »konkariksi» nimitettiin, oli pyöreä »visakoivusta» tehty noin neljä cm. vahva ja läpimitaltaan 15—20 cm. Toisinaan oli kiekko rautavanteella ympäröity.  

 

Osastot erkanivat toisistaan noin kolmenkymmenen metrin etäisyyteen ja sijoittivat miehensä peräkkäin mahdollisimman hyvään järjestykseen. Sovitun tai arvalla ratkaistun puolueen vahvin mies heitti kiekon vinhaa vauhtia pyörimään maata myöten toista puoluetta kohti. Siellä tuon puolueen miehet yrittivät sauvoillaan kiekkoa lyöden estää sen etenemistä, pysäyttää kulku, tai jos suinkin mahdollista saada lyödyksi takaisin päin. Mutta kun kiekko oli raskas ja sillä huima vauhti, ei se ottanut vähistä, ei yhdestä eikä kahdesta iskusta pysähtyäkseen; hyppäsi vain ilmaan ja jatkoi matkaansa. Siitä, mihin kiekko lopulta pysähtyi, teki vastapuolueen paras heittäjä vuorostaan heiton toista osastoa kohti, joka samoja sääntöjä noudattaen koitti ehkäistä kiekon pyörimisen. Jos kiekko pääsi vierimään lävitse joutui koko puolue peräytymään saman matkan ja heittäjäpuoiue pääsi vastaavan matkan etenemään. 

 

Kun tuolla tavalla oli parisen tuntia, joskus kauemmankin taisteltu, tunnustettiin se puolue voittajaksi joka oli vastapuolueen ajanut etäämmäksi kiekonlyönnin alkamispaikasta. 

 

Kiekon-lyönti oli reipasta, toisinaan äärimmäisilleen jännittynyttä, jopa rajuakin. Siinä vaadittiin voimaa ja heittäjätaitavuutta, osavuutta sauvan käytössä ja oikeata liikehtimistä. Se ei ainoastaan terästänyt ja voimistuttanut ruumiin kaikkia jäseniä, vaan kehitti samalla nopeata ja oikeata erilaisten tilanteiden arviointia. 

 

Katselijat, joina oli nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, innostuttivat leikkijöitä usein sattuvilla sukkeluuksilla ja kompasanoilla. 

Samoja piirteitä on pyöränlyönnissä Pohjanmaalla.

Niinpä siinä kääntyikin puhe vanhoihin asioihin. Ukot alkoivat kertomaan omia nuoruudenaikaisia leikkejään. Silloinkin leikittiin, mutta silloin ei määräävänä tekijänä, kuten nyt, ollut vain yksityinen omanvoitonpyynti, vaan kysymyksessä oli kylänkunnia, tai ainakin joukon, johon kuuluttiin, jos vaikkapa pyöränlyönnissä jouduttiin vastakkain toisenpuolen kylän, tai aina naapurikylän joukkueen kanssa.  

 

Jukurin vanha vaari alkoi hiljalleen jutella: Oli sekin aika töpinää, kun me Hamppulaiset olimme pyöränlyönnissä vastakkain Kopukkalaisten kanssa. Paikalle haettiin koivunväärästä tehdyt mailat, jotka samoin kuin koivunvisasta tehty pyöräkin, olivat vahvasti tervatut, siis niinkuin ainakin ijän aseet, - viime viikolla löysin liiverin nurkasta oman mailani, vieläkin täydessä kunnossa - ja sitten sitä alettiin kirkonajan jälkeen koetella, kumpiko joukkue hätääntyi pyörän edellä paetessaan kotiporteille väistämään. Olihan siinä vainiota kyllä kisaillakin, vanha virsta kyläin väliä ja puolimatkassa mäkikumpare, josta lähdettiin. Ja matkanteko kävi milloin yhtäälle, milloin toisaalle, kunnes jompikumpi joukkue sai yliotteen ja silloin oli toisella edessä pako ja hiki virtasi niin voittajilta kuin voitetuiltakin, kun ottelu vihdoin päättyi ja toinen puoli oli lopullisesti ajettu pakosalle ...  

 

Poikasista oli osa keskeyttänyt leikkinsä ja siirtynyt kuuntelemaan ukon juttuja. Eräs heistä kysäsi: Minkälaista se oli, se pyöränlyönti? 

 

Olipahan vain ... Kumpaankin joukkueeseen kuului yhtämonta miestä, lyöjiä ja kiinniottajia. Eturintamassa seisoivat mailoineen parhaat lyöjät, jälempänä kiinniottajat. Pyörä asetettiin syrjälleen tielle ja eräs lyöjistä kimautti sen mailallaan pyörimään tulimaista vauhtia naapurijoukkoa kohden. Toiset väellä ja voimalla yrittivät sen pysäyttää, mutta siitä ei aina tullut mitään. Huolimatta esteistä, joita sen tielle asetettiin, huolimatta mailoista, jotka ketteräin käsien piteleminä koettivat sen kulkua pysäyttää, ei se aina onnistunut, vaan pyörä meni viuhuen omaa menoaan, kunnes sen vauhti loppui ja se kuoli. Silloin oli joukon peräännyttävä pyörän taakse ja parhain lyöjä sen taasen iski liikkeelle päin vihollista. Olipa sekin laukaus, kun pyörä vihaisen iskun tapaamana alkoi maukuen pyöriä vastapuolta kohden. 

 

Joskus se kiven tavatessaan lensi ihan kohoksi maasta ja mennä möhisi ilmassa, toiset sen heti osasivat lyödä sillätavoin, että se koko matkan ilmassa kieri ja silloin se pysäyttäminen ei ollut mikään leikin asia. Mennäpä sinne, kun se tulla tuhisi, silmin eroittamattomissa. Sattuipa se silloin joskus ihan vastustajan leuvoille läiskähtämään, sillä seurauksella, että iskun saanut sai sylkäistä pois suustaan pari kolme etuhammasta, jotka pyörä oli irroittanut. No minkäs sille voi ... vahinkojahan sitä sattuu ... mutta sai siinä vain koettaa, jos aikoi toisen pakosalle saada. Joukko piti olla nopsa ja hyvin harjoitettu, ettei sitä nyt aivan leikillä hävitty, mutta sepäs se kysyikin arki-iltain harrastukset, niin ettei silloin joudettu tappelua teetellä ja riitaa haastaa ... Silloin harjoiteltiin ja vanhat miehet katselivat syrjästä, kuten me nyt tästä ja usein kuului kehoitus: Pankaa nyt pojat parhaanne, ettette häpäisi kylää... (Ilkka 8.5.1931)

Vielä eloisampi on Laihialla kasvaneen Santeri Alkion kirjoitus Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta (Pyrkijä 8 & 9/1914). Näyte:

Pyörä, milloin puikkien karkaa, läpi vahtivien, sohivien, iskevien, pyöräpuisten varustusrivien, milloin armoiskun saatuaan lentää kuin tulikidasta ammuttuna, kiitää muristen korkealle, kohti kuulakkaa, keväistä, kotikylän omaa taivaslakea. Siellä hiljenee hieman vauhdissaan, pyöristää suuntaa ja voitettuna, rohkeutensa menettäneenä laskeutuu peltoon, missä rukiinoras juuri on nousemassa talvisesta taintumustilastaan.

Kuvauksia polttopallosta

Polttopalloon saattoi ottaa osaa useampikin. Yksi oli "polttaja" koettaen kepillään sohien saada pallon osumaan toisiin osanottajiin, jotka olivat ympyrässä kukin pitäen taviaan kuopassaan ja koettaen sillä myöskin torjua palloa ja sitä pitemmälle "polttajan" kiusaksi. Osanottajat saivat vapaasti liikkua ja auttaa toisiaan, mutta tulee kunkin varjella kuoppaansa, ettei "polttaja" sinne ehdi keppiään pistää ennen häntä. Se oli vilkasta ja sukkeluutta kysyvää leikkiä ja sen kestäessä saattoi toiselle monta iloista "koirankujetta" tehdä. (Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Polttopalloa, oli kahta lajia: mailapolttoa ja käsipolttoa.

Polttopalloon voi ottaa osaa miten monta tahtoi. Jokaisella oli noin 90 sm. pituinen maila ja yksi yhteisesti käytettävä, raskas nahkapallo. 

Mailapoltossa valittiin polttaja. Muut leikkiin osanottajat asettuivat suureen piiriin yhtä etäälle toisistaan ja kaivoivat kuopan, jossa pitivät mailansa. Keskellä piiriä oli isompi kuoppa, jota nimitettiin »kuninkaan kuopaksi». Polttaja kuljetti sauvallansa palloa koettaen sillä polttaa muita osanottajia. Jos se onnistui vaihtoivat polttaja ja poltettu paikkoja ellei poltettu ennättänyt lyödä palloa ennenkuin polttaja sai sauvansa hänen kuoppaansa. Polttajan palloa sai jokainen lyödä kauemmas, kun vaan piti varansa, ettei polttaja sillä välin ennättänyt pistää mailaansa hänen kuoppaansa, jolloin kuopatta olija jäi polttajaksi. Leikkijät saivat auttaa toisiansa niin paljon kuin vaan voivat vaihtamalla paikkoja ja lyömällä palloa. »Kuninkaan kuoppaa» oli jokaisen varjeltava; ettei polttaja saisi palloansa siihen. Jos hänen onnistui saada pallo »kuninkaan kuoppaan» sai hän koota kaikkien sauvat ja heittää ne yhdellä kertaa niin etäälle kun vaan voi. Toisten mentyä sauvojaan hakemaan sai polttaja valita itsellensä mieleisensä kuopan. Kuopatta jääneestä tuli polttaja.

Käsipoltossa asetuttiin samaten kuin mailapoltossakin; tällöin ei ollut kuninkaan kuoppaa ollenkaan. Keskelä olija ei saanut polttaa piirin sisässä ollessaan, vaan heitti hän pallon ilmaan ja huusi mistä palloa sai lyödä, joko »ilmasta, maasta tai maanpoukasta». Piirissä olijat koittivat sitte lyödä määrätyllä tavalla ja heittäjä koitti sillä aikaa saada sauvansa jonkun kuoppaan. Jos se onnistui, joutui kuopatta jäänyt sisään. - Käsipoltossa oli monia muunnoksia. Tämä palloleikki oli mieluista ja reipasta ja varsinkin varhaisnuorison kesken suosittua.

(Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten. Satakunta 29.9.1923)

Leikki, jossa taas kylmäverisyyttä ja rohkeutta vaadittiin, oli polttopallosilla olo. Siinä toinen mies oli pesässä, toinen koetti polttaa pallolla. Tämä peli loppui sangen pian, sillä ennenpitkää oli jompikumpi saanut sauvasta sellaisen iskun jalkaansa, että liikaten piti ontua kotiinsa tahi oli pallo sattunut vatsaan niin että suolet olivat menneet solmuun, ja sai tuntikauden virua maassa, kunnes suolet suvaitsivat ottaa oikean asentonsa. (Koulupoikien urheilusta 30 vuotta sitte. Suomen urheilulehti 23-24/1909)

Vielä mainittakoon polttopallo, johon niinikään sopi kuinka monta osallista tahansa. Yksi oli polttaja, muut piirissä tämän ympärillä. Polttaja koetti mailan lennättämän pallon osumalla tehdä joku piirissä polttajaksi, jolloin hän itee siitä asemasta vapautui, muut kaikki koettivat parhaansa mukaan mailoillaan osumaa torjua. (Vanhoista urheilumuodoista. Pirkkalan uutiset 4.7.1929)

Siinä, ikävän juuri noustessa, löytyy erään pojan taskusta nahkainen pallo. 

— Pallo!

— Polttopallosille! 

Se iski kuin pii tulusrautaan. Uusi into syttyy. Poikaparvi etsii uudestaan seipäät. Lähitalon pihaan kukin pallokuoppansa kaivaa. Iloinen vilske, melu, karttujen kalina ja sanasota jo taas alkaa käydä. 

— Kuka polttajaksi? 

Pallonomistaja heittää kartut, kaikki yhdessä kasassa, sikin sokin. Kuka ensin? Siinä juoksua, tyrkintää, riitaa. 

Kaikki on taas järjestyksessä. Yksi oli keppineen jäänyt viimeiseksi, ei ehtinyt karttunsa kärellä omaa kuoppaansa vallata. Nyt alkaa polttaa kuin "tultapolttaen". Kompasanat lennähtelevät kuin ampiaiset. [...]

Isäntämies tulee maantieltä vitkaan, juhlallinen lauantaitunnelma koko vankkarakenteisen olemuksen leimana.

— Saako tulla, pojat, mukaan? kysyy. Ja pojat huutavat:

— Tulkaa vain!

Hänen oma poikansa pistää kepin kouraan, luovuttaa kuoppansa ja noutaa itselleen uuden kepin. Mutta jo siinä ovella polttaja isännän polttaa. Nauru, kirkas, hurjan ilakoiva poikanauru täyttää pihan. Isäntämies meni ensin oikein hämille, kun niin kohta. Mutta pian jo hyppelee ja hätii pallon kera kuin poikanen, mieleensä palautellen poikuusajan polttotemppuja. Emäntää naurattaa portailla ja tyttöjä lutinullakossa. (Santeri Alkio: Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta. Pyrkijä 8-9/1914) 

 

Helsingin vappu vuonna 1891

Nils Wasastjernan valokuva vapusta 1889
HKM CC BY 4.0

Santeri Alkio romaanissaan Keisaririkos. Kuvausjakso 1890-luvulta (1923) vapunpäivästä 1891, jolloin "Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi venäläinen postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna." 

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus! [...]

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.

    "Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee!"

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus…

"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" — — — — — — — — —

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.

Suomi on heräämässä. 

Juhlaristin teko

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta

"Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa viitsisi… Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta", pauhasi emäntä piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet "juhlaristiä" tehdä.

"Laiskuutta", matki Littu, "ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia… Mukulat sellaisia."

"Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!" puolusti emäntä, "se saakin olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin vain Lissulta tulis mitään… Hessa tuota nyt saattais, on ehkä nähnyt."

"Johan niitä nyt on nähty!" Littu väänsi huultansa halveksien. "Vieläpä Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!" [...]

Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi. Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.

Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.

Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä, suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin hetaleihin kukkasia.

Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu, sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.

Oljista muodostetut särmiöt kuullostavat himmeliltä. Hämärästi muistan nähneeni siitä koristellun version, mutta yksinkertainen ja väritön on tutumpi ja verkkokuvissa vallitseva. Ehkä Alkion tuntema koriste oli lähempänä tätä Yhdysvalloissa myytyä himmelityyliä. (Kuvan käyttöön ei ole lupaa.)

Lattianpesu jouluksi

Santeri Alkion kirjasta Oja-Pappalan joulu. Tapain-kuvia Etelä-Pohjanmaalta 1870-luvulta

Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma (nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.

Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.

Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi. Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt'yleensä. Akat riisuivat alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se siivonteko maksaa … ei viitsisi joka päivä lattioita pestä! [...]

Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin. Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.

Juho Rissasen lattianpesijät pahoinpidelty tästä painokuvasta.

Yöjalassa Pohjanmaalla ~1850 ja ~1920

Santeri Alkio aloittaa romaaninsa Puukkojunkkarit:

Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla.

19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.

Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.

Itä-suomalainen Hilja Valtonen oli vuosina 1920–1922 opettajana Karijoella. Hän käytti kokemuksiaan kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Nuoren opettajattaren varaventtiili, joka sijoittuu Pohjanmaalle. Tarinan perusteella yöjalassa käytiin edelleen:

”Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan” ... ”Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.”

Yöjalka siis kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.