Satunnainen sitaatti kansantavoista

Konnunsuon oikeutta kuulutaan istuttavan Savossa (Iisalmella) muutamissa paikoin. Kansa kokoontuu (erityisenä aikana vuodesta?). Kannetaan esille vesisanko ja lapio. Nämä kuuluvat edustavan mustepulloa ja kynää. Yhdestä tehdään tuomari, jostakusta toisesta pöytäkirjuri j.n.e. Nyt aljetaan tutkia kunkin henkilön käytöstä viimeisten Konnunsuon käräjien jälkeen. Kaikki pannaan pöytäkirjaan, jona on maa. Se, jonka silloin huomataan suhteessa tai toisessa viettäneen moitittavaa elämää, saa sen mukaan tuomionsa. Toiset häpeäkseen kielletään ottamasta osaa Konnunsuon oikeuteen, toiset saavat jonkun muun rangaistuksen. Mutkailemisia ei kuulu puuttuvan. — Luultavasti tämä oikeus on jäännös suomalaisten muinaisesta yhteiskuntaelämästä, vai miten? Mistä tämä nimi? — Tuota oikeutta kannattaisi panna käytäntöön monessa paikoin! Se vivahtaa hieman Ritvalan Helkaan. 

Elias Lönnrotin matkat II: 1841-1844

Suomalais-ugrilaiset kynnet

Ote Albert Hämäläisen kirjasta Ihmisruumiin substanssisuomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa (1920), lähdeviitteet poisjätettyinä.

Suomessa ja Karjalassa on kansan kesken viime aikoihin saakka kynsien leikkaamisessa ja leikattuihin kynsiin nähden noudatettu eräitä säännöksiä. Niiden yleisenä suuutana on kielto leikata kynsiä määrättyinä päivinä ja varsinkin heittää leikatuita kynsiä huolimattomasti pois. Kynnen leikkeleiden suhteen on noudatettu määrätyitä menetelmiä, joiden kautta niiden katsotaan tulevan jollakin tavoin talteen pannuiksi tahi tykkänään hävitetyiksi.

Itä-Hämeessä pitää leikatut kynnen osat pistää poveensa korjuuseen siinä tarkoituksessa, että löytäisi ne kuoleman jälkeen, "jos kenties sattuisi niitä tarvitsemaan". Karjalassa kynnenpalat on joko poltettava tahi pantava "sisälöh" ("sishäliin"), s.o. paidan etuaukosta poveen, paidan ja ihon väliin. Varpaan kynsiä ei kuitenkaan tule panna poveen, vaan ne on poltettava. Sodankylässä aikuisen ihmisen kynnet pannaan tuleen, ellei niitä pilkota. Virossa pannaan kynnet poveen. Ne on säästettävä sen vuoksi, että niistä hädän aikana saattaa olla apua.

Toinen, Suomessa yleisesti noudatettu ja Suomen Lapissa tunnettu yleissääntö on se, ettei kynsiä eräinä viikonpäivinä saa leikata. Yleisimmin koskee tämä sunnuntaita. Tämän säännön rikkomisesta on seurauksena joko kynsien tahi niitä ympäröivän ihon kipeytyminen, tavallisimmin kynnen juuressa olevan nahan säröileminen tahi repeileminen (kynnen "okaat", "lihapiirrot", "lihapistot", "lihatikut").

Muiden suomalaiskansojen samanluontoisista määräyksistä, kielloista ja luuloista huomattakoon tšeremissien käsitys, että kynsien kasvun pysähtyminen merkitsee ihmisen kuolemaa. Jos ne taasen saisivat kasvaa ihmisen pituisiksi, olisi siitä tälle sama seuraus. Vjatkan läänin Mamadysin piirin votjakit huolehtivat kynsiä leikatessa siitä, ettei taikinakorvossa olisi sekoitettua taikinaa. Päinvastaisessa tapauksessa vie peri, paholainen, kappaleen pois leikattua kynttä ja panee taikinaan, mistä on seurauksena sen ihmisen sairaus, joka syö tuon kynnenkappaleen.

Syrjänit heittävät uuniin ja polttavat leikatut kynnet. Vogulit taasen eivät koskaan heitä hukkaan katkenneita tahi leikatuita kynsiä, vaan säilyttävät ne jossakin piilopaikassa, pannen ne tavallisimmin poveensa. Jos ne sieltä putoilevat pois, ei siihen enää kiinnitetä huomiota.

Nämä käsitykset ja kieltomääräykset ovat kynsiin kohdistuvien uskomusten yksinkertaisimpia itsetiedottomia muotoja. Niiden ohella noudattavat suomalaiskansat toisia, joissa yksinkertaiset kynsiä koskevat taikaluulot yhtyvät erilaisiin muihin tahi joissa kielloille annetaan määritellympiä selityksiä.

Yleisimpiä kynsiin liittyvistä luuloista on se, että ne huolettomasti poisheitettynä saattavat joutua paholaisen haltuun, joka saattaisi käyttää niitä eräisiin tarkoituksiin. Pohjois-Pohjanmaalla ei kynsiä saatu leikata sunnuntaina. Leikattaessa oli katsottava, ettei pudotettu maahan suuria kynnenpaloja, sillä paholainen käyttäisi niitä tarveaineina rakentaessaan itselleen venhettä. Iso kynnenpala leikattiin aina palasiksi. Vanhat eivät missään tapauksessa jättäneet sellaista kokonaiseksi, sillä piru saisi siitä venheen laidat ja pääsisi joka paikkaan. Hailuodossa oli kappaleet leikattava lautaa vasten palasiksi ja heitettävä pesään palamaan samasta syystä. Venäjän Karjalassa pitää leikatut kynnenpalaset katkaista kahtia ja pistää kauluksesta paidan ja ihon väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja suoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja "Jesus saisi syytä itkeä".

Täälläkin yhtyy näihin käsityksiin kielto leikata kynsiä sunnuntaina. Erään tiedon mukaan paholainen saa sunnuntaina leikatuista kynsistä laivantarpeita ja rakentaa niistä laivan, jolla ajaa lopettamaan maailmaa. Kynnenpalaset pannaan poveen, silloin ei pahahenki niitä saa. Suomen Karjalassa on kielto voimassa samantapaisena: poisheitetyistä kynnenpaloista saisi paholainen laivan kaaripuita. Edelleen tavataan se Etelä-Hämeessä, missä paholainen sunnuntaina leikatuista kynsistä tekee laivan, jolla vie ihmisen helvettiin. Varsinais-Suomessa tekee paholainen niistä venheen, johon vie ihmisen.

Käsitys paholaisen kynsilaivasta tavataan vastaavissa lappalaisten luuloissa. Kynnet on joko pilkottava tahi poltettava, muuten piru niistä tekee venheen, ja kuollessaan on ihminen pirun vallassa, joka vie hänet kynsivenheessä. 

Paitsi venheen rakentamiseen, saattaa paholainen käyttää hukkaan isoina paloina heitetyitä kynsiä erilaisiin muihin tarkoituksiin. Pohjois-Hämeessä niistä syntyy kehto, tahi käyttää paholainen niitä kampaluiksi. Savossa on kynsiä leikattaessa niiden yli tehty risti ja pistetty ne taskuuu, koska paholainen muuten tekisi niistä sillan joen yli. Satakunnassa hän tekee niistä rautalapion teriä, Etelä-Hämeessä kirjoituskynän.

Itä-Hämeessä leikatut kynnet on pantava talteen, nimittäin pistämällä poveen, kuolemanjälkeistä tarvetta varten. Sunnuntaina leikatut kynnet saattavat yleensäkin joutua sellaisen kohtalon alaisiksi, että ihminen joutuu niiden kanssa tekemisiin kuolemassaan tahi kuolemanjälkeisessä olossaan. Varsinais-Suomessa luullaan paholaisen kokoavan ne ja vievän ihmisen haudalle. Tahi otetaan ne viimeisellä tuomiolla esille ja niiden mukaan tuomitaan, tahi ne poltetaan helvetissä ihmisen kämmenellä. Satakunnassa liittyy sunnuntaina leikkaamiseen luulo, että kynsien omistaja saa helvetissä kärsiä polttavaa kuumuutta.

Suuri osa tarkastelluista luuloista on yhteydessä käsityksen kanssa eräiden toimitusten suorittamisen kiellettävyydestä sunnuntaina. Tämä kielto tavataan eräiden suomalaisten loitsujen, esim. verensulkusauojen yhteydessä, ja on se niissä yhtä hyvin kuin tutkimuksemme alaisissa luuloissakin myöhäisperäistä, kristillisyydestä tullutta lisää.

Kynsien leikkaamisen kiellettävyys määrättynä päivänä ei rajoitu yksinomaan sunnuntaihin. Votjakkien luulon mukaan on kiellettyä leikata kynsiään sinä viikonpäivänä, jona jokin on syntynyt. Jos esim. joku on syntynyt lauantaina, hän ei saa leikata kynsiään yhtenäkään lauantaipäivänä.

Toiselta puolen saattaa ihmiselle koitua hyötyä siitä, ettei hän leikkaa kynsiään määrättyinä päivinä tahi että hän päinvastoin suorittaa tämäu tehtävän jonakin määrättynä päivänä. Telovin piirin grusinit luulevat, ettei sen hampaita, joka ei koskaan leikkaa kynsiään keskiviikkoisin ja perjantaisin, milloinkaan ole kivistävä. Suomessa saavutetaan sama, vapautuminen ainaiseksi hammaskivusta, leikkelemällä joka perjantaina kynsiänsä. Suomen ruotsalaisten käsityksissä vallitsee sunnuntaina leikkaamisen suhteen jonkunmoinen ristiriitaisuus. Pohjanmaalla luullaan erään tiedon mukaan sunnuntaina leikkaamisen seurauksena olevan kynnen okaiden syntymisen, toisen mukaan kasvavat ne siitä entistä paremmin.

Suomeksi sanottua

Johan Fredrik Randén oli yksi monista entisajan ihmisistä, jotka Wikipedian ja yleisen kirjaston puutteessa keräsi mittavan muistiinpanokokoelman. Randénin osalta siitä on myös ilmeisesti merkittävä osuus tallentunut Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin. Selasin lukuisia kirjoiksi sitomia kokonaisuuksiaan läpi ja totesin pääasiallisen sisällön olevan ruotsinkielisistä kirjoista tai sanomalehdistä kopioitua. Signumin DD 207H saanut erosi joukosta olemalla lähes alusta loppuun sanontoja, mutta kun nekin olivat ruotsiksi... paitsi etteivät sitten olletkaan.

Valokuvasin käsivaralta kaikki suomenkieliset tekstit. Parissa ruotsinkielisessä oli viitteitä 1840-luvun sanomalehtiin, joten kokoelmaa on työstetty tuolloin tai myöhemmin. Useiden murre vaikuttaa minusta varsinaissuomalaiselta, mutta en ole kieliekspertti. Käsialaa osaan lukea sen verran, että jätin puhtaaksikirjoituksen tekemättä muista kuin työekonomisista syistä. (Kuvan saa isommaksi ruudulle klikkaamalla sitä.)

Kalenteri kohdallaan

Eilen Twitterissä

Jos joudun elämään vielä monta sataa vuotta kuin tuo hullu käki kukkumalla väittää, en kyllä ala!

— Tommi Kinnunen (@Tommi_Kinnunen) May 12, 2018

Raivokas käki on kukkunut lähimetsässä koko iltapäivän tauotta ja nyt aloitti taas!

— Vivi Paljakka (@VPaljakka) May 12, 2018

Ja tänäänhän on vanha vappu, josta tavattiin vielä 1800-luvulla (sanomalehtien mukaan) sanoa "Vanhana Vapun päivänä käki kukkuu vaikka tikan nutusta" tai "käki huutaa vanhana vappuna vaikka hongan holosta."

Kustaa Vilkuna on maisterismiehenä kirjoittanut Kotilieteen 10/1929 käen kukuntaan liittyvistä uskomuksista:

Lappalaisten ja skandinaavien keskuudessa elää vielä hyvin voimaperäisenä uskomus, että jos kuullessaan keväällä ensimmäistä kertaa käkeä voi hiipiä sen puun juurelle, jossa käki kukkuu, ja siellä riisuutua käen lentämättä puusta, saa lausua kolme toivomusta, jotka kaikki vuoden varrella toteutuvat. Ruotsissa uskotaan, että jos voi hiipiä sellaisen puun juurelle, jossa kaksi käkeä kukkuu, ja ehtii syleillä puuta, ennenkuin käet lakkaavat kukkumasta, tulee hiipijästä niin etevä lapsenpäästäjä, ettei hänen tarvitse kuin kerran syleillä lapsivaimoa, niin synnytys jo tapahtuu.

Siis hyvää vanhaa vappua ja Kukan päivää kaikille ja erityisesti niille, joiden elämässä ei ole äitiä juhlittavaksi!

(Kuva samaisesta Kotilieden jutusta. Kevyesti käsiteltynä.)

Taivalkosken kekri 1864

Sanomalehdessä Tähti 23.12.1864:

Rahvasväki on täällä tätä nykyä pitäneet kekriä, joka on heidän suurin juhlansa. Juhlan aluksi keitetään kokonainen lampaan runko raajelemata ja muuta lihaa siihen vielä lisäksi, sen mukaan kuinka talossa on suuri väestö. Tämmöinen liha-keitto nimitetään rasvakastiksi. Kuin liha keitettyä raajellaan palasiksi ihtekungin kuppiin, niin lihapalaset uivat aivan rasvassa. Kuin lihat ensin syövät, niin sulan rasvan ryystävät jälistä suuhunsa. 

Sitten tanssiahyppivät yökaudet. - Viulun soittaja, joka näissä karnavaaleissa pidetään, on somas kuvatus, sillä ilveitä on, se polkee jalkaa, vääntelee päätään, tavoin kuin soidin mehto, iskee silmiään, selkä ja kaula on rotmana kuin kahila virrassa, notkistellen sinne tänne; trokalla hän viulun kieliä karraa, soitannon nuotista hän hyvin vähän huolehtii.

Polska on tavallinen huvitus, muusta ei paljon mitään tietä. - Miehet siinä ottavat joukosta yhden naisen kumppanekseen, jonka kanssa se huojuen pyörii ja värnistelee. Nainen kokee olla tukena, että mies ei pääse kaatumaan, ja tuotuosakin nauraa remahtaa kohtikulkkuaan. Näiden tanssit ovat niin törkiät, että niitä ei voi kummastelematta kahtoa, kuinka raaka ihmiskansa vielä saattaa olla.

Tanssihuoneena on tavallinen savu-pirtti, jossa valaistus on pari päressoittoa, iso ihmeeksi joku kynttilän tapanen talidankki.

Tämmöstä huvitusta pidetään lähes pari viikkoa, jolla ajalla palkolliset menettävät selväksi mitä olis vuosipalkasta jälellä, ennenkö mennään uuteen palvelukseen.

Kotus julkaisi tällä viikolla verkossa Suomen murteiden kuudennen osan kala–käävätä. Viekä ei siis ole esillä rasvakastia, mutta kylläkin 111 kekri-alkuista artikkelia.

Kuvan pariskunta ei ole Keski-Suomea nähnytkään. Albert Engströmin piirtämä, Internet Archiven ja Flickr Commonsin välittämänä kirjasta "Skämtbilden och dess historia i konsten" (1910).

Kansanomainen uskonnollisuus, luento 2

Maanantain luennolla tarkkailin ensimmäisen luennon johdosta erityisesti kv-yhteyksiä muualle kuin itään. Ilmeisesti moiset eivät kuulu tällaisen esittelevän peruskurssin ydinsisältöön, sillä turhaan odotin Kalevin poikien kohdalla mainintaa virolaisten kansalliseepoksesta. (Kalevipoeg oikealla Oskar Kalliksen näkemys, sivustolta Kalevipoeg.)

En siitä luennoitsijalta kysynyt, sillä olin pari hetkeä aiemmin häneltä tarkistanut, että tonttuperinteellämme oli vahva yhteys länteen. (Ja maanviljelyskulttuuriin eli mikä tuli mistä?)

Joskin se oli "muuttunut suomalaiseksi", luennoitsijan mukaan. Hänen näyttämänsä perinnekeräysesimerkit pulautti mieleeni täälläkin jakamani sanomalehtilöydön käärmeestä saunan suojelijana. Onkohan SKS:n kortistossa (tms.) muuten kaikki sanomalehtiin painettu? Epäilen, ettei.

Luennoitsija kiinnitti huomiomme siihen, että vaihdokastarinoissa kyse oli usein selvästi kehitysvammaisesta lapsesta. Perinnekeräyksistä aineistoa mikrohistorialliseen tarkasteluun?

Vammaisten historia on ollut mielessäni, sillä olen kesän mittaan epäjärjestelmällisesti kuunnellut BBC:n keväistä radiosarjaa Disability: A New History (edelleen kuunneltavissa ja ladattavissa). Siinä esitellään paikallista tuoretta tutkimusta, jonka valossa sokeat, kuurot, rammat ja lyhytkasvuiset olivat 1700- ja 1800-luvulla aktiivisia toimijoita. Joko missään jaksossa ei käsitelty vakavaa kehitysvammaisuutta tai moinen on jäänyt minulta väliin.

Väliin on jäänyt myös mahdolliset havainnot Suomen vammaishistorian varhaisten vuosisatojen tutkimustuloksista. Verkkosivusto Suomen vammaishistoriaa kertoo 1900-lukua edeltäneestä lyhyesti, mutta hallinnollisesta näkökulmasta. Saman huomion voi tehdä sivuston Ihan epänormaalia - Vammaisuuden historia Suomessa aikajanasta. (Ja varhaisempaa aikaa jäin kaipaamaan myös kuurojen historiassa.)

Ruotsissa on julkaistu Claes G. Olssonin väitöskirja Omsorg & kontroll: En handikapphistorisk studie 1750-1930. Föreställningar och levnadsförhållanden, joka ainakin rajavuosiensa perusteella aloittaa ennen 1800-lukua.

Venäjän puolella 1780

Venäjä-teema vaan jatkuu...

Vuonna 1780 ilmestynyt Russia: or, a compleat historical account of all the nations which compose that empire. The first volume käsittelee suomensukuisia kansoja tuolloisen Venäjän alueella. Mahdollisesti perustuu osittain kirjoittajan omiinkin havaintoihin, ainakin esipuhe on päivätty Pietarissa. Ylläoleva kuva edustaa saamelaisten elämää, etualalla uhripaikka.

Suomalaisista kirjassa ei ole kuvaa, mutta tekstiä toki. Kirjasta voi lukea perusteellisen kuvauksen miesten ja naisten vaatteista. Mahdollisesti vastaavat oikealla olevia kuvia Suomalainen talonpoikaisnainen ja Suomalaisnainen kesäpuvussa, jotka löytyivät Kansalliskirjaston kuva-arkistosta ja viitetietojensa perusteella olivat peräisin kokonaisuudesta The Costume of the Russian Empire. London 1803.

Mutta vielä vaatteitakin mielenkiintoisempi pätkä kirjassa on mielestäni (äskettäin ohi menneen) kekrin kuvaus, joka kuuluu näin:

The Feast of Allhallows almost drives them out of their wits. they call this feast Kikri, which was the name of one of thei idols. On the eve of this day, in memory of the saints of the Romish church, they take care to provide baths of hot and cold water, with bundles of birch twigs, &c. set out a table, and place provision upon it. As soon as it is dark, the master of the house, in his best cloaths and bare-headed, opens the back-gate of the yard with as much politeness and as many bows, as if he were receiving a number of visitors. He then approaches the bath with great ceremonious deference, as though he conducted some very respectable guests into it, and then closes the door. Some time afterwards he goes to let out his imaginary faints, and reconducts them to the yard-gate, holding all the while a bottle of brandy in his hand.

The same night they treat the goblins with a feast; and their table is spread in the stable.

In remembrance of their idol Kikri, they kill a lamb also on Allhallows-day, very early in the morning. After it is cleared of the entrails and offals, they dress and eat it, without cutting away the smallest bone.

Kekrin kuvauksista puheenollen, kirjasta Arjen säikeet - aikakuvia arkielämään, sivilisaatioon ja kansankulttuuriin (2000) löytyi Eric Castrénin kuvaus kekristä vuodelta 1754:

Illalla tai varhain aamulla teurastetaan lammas, mieluiten yksivuotias, joka sitten keitetään luutakaan rikkomatta. Siitä ei saa terveyden menettämisen uhalla maistaa mitään ennenkuin se on viety pöytään. Sen jälkeen se syödään jättämättä mitään jäljelle. Kekrin aattoiltana annetaan kekrille eli tontuille ruokaa ja juomaa. Jotkut vievät ruuan ja juoman navettaan karjaonnen vuoksi, jotkut hevostalliin hevosonnen vuoksi, jotkut suurten puiden alle tai kiven ääreen pelloille ja metsiin, jotkut kaikkiin näihin paikkoihin. - Isäntä kekrin aattoiltana ottaa vastaan pyhimykset, johdattaa saunaan, mikä on valmistettu erityisesti niitä varten kuumine ja kylmine vesineen sekä vihtoineen; onpa pyhille miehille katettu pirttiin pitopöytä. Isäntä palvelee niitä vuorokauden ja saattaa ne pihan piiristä juhlallisesti Sielujen päivänä. Isäntä on tällöin paljain päin ja hän tarjoaa lähtiäisiksi olutta ja paloviinaa.

Ruoveden jumala

Kotuksen Varhaisnykysuomen korpukseen sisältyvässä David Skogmanin Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä on kuvausta vuodelta 1861 (julkaisu 1864):

Ruovedellä asuu koko Satakunnassa ja muuallakin tunnettu suuri noita M..., joka kotopitäjässänsä tavallisesti nimitetään Ruoveden jumalaksi. Ei hänen sanota viljelevän niin hirmuisia välikappaleita kuin Santalan Taneli vainaan, joka aikanansa oli koonnut ruumiin luita, kärmeen nahkoja j. n. e.
Ratalahden talon emäntä sanoi kerran menneensä Santalan tykö kipeen silmänsä tähden. "Kohta sisään astuttuani kiljahti noita nauraan. Asiani sanottua peitti hän terveen silmäni, rupesi sitten käymään ympäri huonetta ja kiroon niin paljon kuin sisältä lähti; tuli viimein, kolahutti minua silmäkulmaan ja sanoi: kohden käyköön, terveeksi tulkoon. Sekä sen verran näin, että myös tunsin hänen lyöneen ruumiin pääkallolla. Tuskan hiki peitti ruumiini. Voi rakas Jumala, ajattelin, päästä minä hengissä tämän julman käsistä; en ikänä anna itseäni tämmöisiin toimiin. - enkä annakaan". - M... on ollut Santalan opettaja, tälle antoi hän noita-tavinsakin, riimu-sauvan.  
Kahden kesken jutteli M... minulle yhtä ja toista, sanoi nuorena ensin parannelleensa kipuja - jota hän vieläkin tekee - vaan maan kuuluisaksi tulleensa siitä, että hän saa varkaan tuomaan takaisin varastetun omaisuuden. Jos ei varas tee sitä, uhkaa hän syöttää hänen, se tahtoo sanoa jollakin tavalla saattaa hänen perikatoon. M-n noita-huoneessa on pulloja, rasioita, kuivaneita kukkia, ruohoja j. n. e. huiskin haiskin lattialla, seinissä, pöydällä, tuoleilla ja katostakin killumassa. Tämäkin jo ihmetyttää metsässä syntynyttä, korvessa kasvanutta talonpoikaa. Gananderin tekemää kirjaa, Mythologia Fennica, sanoi hän ahkeraan lukevansa. Tästä oli hän ottanut paljon sanoja ja lukuja. Monta muuta pienempää noitaa ja tietomiestä on pitkin pohjais-Satakuntaa, mutta kaikki pitävät M-n kuninkaanansa. Tyrväästä ja Huittisistakin tulevat M-n tykö hakemaan apua; ei muualla ole niin mainioa. Ainoasti Lappalainen on hänen vertaisensa.

Juhlaisena sunnuntaina

Itse vietän tänään vähemmän kaivattua nollapäätteistä syntymäpäivää. Muille suomalaisille toivotan hyvää äitienpäivää, Kukan päivää, Maamme-laulun vuosipäivää ja vanhaa vappua!

Saapumiseni maailmaan oli silloin kauan sitten laskettu vapuksi, mutta osoitin rakkauteni perinteisiin jo kohdussa ja jäin odottamaan vanhaa vappua. Sen päivämäärä on vanhoissa sanomalehdissä useimmiten 13.5., mutta nykyaikaisilla perinnesivustoilla 14.5. (SKS:n kalenterissa päivää ei noteerata ollenkaan.)

Minkälaisissa yhteyksissä vanhaa vappua mainittiin 1800-luvun sanomalehdissä kauan kalenterin vaihdon jälkeen? Lähinnä kevään rajapyykkinä, josta satunnaisesti vuosien 1867-1909 välillä muistui mieleen sananlasku "käki kukkuu jo vanhana Vappuna vaikka hongan kolostakin". Eli höristelkää korvianne.

Käen kuvaa en löytänyt, joten alla on haarapääskynen Åbo Akademin digitoimasta kirjasta M. och W. von Wright: Svenska foglar efter naturen och på sten ritade. 1828 SKS:n verkkotietopalvelusta löytyy tietoa sanonnasta "kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään".

Rakkauden lukkoja

Kokemäellä käynti antoi aihetta FB-päivitykseen

Siltalenkin positiivinen havainto: museosilta on muuntumassa rakkauden sillaksi. Jo kaksi tukevaa riippulukkoa kiinnitettynä.

Hieman yllätyin kun seurauksena oli ajatustenvaihto

tuttava: Venäläisiä maahanmuuttajia?
minä: Täh? Euroopastahan tapa on peräisin. Ekan kerran itse ainakin näin Cinque Terressä.
tuttava: Mulle taas kerrottiin Tartossa että se on paikallisten venäläisten tapa siellä linnavuoren huipulla. Mutta on niitä nykyään Turun Teatterisillan kaiteissakin.
minä: Tästä taitaa syntyä lähihistoriaa käsittelevä blogijuttu...

Mielessäni oli Hesarissa äskettäin ollut juttu Katajanokan kävelysillan lukoista. Sen verkkoversiossa  ei sanota tavan taustasta muuta kuin että se on "Euroopan suurkaupungeista tuttu". Lisäksi muistissani oli artikkeli Tukholman vastaavasta sillasta. Verkkohaku ei löytänyt sitä vaan tilannekatsauksen helmikuulta 2009: tapa oli juuri saapunut Bernadottelandiaan, oli jo tunnettu ympäri maailmaa ja arveltiin olevan peräisin idästä, Kiinasta.

Kaikenkattava Wikipedia artikkelissaan Love padlocks tunnustaa, ettei tavan alkupistettä tunne. Verkkosivuja haravoimalla löytyisi varmasti erilaisia totuuksia sekä ajan että paikan osalta. Yleisesti tarjotaan ainakin 1980-luvun alkua Unkarin Pécsissä.

Wikipedian sivun mukaan Euroopassa lemmenlukot ovat olleet muodissa 2000-luvun alusta. En muista Cinque Terren reissuni ajankohtaa, mutta kiitos verkkosivun tiedän, että siellä todellakin on paikka lukoille. Verkkosivujen, erityisesti verkkosanomalehtien, avulla joku sosiologi voisi leviämisvauhdista ja -suunnista tehdä ihan oikean ja mielenkiintoisen tutkimuksen. Ja Kokemäellä lukot siis viimeistään huhtikuun lopussa 2012.

Kirjoitusta puussa

Teppo Korhosen kirjassa Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa. Kirjoituksia aineellisesta kansankulttuurista on artikkeleita sauvoista, isännän tuolista, taljoista uhreina, hääryijystä, pääsiäiskortin symboleista, laukkujen kehityskulusta, kampisirpistä, vintilästä sekä rakennuskulttuurimme taustoista.

Selauksessani kiinnitin eniten huomiota artikkeliin Kävikö Giuseppe Acerbi Hurulassa? En otsikon tähden, vaan siksi, että "Kaivertajat tyytyivät merkitsemään Hurulan majan seiniin pääosin nimikirjaimiaan, nimiään - myös naisten - ja oleskeluajankohtaa osoittavia vuosilukuja."

Mutta muutakin oli joukossa. Raamatunlause, kronikan pätkä ja kalasaalistilastoa. Joku kirjoittajista mahdollisesti sivistyneistöä (kuten Acerbi), mutta mieleeni tuli Anna Kuisminin kumppaneineen tutkima rahvaan kirjoittaminen. Kaikissa kuulemissani salongin esityksissä on kirjoittaminen tehty paperille, mutta tekstiähän päätyi myös seiniin, eläviin puihin ja esineisiin. Oliko tällä merkitystä kirjoitusstaidon leviämiselle?

Lisää oppiakseni rekisteröidyin Artefacta-sivustolle ja laitoin keskustelupalstalle kysymyksen: "Onko tehty kartoitusta tahi tutkimusta esineistä, joissa on kirjainkoristelua nimikirjaimia/vuosilukua laajemmin? Yleisyys sekä ajallinen ja paikallinen jakauma kiinnostaisivat.". Vesa Immonen vastasi todeten

Aiheena vuosiluvut ja inskriptiot esineissä on niin laaja (tutkittavaa aineistoa on todella paljon), että en usko Suomessa tehdyn tilastollista ja kronologista yleiskatsausta aiheesta.

ja

Uudemmassa tutkimuksessa vuosilukujen ja tekstien merkitystä on kuitenkin ryhdytty pohtimaan reflektiivisemmin:

Kiuru, Elina & Sääskilahti, Nina 1998. Esine ajassa – aika esineissä. Teoksessa Junkala, Pekka (toim.), ”Toinen” sivilisaatio: Arkielämä, sivilisaatio ja kansankulttuuri Suomessa noin 1500–2000. (Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos: Tutkimuksia 36.) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 125–132.

"Toinen sivilisaatio" kuullosti yleisemminkin kiinnostavalta, joten lähdin sitä kirjastosta hakemaan. Kiurun ja Sääksilahden artikkeli käsitteli vuosilukujen merkitsemistä esineisiin. Eipä ole itselleni tullut koskaan mieleen kysyä, miksi sitä tehdään. Itsekin olen moisia kirjannut, en kylläkään muistaakseni käsitöihini. Kiuru ja Sääksilahti pohtivat syitä ja paljastavat samalla, että voisi olla hedelmällistä myös miettiä nimen tai pidempien tekstien roolia kansanesineissä.

Teksteihin ei artikkelissa puututa, mutta lainataan erään eväsvakan pidempi teksti, joka esimerkiksi tähänkin. Vakassa oli myös vuosi(?)luku 1772, joka ajoittaa esineen - tai sitten ei.

Suojele omaisiani kotona, ettei mikään onnettomuus heitä kohtaisi. Levitä siipesi heidän ylitsensä, niin he ovat rauhassa. Vihdoin rukoilen sydämeni pohjasta: salli minun palata kotiin. Hyvän aikaa tahdon Sinua siitä syystä lämpimästi ylistää ja kunnioittaa.

Paaston aikaa

Pari päivää sitten Niko Lipsanen ihmetteli Twitterissä jonkun paastosta esittämää kysymystä:
Täytyy myöntää etten itsekään ev. lut. kirkon jäsenenä oppivelvollisuuteni suorittaneena tiedä paastosta paljoa enempää kuin Ramadanista. Paasto alkaa laskiaisena, päättyy pääsiäisenä. Pidettiin katolisena aikana. Amerikkalaiset soveltavat nykyään luopuen jostain lemppariasiastaan.

Oli siis syytä tarttua yhteen kirjahyllyni pyhään kirjaan. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto totesi: "Luterilaisessa Suomessa ei tietenkään ole montakaan muistumaa vanhasta paaston ajasta" ja "Luterilaisen väestön vastakohtana noudatti Raja- ja Itä-Karjalan ortodoksinen väestö, nuoret ja vanhat, ankaraa paastoa aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka."

Mitä oli paasto satakuntalaisille 1800-luvun lopulla? Haku sanomalehteen Satakunta kertoo, että kyseessä oli toki tunnettu kirkollinen ajanjakso. Esimerkiksi sudet saattoivat kulkea "paaston ajalla" (16.4.1884). Tapakulttuurissa oli käynnissä murros, hupitilaisuuksia järjestettiin paaston aikana, mutta niitä kritisoitiin. Esimerkiksi arpajaisista todettiin, että "paaston aikana ei suinkaan sellaiset ole sopivia kun juuri vietetään Kristuksen Vapahtajamme kallista piinan ja kärsimisen muistoa."(15.3.1884) Tansseja paaston aikana eivät vanhoilliset hyväksyneet (4.4.1895). Turkulaisten pitämästä voimistelunäytöksestä kirjoitettiin ilmeisesti ironisesti "Kansaa ei puuttuneen sanota. Kuinka toisin olisikaan; olipa rukouspäivän ilta ja paaston aika"(24.2.1891)

Muutkin vanhat tavat olivat häviämäisillään, mutta eivät aivan:

Taikauskoako? Hinnerjoelta kirjoitetaan meille: Näihin päiviin saakka on paikkakunnallamme säilynyt omituisia ihmisiä, jotka paaston aikana pistäytyvät salaa naapuriensa navettaan, hapsimaan lampaista villoja, eläimen päästä ynnä mualta, saamatta siitä kumminkaan itsellensä suurtakaan hyötyä enemmän kuin lähimmäisellenkään sanottavaa vahinkoa.(6.4.1893)

Taikauskoa. Moniin vuosiin ei Kiikasta enää ole taikauskoa kuultu, ei nähty, mutta nyt on taas lennähdetty taaksepäin tällä alalla. Paaston ajan alussa on öisin käyty navetoissa eläinten villoja, karvoja y. m. keritsemässä ja kuuluupa että jokuset olisivat "tietäjenkien" luona käyneet salatuita asioita tiedustelemassa. (21.3.1895)

Paasto ei siis ollut aika jolloin olisi Länsi-Suomessa paastottu. Paasto mainitaan metodismin kuvauksessa yhtenä menona, joka muistuttaa "enemmän teaatteria kuin Jumalan-palvelusta" (11.4.1888). Uskonpuhdistuksen muistojuhlan kirjoituksessa paasto on katolisen ajan epätoivottujen ilmiöiden listalla (2.11.1899). Mutta kuitenkin otsikon Laki ja uskovainen alla lainattiin tunnustuskirjaa kohdasta "Ovatpa totiset rukoukset, toteiset almut, totiset paastot Jumalan käskemiä, ei saata niitä synnittä lyödä laimin."(22.8.1896)

Paasto oli markkinarako. Pietariin sai silloin kaupattua sieniä (25.8.1894) ja kalaa (27.09.1882).

Mutta oli lähes yhtä outo asia kuin ramadan, josta kirjeenvaihtaja Turkista kertoi

On näet Rhamazan eli paaston aika, ja profeetan pojat eivät saa syödä eikä juoda auringon ylhäällä ollessa. En ole nähnyt kenenkään rikkovan tätä sääntöä, mutta öisin he syövät minkä vaatteet kestävät. (13.10.1891)

Tänäpänä on Nuutin päivä

Tänäpänä on Nuutin päivä. Moni tätä päivää entisinä aikoina, täällä länsi Suomessa kumminkin, nimitti Hiiva-Nuutiksi. Se on kaiketi siitä saanut nimensä, että silloin kumminkin piti oltaman hiivassa eli humalassa. Se oli siihen aikaan, kun vielä joka talossa viinaa poltettiin, niin että sitä jota paikassa oli saatavilla. Ja runsaasti sitä nautittiinkin, erittäinkin niin nimitetyinä pikkupyhinä, joita pidettiin pääsiäisen, heluntain ja joulun jälkeen. Näitä juhlia vietettiin silloin neljä päivää. Kolmas ja neljäs päivä näistä juhlista oli niitä pikkuphhiä, joina monikin viinaa rakastava ei muuta tehnyt kuin viinaa ryypiskeli, kekkaloitti ja räyhiskeli kyläkunnissa. Paitsi niitä päiviä pitivät vielä monta runtua ja hiivanuutia, työttöminä. Ne ovat nyt jo kuitenkin laillisesti kielletyt, ja palvelusväki niinä päivinä velvolliset isännän työtä tekemään, josko vaan isännät tahtovat vaatia heitä siihen. Mutta Vieläkin vietetään näitä pääsiäisen,heluntain ja joulun juhlia kaksi päivä peräsin.

Sanomia Turusta 13.01.1877

Laitilasta [...] Vielä jälkeen loppiaisen, nimittäin Nuutin (Knuutin) päivänä hankittelevat jotkut itsensä nuuttipukiksi toisilla iloiset sarvet päässä, toisilla taas suuret hännät.

Turun Lehti 10.2.1887

Ruosniemestä [...] Viikko loppiaisesta on nuuti, ja sananlasku sanoo, että "pitää olla joulusta kuitti". Niin oli meilläkin nuuti mutta oli myöskin nuutipukki eli nuutipukin juhla ja sitä vietettiin seuraavasti: Osa kylämme nuorukaisista oli naamioittuja ja yksi pukkina. Iloisena tanssivat pukki ja sen seuralaiset kylässä talosta toiseen ja niin seuraaviin siksi kuin oli käyty neljätoista taloa ja osaksi tölliläisiä tervehtimässä ja hyvästijättämässä. Senlaatuinen oli meillä nuutinjuhla.

Porilainen 20.1.1893

Illanvieton toimi Luvian nuorisoseura n. s. Nuutinpäivän iltana [...] Kylällä kuljeskeleva Nuutipukki pistäytyi katselemaan nuorten iloa, mutta hämillään se sieltä lähti, huomasi kait ettei kaivattu, sanoo kirjeenvaihtajamme.

Kansalainen 14.1.1898

Minulle tutun oloisia 1900-luvun Knuutpukei on Uudenkaupunginmuseon kuvakokoelmassa.

Hyys, Hyys, Hymylään?

1. Herra lakkariinsa pakkaa, talonpoika maahan nakkaa?
2. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä pöydälle panna? Herrain herkku, pappien paras ruoka, ei veitsellä leikata, eikä talrikilla tarita?
3. Hongat huojui, liinat liehui, alla aartehet makasi, päällä peiposet pemasi?
4. Jos kaikki koirat, ämmät ja herrat kuolisivat, mistä olisi suurin vahinko?
5. Kaikkialta päin yrittää, päällen ei pääse?
6. Kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä kaikkinansa?
7. Makaa kun tukki, kusee kun pukki, puinen turkki, kaikki viisaat voittaa?

Arvoitukset ovat Elias Lönnrotin toimittamasta kokoelmasta Suomen kansan arvoituksia ynnä 189 viron arvoituksen kanssa. Vastaukset alla...

1. Nenänniisteet, räkä
2. Äidinmaito
3. Purjehtiva laiva; mastot, purjeet, tavara ja väki
4. Koirista; sillä tytöistä saisi ämmiä, talonpojista herroja
5. Vesi saaren ympäri
6. Äiti tyttärensä ja tyttären lapsensa kanssa
7. Oluttynnyri / viinanassakka

Hyys, Hyys, Hymylään?

Eilen selvisi Kirjavinkeistä, että tamperelainen Elävän Kirjallisuuden Yhdistys – ELKI ry on julistanut kaikille avoimen Arvoituskirjoituskilpailun. Töissä toivotaan näkyvän " jotain uutta yhdistettynä vanhaan tenhoon, lumoon ja kiperyyteen". Niitä odotellessa alla reilusti yli sata vuotta vanhoja arvoituksia Elias Lönnrotin toimittamasta kokoelmasta Suomen kansan arvoituksia ynnä 189 viron arvoituksen kanssa.

1. Edestä kun kerä, keskeltä kun säkki, perästä kun luudan varsi?
2. Ei vajo suureen mereen, vaan vajoo maanrakoon?
3. Altani syötiin, päältäni syötiin, itse söin ja itseäni syötiin?
4. Elävä pitää puusta, nuora puun nenässä, surma nuoran päässä, henki surman suussa, liikkuva hengen edessä?
5. Elää maailman alusta maailman loppuun asti, ei koskaan viidettä viikkoa näe?
6. Enemmän minä olen tänäpänä nähnyt kuin Jumala?
7. Ennen toista torstaita, tulevata tiistaita, silmin sokiana, käsin rampana, kolmesta kohden koukussa?

Vastaukset alla...

1. Kissa
2. Rasva, öljy
3. Akka söi puun juurella lastansa imettäissä, alla söi sammakko ruopaa juurien kolossa ja päällä orava käpyjä.
4. Onkija onkivärkkinensä, liera ja kala
5. Kuu
6. Nähnyt vertaiseni
7. Ihminen nukkuu

Kenelle puuro sopii?

Eilinen puuroaamiaiseni (pikapussista) ei ollut onnistunut ja raportoin siitä FB-statuksessani. Kaveri katsoi asialliseksi tuoda esiin kansanviisauden "Ei puuro ruokaa ole eikä piika ihminen..." (jäi epäselväksi oliko tarkoituksena myös muistuttaa naimattomuudestani).

Lähdin hakemaan eväitä vastaiskuun Google Booksista, josta sanalla puuro löytyi kokoelmaani uusi suomalaisten sananlaskujen kirja. Sen puurototeamuksista päätellen kaali oli vähemmän arvostettua kuin puuro. Elleivät koirat naisia arvokkaampia?

Huttu, puuro miehen ruoka,
voi, velli vasikan juoma,
kapakaali koiran ruoka.

Hyvä on puuro tähtehenä,
kelpaa kaali huomenaki.

Kaali kartanon pitäpi,
vellinki veron vetäpi,
puuro puita louhittapi.

Kaali kolkka koiran ruoka,
vellinki vasikan juoma,
puuro huttu naisten ruoka,
liha rokka miehen ruoka.

Kaali minun kaimani,
velli minun veljeni,
puuro paras ystäväni.

Kakku kaunista, puuro puhdasta.

Kunnia hyvä tapa, puuro hyvä ruoka.

Liha, leipä miehen ruoka,
puuro, piimä piian ruoka,
vellinki vasikan juoma.

Mämmi saattapi mäelle,
puuro puita nylkemähän,
vellinki velalliseksi,
kaali kartanolliseksi.

Puuro ruoan puuttehessa,
tanokenkä köyhetessä,
verkavaatteet vanhetessa,
sametti saristuessa.

Vellinki veron vetäpi,
kaali kartanon pitäpi,
mämmi saattapi mäelle,
puuro puuta vuolemahan.

Kartalla ollaan!

Helsingissäkin oli elämää kivikaudella!

Kansanperinne-blogissa tiedotettiin ilosanomaa: tuntematon hyväntekijä on saanut Kulttuuriympäristö rekisteriportaalin kohteet Google-kartalle. (Kaikki vai osa, jää selvitettäväksi.) Väsäsin itse käsin aikanaan vastaavaa, mutta tämä on paljon käytännöllisempi. Siirrä kartta oikeaan kohtaan ja zoomaa vähintään tasolle 7, jolloin kohteet tulevat esiin. Laittamalla hiiren kohdalle saat perustiedot ja klikkaamalla hyppäät rekisteriportaalin tietoihin. Sinnekin on viime käynnin jälkeen ilmaantunut linkki karttanäkymään, mainio lisä.

Toinen karttapohjauutinen löytyi Agricolan ajankohtaisista: Matti Sarmelan Suomen perinneatlas on julkaistu pdf-tiedostona kotisivullaan. Lähes 600 sivua arvokasta tietoa kansanperinteestä tekstinä ja karttoina. Koko maassa ei tehty kaikkea samalla tavalla!

Kekrijuhla ennen ja nyt

Hämeen Sanomat esitteli numerossaan 1.11.1887 perusteellisesti kekrin juhlimista. Otteita:

"Kekrijuhlaa nähtävästi alkujaankin vietettiin samaan aikaan, kuin vielä nytkin, eli marraskuun alkupäivinä. Todisteena siihen on se, etta tähän pakanalliseen juhlaan yhdistettiin kristinuskon kanssa tulleen Pyhäinmiestenpäivän viettämistapoja, jotenka itse juhlatkin hämmentyivät toisiinsa. Kekriin on myös sekoitettu Villavuonan eli Sänkijäisten juhlasta aineksia; mainittua juhlaa vietettiin syyskeväällä ja merkitsi kiitosjuhlaa hyvästä vuodentulosta."

"Kekriä vietettiin, lyhyesti kertoen, seuraavasti: Aattona lämmitettiin sauna, sillä ilman kylpyä ei Suomalainen koskaan valmistautunut juhlaa viettämään; kaikki kylpykojeet asetettiin mitä paraimpaan kuntoon, koska muka Kekrin tyttäret tulisivat pesemään itsensä puhtaiksi tomusta, jonka karjaa kaitsiessansa olivat saaneet. Iltasen syötyänsä meni talon väki vuorostaan kylpemään. Sitä ennen asetti kumminkin emäntä ruokaa pirtin pöydälle ja aukaisi perä-ikkunan laudan, jotta Kekri seuroinensa saisi tulla atrialle. Kylvystä tultuansa, piti isännän ensiksi mennä pirttiin katsomaan joko henget olivat syöntinsä päättäneet. Kekrinaattona pantiin muutamissa paikoin maata jo kello kuuden aikana, mutta sitä aikaisemmin oltiin ylhäällä itse juhlana, piti näet ehtiä syödä yhdeksän kertaa Kekrinä. Yleinen ruoka oli lihakeitto. Sitä varten teurastettiin jo vuotta ennen merkitty, "kekrikaritsa", joka keitettiin kokonaisena herneitten seassa. Keittäessä ei kukaan saanut maistaa keitoksesta, jos tahtoi välttää tautia, samoin seurasi tauti koko talonväkeä, jos luut särkyivät pataan."

"Kekrijuhla on myöhempinä aikoina suureksi osaksi menettänyt merkityksensä. Tosin vietetään sitä vielä yli koko maan, mutta toisista syistä kuin ennen. Melkein kaikkialla merkitsee se vaan palvelusväen muuttoaikaa, joka tavallisesti kestää koko viikon ja on saanut monta eri nimitystä. Pohjanmaalla ja Savossa "römppäviikko", jolloin pidetään "römppätanssit" ja kuljetaan "römpällä". Myöskin, löytyy nimitykset "Kissanviikko" muka sen vuoksi, että palvelijat ovat sen ajan vapaina; "Kisaviikko", koska palveliat käyvät huveissa eli kisoissa, "ryysyviikko", kun palveliat korjaavat vanhoja vaatteitansa. Vielä on nimitykset "itteviikko" Hämeessä,"saviviikko" Satakunnassa ja "päänpitoviikko" Suupohjassa yleisiä."

Ajan perinnejuhlasta myös Esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian blogissa ja Taivaankannen takojien teksteissä.