Arkistosta kadonnut 1700-luvun elämäkerta?

Kun julkaisin Huittisissa kuollutta karoliinia käsittelleen blogitekstin, tein pienen fuskun. Jätin loppuun arvelun paikallishistoriassa julkaistusta tiedosta, vaikka todellisuudessa olin jo tarkistanut Raimo Viikin Suur-Huittisten historia II:n ja löytänyt sieltä lähes samat tiedot kuin 1700-luvun sanomalehdestä. Nämä olivat väitöskirjani kannalta merkittäviä, sillä perustuivat toiseen aikalaislähteeseen, jota mielelläni olisin verrannut sanomalehteen. Jos olisin voinut.

Mutta Huittisten seurakunnan arkistoon kurkistus tuotti ikävän yllätyksen, joka tuotti tarpeen lähettää seuraava sposti Kansallisarkistolle:

Suur-Huittisten historiassa Raimo Viikki antaa tiedoille sivuilla 31-32 viitteeksi Nils N. Idmanin laatiman elämäkerran Matthias Willbergistä signumilla TMA HKA XXXI:5 ja sivulla 323 vastaavan viitteellä XXI:5. Kumpikaan signum ei vastaa nykyistä arkistokaavaa, enkä löytänyt elämäkertaa ainakaan kohdasta "Historiallisia tietoja Huittisten pitäjästä ja sen papistosta 1580-1887 (II Ha:1)". Viikin lähteissä sillä onkin rinnakkaissignum LI eli kyseessä ei ole oikea aineisto.

Voisitteko jostain vanhasta luettelosta selvittää, mitä nykyistä yksikköä XXXI:5 ja XXI:5 vastaavat? Tai siis ensisijaisesti sen, että mistä Idmanin teksti löytyy. XXXI vaikuttaa varsin monipuoliselta: [esimerkkejä]

Parin viikon odottelun jälkeen sain Turusta vastauksen:

Huittisten seurakunnan arkiston vanha osa on siirtynyt maakunta-arkistoon kahdessa osassa vuosina 1966 ja 1967, mutta järjestäminen on tehty vasta syksyllä 1980. Viikki on käyttänyt arkistoa tuossa välissä tai mahdollisesti ennen siirtoa. En löytänyt virka-arkistostamme luovutusluetteloita, joten en osaa sanoa mistä Suur-Huittisten historiassa käytetyt signumit ovat peräisin. Mielestäni niillä ei ole mitään tekemistä seurakuntien arkistokaavan kanssa.

Myös minä olisin katsonut ensimmäisenä Historiallisia tietoja Huittisten pitäjästä ja sen papistosta (II Ha:1). Toinen mahdollinen on väkilukutaulukoiden ja kuolleisuustaulukoiden lisätiedot (II Df:2), mutta en löytänyt niistä Willbergin tai ylipäätään kenenkään elämäkertatietoja. TMA HKA kieltämättä viittaa maakunta-arkistossa säilytettävään aineistoon, mutta valitettavasti en osaa olla asiassa avuksi.

Eli täydelliseltäkään näyttävät arkistoviitteet eivät aina auta paperien löytämisessä. Jos joku keksii, mitä muuta arkistoa Viikki olisi voinut tarkoittaa tai minne elämäkerta olisi järjestelyssä voinut päätyä, niin kommenttikenttä on käytettävissä. 

Suuren Pohjan sodan veteraanin pitkä elämä

Huittisten Kivirannassa tänä päivänä 245 vuotta sitten kuolleen "vanhan kersantin" kuolinikä on hieman sotkuinen, mutta rippikirjasta 1775-1786 on selvää, että on tarkoitettu 119 vuotta. Näin asia esitettiin myös koko (sanomalehteä lukevalle) Ruotsille Inrikes Tidningarissa 10.2.1777.

Lehteen kerrottiin vainajan pojan ja kahden tyttären edelleen elävän. Poika on helppo tunnistaa rippikirjasta ja Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta. Rykmentinkomissaari Hans Mattsson Willberg oli tullut Kivirannan haltijaksi reittä myöden (kuten minun nuoruudessani Kokemäellä asia ilmaistiin) eli mennyt 13.7.1742 naimisiin edellisen omistajan tyttären Anna Christina Jacobsdotter Forskåhlin kanssa. Jostain lähteestä Iso-Iivari on löytänyt Hansille syntymäpaikan "Pohj" mikä stemmaa sanomalehden tietoon, että kersantin lapset syntyivät Pohjassa. Hansin osalta ajoitus on 12.8.1711.

Iso-Iivarin listasta selviää myös syy Huittisiin tulolle: Hans oli saanut 1734 puustellikseen Visurin Sorvolassa. Isä Matthias Willberg on rippikirjan 1763-1774 s. 392 perusteella tullut Huittisiin vasta vuonna 1772, jolloin hänelle kirjattiin syntymävuosi 1657 eli hänet uskottiin 115-vuotiaaksi. Ottaen huomioon syntymävuoden ajan käytännöt, sodan ja muuton Pohjalta Huittisiin suhtaudun ikätietoon varsin skeptisesti. En siis yllättynyt, kun Pohjan rippikirjassa 1757-1762 s. 62 ja 1763-1768 Matthiaksella olikin syntymävuosi 1667.

Aikaisemmassa rippikirjassa 1743-1756 s. 57 Matthias oli Näsbyn tilan viljelijä yhdessä vaimonsa Beata Mårtensdotterin kanssa. Varhaisimmassa Pohjan vuoden 1723 rippikirjassa Matthias on merkitty sekä Näsbyhyn (s. 48) että Bålstadin rakuunaksi (s. 10) - syntymävuodella 1657!!! Hansin kohdalla on vuosi 1708 eikä 1711. Tytär Sophia oli Tukholmassa, joten tuskin aivan pienokainen. Toisen tyttären nimi oli Maria. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hän on Näsbyn myöhemmän viljelijän Jacob Mathssonin (s. 1706) vaimo Maria Mattsdotter (s. 1712).

Yhteys Näsbyhyn herätti toivon, että Matthias löytyisi selkeästä talonpoikaisperheestä tilalta 1600-luvun lopun SAY:ssä. Mutta ei, kyseessä on rälssitila, jonka kirjaukset ovat erittäin sekavia. Elämän alku ja sen ajoitus jäävät siis epäselviksi. 

Mitään varsinaista syytä ei ole epäillä sanomalehteen sotaurasta kerrottua

Han kom i Krigstjenst som Fri Ryttare wid Nylands Cavallerie; derunder biwistade han ifrån och med år 1700 intil Fredsslutet år 1721 flere förefallne Actioner, såsom wid Narwa, Riga, Caporie, Systerbäck, Borgå-Bro, Karis landsbro, Koskia i Pelkäne, Stor-Kyro, och Kemi Kyrka; samt sedermera, under Norrska Campagnen, Affairerna wid Steneskants, Skoneskants, Långsten, Tronheim och Röde Rosen, utom mindre tilfällen och Partier, samt ofta blifwit blesserad, hwaraf han uti ålderdomen hade plågsam wärk och swårighet at röra sig. År 1728 d. 28 Augusti erhöll han på begäran Afsked utur Krigstjensten.

vaikka se todennäköisesti perustuu Hans-pojalle kerrottuun ja tämän muistamaan. 

Varmin tieto sanomalehdessä on tuorein eli se, että kuolemaansa edeltävänä vuonna Matthias Willberg tapasi Suomen kiertueella olleen Kustaa III:n. 

Wid Kongl. Maj:ts gjorde resa i Finland och hållne Nattläger på Tackula Rusthåll uti Sambu By och bemälte Hwittis Sockn d. 24. Junii 1775, täcktes Kongl. Maj:t Allernådigast tillåta denne ålderstegne Man företräde, och med särdeles Nåd och Mildhet afhöra hans swar uppå flere i Nåder föreställte Frågor rörande hans gjorda tjenst. Högstbemälte Kongl. Maj:t hugnade honom då med en Nådegåfwa af 100 Daler Silfwermynt och igenom Nådig Befallning af d. 27 i samma Månad til Dess och Riksens Krigs-Collegium Allernådigst tilordane honom 50 Dal. Silf:mt i årlig Pension, den han genast kom at åtnjuta.

Voi hyvin uskoa, että tämä kohtaaminen oli vanhuksen viimeisen elinvuoden rakkain puheenaihe, kuten sanomalehtikirjoituksen lopuksi väitetään. Tieto on myös päätynyt Pirjo Tuomisen romaaniin Suuren joen maa eli lienee mainittu jossain paikallishistoriassa.

Tietosanakirja

(Hans Willbergillä ja Anna Christina Jacobsdotter Forskåhlilla oli ainakin poika Hans Henrik (s. 21.9.1748), poika Karl Magnus, (s. 19.2.1755) joka ylioppilaana kuoli juuri ennen isoisäänsä, ja tytär Christina Sophia (s. 13.10.1766). Christina Sophia avioitui ensiksi Karl Johan Delvigin (1756-1791) kanssa ja sitten Petter Gustaf Delvigin kanssa (1747-1807). Hän kuoli Kivirannassa 11.12.1826 .)

Rautajoen Selma-emännän elämästä

Keikyän Kiviniemen Uotilassa 23.3.1861 syntynyt tyttö sai nimen Selma Fransiska. Hän oli 5-vuotias isänsä kuollessa joulukuussa 1866. Äiti jäi emännöimään Uotilaa, jonne siis sijoittuu Selman tyttären myöhemmin kirjaama muisto nälkävuosista

Päivät päästään kulki loputon jono nälkäisiä ihmisiä ruokaa pyytäen. Jokaiselle annettiin keittoa ja leivänpala ja lähetettiin edelleen. Eräänä päivänä Selma-tyttönen seisoi keittiön portailla ja ojensi nälkäiselle kokonaisen leivän. Tästä hän sai selkäsaunan. Annokset täytyi säännöstellä, jotta antamista olisi riittänyt kaikille.

Isäpuoli tuli taloon vuonna 1869 ja pari vuotta myöhemmin uusperhe muutti Huittisten Takkulaan. Sieltä käsin Selma kävi kansakoulua ja sai yksityisopetusta ainakin ruotsin kielessä. Kaksi velipuoltaan lähetettiin oppikouluun.

Takkula toimi kestikievarina. Siellä yöpynyt Tyrvään Rautajoen isäntä piti näkemästään ja lähetti kotiin päästyään työmiehensä kosimakirjeen kanssa Huittisiin. 19-vuotias Selma vastasi myöntävästi 17 vuotta vanhemmalle miehelle, jolla oli aiemmasta avioliitostaan kaksi nuorta lasta, ja aloitti työnsä emäntänä.

Rautajoen isännän kuolema jätti Selman 28-vuotiaaksi leskeksi viiden pienen lapsen kanssa. Vasta kahdeksan vuotta myöhemmin hän solmi uuden avioliiton seitsemän vuotta itseään nuoremman miehen kanssa. Tässä avioliitossa syntyi seitsemän lasta.

Rautajoen vuonna 1910 laajennettu päärakennus

Vuonna 1903 Selma sai viestin, että 21-vuotias poikansa, joka oli opiskelemassa Davosissa eläinlääkäriksi, oli sairastunut keuhkotautiin ja oli kuolemaisillaan. "Hän lähti heti tiedon tultua Kalle-veljemme kanssa pikaisinta tietä Sveitsiin. Kun he saapuivat perille, Lauri oli juuri kuollut. Äidin suru oli lohduton." Tämä ei jäänyt viimeiseksi surun hetkeksi, sillä vuoden 1918 sodassa Selma menetti aviomiehensä ja Yrjö-poikansa. Pirjo Tuomisen romaanissa Tulen väri punainen Selma on tämän jälkeen armoton:

”Rautajoessa palvelleen Suoma Koskisen syyllisyys tuli pian puntaroitavaksi, sillä esiin nousi vahvoja todisteita Suoman osuudesta Rautajoen miesten kavaltamiseen ja murhaan yllyttämiseen. Suoman äiti tuli Rautajoelle ja rukoili polvillaan armoa tyttärelleen.
Selma ei järkkynyt.
’Minun mieheni ja poikani murhattiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Nyt saa sentään oikeus päättää, onko Suoma syyllinen vai ei.’

Kahdeksan vuotta sodan jälkeen kirjoitettiin Kotilieden lukijoille:

Pistäydypä Rautajokeen, kun Satakuntaa satut kulkemaan! Herttaisen vastaanoton sinulle takaan. Kauniin talon ystävälliset asukkaat, Selma-äiti lapsineen auliisti sinulle näyttävät kotinsa puutarhoineen, navettoineen y. m. nähtävyyksineen ja nuoren tyttären tarjoama kahvi virkistää kulkijan mieltä. Jos olet kukkien ystävä, näytetään sinulle Selma-äidin kauniit kukkaset, jos harrastat erikoisesti käsitöitä, ruoanlaittoa, puutarhanhoitoa t. m. s., löydät talon emännästä ymmärtäväisen asianharrastajan. Eikä sinun tarvitse ajatella, mistä keskustella, asiat sujuvat itsestään kuten aina silloin, kun joutuu tekemisiin paljon kokeneen, elämää ymmärtävän ihmisen kanssa. [...] Hän on osannut sen mitä ei moni osaa: ettei saa tuijottaa itseään sairaaksi menneisyyteen eikä pelätä tulevia onnettomuuksia, vaan on elettävä nykyinen hetki oikein. Samalla kun hän on ollut mitä parahin äiti lapsilleen, on hän ollut sydämellinen ja avulias emäntä palvelusväelleen ja alustalaisilleen. Yleisempiäkin asioita harrastaessaan on hän kuulunut m. m. Tyrvään kunnan valtuustoon, kansakoulun ja Tyrvään yhteiskoulun johtokuntiin, puhumattakaan paikkakunnan monista sivistysriennoista, joita hän aina on tukenut, missä on voinut.

Rautajoen emäntä kuoli 74-vuotiaana vuonna 1935.

Lähteet:

• Helmi Airila: Selma Vitikkala, Rautajoen emäntä Tyrväällä. Kotiliesi 2/1926
• Anneli Lehtimäki: Rautajoen naiset. Orpana 1/1990 (pdf)
• Lea Toivola: Pirjo Tuominen: Veren väri punainen
• Huittinen rippikirja 1861-67 s. 782, Huittinen 1868-77 s. 155 (Keikyä), 796

Huittisten kirkkoherrasta Reinhold Hertzberg

Edvard Berghin mieleen tuli kirjoittaessaan juorukroniikkaansa En skvallerkrönika från Helsingfors 1855 (Människor och minnen. Personliga hågkomster och släkthistoriska skildringar VI ) muutama juttu Huittisten kirkkoherrasta Reinhold Hertzberg.

Ensinnäkin tämä oli toista virkaa hakiessaan ansioluettelossaan maininnut aikomuksensa perustaa rahvaalle koulun, jossa näistä kasvatettaisiin keisarin ja suuren isänmaan puolesta taistelevia oikeuden sotilaita. Lisäksi hän oli nähnyt tarpeelliseksi kertoa antaneensa pitäjän läpi kulkeneelle armeijan väelle keittoa ja voileipää.

Toiseksi. Huittisissa oli Suomen sodan aikana venäläisistä joukoista karannut sotilas, joka oli mennyt naimisiin paikallisen kanssa ja elättänyt itsensä käsityöllä. Kun tämä tuli Hertzbergin tietoon, hän vangitutti miehen ja lähetti tämän Turkuun. Venäläinen komendantti Derschau totesi, ettei voisi kuin seurata lakia ja määräyksiä, mutta arvioi Hertzbergin toiminnan kunniattomana sekä ihmiselle että papille.

Tarina sotilaasta levisi ehkä Robert Vilhelm Ekmanin ja Georg Theodor von Chiewitzin kautta. He viettivät kesän (1855?) Huittisten pappilassa. Mitä tekemistä taidemaalarilla ja arkkitehdilla siellä oli, ei verkkolähteistä selviä.

“Huittisten vanha pappila, Lautta-kaluste,”
DIGI - Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa,

Ainakin miehet levittivät havaintoaan pappilan sisustuksesta. Förmaakissa oli punaisella kankaalla peitetty alttari. Sen ja rukousjakkaran edessä oli peili. Ekmanin kysyttyä tästä Hertzbergiltä, tämä kertoi käyttävänsä kokoonpanoa rukoillessaan keisarin ja tämän pyhän asian puolesta.

Petkuttaja Stenfelt

Huittisten miehen varoitus julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 24.2.1860:

Huittisten seuduilla on näinä päivinä 11 p. tammikuuta liikkunut yksi olonsa ja menonsa puolesta suuresti ihmeteltävä herrasmainen mies, joka on sanonut nimensä olevan Stenfelt ja kotosin Oulusta. Tämä mies on eriskummaisella rohkeudella, nöyryyden muodolla ja valheen sikiänä onnistunut paljon almua itsellensä kokoomaan. Mutta omat toinen toistansa vastaan sotivat todistuksensa itsestänsä eriseuduilla kuin myös muu menetyksensä on vihdoin vahvistanut useata siitä, että tämä mies on maankulkuri ja yleisölle epäilemättä vahinkoa ja pahuutta levittävä, jonkatähden aikomukseni tämän kautta on saantoni ja tietoni mukaan Sanomissa julkaista osan hänen sankari retkistänsä. 

Noin likeltä vuosi sitten tavattiin hän Uudessa kaupungissa, josta hän miesvoimissa pois-ajettiin. Keväillä oleskeli hän Raumalla ja Eurajoella, kussa oli hyvin voinut; kuljeskelipa häippänä hupaasti kyytihevosella aina Tampereelle, palaisi taas sieltä Turkua kohden ja ymmärsi kaikissa kohden niin viekkaasti kieltänsä käyttää, ettei häneltä ruoka eikä juoma puuttunut eikä liian rahakaan viinaa janoessa. 

Toisinaan sanoo hän itsensä kielenkääntäjäksi, toisinaan paroniksi ja tutentiksi ja valittaa onnettomuutensa syyksi milloin yhtä, milloin toista vahingon eli varkauden tapausta pitkällä matkallansa. Ja jos hänen kunnon miehuudestansa joku tohtii epäillä, on hän ihan häpeällinen puheistansa ja tunkee liki kuin nälkäinen susi, jos ei hänen rahapyyntöönsä mieluisesti suostuta. 

Rohkenipa hävytöin pari viikkoa sitten Sunnuntaina Kokemäen kirkkoon mennä ja sieltä papistolta ja muilta herrasmiehiltä kiristää ulos 6 ruplaa, jotka rahat totuttua tapaa pian viinan myrkylliseen juomaan muuttuivat ja kurkusta alas luikahtivat; sillä kyyti-rahaakaan ei miehellä ole ollut maksaa, vaan siihen ensiksi tavallisesti on kerjännyt. 

— Ryysyistänsä on tämä mies helposti tunnettava: yllänsa on mustan viheriäinen präketti jonkun läänin virka-knapeilla varustettu, sen päällä vaalean harmaa Upseerin palttoo tutenti knapeilla; ijästänsa on hän noin 20—25 vuosien välillä, ruskealla tukalla ja huuliviikseilla (knääveleillä) ja hopia-hankaisilla nenälaseilla ja ajoittain myös kokaartti lakissa. Tämän kaltaista veitikkaa pitäisi kovimmilla kourilla kouria, kaikki karttaa, syntinsä tuntoon saattaa ja parannukseen johdattaa. 

Hämäläisessä 2.3.1860 todettiin, että "Sama mies oli viimis talvena Hämeenlinnassakin ja sanotaan usialta täällä raha viekoitellen." Puoli vuotta myöhemmin Helsingfors Tidningar 25.10.1860 julkaisi varoituksen silmälaseja käyttävästä narraajasta, joka käytti m.m. nimiä Stenfelt, Bonsdorff ja Odenwall. Suometar julkaisi 2.11.1860 kirjeen Tuusulasta.

Täällä matkusteli joku aika takasin nuori mies, joka oli oivallinen petturi. Hänellä oli monta nimeä: välistä ylioppilas Hierppe, kielenkääntäjä Stenfelt, herassyörinki Kivinen ja välistä joku muu virka ja nimi. Paikoin sanoi olevansa Pohjanmaalta, paikoin Viipurin läänistä. Heinolan kautta, tultuansa Helsingistä, ojensi hän Hämeenlinnaan. Vietteli ihmisiltä rahoja lainaksi, sanoen kukkaronsa kadonneen. Lasit oli hänellä silmillä, harmaja päällys nuhtu, josta toinen hija hukkui erään kestikievarin pihalle, mutta kaikeksi onneksi kyytimies löysi ja selkänsä pelasti. Hänellä oli sarka frakki, kuin meni parempiin paikoihin ihmisiä viettelemään. Kestikievarin kirjoihin hän pani sellaista kirjoitusta, ettei kukaan osannut lukea. Suomalaiset kestikievarit arvelivat tuon venäjätä olevan. 

Elo-syyskuun vaihteessa 1861 Stenfelt oli Uumajassa ja esitteli itsensä nimellä von Kothen (Umeåbladet 16.11.1861). Hän esiintyi poliittisena pakolaisena Suomesta ja samaa tarinaa hän käytti marraskuun alussa Uppsalassa. Siellä hänen metkunsa huomattiin ja tekosistaan raportoitiin 8.11.1861 sanomalehdessä Upsala. Mies oli ehtinyt yrittää onneaan Tukholmassakin. Sieltä sähkeitse saatu vangitsemiskäsky tuli Uppsalaan päivää liian myöhään. Stenfelt oli jatkanut matkaansa.

Ruotsalainen Aftonbladet 11.11.1861 julkaisi lukijakirjeen Västeråsista, jonne 7.11.1861 oli ilmaantunut helsinkiläiseksi oikeustieteen opiskelijaksi itsensä esitellyt Stenfelt, joka keräsi rahaa matkustaakseen Göteborgin kautta Amerikkaan. Aftonbladetissa 14.11.1861 koottiin palat yhteen ja kerrottiin, että Stenfelt oli vangittu Västeråsissa ja kuljetettu sitten Tukholmaan. Kuulusteluissa hän kertoi syntyneensä Siikajoella vuonna 1835, opiskelleensa Helsingin yliopistossa, työskennelleensä Vaasan maaherran kansliassa ja palvelleensa viimeisimmässä (eli Krimin?) sodassa aliupseerina. Muiden nimien käytön hän selitti pilailuksi.

Repustaan löytyi Siikajoen papin J. Laguksen todistus nimellä "Abraham Givinity eller Stenfelt", josta näkyi aiemmat tuomiot humaltumisesta, sapatinrikkomisesta, ikkunan rikkomisesta ja Siikajoen hautausmaan ristien rikkomisesta. Kun kukaan Ruotsissa Stenfeltille rahaa antanut ei halunnut nostaa oikeusjuttua, hänet lähetettiin Tukholmasta höyrylaivalla Suomeen. (Post- och Inrikes Tidningar 21.11.1861 ja Umeåbladet 23.11.1861 kertoivat vielä, että Stenfelt oli vieraillut myös Enköpingissä.)

Stenfelt saatiin Suomeen, mutta uutiset asiansa käsittelystä eivät tarttuneet hakuihini. Melko pian hän oli uudelleen vapaana ja esiintyi seuraavaksi poliittisena pakolaisena Norjassa (FAT 11.9.1862, ÅU 20.9.1862, Aftonbladet 24.9.1862). Mies oli saanut niin paljon julkisuutta, että sanomalehden Barometern toimittaja osasi julkaista 31.1.1863 varoituksen heti kun mies oli tullut kaupunkiin. Hämäläisessä koottiin 11.9.1863 Ruotsin tapahtumat vuodelta 1863. Stenfelt oli ehtinyt saada ja kärsiä tuomion, mutta yksi oikeuskäsittely oli kesken.

Oliko hän sitten oikeasti Abraham Kiviniitty Siikajoelta? Tuskin olisi pitänyt mukanaan varastettua tai väärennettyä papintodistusta, jossa oli rikosmerkintöjä. Siikajoella syntyi 21.1.1835 Abraham isänään Ephraim Kiviniitty. Rippikirjassa 1836-1849 s. 91 isällään on merkintä humalatuomiosta. Seuraavassa (1851-64 s. 28) Abraham ei ole enää perheensä kanssa.

Kuva ruotsalaisilta markkinoilta syksyllä 1865 Fritz von Dardellin piirtämä. Kuvaa on käsitelty. (Nordiska museet, Wikimedia)

Johanna Erkkilän lapsuuden muistot

Huittisten vaivaistalossa kuoli 6.12.1891 Johanna Erkkilä 98-vuotiaana. Muistokseen kirjoitettu juttu ilmestyi Satakunnassa 15.12.1891. Siinä kerrottiin, että hän oli

syntynyt Ulvilan Pappilassa, jossa vanhempansa silloin asuivat. Isä oli sanotun Pappilan lampuotina. Johannan kummina oli ollut silloisen Ulvilan provastin rouva, jolta vainajalla vielä ikänsä ehtoopuolella oli kumminlahjana — niinkuin vainaja itse sitä kutsui — muistossa ruotsalainen pöytärukous: "I Jesu namn gå vi till bord" j. n. e., jonka rukouksen "pruustinna" hänelle oli opettanut. Tähän ruotsalaiseen ruokarukoukseen liittyi omituinen muisto, joka vainajalla näytti olevan hyvin elävänä mielessänsä. Kun Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf vuonna 1802 matkusti Suomessa ja tällä matkallansa poikkesi Ulvilan pappialaankin, pani edellä mainittu "pruustinna" kummatyttönsä Johannan lukemaan tuota ruotsalaista rukousta kuninkaan ja kuningattaren kuullen, kun ruoalle ruvettiin. Muutenkin muisti Johanna vielä hyvin elävästi sekä noiden korkeitten vierasten ulkonäön ja vaatetuksen että senkin, kuinka he matkaa tekivät ja kuinka tuota silloista hallitsijaperhettä mainitussa Pappilassa vastaan otettiin.

Tämä muisto olisi siis kuulunut kesäsarjani Satakunta-osaan, mutta on jo päässyt siitä muokattavaan käsikirjoitukseen. Tosin hieman sen totuusarvoa syö se, että 18.7.1794 syntyneen Johannan kummina ei ollut kirkkoherran rouvaa, ja isänsä oli rippikirjojen mukaan vuonna 1802 Ulvilan pappilan torppari (Ulvilan RK 1802-1807 s. 116).

Kesällä 1804 perhe muutti Tyrväälle Ketolan Korkeamäkeen (Tyrvään RK 1807-1813 s. 182, 1814-1824 s. 192).

Vuodelta 1808 oli Johannalla muistossa sekä päivä, jona sota julistettiin, että muutamia muitakin tapauksia. Niin muisti hän, että tuo päivä, jolloinka sodan julistus tapahtui, oli laskiaissunnuntai. Isoäitinsä oli hänelle silloin sanonut: "Sinä olet jo 17 (oli kai vain 14; Johanna muuten piti itseänsä vanhempana, kuin kirkonkiriat osoittivat) vuoden vanha tyttö, ota nyt pussi selkääsi ja lähde pakoon!" Kaksi viikkoa viipyi sitten Johanna pakopaikassansa, eräässä suon ympäröitsemässä saaressa. Siihen aikaan asui hän Tyrvään pitäjässä. Paljon oli tuona talvena lunta, ja kurjuutta lisäsi elatuksen puute. Niistä ajoista puhuen huokasi Johanna: "Kyllä silloinkin Jumalan puoleen huudettiin!" — Suomen sotaväkeä oli asettunut pohjoispuolelle Vammaskoskea ja kanuunain suut käännetyt eteläpuolelta sanotun kosken tulevaa vihollista vastaan, mutta sillen tuli käsky upseereilta, että kanuunat olivat vieritettävät koskeen, koska vihollinen muka Suomen sotaväkeä vastustaessaan helposti saattaisi vahinkoa tuottaa kylän asukkaille.

Kirkonkirjoissa meni sekaisin Johannan syntymäpäivä, mutta vuosi oli johdonmukaisesti sama. Johanna meni naimisiin Huittisissa 19.5.1823 Takkulan torpparin Jacob Johansson Hyytinsuun kanssa. He asuivat yhdessä Sammun kylän Kyllyn mailla, kunnes Jaakko kuoli kesällä 1878. Rippikirjojen perusteella avioliitto jäi lapsettomaksi (Huittisten RK 1839-1845 s. 634, 1846-1852 s. 549, 1853-1859 s. 493, 1861-1867 s. 497, 1868-1877 s. 714, 1876-1883 s. 747, 1884-1893 s. 1317).

Kustaa IV Aadolf aterioi Merikarvialla

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Edellisen osan Kristiinankaupunkiin on Kustaa IV Adolfin vierailusta jäänyt konkreettiseksi muistoksi Lebellin kauppiastalon suuren salin iso ammesohva, jossa sanotaan hänen kesällä 1802 istuneen.

Sanomalehdessä Posttidningar 2.8.1802 julkaistussa kuninkaan matkaraportissa Kristiinankaupungin jäädessä taakse siirrytään rivakasti Ulvilaan ja sitten Huittisiin. Ulvilassa rovasti Lebellillä oli kunnia tarjota kuningattarelle ja kuninkaalle ilta-ateria sekä yöpymisen jälkeen aamiainen. (Lebellin isä oli kotoisin Kristiinankaupungista eli lienee olemassa sukuyhteys Lebellin kauppiastaloon.)

Mutta ennen Ulvilaa reitti kulki Merikarvian läpi. Sanomalehdessä Satakunta kerrotaan 24.7.1902, että "Lankosten kartanossa Merikarvialla" on "eräs vanha seinätaulu, jossa on seuraava kirjoitus"

Pöytä, jolta ateria kuninkaalle tarjottiin oli edelleen talossa. Sitä ja taulua ei mainitse sukututkija, jonka tiedossa on, että "Kiitokseksi vieraanvaraisuudesta, kuningas antoi heille lahjaksi hopealusikan. Lusikka oli suvun hallussa v.1933 asti, kunnes hävisi Oulussa."

Matkalla Ulvilasta Huittisiin ohitettiin Kokemäki ja sen 16 vuotta aiemmin valmistunut kivikirkko, joka on omistettu kuninkaan isälle ja ehkä ansaitsi pysähdyksen. J. A. Lindström toteaa (s. 199) Kustaa IV Aadolfin olleen katsomassa Kravin kanavan töitä heinäkuussa *1803*. Lienee todennäköisempää, että hän on pysähtynyt Ylistaron kylässä vuotta aiemmin ja nähnyt vielä aloittamattoman työn paikan. Tapio Salminen Kokemäen historiassaan lainaa Lindströmin käyttämän vuosiluvun ja jakaa muistitiedon kuninkaan vierailusta Vitikkalan säterirusthollissa (s. 71, 579).

Yöpymisestä Huittisissa on Reinhold Hausen Valtionarkistosta (kertomatta tarkemmin mistä sieltä!) löytänyt majoitusluettelon, joka julkaistiin SLS:n julkaisusarjan 75:nnessä osassa (Förhandlingar och uppsatser 29. 1915) ja on suomennettuna Raimo Viikin Suur-Huittisten historiassa II. Palvelusväen määrä ei käy ilmi, mutta sentään se, että joukossaan on kuusi kokkia, "pöydänpeittäjä" eli kattaja (?), kahvinkeittäjä ja musikantteja. Kirkkoherra perheineen tietenkin joutui hakeutumaan toisaalle yöksi, sillä kuningas ja kuningatar tarvitsivat kaksi huonetta kukin. Hovirouvat sentään jakoivat huoneen ja palvelusväki sai tyytyä siskonpetiin eli todennäköisesti lattiaan.

Paimenmuisto vs. yo-matrikkeli ja SAY

Kauvatsalaisten juurieni (jotka alkavat mummoni äidistä, jonka syntymäpäiväkuva ohessa) selvittelyssä (josta tullee vielä lukuisia mainintoja) päädyin Huittisten Koskualle 1690-luvun alussa. Ellen ole mokannut jossain vaiheessa, yksi esi-isäni on tuolloin tilan viljelijänä aloittanut Jöran Johansson.

Luonnollisestikin hain tilan esiin SAY:stä. Koosteesta 1674-1693 Jöranin saapuminen näkyy selvästi. Selvää on myös, että hän on lampuoti ja tilan omistaja on herra Lars Elgh. Pappismiehestä siis kysymys.

Kyösti Väänäsen kokoaman Paimenmuiston mukaan Elgh oli vuodesta 1689 Huittisten kappalainen ja

Omisti vaimonsa perintönä vuosina 1677–1690 Huittisten Koskuan kylässä Koskuan talon, jossa asui vuoteen 1691 ja muutti sitten ensimmäisenä kappalaisena vasta perustettuun Kulman kappalaisenpuustelliin Huittisten kirkonkylässä.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa Elghin kohdalla on DI Antti Lehtosen tiedonanto 5.4.2007

Maakirjan mukaan Koskuan omistaja 1651–1661 Hr Mattz; Henkikirjassa Koskuan kohdalla 1657–1659 merkintä: Brukas af Kyrkoherden, 1660–1661: Hust. Sigd e:a, 1663–1666: Hust Sigrid präst e:a, 1667–1673: Erich Simonsson, Sigred h.

 ja tuomiokirjaote

KA mf. FR 199 (Bielkesaml. 26) Huittisten käräjät 15.–18.9.1671 s. 123 (Dns: Laurentius Matthiæ Elgh kärde nu till sin Stiuf Fader Lensmannen Erich Simonsson om Kåskua hemman, hwar till Erich Simonsson swarade seijandes at som hans hustro Laurentij Moder än uthj lijfwet är, förmodar han det och få besittia, helst emedan hon det sielf medh sin Sahl: Man förwerfwat hafwer ... Dns: Laurentius medh sin moders Consens hemmanet kan förestå)

Eli eipäs taida olla vaimonperintöä.

Talonpoikaisten juuria tutkiessa Kotivuoren yo-matrikkelilla on marginaalinen rooli. Mutta kokeilematta ei tiedä, joten tein te(k)stihakuja joillakin Kauvatsan kylännimillä. Hämmästyksekseni Lasse Heikinpoika Yttilän Reikolta esiintyi tuomiokirjaviitteissä Yrjön ja Matin kohdalla.

Huittisten käräjät 26.–28.8.1650 f. 71v (Effter Lars Henderssons i Yttilä egen bekennelsse dömbdes aff honom 1 T:na Span:ll till Wellerde H:r Matz Benedicti uthskickade Thomas Thomasson i Winnais och Cumo Sochn);

Huittisten käräjät 14.–16.3.1654 f. 287v (Kom för rätta Gertrudh Henrichzdotter i Rickais by och Carcku Sochen, och kärde till sin Stiugu broder Lars Hendersson i Yttillä, om 5 åhrs gammall Stutt det hon hooss sin stiu Fadher Henrich Jörenss: å Lego giffuit haff, Och Altså begärar sitt igenn, der emott Lars förklarade, att samma Oxe är till hans broders Georgi Henrici præcepture Lhön, som han för H: Gertrudh Son Thomas Thomasson uthj 4 åhrs tijdh hafft haffwer affkorttat, dett een Student Henricus Mathiæ 721 sampt Henrich Mårthensson i Jalanoja, så fulla sanning intygade, derföre kunde Rätten eij annat der till giörad, Uthan Ehrkennes Frij, aff hans tilltallan i detta fallet)

Ottamalla esiin Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelo ja Huittisen SAY:t 1620 - 1639 s. 8 ja 1634-1653 s. 11 näyttää mahdolliselta, että Reikon Henrik-isäntä on avioitunut uudestaan 1630-luvun alussa ja tämä Elin-vaimo on ehtinyt olla naimisissa toisen Henrikin kanssa. Karkun Rikaisissa on sekä SAY:n että Lasse Iso-Iivarin luettelon mukaan vain kaksi taloa. Kummassakaan ei Kerttua tai poikaansa Tuomas Tuomaanpoikaa.  

Kaksi kirjataloa ja pysähdys paikallismuseossa

Sunnuntainen paluumatkani Kokemäeltä Helsinkiin kulki ex-Tyrvää/ex-Vammala/Sastamalan kautta, sillä viime kesänä avattu Pukstaavi houkutteli. Kari Hintsalan blogin kuvat eivät riittäneet, täytyi päästä paikan päälle tarkastamaan miten esitellään kirjoja näyttelyllä.

Äänellä ja tekstillä oli Pukstaavin vastaus. Yhdessä pienehkössä huoneessa olisi saanut kuusi puhujaa yhtäaikaa ääneen, kun vihdoin ymmärsi käynnistysmekanismin. Jos sammutusmekanismi oli olemassa, emme sitä paikallistaneet. Seuraavassa huoneessa pienoismallien elävöittämisäänet puolestaan olivat niin hentoja, että sorruin painelemaan sensoria kun nauha oli jo pyörimässä.

Useimmissa huoneissa oli runsaasti tekstiä luettavaksi. Suoraan pinnalla tai kosketusnäytöllä. Sarjakuvahistorian jaksoin lukea läpi. Sen lisäksi vain kirjahyllysopessa oli tarinanomaisuutta. Näistä siis pidin ja muut positiiviset elementit olivat suurennetut lastenkirja-aukeamat (koska lapsuuden lempparini Elli Velli Karamelli oli mukana), lavastettu kirjasto ja kirjakauppojen kuvat. Mitään uutta en oppinut, laihahko saldo.

Ilman mitään odotuksia, yleissivistyksen nimessä, jatkoimme viereiseen Herra Hakkaraisen taloon, joka pohjautuu Mauri Kunnaksen töihin. Yllätyin iloisesti. Aivan kuten kirjoissakin, siellä aikuinenkin (ainakin minä) innostui osoittelemaan yksityiskohtia: kato, kato! Materiaalit ja työn jälki olivat laadukkaita ja asiakaspalvelukin kympin arvoista. Ainoat miinuspisteet pukeutumisvaatteista, joita oli vain lasten koossa.

Erityisesti viihdyin historiallisissa miljöissä eli Arthurin hovissa ja 1800-luvun kaupungissa. Jälkimmäinen oli taitava tiivistys ja karrikointi, jossa oikeat esineet sekoittuivat lavastukseen tavalla, joka loi "aidomman" tunnelman kuin pelkän aidon arvokas esillepano. Ehkä todellisissa apteekeissa ei ollut iilimatoja pitkin ja poikin, eikä niillä isoja valkoisia silmiä, mutta voi kai historia joskus olla hauskaakin? (Oheisessa pressikuvassakin on kaksi iilimatoa.)

Linja-auton aikataulu jätti minulle aikaa hyvin hätäiseen käyntiin Huittisten museossa. Kuljettajani arveli, että se on "ihan niinkuin Kokemäen kotiseutumuseo". Mutta ei ollut. Enemmän kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ja erikoisuus: apteekkinäyttelyn kunniaksi kävijä sai napostella apteekkisalmiakkia ilman eri korvausta. Museoissa on eroja, jopa paikallismuseoissa.

Tuoretta ja säilöttyä naishistoriaa

Tuore: Tampereen yliopiston tiedotteesta huomasin, että Johanna Annolan väitöspäivä oli lähestymässä. Hänen työnsä otsikko on Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880-1918. En ole joutunut törmäämään köyhäintaloihin, mutta olen iloinen kaikesta valmistuvasta henkilö- ja naishistoriasta. Annalan työstä aivan erityisesti siksi, että muistan hänen esitelleen aihettaan verkkosivuillaan työn aikana ja pyytäneen tavalliselta kansalta tietoa. Nyt hän kiittää verkkosivuillaan

ennen kaikkea tietysti niitä johtajattarien sukulaisia, jotka ystävällisesti vastasivat näillä sivuilla aiemmin olleeseen avunpyyntöön ja toimittivat minulle tietoja köyhäinhoitotyötä tehneistä äideistään, isoäideistään, tädeistään, isotädeistään jne. Ilman heidän yhteydenottoaan tutkimuksestani olisi tullut huomattavasti pinnallisempi.

Ja tällaisesta tiedonhankinta-asenteestahan minä tykkään. Säilötty: Jo jokin aika sitten sain tuttavaltani linkin Huittisten kaupungin sivuille. Sinne, polulle "Etusivu - Yleistä - Historiaa, taus... - Mandi" on säilötty 1990-luvulla esiinnostettujen vaikuttajanaisten esittelyjä. Heitä olivat: 

• Maalina Yrjänäntytär ja Agnes Olavintytär 1600-luvulta
• Hedvig Augusta Charlotta Åkerman (1815-1899)
• Birgitta Anundintytär 1400-luvulta
• Ida Maria Vilenius, myöhemmin Vemmelpuu (1868-1924)
• Mandi Hannula (1880-1952)
• Siina Rinne (1859-1940)
• Wendla Randelin (1823-1906)
• Vera Linkomies o.s. Schultz (1891-1979)

Myös säilötty: Oulun yliopiston historiatieteiden julkaisu Havinasta voi lukea Eveliina Kyllösen artikkelin Elisabeth Blomqvist – tyttöjen ja naisten koulutuksen kehittäjä 1800-luvun Suomessa. Ammattimaisesti säilötty: Hämeenlinnan museon lokakuun esineenä oli kankurintytär Eva Margareta Hyvingin merkkausliina 1800-luvun alusta. Hämmästyttävän moniin merkkausliinoihin oli jäänyt tieto tekijästä myös Museoviraston tietokannassa. Yhtä näistä esitteli Ritva Rajander-Juusti blogissaan. Yksityisesti olen saanut viestin, että "SMOL-kuvia voi vapaasti linkata omiin sivuihin", joten testataan miten käy tämän Asikkalan Urajärven kartanon kappaleen kanssa. Blogger on ulkoiset kuvat esittänyt yleensä väärässä koossa... SMOL voisi esim. Historiska Museetin sivuilta lainata tyylikkään tavan kuvien käyttöön, niin, että viitetiedot pysyvät vaivattomasti mukana. Editoitu klo 16:00. En kestä katso kuvaa, joka ainakin omalla näytölläni roikkuu tuolla oikean reunan päällä. Eli kuva ladattu nyt tähän tiedostona, joka on astetta "rankempaa" käyttöä kuin kuvan linkitys alkuperäisestä osoitteesta.

valok. M. Haverinen 2009, SuomenMuseotOnline

Tavanomainen retkiraportti, osa 1/2

Lauantaiaamuna retkibussi lähti Helsingistä kakkostielle, jota laskeskelin kulkeneeni elämäni aikana ainakin 350 kertaa Karkkilan ohi. Mutta ihan ensimmäistä kertaa pääsin nyt tutustumaan Högforsin ruukkiin ja Valimomuseoon.

Ensiksi mainittu on rekonstruktoitu laitos, joka antaa realistisen kuvan suomalaisesta teollisuudesta 1800-luvulla. (Valimo lopetti toimintansa 1915.) Asiantuntevan oppaan avulla tuotantoprosessi tuli selväksi, mutta rekonstruointi minua hämäsi. Piti keskittyä muistamaan, että vain kiviosia oli ollut jäljellä kun rakennustyö oli alkanut. Jossain kartanossa käydessä kerrottiin, että uusi keittiö piti tehdä uuden näköiseksi, mutta sama periaate ei koske tällaisia tapauksia?

Tekniikan historiasta kiinnostunut nauttisi varmasti Valimomuseosta. Yläkerran takorautaesineet herättivät ryhmämme jäsenissä monia muistoja. Hieman hämmentyneenä katselin, kun he tarttuivat kattiloihin ja uuninluukkuihin. Joku jopa jätti sateenvarjonsa hellan päälle. Takorauta voi vaikuttaa lähes ikuiselta, mutta turvallisempaa olisi mielestäni pitää sama etäisyys kuin muihinkin museoesineihin.

Högforsin ruukin perustamisen syy oli Kulosuonmäen rautakaivos, jossa myös kävimme. Kaivosaukko keskellä metsää on jännä asia.

Tavanomaisesta poikkeavaa (iso) kuppikiveä Letkun koulun pihalla Tammelassa voisi kai myös pitää jännittävänä. En siitä kuitenkaan innostunut enkä myöskään seuraavasta kohteesta, joka oli susikuoppa Tammelan Myllylahdella. Kuva alla ensiksi mainitusta.

Pitkällisen lounastauon ja maisema-ajelun myötä päädyimme Huittisten hirvenpään löytöpaikalle. Viimeksi tänne osuessani satoi niin, että jätin väliin. Nyt sade oli jäänyt Karkkilaan ja pääsin tuijottamaan peltoneliötä, jota myös kivikautiseksi asuinpaikaksi voi kutsua.

Huittisten kirkko on minulle suhteellisen vieras, joten oli kiva saada tilaisuus katsoa sitä kunnolla ja hahmottaa sen sisällä vanhan, sukututkimuksiini liittyvien henkilöiden tunteman, kirkon koko. (Alttariin päin katsoen oikean puoleinen ristin sakara plus kirkon keskiosa.) Kirkon päädystä matkanjohtajamme osoitti jännittäviä maskeja/naamioita, joiden merkitys on epäselvä.

Huittisista suunnattiin kohti Kokemäkeä, Kraviojankangasta. Kivikautinen asuinpaikka tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta kun se on kotipitäjässä ja sieltä on löytynyt mystisiä savi-idolin palasia. Joku kaunis (kirjaimellisesti ottaen) päivä pitäisi lähteä paikantamaan näitä Kokemäen päälöytöpaikkoja. Täytyy niihin jotenkin saada otetta?

Päivän viimeinen kohde ennen majoittautumista oli Kaukolan rautakautinen kalmisto Sastamalassa. Se on laaja, sieltä on tehty hienoja löytöjä, mutta minusta oli huomattavinta katajien suuruus ja tiheys.

Valtiopäivämies Wärri

Kuvatekstinsä mukaisesti yllä on Kaarle Wärri, talonpoikaissäädyn puhemies. Kuva julkaistiin Turun Lehdessä 3.3.1892, jolloin Wärri oli kaikkea muuta kuin ensikertalainen. Hän oli tullut ensimmäisen kerran valituksi valtiopäiville jo 1867. Valinnastaan ja toiminnastaan noilla valtiopäivillä kertoo Jarno Salovuori gradussaan Wärristä valtiopäivämies. Kaarlo Wärri vuoden 1867 valtiopäivillä. Isoäitinsä isoisän lähtökohdista Salovuori kertoo seuraavasti

Kaarlo Ala-Jaakkola syntyi 23. helmikuuta 1839 Huittisissa. Hänen isänsä oli ratsutilallinen Pertteli Ala-Jaakkola ja äitinsä pöytyäläinen Liisa Wärri. Sisaruksia hänellä oli yhteensä neljä, mukaan lukien kaksoisveli Juho.

Kaarlon isä kuoli hänen ollessaan yhdeksänvuotias. Ennen kuolemaansa isä ehti opettaa pojalleen lukemista, kirjoittamista ja laskutaitoa. Kouluun Kaarloa ei lähetetty, koska suomenkielisiä kouluja ei ollut. Kotiin tilattiin merkittävimmät suomenkieliset sanomalehdet, Manmiehen Ystävä, sanomia Turusta ja Oulun Wiikko-Sanomia, ajoittain myös Sanansaattaja Viipurista, mikä auttoi lukuharrastuksessa.

Isän kuoltua kotitila jäi äidin vastuulle. Kun lapset varttuivat, tilaa hoidettiin perheen omin voimin ilman renkejä ja piikoja. Jo Huittisissa nuori Kaarlo toimi pyhäkoulumestarina ja vaivaishoidon ruotumestarina.

Palvelusväettömyyttä isän kuoleman jälkeen ja ennen Kaarlon muuttoa Pöytyälle voi arvioida rippikirjoista 1846-1852 , 1853-1859 ja 1861-1867. Torppareitakin tilalla oli, joten ei olisi ehkä kannattanut toistaa muistitietoa sellaisenaan.

Wärri valittiin puhemieheksi myös vuoden 1897 valtiopäivillä ja alla oleva kuva löytyi Turun Lehdestä 18.2.1897. Selvästi lisääntynyttä valtiomiehisyyttä, mies ei vaikuta enää aralta ollenkaan.

No ei ihan!?

Aprillipäivän kunniaksi epätarkoilta vaikuttavia juttuja ulkomaiden mediasta.

Literary Gazette kertoi vuonna 1817,

The system of Match-making in England has generally been considered rather as a private affair than a public occupation. In Finland, however, it is actually a profession, practised by one or two old women in every village. But it is perhaps a more curious fact, that the solemnization of the marriage ceremony only takes place on one day in the year!

että Suomessa kaikki häät pidetään yhtenä päivänä. Niinkuin olen täällä blogissa muutamassa jutussa todennut, monissa pitäjissä oli yleisiä hääpäiviä, mutta vielä en ole törmännyt paikkaan, jossa kaikki olisi vihitty samana päivänä. Siinäpä olisi ollut juhlimista!

Arctic zoology, Volume 3 sisälsi Thomas Pennantin tekstiä (kirjan omistus päivätty 1788) Suomesta väittäen,

Finland, especially the middle parts, is most amazingly intersected with lakes and moors; it abounds with game, and, unluckily, with fastnesses for bears, of such fierceness, that in the year 1758 they destroyed, in the parish of Huittis alone, not fewer than eight hundred and eighty-seven cattle!

että vuonna 1758 pelkästään Huittisissa karhut tappoivat 887 nautaa (tai mahdollisesti muuta karjaa). Tämä lienee mahdollisuuksien rajoissa, mutta silti rohkenen epäillä. Olisiko kuitenkin koko Suomen luku? Tai muutkin pedot kuin karhu mukaanlaskettuna?

Mutta löytyy sitä omituisuuksia kotimaisestakin mediasta. Alla on Kyläkirjaston kuvalehti 9/1886 mukaan Turun linna.

Numerossa 10/1886 luonnollisesti korjaus, lehteen oli erehdyksessä mennyt kuva Viipurin linnasta. Alla muistutukseksi Turun linna kyseisestä numerosta.

Kokemäenjoen kevättulva 1780

(lainaus jatkuu alla)
Entisaikaan uutiset pysyivät freeseinä huomattavasti kauemmin. Porista kerrottiin ulkomaailmaan Kokemäenjoen kevättulvasta 2. päivä elokuuta ja Inrikes Tidningar painoi tekstin 14.8.1780.

No, tulva oli kylläkin kestänyt tavallista kauempaan, "vasta kesäkuun lopuusa vedenpinta oli tavanomaisella tasolla". Nousua oli ollut 2,5-3 kyynärää eli puolitoista metriä. Joen rannan peltoja ja niittyjä oli veden alla niin Tyrväällä, Huittisissa kuin Kokemäelläkin. Näillä ei päästy tekemään töitä, joki vei mukanaan maata ja vesimyllyjä. Kalastuslaitteita ei päästy rakentamaan ja jos yritettiin niin joki vei materiaalit mukanaan eikä metsästä päästy hakemaan uutta.

Kolme vuotta myöhemmin Huittisista kirjoitettiin 17.9.1783 ensijaisesti kirkonkylän tulipalosta ja kun oli päästy valittamisen alkuun, käytiin läpi kaikki Huittista parinkymmenen vuoden aikana kohdanneet katastrooffit, joista monet olivat Kokemäenjoen tulvia (Inrikes Tidningar 30.10. & 20.11.1783). Näihin viitaten kirjoitettiin marraskuussa 1784 "Porin läänistä" parin sivun analyysi ja toimenpide-ehdotus. (Inrikes Tidningar 6.1.1785). Tähän reagoitiin Huittisissa ja vastaus on päivätty 16.4. (Inrikes Tidningar 1.9. & 5.9.1785). En muista tehtiinkö tämän jälkeen joenraivausta, sen hyödyllisyydestä oli ilmeisesti ainakin kaksi eri mielipidettä.

Penselstierna

Jos SukuForumilla joku olisi kysynyt Erkki Jaakonpojan perään, olisin unohtanut asian jokseenkin välittömästi. Mutta nimi Penselstierna jäi muistiin ja näin kerääntyi pienen pieni henkilökuva.

Erik Jacobsson esiintyy Vuolteen lampuotivoutina Kokemäen kesäkäräjillä 1655. Vuolteen allodiaalisäteriä hallitsivat 1600-luvulla Patrick Ogilwie ja Henrik Sass (nuorempi sekä vanhempi?). Näillä oli monia muitakin tiloja, joten vaikutus Kokemäellä jäi vähäiseksi. Ogilwie kylläkin kustansi kirkkoon ikkunat ja alttaritaulun sekä pitäjälle rakennustarpeet vaivaistaloon. (Heinon mukaan hallintavuodet: Ogilwie 1637-74, Henrik Sass 1674-84, Henrik Sass 1685-1713. Patrick Ogilwie kuoli vuonna 1674. Hänen kolmas vaimonsa oli Henrik Sassin tytär ja toisesta avioliitostaan syntynyt tytär meni naimisiin äitipuolensa pojan, Henrik Sass nuoremman kanssa.)

Erik Penselstierna oli Vuolteen kartanon tilanhoitaja myös vuotta myöhemmin, jolloin hän oli jälleen käräjillä. Valborg Niklasdotter oli kieltäytynyt tekemästä päivätöitä. Erik kertoi käräjillä lyöneensä naista ja antaneensa palvelijoilleen ohjeet ajaa hänet tilalta pois. Todistajien mukaan Erik oli kuitenkin ruoskituttanut Valborgin. Oikeus tuomitsi tästä Erikin menettämään irtaimen omaisuutensa ja oikean kätensä. Tuomio lähetettiin hovioikeuden vahvistettavaksi.

Seuraava havainto Erikistä on verokirjanpidosta, jossa hän on Kokemäen Kakkulaisten Nikon isäntänä 1682-83. Seuraavassa vuosikymmenen vaihteessa hänet valitaan pitäjänkirjuriksi, joten ainakaan kirjoituskättä ei oikeusjutun jälkeen katkaistu. Erik kuoli viimeistään vuonna 1695 Paistilassa Jacob Mårtenssonin luona.

SukuForumin keskustelun aloittaneen mukaan Erikin tytär Katarina avioitui 25.9.1681 Huittisten pappilasta käsin kenttävääpeli Simon Raijan kanssa ja sitten vuonna 29.10.1699 Sven Fonteliuksen kanssa. Nämä molemmat olivat Tyrvään Pohjalan ratsutilan isäntiä. (Huittisten kirkkoherrana oli vuonna 1681 Johan Keckonius, jolla oli sukuyhteyksiä Kokemäelle.)

Katarinan sisko Elisabet meni ensin naimisiin räätäli Wolter Aleksandersson Moliisin (Ulvilan Moliis-suku) ja sitten Jöran Pihlrothin kanssa. Liisa peräsi isän perintönsä perään Kokemäen käräjillä vuonna 1704. Todistajien mukaan Erikin jäämistössä ei ollut tarpeeksi rahaa edes ruumiin pesuun, puhumattakaan hautauksesta. Tai jakamisesta.

Erikin alkuperään nämä tiedot eivät anna valaisua. Pohjanlahden länsipuolella Benzelius-pappissuvun jäsenet alkoivat käyttämään nimeä Benzelstierna, mutta tämä on vähän myöhäistä suhteessa Erikiin.

Lähteet:
SukuForum
SAY Kokemäki
Yo-matrikkeli (Jöran Pihlroth Georgius Sigfridi, Vesilaxensis 3459).
Janne Haikari: Isännän, Jumalan ja rehellisten miesten edessä. Vallankäyttö ja virkamiesten toimintaympäristöt satakuntalaisissa maaseutuyhteisöissä 1600-luvun jälkipuoliskolla. Bibliotheca historica 121. 2009 s. 150
Ulla Heino: Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Satakunnassa. Hist. Tutk 127. 1984 s. 340
Tapio Salminen: Joki ja sen väki. 2007 s. 280, 288, 476, 552, 534
Elgenstierna: Sass ja Ogilwie
Svenskt biografiskt handlexikon

Lääkärin kertomaa

Kokeilin pienen tauon jälkeen Googlen digitaalista kirjakokoelmaa (jonka virtuaaliseen omaan kirjastooni olen vasta kerännyt 907 teosta) haulla Harjavalda. Harjavalta ei mitenkään erityisesti kiinnosta, mutta välillä kannattaa hakea oman alueen reunasta eikä keskeltä.

Ja näin löytyi Finska Läkaresällskapets handlingar , joka sisältää useampia lääkäripiirien raportteja. Huittisten piiristä, johon Kokemäki kuului, todettiin vuoden 1862 koosteessa:

Folket är af ett temligen fredligt och föga lifligt lynne; dråp och slagsmål inträffa sällan. Maklighet och beqvämlighet älskas och iaktagas af allmogen, som helst tillbringar sina lediga stunder i sängen. Af sådan orsak egnar den vanligtvis icke mycken tid på sin själshyfsning. Likväl kan man i Kumo, Hvittis och Loimijoki anträffa bönder, som äro ganska belästa och bevandrade i äfven andra angelägenheter, än sådana, som närmast röra jordbruket.

Vapaa käännös: Kansa on melko rauhallista ja luonteeltaan tasaista; Tappoja ja tappeluita tapahtuu harvoin. Mukavuutta rakastetaan ja rahvas viettää vapaat hetkensä mieluiten sängyssä. Siitä syystä eivät laita paljoa aikaa sielunsa huoltoon. Mutta Kokemäellä, Huittisissa ja Loimijoella voi tavata talonpoikia, jotka ovat melko lukeneita ja tietoisia muistakin kuin maatalouteen liittyvistä asioista.

Tietenkin lääkärien raporteista löytyy myös tietoja sairauksien esiintymisestä (kymmeniä syfilis-tapauksia Huittisten piirissä!). Mutta julkaisussa on myös CSI-tyylisiä rikostutkimusraportteja, esimerkiksi Harjavallan Hauvolan kylän torpparityttären Sofia Wilhelmina Karlsdotterin puuvillapaidasta löytyneistä tahroista. Tätä epäiltiin saman kylän torpparilesken Katharina Henriksdotterin murhasta.

Huittislaisista häistä 1753

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla keskusteltiin viime viikolla häiden oikeasta viettämisestä. Kriittinen suhtautuminen häätapoihin ei ole mitään uutta, häihinhän puututtiin jo 1600-luvun ylellisyysasetuksissakin.

Huittisten kirkkoherra Nils N. Idman oli vuonna 1753 sitä mieltä että pitäjässä häitä pidettiin liian kalliisti. Rahvas laski sukuunsa kaukaisetkin niin, että vähäiselläkin talonpojalla oli kutsuttuja vieraita 60-100 henkilöä. Näille kaikille piti tarjota kestitystä vähintään 3 päivää. Idmanin laskujen mukaan yhden päivän ruuat yhdelle vieraalle maksoivat yhden kuparitaalarin. Kun rengin vuosipalkka (myöskin Idmanin mielestä ylisuuri) oli yli sata kuparitaalaria, upposi hääkestitykseen vähintään kaksi vuosipalkkaa.

Eikä tässä suinkaan ollut kaikki kulut. Pitäjän tapana oli, että morsian antoi kullekin vieraalle morsiuslahjat, tyypillisesti 4-5 kyynärää palttinaa ja sukkaparin. Näiden hinta 70 vieraalle oli Idmanin mukaan 455 kuparitaalaria. Lahjoja vastaan vieraat antoivat käteistä rahaa, mutta Idman rahanarvon ymmärtävänä oli sitä mieltä ettei sitä tullut tarpeeksi.

Lahjoja morsian oli tehnyt vuosia, Idmanin mukaan aloittanut 10-vuotiaana. Kirkkoherran kärjistetyn näkemyksen mukaan talon tyttäret olivat talon ruuissa mutta eivät käsitöiltään ehtineet talon töihin. Tämä tuskin pitää paikkansa?

Mutta myötäjäisetkin piti morsiamen vanhempien maksaa, joten on Idmanin kanssa oltava kyllä samaa mieltä. Tyttäret tulivat kalliiksi talonpojalle.

Lähde: Nils N. Idman: Kertomus Huittisten seurakunnasta 1753. Toimitus ja suomennos Raimo Viikki. 1970

Itsemurha Huittisissa

Agricolan keskustelufoorumilta huomasin ilmoituksen Riikka Miettisen gradusta Erkki Mikonpojan laiton kuolema. Itsemurha ilmiönä ja rikoksena Lounais-Suomen maaseudulla ja alioikeuksissa 1600-luvun jälkipuoliskolla. (Tampereen yliopisto, 2008).

Otsikko kertoo olennaisen eli Miettinen analysoi ensisijaisesti maaliskuussa 1697 hirttäytyneen Erkki Matinpojan, Vampulan Matkusjoen kylän Paukkion tilan isännän, tapausta. Itsemurhaa seuranneen oikeuskäsittelyn lisäksi Miettinen kuvaa mikrohistoriallisella otteella Erkin elämää (s. 13-34) tavalla, josta talonpoikajuuristoa selvittelevän&esittelevän kannattaa ottaa oppia.

Loppupuolella (s. 93-94) selviää miten perhe selvisi eteenpäin:

Erkin itsemurhasta ja 1690-luvun vaikeuksista huolimatta Paukkion tila pysyi Erkin jälkeläisten hallussa; hänen vanhin poikansa Heikki siirtyi talon isännäksi vanhempien jäädessä syytingille vuonna 1719. Tila oli aina hetkellisesti jonkun Erkin jälkeläisen lesken tai lesken uuden aviomiehen hallussa; suku piti kuitenkin kiinni tilasta ja vuonna 1794 se viimein lunastettiin perintötilaksi. Paukkio säilyi jakamattomana Erkin miespuolisilla jälkeläisillä aina vuoteen 1815 asti; tämänkin jälkeen toinen puolisko säilyi suvun hallussa ainakin vuoteen 1908 asti. Erkkiä vuonna 1696 ja 1697 painanut pelko omaisuuden ja tilan menettämisestä osoittautui siis turhaksi. Hänen lastensa ja lastenlastensa jälkeläiset ja myöhemmät sukupolvet tuskin tietävät tragediasta, joka tapahtui Paukkion pihamaalla 19.3.1697 ja johti ankaran oikeustuomion langettamiseen.

Lähteenä tilan myöhempään historiaan on käytetty Iso-Iivarin talonhaltijaluetteloa, hienoa että on huomattu. Tosin kun Vampula on osa Huittisia eikö olisi voitu viitata myös Suur-Huittisten historian II osan luetteloihin?

Liitteistä löytyy kriittinen kuvaus Tuomiokirjakortistosta ja linkki Kalmbergin karttoihin. Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistosta löytyy näköjään myös Karta öfver Finland (Suomen yleiskartan ensimmäinen laitos vuosilta 1866-1873).