Tyrvään kirkolla kesällä 1883

Kalle Kuusela, Lusto CC BY 4.0

Ote Matkamuistelmista (Aura 4.8. & 23.8.1883)

Iltapäivällä lähdin, saatuani erään miehen kirkonkylästä oppaakseni, katsomaan Tyrvään vanhaa kirkkoa. Kun annan kaikille vanhoille muistoille suuren arvon, niin olin aivan hyvällä mielellä sinne käydessäni, sillä varmaksi otaksuin, että koska Tyrvääläiset uudenkin kirkkonsa ovat noin jalosti kaunistaneet, niin eivät he myöskään vanhaa temppeliänsä vähemmän kunnioita. Mutta siinä toivossani petyin. 

Tämä, kauniilla niemekkeellä sijaitseva ikivanha rakennus, osoitti olevansa kaikkea tavallistakin hoitoa vailla. Minun harras toivoni on, että sellaisia kiinteitä muinaismuistoja, kaikkialla niinpä Tyrväässäkin, suojeltaisiin ja rappiolle joutuneita paikkoja korjattaisiin, kuitenkin niiden alkuperäistä muotoa hävittämättä. 

Puheena olevaa rakennusta katsellessani sain useoilta henkilöiltä kuulla, että sen lattian alla on yksi "palssameerattu" papin ruumis, mutta nyt jo niin lian ja roskien peittämänä, ett'ei siitä voi tarkkoja havannoita tehdä. Ansaitsishan sekin paremmin säilyttää ja olis puhdistettava, joll'ei se jo ole myöhäistä. 

Kun oppaani havaitsi puheistani, että pidin isossa arvossa tuollaista vanhaa rakennusromua, niin alkoi hänkin puolestaan kertoa tietojansa. Hän sanoi (jonka totuutta, outo kun olen, en mene takaamaan), että tätä vanhaa kirkkoa muutamia vuosi sitte oli käytetty tavallisena rehulatonakin. Joku kirkon palvelia nimittäin teki heinän sen ympäris töllä ja säilytti niitä kirkossa, jossa myöskin kutut vohlineen kävivät aterioitsemassa. Tästä kertomuksesta muistui mie leeni: tämä huone on ollut rukoushuone, mutta sittemmin muutettu kuttujen luolaksi ja jätin, jonkillaisilla ikävyyden tunteilla, tuon usein mainitsemani rakennuksen.

Ilmestynyt: Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestyi vielä sanomalehtikollaasini Alatornion sotilashautausmaiden tila 1800-luvun lopulla. Paikallishistoriallinen aihe paikkakunnalta, jonka läpi olen ajanut kerran, oli inan riskaapeli, mutta tulipahan tehtyä.

Eva Sofian hauta

Kansanopistonjohtaja Antti Hämäläinen aloitti Suomen Kuvalehdessä 37/1929 julkaistun artikkelinsa

Kun viime kesäkuun puolivälissä suoritettiin Hartolan vanhan kirkon muistokiven perustusta varten välttämättömiä kaivauksia, niin löydettiin silloin noin kahden metrin syvyydestä jätteitä jonkinlaisesta hautaholvista. Holvi oli lähellä alttarin paikkaa, ja se oli muurattu tavallisista puolen metrin pituisista kallionlohkareista. Mitään kirstun tai ruumiin jätteitä ei paikalta enää havaittu, mutta sensijaan löytyi noin 20 cm:n pituinen upseerin kultainen olkalappu, kultainen nappi ja ohuesta kultaisesta levystä tehty ristikoriste. Noin puoli metriä löytöpaikalta samasta holvista löytyi vielä näiden lisäksi isonpuoleinen hopeoitu messinkilaatta, joka oli ollut nähtävästi ruumisarkun kannen päässä koristeena. Messinkilaattaan on hyvin koristeellisesti kaiverrettu seuraava ruotsinkielinen kirjoitus:

Här. under. hwilar.
Fru Majorskan Hjerta
Född Ewa Sophia Colliander
Född. den 10. Januari. 1768.
Död. den 4. Junij 1794.
Ömt. saknad. af. sin. Maka.
och. alla. som. dess. namn. kiände.
Jobs. 14. w: 1:2
2: Timotej 4. w:7, 8

Hartolan kirkonkirjat eivät auttaneet Hämäläistä, mutta nykykeinon selviää oitis, että Eva Sophia oli syntynyt Hartolassa ja ruumiinsa siunattu Ruotsinpyhtäällä, joka haudattujen listassa ei ole mitään indikaatiota ruumiin siirrosta. Ömt. saknande maka Adam Hjerta, meni seuraavaa vuonna uusiin naimisiin Ruotsissa, jossa eli lopun ikänsä.

Eva Sophian kuollessa 25-vuotiaana isänsä majuri Sigfrid Joakim Colliander oli elossa, joten on hyvin todennäköistä, että tämä tai muut perheejäsenet ovat siirtäneet arkun Ruotsinpyhtäältä Hartolan sukuhautaan. Hartolan haudattujen listan mukaan Sigfridin isä haudattiin kesällä 1765 kirkkoon. Kyseessä on todennäköisesti ollut juuri 1920-luvulla löytynyt muurattu hauta.

Tähän päätelmään oli tullut Hämäläinenkin, vaikka ei Eva Sophiaa tarkemmin tuntenut. Upseerin univormun jäännökset hän täten yhdistää Eva Sofian 22.4.1809 kuolleeseen veljeen Otto Johan Collianderiin, joka adoptoitiin aikuisiällä Wadenstjernan aatelissukuun, tai tämän läheiseen omaiseen.

Haudasta löytyneet esineet liitettiin Itä-Hämeen museon kokoelmiin. Vanhan kirkon muistomerkki on Wikipedian mukaan Kaikulantiellä, Koskipääntien risteyksessä.

Vielä Salomon Janssonista

Jokin aika sitten FB:n historiaryhmässä nostettiin esiin Hietaniemessä muusta erottuva tiilinen hautarakennus ja kerrottiin sen kuuluvan Salomon Janssonin perheelle, jonka taloja Korkeavuorenkadulla ja Edla-tytärtä käsittelin kahdessa blogitekstissä (tässä ja tässä). Ilmeisesti asiantuntijat olivat vähissä tai hukassa (vaikka hautausmaalle järjestetään jatkuvasti opastettuja kierroksia), sillä vinkin saanut Hesarin toimittaja soitti minulle. (Kirjoittamansa juttu julkaistiin Hesarin verkkosivuilla itsenäisyyspäivänä. Ilmeisesti ei ilmestynyt varsinaisessa printti-Hesarissa ollenkaan, mutta oli HS Helsingissä 2.12.2020.)

Puhelun jälkeen aloin miettiä, miksi Janssonien hauta ei ollut tullut esille blogitekstejä tehdessäni. Todennäköisesti olin silloin avannut Emil Nervanderin kirjan I de dödas stad : en vägledning för vandraden på Helsingfors' lutherska begrafningsplatser (1883), jossa hautarakennuksen pitäisi olla mukana. Ja onhan se kuvattu sivulla 41, mutta ei suinkaan erityisenä koristuksena tai komistuksena vaan sanoin "enkla, af tegel uppförda Janssonska griftrummet". Ei ihme, etten tuolloin lähtenyt kävelylle Hietaniemeen.

Entäs Salomon Jansson itse, josta en puhelussa osannut sanoa juuri mitään. Olinko edes etsinyt muistokirjoituksiaan? Niitä julkaistiin kaupungin lehdissä ainakin kolme: Helsingfors Dagblad 21.1.1862, Helsingfors Tidningar 21.1. ja 23.1.1862. Ensimmäisen kirjoittaja toteaa, ettei vainajan haudalle tarvitse jaella korusanoja, sillä nauttimansa kunnioitus oli yleistä. Siitä oli kertynyt hyväntekeväisyydestä, jota Jansson oli harjoittanut erityisesti nälkätalvena 1834 työllistämällä väkeä sammaleenkuivauksessa kaupungin lähellä,

Viimeisessä ja pisimmässä aloitetaan kertomalla, että Salomon oli kotoisin suomenkielisestä Lukkarin talonpoikastalosta Lohjan Pusulasta. Helsinkiin nuorena tullessaan hänellä ei ollut muuta kuin hyvä pää, mieli ja työnhalu. Ei siis edes ruotsin kielen taitoa. Kun hän oli oppinut sitä jossain määrin, kävi hän Helsingissä triviaalikoulua, mikä kuullostaa erikoiselta käänteeltä. Koulunkäynti päättyi Suomen sotaan, jonka jälkeen (23.10.1809) Jansson jo saikin porvarisoikeudet, vaikka ei ollut täysi-ikäinen.

Teurastamisesta, joka Janssoniin useimmissa myöhemmissä kirjoituksessa ammattina liitetään, ei ole mitään puhetta, vaan spekulatiivisesta osallistumisesta kaikkiin isompiin hankkeisiin ja toimituksiin kaupungille ja valtiolle. Lisäksi hänen muistettiin kohentaneen useita kaupungin vuokramaita vuokra-aikoinaan. Näitä olivat kolme tilaa Kumpulassa ja maat, joille myöhemmin rakennettiin Annalan ja Arabian huvilat. Janssonin työksi lasketaan Sörnäisten järven kuivatus vuonna 1829 ja järven länsipuolella olevan suon muokkaus alkoi vuonna 1835. Tähän työhön käytettiin edellä mainittuja ruuan perässä Helsinkiin tulleita, joita oli päivittäin työssä 200-300. Vuosina 1832-34 oli luomassa Kaisaniemen puistoa. Töölönjärvenkin kuivautuksen muistokirjoituksen kirjoittaja laskee Janssonin ansioksi. Valitettavasti hän ei mainitse tarkemmin missä Helsingin pitäjän puolella Janssonilla oli maapaikka.

Kuten puhelussa sanoin, mies ansaitsi tarkemman elämäkerran, mutta kaupallisen toimintansa jäljet arkistoissa voivat kyllä olla vähäiset.

Hoitamattomat haudat Turussa, Närpiössä, Akaassa ja Tenholassa

Posttidningarissa 1730- ja 1740-luvuilla yksi yleisimpiä ilmoitustyyppejä oli kirkon sisäisten hautojen myynti (erityisesti Tukholmassa) ja kuulutukset haudoista, joiden perillisiä seurakunnat eivät tunteneet. Jälkimmäistä laatua edustaa turkulaisten ilmoitus, joka julkaistiin 11.5.1738.

Jöns Kurckin ja Gustaf Hornin komeita hautoja oli ylläpidetty seurakunnan rahoilla, mutta nyt oli päätetty, että ellei omistajia löydy marraskuuhun mennessä, niin haudat myytäisiin edelleen.

Turun historiallisessa arkistossa julkaistu Arvi Korhosen kirjoittama tietopaketti (pdf) antaa joko ristiriitaista tai täydentävää tietoa

...1650-luvulla rakennettu n.s. "Kankaisten ja Kurjen kuori", joka oli Horn- ja Kurkisukujen rakennuttama ja kokonaan ornistajiensa hoidossa. Toisinaan kylla tuorniokirkon oli siina toimitettava korjauksia, rnutta niistä perittiin kuorin omistajilta korvaus. 

Kaikista sekavin kuitenkin oli Horn- ja Kurkisukujen rakennuttaman ja myoskin kokonaan omistaman Kankaisten kuorin omistus. Näiden sukujen edustajia ei enää 1600-luvun lopulta paikkakunnalla asunut eikä kukaan huolehtinut kuorin korjaamisesta. Kun tuomiokiikko oli sita vv. 1686-1735 korjauttanut 765 kup. tal. 8 äyrin edesta sekä v:n 1738 palon jalkeen lisaksi kuluttanut korjauksiin 1,495 kup. tal., oli tuomiokirkon saatava Horn- ja Kurkisukujen haaroilta kummaltakin erikseen 1,130 tal. kup. 4 äyriä. Kun kysyrnykseen tulevat sukuoikeuksien omistajat olivat hajallaan yrnpari valtakuntaa, aiheutui tuomiokapitulille melkoinen vaiva saatavan perimisestä kirjeenvaihdon kautta.

Ilmeisesti maksajat siis löytyivät sanomalehti-ilmoituksella tai muuten. Miten lie käynyt 7.5.1741 ilmoitetuille haudoille Närpiön kirkossa? Vaikka kyseessä olivat entisen papin (Holmius) ja kirkkoherrojen (Laurentius Smolantus, Wazaeus ja Beckman, viimeksi mainittu vaimoineen) haudat, seurakunta ei ylläpitoa halunnut jatkaa.

Hiskin pappilistassa Holmiuksista on ylitarjontaa. Laurentius Johannis Smolandus oli kirkkoherrana vuodet 1624-33 ja  Johannes Johannis Wazæus kappalaisena 1636. Paimenmuistossa Laurentiuksen sukunimenä Gallus tai Tupp. Wazaukselle sukua olevia Beckmaneja ja Bäckmaneja on seudulla pappeina, mutta ei Närpiössä. Mahdollisesti jonkun jälkeläiset aktivoituivat, sillä verkkolähteiden mukaan "Kirkossa on säilynyt kuusi hautakiveä 1600-luvulta".

Kolmas esimerkki Posttidningarista 5.7.1750. Akaan kirkon muurattua hautaa oli käytetty viimeksi 1723 ja kun omistajaa ei tunnettu ajateltiin myydä eteenpäin. Akaan haudattujen listassa on paikat ja muutamia hautauksia kirkkoon, mutta sanaa muurattu en huomannut.

Neljäs huomaamani ilmoitus Posttidningarissa 21.7.1755 koskee Tenholan muurattua hautaa, jonka kunnosta ei puhuta mitään, mutta omistajaa kaivataan. Haudatut ovat kuuluneet sukuihin Stålarm. Gripenberg, Gyllenhierta ja Kiörning. Adelsvapen-wikiin katsoen Stålarm-suvusta löytyy Gyllenhiertan kanssa avioitunut ja 1670-luvun lopussa Tenholan kirkkoon haudattu tytär. Körning-suvussa on Tenholan kirkkoon haudattuja, mutta ei sukuyhteyksiä muihin nimiin. Gripenbergeillä ei näy yhteyttä Tenholaan eikä muihin sukuihin. Mihinköhän tietoon nimilista on perustunut?

Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että

Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja

löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.

Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.

Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]

Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:

Abram Indrenius 

natus 1710

pastor 1750

denatus 1770 

[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 

Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.

Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste. 

Arkeologinen perjantai-iltapäivä

Arkeologisten kenttätöiden esittelyt jatkuivat perjantaina. Aamupäivän ohjelma näytti ammattilaisasialta, joten liityin yleisöön vasta lounaan jälkeen.

Ensimmäiseksi Georg Haggren ja Elina Terävä kertoivat Raaseporin linnan kolmessa huonetilassa viime kesänä tehdyistä viikon kestäneistä kaivauksista ja linnan ulkopuolella olevan jätekasan tuoreimmista löydöistä. Huoneista oli paljastunut yksi tiililattia, muuttuneet käyttötarkoitukset ja tutkimuspotentiaalia. Jätekasasta hienojen lasiastioiden sirpaleita, ulkomailta tuotuja muita astioita, heloja, ompelutarvikkeita ynnä muuta. 

Maija Helamaa kertoi Rauman kaivauksista. Ei niistä, joita olin viime kesänä katsomassa vaan aivan vieressä 2015-2016 tutkittuun hautausmaan nurkkaan. Se oli tullut vastaan aivan yllättäen ja käynnistänyt pelastuskaivauksen. Vuonna 1640 palanutta kirkkoa ympäröivä hautausmaa oli käytössä vielä 1800-luvun alkupuolella, mutta vuosisadan lopulla (toistaiseksi tarkentamattomana ajankohtana) tietä oli levennetty ja 170 hautaa oli jäänyt sen alle. (Osteologisen analyysin jälkeen luut haudataan uudelleen Rauman seurakunnan hautausmaalle.)

Haudat todennäköisesti ovat 1700- ja 1800-luvulta. Ne ovat enimmäkseen esineettömiä. Yhdestä miehen haudasta, jossa oli myös kolikoita vuosilta 1799-1830, oli takista jäljellä hienot napit ja kauluksen (?) metallilaatat. Joissakin haudoissa oli myös tekokukkien jäänteitä. 

Yhdellä miehellä oli korvarengas, mistä tuli mieleen SKS:n arkistossa Satakunnasta lukemani kansantieteellinen muistiinpano miesten melko yleisistä korvakoruista. Kotiin palattuani tarkistin sen ja huomasin melko myöhäiseksi suhteessa Rauman hautauksiin. Kokeilin sanomalehtihakua tuloksettomasti ja jään miettimään ovatko parittomat korvakorut perukirjoissa ainoa tapa jäljittää miesten korvakorujen käyttöä?

Session viimeiseksi Timo Jussila kertoi inventointikokemuksista. Laserkeilauskuvisa ja vanhoista kartoista on hyötyä, mutta mikään ei korvaa maastotyötä. Sitä olisi hyvä päästä tekemään kaavoituksen alkuvaiheessa eikä myöhemmin rajoittuen rakennuspaikkoihin. Lopuksi Jussila ehdotti, että inventointien laatua pitäisi järjestelmällisesti arvioida, jotta hyvät toimintatavat voidaan tunnistaa. Täysin ulkopuoliselle kuullosti järkevältä, joskin haasteelliselta.

Kahvitauon jälkeen Kalle Luoto esitteli Laukon kartanon mailla tehtyä rautakautisen löytöpaikan koekaivausta. Se oli maanomistajan idea, joka juontui Kanta-Hämeen menneisyyden etsijöiden metallinetsinlöytöihin.

Viikon kestäneessä kaivauksessa avattiin noin kymmenesosa alueesta ja esiin tuli tarkoituksellisesti ladottu kivirakenne. Mahdollisesti polttokalmisto. Jatkoon on haettu rahoitusta.

John Lagerstedt selosti Hangonniemestä pohjoiseen sijaitsevan Horsön inventointia. Tämä saari oli osa Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa luovutettua aluetta, jonka suomalaiset valloittivat Jatkosodan alussa. Saarella oli Neuvostoliiton linnoitteita, jotka oli kartoitettu valloituksen jälkeen, mikä helpotti nyt erilaisten kivikasojen tulkintaa.

Lagerstedt laski saaren synkkään kulttuuriperintöön. Saaren omistajat olivat aikeissa myydä sieltä mökkitontteja, joiden tulevat asukit eivät ehkä halua miettiä saaren ympäristössä 500-600 kaatunutta sotilasta. Eikä heille ehkä mainosteta, että merenpohjasta voi löytyä Suomi-konepistooli tai vaarallisempia ammuksiakin. Saaren menneisyys olisi helpompaa unohtaa. Mieleen tuli vuosia sitten Tallinnassa ollut näyttely Saarenmaan NL-sotilaskohteista, joita ei haluttu aktiivisesti säilyttää. (Näköjään muistelin näyttelyä myös 2015 kirjoittaessani synkästä kulttuuriperinnöstä. Olin nähnyt sen kesällä 2013.)

Jo edellisenä päivänä esillä ollut Muistojen ja tarinoiden Kangasniemi –projekti eli Ninni Närväinen & Ulla Moilanen esiintyi jälleen. Nyt kerrottiin yleisö- ja koululaiskaivauksista Kangasniemen Suurolan Leskelässä ja tilan puutarhasta paljastuneesta kivikauden rakenteesta. Tästäkin on tekstejä projektin blogissa.

Omaksumiskykyni on näköjään hiipunut ja Jarkko Saipion esitys kaivaustutkimuksista Ristiinan lapinrauniojärvellä meni paljolti ohi. Lapinraunioihin en ole koskaan tutustunut ja yllätyin, että yhdessä esitellyssä oli sisällä paasihautarakenne kuten pronssikauden röykkiöhaudoissa usein. Ajoituskin näytti samalta, joten mikä on olennainen ero? Selvinnee joskus minullekin.

(Kuvakollaasien kuvat kännykällä esityskalvoista otettuja. Tarkoitettu sitaateiksi eivätkä laadultaan vastaa alkuperäistä alkuunkaan.)

Aurora Wykmanin testamentti

Aurora Wykmanin testamentti (suomeksi käännettynä) Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 9.11.1875 oli pysäyttävä. Teksti täytti melkein kokonaisen sivun.

Se oli myös koskettava. Yksityiskohtaisesti 8.12.1869 ja 13.11.1872 Wykman jakaa yksittäisiä esineitä ystävilleen muistoksi. Niille, joille ei riittänyt Wykmanin käytössä olleita koruja

Teetetään niin monta sileätä, umpinaista sormusta kuin alempana olen maininnut henkiä (sormukset olkoot yhtä leveitä ja samanmuotoisia kuin levein niistä, joita aina olen pitänyt), kuhunkin pannaan kiherä hiuksiani, sisäpuolelle koverretaan: "muisto A. Wykmanilta", kuolinpäivä ja vuosi.

Kenenkään ei mainita olevan edes kaukainen sukulainen. Ainoa instituutio, joka saa lahjoituksen on "yliopisto". Ilmeisesti on tarkoitettu sen museaalisia kokoelmia, sillä annettavana oli

"lävistetyt saksit, joiden terään (slida) on koverrettu Ebba Cruse 1654, sekä von Hasenkampffin vaakuna, juokseva hevonen, hopearaha lyöty kuninkaan Kaarlo XI:n kuoltua sekä 2 vähempää vanhaa hopearahaa."

(Åbo Underrättelser 9.1.1872 kertoo Aurora Wykmanin lahjoittaneen yliopiston kansatieteellisiin kokoelmiin kuningatar Hedvig Eleonoran ompelemat ja Bonde- sekä Cruse-sukujen vaakunoilla kirjomat morsiuslakanat häihin 1654. Ne olivat säilyneet sukuperintönä yli 200 vuotta. Morgonbladet 25.9.1872 vertaa perimätietoa Anrepin aatelismatrikkelin esityksiin ja löytää eroavaisuuksia.)

Wykman toteaa, että jäämistönsä "omalla ahkeruudellani ja säästäväisyydelläni olen hankkinut sekä osaksi saanut enoltani lahjana".

Ravintolanpitäjä Aksel Teodor Beckmarckin perhe, joka aluksi on ainoa pesänjakajaksi määrätty, asettuu ikävään valoon, kun heille osoitettu toinen asiakirja alkaa

Mainitsen ensin mennyttä aikaa, jolloin ystävyytenne ja hyväntahtoisuutenne usein osoittihe työllä minua kohtaan. Nyt mainitsen sitä, jotta tietäisitte kuinka kipeästi minä heikkona ja kivuloisena yksinään kotonani monta kertaa kaipasin ja ikävöin sitä. [...] Viime aikoina, kuin teidän luonanne käydessäni kuulin teidän usein sanovan kuinka paljon toimitusta Teillä oli kotonanne e. pp., kuinka väsyneitä olitte j. pp.

Mutta he toimittivat asiakirjat oikeuteen ja julkisuuteen, joten niiden vaatimukset, kuten

Haudalleni (jonka haluan vanhalle hautausmaalle niin lähelle kuin mahdollista neiti Sernallin hautaa, niin että haudalleni asetettava muistokivi ainakin joksikin osaksi peittää hänenkin hautaansa) pyydän teitä heti toimittamaan hautakiven, johon olen tehnyt vähäisen piirroksen ynnäkirjoituksen kanssa.

tulivat varmaankin suurimmaksi osaksi toteuteutettua. Tosin, vaikka Wykman kirjoitti "Sanomalehtiin ei huoli mitään painattaa" julkaistiin Åbo Postenissa 20.5.1875 oheinen kuolinilmoitus. Siinä sukunimi on muodossa Wykman samoin kuin testamenttinsa sanomalehtiversiossa. Isänisänsä Casper Wijkmanin Wikipedia-sivu ja isänsä työpaikan Finströmin seurakunnan pappisluettelo käyttävät y:n sijasta ij:tä.

Finströmin haudattujen luettelon mukaan Auroran isä kuoli Tukholmassa 26.12.1808. Aurora on tuolloin ollut vain 3-vuotias.

Äitinsä kuolinilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Åbo Underrättelser 5.10.1833 kun Aurora oli 28-vuotias.

Sauvon rippikirjassa 1831-1838 Ruonan isäntänä oli Adolf Ludvig Christiernin (s. 1765), jolla oli tyttäret Johanna Lovisa (s. 1797), Maria (s. 1802) ja Jacobina Sofia (s. 1807). Jacobina eli Jaquette antoi Aurora Wykmanille Marian kuoleman jälkeen muistoksi sormuksen, jonka tämä testamentissaan määräsi palautettavaksi. Jaquette Bastman sai muutakin, m.m.

taulun, jonka neuloin iloisina nuoruuden päivinä: taulun takasivulle on kirjoitettu muutamia ystävällisiä sanoja tälle niin rakkaalle lapsuuden ystävälleni.

SBL:n Christiernin-artikkelista selviää, että hänen ensimmäisen vaimonsa aiempi aviomies oli Didrik Georg Hasenkampff. Anrepin mukaan tämä oli Aurora Wykmanin äidin isä. Leskeksi jäänyt Magdalena Charlotta oli siis päätynyt isäpuolensa talouteen. Anrep ei nimeä hänen veljeään, joka olisi voinut jättää Auroralle perintöä eikä sellaista tunne myöskään Adelsvapen-wiki. "En son, som blev satt i kadettskolan i S:t Petersburg"?

Sauvon rippikirjan mukaan Aurora Wykman muutti Turkuun 1834. Dahlströmin kortiston mukaan hänet on on vuonna 1865 henkikirjoitettu tontille VII.10.6 (KA T86:2083v), mutta kortteja aiemmista henkikirjoituksista ei löydy. Eikä vihjeitä siitä minkälaisella ahkeruudella hän ansaitsi elantoaan. Miksi Turun köyhäinhoitolautakunta haastoi Aurora Wykmanin raastuvanoikeuteen (Åbo Underrättelser 24.11.1868)?

Ja kuka oli mamselli Sernall, jonka viereen Aurora Wykman halusi tulla haudatuksi? Emil Nervanderin kirjassa På skansen: till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888) sivujen 22-23 vaihteessa mainitaan Wykmanin hauta, mutta ei Sernallia, joten välttämättä tätä testamentin kohtaa ei noudatettukaan.

Keskiviikkona Tukholmassa

Lähdin keskiviikoksi halpisristeilyllä Tukholmaan ja jatkoin säästämistä paikan päällä maksamalla vain yhden museon sisäänpääsyn. Se oli Livrustkammaren, johon houkutteli sijainnin ohella vaihtuvat näyttelyt. Näistä laajempi oli Dödens teater, jossa esitellään kuninkaallisten hautajaisia. (Verkossa näköjään tietopaketti tarjolla.)

Eniten esineistöä oli ilmeisesti käytettävissä Kaarle X Kustaan hautajaisista 4.11.1660. Sen kulkuetta esittävän kuparipiirroksen askartelin muutama vuotta sitten irti Stockholmskällanista ja tuskailin, kun osat eivät muodostaneet saumatonta sarjaa. Eivät muodostaneet museossakaan eli vika ei ollut minussa.

Yllätyksekseni näyttelyn viimeinen huone käsitteli käänteisesti kuninkaallisten arkkujen avauksia, joita alettiin harrastaa 1800-luvulla. Esillä oli nimeltä mainitsemattoman tahon kokoama 22 hautanäytteen taulu, jossa oli mukana pala Kaarina Maununtytärtä, jonka hauta Turun tuomiokirkossa oli avattu vuonna 1867.

Valokuvauksen aikakaudella avauksista oli otettu valokuvia, jotka näyttelyssä oli sijoitettu arkkuihin. Ehdin jo mielessäni kiittää niiden realistisuutta vähentävää mustavalkoisuutta, kun Kristiinan haudan avausta kuvaava värifilmi vuodelta 1965 pääsi loppuhuipennukseensa. Ilmeisesti minua luonnollisemmin aiheeseen suhtautuva noin 10-vuotias neitokainen sanoi muodon vuoksi "ush" (katsahtaen minuun) ja otti sitten kännykällään kuvan joka arkusta. Seurasin esimerkkiään hieman etäämmältä.

Perheille suunnattu näyttely Otroligt oli läheistä sukua Horrible histories -kerronnalle. "Tiesitkö, että ruotsalaisia oli orjina Pohjois-Afrikassa 1600- ja 1700-luvuilla?" Jep. Mutta en tiennyt, että kuninkaallisten lasten puruleluina 1680-luvulla oli sudenhammas. Tai että taatelinkiviamulettien kuviteltiin suojaavan syövältä. Näyttelyn viiden teeman joukossa oli myös mestaukset, joista kerrotut neljä tarinaa olivat kuunneltavissa kuulokeilla. Niiden johdot olivat niin lyhyitä, että otin jakkaran alleni. Viereeni ilmaantui pian kolme lapsukaista ja keskittymiseni kärsi miettiessäni, mitä he kuulemastaan ymmärsivät.

Matkalla perinteiseen lounaspaikkaani ehdin hetken kuunnella selostusta Ruotsin armeijan viestintäteknologiasta. Jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa olisin kai kuullut miten päristetään rummulla käsky "etsikää sukellusvene".

Lounaspaikkaani vastapäätä on Forum för levande historia. Useimmiten olen ohittanut sen kiinniolevana ja siksi kuulustelin edustajaansa historiapäivillä Tallinassa. Kristallinkirkkaasti en enää vastauksiaan muista, mutta valtionrahoilla toiminta pyörii. Parhaillaan oli esillä näyttely Vi är romer - möt människorna bakom myten ja yhdessä nurkassa käynnissa opetuskeskustelu. Verkkosivuiltaan on ladattavissa ilmaiseksi monenlaista opetusmateriaalia. Romaneihin liittyen esimerkiksi sarjakuva-albumi keskitysleirille joutuneesta tytöstä.

Suuntasin sitten Medeltidmuseetiin, jonne sisäänpääsy on nykyään ilmainen. Vaihtuva näyttely Slussen under ytan oli pettymys. Arkeologiset löydöt olivat kasoina vitriineissä ja niistä esitettiin hyvin vähän tulkintaa.

Aamulla Livrustkammareen mennessäni huomasin, että vastapäätä oleva Kungl. myntkabinettet mainosti ilmaista sisäänpääsyä. Koskaan en ollut käynyt, sillä nimestä syntyy mielikuva tylsistä rahavitriineistä. Mutta kun ilmainen, paluumatkan varrella ja aikaa puolisen tuntia... niin kävi ilmi, että katsottavaa olisi ollut useammaksi tunniksi. Rahoja tosiaan oli antiikista alkaen vitriineissä, mutta niiden lomassa oli kaikenlaista teemoitusta. Näyttely rahakätköistä olisi ollut kiva katsoa huolella läpi. Säästämisen historia ja yrittäjyys kiinnostivat. Vain mitalitaiteen esittely vastasi mielikuvaani. Paremmalla ajalla uudestaan, vaikka sisäänpääsymaksullakin.

Hautausmaat ulkoilmamuseoina?

Kävin eilen illalla naapuritalon Taidekoti Kirpilässä kuuntelemassa Suvi Leukumaavaaran esityksen Hautausmaat ulkoilmamuseoina - julkinen taide, yhteiset ja yksityiset muistot. En tiedä sainko irti mitä piti, mutta jotain kuitenkin.

Leukumavaara oli yhdistänyt hautausmaihin kolme trendikästä käsitettä: näkymätön kulttuuriperintö, muistin paikka ja dark tourism. Luennon aikana käkistelin ensimmäistä, sillä puhe oli säätyläisten hautauskulttuurista noin 1850-1950 - siitä, josta on jäänyt ne muistomerkit, joista puhuttiin. Tämä oli se hautaumaakulttuuri, joka oli sittemmin "muuttunut", mutta sanaakaan ei sanottu siitä, että se oli ajallisesti rajattu ja useimmilla maaseudun hautausmailla on satoja vuosia näkymätöntä kulttuurihistoriaa hautoina, joista ei ole enää mitään merkkiä.

Mutta toisaalta oli puhe myös aidosti näkymättömästä ja suurelta osin kadonneesta kulttuuriperinnöstä: siitä mitä haudoilla on tehty. (KuvaVelikulta 14/1909)

Enimmäkseen Leukumaavaara puhui muistomerkeistä. Siitä miten ne tuhoutuvat olosuhteiden armoilla tai tuhotaan haltijattomina. Miten muistomerkit eivät enää näytä siltä kuin ne näyttivät uusina tai muuten "ennen". Omat kysymykseni:  Pitäisikö hautausmaan siis olla ulkoilmamuseo: näin ennen vanhaan haudattiin ihmisiä? Vai elävä tila, joka on yhteisön hautapaikka jatkossakin?

Onko meissä jotain vikaa, kun muistelemme nykyään edesmenneitä muualla kuin hautausmaalla? Onko oleellisempaa ihailla ja tutkia I. K. Inhan valokuvia ja tekstejä vai säilyttää hänen hautapaikkansa? (Ihailtavasti kuulemma joku hyväntekijä maksoi hoidosta 10 vuodeksi, minkä jälkeen se on taas vaarassa hävitä.)

Leukumavaaran esimerkeissä kosketti Topeliuksen kahden nuorena kuolleen lapsen haudat. Heistä Topelius oli kirjoittanut ja heitä surrut. Konkreettinen jäänne sekä lasten että heidän perheensä elämästä, mutta ei enää sitä, mitä se on alunperin ollut. Ulkoisesti eikä sisäisesti.

Tarjotaan sitä viinaa kuolleillekin

Seuraava K. F. W.:n kirjoittama tarina julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 22.2.1879 viitteellä "Tosi tapaus entisen vuosisadan lopulta tai nykyisen alulta". Tapahtumapaikka eli Perttelin kirkko nykyasussaan yllä Nieran ottamassa valokuvassa (CC BY-SA 3.0).

Kerran oli Ingeren kartanossa, Perttelissä, renki kuollut, joko viinan vaikutuksista tahi muutoin, mutta kumminki juomuksissa. Ruumis vietiin kirkon tykö; mutta ei ehditty hautaamaan ennen pyhää, kun sattui olemaan heinän aika ja sentakia työnkiire miehillä. Lauvantai-illalla meni pehtuori ja eräs Matti-niminen renki Salon kauppalasta tuomaan maahanpaniais-aineita, ja maistelivat kai niitten kelvollisuutta, koska palatessaan olivat pikku "hutikassa". Perttelin kirkkoa lähetessään kerskaili Matti rohkeuttaan, että hän muka tohtii mennä tarjoomaan ehto-naukkua toveri vainaalleen. "Mene", sanoi pehtuori, "minä odotan läpikäytävän edessä siksi kun palaat". Matti otti tasku-kaiman mukaansa ja meni. Kirkkotarhaan päästyänsä huutaa rojautti Matti: tules nyt veikkonen ottamaan ehtoo tintti pään parannukseksi! Kyll' kyll', kuului vastaus läpikäytävästä, vartoo nyt vähäsen! Samassa rupesi kuulumaan kolina ja askelten pauke läpikäytävästä. Mutta tähänpä Matin rohkeus loppui. Hän lähti pötkimään piliviitaan, eikä enää ehtinyt katsomaan mistä aita matalin oli. Matti loikkasi veräjän yli, jotta jakun liepeet tarttuivat listeitten huippuihin, repesivät ja jäivät siihen. Niistä ei ukko enää huolinut; pääasia oli vaan, päästä vanhan toverinsa seurasta. Eipä ollut pehtuorillakaan aikaa odotella siksi että Matti olisi rattaille ehtinyt. Hän ajoi minkä hevonen ottaa voi ja Matti rukka laahasi polvillaan perässä, pitäen kiini perälaidasta. Matin kyyti ei ollut hupainen, mutta hupainen ei ollut hellittäminenkään. Kurike-sillalla, noin lähes venäjän virsta kirkosta tohdittiin sen verran seisattaa että hän rattaille pääsi. Santa oli housun polvet rikki laahannut ja veri sirkamoitsi polvista.

Kuolleen toverin, jota Matti ryypylle huusi ei kuitenkaan ollut vähintäkään syytä Matin konnelmuksiin; hän makasi rauhassa, kuten kuollut ainakin. Mutta kanttori-ukko teki heinää kirkkopihassa ja oli päivän helteestä ja että "heinä-matojen" tappamisesta uupuneena, mennyt läpikäytävään maata ja nukkunut yöhön myöhäiseen. Hän kun nyt kuuli ryyppyä tarjottavan, lähti paarien alta komppuroimaan ulos ja huusi: kyll' kyll'; vartoo nyt! Se Ingeren miehille kiirun antoi.

 P. S. Vielä luotettavampi Pertteliin ja hautoihin liittyvä teksti Waasan lehdestä 30.6.1888:

Hautoja kirkon alla. Perttelin kirkon vanhaa sisustusta purkaissa tuli, kertoo U. S., laattian alta esiin sadottain kirstuja ruumiinensa aivan matalasti santaan kätkettynä, muutamat ihan peittämättä. Kirstut olivat osittain aivan ehyitä, muutamat kuin äskettäin tehtyjä. Ruumiista oli myöskin joku vielä muodossaan. Selvää on että kirkon alustaa ennen on täytetty hautausmaana, mutta milloin, ei voida tarkemmin määrätä. Vanhempi vuosiluku, mikä kirstuista havaittiin oli 1698. Eräässä kirstussa luettiin: "Fru Probstinnan Christina Wallenius. Helsingfors 8 Aprill 1775, 56 Ar Gammalls", ja sisälsi naisruumiin ynnä sen vieressä miehen sekä kolmen lapsen ruumiit. Nämät olivat kaikki holvatussa muurihaudassa. Muutamissa kirstuissa oli useampia ruumiita. 

Monesti ohitettu muistomerkki

Stadin salaisuuksia riittää. Kuunnellessani pätkiä panin merkille kysymyksen muistomerkistä Lauttasaaressa. Ajattelin ensin saavani siitä viikonlopun kävelyreittikohteen, mutta karttaa katsoen näytti siltä, että voisin koukata paikalla hyppäämällä työmatkalla bussista. Onneksi googlailin lisää ja löysin blogikommentin

“Muistomerkki on mielenkiintoinen, sillä se on ihan vaivalla tehty ja kuitenkin melko hankalasti luoksepäästävässä paikassa. Ennen meluvallin rakentamista tähän pääsi Gyldenintien talojen pihojen kautta, mutta nyt täytyy kulkea motarin vartta pitkin.
Paikka on ennen motarin rakentamista ja maantäyttöä ollut aika lähellä rantaa. Siinä rannalla on ilmeisesti tähtäilty pahat mielessä kun noutaja tuli. “

Moottoritien reunalla kulkeminen ei houkutellut ja päätin yrittää pitää työmatkalla silmät auki kartan osoittamassa paikassa. Muistomerkki näkyikin linja-auton ikkunasta hämmästyttävän hyvin, erityisesti sitä ympäröivän kettinkiaidan ansiosta.

Minkä jälkeen olen ihmetellyt sitä, etten ole sitä tietoisesti tahi muistijälkeä jättäen noteerannut niinä tuhansina kertoina, kun olen bussissa kohdan ohittanut muutettuani pääkaupunkiseudulle kesällä 1991. Mahdollisesti samasta syystä, josta valokuvan ottaminen on osoittautunut vaikeaksi/mahdottomaksi.

Helsingin taidemuseon julkisten veistosten tietokannassa kerrotaan, että lähempää katsoen kyseessä on "rautainen kuula luonnonkiven päällä. Kuulaan on kaiverrettu sanat STUPAD VID FÖRSVARET AF DENNA Ö, Å MÖRTNÄS UDDE: DEN 9 AUGUSTI 1855 FRID MED HANS STOFT. " Kyseessä on siis Krimin sodan aikana saarta puolustaessa kaatuneen hauta. Miksi hänet on haluttu haudata kuolinpaikalleen? Kenen toimesta? Milloin?

Näihin kysymyksiin taidemuseo ei vastaa, mutta kertoo lisäksi

Haudassa olevan sotilaan henkilöllisyys selvisi vasta 1950-luvulla. Suomalainen sotilas, krenatööritarkk´ampuja Josef Johan Israelinpoika Back (4.7.1826 - 9.8.1855) kaatui Särkiniemen taistelussa. Back oli kotoisin Närpiön Pirttikylästä.

Miten henkilöllisyys selvisi? Kenen toimesta? Onko siitä kirjoitettu jotain? (Backin perhetaustaa on selvitelty sukututkijoiden palstalla.)

Sodan jälkeen Mörtnäsiä linnoitettiin? Tai suunniteltiin linnoitettavaksi?
VeSA linnoitus- ja rakennuspiirustukset - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustukset - Lauttasaari. Mörtnäsniemi. Seitsemän tykin patterin nro 3 pohja- ja profiilipiirustukset. 1859-1859 (33)
Onko näistä jäänteitä? Arkistolaitos on myös digitoinut uudistuskarttoja Lauttaaaren alueelta, mutta en niistä löytänyt paikkaa Mörtnäs.

Englantilaisten laivoja Fredrik Theodor Blomstandin kirjasta Brittiska eskadern i Östersjön.

Teemaan liittyviä tuoreita väitöskirjoja:

• Eero Auvinen: Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset. Siviilit rannikoiden puolustajina ja sen vaikutus sotatoimiin ja Venäjän suomensuhteisiin.
• Kormano, Riitta: Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaalista sovittelua

Ei jumalattomalla ole rauhaa

Alkuperäisellä otsikolla alla Jakob Ahlsmanin kirjoitus, joka julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1860.

Olkoon tämä surullinen historia varoitukseksi, muistutukseksi ja herätykseksi kaikille niille jotka Jumalan unhottavat, hylkäävät pyhät käskyt ja korkeimman lain, ja vaeltavat synnin tietä. Se kuuluu seuraavaisella tavalla:

Lohjan pitäjässä oli muinen yksi torppa, Ristilakia nimeltä. Siinä asui siivoa väkeä. Vanhemmilla oli monta lasta, joita he kristillisesti pyysivät ylös-kasvattaa, mutta suureksi murheeksi ja mielikarvaudeksi oli heidän lastensa seassa yksi pahankurinen ja jumalaton poika Juha, joka kutsuttiin Ristilakian Jussiksi.

Yksi aamu sai jumalattomuus hänessä niin suuren vallan, että hän alkoi sen päivän kirouksella, uhkasi tappaa ja murhata vanhempansa, hävittää ja saattaa kylmille ja perikatoon koko kotonsa. Samana päivänä sai paha hänessä suuren vallan, joka myös oli hänen viiminen paivänsä tässä maailmassa. Hän karasi pois kotoansa. Hän otti myötänsä pyssyn ja yhden puukon, ja varasti kaikki kalliimmat tavarat kotoansa, jotka hän pani yhteen knyytiin.

Mutta vanhemmille onneksi ja hänelle onnettomuudeksi tuiskui vähä lunta, että jäljet tuntuivat. Hän lähti kulkemaan pitkin Maanselkää, jota myöden hän joutui Vihdin pitäjään. Häntä ajettiin takaa, niin paljon kuin mahdollinen oli, johon yhdistyi miehiä kahdesta pitäjästä.

Kuljettuansa metsässä joutui hän Pietilän kylään. Nyt seisahtui hän yhteen männistöön, katsellen ympärillensä, ja näki itsensä joka tahvolta olemansa saarretun. Ei löytänyt hän muuta neuvoa, kuin lauvaisi pyssynsä, jolla hänen piti itsensä läpitse ampuman, mutta kuin ei se luonistanut, niin ahdisti hän itsensä seisoalta kahden männyn väliin, sivalsi puukkonsa ja veti kurkkunsa poikki. Takaa-ajajat kuulivat pyssyn mäjäyksen, ja myös sen veren kohinan, joka hänestä juoksi. Kuin he lähestyivät häntä, näkivät he pyssyn olevan knyytin päällä ja puukon hänen kädestänsä pudonneen maahan.

Varastettu tavara saatiin takaisin, mutta hänen raatonsa jätettiin siihen pahuutensa haltuun korjaamatta, siihen asti kuin se viimein vaipui maahan. Joku levitti havon oksia sen päälle. Kyläkunnan koirat söivät hänen niskansa poikki ja kantelivat hänen päätänsä pitkin kylän peltoa. Hän tuli kauhistukseksi sekä ihmisille että eläimille. Sitä valitettiin nimismiehelle, joka sitte palkkasi yhden hevoisnylkyrin heittämään hänen raatonsa yhteen vanhaan hävineesen suden-kuoppaan. Mutta yksi vuosi sen jälkeen tuli uusi torppari samaan kylään, joka oli ahkera susia pyytämään. Hän puhdisti suden kuopan ja ajoi hänen luunsa sieltä ylös, jotka jällen pitkin metsää ajelivat, korjaamatta. Ei hänellä ollut rauhaa suden-kuopassakaan. Elämän vaelluksessa tämäki historia vahvistaa sydämeen painettavan totuuden: ei jumalattomalla ole rauhaa.

Minä joka tätä kirjoitan olen ollut silloin lapsi, kuin asia on tapahtunut. Mutta kuin minä jo monta vuotta olen asunut Vihdissä, olen kysellyt vanhoilta ja ijällisiltä ihmisiltä, jotka muistavat sen, ja sanovat asian tapahtuneen vuonna 1802.

Ristilakia on torppa Lohjan Paloniemen alla. Rippikirjassa 1800-1805 sieltä on vedetty yli Johan Henriksson.

Kirkkoherran hautajaiset Torniossa 1681

Lapin matkakertomuksia on 1600-luvultakin!? Tämä selvisi minulle kun kirjastotietokannan selailussa osuin Marja Itkonen-Kailan suomentamaan Jean-Francois Regnadin tekstiin, josta lainaamani kappale Retki Lappiin oli painettu 2012. Itkonen-Kailan johdannosta käy ilmi, että Regnard oli jatkanut omia muistiinpanojaan referoimalla toista kirjoittajaa eli pitkät pätkät tekstiä ovat muuta kuin omakohtaista kokemusta.

Toisin kuin kirkkoherra Johannes Tornaeuksen kuolemaan liittyvät kuvaukset. Kirkkoherra oli kuollut muutamia päiviä ennen kuin ranskalainen seurue tuli Tornioon. He kävivät surutalossa, jossa näkivät vainajan "makaamassa arkussa täydessä virka-asussaan, joka oli juuri tätä varten valmistettu hänelle". "Hänen vaimonsa makasi vuoteellaan toisella puolen huonetta, ja huokaukset ja kyyneleet todistivat surusta". Suurissa hopeamaljoissa oli "ranskalaisia ja espanjalaisia viinejä sekä viinaa", joita tarjottiin vierailijoille. (s. 24)

Seurue kutsuttiin myös Tornaeuksen hautajaisiin ja tilaisuuden kuvaus lienee ajalleen melko harvinainen.

Juhlallisuudet aloitettiin vainajan kodissa (eli pappilassa?). Koko talo oli täynnä pappeja. "Heillä oli yllään pitkät mustat kaavut ja päässään niin korkeakupuiset hatut, että niitä olisi voinut luulla kattupalkkeja kannattaviksi pylväiksi. Huoneen keskellä oli kankaalla peitetty arkku, jossa vainaja lepäsi." "Seurueen vanhin piti ruumissaarnan kaikkien läsnäolijoiden kuunnellessa". "Naiset olivat miehistä erillään pienessä huoneessa ja huokailivat sydäntäsärkevästi". (s. 120)

"Samaan aikaan kun salissa saarnattiin, pidettiin kirkossa suomenkielinen saarna, ja molempien saarnojen loputtua lähdettiin viemään ruumista kirkkoon." (s. 120) Pappilassa saarnattiin latinaksi tai ruotsiksi? Arkku kannettiin olkapäillä ja sen jäljessä kulki surusaatto. "Arkku asetettiin keskelle kirkkoa, ja samalla veisattiin virsiä." "Tämän jälkeen alkoi varsinainen suuri hautajaispuhe." (s. 121) Sen loputtua siirryttiin juhla-aterialle.

"Meidät johdatettiin suureen saliin, jonka täytti kolme pitkää pöytää. Tämä sali oli kunniavieraita varten. Lisäksi oli viisi tai kuusi vielä täydempää huonetta, joihin oli tarkoitus saada mahtumaan kaikki muut läsnäolijat." "Aterian aluksi nautittiin viinan ja oluen sekoitusta sekä muuatta toista, oluesta, viinistä ja sokerista tehtyä juomaa, jonka nimi oli calchat, molemmat pahimman makuisia juomia joita ihminen voi saada alas kurkustaan."  (s. 122) "Pöydät olivat täynnä erilaisia ja, jos niin uskallan sanoa, antiikkisia liharuokia; ne oli nimittäin paistettuy jo aikakin viikkoa aikaisemmin." (s. 123)

Maljojen nosto oli osa ohjelmaa ja ruuan jälkeen "papit joivat ja polttivat kunnes sortuivat pöydän alle". "Vainajan vävy Olaus Graan yritti tuoppi kädessä hoiperellen saattaa meidät veneellemme, mutta jalat pettivät hänen altaan ja hän oli vähällä pudota jokeen. Kahden miehen oli kainaloista kannatellen talutettava hänet pois." (s. 124)

Seuraavana päivänä oli vielä rääppiäiset. (s. 124-125)

Kuva Historiska museet. Peter Sillén SHMM

Avatut ruumiit

Kevätlomani TMA-käynnillä vilaisin Ulvilan kihlakunnan voudin arkistosta yksikköä Gg2 Muut tiliasiakirjat, ruumiinavaukset 1838-1881. Silmäilyn perusteella kyse oli lääkärien tekemästä laskutuksesta eli vainajista oli mukana vain minimitiedot. Tutkimuksen tulokset arkistoitu jonnekin?

Yllättävää oli nimien paljous. Yhden kihlakunnan alueella vuodessa useita tapauksia, mutta tarkan lukumäärän laskeminen (ainakin alkupuolen vuosista) on vaikeaa, sillä eri lääkärit ovat tehneet laskuja eri ajoilta.

Minkälaisista kuolemista on ollut kyse? Näkyykö lisätiedon tarve hautausmerkinnässä? Otin Hiski-hakujen kohteeksi mielivaltaisesti sopivan selvästi kirjoitetun ja sopivan mittaisen listan vuosilta 1842-43.

• Landbond Matts Johansson Mynsteris döda kropp - Ulvilasta. Kuollut hukkuen 20.8.1840 ja haudattu 8.6.1841
• Sjöman enkan Elisabet Hjulmans döda kropp - Porista. hirttäytynyt vuonna 1841
• Skomakarens Johan Bergroos döda kropp. - Kiukaisista. Löydetty kuolleena Paneliasta Iso-Jaakkolan tieltä 1.3.1841. Haudattu hovioikeuden päätöksen jälkeen.
• Pigan Ulrika Lundelins döda foster
• Borgaren Isak Danielsson Willanders döda kropp - vastaavaa kuolemaa ei löydy.
• Bonden Isak Johansson Antilas döda kropp - Lappi Tl:stä. Lyöty kuoliaaksi 6.1.1843.
• Bonden Johan Johansson Kallios döda kropp - Siikaisista. Murhattu 18.12.1841
• Sjömannen Isak Hellenii döda kropp -  vastaavaa kuolemaa ei löydy.

Näyttää siis siltä, että ruumiinavaukset liittyvät epäselviin kuolemantapaukisiin tai rikoksiin, joita siis oli enemmän kuin vähän. Otoksen laajentamiseksi vielä toinen lista vuosilta 1836-1844.

• Torparen Johan Eriksson Juholas döda kropp 
• Landbondes dotter Helena Sofia Isaksdotters döda foster
• Torparedottren Agatha Isaksdotter Wähäläs döde foster
• Nämndemannen Zacharias Klemolas döde kropp -  Ulvilasta. Kuollut 8.11.1837 ja syyksi merkitty "håll,stygn"
• Kringvandrande [?] flickan Eva Kristinasdotter
• Pigan Maria Mattsdotter döda foster
• Sytningsmannen Johan Johanssons döda kropp
• Torparesonen Emanuel Johansson Hirviläs döda kropp - Kiukaisista. Hukkunut Eurajokeen 2.9.1844 haudattu 25.5.1845 hovioikeuden tuomion jälkeen
• Bonden Michel Jaakolas döda kropp - Ulvilasta. "vådelig ihjälskuten" 23.11.1843

Pääkallojen paluu

Pari vuotta sitten kauhistelin ruotsalaisten keräämiä suomalaisia pääkalloja ja kerroin päänsä menetystä pelänneestä miehestä. Sittemmin vastaantulleita pääkalloja

1) Tuoreessa Kuriositeettikabinetissa artikkelit

• Päätoimittajadialogi: arkeologin näkökulma ihmisjäännöksiin 
• Joonas Kinnunen: Eettisen raja-alueilla – vuoden 2013 Body Worlds -näyttely Heurekassa ja keskustelu ihmisruumiiden esittämisestä näyttelytarkoituksessa
• Ulla Moilanen: Ihmisjäänteiden näytteilleasettamisen eettisyydestä museoissa

2) Talouselämä poimi numeroonsa 28.2. esille prinssi Williamin idean poistaa norsunluuesineet kuninkaallisista kokoelmista. Jutussa haastateltu Kulttuurien museon intendentti Heli Lahdentausta on kommentoinut myös kokoelmiin kuuluvia ihmisjäänteitä:

"Kokoelman vainajat olivat niin sanottuja anasazi-intiaaneja, joiden kulttuuri hävisi jo 1300-luvulla. Ei siis ole mitään tahoa tai etnistä ryhmää, joka voisi vaatia jäänteitä palautettaviksi."

3) Saamelaisten kansalaispäivänä joku Ylen sosiaalinen media linkitti Arkivet-sivustolle ohjelmaan Om tvåhundra samiska skallar, jossa raportoitiin vuonna 1934 Inarin hautausmaasta kaivettujen pääkallojen uudelleenhautauksesta.

4) Hesarissa oli ollut 11.7.1993 suomalaisesta luukokoelmasta iso Jorma Korhosen kirjoittama juttu, joka tuli eteeni marraskuussa Kaisan kellarissa selaamassani Muinaistutkija 3/93:ssa. (Lehdethän löytyivät vähän myöhemmin verkosta)

Kyseessä oli tuolloin Helsingin yliopiston Anatomian laitokselle sijoitettu Suomen antropologinen kallokokoelma. Sen keräämisen oli aloittanut 1830-luvulla Carl von Haartman ja työtä jatkoi laitoksen esimiehenä 1846-71 toiminut professori Evert Julius Bonsdorff. "Professori Konrad Hällsten hankki kokoelman antropologiseen osaan parisataa kalloa Inarin ja Utsjoen rannan vanhoista kalmistoista." Näiden "saumojen salaisuuksia" selvitti Väinö Lassila vuonna 1921 valmistuneessa väitöksessään. (Eli onko yllä mainitussa Ylen ohjelmakuvauksessa väärä keräysvuosi vai toiset kallot?) 

"Kalloja kerättiin järjestelmästi myös Hämeestä, Savosta ja Karjalasta. Oulujärveen vyöryneestä Paltaniemen hautausmaasta talletettiin runsaasti aineistoa." Ruotsalainen Retzius kaiveli vuonna 1873 Pälkäneen hautausmaata ja "lahjoitti suomalaisille kollegoilleen malleiksi skandinaavisia kalloja sekä etiopialaiskallon." Kaukomailta saatiin muitakin lahjoituksia. "Kalloja kerättiin ja vaihdettin kuin postimerkkejä."

"Vankilat ja vaivaistalot lähettivät säännöllisesti vainajia opetus- ja tutkimusaineistoksi." "Suomenlinnan vankilan johtaja J. D. Danielsson lähetti kymmenien vuosien ajan vainajia tutkijain käyttöön." "Helsingin Bulevardi 5:n ja 7:n uudistalojen perustuksia kaivettaessa kokoelma karttui kovasti: Vanhankirkon hautausmaasta tuli esiin satoja yksilöimättömiä kalloja."

Jutun lopussa ihmetellään mitä näille 1950-luvulta alkaen käyttämättömille luille pitäisi tehdä. Professori Anto Leikola toteaa

"Hautaan ikivanhoja luita on turha viedä. Ei Galileo Galilein keskisormea ja Pyhän Antoniuksen kuivunutta kieltäkään haudata vaan näytetään kaikelle kansalle."

Mitähän kokoelmalle on tapahtunut vuoden 1993 jälkeen?

Kuvituksena otteet etsauksesta In a room filled with skulls of the famous, the phrenologist Gall examines Pitt the Younger and Gustavus IV, the King of Sweden, both currently plagued by Napoléon. (1806) Wellcome Library, London

Europaeuksen jäänteet

Olin viime viikolla Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa Kirsikka Moringin haastattelemana Tuomas M. S. Lehtosta ja Juha Hurmetta. Tilaisuus teki osaltaan tehtävänsä eli sen loputtua menin suoraan lippumyymälään varmistamaan pääsyni Europaeus-näytelmän katsomoon myöhemmin tässä kuussa. (Kuva lipunostosta Tuulispäästä 2.10.1903.)

Hurmeen mukaan näytelmä tulee olemaan "satu ja vertauskuva" eikä "totta". Yhdenlainen teatteriesitys oli myös keskustelu, jossa Europaeuksesta syntyi tai synnytettiin kuva värikkäänä, eksentrisenä, lähes hulluna idealistina, joka kuoli nälkään Pietarissa suurmieskulttiin seonneiden unohtamana. Alkuperäiseen käsikirjoitukseen oli tullut tosin pieni kupru, kun joku oli Lehtoselle todennut juuri ennen aloitusta, että Europaeus oli saanut valtioneläkkeen pari vuotta ennen kuolemaansa.

Unohtumista konkretisoitiin mainitsemalla useampaan kertaan, että Europaeus oli haudattu sijainniltaan tuntemattomaan köyhien joukkohautaan Pietarissa. Mutta kun keskustelu avattiin yleisölle, nousi sen keskuudesta besserwisser, jonka mukaan ylioppilaat olivat Pietarista hakeneet Europaeuksen maalliset jäänteet ja ne oli haudattu Helsinkiin.

Luottaako tuntemattomaan mieheen, joka ei ymmärrä yleisökommentin sopivaa pituutta, vai Moringin sukututkijaksi tituleeraamaa Lehtosta tai Kalevalaseuran 30 vuotta vanhaa artikkelikokoelmaa heiluttanutta Hurmetta? Lienee parasta kaivaa esiin aikalaistietoa, jota saa esiin historiallisesta sanomalehtikirjastosta alle minuutissa.

Esimerkiksi Tapio raportoi 31.12.1884

"D. E. D. Europaeus vainajan ruumis, joka sinkki-arkussa oli tuotu Helsinkiin Pietarista, haudattiin t. k. 4 p:nä lutherilaiseen hautausmaahan. Surusaatto, jossa oli suuri joukko ylioppilaita sekä vainajan ystäviä ja tuttavia, lähti rautatien asemahuoneelta. Ruumiin siunaus oli jo toimitettu Pietarissa, jonka vuoksi ei nyt haudalla mitään kirkollisia menoja tapahtunut."

Europaeusten sukuseuralla, jonka jäseneksi Lehtonen myös esiteltiin, on toki oikea tieto sukulaisensa viimeisestä leposijasta. Sukukokouksen ohjemassa vuonna 2010 oli käynti Hietaniemen hautausmaalle, jonne "on haudattu mm. kansanrunouden tutkijana tunnettu D. E. D. Europaeus". Haudan sijainti on kirjattu Helsingfors släktforskaren listaan ja kuva kivestä on nähtävillä Suomen sukututkimusseuran hautakivitietokannassa.

Opetus: tiedon informaatiolaatua ei paljasta puhujan ulkonäkö, titteli, esiintymiskyky eikä paikka salissa. Eikä kerran haudattu ole välttämättä jäänyt paikalleen.

Arkeologian salaisuudet, viikko 6

Arkeologian viikon teemana oli ihmisjäänteet, kahdella eri tavalla. Suurin osa videoajasta kului ihmisten luiden käsittelyyn. Mielestäni kuuntelin huolellisesti, mutta en oppinut mitään uutta. Pohjana kun oli Kati Salon esitys pari vuotta sitten ja käytännön sovelluksista lukemista.

Neljä videota tuhraantui roskapussien analysointiin. Se on yksi viikon harjoitustehtävävaihtoehdoista, joissa ei ollut mitään kovin houkuttelevaa tällä kertaa. Suoritusmerkintään tarvitaan 6 tehtävää ja 12 pistettä, tällä hetkellä minulla on palautettuna 5 ja kolmesta arvioidusta 8 pistettä... Laiskuus uhkaa, mutta ei sitten voittanut. Valitsin tehtävän, jossa piti surffata esiin kolme erilaista hautaustapaa ja miettiä mitä ne kertovat haudattujen sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, varakkuudesta ja terveydestä sekä kyseisestä yhteiskunnasta.

Eka esimerkkini oli Sammallahdenmäen pronssikauden röykkiöhaudat. Jotka ovat komeita, mutta kertovat haudatuista varsin vähän ja yhteiskunnasta lähinnä yhteyksistä länteen.

Toinen esimerkkini oli Eremitaasin lempparini, joiden taustoitus oli kiitettävän hyvä ja lyhyt Wikipediassa. Ikiroudan ansiosta haudoista on tallella ruumiit ja hautalahjat. Ihmiset eivät elävinä välttämättä käyttäneet täsmälleen samanlaisia esineitä, mutta hautauksista selviää ainakin hevosten merkitys ja huopaamisen osaaminen. Todennäköisesti materiaalit kertovat myös kauppayhteyksistä.

Kolmas esimerkkini oli Kokemäen kirkonmäki runsas sata vuotta sitten.

Puiset hautamerkit on poistettu kauan sitten ja samalla todennäköisesti haudat tyhjennetty. Jos kuvan ottaisi nyt samasta paikasta, siihen tulisi osa sankarihautausmaata ja paljon tasaisempaa nurmikkoa. Voi olla, että haudoista löytyisi arkeologisella kaivauksella jotain merkkejä, mutta haudatuista yksilöistä ja heidän yhteiskunnastaan voinee sanoa vain sen, että käytössä oli kristityt ruumishautaukset.

Tehtävässä piti tehdä myös vertausta nykypäivään omassa yhteiskunnassa. Tuhkauksen yleistyttyä jälkeemme jättämä todistusaineisto on vieläkin vähäisempää kuin sata vuotta sitten. Korkeintaan jää hautakivi, jonka muoto kertoo kulttuurisesta yhteydestämme Eurooppaan ja aika moneen muuhunkin maankolkkaan, johon eurooppalaiset ovat tavan levittäneet. Tulevaisuuden arkeologeilla on siis Sammallahdenmäen tapainen problematiikka edessään: siirtyikö kulttuuri maahanmuutolla ja kuinka mittavaa se mahtoi olla?

Hautakivistä pari sanaa

Olen taas ajastani jäljessä, haudoista ja hautakivistä olisi pitänyt kirjoittaa pyhäinmiesten päivänä... Mutta sopivaa aihetta tuli vasta, kun FB-tuttavani inspiroitui ruotsalaisten hautakivi-inventoinnista kyselemään, mitä suomalaiselle projektille kuuluu. Luulin, että hän kysyi eteneekö se ja kaivoin esiin SukuForumin ketjun, jossa mainittiin projektista vastaavan henkilön nimi.

Mutta tuttavani haki paremminkin tietoa siitä, mitä oli tapahtunut tietosuojavaltuutetun aikanaan esittämälle lausunnolle, joka jäädytti projektin etenemisen. Pystyin jälleen vastaamaan linkillä SukuForumille, vaikka muistaakseni olen kyllä maininnut kyseisestä hallinto-oikeuden päätöksestä täälläkin.

Sosiaalisen verkoston kautta vahvistui, että SSS:n kyseisellä projektilla on edelleen sama vastuuhenkilö. Lisäksi löytyi projektin sivu linkkeineen tietokantoihin. Ainakin toistaiseksi yleisesti käytettävissä.

SukuForumin hakujen yhteydessä tuli esiin oma viestini Find A Grave -sivuston suomalaisesta annista. En tarkalleen muista kuinka laajaa se oli viime vuoden huhtikuussa, mutta nyt mukana on jo huomattavan monen hautausmaan kivet. Lista tulee esiin tästä.

Ja koska haudoista tuli näinkin paljon puhetta, alla A. Edelfeltin piirros Ruokolahden hautausmaalta. (Harper's New Monthly Magazine Volume 0082 Issue 489 Page 351 (February, 1891))

Raapaisu arkeologiaa

Eilisestä gradusurffailusta toivuttuani vilaisin Helsingin tilannetta. Kielitiedevoittoisesta Humanistisen tiedekunnan listauksesta löytyi Hanna Kivikeron gradu Cattle Teeth in Graves : Interpretations of animal bones found in Finnish inhumation graves (ca AD 550-1700) , jonka luulisi liittyvän viime kesänä mietittyyn testamenttilehmään. Suomenkielisestä tiivistelmästä lainaten

Vertailun perusteella on päädytty tulkintamalleihin, jotka voivat selittää eläinten olemassaolon hautauksissa. Näitä ovat muun muassa hautauhrit, muisteluateriat ja eläinhautaukset. Hautapaikka on saattanut olla aiemmin esimerkiksi asuinpaikka, jolloin haudoista löytyneet luut voivat liittyä alueen käyttöön asuinpaikkana.

Arkeologiasta ja haudoista kun tuli puhe ja koska tänään on


mistä lisätietoa banneria klikkaamalla ... niin hiukan aiheisiin liittyviä linkkejä.

Oxfordin yliopisto on avannut sivuston Ancient lives, jossa nojatuoli-arkeologit pääsevät pyörittelemään papyryspalasia tositarkoituksella.

Arkeologian harrastajien infosivut olivat nyt kesällä päivittyneet kaivaustiedoilla eli harrastajien kannattaa tätä seurata.

Åsa M. Larsson kirjoitti på svenska viime vuonna blogissaan ihmisjäännösten käsittelyn problematiikasta.

Teemu Mökkösen lisensiaattityön otsikkona Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

Museovirasto on julkaissut opaskirjan Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. "Se on suunnattu lähinnä kenttätöitä tekeville arkeologeille, mutta myös arkeologian opiskelijoille ja harrastajille sekä lähitieteiden edustajille."

Pentti Koivuselle pari vuotta sitten tehty juhlakirja Ei kiveäkään kääntämättä on luettavissa verkkoversiona. Sisälsi minusta paljon mielenkiintoista m.m. juhlakalun nuorena miehenä tekemistä museolahjoituksista sekä useita artikkeleita Tornion kaupunkielämästä 1600-luvun paikkeilla.

Museoviraston julkaisuihin kuuluu Marianna Niukkanen: Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset - tunnistaminen ja suojelu. Arkeologipäiviltä 2006 on verkossa artikkeli Johanna Enqvist & Marianna Niukkanen: Historiallisen ajan muinaisjäännökset – teoriassa ja käytännössä.

Julkaisussa Pirkan maan alta 10 juuri sitä, mitä otsikko lupaa.

Verkossa myös kirjaan Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle sisältyvä Juha Ruohosen artikkeli Saariin ja metsiin haudatut. Historiallisen ajan hautapaikkoja Kangasniemellä.

Arkeologisten inventointien raportteja etsin joskus hakukoneharjoittelun merkeissä. Ovat hyvin sekalaisissa paikoissa ja tuskin kaikki verkossa ollenkaan. Yhtä sekalaisesti listattuna, joukossa näköjään myös yksi kulttuuriperintöinventointi.

• Hankasalmen Ruumissaaret. Hankasalmen historiallisen ajan hautapaikkojen inventointi 2008-2009
• V.-P. Suhonen: Sipoon historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi vuonna 2007
• SATU KOIVISTO: SIPOO Manneralueen esihistoriallisen ajan ja saariston esihistoriallisen sekä historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnit 2007
• Karkkila. Keskustaajaman osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi. Historiallisen ajan muinaisjäännökset. 19.-23.5.2008
• Historiallisen ajan muinaisjäännösten arkeologinen inventointi Keski-Suomessa 2004
• PELLO Pellon kuntakeskuksen inventointi 17. - 19.6.2008
• PUDASJÄRVEN KOLLAJAN ARKEOLOGINEN INVENTOINTI Petro Pesonen 2008
• Ylistaro. Kaava-alueiden muinaisjäännösinventointi 2008
• Hamina-Virolahti. Valtatien 7 tielinjan inventointi välillä Hamina - Vaalimaa 15.-19.6.2009. Katja Vuoristo
• Taivalkoski kulttuuriperintöinventointi 2009 Läntinen alue
• Muinainen Muonio – inventointituloksia vuodelta 1995
• RIIHIMÄKI ETELÄ-VAHTERISTO Logistiikkakeskusalueen muinaisjäännösselvitys 2006-2007

Jyväskylään liittyneitä raportteja linkitin jo aiemmin tänne.