Kahden kirjan verran lähihistoriaa

Lempikirjailijani Hilja Valtosen tuotanto on melko kattavasti edustettuna hyllyssäni. Kirjaston valikoima sentään hieman laajempi ja innostuin nimikkeitä jostain syystä varailemaan. Suurin osa osoittautui näytelmiksi, joita en jaksanut lukea. Mutta kaksi kirjaa oli proosaa, eivätkä raskaudella pilattuja.

Tai oikeastaan Pulun ja Pekan pakinoita oli pilattu raskailla aiheilla. Kyse oli nimittäin lapsen näkökulmasta kirjoitetutuista raittiuskirjoituksista, jotka ovat mahdollisesti alunperin ilmestyneet jossain lehdessä. Tekstit olivat läpinäkyvästi opastavia. Joko tarkoituksena oli ehdottaa paikallisille raittiuskerhoille toimintamuotoja tai kauhistella viinan käyttöä. En halua vähätellä alkoholin aiheuttamia haittoja, joten poimin aidosti nykyaikana nähtynä huvittavana kohtana vuonna 1964 ilmestyneestä kirjasta sen, että poika-pakinoitsija heitti piponsa uuniin:

Keinoemo osti minulle oikein reilun lippalakin, ja nyt minä olen taas hyveiden tiellä. Nostan lakkia ja panen sen naulaan.

Aikuisille kirjoitettujen pakinoiden kokoelma Sanaton Santeri oli painettu 1939 (toinen painos). En niin paljon ihastunut, että alkaisin divareista jahtaamaan. Juttu Arvokas apu kertoi vanhasta aidan avaimesta, jolle oli perhetarinoiden mukaan tapahtunut paljon. Sukuhistoriaan suhtautumisesta pieni pätkä:

Tämä nykyinen isäntä on vielä säästynyt avaimen pillomuksilta. Mutta hän sitä palveleekin kuin epäjumalaa. Kirkonkirjat on tutkinut ja pappilan arkistot nuuskinut. Tutkii muka sukuaan! Ja siellä kirkonkirjoissa on kerrottu avaimestakin. Kaikki ne papitkin kirkonkirjoihin kirjoittavat. Sitten hän kaivoi avaimen romukopasta, korjautti sen ja ripusti tuvan naulaan kunniapaikalle. Se on ollut arvokas apu hänen suvulleen! [...]
Ohoi! Semmoista se on, kun kristitty mies rupeaa palvelemaan avainta epäjumalana. Nyt on avaimelle teetetty lasikaappi, ja se on salin seinällä. Oi, voi sentään!

Jokseenkin kaiken 1900-luvun arkielämästä ennen syntymääni olen oppinut Hilja Valtosen romaaneista. Suosittelen lämpimästi.

Yöjalassa Pohjanmaalla ~1850 ja ~1920

Santeri Alkio aloittaa romaaninsa Puukkojunkkarit:

Kun Järvelän Santra rupesi ihmistelemään, s. o. pääsi ripille ja alkoi ottaa vastaan kosimatarjouksia, rupesi Järvelän kartanolla yöllisiin aikoihin olemaan oikein kansanvaellus. Santra makasi, yleisen tavan mukaan, ruokapuodin päällä lutissa. Pyhäöinä saapasteli noita hiukan luhistelevia lutinrappusia tusinoittain naimahaluisia nuoriamiehiä. Kun niitä toisinaan sattui kokoutumaan lutti ja lutineteinenkin täyteen ja toistensa poislähdön odottaminen alkoi käydä tuskalliseksi ja kiusaavaksi, tahtoivat puheet usein mennä ristiin, joita sitten käsikähmin koetettiin selvitellä. Nämä selvitysyritykset tavallisimmin päättyivät siihen, että yksittäin ja joukotellen kierieltiin alas jyrkistä rappusista. Asianomaisten luonnon sitkeydestä ja jäsenten kestävyydestä enimmäkseen riippui kamppailun jatkaminen rappusten alapäässä. Jos pihanurmikko osaisi kertoa, niin se varmaankin tietäisi jutella kymmenistä ruhjoutuneista käsivarsista, kylkiluista ja polvista, joita hammasta purren, ähkien ja valitellen on siinä yön pimeyden suojassa salaisuudessa tuskitellen hivelty. On siinä vertakin vuotanut, samalla tanterella. Niitä oli nuoriamiehiä, jotka lauantai-iltoina puukkojaan tahotessa kuvittelivat asetta tarvitsevansa juuri Järvelän lutin seutuvilla.

19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.

Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.

Itä-suomalainen Hilja Valtonen oli vuosina 1920–1922 opettajana Karijoella. Hän käytti kokemuksiaan kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Nuoren opettajattaren varaventtiili, joka sijoittuu Pohjanmaalle. Tarinan perusteella yöjalassa käytiin edelleen:

”Kattokaas, neiti, täälläpäin on sellaanen tapa, jotta nuoret miehet pruukaa tulla lauvantaiehtoosin flikkaan kans praataamahan” ... ”Eivät ne sentään tuntemattomia, reirut pojat. Ne jo jouki friiaavat, jotka praataamas käyvät. Se viimeöinen oli meirän Liisan friiari.”

Yöjalka siis kuten arvasinkin! Oikein ison talon tyttärihin! Pohjanmaalla näyttää olevan vieläkin yleistä yöjalassa käynti. Hiastamiseksi sanottu täkäläisellä hienolla sanalla. Ja äiti itse kertoo sen luonnollisena asiana! Eijaa, sieluni! Jos meikäläisen äitirouva olisi yllättänyt nuoren miehen iltapäivälläkin ja tavallisella asialla tytärpuolensa ja tyttärensä neitsytpyhäkössä, niin korppien ruoaksi se nuori mies olisi varmasti joutunut. Omaa kohtaloani en uskalla kuvitellakaan.

Vuoteesta

Maanantai-illan naishistoriasessioon oli eksynyt (tai talutettu) muutama vastakkaisen sukupuolen edustaja. Yhtään eksemplaaria en nähnyt luentotilaisuudessa, johon eilen (SSS:n kirjastossa tapetun ajan jälkeen) menin istumaan.

Helsingin yliopiston käsityönopettajan koulutus ja käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjasto on syksyksi järjestänyt luentosarjan otsikolla Puhetta vuoteessa ja vuoteesta. Tällä kerralla aiheina olivat Pellavasta puuvillaan – kotitekoisesta tehdasvalmisteisiin (Riikka Räsänen) sekä Liinavaatekaapin arvokas sisältö (Marja Anttila).

Ekasta selvisi, että mikään ei muuttunut ennen 1800-luvun loppua. Eli luennoitsija ei aloittanut ajasta ennen kankaita. Vaan ensin maattiin oljilla. Jos oli varaa niin laitettiin kangas päälle. Jos oli enemmän kangasta ja halua vaivannäköön niin kankaasta muotoiltiin pussi ja täytteet työnnettiin sinne. Jos oli hinkua hienosteluun, niin olkien sijaan saattoi käyttää villaa tai puuvillaa. Ja sitten siirryttiin joustinpatjoihin/hetekoihin/superlonpatjoihin yms.

Kysymysosiossa pälkähti päähäni kysyä luennoitsijalta, onko Suomessa tehty tilkkutäkkejä tarpeesta, samaan tapaan kuin USA:n maaseudulla 1800-luvulla. No eipä tietenkään. Preerialla oltiin ostokankaiden varassa (ainakaan Laura Ingalls Wilderin kirjoissa ei muistaakseni kudota kangasta, kylläkin ommellaan). Suomessa sen sijaan vielä 1950-luvulla:

”Ostin neljä kiloa pellavansiemeniä ja kylvin koulun pihan kukkapenkkejä ja perunamaata myöten pellavaksi. Minulla pitää vuoden päästä oleman hienot pellavaiset liinat ja lakanat. Kesäkuulla kudoin opettajaneidin hylkyvaatteista mattoja ja hetekanpeiton. Hän sävähtäisi varmasti vihreäksi, jos näkisi millaisen arvokkaan omaisuuden olen loihtinut vanhasta roskasta, jonka hän arvottomana hylkäsi.” (Hilja Valtonen: Neiti Talonmies)

1950-luvun tunnelmilla aloitti myös illan toinen luennoitsija ja käsitteli lähinnä 1900-luvun kulutuskäytöksen muutoksia. Kauniita kuvia lakanapitseistä kalvojen koristeena.