Tyrveniukset leikkautuivat sukupuustani

Muistan hämmästyttävän selvästi hetken 1990-luvulta. Sukututkimusharrastukseni oli vauhdikkaassa alkuvaiheessa ja olin m.m. saanut esivanhemmikseni Eurajoelta Johan Pihlin ja tämän vaimon Catharina Stenian. Mutta kummankaan vanhemmista ei ollut tietoa. Tässä tilassa seisoin Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa silmäilemässä suku- ja henkilöhistorioita, joiden joukosta löysinkin yllätyksekseni kirjan Stenius-suvusta.

(Sivuhuomautus. Olinko todella niin urpo, etten ollut tarkistanut Steniuksia Sukuhakemistosta?)

Vinay Deep Arcot, CC BY-NC-SA

Ja kirjasta löytyi Catharina, sotilasisänsä ja äitinsä, joka oli papintytär Tyrväältä. Jee! Ja sotilasisän isäkin oli pappi. (Olinkohan niin alkuvaiheessa sukututkimusta, että jaksoin vielä innostua 1600-luvun papeista?)

Tyrvääläiset papit olivat paikan mukaan Tyrveniuksia. Heitä ajattelin aina Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla käydessäni ja ties monelleko ryhmämatkalaiselle vuosien varrella selitin esi-isieni olleen kirkon pappeja.

Mutta eivätpä olleetkaan. Juuri ennen joulua sain käsiini Genos 4/2019:n, jossa Pekka Vihervuoren perusteellinen artikkeli antoi Johan Pihlille isän. Ja siinä sivumennen vaihtoi vakuuttavasti Catharina Stenian vanhemmat. Eli se Tyrvenius-esivanhemmista.

Jotka olivatkin jääneet jo aiemmin aika hunningolle, mutta siitä huolimatta julkaisen seuraavina päivinä tietokoneeni uumenista heistä löytyneet tekstinpätkät.

Ja opetus oli siis, että ei pidä uskoa mitä tahansa sukukirjaa, jossa ei ole (muistaakseni) minkäänlaisia lähdemerkintöjäkään.

(Uusi esi-isä oli "tietenkin" 1600-luvun pappi. Näköjään värikkäämpää plaatua, sillä ollut "Epäiltynä osallisuudesta yliopp. Karl Portulinuksen kuolemaan 1656, mutta tuomittu vain pahoinpitelystä sakkoihin". Oli onneksi jo tuttua Stenius-sukua ja vaimonsa esitätini, niin ei tullut hirvittävästi uutta selvitettävää.)

Tutkimusta tehdessä opittua

1) Arkistoluetteloa katsoen SSH-tutkimuksessa keskeisestä Norrköpingin St. Olain seurakunnasta on varhaisimmat säilyneet kinkerikirjat vuosilta 1690-1691 ja 1741-1751. Jälkimmäiseen aikaväliin mennessä lähes kaikki minua kiinnostavat ihmiset ovat kuolleet tai muuttaneet pois, mutta avasin sen kuitenkin. Ja kas, ensimmäiseltä aukeamalta selvisi, että kirjan alussa oli päiväämätön pätkä, jonka joku oli jälkikäteen arvioinut vuodeksi 1721. Ja selaamalla sen läpi löysin yhdestä perheestä merkityksellistä tietoa.

Opittu: Arkistoyksikön nimi ei aina ole oikein tai täydellinen.
Opittu: Aikasarjan ensimmäinen tai aukkojen reunoissa olevat yksiköt voivat sisältää jotain ylimääräistä.

2) SSH-porukan varhaisin esiäiti esiintyy raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa m.m. vuonna 1661 tontinsaajien luettelossa. Vihdoin ja viimein heräsin ihmettelemään, että miksiköhän.

Lähtiessäni Norrköpingiin toukokuun alussa luulin olleeni paikalliseen maantietoon perehtynyt, kun olin nähnyt kartan, johon oli merkitty 1600-luvun kaupunginosat. Vasta kirjaston laatikoja kaivessani tajusin sen (tietenkin) perustuvan 1600-luvun karttaan. Laatikossa oli myöhempiäkin karttoja, mutta ilmeisesti en omaksunut niistä mitään tietoa.

Paikan päällä ostin esivanhempieni kaupunginosan 1600-lukua käsittelevän kirjan, mutta avasin sen vasta kotona ja kesäkuussa. Kirosin, kun huomasin siinä yksityiskohtaisen karttakohdennuksen 1600-luvun alusta ja nykyisiltä näyttävistä kaduista, joka olisi auttanut ymmärrystä Norrköpingissä liikkuessa. Kirosin, mutta en lukenut kirjaa kovin paljoa enempää. Ja "ajattelin", että nykyinen katukaava on melko tuore. Vasta nyt elokuussa luin kirjaa sen verran enemmän, että tajusin katuverkon tulleen reguloiduksi 1600-luvun puolivälissä ja tontinsaannin liittyvän tähän. Aargh!

Opittu: Että kerta toisensa jälkeen lähden maastoretkille surkeasti valmistautuneena. Älkää tehkö niinkuin minä. Katsokaa kartat ja lukekaa paikallishistoria. Miettikää, mikä muuttuu ja milloin.

3) SSH-projektiin liittyvillä kirjanmerkeillä on selaimessani oma kansio, joka pursuaa yhtä ja toista. Jotain tehdäkseni selailin niitä yhtenä iltana. Näin avasin Google Books -osuman, jossa oli leikenäkymässä oikea sukunimi, mutta joka ei aikanaan vaikuttanut niin lupaavalta, että olisin lähtenyt kirjastoon. Mutta nyt, kiitos Vadstenassa nähdyn hautajaispainatteen tajusin, että tässä oli kaipaamani lisätodiste SSH-ukkelin erittäin lyhyeksi jääneestä avioliitosta.

Kertausopittu: Vähänkin lupaavat löydökset kannattaa tallettaa. Mieluiten paikkaan, josta ne tulevat myöhemmin vastaan.
Kertausopittu: Digitoiduista kirjoista löytää asioita, joita ei lähtisi ikinä hakemaan. Tässä tapauksessa Tukholman raadin matrikkelista Göteborgin porvarin avioliiton. Google Booksin lisäksi haravointiin kannattaa käyttää Hathi Trustia, johon vuonna 2015 antamani ohjeistus pätee edelleen.

4) Onnekkaasti tuo Tukholman raadin matrikkeli oli Kansalliskirjaston käsikirjastossa, jossa en totisesti olisi siihen älynnyt koskea. Mutta kun kerran paikan päällä seisoin, niin silmäni osui vieressä oleviin virkamiesmatrikkeleihin, joihin en myöskään ole koskaan koskenut... Parissa minuutissa selasin niiden henkilöhakemistot ja löysin SSH-ukkelin toisenkin appiukon tiedot.

Kertausopittu: Kirjastossa kannattaa silmäillä ympärilleen.

5) Kolmoskohtaa soveltaen tein yhdellä nimellä vielä kertaalleen haun Hathissa. Sain osuman puolalaisen lukion matrikkeliin, joka paikkakunnan ja vuosilukujen perusteella sisältää SSH-tutkimukselle merkityksillisiä tiedonmuruja. Mutta oli painettu 1970-luvulla, joten ei löytyisi verkosta.

Puolalaiset kirjainmerkit ja kirjan rinnakkaiset nimet sekä kuuluminen julkaisusarjaan tekivät kirjastotietokantahauista haastavia, mutta onnistuin löytämään Ruotsista muutaman kappaleen. Tarkistettuani Kansalliskirjaston kaukopalvelun hinnaston laitoin tilauksen sisään. Sen lisätietoihin totesin, että voisin kuvitella kirjan olevan Slavican kokoelmissa, mutta että en ollut Finna-haulla sitä löytänyt.

Sain vastauksen seuraavana päivänä: "Tämä teos onkin Slavicassa. Sitä ei ole luetteloitu tietokantaan, mutta Polonican kortistosta löytyi tieto."

Kertausopittu: Kaikki kirjaston kirjat eivät välttämättä ole tietokannassaan.

Sukujuurien kiillotus ja kultaus

Kuten Sukukirjan ainesten yhteydessä tuli todettua suomalaisen Hohenthalien suvun perinteenä on ollut esittää suku mahdollisimman aatelisena ja fiininä. Yhtenä todisteena tästä on hallussani oleva sinikopio 1930-luvulla piirretystä sukutaulusta, johon on m.m. liitetty kuva ruotsalaisen Schildt-aatelissuvun vaakunasta. Mitään todisteita Joachim Hohenthalin vaimon kuulumisesta sukuun ei koskaan ollut, mutta voiko muu olla mahdollistakaan, kun nimensä kerran on Schildt... Veikkaan, että SSH-kirjani esitämä totuus polveutumisesta katuväkivaltaa harjoittaneista saksalaisista maahanmuuttajista ei tule saamaan suurta suosiota.

Perinteen alkuna voi pitää sitä, että Pommerista Suomeen 1760-luvulla muuttaneet sisarukset Marianna ja Claes Jacob Hohenthal esiintyvät toisinaan lähteissä von Hohenthaleina. Kun Saksassa on vuonna 1717 aateloitu suku von Hohenthal, on ymmärrettävästi sukututkimuksen alkuaikoina tähän tehty linkki, joka ei kuitenkaan ole mitenkään perusteltavissa. Von Hohenthalit olivat vielä Hohmaneja, kun Suomen Hohenthalien esi-isät Hohenthaleja (eri kirjoitusmuotoineen).

Mutta onko joskus ollut "Tukholman linnan palossa" hävinnyt aateliskirja, jolla Hohenthalit olisi nostettu aatelissäätyyn? Tällaistakin on esitetty. Itse pidin moista erittäin epätodennäköisenä jo vuonna 2007 kirjoittaessani ensimmäistä Hohenthal-kirjaani. Mutta mahdolliset uudet "von"-todisteet ovat ainoa asia, joista minulta on SSH-projektin puitteissa kyselty, joten ilmeisesti tarvitaan jotain kättä pidempää.

Onneksi 11 vuoden aikana olen oppinut jotain. 1700-luvun lähde, jossa säädyt on selvästi eroteltu toisistaan on läänintilien verifikaatit. Pienen ähellyksen jälkeen minulla oli esillä vuodelta 1774 tili 9471, jonka aukeamalla 796-797 näkyy Korsholman pohjoisen kihlakunnan vähäinen aatelisto ja aukeamalla 820-821 luutnantti Hohenthalin talous säätyläisten joukossa.

No, uskovaisille ei tämäkään tietenkään riitä, varsinkaan kun Hohenthalin loppuelämän ajalta Vaasan läänistä puuttuvat kaikki tilit. Mutta minä puolestani en hyväksy aatelisuuden "todisteeksi" omatoimista nimenmuokkausta ja vaakunakuvalla varustetun sormuksen hankintaa.

Nimenmuutoksista puheenollen kommentti lehdestä Ampiainen 24-25/1920

Mistä lie Ampiaisen toimittaja keksinyt puolalaisuuden? Veli Gunnar, joka esiintyi sanomalehdissä von Hohenthalina jo Venäjän vallan aikaan, ei SVL:ssä 21.8.1920 julkaistussa nimenmuutosilmoituksessa

vedonnut aatelisuuteen vaan nimikäytäntöön sata vuotta aiemmin. Mikä pitääkin paikkansa, tavallaan. Veli Gunnarin tuolloin elänyt isoisän isä kersantti Johan Arvid Bogislaus on Lohtajan kirjonkirjoissa ja armeijan rullassa 1794 pelkkä Hohenthal, mutta raastuvanoikeudessa 1792 omakätisesti ja velipuolensa kanssa vuoden 1805 rullassa "v. Hohenthal".

Ampiainen ei ollut ainoa nimenmuutosta pistellyt. Esimerkiksi Maaseudussa kirjoitettiin 27.11.1920

Mutta, jos sukulaiset haluavat jotain ihan oikeasti kiiltävää, niin Allers krönikasta 25/1928 voi lukea miten Veli Gunnar kävi treffaamassa leskikeisarinnaa Tanskanmaalla.

Jalmari Finnen sukututkimustoimistossa

Kyltti Mariankadulla Helsingissä

Toverikunnan numeroon 4/1927 kirjoittanut T. V. oli taivaltanut  

Kruunuhakaan kirjailijan asunnolle ja soitin ovikelloa. Vastaani tuli samettiseen aamukauhtanaan puettu teräväkatseinen mies, kirjailija itse. Muita ei talossa olekaan, sillä kirjailija hoitaa yksin koko taloutensa. Menot supistuvat siten sangen vaatimattomiksi ja kalliin kotiapulaisen palkkarahat saavat nekin upota sukututkimustöihin. 

Varmaankin sama T. V. kirjoitti Finnen luona käynnistä hieman eri tyyliin lehteen Vapaita sanoja 1/1928.

Ilmassa on tupakansavua ja arkistopölyä, mikä saa jokaisen historiasta innostuneen tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Vanhoja muistoesineitä on siellä täällä kohtalaisen hyvässä järjestyksessä.  

— No jos huvittaa, niin katsellaan näitä kahvin kiehuessa. Tuossa on pieni keskiaikainen lamppu, joka toimii tupakkakuppina, tuossa Otavan antama vanhalla suomenkielellä pergamentille tekstattu kirje. Se rikkiammuttu Monna-Liisan kuva on saanut jäädä muistoksi sotakeväästä. Tämä on puuman nahka ja nuo kaksi — (tjah, en tiedä, muistanko oikein, mutta eläimen nimeksi mainitsi isäntä tshikrik tai ainakin sinnepäin). Tuon taskumikroskoopin olen saanut lahjaksi — etsivältä keskuspoliisilta. Piikkikaktus, jonka näette tuolla, on Itämailta tuotu ja samaa lajia kuin se, mistä Kristuksen orjantappurakruunu katkaistiin. Tuossa on käsikirjoituksiani (kunnioitusta herättävä pinkka!) ja tuolla takahuoneessa korttilaatikoita.

 Toverikuntaan palaten.

Katsokaa nyt, kun selitän, alkaa kirjailija. Näihin korttilaatikoihin olen apulaisteni kanssa, joita minulla nykyisin on viisi, koonnut henkilötietoja 26 hämäläisestä pitäjästä. Olemme käyneet, läpi valtavan määrän tuomiokirjoja, rippikirjoja, kirkonkirjoja j. n. e. Aineisto on tavattoman runsas. Työ täytyy suorittaa systemaattisesti. Sitä varten olen, kehittänyt oman järjestelmäni ja opettanut apulaiseni käyttämään sitä. 

Jalmari Finnen arkisto on Tampereen kaupunginarkistossa.

Kirjataanko lapsena kuolleet?

Kuluneiden aiheiden lomassa FB:n palstalla kysyi eilen 1980-luvulla sukututkimuksen aloittanut, että "onko aiheellista kirjoittaa lapsena kuolleet, hehän eivät jatka sukua. Tietysti silloin selviää perheeseen syntyneiden lukumäärä."

Keskustelussa todettiin, että loogisesti voisi silloin jättää merkitsemättä kaikki lapsettomat. Kuten minut ja muutamat keskustelijat. Sukututkijoille, joita kiinnostavat sukujen verkostot, me emme ole merkityksellisiä.

Mutta laadukasta sukututkimusta tekevälle kysymys tuskin edes juolahtaa mieleen. Ellei kaikkia lapsia merkitse sarjaksi, on mahdotonta nähdä jääkö aukkoja, joita pitäisi täyttää. Oma asiansa on sitten se, että oletukseni laadukkasta sukututkimuksesta on täydellisen lapsisarjan hakeminen ja ehkä jonkun muun laatumääritelmä on ihan muuta.

Lisäksi kun talonpoikaisista esivanhemmista on niin perin vähän tietoa, tuntuu halveksunnalta jättää huomiotta tapahtumat joilla heille on varmasti ollut merkitystä.

Piirros A. Federley, Fyren 2/1898

Ihan Oikeaa Sukututkimusta

Eräs tuttavani on ihastunut lausahdukseen (jonka alkuperäisen sanojankin aina toteaa, mutta olen sen unohtanut) "Varsinainen sukututkimus alkaa kun rippikirjat eivät ole käytettävissä."

No, tätä varsinaista tai Ihan Oikeaa Sukututkimusta olen nyt päässyt kokemaan kaivellessani juuriani Norrköpingissä. Viime kesänä löytämäni perukirja antoi perherungon, mutta ihmiselämän ajoittamiseksi "jo kuollut 1707" tai "elossa 1707", ei anna paljoakaan. Ihminen kun on yleensä elossa kymmeniä vuosia syntymänsä jälkeen, mutta voi toisaalta kuolla pian lapsiensa syntymän jälkeen.

Tilanteen kohentamiseksi tartuin ensimmäiseksi kaupunginoikeuksien pöytäkirjojen hakemistoihin. Niitä oli (aikalaisten tekemänä) joka kirjassa ja läpikäynti oli paljon nopeampaa, kuin olin visioinut. Sain selville esi-isäni porvariksioton ajankohdan ja elinaikansa pituudestakin syntyi käsitys.

Mutta ei auttanut itku markkinoilla, joten tämän jälkeen piti tarttua seurakunnan historiakirjoihin. Tietenkin pitäisi olla überonnellinen siitä, että niitä on 1600-luvulta. Mutta 800+ aukeaman digikuvien läpiluku oli ryydyttävää. Varsinkin, kun 1700-luku on vielä katsomatta. Ja 1600-luku pitää ottaa todennäköisesti uusiksi. Varsinkin kun slarvasin jättämällä kummitiedot katsomatta. Vähensi luku-urakkaa huomattavasti kun kaupungissa tavallisesti joka lapsella oli 8 kummia...

Läpiluvussa oli tietenkin se hyvä puoli, että sain käsityksen kaupungin nimikäytännöistä. Sukunimet harvinaisia, joten onneksi olin hakemassa Saksasta tullutta perhettä, joka piti nimestään kiinni. Sukuun naidulla miehellä oli joissain yhteyksissä sukunimi, mutta useimmiten sen paikalla oli ammattinsa. Onneksi tajusin tämän ajoissa ja onneksi etunimensä oli kaupungissa uniikki.

Norrköpingissä ollaan aika kaukana Suomesta, mutta aina löytyy yhteyksiä.

19.2.1654 Norkköpingissä vihittiin Suomesta tullut (ja Rymättylästä papintodistuksen saanut?) Jöns Olofsson

Vuonna 1675 kaupungissa haudattiin "vanha suomalainen" Agnes

Agneksella oli sentään etunimensä. Seuraavana vuonna Norrköpingissä haudattiin "vieras mies Pohjanmaalta"

Näiden ihmisten kytkeminen lähtöpisteeseensä vasta varsinaista sukututkimusta olisikin.

Niin s******* vaikeeta?

Viikonloppuna löysin YouTubesta suomalaisen matematiikan opettajan videot. Kuivempien pätkien lomaan hän oli tehnyt muutaman purkautumisen otsikolla Niin s******* vaikeeta. Tässä voisi olla formaatti, joka sopisi minullekin. Erinäisiä kertoja kun on verkon sukututkimuspalstoilla verenpaine noussut alkeellisista asioista.

Otetaan esimerkiksi eilinen. 4. serkukseni esittäytynyt kysyi alkuperäiseen keskusteluun liittymättömästi

Ja en millään löydä Gabriel Limnellin s.1807 vaimon Eva Heikintyttären syntymämerkintää Kauvatsan kirjoista. Voiko olla niin, että ei tiedetä , mistä Eva tuli, kun satakuntalaiset tuntuvat tarkkaan kaikki torppien tytötkin tietävän. Jossain rippikirjan kohdassa sanotaan , että Tyrvää, mutta joku Satakunnan tietäjä sanoi minulle, että ei tule Tyrväältä.

Evan elämään minulla ei ollut mitään erityisempää kiinnostusta, mutta - otsikon mukaisesti - onko tämä nyt niin s******* vaikeeta?

Evan Geni-profiilissa (tätä kirjoittaessani) ilmoitettu Kauvatsa syntymäpaikkana kannattanee ohittaa, mutta sivulta löytyy myös kaksi rippikirjalinkkiä. Eva piikana ennen avioliittoa ja samassa rippikirjassa avioliittonsa jälkeen. Ensiksi mainitussa on jonkinlainen tulomerkintä, mutta Kotuksen Nimiarkisto ei tarjonnut mitään lupaavaa Keljua tai Keljoa, joten lähdin etsimään helpompaa reittiä eteenpäin.

Eli syötin Eva Christinan perustiedot FamilySearchiin.

Päällimmäiseksi tuli rippikirjamerkintä Kauvatsalta oikeasta ihmisestä ja sen alle kaste Kokemäeltä. Kaste, jossa stemmaa etunimet, isän nimi ja päivämäärä yhtä numeroa lukuunottamatta. Ja kun numeroero on ykkösen ja nelosen välillä, niin sellaisia sattuu ja tapahtuu.

Saman kasteen olisi saanut ulos Hiskistä eli kysyjän on täytynyt tämä jo tarkistaa iät ja ajat sitten. Ehkäpä tämä Eva Christina kuolee kehtoonsa? Pitää jatkaa rippikirjan sivulle, joka tällä kertaa löytyy kätevimmin SSHY:n täydellisen hakemiston avulla. Selviää, että torppari Henric Mattssonin (s. 28.3.1771) ja Valborg Mattsdotterin (s. 18.2.1777) tytär Eva Christina elää ja hengittää kun koko perhe muuttaa vuonna 1813 KAUVATSALLE.

No, mites perhe löytyy Kauvatsalta? FamilySearch antoi nyt pelkkiä virheilmoituksia ja Hiskiin on Kauvatsalta syötetty vain hautauksia, joten etsin sitten niitä. Kokemäen Eva Christinan Henrik-veli oli kuollut Lievikosken Koiviston torpparina. Kysytty Eva Christina aviomiehineen on samalla rippikirjan sivulla, mutta sehän voi olla pelkkää sattumaa.

Kun mitään fiksumpaa en keksinyt täyttääkseni puuttuvan aikavälin, selasin Kauvatsan rippikirjasta 1811-1816 Lievikosken kylän sivut. Ei s******* vaikeeta, vain s******* tylsää. Kokemäeltä vuonna 1813 tullut perhe löytyi näin Heliön talosta. Heliön kirjoitusasujen vaihtelulla on lähes varmaa, että se oli Keljoksi lukemani nimi, joka oli merkitty Eva Christinan lähtökohdaksi palveluspaikan rippikirjan sivulla. Minun mielestäni syntymäperänsä on näin täysin selvitetty ja ei ollut kovin kummoinen mysteeri.

P.S. Yhdessä FB-ryhmässä käytiin viikonloppuna reipas keskustelu, jossa osa koki ongelmaksi keskusteluissa mainittujen tiedonrippujen ripeän päätymisen Geni-puuhun. Ans kattoo millä vauhdilla Eva Christina saa oikean syntymäseurakunnan, vanhemmat ja sisarukset.

Sukututkimusta vuonna 1924

Hapuillessani täksi vuodeksi avattujen 1921-1929 lehtidigitointien parissa löysin Nuorten Toverista vuonna 1924 (numeroissa 9, 11, 12-13, 14-15) Laura Harmajan kertomuksen Keräilijä, joka fiktion muodossa on kuvaus sukututkimuksen aloittamisesta.

Alkurepliikissä päähenkilö Jorma puuskahtaa "Miksei sitä yhtä hyvin meikäläinen voisi saada selville esivanhempiaan kuin ne, joilla muka on »Jumalan antamat nimet»." Jokaisen sukututkimusoppaan mukaisesti hän aloittaa kuulustelemalla äitiään, mutta joutuu pettymään.

Katsos, minua ei ole koskaan sellaiset asiat huvittaneet, selitti äiti. Minun menee ihan pääni pyörälle, kun vain vähänkin aikaa kuuntelen Vilhelmina-tädin juttelevan muille vanhoille tädeille tai isälle esivanhemmista ja muusta suvusta: kenen kanssa se ja se oli naimisissa ensi kerran ja kenen kanssa kolmannen kerran, ja mitkä lapset ovat ensimmäisen rouvan ja mitkä seuraavien, tai kuinka monennessa polvessa ne ja ne ovat serkkuja keskenään, tai miten Lotta-täti on yhtaikaa miehensä vaimo ja täti ja serkku tai muuta sellaista kauheata sotkua! Huh sentään!

Jorma ei kuitenkaan tästä lannistu vaan tajuaa, että kannattaisi haastatella Vilhelmina-tätiä, joka osasikin kertoa asioita "Neljä tai viisi polvea, sinne 1700-luvun puoliväliin saakka".

Ja se tiesi niin paljon mukavia juttuja. Eräs isosetä oli jo 12-vuotiaana poikana päässyt merille ja siitä tuli etevä meriupseeri. Ja muutamat olivat hirveän kovia pietistejä, mutta toiset pitivät kiusallaan punaisia liivejä. Ja yksi oli kova juomaan, vaikkei täti ensin tahtonut sitä kertoa — tämä näin tässä taulussa — ja se oli vielä pappi.

Tiedonnälkää ei tällä tietenkään sammutettu, mutta onneksi isä osasi päivällispöydässä kertoa, että "Tässä on niin monta sellaista sukua, jotka on tutkittu, niin että löytyväthän ne sukukirjoista. Papeista erikseen saadaan tietoja paimenmuistoista, ja sitten on arkistossa vanhoja upseeriluetteloita ja maa- ja verokirjoja, joista luulisi monen asian selviävän, jos vain olisi joku, joka osaisi niitä vanhoja käsialoja lukea."

Isä lupasi viedä Jorman Yliopiston kirjastoon, mutta kuinkas ollakaan "Hänen oli ollut mentävä muulle asialle kirjastoon päin, eikä hän ollut silloin malttanut olla pistäytymättä samalla sukukirjoja ja paimenmuistoja katsomassa. Ennenkuin Jorma ehti kaikki nämä uudet suvun jäsenet isän neuvojen mukaan vihkoonsa kirjoittaa, oli päivällinen jo jäähtynyt ja äiti pahalla tuulella."

"Ja sitten ei päivällispöydässä kuulunut muuta puhetta kuin Kristina Jaakontyttärestä ja Sven Knuutinpojasta ja siitä, saattoiko olettaa, että hän olisi niiden ja niiden kornettien isä vaiko ehkä setä, j. n. e. loppumattomiin." Fiktiota, mutta hyvin realistista!

Seuraavana päivänä Jormakin pääsi kirjastoon.

Me saatiin kokoon niin tuhottomasti uusia esivanhempia, että niitä varten täytyy olla vähintään hyllypaperiarkki. Kirjoituspaperit eivät riitä sinnepäinkään, hän selitti.

"Seuraavana päivänä Jorma meni jo suoraan koulusta kirjastoon, pisti nimensä etuhuoneessa olevaan kävijöiden kirjaan ja tunsi olevansa melkein aikamies. Iltapäivällä sitten tuli Rautasen Martti hänen aikaansaannoksiaan katsomaan, ja molemmat tutkivat sukutaulua silmät pyöreinä innostuksesta ja tukka pörröllään." Toverilleen Jorma puuskahtaa

Ei suinkaan me tätä kunnian vuoksi tehdä, vaan sentähden, että on niin turkasen hauskaa, kun saa selville entisten vuosisatojen asioita. Sitä minä vain ihmettelen, että mihin näiden kaikkien esivanhempien aseet ja hopeakalut ja muut semmoiset ovat joutuneet, kun ei niitä meille ole säästynyt kuin äidin äidin äidin soppakauha ja isän suvusta vanha piipunvarsi — niin ja se veitsi.

Aikanaan "Jorma pääsi sitten isän kanssa arkistoonkin, ja sieltä saatiin selville muutama savolainen esi-isä, jolla oli oikein »Jumalan antama nimikin». Heitä auttoi arkistossa eräs hyvin lysti maisteri, joka tutki hämäläisten sukujuuria. Ja niistäkin löytyi Jormalle joitakin uusia esivanhempia."

Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tutkimuksen dokumentointi, mutta onneksi räätäli vinkkasi talvitakin teon lomassa, että jostain sai ostettua "vaikka 3 metriä pitkiä ja leveitä papereita." Kun tällaisia oli hankittu jatkettiin ja jatkettiin vaan kunnes

Perhe oli siis oikeastaan tämän sukututkimusharrastuksen takia jakaantunut kahteen puolueeseen. Isä ja Jorma olivat »aatteen» kannattajia, äiti ja Esko aluksi välinpitämättömiä, mutta sitten vähitellen, mitä enemmän he kyllästyivät kuulemaan selvityksiä yhä kaukaisemmista sukulaisista, miltei vihamielisiä koko sukututkimusta kohtaan. 

— Semmoiset vanhat homehtuneet äijät ja ämmät saisi jättää rauhassa haudoissaan makaamaan, huokasi Esko välistä harmissaan. Ja äiti torui häntä rumista puheista, ollen kuitenkin sydämessään aivan samaa mieltä.

Virkatodistuksesta puuttuvat lapset

Muutama viikko sitten suljetussa FB-ryhmässä kysyjä oli digitoiduista sanomalehdistä löytänyt isoisälleen sisaruksen, joka oli kuollut kolmen kuukauden iässä. Tätä lasta ei oltu mainittu seurakunnasta saadussa virkatodistuksessa ja kysyjä ihmetteli tätä.

Vastasin:

Luulisin, että virkatodistuksen tekijät katsovat vain rippikirjaan/rippikirjoihin. Rippikirjoista puuttuu seurakunnasta & ajasta riippuen enemmän tai vähemmän näitä nuorina kuolleita. Rippikirjan tarkoituksenahan ei ollut dokumentoida perhehistoriaa vaan pitää kirjaa niistä, joilta piti tarkistaa lukutaitoa ja ehtoollisella käyntejä. Jos vauvaa ei ole elävänä ehditty rippikirjaan viedä, niin kuoleman jälkeen merkinnässä ei enää ollut mieltä. (Suunnilleen sama juttu, vaikka seurakunnassa olisi käytössä lastenkirjat.)

Ei tullut vastaväitteitä. Oman tutkimuksen puitteissakin pitää muistaa, että rippikirja ei ole koko totuus.

Rippikirjat on indeksoitu!

Syyskuun 15. päivä viime vuonna luin MyHeritagen blogitekstiä Uusi: 33 Miljoonaa Suomalaista kirkonkirjaa lisätty. Konekäännökseltä näyttävä teksti lupasi digitoituja kirkonkirjoja epärealistiselta ajalta 1657-1915 (taisi loppuvuosi olla alunperin 1950). Vielä erikoisemmin

Vaikka osa Suomen kirkon kirjoista löytyi jo aiemmin netistä, kuitenkin ei-indeksoidut kuvat, ei ollut koskaan kokonaan indeksoitu tai etsittävissä, ennen kuin nyt. Suomen Arkistolaitoksen luvalla, MyHeritage on ensimmäisenä ottanut vastaan kovan haasteen indeksoida kirkonkirjat ja lastenkirjat. Ne löytyvät nyt ensimmäistä kertaa netistä, täysin indeksoituna ja etsintä valmiina, ja vain MyHeritagessa.

Rippikirjoihin nimihakemistot? Vau vai täh? Ihmeissäni linkitin saatteella

"Tässä luvataan nyt niin ihmeitä, että on vaikea uskoa silmiään. Voisiko joku palvelun käyttäjä kommentoida todellista tarjontaa?" 

tekstin Facebookissa Harrastuksena sukututkimus -ryhmään. Siellä ei herännyt ihastusta vaan epäilystä ja keskustelua maksullisuudesta. Vain yksi osallistuja totesi "Yli 100 v niin sain nätisti oikean rippikirjan sivun esille heti." eikä tähän kiinnitetty mitään huomiota.

Koska en itse ole MyHeritagen käyttäjä unohdin asian ja jäin siihen käsitykseen, että se oli vedätystä. Kunnes täysjärkinen tuttavani totesi erään ongelman ratkaisusta

Myheritagen hakukoneella nämä nimittäin löytyi ihan helposti - he ovat indeksoineet suuren osan digitaaliarkistossa olevista rippi- ja lastenkirjoista. Tästä ei ole hirveästi puhuttu (ainakaan niillä foorumeilla joita mä seuraan) - vaikka se on mielestäni Hiskiin verrattavissa oleva saavutus!

Saatuani tämän jälkeen itse mahdollisuuden testata hakua voin yhtyä tuttavani arvioon. Löysin monta uutta kirkonkirjan sivua (päällimmäisinä mielessä olleisiin) Belineihin ja Sund/Sunneihin. Hakuominaisuudet eivät ole kovin kummoiset, kuten FB-keskustelussakin todetaan. Tuloksia näytetään lähinnä nimen perusteella ja oikealla syntymäajalla ei ole hirvittävästi merkitystä. Eli patronyymiä käyttävien haku ei varmaankaan ole helppoa kuin heinänteko, mutta ehkä kuitenkin helpompaa kuin kokonaisten rippikirjojen läpikäynti hakien neulaa heinäsuovasta.

Summauksena. Jään miettimään
1) sitä miten tämä indeksointi on näinkin hyvin saatu tehtyä.
2) sitä miten epäuskottava viestintä ja epäluotettava maine voi pilata kohtuullisen hyvän tuotteen markkinoinnin.

Louis Sparren piirros kirjasta Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. British library, Flickr Commons

Satunnainen sitaatti sukututkimuksesta

Hesarin toimittaja Miska Rantanen "koukuttui sukututkimukseen", joka hänelle on tekstinsä mukaan sitä, että

Illalla kotona avaan taas tohkeissani läppärin. Onko tullut uusia osumia tai omaisia?

ja surffaamista verkossa kasvavassa sukupuussa, johon hän ei ilmeisesti ole itse lisännyt mitään.

...sukupuun rakentuessa sinne on ilmaantunut yllättäviä yhteyksiä ja eksoottisia etunimiä, kuten Hetastiina ja Mooseksenpoika.

Kieltämättä minäkin yllättyisin etunimestä Mooseksenpoika. Useimmiten se kun on patronyymi.

Aloittaessani tätä pätkää oli tarkoitus kutsua Rantasta Suomen A. J. Jacobsiksi. Mutta kuunneltuani Jacobsin TED-puheen totesin, että hän oli saanut omasta internetsukuhutkimuksestaan paljon merkityksellisempiä ajatuksia irti. Kannattaa kuunnella, jos englantia ymmärtää. Mies järjesti viime kesänä New Yorkissa "maailman suurimman sukukokouksen" ja kirja hankkeesta on tulossa. Leike verkkosivulta.

Piika rippikirjassa ja henkikirjassa Helsingissä 1860-luvulla

Hohenthal-kirjaprojektissani oli tänä aamuna vuorossa Gustava Amalia, jonka kuolinilmoituksesta piti saada venytettyä sivullinen tekstiä. Eli lähteiden pariin.

Onneksi olin vuoden 2008 blogitekstiin laittanut talteen melko tarkat lähdeviitteet, joten Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa ei tarvinnut tarkistaa kuin kolme rippikirjaa "1856-69". Digitaaliarkistossa nämä on vain numeroitu eikä ensimmäisissä kuvissakaan suoraan näkynyt miten jaottelu oli tehty. Varsin pian kuitenkin ymmärsin, että vielä tässä rippikirjassa kaikki kaupunkilaiset olivat samojen kansien välissä ja kirjoissa kaupunginosat numerojärjestyksessä.

Gustava Amalia löytyi (uudelleen) piikana 1. kaupunginosan Pantteri-korttelin tontelta 5-6. Edelliseltä aukeamalta selviää, että tontit kuuluivat kauppaneuvos Henrik Borgströmille. Jos Gustava Amalia oli hänen palveluksessaan, niin tästä syntyisi helposti pari riviä tekstiä. Olenhan Borgströmin sokeritehtaaseen jo aiemmin tutustunut.

Tarkennuksen ja vahvistuksen toivossa hain digitaaliarkistosta esiin myös henkikirjat. (Lisämotivaatiota syntyi siitä, että arvasin Pantteri-korttelin löytyvän niiden alkupuolelta ilman ylenmääräistä selailua.) Gustava Amalia tuli Helsinkiin 1857, joten henkikirja vuodelta 1860 oli hyvä paikka aloittaa. Borgströmin tontti on selvästi erotettavissa ja henkirahaa on maksettu 7 piiasta (KA U52:6). Mutta 17 henkiverotettavan nimen joukossa oikeassa reunassa ei näy Gustava Amaliaa.

Henkikirjassa 1865 (KA U57: 838, 839) tonteilla on paljon enemmän erillisiä talouksia. Oikeustieteen kandidaatti Bergströmillä on "p Amalia, Gustava". Etsimäni? Henkikirjassa 1870 (KA U65: 1010, 1011) piioilla on vihdoin kokonaiset nimet, mutta Gustava Amalia ei ole joukossaan.

Rippikirjaa tuijottamalla siis voi kuvitella Gustava Amalian asuneen samalla tontilla vuosia kun taas henkikirjojen perusteella hän ei asunut siellä ollenkaan. Löytyisikö hän sieltä henkikirjoissa 1858-59? Mahdollisesti, mutta asui missä päin Helsinkiä tahansa on nähnyt Senaatintorin suunnilleen alla olevan kaltaisena. Kuva kirjasta Vyer af Helsingfors och dess omgifningar (1851).

Syntyikö Peter Stråhlman 1570?

Tuttavani kommentoi kirjoitustani Anna Paavalintytär Juustenin syntymäajan haarukointi

Annan pojan Peter Stråhlmanin syntymäaikaa pitäisi sitten myös uudelleenarvioida esitetyistä 1570-luvulle sijoitetuista ajoista.

Tai, sitten minun haarukointini jätti huomiotta merkittävän tiedonpalasen. Kirjoituksen pointtina oli testata miten tarkasti syntymäaikaa pystyy puutteellisilla tiedoilla rajaamaan ja ennen kaikkea perustelemaan kyseinen päätelmä.

Mutta mitä ihmettä varten nysvätä moista, kun Juustenit ja Stråhlmanit ovat sadoissa verkkojen sukupuissa, jotka keräävät kaiken viisauden ja korjaavat itse itsensä. Ja ammattitutkijatkin kohkaavat digitaalisista ihmistieteistä ja Big datasta

Eli ei tarvitse kuin hakea MyHeritagesta Peter Stråhlman ja vetää johtopäätökset. Käytännön syistä (kesken kaiken katkennut internetyhteys) ja taitojen puuttuessa jouduin kuitenkin luopumaan varsinaisesta big datasta ja kaavio perustuu otokseen 89:stä sukupuusta.

Minulla ei ole MyHeritage-tunnuksia eikä energiaa avata yksittäisiä puita tarkistaakseni, onko niissä joku lähde tai perustelu syntymävuodelle. "Noin"-tietojen vähyyden sekä aiemman kokemuksen perusteella veikkaisin, että useimmista moinen puuttuu. Eli on mahdotonta sanoa mistä syntyy hajonta 1570-1583. Vuosi 1570 täytyy olla jossain peruskirjallisuudessa (Bergholm?) ja sen aikaisuutta on jossain vaiheessa lähdetty korjaamaan?

Peter Stråhlman mainitaan kauppa-apulaisena 1610 ja on haudattu 5.12.1657 (vaikkakin monessa sukutaulussa kuollut 1658 - oma juttunsa). Pelkästään näitä tuijottamalla syntymisensä 1580-luvun loppupuolella tuntuu todennäköisemmältä kuin vuosi 1570.

Aitous ja oikeellisuus

Toukokuiselta Tallinnan pysäykseltä pari valokuvaa. Kadriogin linnassa oli esillä näyttely "Aitoa taidetta vai huijausta?", jossa tavanomaisen vanhan taiteen ripustukseen oli lisätty kylttejä, jotka kyseenalaistivat teosten "oikeellisuuden". Ovatko mahdollisesti kopioita, väärennöksiä tai oppilastöitä? Tai sellaiseksi epäiltyjä?

Olisin mielelläni tutustunut näihin tarkemmin, mutta teosten vieressä oleva lisätieto oli vain viroksi. Yritin löytää käännösläpysköitä, mutta en onnistunut. (Enkä tietenkään uskaltanut kysyä henkilökunnalta.) Joten kokemuksesta syntyi suuri epävarmuuden tunne. Jos museon kokoelmassa on näin paljon kyseenalaistettavaa ja normaalisti niitä ei ole selkeästi merkitty...

No, väärää tietoahan ei yleensä ole selkeästi merkitty. Ei ainakaan kun se on tarkoituksellisesti luotua.

Kaksi miestä voi luoda kolmannen internetin todellisuuteen ja tämä havaittiin vasta neljä vuotta myöhemmin.

Tekijät voivat lisätä tietosanakirjoihin ylimääräisiä termejä, sanakirjoihin sanoja ja karttoihin paikkoja, jotta saisivat kiinni tietojen myöhemmät mahdolliset kopioijat. Tätä strategiaa (ei-kaupallisista syistä) käyttävät myös jotkut sukututkijat. Lisättyä lasta tai muuta yksityiskohtaa Geni/MyHeritage-hutkijat eivät koskaan tule huomaamaan, elleivät jostain opi arvostamaan tiedon alkuperäislähteiden tutkimista.

Tietenkin sukupuita on sekoitettu muistakin syistä.

Esimerkki nykyajan sukututkijasta

Aloitin 11/2014 sukupuun rakentamisen, geniin. Nyt se kertoo, että mulla kasassa yli 40000 "verisukulaisen" nimeä. 0 käyntiä arkistossa.

— Ira Vihreälehto (@ira_vihrealehto) May 29, 2015

Käytössä ollut muutaman sukuhaaran sukukirja, 2 tätiä, dna-testit. Omin voimin sain nimiä n 500 kasaan, muut geni-hakuohjelman kautta.

— Ira Vihreälehto (@ira_vihrealehto) May 29, 2015

En oo käynyt mitään sukututkimuskurssia, mut toivon et niissä osataan kertoa että tän voi tehdä kotisoffalta puolessa vuodessa.

— Ira Vihreälehto (@ira_vihrealehto) May 29, 2015

Voisin oikeastaan kaupata jollekin taholle fast genealogy-kurssia 😝 miten oikaistaan, stalkataan ja kopsataan muilta -jaettavaksi kaikille.

— Ira Vihreälehto (@ira_vihrealehto) May 29, 2015

Sananparsi sukututkijalle -sarjassani on näköjään aika kattavasti omia ajatuksiani sukututkimuksen tekemisestä. Mahdollinen lisäys:

Viisas virren virittää, tuhma laolool lojottaa. Nurmes

Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948

Viisaita sanoja sukututkimuksesta

Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen viikkolehti Utain julkaisi juuri ennen vappua täysjärkisen artikkelin sukututkimuksesta. Toinen haastateltavista oli Kansallisarkiston pitkäaikainen työntekijä Pertti Vuorinen, joka puhui viisaita:

Mestarit tunnetaan rajauksistaan. Kannattaa tutkia perusteellisesti tiettyä aikaväliä sen sijaan, että pyrkisi väkisin pääsemään kovin kauas ajassa. Lisäksi jos haluaa tutkia tarkasti vain yhden suvun vaiheita, on jätettävä sukuun naitujen puolisoiden sukulaiset tutkimuksen ulkopuolelle.

Teemu Ylikoski CC BY-NC 2.0

Perunkirjoituksen epäluotettava sukuselvitys

Viime viikonloppuna paperipinoja siirrellessäni tuli esiin vuoden 2012 lopulla Ruotsista tilaamani perunkirjakopio. Jälkikäteen ajateltuna tilaamisessa ei ollut mitään järkeä. Vaikka Kokemäen Gottlebenien huonekalut olisivat Göteborgissa kuolleen Adrian Gottlebenin "perintöä" ei niitä olisi roudattu puolen valtakunnan läpi. Eli inventaariolistalla ei ollut tutkinnallista merkitystä.

Mitä asiakirja sitten kertoi sukulaisuussuhteista? Lopetin (jälkikäteen tarkasteltuna sekavan) kirjoitukseni Adrian Gottlebenistä vuonna 2010:

Kuolinikänsä perusteella tämä Adrian oli syntynyt noin vuonna 1730. Ei välttämättä Porissa, tietenkään.

Saamani kopion luettavuus jättää toivomisen varaa, mutta käsittääkseni Göteborgissa kirjattiin pesään kuuluviksi perillisiksi

1. vainajan veljen, porilaisen kauppiaan Johanin lapset, täysi-ikäinen poika merimies Adrian Gottleben, Gabriel Gottleben (rusthollari Kokemäellä) ja tytär Lovisa Gottleben, joka oli naimisissa rusthollari Hannulan kanssa samalla paikkakunnalla. 
2. sisaren, joka naimisissa porin raatimies Otto Julius Branderin kanssa, lapset Gabriel Brander (kauppias Raahessa), Julius Brander (kirjanpitäjä), Lovisa Brander (naimisissa Helsingborgin raatimiehen Lorentz Höckerin kanssa)

Branderin haaraa en tunne, mutta ensimmäinen osa tuntuu sekoittavan nimiä ja suhteita aika pahasti. Tai sitten oma tutkimukseni on puutteellinen.

Adrian on ollut paikan päällä ja allekirjoittanut asiakirjan, joten ilmeisesti hän tosiaan on Johanin poika Bergholmin taulussa 17. Vaikka merimiehenä olemisesta ei siinä puhuta. Mutta miksi hän on antanut merkitä sisaruksikseen isänsä sisaruspuolia?

Kokemäen Gabriel Gottleben on oma esi-isäni ja Hannulaan naitu sisarensa nimeltään Sara Elisabet eikä Lovisa. Asiakirjat todistavat aukottomasti, että he ovat Gabriel Gottleben vanhemman lapsia ja jos Brander-osuus pitää paikkansa, niin oli Göteborgissa kuollut Adriankin. 

Näyttää vahvasti siltä, että Adrianin leskellä on ollut miehensä perheestä epätarkat tiedot eivätkä nämä ole kohentuneet sanomalehtikuullutuksillakaan. Mahdollisesti joltain meni siis ohi tilaisuus moittia testamenttia (jonka tekstistä en saa selvää) tai osallistua oikeudenmukaiseen perinnönjakoon. 

Jaettavaa oli 12229 taalaria, josta 4000 oli osuuksia tanskalaisessa Aasian komppaniassa ja 1000 osuuksia ruotsalaisessa Itä-Intian komppaniassa. (Jälkimmäisellä on ainakin kolme tietorikasta sivustoa: ostindiskakompaniet.se, ostindiska.nordiskamuseet.se, Svenska ostindiska kompaniets arkiv (Göteborgs universitet) .)

Kerrankin kauniista tekstiä sukututkijoista

Ruotsalaisen opiskelijatöiden joukossa Fredrik Benschin otsikko Den svenska genealogiska rörelsens historiedidaktiska förevändningar under 1900-talets första hälft herätti lukuhaluni. Erittäin harvoin (ei koskaan tätä ennen?) on tilaisuus lukea analyyttistä tekstiä sukututkimuksesta. (Pian tässä käsitellyn tekstin jälkeen tuli eteen Samuel Edquistin artikkeli Vanor med anor: Historiesyn och bildningsvägar bland släktforskare i senkapitalismens Sverige oman aikamme sukututkijoiden kyselyvastauksista.)

Bensch päätyy jakamaan ruotsalaiset sukututkijat 1900-luvun alkupuolella kolmeen ryhmään tai suuntaukseen. Ensimmäinen oli perinteisesti konservatiivinen, kunnioitti esi-isien työtä ja yhteiskunnan rakenteita ja asetti keskiöön perheen ja kansakunnan. Toinen orientoitui (tuolloin pinnalla olleeseen) rotubiologiaan. Heille ihanneyhteiskunta oli kaukana germaanisessa menneisyydessä ja he halveksivat aatelia, joka olisi pitänyt korvata kansan "todellisella eliitillä".

Mahdollisesti Suomessakin oli samaan aikaan vastaavia ajatuksia? Ainakin oli Benschin kolmatta ryhmää, sillä sen tunnistan nykypäivästäkin. Tälle sukututkimuksen merkitys on henkilökohtaista. He ovat valmiit hyväksymään, että sukupolvet liikkuvat ajan mittaan yhteiskunnan eri tasoilla, niin ylös kuin alaskin päin.

Bensch kirjoittaa sukututkimuksen henkilökohtaisesta merkityksestä jo johdannossaan. Hänestä määritelmä sukututkimuksesta akateemisten tieteiden aputieteenä on yksipuolinen ja lyhyydessään harhaanjohtava. Hän kirjoittaa niin hienosti, etten osaa suomeksi kääntää. Joten suora lainaus, johon olen lisännyt ulkoista muotoilua lukemisen helpottamiseksi.

"Genealogin tjänar i första hand inte någon vetenskap, utan den gagnar sina utövare, vilka både är den och gör den till vad den är.

Genealogen är själv implicit sitt centrala studieobjekt, dess utgångspunkt eller proband, det subjekt som genom sina studieobjekt låtit skriva in betydelser i artikulerade objekt hämtade ur dåtiden,

en skapare av meningssammanhang genom att länka samman fenomen ur de olika tidsdimensionerna,

en identitetskreatör som strävar efter att frambringa en bild av sig själv och sin plats i tillvaron i förhållande till andra människor,

en skapare av berättelser vilkas syfte är att förstå sig själv som historisk varelse, att bruka historien för att legitimera ett visst levnadsmönster eller för att konstituera relationer.

Genealogin handlar således ytterst om en inre känslobehäftad drift att söka efter personlig orientering i historien och tiden, och att förhålla sig till de sammanhang som ges eller skapas.

Människans sökande efter ursprunget är intimt sammankopplat med nutiden och framtiden; berättelser om människors vägar och öden, om de kedjor som löper från dåtiden in i framtiden, där vi själva endast är att betrakta som en kugge eller länk.

Genealogin handlar om den lilla människan i de stora sammanhangen, de långa tidslinjerna och kontinuiteten, om tron på och sökandet efter en historisk helhet, om en evighet där det är upp till oss själva att formulera eller skriva in våran plats i detta tidsförlopp, att konstruera ett överskådligt sammanhang.

Vi skapar en berättelse om oss själva vari det ändliga livet ges en riktning och ett mål." (Bensch 2007 s. 3-4)

Mies yksinäisellä kyntöurallaan on Smålannista vuoden 1945 paikkeilla. Kuva RAÄ, Flickr Commons

"Harrastuksena sukututkimus"

Sukututkimuskeskustelu on aikanaan siirtynyt spostilistoilta keskustelupalstoille ja sieltä viime aikoina Facebookin syövereihin. En tätä viimeistä muutosta oikein ole sulattanut, kun päivitykset keskusteluineen suhahtavat naamakirjassa turhan vauhdikkaasti ohi. Samoja vanhoja juttuja saa moni kysellä, kun aiempia vastauksia ei pysty hakemaan. (Eikä kaikkia ole edes tallella. Yritin tätä varten löytää kysymyksen, johon itse vastasin ja sen on tainnut kysyjä poistaa. )

Niinpä ryhmässä Harrastuksena sukututkimus (tätä kirjoittaessa avoin, mutta jätän mainitsematta tässä kirjoittajien nimet) on kysytty monta ennenkin nähtyä juttua. Poimintoja helmikuulta.

"Onko kukaan etsinyt sukulaisiaan/tiettyä henkilöä koskevia tietoja tai merkintöjä vuoden 1918 vankileirien/ sotavankilaitoksen arkistoista? " Kysyjä sai vastauksen, mutta kukaan ei linkittänyt Arkistolaitoksen Portin teemaan Sisällissota 1918.

"Mitä mahdollisuuksia on päästä Pietariin n. 1912 muuttaneen sukulaisen jäljille?" On linkitetty suoraan Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon, mutta ei Arkistolaitoksen Portin artikkeliin Pietarin suomalaiset. Jossa ei pulestaan huomioida MAP-kirkon tarjoamaa tietokantaa Russia, Lutheran Church Book Duplicates, 1833-1885. 

"miten rajataan suku lainopillisesti?" Jos siihen ei laissa viitata, ei sitä lainopillisesti tarvitse määritellä.

"Säilyivätkö esim. vankeuteen -vaikkapa elinkautiseen- tuomitut oman lähtöseurakunnan jäseninä vai oliko vankilassa mahdollisesti jokin oma seurakunta?" Vankilassa oli oma seurakuntansa, mutta omissa tutkimuksissani monet vankilassa istuneet olivat edelleen vanhan seurakunnan kirjoissa.

Mielenkiintoinen on kysymys ja keskustelu "miten kehitysvammaisuus on merkitty kirkonkirjoihin?" Monitulkintaisesti, voinee summeerata.

Opettavainen on purkaus sukukirjan virheistä ja esimerkki lähteiden ristiinlukemisesta.

Sekä tietenkin mukana on joka paikkaan kuuluva keskustelu Hiskin kehityksestä. Tuttua on myös keskustelu monisikiöraskauksista, lapsiluvuista, au-lapsiluvuista ja puolisojen lukumäärästä. 

Joukossa on myös runsaasti aloittelijoita, joilta oli hukassa lähtötiedot. Yhdellä isoäidinäidin kuolinilmotus 1930-luvulta, jossa on kuolinikä, mutta ei syntymäpäivää. (Oli kuitenkin syntymäseurakunta ja tyttönimi tiedossa eli kastettujen luettelosta löytyi ilmeisesti oikea henkilö.) Yhden mielestä seurakunnan kastetujen lista loppui vuoteen 1880 ja seurakunta hävinnyt. Mikrofilmauksesta syntynyt väärinkäsitys ja mikrokorteilta löytyi tarvittava jatko. Yksi haki Karjalassa 1800-luvun lopussa syntynyttä tarkalla syntymäpäivällä ja apu löytyi vaivattomasti Katihasta.

Ja yksi ei "osaa lukea kirkonkirjoja", mutta on Hiskin perusteella hutkinut itsensä vuoteen 1811. Huoh! Jos historiantutkijat kaipaavat nimisuojaa, niin kyllä oikeat sukututkijatkin sellaisen ansaitsivat. Mutta kuuluisinkohan joukkoon?

Avunannon kuvitus OSU Special Collections & Archives Research Center, Flickr Commons

Sukututkimuksesta kysyttyä ja vastattua

Suomi24:ssä on sukututkimukselle palsta, jota käyn välillä katsomassa ja olen joskus jotain kirjoittanutkin. (Yksi harvoja paikkoja, joissa en esiinny omalla nimelläni.) Pitkäaikaisena harrastajana on terveellistä saada käsitystä aloittelijoiden huolista. (Avutonta kysyjää kuvaamassa kirjan London Lyrics kuva. British Library, Flickr)

Päällimmäisenä on tätä kirjoittaessani kysely isän löytämisestä vuodelta 2012. Näitä on surullista lukea. Joskus olen saanut sukututkimuksen harrastamisen mainitessani mukamas vitsikkään kysymyksen "ai, haet isääsi vai", joka ei naurata yhtään, kun tuntee oikeasti piilotettuja juuria etsiviä.

"Olisi kiva tietää enemmän suvustani :)" Ahaa. Olisiko niin kivaa, että jaksaisi tehdä itse jotain? No, tässä tapauksessa on saanut yksityisviestinä "jotakin asiaa koskevaa". Ihmeitä tapahtuu. "Onko suku  ollut tutkimuksen kohteena kenelläkään?" on myös saanut hämmästyttävän paljon vastauksia. Kymmenen vuoden aikana.

Seuraava sukutietoa kaipaava on jo etsinyt tietoa, mutta epätietoinen siitä "Miksi tätä edemmäs ei voida mennä? Liittyykö se nimenomaan juuri tuohon ruotsalaisperäisyyteen?". Todennäköisesti vastaus kysymykseen on lähteiden puute tai puuttellinen läpikäynti. Palstalal vastaajat ovat innostuneet DNA:n mahdollisuuksista.

Tietä Lutikkavaaraan hakeva on saanut asiallisesti linkin Karjalan karttoihin ja henkikirjakin on etsitty valmiiksi esille.

Onko hiskin täydentäminen lopetettu? Jokseenkin ainoita paikkoja, joissa Hiskistä voi keskustella vapaasti. Joukossa tietäjiä ja tietämättömiä.

Miten lisämateriaalia "tylsästä suvusta" on itsellenikin (taas) ajankohtainen kysymys. Vastauksissa ei mitään erityisempää uutta.

"Ainahan voi käydä läpi uudelleen noita rippikirjan perheitä ja lukea rivien välistä miten elämä on sujunut. Pienellä mielikuvituksella saat perheet "elämään""

"Vanhoista sanomalehdistä saattaa yllättävästi löytyä jotain tietoa."

"No mä olen lohduttautunut sillä, että esim. lapsimäärästä ja lasten kuolleisuudesta ja kuolinsyistä saa riittävää draamaa keräiltyä. Myös uudet puolisot ja sinun, minun ja yhteiset lapset ovat tuottaneet päänvaivaa. Muuttojenkin taustalta monesti paljastuu yhtä sun toista, ainakin syitä voi arvailla nälkävuosista vararikkoihin ja seikkailunhaluun. Kyllä arkistojen ihmisillä on ollut monesti aika värikäs elämä. Ainakin omaan elämääni verrattuna.
Samalla olen hankkinut tietoa ihan yleisesti alueen historiasta. Tautiepidemioista ja nälkävuosista ainakin monesti kerrotaan ja nehän tuovat väriä ja faktaa omien sukulaistenkin kohtaloihin."

Syvepää analyysiä (?) vaativa kysymys Kuinka monessa perinnettä palavassa suvussa on tapahtunut degeneraatio ja debilisaatio vuosien saatossa ja hapatus on syönet suvun hedelmät? menee yli hilseeni.

Hammarbergien selvittäminen on ollut suosittu aihe, johon muistaakseni itsekin yritin kontribuoida. Julkkis ja sukunimi on houkutteleva yhdistelmä.

Sitten "Omasta isoisästäni tiedän sukunimen, paikkakunnan jonne haudattu, kuolinvuoden ja mitä on tehnyt työkseen.". Kun olen tuntenut 75% omista isovanhemmistani henkilökohtaisesti, tämä lähtökohta tuntuu oudolta, mutta ei ole ainoa vastaava verkon palstoilla nähty. Tällaiseen ei auta verkkoartikkelien huitaisut Hiskin käytöstä vaan perustiedot on etsittävä aivan muualta. Kysyjä on saanut asiallisia neuvoja itse keksimänsä hautausmaaharhailun tilalle:

"Tilaa hautauspaikkakunnalta seurakunnalta sukuselvitys. Isoisän perukirjan voit hankkia kuolinpaikkakunnan käräjäoikeudesta. [...] Mummon perukirjasta voi käydä ilmi myös isoisän tiedot. Pyydä perukirjat kaikkine liitteineen. Jos käy hyvä tuuri niissä on mukana sukuselvitykset. "

"Miksi nimi muuttui siten, ettei se liity lainkaan alkuperäiseen sukunimeen? Liittyykö nimeen jokin järjestö tai jokin muu historia, tietääköhän kukaan?" Taas mennään. Kysyjä itse on miettinyt nyt jo 7 vuotta. Menneisyyden ihmisen ajatuksia vaan ei saa kiinni mistään.

Miksi äiti on 1930-1940 luvulla "muuttanut" lastensa kanssa ympäri Suomea virkatodistusten perusteella, vaikka todellisuudessa lapset ovat olleet aivan muulla ilman äitiänsä?? Erinomainen muistutus siitä, että virkatodistusten perusteella 1900-luvun ihmisten todellisia muuttoja voi olla mahdoton tavoittaa. Väestörekisterissä on kyllä kaikki viralliset osoitemuutokset eli 1970-luvulta alkaen voisi olla paremmat lähtökohdat?