Melko yksipuolinen "päiväkirja"

Sana päiväkirja herättää aina kiinnostuksen, vaikka usein ne ovat lyhytsanaisia tai editoinnin takia ongelmallisia lähteitä historiankirjoitukselle. Niinpä kuultuani uudesta julkaisusta Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772-1779, johon on koottu Pehr Kalmin sääpäiväkirjasta "muistiinpanot hänen lähiympäristöstään ja henkilökohtaisesta elämästään" (s. 8) varasin sen oitis kirjastosta. Oli näet jäänyt huomaamatta, että alkuperäisten merkintöjen litterointi oli julkaistu Auraica-artikkelin 

Kuninkaalliseen tiedeakatemian arkistoon sijoitetut Turun vuosien 1748–1800 päivittäiset säähavainnot historiallisena ja elektronisena informaationa liitteenä jo pari vuotta sitten. Nyt avattuna sisältö näytti valitettavasti osittain korruptoituneelta:

En lukenut 483-sivuista kirjaa kannesta kanteen. Merkinnät olivat enimmäkseen lyhyitä ja helposti silmäiltäviä. Johdannosta (s. 24) selviää, että merkinnät olivat alunperin olleet aiheen mukaisissa sarakkeissa eli julkaisu jatkuvana listana ei sisällä kaikkea alkuperäistä tietoa. Ahkerimmin Kalm teki muistiinpanoja sään ohella puutarha- ja peltoviljelmistään. Oli tietenkin mielenkiintoista, että oman mielenkiintoni aiheet ohitettiin melko lyhyin ilmaisuin. 

Viitteitä sanomalehtien lukemiseen huomasin vasta vuoden 1775 lopulla. Kalm poimi 14.11.1775 tiedon myrskystä Hollannissa Stockholms Posttidningarista N:o 96. (s. 270) Kyseisen vuoden numero 96 ei ollut vielä ilmestynyt eikä siinä ollut mitään uutisia Hollannista. Pari kuukautta myöhemmin Kalm noteeraa 25.1.1776 "lehdestä" lukemansa tiedon kylmyydestä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa (s. 273). Ankaran talven Konstantinopolissa ja Italiassa Kalm laittaa muistiin 18.1.1779, mutta lähdeviite on jäänyt ilmeisesti kesken: "Katso lehti". Pari viikkoa myöhemmin 5.2.1779 Konstantinopolin kylmyydestä on lisätietoa viitteellä Stockholms Posttidningariin N:o 23, joka ilmestyi vasta 22.3.1779. Kyseisessä lehdessä oli Kalmin referaattia vastaava ilmoitus eli hän on tehnyt merkinnät jälkikäteen. (s. 441). 

Kruunajaisten julkinnasta kevään 1772 Turussa Kalm luetteli tuttuja teemoja, mutta yhteys kruunajaisiin oli hädin tuskin mukana. Toisena päivänä akatemialla pidetyistä puheista selviää puhujat, kieli ja muoto, muttei mitään sisällöstä. (s. 83-84)  Kuninkaan vierailusta kesällä 1775 Kalm kirjoittaa hieman enemmän ja paljastaa, että kuninkaan vilunväreiden takia ohjelmaa jouduttiin muuttamaan, mitä ei tietenkään kerrottu julkisuudessa. Merkinnöistään sain myös vihdoin varsinaisen lähteen tuohiveneen esittelyyn kuninkaalle (s. 234-237, 243- 245). Vuosien kiitosjumalanpalveluksista huomasin Kalmin merkinnöistä ainoastaan yhden, joka huomioi kruununprinssin syntymän marraskuussa 1778 (s. 436-437)

Vuoden 1772 vallankumos näkyy Kalmin muistiinpanoissa hyvin vähäeleisesti. 28.8.1772 "Professorit esittivät ylistysoodin ja uskollisuudenoodin" & 29.8.1772 "Turun papisto, ylioppilaat ja Akatemian muu virkamiehistö esittivät uskollisuuden oodin". Uskollisuudenoodista en ollut koskaan muullut, joten epäilin alkuperäisessä tekstissä olleen sanan trohetsed eli uskollisuusvala. Vahvistus löytyi Excelistä, jonka litteroinnissa lienee tapahtunut ainakin yhden kirjaimen virhe: "aflade Professorerna hyllnings och trohets oden" & "aflade Prästerskapet i Åbo, och studerande och den öfriga Acad. Staten Trohets oden." 

Mielenkiintoisimman merkintänsä juhlinnasta Kalm teki 14.4.1773:

Kauppiaiden puodit ovat tänään auki, eivät kuitenkaan kaikki; suomalainen väki kulkee pukeutuneena kaduilla samalla tavalla kuin juhlapyhinä; kukaan ei näyttänyt tekevän arkiaskareita. ('Köpsmansbodor voro i dag öpna, dock ei alla ; Finska folcket gingo klädda på gatan som om högtidsdagar; man såg ingen göra något hvardags arbete.' s. 126) 

Almanakkaan kurkistus kertoi, että kyseessä oli neljäs pääsiäispäivä. 

Turun tuomiokirkossa 1881

Nyt kun Turun tuomiokirkko on remontin takia kiinni, on syytä poimia nimimerkki A:n pitkästä ja enimmäkseen Turkua käsittelevästä kirjoituksesta Muistelmia kesämatkoilta (*) nimenomaan kirkossa käynti.

Päältä nähden ei Turun tuomiokirkko ole tosin mikään korean kaunis. Sen ilmansyömät seinät, joista jääneiden rappi-saarentojen välistä loistaa paikoin jyreät harmaat kivet paikoin väkärät rauta-siteet sekä munt rakennusaineet tilat ja tilkimet, eivät tietysti tarjoa silmälle kauneusaistin hienointa nautintoa, mutta sitä enemmän vaikuttaa katsojan tunteisin sen huimaava korkeus, sen juhlallinen suuruus, sen jalo kokonaisuus. 

Tälläinen aavistuttava ulkomuoto antaa tietysti suuren syyn odottamaan jotakin erinomaista noiden jylhäin muurien sisäpuolelta — ja siinä ei katsoja erehdykään; sillä se monipuolinen näköala ja se runsas ainevarasto, joka täällä aukeaa katsojain silmäin eteen, on tässä suhteessa paljoa ylevämpi, kun olisi koskaan voinut aavistaakaan ja kestäisi kirjoittaa paksuja kirjoja, jos tahtoisi saada sen monipuolisuutta sitä näkemättömälle vähänkin käsitettävään selvyyteen. vaikka en tätä voisikaan tehdä, pidän kuitenkin suurena vahinkonani, etten ollut paremmassa tilaisuudessa katsella likemmin tätä maamme kirkollisille oloille niin kallisarvoista majaa ja sen muinaismuistoista kalustoa. Kirkko on kyllä määrätyt tunnit ainakin toisina päivinä viikossa auki vallan sitä varten, että vieraat olisivat tilaisuudessa käydä sitä katsomassa. Varsinainen kirkonvartia tai joku muu henkilö, joka tuntee kaikki muinaisjäännökset ja osaa antaa niistä monipuolisia selityksiä, on silloin aina saatavilla ja kulettaa vierasta aivan vähällä maksulla kaikki sopet ja loukot läpikotaisin. Mutta minulla ei ollut aikaa tähän. Ennätin oinoastaan vilaukselta nähdä itse kirkon sisustan ja senkin tietysti vallan pintapuolisesti; mutta nuo salaperäisimmät paikat, kellari ja kokki, sekä kellotapuli jäivät aivan näkemättä. Näillä tiedoilla on siis tietysti aivan mahdoton yrittääkään tehdä mitään täydellisempää selvää tuon pyhän muinaismuiston monipuolisista salaisuuksista. — 

Ensi silmäyksessä vetävät itse kirkossa nuo loistavat taidemaalaukset sekä tauluissa että lasissa katsojan kiinteästi puoleensa. Ne ovat ikäänkuin lumouksen luomia ja jota tarkemmin niitä katsoo sitä elävimmiltä ja luonnollisemmilta ne näyttäyvät. Mieltä väristyttävämpi vastakohta oudon mielestä on tuon kuvannollisen helleyden rinnalla nuo historiallisten henkilöiden tummat rautaiset tuumisarkut ja muut haamut sekä karkeat keskiai'an ritarilliset sota-asut ja aseet omassa järestyksessään kirkon kummallakin seinustalla. Näitä kaikkia hätäisesti vilkaistuansa on vaikea sanoa ja tunteissaan selittää onko vihan ja mustan manalan hämärässä holvissa vai pyhän suloisuuden ja ristillisen rakkauden valoisassa temppelissä. Mahdoton on ensi silmäyksessä tämän aaveellisen monipuolisuuden vastakkaisessa keskuudessa vastustaa joutumasta haltioihinsa ja takertua tuokioksi taistelevain mielikuvitusten liehuvaan kuvastoon.

Tälläinen on kohtalosi astuessasi ensikerran Turun tuomiokirkkoon. Monipuolisuus valloittaa mielen niin, että on vaikea päättää mistä ajatuksensa alkaa ja mihin lopettaa. — Kuvauksista tahdon erittäin mainita tuon kuuluisan suomalaisen kuva-maalari Ekman'in maalaman maailman mainion taulun suomalaisten ensimmäisestä kasteesta sekä kauniin kuningatar Katarina Maunuttaren kuvan kahden poikansa kanssa erinomaisen ihanasti lasiin maalattuna. Ensin sanottu taulu kuvaa Pyhän Henrikin kastamassa suoma laisia Kupittaan lähteellä. Pispa kuvataan tässä päässään korkea kaksisarjainen ristiotsikolla varustettu pispanhattu ja kädessään kiveräperäinen kallis pispan sauva kastamassa juuri erästä polvilleen kumartanutta suomalaista naista ja hänen edessään suuri joukko tuota villiä pohjan kansaa kaikellaisissa vaateja ikämuodoissa niin metsäläisten näköisenä, kun ainoastaan elävä mielikuvite on ne voi nut esittää. Siinä äitit surkuttelevat lapsiaan; siinä joku itkee, toinen siunaa, kolmas kiristelee hampaitaan ja koko joukko osoittaa mikä mitäkin tunteita. Pispan oikealla puolella lukee eräs kaniikki, pispan läheisimpiä pappia, pyhää kirjaa ja hänen vasemmalla puolellaan heiluttaa kuori-poika pyhänsavun astiaa. Itse kuningas seisoo pispan selän takana, kruunu päässään, kädet ristissä, kasvot taivasta kohoen kohotettuna hartaasti rukoillen ja hänen ympärillään katselee keihästen, kilpien ja liehuvien lippujen välitse rautapukuisen sotajoukon järeät kasvot vakaa mieliseuä tätä pyhää toimitusta. — Taulu on tietysti erinomaisen ylevä ja vaikuttaa katsojan mieleen sangen ajatuttavalla tavalla. Monet muutkin taulut, joista en kuitenkaan muista tarkoin kertoa, ovat täällä sanomattoman vaikuttavia ja ylevämielisiä. — Kirkon kellarissa, kokissa sekä muissa holveissa, joissa, kuten jo mainitsin, en ollut tilaisuudessa käydä, tallenetaan kuolletten jäännöksiä ja monenlaisia muita historiallisia muistoja. Näiden näkeminen vaikka mahdollisesti yhtä synkkä, kuin juhlallinenkin, olisi tietysti sangen edullista ja historiallisesti opettavaista, kellä vaan olisi siihen tilaisuutta.

(*) Waasan Lehti 15.08.1881 no 61, 15.09.1881 no 70, 19.09.1881 no 71, 22.09.1881 no 72, 03.10.1881 no 75, 06.10.1881 no 76, 10.10.1881 no 77, 20.10.1881 no 80, 31.10.1881 no 83, 14.11.1881 no 87

Koulukylpylät?

Selatessani Helen Grayn kesän 1913 Suomen matkaan perustuvaa kirjaa Finland, a little land that is true to itself; a study of Finland under Russia in comparison with the South of the United States (1914) ylläoleva kuva kuvateksteineen pysäytti. Miksi kansakoulussa olisi kylpylaitos? Amerikkalainen on varmaan ymmärtänyt väärin? 

Ehei. Googlen kuvahaulla sain kuvan yhidtettyä Turun Kupittaalle ja sanomalehdistä selvisi lisää.

Jo 4.8.1903 Wiipurissa kysyttiin "Ulkomailla ovat useat kaupungit perustaneet kouluille kylpylaitoksia, joissa lasten tulee kylpeä noin kerta viikossa. Meillä on kaupunkityöläisten lasten puhtaus monessa tapauksessa huonompi kuin maalaisten, sillä maalla kylvetään tiheämpään. Eiköhän sietäisi olla koulukylpylöitä?" Samaa mieltä oltiin Haminan lehdessä 11.1.1912: "Koulukylpylät olisi saatava. Ne antaisivat hyvää esimerkkiä kodeillekin ja herättäisivät vanhempain kunniantuntoakin huolehtia lastensa puhtaudesta vaatetuksen puolesta j. n. e. Puuttuva puhtaus on syynä myös yleiseen hammasruttoon lapsissa."

Kerttulinmäen kansakoulu oli sanomalehtien perusteella Suomen ensimmäinen koulukylpylän toteutus. Vihkiäisjuhlinnan raportoinnissa mainittiin hauskimmaksi nähtävyydeksi "poikain kylpeminen" (Turun Sanomat 20.3.1913)

Suomen urheilulehdessä 2/1914 K. Taskinen kirjoitti Koulu-kylpylöistä korostaen erityisesti niiden merkitystä voimistelutuntien yhteydessä: "Maanviljelyslyseon kylpyhuone, johon mennään suoraan voimistelusalista, sillä erityistä pukuhuonetta ei ole, on 3X2,75 m, pinta-alaltaan, sisältäen 6 tavallista sade-suihkua. Näin ollen mahtuu 6 kerrallaan hyvin kylpemään eikä olekaan suotavaa, että useampia on saman suihkun alla."

Pukuhuoneiden suihkujen yleistymisestä ei löydy hekposti tietoa, mutta koulukylpylöitä oli syksyllä 1915 kolmessa turkulaisessa kansakoulussa: "Niiden kasvattava vaikutus on epäilemättä suuri; ne antavat lapsille puhtaustottumuksia, jotka tavallisesti jäävät pysyväisiksi elämäntavoiksi. Alussa vierastivat lopset jonkun verran koulussa kylpemistä, mutta päästyään korran alkuun eivät he laiminlyö ainoatakaan „kylpytuntia". Koulukylvyillä on ollut hyödyllinen vaikutus m. m. oppilaiden alusvaatteisiin: vanhemmat pitävät ne puhtaampia ja ehjempiä, kun tietävät että lapsi tulee riisuutumaan koulussa." (Uusi Aura 17.10.1915)

Idea koulukylpylöistä oli saatu Ruotsista. 

US 16.6.1925

Turun ja Helsingin asukkailleen tarjoma laidunnuspalvelu

Kun ei tiedä niin kuvittelee. Mielessäni menneisyyden piiat veivät Helsingin lehmiä Hakaniemeen ja jäivät eläinteen viereen seisomaan. Mutta sehän olisi ollut työvoiman hukkausta ja ilmeisesti useimmat kaupungit järjestivät yhteisen paimenen yhteiselle laitumelle jo varhain. 

Turussa kesällä 1794 systeemi sakkasi, sillä eläimiä tuotiin liian myöhään eli aamuseitsemän jälkeen kokoontumispaikkana toimineille Uudenmaan ja Hämeen tulliporteille, joiden ulkopuolella laitumet olivat. Kotiin viemisen sijaan karja jätettiin harhailemaan! Lehmät saattoivat löytää tiensä laitumelle, mutta vuohet usein palasivat kaipunkiin häiritsemään asukkaita.  (Åbo Tidningar 12.06.1794)

Keskellä seuraavaa kesää oli taas havaittu ongelmia ja parannuskohteita. "Nummen puolella" kaupungin laidunmaa oli juuri aidattu, jotta naapurikylien karja ja hevoset eivät pääsisi sen ruohoa syömään. Kustannusten kattamiseksi määrättiin jokaisesta laiduntavasta hevosesta (uusi?) maksu ja kaupungissa kävijöiden piti maksaa hevosten laiduntamisesta päivämaksu. Karjan osalta laidunmaksun korotus oli tulossa, muttei vielä päätetty. Maksujen säädön lisäksi rajoitettiin käyttöä. Laidun oli tarkoitettu talven yli pidetyille eläimille, joten sinne ei saanut tuoda keväällä ostettuja eläimiä, etenkään lampaita ja vuohia. Oksiakin napsivat vuohet koettiin niin ongelmallisiksi, että tämä oli niille viimeinen kesä kaupungin laitumella, vaikka kaupungin johto ymmärsi eläimien tärkeyden varattomille asukkaille (Åbo Tidningar 13.07.1795)

Seuraavina vuosina maksuista piti antaa muistutuksia (Åbo Tidningar 27.6.1796, 10.7.1797, 2.7.1798, 15.7.1799). Kesällä 1800 ongelmana olivat laiduntavat eläimet, joista ei oltu maksettu. Viimeistään tässä vaiheessa otettiin käyttöön maksusta todistava poletti (Åbo Tidning 26.07.1800, 12.06.1801). Vuosikymmeniä myöhemmin otettiin käyttöön eläimen kaulaan ripustettava merkki, joka vaikuttaa käytännöllisemmältä (Åbo Tidningar 3.6.1835 no 43).

Vuodesta toiseen samanlaisissa ilmoituksissa ilmoitettiin, minä päivänä laidunkausi alkoi, että maksu piti maksaa ja eläimet pitää kuljettaa tullille aamuseitsemäksi ja hakea iltaseitsemältä. Kummallakin tullilla tai paremminkin niiden ulkopuolisilla laitumilla oli oma paimenensa, joita palkattiin sanomalehti-ilmoituksillakin (esim. Åbo Allmänna Tidning 25.05.1811, 4.6.1812, 19.11.1812).

Helsingissä laiduntamisesta oli muodostettu huutokaupattava urakka viimeistään vuonna 1823. Sanomalehden lisäksi huutokaupasta ilmoitettiin kirkonkuulutuksissa ja rummunpäristyksen jälkeen kadunkulmissa. Huutokaupan voittaneen kaupunginkassööri Langen piti 120 ruplaa ja 50 kopeekkaa vastaan järjestää paimenet, joille maksettu korvaus oli määrätty samoin kuin itse maksu, joka oli puolet halvempi porvareille. Paimennuskausi ja päiväaikataulu oli määritelty samaan tapaan kuin Turussa. Aamun ja illan kokoontumispaikoiksi merkittiin maistraatin pöytäkirjaan ensin "Tullit", mutta koska niitä ei enää virallisesti ollut marginaaliin kirjoitettiin ensin Erottajan vieressä sijainnut Lampeniuksen viljelmä ja nykyisessä Kaisaniemen puistossa sijainnut Edbomien viljelmä. Nämäkin yliviivattiin ja lopulta päätettiin, että lehmät vaihtoivat hoitajaa avoimella paikalla Espoon tullin, joka edelleen ihmisten mielissä sijaitsi myöhemmän Runebergin patsaan kohdalla, ulkopuolella (Erottaja?) ja Pitkällä sillalla. Valitettavasti pöytäkirjassa ei sanota mitään siitä mihin ruohoa kasvaviin paikkoihin lehmät ja hevoset vietiin. (FAT 22.04.1823; HKA. Mpk 28.4.1823 §1). 

Vuonna 1828 merkityksensä menettäneet tullit korvattiin venäläisten vaatimilla vahtituvilla ja laskupuomeilla, joten kokoontumispaikkoihin voitiin viitata yksinkertaisella ilmaisulla "vid slagbommarne" (HKA. Mpk 27.4.1831 §2). Läntistä laskupuomia, joka rakennettiin Kolmen sepän patsaan tienoille, kutsuttiin kuitenkin arkikielessä edelleen Espoon tulliksi. Turun kasarmin valmistumisen myötä laskupuomi siirrettiin vuonna 1833 sen "toiselle puolelle" (FAT 3.8.1833).

Vuonna 1838 laidunnuksesta alettiin julkaista pidempiä sanomalehti-ilmoituksia, jotka toistuvat samanlaisina vuoteen 1856, jolloin laskupuomit monikossa korvattiin Hämeentullilla (vid slagbommen invid Tavastländska tullen), mikä antaa ymmärtää, että tulloin laidunnus päättyi kaupungin länsipuolella. Vastaavia ilmoituksia oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin kokoontumispaikka oli "vid slagbommen å östra chausséen" (Hufvudstadsbladet 30.6.1889). Joko eläimien väheneminen tai sopivien laidunmaiden katoaminen päättivät käytännön.

Lehmien määrästä ei ole valmista tilastoa ja kirjallisuus antaa ristiriitaisia tietoja. Jere Jäppisen mukaan "Vuonna 1870 lehmien pito kiellettiin Helsingissä siisteyden vuoksi."  Leena Packalenin julkaisussa Stadin maitotinki. Vuosisata maidon kauppaa Helsingissä (1987) puolestaan väitetään, että "Helsingissä oli 1870-luvun lopussa 462 lehmää". Eron todennäköisesti selittää Helsingin rajaus, sillä Packalen toteaa myös, että 

Helsingin väkiluvun kasvaessa 1800-luvun lopulla nopeasti, kiristyi maistraatin ote kaupungin asioiden hoidossa. Maistraatti oli jyrkästi päättänyt, ettei lehmä enää kuulu kaupunkikuvaan ainakaan keskustassa.

Lehmies pito kiellettiin ensin Kruunuhaan etuosissa, Kaartintorin liepeillä, Bulevardilla... 

Kaksi entisajan originellia (1b/2)

 

Fyren 18/1907

Tattu Wikgrenistä löytyi sanomalehdistä niin paljon juttuja, että osa "pitää" saada esille, vaikka vanhat vitsit eivät aina naurata. Elinaikanaan Turussa julkaistiin muun muassa seuraavat anekdootit.

Tattu Tukholmassa. Henkikirjuri W., jonka kaikki turkulaiset hyvin tuntevat, vaikka useimmat eivät tunne tai muista hänen oikeaa "ristinimeään", nimittäen häntä vaan sillä vanhalla pilanimellä "Tattu", minkä hän koulussa aikoinaan sai, oli äskeisin Tukhoimassa taideteollisuusnäyttelyä katsomassa. Kun "Bore“, jolla herra "Tattu“ matkusti Turusta Tukholmaan, oli saapunut laiturin ääreen matkan päämääräänsä ja matkustajat päässeet tullitarkastuksen kiirastulen läpi, astui hra Tattu ajurin roskiin ja käski ajamaan erääsen majataloon Birger-Jaarlin kadun varrella. Ajuri ei koko ajan kestäessä enempää kuin sen alussakaan sanonut sanaakaan kyydittävälleen, mutta kun oli tultu määrätyn majatalon ovelle, kääntyi ajuri hra T:n puoleen, otti taskustaan nuuskarasian ja, tarjoten herra T:lle "Ljunglöfin parasta nuuskaa" sanoi hän selvällä suomen kielellä: "Hyvää päivää, herra Tattu!" Kun turkulainen henkikirjurimme oli toipunut hämmästyksestään, sai hän tietää että ajuri, joka oli ruotsalainen, oli muutamia vuosia takaperin pitemmän ajan ollut ajurina Turussa ja silloin tietysti oppinut tuntemaan hra T:n. (Turun Lehti 21.9.1909)

Kauppamatkustaja Hindersson on saapunut Turkuun, ottaa asemalla ajurin ja käskee tämän näyttämään hänelle kaupungin merkillisyyksiä, Jonkun aikaa ajettuaan kiristää ajuri ankarasti ohjaksista: Tpruu, tpruu! "No, mitä nyt?" kysyy herra Hindersson. Odottaen erästä ohikulkijaa sanoo ajuri: "Tässä nyt olis henkikirjuri Tattu." (Turun Lehti 10.1.1911)

Henkikirjuri Tattu huomasi tässä eräänä päivänä kadulla pikku poikasen, joka lienee ollut vähän tavallista likasomoi kasvoiltaan. Tällöin Tattu kysäsi ystävällisesti pojalta: "Miten vanha sinä olet?" "Seitsemän vuoden", kuului vastaus. "Se on mahdotonta!" huudahti Tattu, "Miten sinä olisit seitsemässä vuodessa ehtinyt tulla noin likaiseksi?! (Turun Lehti 29.4.1911)

Henkiherra Tattu istui teatteriravintolassa totilasin ääressä muutamien tuttavien seurassa. Yksi heistä sanoi miettiväisesti Tattu-herralle: "Kuules Tattu, jos minä asetun seisomaan päälaelleni, niin kaikki veri kerääntyy minun kallooni, eikö niin?" Tattu nyökäytti päätänsä ja otti suuren nielauksen lasistaan. "Mutta," jatkoi toinen, "miksi ei sitten kaikki veri keräänny jalkoihini, kun minä seison oikeassa asennossa?" "No, herra jesta", vastasi Tattu, "eihän sinun jalkasi ole tyhjät." (Turun Lehti 2.12.1911)

Teatteriravintolassa puhuttiin pitkistä miehistä. Muutamat kehuivat nähneensä niin ja niin pitkän jättiläisen. Henkikirjuri Tattu silloin puuttui puheeseen. Hän sanoi kerran nähneensä miehen, joka ei voinut seisoa suorana Turun tuomiokirkossa. "Se on yhtä suuri valhe, kuin se mieskin"! huudahti joku seurasta. "Eipä olekaan! Mies oli, näettekös kyttyräselkäinen!" (Turun Lehti 14.5.1912)

Seurassa, jossa herra Tattu istuu, puhutaan vanhoista ihmisistä, joita kukin seurassa olevista oli tuntenut. "Minulla oli täti", sanoi yksi, "joka kuollessaan oli 93 vuoden vanha." "Jaa mutta", sanoi toinen, "minun enoni, joka oli merikapteeni, kuoli 96 vuoden vanhana." "Minulla, hyvät ystävät", puuttui herra Tattu puheeseen, „on täti, joka elää vielä nytkin!"

Yllämainitussa seurassa puhuttiin myös siitä olisiko hiusten värjääminen vaarallista. "Onpa kyllä", sanoi Tattu. "Minä tunsin erään vanhan pojan, joka rupesi värjäämään hiuksiaan sillä seurauksella, että hän kolmen kuukauden päästä oli naimisissa lesken kanssa, jolla oli neljä lasta!" (Turun Lehti 21.5.1912)

Fix 25/1907

Useimmat letkautuksensa Tattu todennäköisesti lausui ruotsiksi. Näitä on dokumentoitu elinaikanaan hupilehteen Fyren (01.07.1905 no 27 & 05.10.1907 no 40) ja Fix: 03.11.1906 no 15, 10.11.1906 no 16, 17.11.1906 no 17 s. 5 & 6, 24.11.1906 no 18 s. 2 & 3 & 6, 08.12.1906 no 20, 19.01.1907 no 2. 

Kaksi entisajan originellia (1a/2)

Todelliset originellit elivät ennen, niitä ei enää ole. Tämä ajatus löytyy Åbo Underrättelseristä 6.9.1869 sekä Kotka Nyheteristä 7.8.1939 ja varmasti muistakin teksteistä. Kotkalainen kirjoittaja mainitsee menneisyyden esimerkillisinä persoonallisuuksina Tattu Vigrenin ja Aspegrenin, joka tunnettiin nimellä Gullknoppen. 

Rim och rapp
(& Fyren 41/1899)

Sanomalehdistä selviää, että Tattu oli virallisemmin Mynämäen kihlakunnan henkikirjuri Ernst Gustaf Wigren (1856-1912), joka oli tunnettu hahmo niin Turussa kuin valtakunnallisestikin. Uusi Aura julkaisi hänestä 1.8.1912 tuttavan kirjoittaman muistokirjoituksen:

Siitä on jo vuosia vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä, kun eräänä iltana, päättyneen päivän työn jälkeen pari sanomalehtimiestä istui teatterisveitserissä keskustellen ammattinsa asioista. Hetken kuluttua ilmestyi Tattukin sinne ja istuutui kolmanneksi joukkoon ja puhe jatkui alkamaansa uraa. Puhuttiin m. m. vainajista ja heidän jälkimaineestaan. Koetettiin arvaella, kuka pöydän ääressä istujain kuolemasta muistosanat piirtää ja kuinka monta riviä kukin saanee sanomalehtien palstoilla. 

Tattu katsoi luonnolliseksi, että me ammattimiehet, jotka olimme häntä nuoremmat, joudumme kumpikin lehdessään hänen kuolemaansa mainitsemaan. Silloin pyysi hän erikoisesti siitä huomauttamaan, että hän on ainoa nykyään elävistä ihmisistä, joka on kilistänyt lasia yhtaikaa Elias Lönnrotin ja J. L. Runebergin kanssa. Hän kertoi tapauksen olleen sellaisen, että kun hänen isänsä hyvä ystävä kruununvouti Springert-vainaa oli kerran menossa kirjanpainaja Granlundin luo, pyysi silloin 6-vuotias poikanen päästä mukaan, johon ukot suostuivat. Granlundin luona sattuivat olemaan samalla kertaa sekä Lönnrot että Runeberg painatustöistänsä haastelemassa. Kun asiat oli puhuttu otti Granlund kaapistaan neljä pikaria ja viinipullon kaataen kullekin lasin. Ernst-poika istui nurkassa ja katseli miesten hommia. Mutta yhtäkkiä hoksasi Runeberg pojan ja kysyi, eikö hän saa kilistää lasia pienen pienen ystävänsä kanssa. Isäntä silloin haki lasin Tatullekin, joka kutsuttiin skoolaamaan miesten kanssa. Tapahtuma jäi Tatun mieleen ja muodosti nähtävästi yhden hänen ylpeimpiä lapsuuden aikaisia muistojaan. 

Vanhat Turkulaiset muistavat Humalistonkadulla vastapäätä Rautatienhotellia olleen pienen puurakennuksen, joka ei ollut linjassa kadun varrella olleiden muiden rakennusten kanssa vaan tunki nurkkansa katukäytävälle. Se rakennus oli Tatun syntymäkoti, nykyisen Auralinnan paikalla. 

Samallainen erakko, omituinen, muista ihmisistä eroava tuli Tatustakin kuin oli se rakennus ollut, jossa hän ensi kerran näki päivän valon. Helposti huomasi jo hänen olennostaan ja ilmeestään, ettei hän ollut aivan jokapäiväinen ihminen. Pitkä, lihava mies, paksut hartiat hieman etukumarassa, kädet selän takana ja niissä vahva sauva, semmoisena liikkui Tattu hiljaa eteenpäin, lakkaamatta noikkien vastaantuleville lukemattomille tutuilleen ja nostelleen kättään ohimoilleen. Jos vastaantulijalla oli aikaa pysähtyä, sai hän tavallisesti ohi mennen kuulla jonkun sutkauksen, usein myös Tatun jonkun "uusimman vitsin".

Sillä Tattu oli kautta Suomen tunnettu vitseistään ja ellei hän kaikkia ollutkaan itse värkännyt, oli hänellä tavaton muisti ja hyvä sovittelukyky, jotta hän aina osasi sovittaa sukkeluuden paikkaansa. 

Parhaimpia niistä lukemattomista sukkeluuksista, joita Tatun suuhun on pantu, on kai se, kun hän kerran Samppalinnan vuorella istuessaan sai varpusen ulostusta puhtaalle paidanrinnalleen ja silloin julkisesti kiitti Jumalaa siitä, ettei hän luonut lehmiä lentämään.

Hänen taipumuksensa leikin laskuun oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan pannut pahakseen hänen komppapuheitaan. Niinpä serrotaan, että kun lääninhallituksen virkamiehet kerran olivat tavanmukaisella Uudenvuoden tervehdyksellä kuvernöörin, kenraali von Kraemerin luona ja kuvernööri vieraita kätellessään m. m. henkikirjoittaja Wigreniltä kysyi, kuinka hän voi näin vuoden ensimäisenä päivänä, vastasi tämä vain "En sano!" Ja siihen kuvernööri naurahtaen tyytyi. 

Avioliiton rauhaiseen satamaan ei Tattu koskaan saanut purjehtia. Kun joku häneltä tätä seikkaa tiedusteli, vastasi hän: Minä olen avioliittoon kelpaamaton eli ruotsiksi Ja ä till äktenskapet obekväm (epämukava) ja siihen asia jäi. Naisväki olikin alituisesti hänen hammastelunsa esineenä. Heidän heikkouksensa olivat hänelle mieluisena puheen aineena. 

Kerran kuitenkin sai muuan nainen hänet sanattomaksi. Tattu meni, näet, kirjakauppaan ja pyysi piloillaan ja tavallisella honottavalla puhetavallaan kirjaa, joka sopisi antaa imeväisen lapsen käteen. Mutta myyjätär vastasi: Me emme täällä ymmärrä tatueesian kieltä ja Tattu sai niine hyvineen lähteä matkoihinsa. 

Oli Tatullakin sentään rakkautensa esine, jolle hän pysyi uskollisena kuolemaansa saakka. Hän rakasti nim. juoda iltasin "ruokalusikallisen konjakkia" ja vaikka hän aina pyysi vain yhden ruokalusikallisen, ei hän vastaan pannut vaikka sitä tuli enemmänkin. Näitten iltain perästä hän joutui m. m. siihen kokemukseen, että kalossii ovat epäterveelliset. Sillä, selitti hän, jos hän vaan milloin hyvänsä herää aamulla kalossit jalassa, on hänen päänsä kipeä.

Moni on kummastellut, kuinka tällainen ainainen leikinlaskija pystyi virkaansa hoitamaan, vaikkei se ollut sen vaikeampi kuin henki-kirjoittajan. Siihen vastaavat kaikki asiantuntijat sekä ylhäiset että alhaiset: Tattu oli mallikelpoinen virkamies.

Ja muutenkin, hän osasi iloita iloisten kanssa, mutta myös itkeä itkeväisten kanssa. Sillä pohjaltaan oli vainaja niin, hän on nyt vainaja — harvinaisen hyväsydäminen, suorastaan hellä ja tuntehikas mies, vaikka nämä ominaisuudet harvoin saivat tilaisuutta tulla esiin niissä seuroissa, missä Tattu tavallisesti oleskeli.

Kirjasensa „Mina twifwel och min tro“ (Epäilykseni ja uskoni), johon hän kokosi ja järjesti mietteensä uskonnon asioista, toi hän kerta allekirjoittaneelle ja pyysi arvostelua lehdessä. Jätin kirjasen eräälle papille, mutta arvostelua ei tullut. Arvostelijani selitti, että kirjasessa on katseltu kirkon oppia yksinomaan juristin näkökannalta ja senvuoksi ovat tulokset tulleet niin omituiset, ettei hän katsonut voivansa kirjaseen koskea. Koko teos lienee jäänyt ainoasti Tatun lähimpäin ystävien piiriin vain omituiseksi muistoksi miehestä, joka alituisesti leikkiä laskien ja ihmisten heikkouksista pilaa tehden yksinäisinä hetkinään koetti tunkeutua kaikkein korkeinta tuntemaan vieläpä vakavasti arvostelemaankin. 

Aina oli Tatulla hauskoja kerrottavana, milloin hänen tapasi. Mutta kerran näin hänet mielentilassa, jossa ei leikinlasku voittanut. Oli Tatun luokkakokouksen päivä, jota varten hän jo kauan ennen oli varustatutunut, kun muka saa tavata vanhoja, nuoruuden aikaisia tovereita. Mutta tovereita ei saapunut, muita kuin yksi ainoa — silloinen agronoomi Uno B. Kahden siinä miehet hetkisen istuivat kokoushuoneessaan, toisella nenän alla kahvikuppi, toisella ruokalusikallinen konjakkia. Toverukset sattuivat olemaan niin eri luontoisia kaikin tavoin, katsantokannat melkein kaikissa kysymyksissä ihka päinvastaiset, että puhe ei ensinkään luistanut. Hetken päästä tekivät he päätöksen lähteä matkoihinsa, koska kaksi ihmistä ei voi muodostaa kokousta.

Viimeisiin päiviinsä saakka oli Tattu entinen mieleltään ja tavoiltaan, vaikka keväinen sairaus, jolloin hän kertoi lääkärien kaikilla kaupungissa olevilla myrkyillä koettaneen tappaa häntä, hiukan näytti vieläkin rasittavan häntä. Sallimus tuotti hänelle kuoleman juuri sydämenhalvauksen muodossa, vaikka hän itse oli varma, ettei hän siihen tautiin millään ehdolla voi kuolla, koska hänellä ei ole paksua niskaa joka muka on halvauskohtauksen välttämätön ehto. 

Vielä äsken sai Tattu raitiotievaunusja ihmiset nauramaan ja muutaman vanhanpuoleisen rouvashentilön punastumaan. Vaunun äkkiä lähtiessä liikkeeseen horjahti nainen suoraan Tatun syliin. Tattu oli joutuvinaan kovin hämilleen, työnsi naisen lempeästi luotaan sanoen: Ei nyt enää ole karkauspäivä. 

Sanalla sanoen: Tattu oli Turun suurin nykyajän humoristi, läpeensä omintakeinen originelli kuten sanotaan. Jo eläessään. Minkämoinen tarusikermä mahtaa kasaantuakaan hänen ympärilleen, kunhan hän jonkun aikaa on ehtinyt maata haudassa!

Huushollerska ja poikansa, josta tuli kauppias

Anna Kristiina Malm syntyi 15.4.1793 Suomusjärven Lahnajärvellä kersantti Anders Johan Malmin ensimmäisestä avioliitosta Maria Collinin kanssa. Anna Kristiina menetti äitinsä 9-vuotiaana ja ehti saada äitipuolen ennen kuin isä kuoli kesällä 1815. Jo tätä ennen Anna Kristiina oli Suomen sodan vuosina Halikossa, Kiskossa ja Kiikalassa (Suomusjärvi RK 1796-1807, I:71, II:80; 1808-13, 42; Halikko RK 1803-08, 16; RK 1809-15, 17).

Isän kuoleman jälkeen Anna Kristiina oli jälleen Halikossa, josta hän syksyllä 1816 hän muutti Turkuun. Sieltä hän lähti Poriin 16.7.1818. (Halikko RK 1815-21, 17; Turku RK Aa2:9 1812-1831, 616)

Porista Anna Kristiina päätyi Sauvon Raitniemeen, jossa hän synnytti 25.8.1820 Carl Mauritz -pojan. Kastekirjauksessa tittelinään on taloudenhoitaja. Vielä saman vuoden aikana he muuttivat Turkuun, jossa Anna Kristiina sai paikan imettäjänä (Turku RK Aa2:9 1812-1831, 687). 

Vuonna 1829 Anna Kristiina ja poikansa muuttivat Suomusjärvelle, kirkonkirjakirjauksen mukaan äitipuolensa ja sisarustensa luokse. Tiensä erosivat vuonna 1834, jolloin Anna Kristiina lähti Pietariin ja Carl Mauritz Turkuun (Suomusjärvi RK 1826-1841, 104). Anna Kristiina palasi Pietarista vuonna 1846 ja asettui Tenholaan, jossa hän kuoli vuonna 1864 (Tenhola RK 1845-1851, 261, 397; RK 1852-58, 225, 400; RK 1859-65, 271, 399).

Carl Mauritz pääsi Turussa kauppapalvelijaksi ja pian suurkauppias Christian Trappin palvelukseen. Vuonna 1838 hän lähti Tampereelle, mutta palasi jo seuraavana vuonna takaisin Turkuun. Muuttokirjan mukaan hän osasi lukea sujuvasti. Hän oli jälleen Trappin palveluksessa 1840-luvun alkuvuodet. (Turku RK Aa1:63 1833-1839, 224; RK Aa2:18 1834-1840, 241; RK Aa2:22 1841-1848, 130) 

... tarmokas liikemiehemme v. 1844 perusti oman liikkeen. Nuoren kauppiaan varastot, enempää kuin sitoumuksetkaan, eivät millään tavalla muistuttaneet tukkuliikettä; pussit ja punnukset olivat kauttaaltaan varsin pieniä. Vähitellen alkoi ostajapiiri kasvaa, siinä sivussa kasvoi kaikki muukin. Vuosia vierähti vain muutama eteenpäin ja Malmin liike kehittyi ajan mukana kaupungin huomattuimpien tasolle. Köyhyys ei enää tehnyt vaikeuksia, kuten toimikauden alkuaikoina, suuristakin sitoumuksista selviydyttiin helposti ja täsmällisesti.

V. 1857 muodosti Malm suuren osakeyhtiön, joka harjoitti rautakauppaa ja tehdastelua. Yritys pääsi heti hyvään vauhtiin ja kannatti mainiosti. Tehtaan osti v. 1866 kreivi Armfelt. Edelleen toimi pirtea liikemiehemme menestyksellisesti eri aloilla puuhaillen m.m. pitkät ajat laivanvarustajana. [...]

Kaarle Mauri Malm, vaikka alkoikin elämänuransa aivan tyhjin käsin ennätti pirteänä ja tarmokkaana liikemiehenä kerätä itselleen melkoisen omaisuuden. Suuren rikkautensa hän osittain lahjoitteli jo eläessään moniin hyviin tarkoituksiin. Kuolinpäivänhän hän allekirjoitti testamenttinsa, jolla liikemiehemme voimakkaasti tuki niitä laitoksia, joiden hyödyllistä toimintaa hän oli pitkin elämäänsä kannattanut. (Viikkosanomat 21.4.1928)

Oliko Simonilla perillisiä?

Köyliön Kankaanpään kylän Hemmin lampuoti Matts Eriksson ilmoitti Åbo Allmänna Tidningissä 17.9.1816, että tilalla asunut Simon Stenberg oli kuollut ja jättänyt niin vähän omaisuutta, ettei se riittänyt edes hautauskustannuksiin. Tämä tiedoksi mahdollisille perillisille, joista ei ollut mitään tietoa. Ilmoitustyypistä voi lukea lisää arikkelistani Genoksessa 1/2026, mutta kiinnostaa myös se, miten entinen Turun läänin rykmentin kirjuri oli päätynyt asumaan yksinään.

Köyliön rippikirjan (1815-1821, 126) mukaan Simon Stenberg oli syntynyt Turussa 26.10.1738 ja kuoli Köyliössä 17.5.1816. Turun suomalaisessa seurakunnassa kastettiin lokakuussa 1738 kolme Simonia, mutta yksikään ei syntynyt 26. päivä. Sama syntymäpäivä oli käytössä, kun ennen Hemmiä Stenberg oli kirjoilla pappilassa Kepolan kylässä (RK 1809-1814, 182). Edellisessä rippikirjassa eli ennen Suomen sotaa hän on jossain muualla.

Katselmusrullista selviää, että Simon Stenberg oli ollut ylioppilas, kun hänet otettiin armeijan palvelukseen (ilmeisesti) vuonna 1777 (Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778)). Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa: "Todistus katselmuskirjuriksi pyrkimistä varten registratuurassa [4.1777]. — Katselmuskirjuri Turun läänin jalkaväkirykmentissä 1777, ero 1787". Matrikkelista puuttuu syntymäpäivä, kuolintieto sekä varmuus vanhemmista: "Vht luult.: turkulainen porvari Jakob Stenberg († 1757) ja N.N".

FamilySearchin indeksoimista rippikirjoista löytyy 1700-luvun lopun Turusta sekä sotilaana ollut Simon Stenbergin täyskaima että tittelin perusteella oikea Simon Stenberg. Jälkimmäinen on kirjattu Torikorttelin tontille 153 Nokila, jossa isänsä kellonsoittaja Jacob Jacobsson kuoli 11.12.1777. Simon Stenbergin äiti Walborg Jacobsdotter kuoli vuonna 1786. Näillä tiedoilla löytyy kastemerkintä 18.10.1738 syntyneestä pojasta, jonka vanhemmat olivat Ringar: Jac: Äyräpä ja Valborg Jacobsdotter. He olivat menneet naimisiin Turussa 28.10.1736.

Turku Itu* 6/- - Charta öfver Stapel Staden Åbo.

Simon Stenbergillä oli ainakin 28.1.1744 syntynyt pikkusisko Maria, mutta häntä tai muita sisaruksia ei näy varhaisimmassa rippikirjassa (Suom. srk. 1753-1760, N 140 Nokila). Hänellä siis tuskin oli serkkuja lähempiä sukulaisia kuolinhetkellään.

Ensimmäinen ruotsalainen risteilyalus Helsingissä

 Vuoden aluksi sopii vanhan virheen tunnustaminen. Kesälomalla 2008 lainasin Anders Ramsayn muistelmaa kesältä 1836 otsikolla Ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Kyseessä ilmeisesti oli ensimmäinen Ramsayn lapsuudessaan näkemä höyrylaiva, mutta ei suinkaan ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Totta ei myöskään ole Helsingin sataman historiateksti, jossa väitetään että

Ensimmäinen Helsingin satamaan saapunut höyrylaiva oli nähtävyys, jota kiirehdittiin katsomaan maakuntaa myöten. Satama oli mustanaan väkeä, kun höyryalus Ischora rantautui keväällä 1833 sisuksissaan itse keisarillinen majesteetti ja hänen puolisonsa.

Tämän tajusin, kun hain Suomi-mainintoja Bernadottelandian varhaisista sanomalehdistä. Esimerkiksi Granskaren kertoi 17.7.1824, että herra Owen tulisi järjestämään höyryaluksellaan Stockholm huvimatkan Helsinkiin ja Pietariin, jossa nähtäisiin Pietarinhovi. Noin kolme viikkoa kestävä matka maksoi 100 riikintaaleria, jos halusi käyttöoikeuden salonkiin ja oman hytin. Hintaa yritettiin selittää edulliseksi huomauttamalla, että majoitus Helsingissä ja Pietarissa olisi ollut kallista. (Sama lehti kertoi myös ensimmäistä kertaa höyrylaivalla järjestetystä huviretkestä Gripsholmista Drottningholmiin.)

Teksti vastaa Dagligt Allehandassa 26.7.1824 julkaisua mainosta, josta käy lisäksi ilmi, että Pietarissa voitaisiin seurata keisarinnan nimipäiväjuhlallisuuksia 3.8.1824. Helsingissä oli tarkoitus pysähtyä päiväksi meno- ja tulomatkalla. Sekä se, että ruoka ja muu virkistys laivalla piti maksaa erikseen.

Kuva kirjasta Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär

Granskaren raportoi 27.7.1824, että höyrylaiva Stockholm oli lähtenyt kohti Pietaria edellisenä iltapäivänä kyydssään noin 20 matkustajaa.   Sama lehti välitti 7.8.1824 tiedon, että Stockholm oli tullut Helsinkiin 29.7.1824 eli noin kolme päivän matkustuksen jälkeen. Paluumatkallaan Stockholm tuli Helsinkiin 21. ja 22. päivän välisenä yönä ja lähti kohti Tukholmaa 25.8.1824 (Argus 1.9.1824). Palatessaan Tukholmaan 30.8.1824 aluksessa oli 39 matkustajaa (Stockholms Dagblad 31.8.1824).

Granskaren kertoi 31.8.1824 tuoreeltaan matkan sujumisesta. Keisarinnan nimipäiväjuhlallisuudet oli peruttu, eivätkä matkalaiset eivät päässeet retkeilemään Pietarin ulkopuolelle. Raportoijan käsityksen mukaan alus oli ollut ensimmäinen Pietariin tullut matkustaja-alus ja ilmeisesti passi- sekä tulliformaliteetteihi oli tuhraantunut yllättävän paljon aikaa. Paluumatkan Helsingin päivinä tehtiin kaksi huviretkeä, mutta valitettavasti näistä ei kerrota enempää. Lisämatkustajia oli tullut sekä Pietarista että Helsingistä.

Enempää tietoa tästä matkasta ei ole myöskään kirjassa Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär (2009), mutta se kertoo, että höyrylaiva Stockholm oli rakennettu vuonna 1820. Sillä oli ollut tarkoitus jo tuolloin lähteä Pietariin, mutta ilmeisesti tämä aie ei toteutunut. Moottorin vaihdon jälkeen kesällä 1821 alus teki hupiristeilyjä Tukholman ympäristössä. Syyskuussa mainostettiin lähtöä Turkuun lokakuun 1. päivänä laiturilta Kustaa III:n patsaan läheisyydessä. Matkalipun hinta oli 8 riikintaalaria ja lähtöön tarvittiin passi. Perillepääsyn aika on epäselvä, mutta paluumatkalle lähdettiin 6.10.1821 ja Tukholman satamassa oltiin 9.10.1821.

Lokakuussa oli tarkoitus tehdä vielä toinen ja Helsinkiin koukkaava matka, mutta tämä ei toteutunut. Turkuun kuitenkin lähdettiin toistamiseen 17.10.1821 ja perille päästiin 20.10.1821. Tällä kertaa ohjelmassa oli huvimatkoja saaristossa ennen kuin 22.10.1821 lähdettiin takaisin Tukholmaan. Kolmas matka tehtiin marraskuussa, jonka pimeydessä tuskin kukaan oli kiinnostunut ylimääräisistä saaristokierroksista.

Huhtikuussa 1822 käynnistyi vuoroliikenne Tukholman ja Turun väliin. Matkoja oli kahden viikoin välein syksyyn asti. Vuonna 1823 suunniteltiin matkustajien kuljetusta Turun, Helsingin ja Tukholman väleillä, mutta joku kaivoi esiin Suomessa voimassa olleen vuonna 1726 annetun määräyksen, joka kielsi ulkomaisilta laivureilta rahdin ja matkustajien kuljetuksen kotimaisesta satamasta toiseen.

Kesällä 1824 Stockholm oli käynyt heinäkuun alussa Turussa ennen Pietarin risteilyä. Vuonna 1825 alus ei liikennöinyt enää itään päin. 

Alide Schwanckin koulu ja sisäoppilaitos Turussa

Alide Henriette Schwanckin (s. 9.8.1818) syntyi eteläisessä Virossa. Hän päätyi Turkuun syksyyn 1856 mennessä ja asui veljensä Alexander Magnus Schwanckin talossa. Veli oli ollut armeijan lääkärinä Suomessa jo 1840-luvun alusta.

 

Åbo Underrättelser 15.8.1856

Alide Scwanckilla oli ollut mahdollisuus saada monipuolinen koulutus, sillä hän tarjosi yksityisopetusta niin saksan, ranskan, ruotsin kuin venäjän kielessä kuin myös musiikissa ja muissa "naisten opetusaineissa" syksyllä 1856. Veljen kuoltua 11.1.1857 hän ilmoitti saaneensa luvan kouluun, jossa opetettaisiin kieliä, uskontoa, historiaa, maantietoa, aritmetiikkaa, naisten käsitöitä ja muuta.

Åbo Tidningar 23.1.1857

Koulu lähti käyntiin, sillä Borgå Tidningissä 24.3.1858 julkaistussa koululistauksessa kerrotaan Alide Scwanckin koulussa olevan 19 oppilasta. Åbo Underrättelserissä 21.12.1858 Alide Scwanck ilmoittaa ottavansa sekä uusia oppilaita että täyshoitolaisia kevätlukukaudelle 1859. Tuolloin osoitteenaan oli "Herr Postmästar Hammars gård vid Stora Tavastgatan" ja samasta paikasta Alide Schwanck ilmoitti vastaanottavansa oppilaita 105 ruplan hinnasta lukuvuodelle 1863-1864 (ÅU 25.7.1863). Summa kattoi ruuan ja opetuksen, muttei musiikkitunteja. Halukkaille oli nyt tarjolla myös suomen opetusta.

Sittemmin koulu toimi suutari Ahlbergin talossa ja muutti syksyksi 1867 kapteeni Tihlemanin tontille itäiselle Jokikadulle (ÅU 6.8.1867). Nyt hinta ylläpidosta ja opetuksesta oli 40 markkaa kuukaudessa eli nykyrahana 210 euroa (ÅU 27.8.1867). Seuraavista ilmoituksista päätellen Alide Scwanck luopui koulunpidosta. Geni-profiiliinsa on kirjattu, että hän osti vuonna 1868 langoltaan, panimomestari Gustaf Edvard Malmgrenilta kaksi tilaa Kakskerrasta eli ilmeisesti koulunpidon lopetus ei johtunut taloudellisesta ahdingosta.

Todennäköisesti tilakaupassa oli kyse Malmgrenin rahaongelmista, sillä hän teki parin vuoden kuluttua konkurssin (ÅU 7.8.1873), joka on selvästi vaikuttanut Alide Schwanckin kesällä 1874 tekemään  testamenttiin.

Tarkoin mietittyäni ja wapaasta tahdostani testamenttaan minä sisar-wainajani tyttärelle Ebba Malmgrenille kaiken sen omaisuuden, olipa irtainta tai kiinteätä, joka minun kuollessani minun pesääni woipi kuulua ja jonka omistajaksi hän yksinänsä tulee, ilman mitään estettä muiden sukulaisteni puolelta kun kuitenkin kustannukset hautajaisistoni ja yksinkertainen muistopatsas haudalleni on ustannettu. 

Muistoksi minulta saakoon weljeni Kaarle wainajan tytär Elli Schwanck parin hopeaisia kynttiläjalkoja ja weljeni Leopoldin tytär Minna Schwanck kultasormuksen. 

Jos sisareni tytär Ebba kuolisi ennenkun hän on päässyt lailliseen ikään, tai mennyt naimisiin, niin se perintö, jonka hän minun jälkeeni on saanut ja mikä siitä woipi silloin olla holhojan hallussa, tulkoon weljeni Kaarlen turwattomille lapsille heidän jakaaksensa se tasan keskenänsä. Minun kuollessani Turun maistraatti määrätköön sowelijaan holhojan, ei kuitenkaan Ebban isää elikkä ketään hänen sukulaisistansa, huostaansa ottamaan ja hoitamaan laissa määrätyllä tawalla mitä hän minulta on perinnöksi saanut. 

Edellä olewan kirjoituksen joka on minun wiimeinen tahtoni ja testamenttini olen minä allanimitetty kutsuttujen todistajain läsnäollessa ominkätisesti allekirjoittanut. Turussa kesäkuun 29 p. 1874. Alide Schwanck. (SWL 5.11.1881)

Åbo Posten 13.3.1879

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella Alide Scwanck antoi saksan tunteja kotonaan vielä vuoden 1878 alkaessa (Åbo Posten 19.1.1878). Hautajaisensa pidettiin 8.12.1878 (ÅU 7.12.1878).

Ebba Malmgren meni naimisiin vasta vuonna 1901, joten hän peri tätinsä omaisuuden. Ellei testamenttia kiistetty.

 

Humble-jäljityksen jatkoa kummilistoja katsastaen

Vielä elää toivo esiäitini Christina Humblen lapsuuden perheen löytämisestä. Huomasin, että tarkistamatta oli maantieteellisesti läheinen Eric Johan Humble, joka Oscar Nikulan valtiopäivämieskatsauksen perusteella oli "Uudenkaupungin kaupungin kassanhoitaja 1744–47, varapormestari 1744–51, valittu valtiopäivämieheksi 1746, muttei hyväksytty porvarissäätyyn". Onko hänestä muuta sanottavaa?

Uudenkaupungin rippikirjan mukaan Eric Johan Humble oli syntynyt 21.9.1712. Neljännesvuosisata myöhemmin hän oli Mikkelissä, jossa hän solmi 21.9.1739 avioliiton Maria Christina Hagertin kanssa. Ericin titteli on notaari ja molempien asuinpaikka on Paukkula, jossa syntyivät 10.11.1739 kaksoset Cecilia Magdalena ja Margaretha Christina sekä 29.12.1740 Amalia Lovisa. Kaksosten kummeina oli iso joukko säätyläisiä, joista sukututkimuksellisesti kiinnostavia ovat  kihlakunnantuomari Joh. Humble ja "Mons." Friedric Hagert. Amalian kummina puolestaan oli kihlakunnan tuomarin rouva Margareta.

Todennäköisesti hattujen sodan myötä perhe päätyi Tukholmaan, jossa Eric merkittiin laivakirjuriksi 12.12.1742 syntyneen poikansa Samuel Johanin kastekirjauksessa Adolf Fredrikin seurakunnassa (Adolf Fredrik (AB) CIa:2). Sodan päätyttyä muutettiin Uuteenkaupunkiin, jossa syntyivät  Eunica Christiana 1.3.1747, Eric Johan s. 16.3.1749, Thure s. 23.3.1750, Elsa Barbro 28.7.1751. Eunican kummeissa on turkulainen raatimies Thure Hagert ja aiemmista Christina Humblen selvittelyistä tuttu Maria Elg. Elsa Barbron kummeihin puolestaan kuului Mademoiselle Christ. Elisabet Humble.

Dahlströmin kortiston ansiosta selviää, että turkulainen Thure Hagert oli Maria Christina Hagertin (s. 23.2.1712) veli, josta tuli vuonna 1752 Uudenkaupungin pormestari Eric Johan Humblen kuoltua 1.6.1751. Leskensä Maria Christina kuoli 43-vuotiaana Turussa 3.1.1756.

Koska minua kiinnostaa Humblet, pitää vielä tarttua kihlakunnantuomariin, joka kuoli 48-vuotiaana Mikkelissä 30.11.1744 eli on liian nuori Eric Johanin isäksi, mutta voisi olla isoveli. SSS:n Sukuhakuun digitoidussa kirjassa Suomen tuomiokunnat ja kihlakunnantuomarit on Johan Humblen uratietoja ja vaimonsa taustaa, mutta ei sukujuuriaan. 

Johan Humble, s. 1696. Kihlakunnantuomari von Gyllencloun kirjuri ja apulainen Ruotsissa 1715-1722. Linköpingin lääninkanslisti 1722, Turun lääninkanslisti 1725, Turun hovioikeuden pöytäkirjuri, Turun läänin jalkaväkirykmentin sotatuomari 1725, Naantalin v.t. pormestari, Suur-Savon kihlakunnantuomari 17.11.1736. K. Mikkelissä 30. 11. 1744. - Puoliso: Margareta Warenstedt, hänen ensimmäisessa aviossaan, s. 1706, k. Mikkelissä 27. 3. 1769, vanhemmat hovioikeudenneuvos Johan Gabrielsson ja hänen toinen puolisonsa Maria Gyllenkrok, toinen puoliso 1745 lääninsihteeri Jakob Printz, k. 1786. (s. 43)

Mikkelin maaseurakunnan rippikirjan (1736-1750) perusteella perheeseensä kuului vaimo Margareta Johansson, pojat Johan Adolph ja Berndt Otto sekä tyttäret Eva Christina ja Christina Elisabet. Käräjillä 2.12.1745 (Suur-Savon tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. KO a:1 1745, 120, 134) kuitenkin selviää, että Margareta Johansdotter oli äitipuoli lapsille, joiden äiti oli nimeltään Margareta Nilsdotter. Sekä se, että tyttärien holhoojaksi määrättiin - mainitsematta mahdollista sukulaisuussuhdetta - Uudenkaupungin apulaispormestari Eric Johan Humble, joka vei tytöt mukanaan Länsi-Suomeen.

Näin on helppo ymmärtää, että Christina Elisabet oli holhoojansa tyttären Elsa Barbron kummi ja Eva Christina (s. 1728) kuoli 12.11.1768 40-vuotiaana turkulaisen kauppiaan Johan Pryssin vaimona . Wirilanderin sotilasvirkatalomatrikkelista on koottavissa Berndt Oton ura, joka päättyi kuolemaansa varusmestarina 10.11.1760.

Kesällä 1763 Pryssin asian käsittelyssä Turun oikeuspormestariksi päätynyt Thure Hagert jäävättiin "svågerhet"-perusteella. Edelle kootun perusteella yhteys oli sisarensa mies, jonka veljen(??)tyttären mies Pryss oli. 

Mahdollisesti onneton Anders Appelgren

Anders Appelgren saapui Turkuun 1782 leipurin kisälliksi ja lähti kaksi vuotta myöhemmin takaisin Tukholmaan 1784 (RK Turku(ruots) 1780-1785, 208). Siellä hänet vihittiin 25.11.1784 avioliittoon Catharina Agata Fribergin kanssa (Adolf Fredrik EI:1 (1775-1813), 229). Nuoripari tuli Turkuun, jossa Anders jatkoi pari vuotta kisällinä (KA 7741:765 (1786); 7746:765 (1787))

Vuoteen 1790 mennessä pari asui oman katon alla Kirkkokorttelin tontilla 107 1/2 (KA 7763:838 (1790)). Kaikki ei ollut kunnossa, sillä Catharina lähti yhteisestä kodista 27.3.1792. Toukokuun alussa Anders ilmoitti julkisesti, ettei vastaa vaimonsa veloista (ÅT 7.5.1792).

Anders maksoi vaimostaan henkirahan vuonna 1794 (KA 7783:704).Vaimo lähti toistamiseen 31.3.1795 ja Anders ilmoitti jälleen, ettei vastaa veloista (ÅT 13.4.1795). Tonttinsa myytiin joulukuussa huutokaupalla (ÅT 30.11.1795). 

Hiski, FamilySearch tai Arkiv Digital eivät tarjonneet reittiä pariskunnan elämän jatkoon ja sen loppuun.

Google tarttui tietokoneen(kin) luomaan FamilySearch -profiiliin, joka väitti Andersilla ja Catharinalla olleen Tukholmassa 13.7.1794 syntynyt poika, joka päätyi Etelä-Afrikkaan. Profiiliin liitetyt lähteet Etelä-Afrikasta eivät tarjonneet mitään selitystä maantieteellisesti epätavalliseen siirtymiseen. 

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1867

Ny illustrerad tidningin suhteelliseen kuvapaljouteen Suomesta vuonna 1867 kuuluivat numeron 25/1867 muotokuvat saman vuoden valtiopäivien säätyjen johtajista. Kuvat oli kaiverrettu Tukholmassa ja Mäki-Peskan esitys perustuu selvästi edellisten valtiopäivien aikana otettuun valokuvaan.

Samassa numerossa oli myös C. Janssonin piirrokseen perustuva kuva Turun tuomiokirkosta. Kuvakulma on samantapainen kuin Finnaan säilötyssä valokuvassa, mutta tätä painokuvaa en sieltä löytänyt.

Numeron 41/1867 kuvalle Viipurista ei ole paljastettu lähtökohtaa. Finnassa on samalta paikalta otettu valokuva, jossa siipiratasalus on lähes samassa paikassa. Sekä kolmesti digitoituna tämä painokuva.

Numerossa 43/1867 hyödynnettiin jälleen C. Janssonin piirrosta Hämeenlinnan esittämiseksi.

Etelä-Suomesta on vähän sanottavaa (1/2)

FamilySearchin uudehko sanahakumahdollisuus osui yllätyksekseni 1700- ja 1800-luvun sanomalehtiin. Jälkimmäisistä löysin pitkästä aikaa "uuden" ulkomaisen varhaisen matkakertomuksen Suomesta. Otsikolla Letters from Europe. By a lady of New York. From the New York American sanomalehdessä Daily National Intelligencer ilmestynyt matkakertomus kulki Keski-Euroopasta Norjan, Ruotsin ja Suomen kautta Venäjälle ja syksyllä 1839 kirjoittaja oli Konstantinopolissa ja Egyptissä.(*) 

Wikipedia kertoo, että Sarah Rogers Haight (1808-1881) matkusti Euroopassa 1835-39 aviomiehensä kanssa ja kaksi pientä lasta oli jätetty Pariisiin. Matkakirjeitään Lähi-idästä julkaistiin tuoreeltaan kirjoina Letters from the old world by A Lady of New-York ja sanomalehtikirjeet on koottu myöhemmin kirjaksi, jota ei Finnan perusteella ole Suomen kirjastoissa. Eikä siihen ole syytäkään, sillä tekstiä Suomesta on vähän, kuten monissa muissakin kertomuksissa, joissa matkalaiset ensisijaisesti siirtyvät Tukholman ja Pietarin välillä.

Pariskunnalle Haight ei ollut Tukholmassa tarjolla höyrylaivayhteyttä, joten matkanteko oli tuulen armolla.

The small amount of travel heretofore across the Gulf of Bothnia has not yet warranted the expense of a steam communication between the possessions of the King of Sweden and the newly acquired territories of the Czar. We were therefore subjected to the inconvenience of taking passage in one of the small fifty ton sailing pickets which ply regularly between Stockholm and Abo. It required one day to run down among the thousand islands which lie along the eastern coast of Sweden. We anchored at nightfall under the lee of one of the outer range of islands. In the morning, heavy weather prevented our venturing abroad upon the deep in our tiny craft. At noon, the wind shifting from north to west, with flowing sheet, we flew across the channel in about three hours, when we came among a range of islands which protect the western coast of Finland, similar to those on the opposite side of the gulf.

Maihinnoususta Ahvenanmaalla ei ole puhetta, mutta matkakirjeessä selitetään Bomarsundin linnoitussuunnitelmaa ja visioidaan Venäjän levittäytymistä. Tämän jälkeen jatkettiin matkaa.

At sunset of the second day, we were again obliged to anchor, not daring to venture further by star-light into this rocky labyrinth. The afternoon of the third day found us entering the harbor of Abo. The first objeets which greeted us were two beautiful ships, which, from their bright waists, we mistock for Americans. On a nearer approach we perceived by their names that they were natives of Finland, and as beautiful as the sea-nymphs who first kiss the wave in the waters of the Hudson.

Abo has much the appearance of a small American seaport, with wooden houses, painted in gay colors, streets wide and at right angles. It contains about 13,000 inhabitants.

Ei mainintaa Turun tuomiokirkosta tai kaupungin palamisesta vuosikymmen aiemmin.

(*) Päiväys Amsterdam. Daily National Intelligencer 28.8.1838. Päiväys Dresden. Daily National Intelligencer 11.9.1838. Päiväys Berlin. Daily National Intelligencer 4.10.1838. Päiväys Christiania, (Norway). Daily National Intelligencer 9.10.1838. Päiväys Stockholm. Daily National Intelligencer 12.10.1838. Päiväys Helsingfors, (Finland). Daily National Intelligencer 22.10.1838.Päiväys St. Petersburg. Daily National Intelligencer 26.10.1838. Päiväys Moscow. Daily National Intelligencer 28.11.1838. Päiväys Constantinople. Daily National Intelligencer 22.7.1839. Päiväys Alexandria (Egypt). Daily National Intelligencer 13.8.1839 Päiväys Thebes. Daily National Intelligencer 15.10.1839. Päiväys Thebes. Daily National Intelligencer 21.10.1839. Päiväys Beyrout (Syria), Daily National Intelligencer 31.10.1839 . 

Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1862 ja 1863

Ruotsalaisessa kuvalehdessä Illustrerad Tidning julkaistiin vuonna 1860 edelliseen osaan leikattujen ja liimattujen Viipuri-kuvien lisäksi numerossa 49 kuva Helsingin uudesta teatterista. Siihen liittyneen esittelytekstin mukaan kuva perustui Suomesta lähetettyyn piirustukseen. Tai mahdollisesti painokuvaan, sillä saman kuva-aiheen olen leikannut tänne jo katsauksessa Marginaalikuvia Helsingistä.

Numerossa 20/1862 ilmestyi kuva Vaasasta, joka muistuttaa Johan Knutsonin usein käytettyä näkymää, mutta siitä eroaa yksityskohdissaan. Kyseessä ei ole nykydokumentaatio vaan näkymä aikaan ennen vuoden 1852 tulipaloa. Museovirasto on vienyt kuvan Finnaan, joten Alvinista vain ote:

Numerossa 44/1862 esiteltiin jostain syystä kuvan kera Turun tuomiokirkon Tottien hautamuistomerkki.

Seuraavana vuonna numerossa 10/1863 ilmestyi kuva Turusta tutusta kulmasta, mutta Googlen kuvahaulla ei löytynyt tarkkaa vastinetta.

Ilmeisesti myös numeron 26/1863 kuva Viipurin linnasta on originaali.

Sotakomissaari ja vaimonsa

Matti Wallalla on virkamiesmatrikkelissaan epätavallisen niukat tiedot vuosina 1792-94 Piikkiön ja Kaarinan nimismiehenä ja sotakomissaarina toimineesta Michel Melanderista (s. 1761). Onnistuisiko lisätiedon löytäminen?

Turun suomalaisessa seurakunnassa vihittiin 8.6.1788 Kastelholman linnan vahtimestari Mich. Melander ja neito Fredrika Christina Forsberg. Mannermaa ei ollut Michelille vieras paikka, hän oli ollut kirjurina Perniössä vuonna 1784, jolloin rippikirjaan oli merkitty syntymäpäivä 31.1.1759 (RK 1782-1789, 245). Vuonna 1766 syntynyt Fredrika Christina, joka toisinaan oli Christina Fredrika, oli asunut Turussa viimeistään 1782, jolloin hän pääsi ripille v. Glanin taloudessa (RK I Aa1:8, N:o 51, rippilasten lista;  I Aa1:9, N:o 131/314; I Aa1:11, N:o 130/315). 

Avioliiton jälkeen Michel Melander oli Turussa kanslisti vuosina 1789-1790 (RK I Aa1:14; I Aa1:12, N:o 79/813.814). Kaarinassa hänelle kirjattiin syntymävuosi 1759 ja vaimolleen syntymäpäivä 12.11.1764 (RK 1782-1793, 55)

Syksyllä 1793 luettiin kaikissa Turun ja Porin läänin kirkoissa 13.8.1793 päivätty kuulutus, jossa kerrotiin, että Melanderin vaimo Fredrica Christina Forssberg oli asetettu Turun kämnerinoikeudessa syytteeseen väärennöksestä. Asian käsittely oli kesken ja Forssberg oli ilmoittanut olevansa Porissa porvari Adolph Lundbergin luona. Porin maistraatti oli kuitenkin kertonut, ettei kaupungissa ollut kyseisellä nimellä varustettua porvaria. Michel Melanderilla ei ollut vaimonsa olinpaikasta parempaa tietoa, joten Fredrika Christina Forssberg etsintäkuulutettiin virallisesti. Tuntomerkkeinään noin 25-vuoden ikä, keskimittaisuus, suuret vaaleansiniset silmät, vaaleat hiukset ja kulmakarvat.

Tämän jälkeen kumpaakaan ei löydy Familysearch-indeksoinneista, mutta sotakomissaari M. Melander Turusta oli syksyllä 1794 Tukholmassa (Dagligt Allehanda 5.8.1794).

Kadonneet kuvat Hämeenlinnasta ja Helsingistä

 

Finland Allmänna Tidningissä mainostettiin 19.7.1823 mahdollisuutta nähdä Cosmorama, joka esitti kuvina Pietarin keskeiset alueet. Ilmoituksen allekirjoittanut Fr. Otto oli kotoisin Hannoverista. Hän oli tullut toukokuun lopussa Pietarista Viipuriin , jossa hän oli esittänyt myös näkymiä Sveitsistä, Ranskasta, Englannista, Saksasta jne (Wiburgs Wochenblatt 24.5.1823). Myös Helsingissä ehdittiin nähdä koko kuvavarasto, sillä ilmoitusten mukaan viimeinen päivä koitti 29.7.1823.

Ilmoittelu Turussa alkoi kuukautta myöhemmin, joten aikaa jäi pienemmissä kaupungeissa esiintymiselle, aivan kuten Viipurin ja Helsingin välissä. Turussa yleisöä riitti kuukaudeksi (Åbo Tidning 27.8.1823, 27.9.1823). Mahdollisesti Fr. Otto lähti kiertämään Pohjanlahtea, sillä sanomalehti-ilmoituksia löytyy seuraavaksi Tukholman sijasta Upsalasta, jossa marraskuun lopussa oli näytteillä Pietarin ohella Pariisi, Sveitsi, Englannin Dover, Ranskan Calaisin tori sekä Waterloon taistelu 8.1.1815 (Upsala stads och länstidning 29.11.1823)

Seuraavat mainokset ovat tammikuulta 1824 Örebrosta, helmikuussa Norrköpingistä, maaliskuussa Linköpingistä ja huhtikuusta alkaen Göteborgissa, jossa oli viimeistään esillä suuri Fr. Otton maalaama Tukholma-kuva, joka ympäröi katsojat. Toukokuun puolella näytettiin myös panoraamakuvaa Göteborgista. Näytökset jatkuivat heinäkuun alkuun, jolloin Fr. Otto teki lähtöä Norjan puolelle.(Calmar Tidning 10.7.1824)

Fr. Otto oli varmasti liikkunut muuallakin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän palasi Göteborgiin Norjasta (Götheborgs Tidningar 22.8.1826). Ilmoittelu alkaa uudelleen vasta Tukholmassa, jossa uutuuksiin kuuluu Bergenin ja Trondheimin näkymien ohella Hämeenlinna. (Dagligt Allehanda 23.1.1827)

Mahdollisesti Fr. Otto oli tehnyt luonnoksia Suomessa kesällä 1823. Tai sitten hän oli saanut käsiinsä Carl von Kügelgenin töistä tehdyt painokuvat. Niihin kuuluu myös näkymiä Helsingistä, joka korvasi Hämeenlinnan kuvaohjelmassa maaliskuun alussa.  

Oltuaan Tukholmassa tammikuusta toukokuuhun 1827 Fr. Otto ilmeisesti kiersi pienempiä kaupunkeja, joista sanomalehti-ilmoituksia osui hakuun vain Karlskronasta elokuussa. Tämän jälkeen mies ja panoraamansa katoavat näkyvistä.

Muita tulee tietenkin tilalle, ks. Kosmorama?

Taistelusta karannut

Oskar Ferdinand Ingelius oli syntynyt Turussa 5.4.1812. Hänen isästään tuli Merikarvian kirkkoherra Merikarvialle, josta käsin Oskar kävi koulua Turussa viimeistään vuodesta 1823. Vartijassa 3/1892 julkaistun muistokirjoituksensa mukaan:

Kouluaika kului erinomaisemmitta tapauksitta. Kuitenki oli vanhuksella siltäkin ajalta yhtä ja toista muistossa. Pitkät merimatkat Merikarvialta Turkuun kasvattivat rohkeutta ja herättivät viehätystä merellä liikkumiseen, jos toisin paljon kärsimyksiäkin oli näihin matkoihin yhdistettynä. Vanhus kertoi, mitenkä kerran rajuilman tultua oli pakko eräällä luodolla rankassa ilmassa viettää pari kolme päivää, ennenkuin ilma tyyntyi ja taas rohjettiin lähteä matkaa pitkittämään.[...]

Paljon aikaa käytettiin koulun aikana ulkona liikkumiseen ja urheiluun. Ja nuot siihen aikaan tavalliset katumelskeet koulunuorison ja katupoikain välillä eivät lainkaan näyttäneet olleen tuntemattomat vanhukselle. Tällaisissa historioissa usein mainittiin tuon sittemmin niin kuuluisaksi tulleen, Itämailla matkustelijan, professori Yrjö Aukusti Wallininkin nimeä. 

 

Niin tapahtui eräänäkin iltana, että Wallin ilmestyy Ingeliuksen luo, ja esittelee, että lähdettäisiin mäkeä laskemaan. Sanottu ja tehty. Kelkat otetaan mukaan, mennään eräälle kaupungin syrjäkadulle, jossa oli hyvä mäki. Kuin oli jokin matka astuttu, välkähtää valkea erään asunnon nurkan takaa — tämä oli tavallinen sodan merkki. Tästä huolimatta kiivetään mäelle ja lasketaan tulemaan huimaavaa vauhtia mäkeä alas, mutta kuin oli tultu noin keskivaiheille, silloin yhtäkkiä viskataan jotain kelkkain eteen, niin että nämät seisahtuvat, ja samassa ympäröitsee urheilijoitamme suuri joukko katupoikia. 

 

Wallin, joka ei ollut pelkuri koskaan, etsi aseen ja nyt alkaa tulinen taistelu. Sillä kerralla kuitenkaan ei toista kumppania huvittanut ryhtyä vastarintaan noin suuren ylivoiman kanssa, vaan katsoi viisaammaksi pötkiä ajoissa tiehensä, niin että Wallin yksin sai puolustaa itseänsä miten paraiten taisi. Useain päiväin poissaolo koulusta ja verinaarmut kasvoissa, kun vihdoinkin tuli, olivat ne merkit, jotka todistivat, mitä kahakassa muutamia päiviä ennen oli tapahtunut. 

 

Mutta sitten sai tuo vaaran hetkenä ystävänsä hyljännyt toveri kokea, ettei ole leikintekoa jättää toinen auttamatta. Kuin Wallin oli kouluun tullut, käy hän suoraan sen pöydän tykö, jonka takana kumppaninsa kahakassa istuu, ja sanaakaan sanomatta antaa hän aika läimäyksen korvalle, niin että tämä pyllähtää pöydän alle. Tämä teko ei kuitenkaan synnyttänyt sen pidempää vihamielisyyttä toverien kesken, kuin että entinen ystävyys taas palasi sijaan, kun vastaisissa koetuksissa oli havaittu, että kurituksella oli ollut tarkoitettu hyötynsä mukanaan.