Helsingin tilastollista(kin) historiaa

Aloitin eilen kurssin Arkistolöytöjä ja Helsingin historiaa - miten tulkinnat muuttuvat, jonne oli pääsy avoimen yliopiston kautta. Ensinnäkin siksi, että haluan selvittää onko tiedoissani aukkoja ja jos on, niin mitä ne ovat. Toiseksi siksi, että haluan luoda itselleni uskoa siihen, että väikkärin teon jälkeen on elämää, jolloin voin vetää yhteen Töölön Taipaleesta keräämäni tiedot. Kolmanneksi on ihan hyvä, että on joku harrastus, joka pakottaa seuraamaan viikonpäiviä ja poistumaan kotoa. Ja lisäksi siksi, että väikkäriä on helpompi tehdä, kun on Helsingin yliopiston tunnarit voimassa. 

Eka luento oli kaupunkihistoriaa pohjustava eikä herättänyt montaa kertaa intoa muistiinpanoihin. Laura Kolbe korosti arkistojen merkityksen ohella ainakin kerroksellisuutta, kontekstia ja komparatiivisuutta. Valideja pointteja. Taipaletta tutkiessani olen kartoittanut joitakin Töölön muita vuokra-alueita, joten jonkin verran on eväitä viimeksi mainittuun. Luennosta selvisi myös, että käynnissä on Helsingin vuosien 1860-1930 historian uudelleenkirjoitus, joka sopivasti valmistumalla tukisi hankettani.

Kuten nimestä näkyy, arkistoaineisto on kurssille keskeistä ja on annettu ymmärtää, että pitäisi roudata läppäri mukaan. Eilen sille ei ollut käyttöä, sillä aikaa ei jäänyt aiottuun Helsingin tilastollisten vuosikirjojen katsaukseen. Saimme "kotitehtävän, vaikka yliopistossa ei anneta läksyjä" tarkastella yhtä vuosikirjakappaletta ja miettiä siitä irtoavaa itselle uutta tietoa. 

Luulin, että olisin jo tehnyt kyseisten vuosikirjojen annista Töölön osalta jonkun blogitekstin, mutta asiasanoituksella löytyy vain väestönlaskun tietoja vuodelta 1880. Vuonna 2015 olen sivunnut tilastollisia vuosikirjoja ja kommentoija on kertonut niiden tulleen digitoiduiksi. Ja silti en ole tehnyt yhtään blogitekstiä niistä? Kurssihan hyödytti oitis.

Arvotaan vuosi 1910. Heti aluksi on huomionarvoista, että opus on julkaistu 1913 eli tiedon prosessointi on ottanut aikansa. Sisällysluetteloa silmäillessä ei ole epäselvää, mikä on tärkeintä: rakennuksille huoneineen on kymmeniä tauluja ennen kuin päästään väestöön. On tosin huomattava, että tilastointiin on voitu käyttää jotain kansallista tai kansainvälistä mallia. 

Ennen taulukkoihin tutustumista hyppäsin lopussa olevaan väestökarttaan, jossa Etu-Töölö (13) yllätti tyhjyydellään. Ei sillä, että asutuksen tiheys Töölössäkään (14) oli kummoinen verrattuna Punavuoreen ja Ullanlinnaan. Taulusta 10 selviää numeerisesti, että 13. kaupunginosassa oli 39 tonttia, joista 17 oli rakennettuja, ja 14. kaupunginosassa 277 tonttia, joista 94 oli rakennettuja. Asian oikeasti ymmärtämiseksi tarvittaisiin tontin määritelmä ja tieto kaavoitustilanteesta. Taulusta 16 selviää, että molemmissa kaupunginosissa oli tontteja myyty vuodesta 1908 alkaen.

Rakennetuista kiinteistöistä on kaupunkiosittain tietoa taulussa 20. Töölössä "rakennettuja kiinteistöjä" oli 84 ja rakennuksia yhteensä 403. Mikä mahtaa olla tontin ja kiinteistön ero ja suhde? Tauluissa 25, 26, 27, 28, 32, 34 ja 35 on rakennuksien lämmitys-, materiaali- ja kerrostietoja kaupunginosittain. Lähteenä "Käsikirjoitus Tilastokonttorissa". Olisipa mukava, jos jossain olisi tallessa lähtötiedot. Jostain syystä vuosivuokrat on taulussa 36 esitetty vain kaupunginosista 1-10. 

Taulusta 37 eteenpäin on väestötietoja. Töölössä asui henkikirjojen mukaan 3758 henkeä vuonna 1910. Taulusta 46 selviää, että "todellisesta" väkiluvusta 1470 olivat Helsingissä syntyneitä ja 2675 muualta tulleita ja 62 syntymäpaikaltaan tuntemattomia. Tämä antaa mielenkiintoisen näkymän yhteisöön, varsinkin, jos tiedoista keräisi aikasarjan.

Taulusta 48 selviää, että Töölösn asukkaista 1582 puhui suomea eikä ollenkaan ruotsia, 548 paremmin suomea kuin ruotsia, 960 ruotsia eikä yhtään suomea ja 846 paremmin ruotsia kuin suomea. Venäjää puhui 222 ja muita kieliä 49. Tästäkin olisi mielenkiintoista tehdä aikasarja. 

Taulussa 145 esitetty "Kansankirjaston Töölön haaraosaston lainausliike" on kiinnostavampaa otsikoiltaan kuin luvuiltaan. Lainat on nimittäin jaettu ryhmiin "Kerralta maksettuja", "Puolen vuoden tilauksella" ja "Kuukausitilauksella". Milloin kirjastoistamme tuli lähtökohtaisesti maksuttomia? Miksi en tiedä vastausta?

Taulusta 204 selviää, että Töölössä oli vuonna 1910 "kauppiaita ja kauppayhtiöitä" 16 kappaletta. Valtaosaa eli 12 verotettiin alle 5200 markan tulosta. Lähteenä taksoitusluettelot.

Valitettavasti taulun 218 pika-ajureja, kuorma-ajureja, venemiehiä, polkupyöriä ja automobiileita ei ole jaoteltu kaupunginosittain. Lähteenä "Tietoja Poliisikamarista ja Satamakonttorista", polkupyörien osalta "Poliisikamarista otettuja polkupyöränumeroita".  Vuoden 1907 dippaus polkupyörien määrässä herättää kysymyksiä rekisteröinnin hinnasta ja valvonnasta.

Tauluissa 220-222 esiteltyjen postilähetysten, sähkeiden ja puheluiden määrien kehitys olisi mielenkiintoista vertailtavaa. 

Kaupunkiosakohtaista tietoa on jälleen taulussa 250, jossa esitetään kunnallisesti äänioikeutettuja äänimäärineen. Käsittääkseni nämä riippuvat tuloista tai varallisuudesta, joten vertailu asukasmääriin kertoisi kunkin alueen elintasosta. Valitettavasti vaan Etu-Töölö ja Töölö on yhdistetty riviin "Huvilat ja saaret". Molemmat ovat taas erillään kunnallisverojen kohdalla taulussa 257. Töölössä verotettuja oli 726 henkeä eli 19,3% henkikirjoitetuista. Kyseinen osuus oli korkein toisessa kaupunginosassa: 30,0%. Erot ovat selviä myös taulussa 259, jossa toisessa kaupunginosassa keskitulo on 4381 markkaa ja Töölössä 1751 markkaa. Tämäkin tieto olisi kiva saada taulustoksi, jossa näkisi pidemmän kehityksen.

1700-luvun lasiesineiden käsittäminen

En ole täällä vielä ollenkaan maininnut sitä, että vanhasta tottumuksesta ja Helsingin yliopiston tunnareiden ylläpitämiseksi ilmoittauduin avoimessa yliopistossa Georg Haggrénin vetämälle kurssille Tuhkasta designiin. Hieman kryptinen otsikko viittaa lasiin, jota tarkastellaan historian, arkeologian, taidehistorian ja museologian suunnasta. Koska väikkäri ei koskaan pääse unohtumaan, teen kurssin suoritteeksi sanomalehtipohjaista esseetä ja näin päädyin selvittämään 1700-luvun osoitetta Tukholmassa.

Se oli itse asiassa helppo tehtävä verrattuna tuotelistojen sanojen ymmärtämiseen, mutta suomalaisen lasiruukin osalta näitä on "onneksi" vähän. Paria sanaa selvittäessäni osuin Posttidningarissa 3.5.1759 kaksisivuiseen Kungsholman lasiruukin hintalistaan, josta varmaan saisi aikaan kanditutkielman. Hetken ihmeteltyäni muistin Haggrénin lähdekriittisen toteamuksen, että kaikki listojen esineet eivät välttämättä olleet tuotannossa. Kokonaisuudesta syntyi mielikuva jonkinasteisesta muoti-innosta tai kulutushulluudesta. 

Nimikkeiden selvitystä vaikeuttaa osaltaan se, että mukana on sekä kuluttajille suunnattuja esineitä että apteekkiin tai laboratorioihin tarkoitettuja. Kuningatarveden pullosta tuli ensimmäiseksi mieleen jälkimmäinen, sillä kuningasvesihän on suola- ja typpihapon seos. Kurkistus SAOBiin kertoi, että kuningatarvesi oli unkarilainen rosmariinin kukista tislattu neste, jolla oli lääkinnällinen käyttö. Eli kuului apteekkiin, mutta ei arvaamastani syystä. Mutta, jotta asiat eivät olisi liian helppoja, SAOBissa annetaan myös rinnakkaismuoto "eau de la reine d'Hongrie" ja tuotelistalla on erikseen samanhintainen "L'eau la Reine Flaska". Mikä mahtoi olla esineiden ero?

Viinilasien kohdalla vetävyys ei ole merkityksellistä, mutta olutlasien osalta ilmeisen tärkeää. Puoli tuoppia on 0,65 litraa. Kortteli on neljännestuoppi eli 0,3 litraa ja puoli korttelia siis 1,5 desilitraa. Siitä, kun olen istunut oluenjuojien kanssa on aikaa, mutta en kyllä muista kertaakaan nähneeni alle kahden desin annosta. 

Leikkeen hinnat koskivat puolikristallia. Täyskristallisia olutlaseja Kungsholmenin lasiruukki ei myynyt. Koristeltu (ritade) olutlasi maksoi riikintaalerin, eikä sen kokoa määritelty. Tavallisemmasta lasista tehty korttelin olutlasi maksoi 10 äyriä, puolen tuopin 18 äyriä ja kahvallisena 24 äyriä, jolla sai myös tuopin lasin ilman kahvaa. Jossain siis tarjoiltiin kerralla 1,3 litraa olutta.

Tavallisemmasta lasista tehtiin myös sitruunapurkkeja, joiden hintavariaatio viitaa erilaisiin kokoihin tai malleihin. SAOB ei tunne käsitettä eikä siitä tule mitään mielikuvaa. Googlailu tuottaa eteen kulhon, jonka kannen nuppi on sitruunanmuotoinen. Sellaista tuskin saisi 24 äyrillä.

Lasisia verhorenkaita!

Lasinen yöastia?! Kai yhtä kestävä kuin posliininen, mutta ajatus hajoamisesta käytössä tai käytettynä... Estetiikkaa ajatellessa pitää muistaa, että täysin väritön ja läpinäkyvä lasi oli harvinaista. Kurssilla vinkattu norjalainen kuvitettu Modellbok for Nøstetangens og Aas' produkter med prisangivelse (1763) antaa ymmärtää, että kyseessä on värillisestä lasista valmistettu esine.

Valitettavasti norjalaisen lasitehtaan valikoimaan ei kuulunut sitruunapurkkeja eikä niitä kahta esinettä, jotka esseessä ovat selvittämättä.

Tutkimusretkiä omaan maahaan

Viime viikolla alkoi avoimessa yliopistossa kurssi Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa kahdella Leena Valkeapään luennolla. Hän on nyt jo useita vuosia tutkinut ja miettinyt Suomen muinaismuistoyhdistyksen vuosien 1871-1902 välillä tekemiä 8 retkeä. Olin kuullut esityksensä aiheesta marraskuussa 2016, mutta työ oli edennyt ja nyt oli enemmän aikaa kertoa tuloksista.

Wolmar Westlingin akvarelli Maarian kirkosta kesän 1871 retkeltä.
HK18711016:72 CC BY 4.0

Hätkähdyttävää oli, että vaikka tietoja muinaismuistoista on yritetty kerätä 1600-luvulta lähtien, ymmärrys retkelle lähtijöillä oli puutteellinen ja aukkoinen. He tosiaan olivat (lähes) tutkimusretkellä tuntemattomaan. Mistä tulee mieleen taas kolonialismi, varsinkin kun retkeläiset mielellään olivat pelastamassa ymmärtämätömien alkuasuk... rahvaan käsistä esineitä, joita he eivät osanneet arvostaa.

No, tosi on, että eivät osanneet arvostaa. Päähuolena olivat keskiaikaiset patsaat, joita oli jo monin paikoin hävitetty. Joissakin tapauksissa ihan äskettäin eli kyse ei ollut "muinaisihmisten" ymmärtämättömyydestä. Yhtenä tavoitteena olikin poistaa tietämättömyyttä ja tehtyjä piirroksia esiteltiin sekä (satunnaisesti) retkien aikana että (suunnitelmallisesti) näyttelyin Helsingissä jälkikäteen. Retkistä myös julkaistiin sanomalehtijuttuja, joiden perusteella tulijoita tiedettiin paikoin odottaakin.

Gunnar Berndtsonin akvarelli
Kalannin alttarikaapin kuva-aiheesta.
HK18741231:120 CC BY 4.0

Ensimmäisillä retkillä dokumentointiin ei ollut käytössä kameraa, eikä sellainen auttanut aina myöhemminkään. Sillä kuvaus vaati valoa, mitä varten esineitä piti mieluiten kantaa ulos päivänvaloon. Se ei onnistunut, jos satoi, jolloin sisälläkin oli pimeämpää. Kaikenlaisia tekijöitä oli siis rajoittamassa ja ohjaamassa valintoja. Mitä esineitä tai näkymiä tallennettiin ja miten. Kaikkiin paikkoihinkaan ei päästy ja mentiin mieluiten sinne, minne oli junarata.

Eli toinen hätkähdyksen aihe oli Valkeapään esimerkit, joissa arvostukset nyt ovat aivan muuta kuin tuolloin. Nykyään erittäin arvokkaana pidetty Kalannin alttarikaappi oli kuvattu muutamalla pienellä kuvalla, joista yhdestäkään ei käynyt esiin kokonaisuus. Jos kaappi olisi menetetty, emme käsittäisi sen olemuksesta piirrosten ja sanallisen kuvauksen perusteella juuri mitään. Toisaalta vaivaa oli laitettu aiheisiin, jotka nyt tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuten Valkeapää oli kertonut jo vuonna 2016, kuvien etsiminen Museoviraston arkistosta on työlästä, sillä ne aikanaan järjestettiin paikan ja kuvatun asian mukaan. Teoriassa digitointi tarjoaisi mahdollisuuden luoda kokonaisuus uudelleen, mutta ilmeisesti tähän ei ole resursseja. Toivottavasti on edes tallennettavissa Museoviraston arkistoon Valkeapään (oletettavasti ja varmaankin) luoma listaus löydöksistään.

Esimerkiksi Kokemäen Ylistarosta kesän 1885 retkellä
piirretyn kuvan HK10000:5270 metatiedoissa
ei ole merkkiäkään retkestä tai mahdollisesta piirtäjästä

Väistämättä mieleen tulivat monet muut Suomeen tehdyt tutkimusretket. Talousseuran ravintotilanneselvittäjät,
kansanperinteen monet kerääjät (ei ainoastaan Lönnrot!) ja arkeologisempien kohteiden kartoittajat. Kun Valkeapää saa oman tutkimuksensa valmiiksi, toivottavasti joku tutkija innostuu vertailemaan käytäntöjä ja miettimään kokonaisuutta.

Leena Valkeapään tutkimuksesta syntyvää kirjaa pitää vielä odottaa hetki, mutta aiheesta on jo luettavissa/katseltavissa

• Märta Hirn: Kuvia katoavasta Suomesta. Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten retkikuntien piirroksia ja akvarelleja vuosilta 1871-1902. 1970
• Emil Nervander: Kesämatkoja Suomessa. Ahvenanmaalla ja Turun seudulla. 2010
• Leena Valkeapää: Vapaa kuin lintu : Emil Nervanderin elämä. 2015

Luther ja (hyvät) työ(t)

Uskalsin tarkistaa avoimen yliopiston kevään viimeisten kurssien arvosanat. Molemmista femmat, jee! Jo jakamani puutarhuriessee ei siis ollut aivan surkea. Reformaatiokurssissa sain venyä vieraammille alueille, joten oli kiva havaita, etten eksynyt (ilmeisesti) aivan metsään. Vaadittu Lutherin tekstin analyysi tuotti itselleni ahaa-elämyksen, josta olen edelleen tyytyväinen. Jaoin sen jo toukokuussa, mutta tarkempana uusintana niille, joita sattuu kiinnostamaan. Ajatukseni työn merkityksestä Lutherin tekstissä on varmasti tutkimuskirjallisuudessa aiemmin esitetty, mutta kuten lähdeluettelosta näkyy, käytin kirjallisuutta hyvin säästeliäästi. (Enkä merkinnyt mukaan Raamattua, vaikka sitä lainasin, hups!)

Martti Luther päiväsi omistustekstin kirjaan Von den guten wercken (Puhe hyvistä teoista) 29.3.1520. Noin satasivuinen kirja painettiin touko-kesäkuun vaihteessa Wittenbergissä Lucas Cranachin painokuvalla varustettuna. Ennen vuoden loppua siitä tehtiin 8 lisäpainosta ja seuraavana vuonna vielä kuusi.[1]

[...] Luther oli aloittanut kirjan kirjoittamisen helmikuun lopulla 1520, kun Frederik III:n sihteeri ja hovisaarnaaja Georg Spalatin oli muistuttanut Lutheria tämän lupauksesta saarnalla selventää ajatuksiaan hyvistä teoista.[2]

“Hyvillä teoilla” tarkoitettiin keskiajan lopun teologiassa hurskautta ja lähimmäisenrakkautta osoittavia erityisesti määrättyjä tekoja, jotka sovittivat uskovien synnit ja auttoivat tiellä pelastukseen.[3] Nämä hyvät työt, joihin luettiin m.m. rukoilu, paasto, jumalanpalvelus, almut, aneet, pyhiinvaellukset, pyhimysten, pyhimysten kuvien ja pyhäinjäännösten kunnioittaminen sekä niiden ääressä rukoilu, olivat 1500-luvulle tultaessa välttämättömiä ikuista elämää tavoittelevalle kristitylle.[4]

Kun Luther ja muut reformatiiviset saarnaajat julistivat pelastukseen tarvittavan vain uskon ja kiistivät totuttujen tekojen kuten aneiden ja pyhimyksiin liittyvien toimintojen merkityksen, syntyi epätietoisuusuutta siitä, pitikö enää tehdä mitään.[5] Epätietoisuus ja mahdollisesti vapautuvat käyttäytymisnormit eivät olleet esivallan etujen mukaisia ja siksi Spalatin kehoitti Lutheria tehostettuun viestintään sekä omistamaan kirjansa vaaliruhtinaan veljelle.[6]

Kirjassa Von den guten wercken onkin siis tärkeänä viestinä “väärien hyvien tekojen” erottelu “oikeista”. Jälkimmäiset tukevat uskoa, joka pelastaa ja johdattaa kuuliaisuuteen kymmenelle käskylle. Toisin sanoen “oikeat hyvät teot” seuraavat uskosta, aivan kuin 9 jälkimmäistä käskyä seuraavat ensimmäisestä.[7] Luther siis kääntää kirjassa kymmenen käskyä kielloista kehoituksiksi toimia tietyillä tavoilla.

[...] Yksi hyvistä teoista herännyt tulkinta, johon Luther kirjalla vastaa, on esillä seitsemännen käskyn toisessa kohdassa: “Monet kuitenkin sanovat: ‘Niin, luota vain siihen äläkä murehdi, niin saat nähdä, lentääkö paistettu hanhi suuhusi’.” Nämä sanojat ovat ilmeisesti (ainakin) lukeneet Matteuksen evankeliumin 6. luvun viimeisiä säkeitä, joissa Jeesus puhuu taivaan linnuista ja kedon kukista kehoittaen olemaan huolehtimatta ruuasta ja vaatetuksesta. “Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

Luther ei ohita näitä säkeitä, vaan esittää tulkintanaan, että murehtimatta “meidän tulisi tehdä työtä”. Työn tekemisen välttämättömyyttä hän perustelee Vanhaan testamentin säkeillä “Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi” (1 Moos 3:19) ja “Ihminen on syntynyt vaivaan niin kuin säkenet ovat syntyneet kohoamaan korkealle.” (Job 5:7).

Näitä säkeitä hän ei ollut maininnut kolmannen käskyn kohdalla, jossa pyhäpäiviä eli vapaa-aikaa vähentämällä “jäisi paljon pahaa ja sopimatonta tekemättä, ja arkisen työn ansiosta eivät maatkaan olisi niin köyhiä ja tyhjiksi kulutettuja.” Arkipäivien rukoilua varten työntekoa ei tarvitse keskeyttää: “Ei ole väliä, tapahtuuko se kotona, pellolla, tuon tai tämän työn ääressä”. Käsky pyhäpäivän pyhittämisestä on saatu näin käännettyä kehoitukseksi työnteon taukojen minimoimiseen. Lisäksi “jos me kaikki olisimme täydellisiä ja tuntisimme evankeliumin, voisimme tehdä työtä joka päivä, jos haluaisimme”, sillä Lutherin tulkinnan mukaan kolmannella käskyllä ei tavoitella töiden ja askareiden jättämistä sapattina vaan “hengellistä lepoa”.

Työnteon merkitykseen paheiden vastustamisessa Luther palaa vielä kuudennen käskyn kohdalla. Hän sanoo Paavalin maininneen “paaston, valvomisen ja työnteon jumalisina aseina, joilla siveettömyys pannaan aisoihin”. Tekstin myöhemmät toimittajat ovat yhdistäneet tämän Roomalaiskirjeen 13. luvun säkeisiin “Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen.” Tätä on vaikea ymmärtää kun sekä paasto että valvominen esiintyvät 2. kirjeessä korinttilaisille 6. luvun säkeessä “Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen”. Vuoden 1992 suomennoksen sanavalinnasta näkyy, että työnteko ei tässä ole positiivisessa merkityksessä esillä, joten jää epäselväksi mitä Paavalille attribuoitua tekstiä Luther on muistellut.

Neljännen käskyn kohdalla Luther selittää huonolla hallinnolla sen, “että kukaan ei halua tehdä työtä”. Työnteon hyveellisyys ja välttämättömyys selittyvät tässä yhteydessä itse käskyllä eli vaatimuksella kuuliaisuuteen. Tämän Luther vie niin pitkälle, että kirjoittaa “Totisesti tässä [kuuliaisuudessa] on palvelijoiden ainoa teko, jolla he voivat tulla autuaaksi. Heidän ei todellakaan tarvitse kulkea pyhiinvaellusmatkoja ja tehdä milloin sitä, milloin tätä. Eikö heillä ole tarpeeksi tekemistä siinä, kun he sydämestään ja mielellään tekevät sen, minkä he tietävät miellyttävän isäntiänsä tai emäntiänsä ja tekevät kaiken tämän vilpittömässä uskossa?”

Vähintään neljän käskyn kohdalla Luther siis ottaa esiin työnteon argumentoiden sen hyvyyttä ja välttämättömyyttä Vanhan testamentin säkeillä, kuuliaisuuden käskyllä ja siveettömyyden välttämisellä, mutta myös "maiden" rikastuttamisella. Työnteon siunauksellisellisuus oli varmasti aikansa esivallalle “hyvistä teoista” mieluinen tulkinta, jota on myös myöhemmin toistettu niin usein, että siitä on tullut joidenkin mielestä luterilaisuuden merkittävin perintö nyky-yhteiskunnassa.

Lähteet

Analysoitavasta tekstistä käytetty A. F. Peltosen suomennosta (Martti Luther: Valitut teokset II. 1983) sekä Juhani Eleniuksen (Martti Luther: Puhe hyvistä teoista. 1984)
Timothy J. Wengert: Introduction. The Annotated Luther series, Volume 1. 2015, s. 257-264

1 Wengert 2015 s. 261; Ensi painoksen digitointi: urn:nbn:de:bvb:12-bsb00024524-2, myöhemmän samana vuonna https://reader.digitale-sammlungen.de/de/fs1/object/display/bsb10164839_00005.html
2 Wengert 2015 s. 260-261
3 Wengert 2015 s. 258
4 Wengert 2015 s. 258-259
5 Wengert 2015 s. 259
6 Wengert 2015 s. 263
7 Wengert 2015 s. 259-260

Reformaatiokurssin lopetus Lutherin ajatuksiin työstä

Sain raavittua kokoon ennen viimeistä palautuspäivää (tänään) ainakin nimellisesti suoritukset avoimen yliopiston kautta istumaani teologian kurssiin, joka oli aiemmin täällä esillä teksteissä Reformaatiosta kuultua, Kirkkointeriööreistä ja koulumaisesta opetuksesta sekä Kuoriaitojen pikainen paluu. En kirjoittanut mitään Päivi Räisänen-Schröderin kirkkohistoriallisista luennoista, joista (varsin luonnollisesti) pidin eniten. Niissä myös viitattiin tutkimuksen tekemiseen, lähdekritiikkiin ja suositeltiin lisäkirjallisuutta.

Vaikuttavimmaksi hetkeksi taisi jäädä ekan luennon yleisökeskustelu luterilaisuuden tuomasta kaikesta mahdollisesta hyvästä. Se palasi oitis mieleen kun luin Kansan raamattuseuran lehdestä Teemu Keskisarjan haastattelun, jossa tehtiin tiivistys "Kansanopetus. Terveydenhoito. Hallinto ennen 1860-luvun kuntauudistusta. Puhumattakaan ydintehtäviin kuuluvista hengellisistä velvoitteista ja sielunhoidosta huolehtimisesta." Ensimmäisestä voi lukea ajatuksiani tekstistä "Miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa", tieteellisen lääketieteen ensiaskeleen eli rokotuksen toi maahan luonnontieteilijä ja sitä levittivät muutkin kuin papit ja jos kirkko ennen 1860-lukua oli paikallishallinnossa(kin) "muutosvoiman lähde", niin miksi useimmat muutokset tapahtuivat vasta sen jälkeen? Ja kurssilla opimme, että luterilaisen kirkon "sielunhoito" oli useita vuosisatoja häpeärangaistuksin vahvistettua moraalikasvatusta.

Ja eikö ole väistämätöntä, että kirkko oli merkittävä toimija nyky-yhteiskunnan muodostuksessa, kun mitään ei saanut/voinut tehdä valtion ja kirkon ulkopuolella ennen valistusajan yhdistyksiä? Ei kai ole toimijan erinomaisuutta, että muilla ei ole toimintamahdollisuuksia?

Suunnilleen tuohon ajatukseen päätin opintopäiväkirjani. Toinen suoritus vaati Lutherin yhden tekstin lukemisen ja valitsin vaihtoehdoista puheen hyvistä teoista. Siinä yllätti ja kiinnosti Lutherin talouspoliittiset lausunnot, joita jaoin heti lukiessa Twitteriin.

Pakersin tekstiä läpi vapunaaton iltana, joka toi lukukokemukseen lisäsävyjä. Joten kysyin retorisesti: "Miksiköhän luterilaiseksi kutsutussa maassamme EK ei ole koskaan (?) vedonnut Lutherin opetukseen arkipyhien hävittämiseksi? (Puhe hyvistä teoista, kolmas käsky)"

Sunnuntaita sanotaan lepopäiväksi, juhlapäiväksi tai pyhäpäiväksi. Jospa Jumala soisikin, ettei kristikunnassa olisi muita juhlapäiviä kuin sunnuntai ja että meidän rakkaan naisemme (Neitsyt Maria) ja pyhiemme juhlat vietettäisiin kaikki sunnuntaisin! Tällöin jäisi paljon pahaa ja sopimatonta tekemättä, ja arkisen työn ansiosta eivät maatkaan olisi niin köyhiä ja tyhjiksi kulutettuja. Nyt lukuisat juhlapäivät rasittavat meitä ja ovat turmioksi sielulle, ruumiille ja tavaralle, tästä olisi paljon sanottavaa.(Juhani Eleniuksen käännös)

Kansantalous tuli uudelleen ja laajemmin esille neljännen käskyn kohdalla. Vaikka kurssilla oli esitetty, että työteliäisyys oli germaanisen kulttuurin perusominaisuus, joka selitti reformaation leviämistä, Luther itse kirjoitti, että

Siitä että maailmassa ei ole kunnon hallintoa, johtuu sekin, että kukaan ei halua tehdä työtä. Siksi käsityöläiset joutuvat olemaan liian lempeitä työntekijöilleen. Niinpä nämä ovatkin röyhkeitä, eikä heitä saa kukaan pidettyä kurissa. Jos olisi kuitenkin olemassa sellainen järjestys, että heidän täytyisi olla kuuliaisia ja ettei kukaan palkkaisi heitä muualla, jos he jättävät työpaikkansa, silloin olisi tämä paha poistettu.

Lutherin aktiivimalli! Eikä tässä kaikki, vaan esimerkkejä löytyi lopulta niin paljon, että meni viesti minullakin jakeluun. Koko kirjasen oli tilannut paikallinen esivalta, joka ei halunnut väestön kedon kukkia larpaten odottavan tumput suorina kuultuaan pelatuvansa "pelkästä uskosta", joten on varsin luontevaa, että mennen tullen tekstissä korostetaan työnteon merkitystä.

Alan kääntyä kannattamaan tulkintaa, että työn arvostaminen on osa luterilaisuutta samoin kuin kulutuksen vieroksunta. Tai siis ainakin näistä puhuminen.

Kirkkointeriööreistä ja koulumaisesta opetuksesta

Avoimen yliopiston teologian kurssini on jatkunut, enkä ole vielä skipannut yhtään (kolmen tunnin!) luentokertaa. En ole oppinut niin paljon kuin olisin toivonut, mahdollisesti siksi, että opintopäiväkirjan päivitykset ovat jääneet vähälle huomiolle. Mutta olen joutunut mukavuusalueeni ulkopuolelle kuunnellessani esimerkiksi vanhurskauttamisopin hienosäätöä. Nyt tiedän miltä tuntuu olla luennolla, kun asia ei kiinnosta pätkääkään eikä siitä ymmärräkään mitään.

Mittauspiirrustuksessa

(Erik Bryggmann, Jarl Ungern.)
Turun tuomiokirkon
keskiaikainen kuori näkyy
vasemmassa alakulmassa
tiheämpien ruotien alueena.

Tämän viikon keskiviikkona oltiin huomattavasti tutummalla alueella otsikolla "Kirkkotila, - taide ja kirkkotilan käyttö Suomessa reformaation jälkeen". Mutta yllätyksekseni tietämyksessäni oli isohko aukko. Ensinnäkin Jyrki Knuutila kertoi, että Turun tuomiokirkon kuori alttareineen on ollut ulkomailla nähtyjen kirkkojen tapaan keskellä itäpäädyn lattiaa niin, että sen ympäri on voinut kävellä. Luulisi, että joku on tämän kuulleni joskus selostanut, mutta on pudonnut muistista.

Pienempien keskiaikaisten kirkkojen kuoriaidat toki muistin, sillä olihan niistä puhetta viime syksyn kurssilla. Mutta olin näkemieni säilyneiden kappaleiden ja kuvien perusteella ajatellut, että kuoriaita oli (aina) yksi suora aita, joka rajaa koko itäpäädyn. Mutta Knuutila esitti, että kolmilaivaisen kirkon katon holviruodeista kuorin paikka erottuu erilaisena ja sijoittuukin siis keskimmäisen laivan itäosaan vaatien aitaa kolmelle sivulle. Olenko käynyt kymmenissä keskiaikaisissa kirkoissa kuunnellen opastukset niin kehnosti, että tämä vaikutti uppouudelta tiedolta?

Kun suurin osa asiasta oli kuitenkin tuttua, niin kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota esitystapaan. Kun Koroinen ohitettiin mainitsematta tuoretta kirjaa, jäin odottamaan mainintaa Markus Hiekkasesta, joka on nimenomaan tutkinut kirkkotilan muutosta reformaation jälkeen. Mutta ei, ei kertaakaan. Tajusin, että luentosarjassa ei muutenkaan ole säännönmukaisesti tuotu esiin lisäkirjallisuutta tai tutkimusta, johon esitetty pohjautuu. Eli koulumaisesti pitää luottaa luennoitsijan esitykseen.

Suorittamillani arkeologian kursseilla on ollut ihan eri tyyli, mutta ovatko ne poikkeus koko yliopistossa? Hissan perusopinnoista en muista enää mitään ja tänä keväänä kuokkimissani hissan luennoissa oli taustakirja, joten en saa niistäkään vertailupintaa.

Mutta koulumaista oli kyllä opiskelijoiden käytös kyseisillä luennoilla. Suoraan sanoen järkytyksellä katsoin, kun pienen salin eturivissä aivan proffan edessä istunut nuori mies piti tietokonettaan auki ja muistiinpanojen teon sijaan selaili verkkokaupassa ja chattasi. Luennon päättyessä oli aikaa kysymyksille, joita olisin itse keksinyt puoli tusinaa, mutta yksikään opiskelija ei halunnut avata suutansa saadakseen lisätietoa tai kerätäkseen positiivista pärstäkerrointa.

Toisella Helsingin yliopiston hissan kurssilla vierailijaluennon pitänyt tuttavani raportoi yhtäläisestä apaattisuudesta. Yritettyään aktivointia suoraan osoitetulla kysymyksellä hän oli saanut niin törkeän vastauksen, että tarkisti vielä miksi opiskelija oli kurssilla, kun aihe ei kerran kiinnostanut. "Kun on pakko." Surullista.

Reformaatioista kuultua

Päivitykseni Facebookiin tänä aamuna kuului "Oletteko kaivanneet päivityksiä, joissa aikuinen ihminen valittaa vapaaehtoisesti ja päämäärättömästi valitsemistaan avoimen yliopiston kursseista? Nou hätä, alkaa taas keskipäivän maissa tulemaan." Mutta suuntasin tiedotukseni kurssin Reformaatio ja moderni eurooppalainen kulttuuri -avausluennosta kumminkin Twitteriin.

"Ateisti ekalla teologian kurssillaan. Luennoitsijat esittäytyvät joko systemaattisen tai käytännöllisen teologian tutkijoina ja olen aivan pihalla. Voitaisko mennä siihen reformaatioon, josta on sentään joku käsitys?" Mikko Manka kommentoi "Eikös se ole hyvä, että on pihalla? Tietää, ettei tiedä, jolloin oppimismahdollisuudet ja -motivaatio ovat kohdillaan?" Juu, mutta toivoin löytäväni ja täyttäväni aukkoja reformaatiosta enkä teologian lajeista, joiden rajat näyttivät luennoitsijoiden kommentoinnin perusteella olevan varsin hataria.

Varsinaisesta sisällöstä kirjoitin pari sivua muistiinpanoja, joiden sisällön voi tiivistää "reformaatioita oli useita", "osa niistä pyrki restituutioon" ja "uskonpuhdistus ei ole kovin vanha sana". Pitää hiukan laventaa, että saan sivun opintopäiväkirjaa aikaiseksi. Mutta koska se heitetään plagiaatintunnistukseen, en voi käyttää samaa sisältöä täällä.

"3 tunnin luento puolivälissä. Mukava keskusteleva tyyli, ei leipäpappihenkeä. Suorituksen osana luentopäiväkirja, mutta hämmentävän moni perusopiskelijan näköinen ei tee muistiinpanoja." Muutamat näköpiirissäni olevat myös pelasivat tietokonepelejä. Teologian kurssilla huomasi olevansa, sillä yksi opiskelija otti raamatun esiin tauolla ja yhdellä oli risti tatuoituna niskaan.

"Just kun kehuin niin sitten tauon jälkeen luennolla puhutaan puppua ja väitettiin, ettei reformaation 100-vuotispäivää noteerattu vuonna 1617. Kun sitä nimen omaan pidetään ekana pyöreiden vuosien juhlintana." Olli Bäckström liittyi tunnelmaan kommentoiden "Tämmöinen väite saisi Johannes Burkhardtin kääntymään haudassaan, mikäli hän olisi kuollut (mitä hän tosin vaikuttaa olevan suomalaisille teologeille)."

Minähän en Burkhardtin tutkimuksia tunne, mutta hetken mietittyäni muistin mistä 1617 jubileumi ja sen yhteys 30-vuotiseen sotaan oli tuttu juttu. BBC:n podcastin A History of the World in 100 Objects jaksosta Reformation centenary broadsheet. (Kuva kyseisestä painatteesta Wikimediasta.)

Keskusteleva henki jatkui ja porukalta kysyttiin miten luterilaisuus on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan. Nostin käteni melko varhaisessa vaiheessa ja huomautin, että valtion ja kirkon läheinen suhde oli muodostanut sadoiksi vuosiksi yhden totuuden maan. Sitten kuuntelin melko kauhuissani muiden kontribuutioita. 

"Opiskelija kirkkain silmin ehdottaa työmoraalia luterilaisuuden vaikutuksena suomalaiseen yhteiskuntaan. Siis oikeesti. Suomen kieli, koulutustaso,... Kansallinen erityisyyskin nousi jo esiin." "Hyvinvointivaltiokin menee täällä luterilaisuuden piikkiin. Luennoitsija sentään huomauttaa, että kaikki eivät ole samaa mieltä."

Lopuksi käytiin kiitettävän yksityiskohtaisesti kurssin suoritukseen vaadittavat tehtävät. Yhdellä oli kuitenkin kysyttävää ja twiittasin viimeiseksi "Aineistotehtävässä pitää analysoida Lutherin teksti. Opiskelija kysyy, onko kirjallisuutta pakko käyttää. Haluaisi tehdä ilman!?" No, ehkä kyseessä oli hikari, jolle esim. kysymykseen "Missä historiallisessa tilanteessa ja miksi teos on kirjoitettu?" vastaaminen oli triviaalia. Tosin epäilen, ettei.

Kirkkoherran aineellisen kulttuurin tavoittelu 1500-luvun lopulta (2/2)

(Osa 1/2)

2. Kuvitteellinen kaivaus

Pari vuotta hopeaveron keruun jälkeen Matthias Martini hankki omistukseensa Karkun Järventaan kylän yhden tilan ja vuonna 1583 toisen, minkä jälkeen hänellä oli koko kylä ja yhdistettyä tilaa kutsuttiin kylän nimellä.[15] Muita tilaomistuksiaan ei tunneta, joten todennäköisesti elämänsä kirkkoherran viran ja siihen kuuluneen pappilan menetyksen jälkeen sijoittuu Riipilänjärven länsirannalle.

Voitaisiinko aineellisesta kulttuurista Matthias Martinin ympärillä vuodesta 1588 oletettuun kuolemaansa vuoden 1596 tienoilla saada lisätietoa arkeologisin kaivauksin?[16]

Varhaisin kartta Järventaasta on vuodelta 1644. Siinä on vain yksi tonttimaa.[17] Onko se sama jolla Matthias Martini asui vai oliko hänen aikanaan vielä jäljellä kahden tilan rakennukset? Tyypillistä olisi, että ne ovat muodostaneet ryhmäkylän, mutta varma tästä ei voi olla. Varsinkaan kun kylän maissa on kuin toisen tontin jättämä tila.

Tonttimaa on merkitty samalle paikalle vielä 1700-luvun lopussa tehdyssä kartassa, ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella tehdyssä pitäjänkartassa sekä viimeksi mainitun perusteelta vuosisadan puolivälissä piirretyssä yleiskartassa. Näistä kolmesta voidaan erottaa myös edellä mainittu toinen mahdollinen tontti.[18] (Järventaan isojakokartta on tuhoutunut.[19])

Väinö Selanderin mukaan Järventaan omistus jakautui kahtia vuoden 1842 paikkeilla, mutta yhdistyi jo 1852 takaisin yhden omistajan alle. Tämän kaudella, jota kesti vuoteen 1893, valmistui päärakennus, jonka Selander 1940-luvulla tunsi.[20] Se on 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa piirretyssä Senaatin kartastossa Järventaan eteläisin ja kookkain rakennus.[21] Niemen kärjessä oli huvila viimeistään vuonna 1902.[22] Kolmas kartan rakennus on tunnistamatta.

Selander on tuntenut Järventakaan kuuluvalle Linnaisten niemelle rinnakkaisnimen Kinttulan nokka ja arvelee, että "Kylän alkuperäinen tonttialue on ilmeisesti ollut juuri ennenmainitun Kinttulan kallion kohdalla."[23]Valitettavasti hän ei ole selostanut Kinttulan kallion sijaintia tarkemmin. Ottaen huomioon yhteyden niemen nimeen, Kinttulan kallio on todennäköisesti sama kuin edellä mainittu mahdollinen tontti eli Riipilänjärven Mustalahden etelärannan Koivukallio, jota myös 2000-luvulla on arveltu 1500-luvun talon paikaksi. Paikkaa ei ole tiettävästi inventoitu.[24]

Vuoden 1644 kartan rakennettu tonttimaa on kohdennettu nykykartalle ja todettu paikan olevan nykyisin golfkentän ympäröimässä muokkaamattomassa metsäsaarekkeessa. Siellä on inventoinneissa havaittu kumpumainen muodostelma tai kiviröykkiö.[25]

Kuvitteelliselle kaivaukselle on siis kaksi potentiaalinen kohdetta, joista ainakin metsäsaareke on tutkittavissa. Edellä esitetyn karttatulkinnan perusteella paikalla on ollut asutusta 1800-luvun alkupuolelle asti, mikä ei ole lupaavaa 1500-luvun jäänteiden löytymiselle. Lisäksi olisi ollut toivottavaa, että kuvitteellinen kaivaus olisi voinut tapahtua ennen kuin vuonna 1992 käyttöönotetua golfkenttää alettiin rakentaa.

Nykytilanteessa tehty kaivaus voisi mahdollisesti osua vanhan ja paljon kokeneen entisen kirkkoherran nuijasotaan kohti kiristyvässä tilanteessa tekemään hopeaesineiden kätköön.[26] Huomattavasti todennäköisempää on, että kirkkoherran ajan löytyminen voitaisiin todentaa taloudellisesta toiminnastaan maahan jääneellä pikkukolikolla.[27]

Uskottavia löytöjä olisivat myös laadukas pöytäveitsi, juomalasien sirpaleet, kivisavi- ja punasavikeramiikka sekä mahdollisesti oluthana.[28] Lähempää entisen kirkkoherran henkilöä voisi olla löydettävissä metallinappi, solki tai kirjanhela.[29] Nämä ovat voineet tietenkin myös kuulua muille talouden jäsenille tai jollekin satunnaiselle vierailijalle.

Matthias Martinin varakkaassa taloudessa oli varmasti lukkoja niin ovissa kuin arkuissakin ja joku näistä tai avaimensa on voinut jäädä maahan ja olla rautanauloja hieman helpommin ajoitettavissa. Maaseutukohteilta on löytynyt rautaharkkoja, joten mahdollisuuden rajoissa on, että tällainen jäänne kertoisi Matthias Martinin oletetusta metallikaupasta.[30]

Ottaen huomioon tontin jatkuneen käytön kivijalan ja uunin tapaisten elementtien säilyminen 1500-luvulta tunnistettavina ja ajoitettavina vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hylätty ja täytetty kellari olisi selkein mahdollinen löytökonteksti.[31]

Karkun pappilassa oli lokakuussa 1641 tehdyn inventoinnin mukaan pääosin uloslämpiäviä rakennuksia, joista asuinkäyttöön tarkoitetuissa oli ikkunoita.[32] Nämä olivat varmasti Matthias Martinin seuraajan ajalta, mutta herättävät ajatuksen, että 1500-luvun ikkunalasista ja savupiippujen tiilestä voisi löytyä paloja kuvitteellisessa kaivauksessa Järventaassa. Epätodennäköisempää olisi se, että vastaan tulisi todisteita kaakeliuuneista.[33]

Kuviteelliselle kaivaukselle ei ole käytettävissä vertailuaineistoa Satakunnasta, jossa historiallisen ajan kaivauksia ei ole vielä tehty, mutta esimerkiksi Vantaan Mårtensbyn Lillas ja Kirkonkylän pappila voisivat tarkoitukseen sopia. Yhteisenä haasteena maalaistalojen kaivauksille on esineiden ajoittamisen epävarmuudet ja se, ettei niitä voi varmuudella yhdistää kirjallisissa lähteissä mainittuihin asukkaisiin.[34] On myös otettava huomioon todennäköisyys, että metsäsaarekkeessa ei ole päärakennuksen paikka tai se ei ole todennettavissa.

3. Vertailu

Yhteistä kirjoitetuille inventoinneille ja arkeologisen kaivauksen löydöille on se, että ne ovat vain osa aikansa aineellisesta kulttuurista. Inventointeja rajaa aika ja tarkoituksen mukaan tehdyt rajaukset. Arkeologiset löydöt ovat osa siitä, mikä on erilaisin prosessein päätynyt maahan, säilynyt ja kaivettu esiin.[35]

Osittain aineistot täydentävät toisiaan. Keramiikkaa ja lasiesineitä ei varhaisimmissa kirjallisissa lähteissä mainita ollenkaan, mutta niistä on suhteellisen paljon löytöjä.[36] Inventoinneissa todennäköisimmin mainitut arvometalliesineet ovat harvinaisia arkeologisissa löydöissä. Mutta kun arkeologisista löydöistä tyypillisesti Suomessa puuttuu orgaaninen aines, josta tehtiin puuastioiden kaltaisia edullisia esineitä, jotka eivät aina tulleet inventoiduiksi, on selvää, että merkittävä osa aineellisesta kulttuurista voi jäädä molemmilta piiloon.[37]

Inventointi on ajoitettavissa päivän tai ainakin vuoden tarkkuudella, kun taas arkeologisen löytöjen valmistus- ja käyttöaika voi olla sadankin vuoden päässä toisistaan ja ajoitus siis huomattavan epätarkka ellei typologian lisäksi ole käytettävissä muita metodeita.[38]

Inventaarioissa esinekuvaukset ovat yksityiskohtaisimmillaan valmistuspaikkoja, mittoja ja värejä. Arkeologisista löydöistä voidaan näiden lisäksi löytää merkkejä käytöstä ja arvioida raaka-aineita sekä arvoa.[39]

Täydellisin mahdollinen kuva aineellisesta kulttuurista syntyy siis sekä kirjallisten että arkeologisten löytöjen käytöstä, mutta väistämättä se on vain pieni osa menneisyyden todellisuudesta.

[15] Piilonen 2007 s. 85
[16] Haggrén 2015 s. 445, 464-471; Heinonen 9.11.2018
[17] KA. MHA A 1 28-29
[18] KA. MHA A28:1/1-30c, Pitäjänkartasto. Karkku (2121 08+07 Ia.* -/- -), Kalmbergin kartasto, III 9 (rusk.)
[19] Luoto 2008 s. 9
[20] Selander 1944 s. 223, 227
[21] KA. MHA Senaatin kartasto XIX-XX 20-21; Yhdistäminen 1900-luvulla kuvattuun ja edelleen olemassa olevaan päärakennukseen perustuu paikkakuntaa tuntevien tiedonantoihin
[22] Selander 1944 s. 228
[23] Selander 1944 s. 216
[24] Luoto 2008 s. 9, 17
[25] Luoto 2008 s. 9
[26] Ehrnsten 16.11.2018
[27] Ehrnsten 22.11.2018
[28] Haggrén 2015 s. 517, 527-531, 534; Heinonen 2015 s. 46, 68-74; Haggrén 2.11.2018; Haggrén 30.11.2018; Heinonen 9.11.2018; Heinonen 14.12.2018;
[29] Haggrén 2015 s. 517; Terävä 23.11.2018; ; Heinonen 9.11.2018
[30] Terävä 23.11.2018; Heinonen 9.11.2018
[31] Haggrén 2015 s. 472-488; vrt Heinonen 2015 s. 38-45, 66-68
[32] Piilonen 2007 s. 369-371
[33] Haggrén 2015 s. 535; Heinonen 2015 s. 66-68; Qviström 13.12.2018; Heinonen 9.11.2018
[34] Heinonen 9.11.2018
[35] Heinonen 2015 s. 48-49; Russow 29.11.2018;
[36] Haggrén 2.11.2018
[37] Russow 29.11.2018
[38] Heinonen 2015 s. 48; Haggrén 2.11.2018
[39] Terävä 23.11.2018

Lähteet

Arkistoaineisto

Kansallisarkisto. Voudintilit.

129 Suomen peruutettujen rälssitilojen tilit 1591-1591
2247 Ylä-Satakunnan hopeaveroluettelo 1571-1571 

Kansallisarkisto. Maanmittaushallitus.

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Kalmbergin kartasto
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Pitäjänkartasto. Karkku (2121 08+07 Ia.* -/- -)
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Senaatin kartasto XIX-XX 20-21
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. Karkku Aluskylä 1792-1801 (A28:1/1-30c)
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. Maakirjakartat. Öffwer Satagundes Härad, Karcko Sochn. (MHA A 1 28-29)

Arkeologiset raportit
Miikka Haimila: Vammala Rautaveden osainventointi 1999. 1999 (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.125938)
Timo Jussila: Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännösten maastoinventointi syksyllä 2002 [2002] (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.144900)
Kalle Luoto: Vammala, Karkku, Järventaka (Järventaka). Vesihuoltohankkeen arkeologinen valvonta 27.8.2008 [2008] (www.kyppi.fi/to.aspx?id=129.144500)

Painetut lähteet ja kirjallisuus
Georg Haggrén: Keskiaika. Kirjassa Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. 2015, s. 369-536
Tuuli Heinonen: Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500-1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla.Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. 2015
Mikko Hiljanen: Servants of the Crown or Trustees of the People? : Personal Agency Among the Local Clergy (1550-1610). Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560-1720. Studia Fennica Historica, 23. 2017, s193-217
Visa Immonen: Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä. 2015 [Immosen väitöskirja ei ollut esseetä kirjoitettaessa tavoitettavissa]
H. Impola: Karkun Collinus-suvun alkuperä ja ensimmäiset polvet. Genos 66. 1995
Ulla Koskinen: Aatelin aineellinen kulttuuri 1500-luvun lopulla. Ennen ja nyt 10.1.2010 (http://www.ennenjanyt.net/2010/01/aatelin-aineellinen-kulttuuri-1500-luvun-lopulla/)
Ildikó Lehtinen ja Pirkko Sihvo: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 2005
K. G. Leinberg: Åbo stifts herdaminne 1554-1640. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia V. 1900
Juhani Piilonen: Sastamalan historia 2. 2007
Riitta Pylkkänen: Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550-1620. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 55. 1955
Väinö Selander: Karkun ratsutilat: eräitä asutus- ja sukuhistoriallisia tietoja näitten talojen vaiheista vv. 1540-1940. Tyrvään seudun Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja XVII. 1944
Pirkko Sihvo: Rakas ryijy. Suomalaisten ryijyt. 2009
Suomen hopeaveroluettelot 1571 IV Satakunta. Toim. Mauno Jokipii. Suomen historian lähteitä V, 4. 1953
Leena Willberg. Ryijyn tarinaa. Tuomas Sopanen & Leena Willberg: Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778-2008. 2008, s. 13-79

Luennot
Pe 2.11. Georg Haggrén: Historialliset kontra arkeologiset lähteet
Pe 9.11. Tuuli Heinonen: Historiallisen ajan arkeologian mahdollisuudet maaseutukylien tutkimuksessa
Pe 16.11. Frida Ehrnsten: Keskiajan kätköt – aarteita, talletuksia vai symbolisia uhreja?
To 22.11. Frida Ehrnsten: Pienet ja tylsät penningit. Rahojen arvo arkeologisessa löytöaineistossa.
Pe 23.11. Elina Terävä: Käsityöläisten taidonnäytteitä ja arkipäivän tarve-esineitä - metalliesineet ja niiden alkuperä
To 29.11. Erki Russow: AD 2018 - the year that changed the archaeology of medieval Tallinn
Pe 30.11. Georg Haggrén: Pöytäkulttuuri historiallisen ajan arkeologian valossa
To 13.12. Linda Qviström: Shades of darkness and glimpses of light- the inside of medieval buildings
Pe 14.12. Tuuli Heinonen: Uuden ajan alun ratsutila tapaustutkimuksena

Kirkkoherran aineellisen kulttuurin tavoittelu 1500-luvun lopulta (1/2)

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä esseestä sain 5/5, joten ilmeisesti lukukelpoisena kierrätän tänne kahdessa osassa, vaikka ei blogityyliä olekaan. 

1. Kirjallinen lähde

Rikkaimpia kirjallisia lähteitä aineellisen kulttuurin tavoittamiseen on tavaralistaus. Näitä on Pohjolassa tehty keskiajalta lähtien kuoleman jälkeen vainajan omaisuuden selvittämiseksi. Mutta myös moniin muihin tarkoituksiin. Isojen talouksien kuten linnojen, kuninkaankartanoiden ja yksityiskartanoidenkin irtaimiston hallitsemiseksi on tehty säännöllisiä tai ajoittaisia inventointeja. Omaisuutta voidaan luetella oikeuspöytäkirjoissa perinnönjakoja tai varkauksia käsitellessä.[1] Joissakin erikoistapauksissa inventaario voi myös dokumentoida rakennusten aineellista kulttuuria.[2]

Oleellista on se, että listaus on tehty tiettyyn tarkoitukseen ja tietyin periaattein. Esimerkiksi tunnetusti rikkinäiset kulhotkin listaavat 1800-luvun perukirjat saattavat yllättää jättäen mainitsematta perusvaatteita, jotka todennäköisesti on nähty arvottomiksi.[3] Valitettavasti periaatteita ei tavallisesti ole kerrottu listan yhteydessä, joten sisällöstä on tulkittava mahdollisesti kirjaamatta jäänyt.

Lisäksi listaus edustaa vain kyseisen hetken tilannetta. Ainoastaan kuninkaankartanoista on Suomen 1500-luvulla käytettävissä useampia jokseenkin samoin periaattein tehtyjä inventaarioita, joista on tavoitettavissa aineellisen kulttuurin muutoksia.

Vähäiset lähteet 1500-luvulla tarkoittavat vähäisiä mahdollisuuksia vertailuun, joka on ainoa tapa ymmärtää, mikä on tyypillistä tai erikoista. On siis varsin poikkeuksellista, että 1500-luvun lopulla eläneen kirkkoherran omaisuus on esitelty kahdessa lähteessä, jotka molemmat tarjoavat mahdollisuuden vertailuun.

Viimeistään vuonna 1557 Karkun kirkkoherrana aloittanut Mathias Martini oli toimessaan vielä kun hopeaveroa kerättiin vuonna 1571. Hän oli sen yhteydessä tehdyn listauksen mukaan Ylä-Satakunnan varakkain mies. Yhteiskunnan monetarisoitumisen ollessa vasta aluillaan on huomiota herättävää, että koko inventoidun omaisuutensa arvosta 1326,5 mk lähes puolet eli 600mk oli rahana. Erikseen laskettiin muu hopea, jota oli 60 luotia.[4]

Mathias Martinilla oli lisäksi 1,5 leiviskää tinaa ja 5,5 leiviskää kuparia, josta 1,5 leiviskää oli patakuparia. Osa metallista, kuten hopeastakin, on ollut käyttöesineitä, mutta Juhani Piilonen on esittänyt, että suuret määrät voisivat viitata ansioiden hankkimiseen metallinvälityksellä.[5]

Valitettavasti hopeaverojen kerääjät eivät siis välittäneet esineistä eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun kuin eläimiin ja arvometalleihin. Omaisuus tekstiileissä, huonekaluissa ja viljavarastoissa jätettiin huomiotta.

Kirkkoherrana Matthias Martini sinetöi Karkun verolistan, joten hän olisi joutunut todella pahoihin vaikeuksiin, jos olisi yrittänyt kätkeä omaisuuttaan ennen voutien tuloa. Sadalla jaollinen rahamäärä olisi kyllä kiinnittänyt myöhemmän ajan tilintarkastajan huomion.

Seuraava katsaus Matthias Martinin omaisuuteen on takavarikkoluettelo vuosilta 1590-1591.[6] Matthias Martini ei enää ollut kirkkoherra, sillä hänet oli erotettu toimestaan 1588, Mikko Hiljasen mielestä todennäköisesti Juhana III:n liturgiareformiin liittyen.[7]

Takavarikoitu omaisuus on todennäköisesti vain osa Matthias Martinin omaisuudesta ja on mahdotonta sanoa kuinka suuri osa. Listasta on kaksi versiota, sillä Matthias Martini sai takavarikoidun omaisuuden takaisin 27.6.1591.

Jättäen huomiotta listan rahat, eläimet, viljavarat ja painolla ilmoitetun metallin, entisellä kirkkoherralla on ollut kotonaan

Hopeakannu (25,5 luotia), 6 hopeatuoppia (18,75; 10,5; 11; 10,75; 9; 12 luotia), 10 hopealusikkaa (yht 30,25 luotia), kullattu hopeavyö remmeineen (30 1/8 luotia), kullattu hopeaketju (9 luotia), patjoja, tyynyjä, sänkyvaatteita, ryijyjä, lakanoita ja turkispeitteitä.

Takavarikoidut hopeaesineet, joiden lisäksi taloudessa on voinut olla muitakin, ovat painoltaan 167 ⅛ luotia. Maksettuaan vuonna 1571 kruunulle 10% tuolloin omistamastaan 60 hopealuodista, on Matthias Martini vaurastunut vielä merkittävästi.

Hopeaveroluettelo ja tiedot takavarikosta antavat siis kuvan erittäin vauraasta kirkkoherrasta, mutta varsin vajaan kuvan käyttämästään ja näyttämästään tavarasta. Kuvaa voisi jossain määrin tarkentaa vertailemalla takavarikkolistaa muihin samassa asiakirjassa oleviin. Onko niissä mainittu esineitä, jotka kirkkoherralta puuttuu? Tai voisi vertailla takavarikoituja määriä samaan aikaan eläneen aatelismiehen taloudesta tehtyihin inventaarioihin.[8]

Takavarikkolistassa mainittuja esineitä voi kontekstualisoida lukemalla esinetutkimusta, jota on ainakin Matthas Martinin hopeaesineitä koskien. Visa Immosen mukaan 1500-luvun lopulta on säilynyt kaksi hopeista “kaiverretuin kukin ja köynöksin” koristeltua kannua, joissa on “lieriömäinen runko, jonka kylkeen on kiinnitetty kahva”. Arvatenkin näistä on tarjoiltu olutta tai viiniä.[9]

Takavarikkolistassa hopeatuopiksi kutsuttu esine on joko hopeapikari tai hopeamuki. Pikarit saattoivat olla yksinkertaisia suoria tai suuta kohti laajenevia sylinterejä, mutta 1500-luvun lopulta tunnetaan myös juomalaseja jäljitteleviä rikkaampia muotoja. Hopeamukissa oli kahva.[10]

Hopealusikoista on säilynyt useampia esimerkkejä meidän päiviimme ja ne olivat 1500-luvulla laajemman ryhmän käytössä kuin edellä mainitut astiat.[11] Myös hopeavöitä päätyi 1600-luvun alkuun mennessä talonpoikaistalouksiin ja jo Olaus Magnus pohjoisten kansojen historiassaan vuonna 1555 kertoi, että täällä sekä miehet että naiset käyttivät kullasta tai hopeasta tehtyä vyötä.[12] Matthias Martinin taloudelle kuuluneen kappaleen kuvaus “med rem” tarkoittanee, että kyseessä oli ajalle omainen n.s. panssarivyö, jossa nahkaremmiin on kiinnitetty “peräkkäin suorakulmaisia, hieman kaarevia hopealaattoja”.[13]

Takavarikkolistan muista tavaroista tutkimusta on kohdistunut ryijyihin, mutta ymmärrettävästi keskittyen huomattavasti myöhempään aikaan, jolta on säilynyt esimerkkejä.[14] Näitäkin yksinkertaisemmilta tuntuvien sänkytekstiilien ja patjojen tutkimusta ei ole tiedossa. Kannattaa kuitenkin huomata, että omana aikanaan ne olivat niin arvokkaita, että päätyivät tämän kaltaiseen listaan.

[1] Haggrén 2.11.2018
[2] Esim. Piilonen 2007 s. 369-371
[3] Merja Uotilan tiedonanto joulukuussa 2018, artikkeli julkaisuprosessissa.
[4] KA2247:15v, 52; Suomen hopeaveroluettelot 1953 s. 115; Piilonen 2007 s. 138, 152, 630; Leinberg 1900 s. 87; Ehrnsten 22.11.2018
[5] Piilonen 2007 s. 293
[6] KA 129:52v-53, 131v-132
[7] Hiljanen 2017 s. 202
[8] Koskinen 2010
[9] Immonen 2015 s. 245-250
[10] Immonen 2015 s. 254-261
[11] Immonen 2015 s. 261-280
[12] Impola 1995; Pylkkänen 1955 s. 298. Lehtinen&Sihvo 2005 s. 61
[13] Immonen 2015 s. 299-305; Pylkkänen 1955 s. 299, 301
[14] Willberg 2008 s. 17-21; Sihvo 2009 s. 15-18

Puurakennusajatuksia

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä kakkosluennolla todettiin, että arkeologinen lähdeaineisto on lähes aina sidottu paikkaan ja tarjoaa näin hyvän lähtökohdan mikrotason tutkimuksiin. Kun taas historiantutkimuksen kirjallisissa lähteissä yhdestä paikasta on monesti jäljellä vain hyvin fragmentaarinen ja yleiselle tasolle jäävä lähdeaineisto, mutta puolestaan (jollain tarkkuudella) kuva laajan alueen tilanteesta.

Tämä palasi mieleeni kun perjantaina sekä Suomen ja lähialueen arkeologian kurssin luennolla että aineellisen kulttuurin kurssin luennolla käsiteltiin asuntoja. Joko en ollut koskaan kuullut Suomesta löytyneen merkkejä skandinaavistyyppisestä hallitaloista tai olin moisen unohtanut. Fennomaaninen puoleni työntyi esiin ja tulin johtopäätökseen, ettei kaksi tai kolme tapausta, joista yksi kauppapaikalla, koko Länsi-Suomea kattavaa rakennuskultuuria tee. Sanovat koulutetummat mitä tahansa.

Huomattavasti helpommin uskottavaa on hirsirakennusten käyttö, josta on edelleen silminnähtävät todisteet. Ja teoria on lasten leikkikaluversiosta tuttua. Kuin legopalat loksahtelevat hirret paikalleen... Kun vielä usein puurakentamiseen yhdistetään "yksinkertaisuus", turhan helposti (ainakin itseltäni) unohtuu kuinka paljon osaamista salvoen tehdyn rakennuksen tekeminen vaatii.

Hyödyllistä muistutusmateriaalia löysin YouTubesta. Ruotsalaisten kirkkorekonstruktioprojektissa videokuvaus oli valitettavasti lopetettu hirsien käsittelyyn, mutta kuinka paljon pitikään tehdä ja tietää jo sitä ennen! Kolmessa eri videossa kerrotaan parrujen halkomisesta toisessa kirkkoprojektissa. Kolme viimeistä ruotsalaista videota on perinnetallennusta. Yli 80-vuotias kirvesmies, joka oli kerännyt tietoja vanhoista hirsirakennuksista, toteaa, että ne rakennukset, joita ei ole jouduttu sammaleella tilkitsemään kestävät kauimmin. Laatu ratkaisee.

Lopussa on kaksi amerikkalaista videota historian elävöittäjien projektista, jossa "primitiivisiin" työkaluihin kuuluu kirveen ohella saha ja pora.

Rekonstruktionen av Södra Råda medeltidskyrka

Ekfällning med yxa
Om skogen i Hökensås
Ett träd väljs ut och fälls med yxa
En stock öghuggs
Öghuggna stockar dras ut från skogen med häst
En stock drätthuggs och hämtas med häst och kälke
En stock blockas och klyvs till sparrar
Virkesberedning

Medeltida träklyvning - Ett försök att återskapa hantverkskunskap (erilainen kuin alemmat, nähtävissä myös englanninkielisellä tekstityksellä)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (6 min)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (22 min)

Läggning av ett nävertak

En timmermans teorier om timring - Alvar Trogen
Knutsamlingen - Alvar Trogen visar timmerknutar
Regionala timmertraditioner - workshop oktober 2014

Townsends Presents: "Raising a Log Barn" Handmade Log Building with Primitive Tools

Kuvat: Malene Thyssen, Wikimedia (CC BY-SA 3.0), & Taxelson, Wikimedia

Tentti ja taidetta

Turun yliopiston verkkokursissa Suomen historian linjat ja murrokset oli tällä tokavikalla viikolla vuorossa tentti. Miunmaun mukainen: sai pitää kirjan esillä. Ja kukapa sitä olisi kotonani vahtinutkaan.

Tentittävänä kirjana oli Kirsi Vainio-Korhosen pyöreän syntymäpäivän johdosta tehty juhlakirja, jota olin aiemmin vain vilaissut. Turhan hätäisesti, minkä tarkempi luenta paljasti. Tarkkuus on tietenkin suhteellinen käsitys. Ohitin reippaasti Anu Lahtisen kirjoittaman henkilöhistoriallisen katsauksen, joka olisikin ollut relevantti yhteen tenttikysymykseen. Onneksi piti vastata vain kolmeen neljästä.

Yksi tenttikysymyksistä kohdistui Suvi Rytyn artikkeliin Kavalat kaupungit ja modernin elämäntavan kirous. Paluu luontoon 1900-luvun alun urbanisoituvassa Suomessa. Vastaaminen oli helppoa, sillä olin tehnyt runsaasti muistiinpanoja ihmetellen yhteyksiä nykyajan elämään, jossa myös ihmiset kokevat tarvetta tehdä henkilökohtaisia valintoja yleisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kasvissyöntiä ja kulutuskritiikkiä jo 100 vuotta - yhä marginaalissa.

Luonto ja viljely osana Turkua vilahti edellisen viikon keskusteluavauksessani, mutta Panu Savolaisen artikkelista Näkymättömien puutarhojen varjoissa. Ruotsin ajan lopun turkulaispihojen puut, viljelmät ja istutukset tonttikatselmusten valossa selvisi paljon lisää.

Topi Artukan artikkelissa Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa oli paljon tuttua, sillä luin lähteitään kirjoittaessani kuningasparin matkasta kesällä 1802. Taisin väittää valssin olleen tuolloin jo etabloitunut osa tanssiaisia, mutta Artukka ajoittaa suosion vakiintumisen 1810- ja 1820-luvuille. Joka tapauksessa ällistyttävän paljon aikaisemmaksi kuin Yhdysvalloissa, jossa erään verkkosivun mukaan valssia demottiin vasta vuonna 1834.

Kirjan innovatiivisin artikkeli oli mielestäni Tiina Männistö-Funkin Kävelevien naisten kaupunki. Sata vuotta sukupuolta Turun kaduilla. Männistö-Funk oli käynyt läpi tuhansia Turusta otettuja katuvalokuvia ja tehnyt huomioita sukupuolista, säädystä ja iästä. Se, että naiset ovat enemmistönä joukkoliikenteessä, on tuttu havainto, mutta Männistö-Funk osoittaa, että naisia on miehiä enemmän myös jalkakäytävillä.

Tentin luvun keskellä kävin Ateneumin äskettäin avatussa näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa. Sekä Männistö-Funkin että laatukuvamaalauksesta artikkelissaan historiaa etsineen Johanna Ilmakunnaksen innoituksesta aloin katsoa taidetta "sillä silmällä".

Menneisyyden muuttokuormista jaoin aikanaan kuvauksen vuodelta 1909. Tanu Mannisen grafiikkatyössä Muutto vuodelta 1939 oli myös mukana huonekasvi, mutta muu omaisuus mahtui isoon kahden kannettavaan pärekoriin ja tunnelma on surullinen. Yksi muuttokuorma liikkui käsikärryillä vossikoiden ohi Marcus Collinin maalauksessa vuodelta 1931. Sen jalkakäytävällä käveli mies olallaan säkki, mitä ei nykyään usein näe. Maalauksessaan Katu vuodelta 1925 tunnelma on harmaa ja masentunut eli aivan toinen kuin Helsingin kaupunginmuseon Suruttomassa kaupungissa.

Ilokseni löysin myös nykyisen kotini ympäristön kuvattuna Einari Wehmaan maalauksessa Näkymä Töölönkadulta (1943). Valitettavasti en tekijänoikeussyistä voi ottamaani kuvaa jakaa. Näkymän etualalla on punatiilinen panimo, joka 40-luvulla oli jo jotain muuta. Mistä tuleekin mieleen, että kyseinen rakennushistoriakatsaus on edelleen blogin luonnoskansiossa.

(Alkukuvassa yksi harvoista näyttelyn maalauksista, jonka tekijänoikeus on rauennut. Henry Ericssonin (1898-1933) Fazerin baari vuodelta 1931.) 

Miksi meillä on Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla?

Kurssin Politics of Memory and Oblivion ryhmätyöhön piti valita kohteeksi joku monumentti. Laiskuuksissani katsoin ulos luentosalin ikkunasta ja ehdotin Senaatintorin keskellä seisovaa Aleksanteri II:sta. Olin ihan varma, että olin lukenut siitä jotain valmista analyysiä, mutta en sitten moista löytänytkään. (Jos sinä muistat, kerro kommenttina, pliis!)

Wikipedian avulla löysin sentään Liisa Lindgrenin asiallisen kirjan Monumentum, muistomerkkien aatteita ja aikaa. Aleksanteri II:n patsas on siinä sivuosassa, mutta kävi selväksi, että alustava päätös oli tehty valtiopäivillä keväällä 1882, vuosi Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen.

Näin päädyin ensimmäistä kertaa eläissäni painettujen valtiopäiväasiakirjojen ääreen. Niiden käyttö ei osoittautunut suoraviivaiseksi, mutta sain vahvistuksen sille, että aloite oli tullut pappissäädyltä.

Tutummista lähteistä eli digitoiduista sanomalehdistä kävi ilmi, että tuskin 2 viikkoa oli kulunut keisarin kuolemasta, kun suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että duuma oli päättänyt pystyttää Aleksanteri II:lle patsaan Kremliin (Keski-Suomi 26.3.1881). Eikä kuolemasta ollut kuukautta, kun Östra Finland julkaisi 11.4.1881 "maalta" saamansa kirjoituksen, jossa ehdotettin patsasta myös Suomeen. Kirjoitus sai kannatusta ainakin siten, että se julkaistiin suomeksi useissa sanomalehdissä suopealla saatteella. (Uusi Suometar 13.4.1881, Ilmarinen 16.4.1881 Uusi Suometar 19.4.1881)

Nimettömän kirjoittajan idea, että tarkoitusta varten kerättäisiin rahaa toukokuun lopun surujumalanpalveluksissa, meni myös läpi ja toteutettiin ainakin Turun hiippakunnassa. Mutta muutamat seurakunnat olivat rynnänneet keräämään rahaa jo tätä ennen.

Oliko Östra Finlandiin oikeasti kirjoittanut joku vai oliko juttu toimituksen tuotosta? Patsasidean nopeaan läpimenoon varmasti vaikutti se, että samaan aikaan oli käynnissä Agricolan ja Runebergin patsashanke. Mutta oliko kansan karttuisan käden takana masinointia, joka ei julkisissa ja virallisissa lähteissä näy? Keksikö Walter Runeberg 1863-painotuksen itse, oliko se kilpailuohjeessa vai "ilmassa"?

Olisi pitänyt arvata, että simppeliltä näyttävä ei sitä ole.

Eilisestä luennosta ja eräästä tietokannasta

Kurssilla Politics of Memory and Oblivion työjärjestykseen kuuluu lukea etukäteen luentoon liittyvä artikkeli (tai ainakin tässä ensimmäisessä tapauksessa täsmälleen sama artikkeli, josta luento oli tehty). Tällä kertaa "Plets, Gertjan. 2016. Heritage bureaucracies and the modern nation state. Towards an ethnography of archaeological systems of government. Archaeological Dialogues 23.2: 193-213". Se säästeli osin rautalankaa, mutta olin loppujen lopuksi, ja erityisesti luennon jälkeen, kärryillä.

Plets halusi kiinnittää huomiota siihen, miten kulttuuriperintöhallinto toimintaohjeillaan ja infrastruktuurilla synnyttävät tutkimukselle (ja muulle toiminnalle) rajoja, joita ei aina tiedosteta. Esimerkkitapauksenaan oli Flanderi. Siellä ei oltu aktiivisesti pyritty kansallisen menneisyyden arkeologiseen etsintään. Mutta kun arkeologian hallinnointi oli laskettu valtakunnalliselta tasolta alueelle, syntyi sen ympärille toimintaa ja melko pian esim. arkeologit itse identifoituivat Flanderin tutkijoiksi eivätkä Belgian.

Yksi osa hallintoa on tietokanta, jossa pidetään kirjaa Flanderin alueen arkeologisista kohteista. Plets näki todennäköisenä, että hakuja kohdistetaan helposti siihen ajattelematta, että olennaista olisi selvittää myös tilanne rajojen toisella puolella. Jossa sitten vaan valitettavasti on rakennettu toisenlainen tietokanta ja mahdollisesti puhutaan toista kieltä.

Apropoo, kielet, rajat ja tietokannat. Toissa päivänä avattiin interdisiplinäärinen resurssi Norse World, joka on interaktiivinen spatiaali-temporaalinen resurssi Ruotsin ja Tanskan keskiaikaisen kirjallisuuden spatilaaisuuden ja maailmankatsomuksen tutkimukseen. Sivuston omin ja kehnosti suomentamineni sanoin.

Perinteiseen ja huonoon tapaan ryntäsin karttaliittymään, joka näytti Suomeen kohdistaen tältä.

Zoomailemalla selviää esimerkiksi, että Hämeenlinna esiintyy Eerikinkroniikan seitsemässä käsikirjoituksessa. Ja että karttaotteen vasemman reunan pallukat käsittelevät nykyiseen Norjaan kuuluvia paikanninmiä. Etsin selvennystä rajaukseen etusivulta. Sitä oli niukasti, mutta pointtina on "literature as a mine of information on how foreign lands were visualised in the Middle Ages".

SIIS RUOTSALAISET JA TANSKALAISET OVAT TEHNEET TIETOKANNAN, JOSSA ULKOMAALAISEKSI ON LASKETTU ALUEET, JOTKA JUMALAUTA KUULUIVAT SAMAAN KALMARIN UNIONIIN SILLOIN, KUN LÄHTEET, JOIHIN TIETOKANTA PERUSTUU, ON KIRJOITETTU. VAD FAN?!

Projektisivu löytyi purkauksen jälkeen. Siinä rajauksesta:

For the purposes of our project, we are disregarding medieval understandings of “utlændsker” and simply defining “foreign place names” as referring to localities beyond the current, political borders of Sweden and Denmark. This is not without consequences as it means that regions such as the Swedish parts of Sápmi are not considered foreign, whereas areas in Swedish-speaking Finland or Danish-speaking Southern Schleswig are. However, the shifting borders of medieval Scandinavia coupled with the fluidity of concepts of “‘utlændsker’-ness” make this definition of “foreign place names” the clearest and most categorical to work with.

Tämän luettuani en rauhoittunut. Jos käsite "ulkomaalainen" on hankala, miksi se otettiin rajaukseksi? Miksei kirjallisuudesta poimittu kaikkia paikannimiä? Eikä asiaa helpota/selvennä mitenkään se, että mahdolliseen määrittelyyn otetaan mukaan kieli.

Miksi tehdä oikeita ratkaisuja, kun voi tehdä selkeitä?

Muuttuva maisema

Turun avoimen yliopiston verkkokurssissa Suomen historian linjat ja murrokset oli viikon teemana maiseman muutos. Ekaa kertaa saimme nauttia videoluennoista, joista toisessa selostettiin isojakoa ja toisessa käytiin läpi Porin kaupunkikuvan muutosta.

Suurin ahaa-hetki tuli ensiksi mainitussa. Maathan 1700-luvun lopulla jaettiin veroluvun mukaan ottaen huomioon maanlaatu. Mistä syystä manttaaleja ei voi kääntää hehtaareiksi, vaikka tätä monesti on kaivattu. Mutta en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että maataloustekniikan kehittyessä jo seuraavalla vuosisadalla, pellon ominaisuudet menettivät jossain määrin merkitystään ja pinta-ala heikommalla maalla tuli arvokkaammaksi.

Suoritusmuotona oli Moodle-keskustelu, joka ei vaan sovi mielenlaadulleni. Vaikka kuinka ohjeistetaan, ettei pidä kirjoittaa kaiken kattavaa tekstiä vaan pyrkiä keskusteluun, niin ensimmäisen julkaistua tekstinsä muille ei jää mitään uutta sanottavaa. No, tällä kertaa jätin tehtävänannon lukematta ja näköjään täten puolet vastauksesta kirjoittamatta. Pitäisi kai pohtia sitä, miksi pyrin alisuoritukseen, mutta tehtävänä oli pohtia "sitä, miten Turun palon jälkeen vuonna 1828 laadittu uusi asemakaava muutti Turun kaupunkikuvaa ja mistä nämä muutokset johtuivat."

Kun katsoo vuonna 1798 piirrettyä Turun karttaa ei voi olla huomaamatta kaupungin rajojen sisäpuolen peltoalueita ja tilkkuja sekä tuulimyllyjä. Karttaan kirjoitetun huomatuksen mukaan pellot vaihtoivat omistajaa "päivittäin" ja myös jotkut autiotontit oli otettu viljelykäyttöön. Aivan kaupunkialueessa oli kiinni Iso-Heikkilän puustelli ja Vähä-Heikkilän kuninkaankartano. 

Eteläpuolella jokea asuintontit puristuvat mäkien ja joen väliin. Kaduissa on (ilmeisesti jonkun aiemman palon jälkeisen reguloinnin ansiosta) pohjoispuolella suorempia linjoja ja kulmia, mutta sielläkin on pikkuriikkisiä ja epämääräisen muotoisia tontteja isojen kortteleiden sisäpuolella. 

Vaikutelma vuoden 1828 asemakaavassa on aivan toinen. Kaupunkialueelle ei ole piirretty rajaviivaa, mutta se erottuu suorakulmana, jonka sisällä on lisää suorakulmaisuutta. Luonnolle on katujen kohdalla annettu periksi vain Linnakadun linjauksessa ja tuomiokirkon itäpuolella. Mäkiä ei ole räjäytetty, mutta kadut on piirretty kulkemaan viivasuorasti kuin niitä ei olisikaan.

Iso- ja Vähä-Heikkilän asuintontit ovat ehkä toimineet rajoitteina kaupunkialuetta määrittäessä, sillä ne jäävät hieman kaavoituksen ulkopuolelle. Siinä missä aiemmin luonto oli hyötykäytössä viljelymaana, on se nyt näkyvissä vain muutamana esplanadina.

5 luentoa yhdessä viikossa

Helsingin yliopistossa alkoi tällä viikolla uusi periodi ja pääsen taas viikkorytmiin juoksemalla luennoilla. Vieläpä paremmin kuin alkusyksystä, sillä nyt kursseja on kolme ja luentoja kolmena päivänä. Jos kirjoittaisin joka luennosta blogipäivityksen... No, aloitetaan ainakin omat ajatukseni keräävällä koonnilla.

Ensimmäisenä alkoi englanninkielisenä Suomen ja naapurialueiden arkeologia. Pahoin pelkään, että informaali arkeologiaharrastus on jättänyt tietoihini merkittäviä aukkoja, joten ajattelin kurssittautumisen vihdoin ja viimein aiheelliseksi. Kahden ensimmäisen luennon perusteella oppimistavoitteina ainakin 1) sanan archaeology sujuva kirjoitus ja 2) esihistoriamme kronologisoinnin muistaminen ulkoa - tai vähintään kampa- ja nuorakeramiikan järjestys. Kurssin suoritukseen kuuluu kuuden hengen ryhmässä tehty 15 minuutin presis, joka tuntuu vielä ylivoimaisemmalta kuin lopputentti.

Opittu: Samaan aikaan, kun (mahdollisesti "Virosta") "Suomeen" tulivat Antrean verkkokalastajat yms., "Virossa" liikkui vielä mammutteja! Minulla on dinosaurukset ja mammutit menneet ennenkin sekaisin, joten tämä pääsi yllättämään. 

Ei-arkeologisessa kurssissa Politics of Memory and Oblivion puhutaan myös englantia, mutta luentoja on puolet vähemmän. Itsenäistä lukemista on pitkä lista, jota en ole vielä päässyt katsomaan, sillä tietotekniikka. Jokaiselle luennolle pitää lukea etukäteen ja jos havittelee femmaa, pitäisi esseeseen keksiä itse lisää kirjallisuutta. Niin ja tässäkin on ryhmätyö, jonka aiheen sanelin kahdelle lapsukaiselle, jotka sattuivat kanssani ryhmääntymään. Eli pitänee olla valmis tekemään työtkin.

Kuultu ja nähty kuvia Oklahomassa olevasta museosta, joka käsittelee pommi-iskua vuonna 1995. Vastaavan suuruista iskua ei ole Suomessa tehty (eikä toivottavasti tehdäkään), mutta onko ampumatapausten ympärillä mitään muistamisen tapoja/paikkoja?

Kolmas kurssi on aineellista kulttuuria historiallisessa arkeologiassa. Tämän kurssin suorittamiseen ei liity ryhmätyötä, hallelujaa! Mutta vaaditut kirjalliset työt väistämättä paljastavat pohjatietojeni puutteet, joten tavoitteena oppiminen eikä läpipääsy kiitettävällä arvosanalla.

Eka luento alkoi teoriapläjäys-varoituksella, joka oli täysin aiheellinen. Alan ulkopuolisena olin pikkasen ulapalla, mutta tuntui hyvältä kuulla ja ymmärtää, että arkeologisen päättelyn ja kirjoittamisen takana on teoriaa, joka kehittyy. Todennäköisesti siksi osa vuosien varrella lukemistani artikkeleista on tuntunut yhtä kryptisiltä kuin Turun kulttuurihistoria.

Mammuttirekonstruktio Nordenskiöldin kirjasta The voyage of the Vega round Asia and Europe.

"Miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa"

Kurssissa Suomen historian linjat ja murrokset ei taiv. kiitos ollut tällä viikolla Moodle-keskustelua vaan piti kirjoittaa kahden sivun essee yhden säädyn koulutuksesta. Olisi ollut hyödyllistä ja hauskaakin tutustua kaikkiin materiaaleihin ja mietiskellä jokaista kysymystä, mutta kävi klassisesti. Ensin olin mukamas kiinni muussa ja lopulta sinä määrin kipeä, että aivot eivät toimineet. Puolikuntoisesti raavin sunnuntaiaamuna kokoon pohdinnan siitä "miten katekismusta käytettiin apuna kansan opettamisessa".

Teksti on aivan liian pitkä blogiin ja tuskin vastaa alkuperäistä tarkoitustakaan, mutta jaanpas kumminkin. Kirjoittaessa herännyt jatkotutkimuskysymys: miksi oppivelvollisuuteen ei liitetty kertauskuulusteluja?

Suomen varhaisimmat perusopetuksen opetussuunnitelmat

Nykyään opetussuunnitelmasta keskustellaan julkisesti, kommentoidaan tarpeita ja muutoksia. Myös kansakouluja perustettaessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa niiden tarpeellisuudesta ja opetuksen sisällöstä keskusteltiin innokkaasti. Ei ainoastaan tuvissa ja kirkolla vaan myös virallisissa kokouksissa ja sanomalehdissä.

Julkisen keskustelun historia on oma aiheensa, mutta vaikka vastaavia dokumentoivia lähteitä ei ole aiemmilta vuosisadoilta, voitaneen uskoa, että tuolloin vaaditun katekismuksen ja lukutaidon opettelun tarkoituksenmukaisuudesta on lausuttu yksityisesti mielipiteitä useaan otteeseen. Kiven Seitsemän veljestä on tästä vain yksi esimerkki.

Mutta kun vuoden 1571 kirkkojärjestyksestä keskusteltiin, ei suomalaisella rahvaalla ollut tekstiin mitään sananvaltaa. Eikä silloinkaan, kun se Uppsalan kokouksen jälkeen vahvistettiin. Uppsalassa vuonna 1593 oli muutamia pappeja Suomesta, mutta useimmat saivat sellaisenaan luettavakseen ja ääneen edelleen luettavaksi tekstin, jonka ensimmäisen luvun mukaan kansalle piti opettaa kristinuskon ohella oikea paikkansa yhteiskunnassa. Näitä toisiaan tukevia sisältöjä oli varmasti korostettu jo tätä ennen.

Samaisessa kirkkojärjestyksessä kehoitettiin kaikkia vanhempia viemään lapsensa kouluun. Jopa neuvottiin pappeja vastaamaan todennäköiseen väitteeseen lasten työpanoksen välttämättömyydestä kotitaloudessa muistuttamalla, että Jumalan tarve on tärkeämpi. Mutta näillä sanoilla on ollut hyvin marginaalinen merkitys Suomen maaseudulla, josta toki joitakin poikia lähetettiin kaupunkien kouluihin.

Tämän varhaisen opetussuunnitelman toteutus jäi siis reformaation ensimmäisenä vuosisatana lähinnä pappien suullisen esityksen varaan. Voi arvata, että opetuksen taso ja teho vaihteli huomattavasti ja ehkä siksi yhdenmukaisuuteen pyrkivä yhteiskunta alkoi entistä enemmän korostaa omaa lukemista, joka oli myös luterilaisuuden lähtökohtiin sopivaa. Vuonna 1686 hyväksytyssä ja Henrik Florinuksen suomentamana kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa kirkkojärjestyksessä papeilta vaadittiin, “että Lapset / Drengit ja Pijcat oppiwat Kirja lukeman / ja omilla Silmillens näkemän mitä Jumala pyhäs Sanasans käske ja waati”. Opetussuunnitelmaan lisättiin myös välitavoitteet, joista ensimmäisessä “yxikertaisest taita luke Christilisen opin Pääcappalet”, toisessa “taita Ulostoimituxen Jumalan Kymmenen Käskyn / Uscon Tunnustuxen / Isä meidän Rucouxen / Casten ja Herran Ehtolisen päälle” ja kolmannessa “ulostoimituxen tygö taita käsittä ja ymmärtä Kysymyxet ja Huonentaulun / ja sijnä tykönä oppia Ramatun todistuxia / joidenga päälle meidän Uscom on perustettu“.

Tavoitteena ei siis ollut Raamatun omatoiminen tutkiminen, joka olisi ollut sekä vaikeaa että kallista. Vaan vaadittu oppimäärä vastasi jo aiemmin katekismuksissa ja aapisissa painettua. Uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen ja 10 käskyn ohella näissä oli selittävää tekstiä, josta tehtiin erilaisia versioita vuosien varrella.

Tarkoituksena ei siis ollut muun tekstin ulkoaluku vaan ymmärtäminen. Tähän tavoitteeseen viittaa myös ajan multimediallinen opetus eli katekismusvirret, joiden sisältö kertasi opetuksen pääkohtia. Mutta kun tiedetään, että kuulusteluissa oppimateriaalin muuttuessa aiempaa versiota käyttäneet saivat ainakin toisinaan pitäytyä jo oppimassaan, on selvää, että odotettiin opetetun mahdollisimman tarkkaa toistoa varsinaisen oman ymmärryksen sijaan.

Koska maaseudun kansa kuulusteltiin yhdenmukaisesti ja opetusmateriaali oli rajattua, saattoi opetuksen hyvin hajauttaa eikä opettajilta vaadittu korkeampaa koulutusta. Vuoden 1686 kirkkojärjestyksessä opettajaksi ei enää oletettu kirkkoherraa itseään, vaan vanhempia ohjattiin viemään lapset kappalaisen tai lukkarin luo. Käytännössä opetusta saattoi antaa kuka tahansa kykenevä.  

Vuoden 1686 kirkkolaki tarkensi oppimistavoitteen lisäksi myös siinä onnistumisen mittausta. Jo aiemmin oli tietoja kuulusteltu ja paikoin tehty kirjauksia, mutta tästä tuli järjestelmällisempää 1600-luvun lopulta lähtien. Kuulustelut olivat julkisia tilaisuuksia, joihin liittyvä häpeä saattoi motivoida opiskeluun.

Kuulusteluissa menestymätön tai niitä kokonaan välttävä ei päässyt ehtoolliselle eikä täten voinut solmia avioliittoa. Hänet saatettiin istuttaa jalkapuuhun jumalanpalvelusten yhteydessä ja häneltä saatettiin myös evätä apuja ja etuja, joiden katsottiin kuuluvan kunnollisemmille. Kuulusteluarviota ei päässyt helposti karkuun, sillä muuttoon seurakunnasta toiseen vaadittiin papintodistus, johon taidot merkittiin. Ja uudessa seurakunnassa odottivat samanlaiset kinkerit.

Näin kansaa opetettiin yhteen totuuteen kolmisen sataa vuotta samalla suunnitelmalla oppimateriaaleja ajoittain päivittäen. Melko minimaalisella panostuksella saavutettiin tuskin syvällistä kristinuskon ymmärrystä, mutta ainakin osa kansaa saatiin herran pelkoon ja muutamat lukutaitoisiksi.

Lähteet

Kircko-Laki Ja Ordningi / Jonga Suuriwaldias Cuningas ja Herra / Herr CARL Yxitoistakymmenes / Ruotzin Göthein ja Wändein Cuningas / etc. Wuonna 1686 on andanut coconpanna / Ja Wuonna 1687 prändistä uloskäydä ja cuulutta / Ynnä tähän soweliain Asetusten canssa. 1688 (näköispainos 1986) (Käytetty Vanhan kirjasuomen korpuksen tekstiä http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/flor1688_rdf.xml )

Then Swenska Kyrkeordningen. Tryckt i Stocholm Aff Amund Laurentzson. Anno, Domini M. D. LXXI. (Käytetty digitoitua kappaletta https://books.google.se/books?id=VGk8AAAAcAAJ )

Kirjallisuus

Esko M. Laine & Tuija Laine: Kirkollinen kansanopetus. Kirjassa Jussi Hanska & Kirsi Vainio-Korhonen, (toim.) Huoneentaulun maailma: Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. SKS:n toimituksia 1266:1. 2010, 258-312

Kuva käsitelty kirjan 'Finland in the Nineteenth Century' digitoinnista