Viinanpolttajan tyttären elämästä 1700-luvun Tampereella

Inrikes Tidningarissa haettiin 29.4.1776 Turun linnaan ja Tampereelle perustettaviin kruunun viinanpolttimoihin vastuuhenkilöitä. Luulin ensin, että tämä ilmoitus liittyi siihen, että viinamestari Henrik Wilthausen (s. 1745), mutta muuttonsa Tampereelle tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin..

Ennen Tamperetta hänellä ei ole ilmeistä yhteyttä viinanpolttoon. Vuonna 1761 hän oli etunimillä Hindrich Gotfried 17-vuotias Turun rykmentin Perniön komppanian vapaaehtoinen. Turussa syyskuussa 1768 suoritetussa katselmuksessa syntymäpaikakseen merkittiin Pommeri, iäkseen 23 vuotta ja palvelusvuosiksi 8 vuotta ja kuukausi. Vuoden 1775 katselmukseen mennessä Henrik Gustafiksi nyt kutsuttu mies oli mennyt naimisiin ja siirtynyt soittajaksi (pipare). Hän erosi armeijasta kesäkuussa 1782.(*)

Ilmeisesti Henrik Wilthausen oli joutunut täydentämään elantoaan muilla toimilla, sillä häntä kutsutaan rengiksi, kun esikoispoika Henric kihlatun Elisabet Johansdotterin kanssa syntyi 7.4.1768. Avioliitto solmittiin 16.5.1769. Siinä syntyneitä lapsista kastettiin Turun suomalaisessa seurakunnassa Fredrich (s. 1.2.1770, k. 28.10.1770), Carl Petter (s. 15.4.1773) ja Eric Johan (s. 20.3.1775). Kiskon Villikasta vietiin kasteelle Ulrica (s. 25.10.1777). Villikkasta lähdettiin 1778 ja Gustaf (s. 12.11.1779) sekä  (Brita Lisa s. 18.12.1781) kastettiin jossain muualla.

Kun perhe merkittiin Tampereella 1789 aloitettuun rippikirjaan tontille 93 Henrikiä kutsutaan viinamestariksi (brännmästare). Hän oli menettänyt vaimonsa ja joitakin lapsiaan. Jäljellä olevat lapset puolestaan menettivät isänsä 7.5.1790. Vanhin tytär Ulrica oli siis vain 13-vuotias jäädessään orvoksi vieraaseen kaupunkiin, jossa tuskin oli ehtinyt muodostua vahvaa tukiverkostoa. 

Verkostot vaikuttavat heikoilta vielä, kun Ulrican esikoispoika Fredric Ferdinand syntyi 22.1.1799, sillä kummeiksi tarvittiin Henric-veli vaimoineen sekä pikkusisko Brita Lisa. Tämä voi liittyä myös siihen, että Ulrica ei ollut naimisissa vaan vasta Fredrik Hultmanin kihlattu morsian. Tilanne oli sama, kun seuraavaksi syntyi 30.11.1800 poika Gustaf. (RK  1795-1800, 36 (N:o 31))

Fredrik Hultman oli palvellut Kustaa III;n sodan aikana Mayerfeldtin ampujakaartissa, mutta sen katselmuslistat eivät kerro mitään taustastaan.(**) 

Avioliittoa ryhdyttiin yrittämään tosissaan vuonna 1801, mutta sen esteenä oli Fredrik Hultmanin liikkuminen ja puuttuvat todistukset, joten Inrikes Tidningarissa julkaistiin 12.5.1801 yllä näkyvä kuulutus, joka toistettiin vielä kaksi kertaa. Mitään esteitä ei ilmaantunut ja häät vietettiin 17.6.1802. Niiden jälkeen syntyivät ainakin lapset Carl Gustaf (s. 28.1.1803), Catharina Ulrica (s. 15.3.1805), Lovisa Cecilia (s. 2.8.1807), Eric Joël (s. 7.7.1809), Bror (s. 1811) ja Selma Fredrika (s. 15.6.1815). (RK 1801-1806, 18 (N:o 31); 1813-24, 11 (N:o 23))

Tampereelle haettiin Inrikes Tidningarin lyhytsanaisella ilmoituksella 12.3.1806 uutta kaupunginviskaalia. Todennäköisesti tässä rekrytoinnissa paikan sai Fredrik Hultman, sillä hänet mainitaan toimessa Suomen sodan aikana (***) Hän oli kaupunginviskaali myös kuollessaan 22.1.1818, jolloin nuorin lapsensa oli 3-vuotias. Taloutensa jäi selvitystilaan, mikä käy ilmi Åbo Allmänna Tidningin ilmoituksista 25.6.1818, 25.7.1818 ja 8.5.1819

Pari vuotta myöhemmin Ulrican pikkusisko kuoli 39-vuotiaana kirkonvaivaisen. Ulrican tilanne ei välttämättä ollut parempi, vaikka kuollessaan 11.12.1831 hän oli hautauskirjauksessa kaupunginviskaalin leski. 

(*) Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 5750 (AID: v997847.b5750, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 3050 / sid 300 (AID: v997847.b3050.s300, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778) Bild 2470 / sid 242 (AID: v997848.b2470.s242, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1015 (1782-1790) Bild 3590 (AID: v997849.b3590, NAD: SE/KrA/0023) 

(**) Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 200 (AID: v998006.b200, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 930 (AID: v998006.b930, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 1660 (AID: v998006.b1660, NAD: SE/KrA/0023)

(***) Väinö Wallin (myöh. Voionmaa): Venäläiset Tampereella v. 1808. Kyläkirjaston Kuvalehti 10/1900 (s. 117-120) & 11/1900 (s. 132-133)

Uskonsa menettänyt

Nimellä E. K-der allekirjoitettu kirjoitus lehdessä Työläisnainen. Sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja 17/1909:

Olen syntynyt K— n pitäjässä. Äitini jäi leskeksi oltuaan viisi vuotta naimisissa. Meitä oli kolme lasta, joista kaksi tyttöä ja yksi poika. Poika kuitenkin kuoli ennen isänsä kuolemaa.

Oli köyhät vuodet, vuosina 1866—67. Ei ollut talollisillakaan selvää leipää, mitäpä meillä sitten olisi ollut. Äitini laittoi meille leipää suolaheinistä ja herneen varsista, johon sekoitettiin ruisjauhoja sekaan, niin että se pysyi koossa uuniin pantaessa, mutta pieninä palasina tuli se sieltä pois. Äitini kehräsi, kutoi sukkia pappilaan ja sieltä sai hän paikaksi ruisjauhoja, läskin kuoria, luita ja herneitä. Asuimme talojen saunoissa. Talvipakkasilla oli surkeata. Ovi täytyi olla auki. Uunin edessä istua värjöteltiin. Yhtä puolta palelsi, toista poltti ja silmiä kirveli. Kun talonväki kylpi niin oli äiti aivan läpimärkä kuumuudesta. Sittenhän se taas meni kun se aika oli ohi. Niin ahkerasti työskenteli äitini, että hän lepäsi ainoastaan vähäsen yösydämmellä ja kuitenkin meillä ei aina ollut leipääkään. 

Äitini kertoi minulle pienenä, kuinka jumala on suuressa rakkaudessaan antanut meille koettelemuksia. Kun hän tuli kirkosta, oli hänen tapansa kertoa, miten lohduttavasti pastori taas sanoi. Useimmiten hän toisteli niitä sanoja: "huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Kärsikäät niin teidän palkkanne on juuri taivaassa". Ja näin olin minäkin päättänyt antaa koko elämäni Jumalalle. 

Sisareni kuoli. Ajat muuttuivat paremmiksi. Tulivat hyvät viljavuodet, mutta äitini ja minun elämäni ei paljoa parantunut, sillä työpalkat olivat niin huonot. Selvä leipä oli meillä, mutta rahaa ei äidillä juuri ollut usein. Maitoa sai ainoastaan harvoin, ja siksi äiti ruisjauhoista imelti, jota tehtiin niin veteläksi kuin velli ja hapatettiin. Sitä syötiin leivän kanssa ja se oli meidän keittoa sekä maitoa.

Yksitoista vuotiaana lähdin maailmalle leipääni hankkimaan. Rukoilin illat ja aamut ja kiitin jumalaa jokaisesta päivästä. Jouduin herrasperheisiin ja tulin siinä ilmapiirissä näkemään kaksi kovin vastakkaista näkökohtaa. Palvelin pääkaupungin hienommissa perheissä, joissa kävi paljon avunpyytäjiä. Usein kertoivat nuo onnettomat kärsimyksistään ja kurjuudestaan minulle, joita kuunellessani muistui mieleeni omat lapsuuteni kärsimykset. Olin vieläkin säilyttänyt uskon, että ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä ilman herran tahtoa ja että ihmisen elämän kohtalon on jumala jo syntymästä määrännyt, sekä että jos itse sitä koetamme parantaa on se synti. 

Luin paljo tieteellisiä kirjoja ja niistä rupesin tuntemaan maailman luomishistoriaa, sekä ettei jumala ole maailmaa kuutena päivänä luonut. Sydämmeni koveni ja huomasin ettei siinäkään ole perää, kun sanotaan: "avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua. Anokaat niin teille annetaan". Nyt huomaan että ne jotka ovat kärsineet syntymästä hautaan asti, kiittäneet joka leipä palasta minkä kovalla työllä omat ansaineet ovatkin enimmin kärsineitä, niinkuin äitivainajanikin. Niin, ehdottomasti olen tullut ajatelleeksi, että se jumala ei ole sellainen jumala kun meille on opetettu. Se ei ole rakkauden jumala, se vaan on paremmin vihan jumala, jota kostaa kolmanteen ja neljänteen polveen. En käsitä miksikä ne olisivat juuri köyhät jotka eniten tekisivät syntiä jumalaa vastaan, koska heitä kovin usein täytyy kurittaa. Kuka sitten, jos ei juuri köyhä käänny rukouksissaan taivaallisen isän puoleen apua pyytäen, sillä heillä ei aina ole ruokaa eitä asuntoakaan. Jumala näyttääkin vaan olevan rikkaitten jumala, joka heille yltäkylläisesti jakelee armolahjojaan ja meitä köyhiä hän yhä kurittaa ja rangaisee. Näin ollen ei voi uskoa sellaiseen Jumalaan, joka niin vääryyttä tekee. Ne sanat eivät pidä paikkaansa: "Avukses huuda minua hädässäs niin minä tahdon auttaa sinua".

Pois kaikki haaveilut! Meidän täytyy itse taistella etujemme puolesta!

Rikinan (turha) katumus

Savitaipaleen kirkonkirjat ovat 1800-luvun osalta palaneet, mutta sukututkijat ovat onnistuneet selvittämään Hömpin perheen sukupolvet. Regina Taavetintytär Hömppi on selvityksen mukaan syntynyt vuonna 1813 ja saanut aviottoman Maria-tyttären vuonna 1839. Elämänkulustaan tämän jälkeen kertoo kuolemansa jälkeen kirjoitettu uutinen:

Savitaipaleessa vaipui kuolon uneen Rikina Taavetintytär Hömppi tämän kuun 10 päivänä, lähes 80 vuoden vanhana. Noin 40 vuotta elämästään vietti hän yksinäisessä maakuopassa, jossa olivat multaiset seinät ja vähäinen lasinruutu laen rajassa, mistä hiukkasen valoa pilkoitti päivän sydämellä. Sisälle savuava kiuas antoi lämmintä tähän halvimpaan ihmisasuntoon, joka koskaan lienee löytynyt sivistyneessä maailmassa. Maailmasta erotettuna etsi Rikina lohdutustaan Jumalan sanassa ja vakuutustaan synteinsä anteeksi saamisesta, siitä nuoruutensa erhetyksestäkin, jonka seurauksena oli hänelle syntynyt tyttö, joka eli noin kymmenkunnan vuotta. 

Hän oli varallisen isän tytär, vaan isän kuoltua ja tytön synnyttyä rupesivat hänen veljensä vaimot kohtelemaan häntä mitä tylyimmällä tavalla, joten Rikina oli pakotettu erkanemaan kotoaan ja itse kaivoi sen maakuopan, jossa vietti monta yksinäistä vuotta tyttärensä kuoleman jälkeen. Kuoppansa ympärillä oli hänellä pienet pellot ja läheisestä joesta nouti hän vetensä ja sulasi sitä lumestakin. 

Hän oli aina tyytyväinen oloonsa ja Jumalalle kiitollinen vähimmistäkin maallisista tanaroista. Aikaansa ei hän viettänyt laiskuudessa, eikä hänen paikkansa saarnastuolin läheisessä penkissä milloinkaan ollut tyhjänä. Ollen kirkon läheisyydessä, on hänen asuntoansa useat matkustajatkin käyneet katsomassa ja ihmettelemässä sen vaatimatonta yksinkertaisuutta. Joku Raamatun lause tahi tyytyväisyyttä ilmaiseva virrenvärsy oli hänellä aina vieraalleen lausuttavana.

Neiti Hufvudstadsbladet

Gustava Mathilda Helander syntyi Turussa 6.2.1835 porvari Gustaf Helanderin (s. 4.2.1801 Orivesi) ja Helena Margaretha Ginmanin (s. 12.7.1806) tyttäreksi. Hän oli alle vuoden ikäinen ja ja isoveli Albert Gustaf (s. 17.1.1834) alle kaksi vuotta, kun he menettivät äitinsä 11.11.1835, mutta isä ei solminut tavalliseen tapaan uutta avioliittoa. Isä menetti porvarin aseman 1840-luvun alkuun mennessä.[1]

Perhe muutti vuonna 1851 Uuteenkaupunkiin. [2] Gustava Mathilda Helander muutti sieltä vuonna 1855 Raumaan, jossa hän oli mamselli kirkkoherran perheessä noin vuoden. Hän muutti vuonna 1856 Kemiön Västanfjärdiin, jossa hän oli kappalaisen mamselli, kunnes otti 12.10.1857 muuttokirjan Turkuun, jossa isoveljensä oli merimies. Sisarusten isä kuoli Turussa 3.4.1856.[2]

Helsingfors Dagblad 9.12.1862

Gustava Mathilda Helander otti Turusta muuttokirjan Helsinkiin 5.1.1860. Viimeistään kaksi vuotta myöhemmin hän käytti nimeä Thilda Helander ja tarjosi puhtaaksikirjoituspalveluita Pikku-Roobertin- ja Korkeavuorenkatujen kulmassa. Vuoden 1866 osoitekalenteriin hän ilmoitti osoitteekseen Kasarmikatu 44 ja seuraavan kahden vuoden kalenteriin Aleksanterinkatu 26.[3] 

Kesällä 1866 Mathilda Helander teki puhtaaksikirjoitustyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tuskin oli ainoa asiakkaansa. Hän toimi Helsingin yksityisen kansankirjaston "lainanantajana" eli kirjstonhoitajana viisi vuotta kevääseen 1870.[4] Vuonna 1869 hän oli asettunut asumaan Etelä-Esplanadi 14:een, jossa hän viihtyi muutamia vuosia. Henkikirjassa 1871 hän kuului ompelimonjohtaja Maria Grapen talouteen.[5] (Grapesta: Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta & Maria Grapen paluu)

Näitä vuosia on muistellut Rudolf Åkerblom (1849-1925):

Neiti Grapen herrainvaatettamo sijaitsi Kasarmikadun ja Eteläisen Esplanadikadun kulmassa. Hänen luonaan asusti konttoristina neiti Mathilda Helander, jota kutsuttiin ”Hufvudstadsbladetiksi”, sillä hän jakeli kyseistä lehteä päivätöikseen August Schaumanin aikoina, jolloin paino ja konttori sijaitsivat Fabianinkadulla. Hän, kuten muutkin neiti Grapen luona olleet, olivat vahvasti emansipoituneita naisia, minkä näkeminen oli siihen aikaan melko epätavallista. Heillä oli oma aitionsa teatterissa, ja he söivät illallista kotonaan, joivat rohkeasti totinsa sekä polttivat sikareita ja savukkeita. Neiti Helander pukeutui tummanharmaaseen sakettiin, jonka sivuilla oli suuret taskunkannet, ja talvisin hän käytti miesten mallisia, messinkilukoilla (?) varustettuja nahkagalosseja; hän oli kaikin puolin miehekäs nainen.[6]

Vuoden 1872 osoitekalenterissa Mathilda Helanderin osoite on Kasarmikadun toisella puolella, Etelä-Espa 12. Hänet mainitaan myös "yleisten osoitteiden" osiossa ylläpitämässä osoitekonttoria (adresskontor) Hufvudstadsbladetin konttorissa. Uudesta yrityksestä oli myös ilmoitus Hufvudstadsbladetissa.[7] Helanderin taloudellinen asema oli niin hyvä, että hän pystyi lahjoittamaan helmikuussa 1872 kansankirjastoon 14 kirjaa.[8]

Osoitekonttori oli Mathilda Helanderin hoidossa vuoteen 1876.[9] Kesällä 1876 hän perusti uuden yrityksen, villatavaraan keskittyvän kaupan, joka toimi osoitteessa Kasarmikatu 48. Mathilda asui samassa osoitteessa, kuten myös Maria Grape.[10]

Hbl 17.6.1876

Mathilda Helanderin ja Maria Grapen yrityksillä saattoi olla taloudellisia yhteyksiä, sillä molemmat hakeutuivat konkurssiin yhtäaikaa syksyllä 1881.[11] Vuoteen 1886 mennessä Mathilda Helander selvisi jaloilleen, sillä hän maksoi kunnallisveroa 4 äyristä. Tuolloin hän asui Kasarminkatu 27:ssä.[12]

Hbl 11.06.1913

Vuonna 1889 Mathilda Helander muutti Helsingistä Tukholmaan ja samana vuonna sinne muuttivat myös pitkäaikaiset asuinkumppaninsa Antoinette Johanna Holmgren (18.1.1840 Artjärvi) ja Maria Mathilda Holmgren (s. 18.3.1839 Artjärvi).  Samassa puulaakissa asunut Carolina Flodin toimitti seuraavan vuosisadan puolella kaikkien kolmen kuolinilmoitukset helsinkiläiseen sanomalehteen. Gustava Mathilda Helander kuoli 7.6.1913.[13]

[1] Turun suomalainen seurakunta, kastetut; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:58, 1832-1838, Qv 11, N:o 1; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:72, 1842-1845, Nystad Qv 4;
[2] Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:4, 1847-1853, Qv 5, 3; Rauman kaupunkiseurakunnan Rippikirjat, I Aa2:3, 1854-1860, 219; Västanfjärdin rippikirjat, I Aa:10, 1851-1857, 78; Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3
[3] Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3; Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:8, 1854-1860, 7:5:3; Helsingfors Dagblad 9.12.1862; Adresskalender för Helsingfors stad 2/1866; Adresskalender för Helsingfors stad 1867; Adresskalender för Helsingfors stad 1868
[4] Suomi 7/1868, 347; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.06.1867; Hufvudstadsbladet 26.05.1870[5] Adresskalender för Helsingfors stad 1869; Adresskalender för Helsingfors stad 1870; Adresskalender för Helsingfors stad 1871
[6] Rudolf Åkerblom: Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958, 41
[7] Adresskalender för Helsingfors stad 1872; Hufvudstadsbladet187206.01.1872
[8] Uusi Suometar 04.03.1872
[9] Adresskalender för Helsingfors stad 1873; Adresskalender för Helsingfors stad 1874; Adresskalender för Helsingfors stad 1875; Adresskalender för Helsingfors stad 1876
[10] Hufvudstadsbladet 17.06.1876 no 138; Kansallisarkisto. U:87 Henkikirja 1880-1880, 224
[11] Helsingfors 20.09.1881 no 216
[12] HKA. Gp:48 Kunnallisverojen kantokirja 1886, 3. kaupunginosa, 2260 

[13] Finska församlingen AII:14 (1887-1897), 304; Finska församlingen AII:15 (1898-1908), 144; Finska församlingen (AB) AII:16 (1909-1926), 88; Hufvudstadsbladet 21.10.1901; Hufvudstadsbladet 29.09.1907; Hufvudstadsbladet 11.06.1913

Miehisiin vaatteisiin pukeutunut Anna Kaisa Koistinen

Eilen kuvattu Brita Kaisa Koistinen ei ollut ainoa Liperin housuja käyttänyt nainen. Samaa ikäluokkaa ollut Anna Kaisa Koistinen päätyi uutisiin 1878:

Muutamassa torpassa lähellä Viipuria työskenteli muuan mies, jota epäiltiin naiseksi ja kun ei hänellä ollut kirjoja, otettiin hän poliisikamariin, jossa hän tunnusti itsensä naiseksi. Mies, jonka nimi oli Katariina Koistinen Liperistä, kertoi lapsuudesta asti käyneensä miesten vaatteissa ja sitte isänsä kuoltua 7 vuoden vanhasta asti hoitaneensa äitinensä torpan maanviljelystöitä ilman miehistä apua, jonkatähden hän mukavuuden vuoksi käytti miesten vaatteita. Hän ei ollut koskaan oppinut naisten töitä, jotavastaan hän osaa mitä miesten töitä hyvänsä. 

Sitte kun hänen täytyi lähteä työnansiolle, piti hän edelleen miesten pu'un sen vuoksi että oli siihen tottunut ja että hän miehenä sai paremman palkan. Sittemmin on hän ollut renkinä kokovuoden muutamalla maatilalla ja on muutoin työmiehenä työskennellyt usioissa paikoin. Usein oli hänestä jo pidetty epäluuloa koska hän ei käynyt muiden nuorten miesten seurassa tansseissa j. m. s. jonkavuoksi talonpoiantytöt pitivät häntä hyvin kohteliaana kavaljeerina, edenki kun hän ainoasti heidän seurassaan kävi tansseissa ja muissa nuorison huvituksissa. Tämä äkkivaihokas on niin tottunut käyttämään itsensä miehenä ettei hänen sukupuoltaan voi muusta kun vienommasta äänestä eroittaa. (Tapio 17.7.1878, alkuperäinen Wiborgs Tidning 9.7.1878)

Aiemmin tavattuja miehisiä töitä tehneitä ja miehisiä vaatteita käyttäneitä:

• Miesmäisiä naisia (13.8.2014) 
• Kärri- ja suksimestari Marjetta Kortelainen (31.5.2019) 
• Lisää "miesmäisiä" naisia (1.11.2023) 
• Täydennysosia, osa 5 (6.2.2024) 

Miehisiin vaatteisiin pukeutunut Brita Kaisa Koistinen

Ilmarinen uutisoi 7.8.1868: 

Viipurin linnassa on nykyjään nuori, 17 vuoden ikäinen vanki, jolle on tapahtunut eilen eli toispäivänä se merkillinen tapaus, että hän muuttui miehestä tytöksi. Asian laita on seuraavainen: Noin viisi kuukautta takaperin tuotiin tänne linnanvankeuteen Käkisalmen käräjästä nuori mies, nimellä Petter Heiskanen, jota oli syytetty varkaudesta. Hänet pantiin, se on tietty, yhteen ruomaan toisten vankien kanssa ja käytettiin myös yhtenä yhteisissä töissä, eikä kellään ollut mitään aavistusta miehestä, se oli mies niinkuin muutkin sekä näöltään että ko'oltaan. Joitakuita aikoja täällä oltuansa hän kääntyi sairaaksi ja makasi taudissa useimpia viikkoja. Sillä ajalla kävi jo kolme eri lääkäriä linnassa ja siis hänenkin luonansa, vaan Heiskasesta ei tietty mitään muuta kuin että hän oli sairas. 

Hän parantui ja käytettiin sen jälkeen uudelleen Käkisalmen käräjässä tutkittavana rikoksestansa. vasta eilen eli toispäivänä sattui että eräs nainen Liperistä tuli käymään linnaan, tiedustelemaan sisartansa, jonka aivan varmaan arveli linnassa löytyvän. Hänpä sen löysikin pian Petter Heiskasessa, ja nyt oli yhtäkkiä ilman armotta Petter Heiskanen muuttunut Brita Kaisa Koistiseksi, jona hän nyt saapi tyytyä olemaankin. Vaan kaikille on asia käyny hyvin kummaksi, vangit ovat ällistyneet, sillä kukaan ei ollut tienyt salaisuutta. 

Nyt oli tullut myös ilmi että Brita Koistinen oli yhtenä kesänä ollut eräiden mustalaisten keralla poikana kuleksimassa ja paimennellut niillä retkillä mustalaisten hevosia ja sikoja. Sattuipa nyt juuri olemaan samoja mustalaisia kanssa linnassa, ja kuin heitä tuotiin katsomaan Brita Koistista, he ovat ruvenneet siunustelemaan, lausuen: Ka tuohan tuo on meijän entinen paimen poika! — Muuten on Brita Koistinen vahva ruumiiltaan ja pitkä varreltaan. Kuinka hän nyt viihtynee uudessa seurassa ja hamevaatteissa, naisten kanssa, emme ole kuulleet, emmekä myös sitä jos Brita Koistinen polttaa tupakkaa niinkuin Petter Heiskanen teki.

Elokuun lopussa laaditussa vankiluettelossa on edelleen 8.3.1868 murtovarkaudesta syytetty Inhysessonen Petter Heiskanen, mutta tieto uudesta identiteetinstä on merkitty toki muistiin. Brita Kaisa Koistista kuljetettiin käräjillä eli tutkintavankeutensa jatkui helmikuun 1869 alkuun, jolloin hänet tuomittiin piiskattavaksi Räisälässä, jonne hänet lähetettiin 9.2.1869. Ruumiinrangaistuksen jälkeen hänet lähetettin Kuopion kruununvankilaan, jonne hän saapui 10.3.1869. Brita Kaisa Koistista ei kuitenkaan löydy huhtikuun vankilistasta. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:225, Eoa:227, Eoa:229, Eoa:331, Eoa:234)

Vuonna 1871 Britta Koistinen tuotiin Viipurin linnaan miehenä nimeltä Petter Kinnunen, mutta vartijan tunnistivat hänet pian. Vuotta myöhemmin hän oli nimellä Jussi Ryhänen esiintynyt muurarina Kirvussa, jossa hänet vangittiin epäiltynä varkaudesta. Tultuaan kuljetetuksi Viipurin linnaan vartijat tunnistivat hänet heti. Sanomalehdessä tuntomerkit olivat niukat: tavallisen kookas, uhopintainen, musta tukkainen ja pystynenäinen. (Suomenlehti 17.9.1872) 

Viipurin vankilistan mukaan Brita Kaisa Koistisen tutkintavankeus alkoi 7.9.1872. Marraskuun alkupuolella hänet tuomittiin kolmannesta varkaudesta saamaan 8 paria piiskoja ja kolmeksi vuodeksi työhön Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Brita valitti tuomiosta hovioikeuteen, mutta se vahvisti tuomion joulukuussa. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:270).  

Senaattikaan ei muuttanut tuomiota merkittävästi tammikuun 1873 lopussa ja 21-vuotias Brita Kaisa Koistinen saapui Lappeenrannan kehruuhuoneeseen 6.3.1873 (Lpr kehruuhuoneen arkisto I Ba:11). Kolmen vuoden tuomio oli jo loppupuolella, kun vierailija teki havaintoja:

Kummallinen hahmo on liperiläinen Brita Kajsa Koistinen, jolla on harvinainen mania esiintyä miehenä ja jota pidettiinkin sellaisena pitkän aikaa Viipurin linnassa. Vapaana ollessaan hän kulkee aina miesten vaatteissa, tupakoi ja harjoittaa muita miehisiä tapoja. Jopa kehruuhuoneessa hänen kerrotaan olevan vaikea luopua oikuistaan. Kehruuseen ja muihin naisellisiin askareisiin hänellä ei ole halua; nikkarointi ja halonhakkuu ovat hänen varsinaista alaansa. Kooltaan hän on pieni, mutta melko vankkarakenteinen, ja hänen olemuksessaan on jotakin miehekkään karskia. (Östra Finland 10.03.1876)

Brita Kaisa oli jälleen vapaalla jalalla kesällä 1878, mutta hänet otettiin kiinni irtolaisena. Matkalla Kuopion kruununvankilaan hän kuitenkin onnistui pakenemaan Säämingissä 12.8.1878. (Östra Finland 14.10.1878) Seuraavan kerran hänet mainittiin sanomalehdissä Viipurin syysmarkkinoilla 1879, jolloin hänet vangittiin paperien puutteessa. Päällään oli jälleen miehiset vaatteet ja suussaan tupakkapiippu. (Östra Finland 06.10.1879)

Brita Kaisa tuotiin Viipurin linnaan 2.10.1879 ja jo 4. päivä hänet passitettiin Kuopion kruununvankilaan, jonne hän saapui 16.10.1879. Marraskuussa hänet tuomittiin irtolaisuudesta kolmen vuoden työvankeuteen ja 22.11. Brita Kaisa Koistinen lähetettiin Turun kehruuhuoneelle. Sieltä hän pääsi karkaamaan 8.7.1880, mutta tästä ei löytynyt uutisointia. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:335, Eoa:336, Eoa:348)

Kuusi vuotta myöhemmin Brita Kaisa Koistinen oli jälleen Viipurissa:

Omituinen varas. Täkäläiseen läänin vankilaan tuotiin perjantaina t. k. 14 päivänä Kyyrölästä kiinnisaatu varas, joka Muolaan pitäjässä on tehnyt monta varkausta, muun muassa varastanut hevosen. Tarkemmin tutkittaessa huomattiin tämän varkaan olevankin miehen vaatteisiin pukeutuneen — naisen. Hän sanoo olevansa kotoisin Liperistä. Mukanaan oli hänellä poika, joka kumminkin kiinniotettaissa pääsi karkuun. (Ilmarinen 18.5.1886)

Mieheksi pukeutunut nainen. Eilen oli täkäläisessä läänin hallituksessa tutkittavana eräs nainen Riitta Kaisa Koistinen, joka puettuna mieheksi ja teeskennellen kuuroksi oli kuleksinut almuja anoen Muolaan pitäjässä ja siitä syystä oli lähetetty täkäläiseen vankilaan. R. K. Koistinen sanoi olevansa kotoisin Liperin pitäjästä, jonka vuoksi hän lähetettiin Kuopion vankilaan, sieltä kotiinsa saatettavaksi. (Wiipurin Sanomat 19.5.1886)

Savolaisia piikoja helsinkiläiskodissa

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kertoo muistelmakirjassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä, että "Keittiön puolelle meille tuli Hinnan jälkeen savolainen Hilda Piikki, joka oli meillä ainakin kuusi vuotta, kunnes hänkin naimisiin mennessään joutui meiltä lähtemään" (s. 106). Hinna eli Hilma oli lähtenyt jo vuonna 1895, mutta Hilda Piikki (s. 1879) on Ahteiden taloudessa vasta vuoden 1901 henkikirjoituksessa Yrjönkatu 2:ssa (KA. U183:1629-1630). 

Pikkulapsena kohdatut piiat ovat voineet mennä muistoissa sekaisin tai yhdistyä kerronnan yksinkertaistamiseksi. Ahde-Kjäldman mainitsee Hildan jo kuvatessaan aikaisempaa kotiaan Iso-Roobertinkatu 6:ssa, jossa perheen piikana oli henkikirjoituksissa 1896-1898 Hedda/Heta Tuppurainen (s. 1874). Muuta "Hildaa" eli voi sovittaa 5-vuotissyntymäpäivään vuonna 1897 (s. 127). Ehkä siis Heta oli taloon tullessaan tottumaton eikä tuntenut Helsinkiä. "Pimeänä vuodenaikana ei häntä uskallettu lähettää yksin asioillekaan, ja hänen ruoanlaittotaitonsakin oli minimaalinen" (s. 108). 

Vuoden 1900 henkikirjoituksessa perheellä oli kaksi piikaa (KA. U175:1663). Toinen heistä oli joista Edith Hallikainen (s. 1886), joka Ailia kaitsiessaan kertoi, "että on olemassa sellaisia setiä, jotka pyydystävät pikkutyttöjä, ottavat niitä kiinni ja panevat ne lasipurkkiin, joiden päälle sitten sidotaan luja kangas, niin etteivät lapset pääse sieltä pois" (s. 259). Kun peloittelut tulivat Ailin äidin tietoon, Edith sai lähteä (s. 261).

Tehtaankatu 4, HKM

Ahteen perhe asui vuokralla Yrjönkatu 2:ssa, sillä isä rakennutti Tehtaankatu 4:ään uutta kotia, joka valmistui vuonna 1901. Hilda Piikki muutti perheen mukana ainoana palvelijattarena kivitaloon, jossa hänet henkikirjoitettiin vielä vuonna 1905 (KA. U190:2276; KA. U198:2445; KA. U208; KA U217:2781). Ahde-Kjäldman menetti äitinsä vuonna 1902, joten suhde Hildaan oli merkityksellinen. Kenestäkään muusta tuskin on kysymys seuraavassa muistelmien jaksossa.

Olin silloin jo koulutyttö ja muistan selvästi hänen häänsä, vaikka emme olleetkaan kutsutut niihin. Ne vietettiin jossain hänen tuttaviensa luona ja olivat tavallaan tragikoomilliset. Niistä kirjoitettiin seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa. Hilda parka itki tosiaankin katkerasti omissa häissään, sillä kun hääkansa jo oli kokoontunut pappia myöten, ei sulhasta vaan kuulunut eikä hän ollut löydettävissäkään koko kaupungista. Vihdoin poliisi pääsi hänen jäljilleen Korkeasaaressa, ja asia selvisi. Joku vanha ihailijatar, niin kerrottiin, oli lähtenyt hänen mukanaan Helsinkiin ja yrittänyt vielä viime tingassa saada häät peruutetuksi. Hilda sai kuin saikin miehen kanssaan vihille. Meille jäi vain paha mieli kun luimme Helsingin Sanomista otsikon "Vanhan silsun suola rupesi janottamaan". Siinä kuvailtiin Hildan onnettomuutta.

Vuosia tämän jälkeen kuulin luokkatoveriltani Salme Setälältä, että hän kerran käydessään Ristiinassa poikkesi jollain jalkamatkalla talonpoikaistaloon, ja istuessaan siellä salihuoneessa katselemassa valokuva-albumia hän löysi sieltä minunkin kouluaikaisen kuvani. Tämä oli Hildan kodissa. Kun hän tästä kertoi minulle, kysyin heti, oliko hänen kotinsa mukavannäköinen ja vaikuttiko hän itse iloiselta ja tyytyväiseltä. Salme vakuutti, että niin oli, ja minusta tuntui oikein hyvältä etenkin kun kuulin, että isäntäkin oli mukavan ja reilun tapainen sekä lapset iloisia ja hauskoja. (s. 106-107)

Vanhaa suolaa on sanomalehdissä runsaasti, mutta mainittua uutista en ole tavoittanut.

Huushollerska ja poikansa, josta tuli kauppias

Anna Kristiina Malm syntyi 15.4.1793 Suomusjärven Lahnajärvellä kersantti Anders Johan Malmin ensimmäisestä avioliitosta Maria Collinin kanssa. Anna Kristiina menetti äitinsä 9-vuotiaana ja ehti saada äitipuolen ennen kuin isä kuoli kesällä 1815. Jo tätä ennen Anna Kristiina oli Suomen sodan vuosina Halikossa, Kiskossa ja Kiikalassa (Suomusjärvi RK 1796-1807, I:71, II:80; 1808-13, 42; Halikko RK 1803-08, 16; RK 1809-15, 17).

Isän kuoleman jälkeen Anna Kristiina oli jälleen Halikossa, josta hän syksyllä 1816 hän muutti Turkuun. Sieltä hän lähti Poriin 16.7.1818. (Halikko RK 1815-21, 17; Turku RK Aa2:9 1812-1831, 616)

Porista Anna Kristiina päätyi Sauvon Raitniemeen, jossa hän synnytti 25.8.1820 Carl Mauritz -pojan. Kastekirjauksessa tittelinään on taloudenhoitaja. Vielä saman vuoden aikana he muuttivat Turkuun, jossa Anna Kristiina sai paikan imettäjänä (Turku RK Aa2:9 1812-1831, 687). 

Vuonna 1829 Anna Kristiina ja poikansa muuttivat Suomusjärvelle, kirkonkirjakirjauksen mukaan äitipuolensa ja sisarustensa luokse. Tiensä erosivat vuonna 1834, jolloin Anna Kristiina lähti Pietariin ja Carl Mauritz Turkuun (Suomusjärvi RK 1826-1841, 104). Anna Kristiina palasi Pietarista vuonna 1846 ja asettui Tenholaan, jossa hän kuoli vuonna 1864 (Tenhola RK 1845-1851, 261, 397; RK 1852-58, 225, 400; RK 1859-65, 271, 399).

Carl Mauritz pääsi Turussa kauppapalvelijaksi ja pian suurkauppias Christian Trappin palvelukseen. Vuonna 1838 hän lähti Tampereelle, mutta palasi jo seuraavana vuonna takaisin Turkuun. Muuttokirjan mukaan hän osasi lukea sujuvasti. Hän oli jälleen Trappin palveluksessa 1840-luvun alkuvuodet. (Turku RK Aa1:63 1833-1839, 224; RK Aa2:18 1834-1840, 241; RK Aa2:22 1841-1848, 130) 

... tarmokas liikemiehemme v. 1844 perusti oman liikkeen. Nuoren kauppiaan varastot, enempää kuin sitoumuksetkaan, eivät millään tavalla muistuttaneet tukkuliikettä; pussit ja punnukset olivat kauttaaltaan varsin pieniä. Vähitellen alkoi ostajapiiri kasvaa, siinä sivussa kasvoi kaikki muukin. Vuosia vierähti vain muutama eteenpäin ja Malmin liike kehittyi ajan mukana kaupungin huomattuimpien tasolle. Köyhyys ei enää tehnyt vaikeuksia, kuten toimikauden alkuaikoina, suuristakin sitoumuksista selviydyttiin helposti ja täsmällisesti.

V. 1857 muodosti Malm suuren osakeyhtiön, joka harjoitti rautakauppaa ja tehdastelua. Yritys pääsi heti hyvään vauhtiin ja kannatti mainiosti. Tehtaan osti v. 1866 kreivi Armfelt. Edelleen toimi pirtea liikemiehemme menestyksellisesti eri aloilla puuhaillen m.m. pitkät ajat laivanvarustajana. [...]

Kaarle Mauri Malm, vaikka alkoikin elämänuransa aivan tyhjin käsin ennätti pirteänä ja tarmokkaana liikemiehenä kerätä itselleen melkoisen omaisuuden. Suuren rikkautensa hän osittain lahjoitteli jo eläessään moniin hyviin tarkoituksiin. Kuolinpäivänhän hän allekirjoitti testamenttinsa, jolla liikemiehemme voimakkaasti tuki niitä laitoksia, joiden hyödyllistä toimintaa hän oli pitkin elämäänsä kannattanut. (Viikkosanomat 21.4.1928)

Melalahden kylän Kurki-Anni

Minun lapsuuteni aikoina eli kotikylässäni monta harvinaista henkilöä, jotka varmaankin ovat kaikki jo kauan levänneet turpeen alla. Minulle kaikkian unhottumattomin niistä on Kurki-Anni, joka asui miehensä, sen Kyrö-Tuomaan kanssa pikku mökissä, siellä kylän myllyjen vierellä, tulvan aikana kohisevan Myllypuron äyräällä. Niihin aikoihin — esim. Krimin sodan aikoihin — ei tullut suomalaista lehteä koko meidän pitäjässä muille kun lukkarille "Oulun viikko-Sanomat." Kirkolla käydessä urkittiin lukkarilta tärkeimmät tiedot suuren maailman tapahtumista ja kun ne sitten viikon kiertelivät suusta suuhun pitkin pitäjätä, niin kyllä ne muuttuivat vaikka minkälaisiksi. Syrjäkylissä ei koskaan nähty mitään sanomalehteä, mutta semmoinen ämmä kun Kurki-Anni meidän kylässä korvasi sen puutteen aivan yhtä hyvin kuin tavalliset nykyajan sanomalehdet, joihin ei ole paljon enemmän luottamista. 

Anni se urkki asiat kylältä ja levitti ne talosta taloon, kertoen ne miten milloinkin edullisimmaksi näkyi hänen ammatillensa. Hyviä uutisia saanut emäntä pisti aina joko leipää, lihaa taikka kalaa Annin pussiin. Toinen emäntä, joka tunsi itsensä juoruista loukatuksi, torui ja uhkaeli, mutta minkä sille hyvälle teki — voihan se levittää vielä paljon pahemman juorun kostaaksensa, aivan niin kuin sanomalehtikin, jos joku uskaltaa sitä vastustella. Ja sillä keinolla se Anni eli ja elätti Tuomaansakkin, ollen ylipäänsä hyvässä ystävyydessä kaikkien kanssa. Se Kurkela oli minun mieleisin käymäpaikkani, sillä Anni kohteli minua jo pienestä pitäen aivan kuin oma äiti. Kun kävin viime kerran heidän luonansa keväällä 1867, niin Tuomas makasi kuolinvuoteellaan ja Anni oli jo melkein sokeana. Itkusilmin hän sanoi minulle viimeiset hyvästit.

Kurki-Pekka oli Annin velimies ja tavallansa myöskin huomattu henkilö. Hänen oikean jalkansa polvi oli jo nuorena kuivanut koukkuun, jonka tähden hänen kävelynsä oli surkean vaivaloista. Mutta hän repi puiden juuria maasta ja teki niistä erinomaisen hyviä köysiä, jonka tähden hänen arvonimensä oli "Köysi-Pekka." (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittajanimimerkki Matkailia asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla" ja kertoi myöhemmin Chicagon maailmannäyttelystä 1892 (Kajaanin lehti 9.5.1900). Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen. Tämän johtopäätöksen teki myös Leinosta jonkin verran nuorempi kirjoittaja, joka kertoi omia muistokaan Melalahdelta Kajaanin lehdessä 4.10. 18.10., 21.10., 28.10., 1.11 ja 4.11.1899. Hänelle Leinonen oli "Seppälän Aleksi": Tunsimme ja tiesimme tarkain ken useinkin oli Seppälän lehmäin paimenena, sillä sen hienosta, hiukan nais-ääntä muistuttavasta, kutsunta- huiskinta-äänestä, jota vielä sen talon kirkas ja heläkkä-ääninen vaskikello säesti, niin, tiesimme, että paimen oli "Seppälän Aleksi", (—der —nen) kenties noin loppupuolella lapsuus-ikäkauttansa niihin aikoihin. 

Muistoja Hilman Helsingin vuosista

Hilma Salome Vilander syntyi Mäntyharjulla 15.4.1868 pitäjänräätäli Elias Wilanderin ja vaimonsa Maria Ropan lapseksi. Hän oli vain 15-vuotias isänsä kuollessa vuonna 1883. (LK 1865-1874, 1070; RK 1880-1889, 1483).

Vuoden 1889 alkuun mennessä Hilma päätyi Helsinkiin ainoaksi piiaksi rakennusmestari Juho Salomon Ahteen talouteen, johon kuului vaimonsa, Lyyli-tyttärensä ja äitinsä. Marraskuussa 1890 syntyi poikavauva, joka sai nimen Wäinö. Perhe asui Antinkadun eli nykyisen Lönnrotinkadun loppupäässä numerossa 31 puutalon yhtä puisessa piharakennuksessa, jossa Hilma viihtyi seuraavat vuodet (U:114:457; U:118:508; U:123:490). Syksyllä 1891 hän vaihtoi työpaikkaa, mutta palasi Ahteen perheeseen viimeistään vuotta myöhemmin. Poissaollessaan perheeseen oli syntynyt tammikuussa 1892 Aili-tyttö (U:128:505; U:130:544). 

Vaikka Hilma, jota Aili kutsui Hinnaksi, oli henkikirjoissa useimmiten ainoana piikana, tilapäisiä apulaisia saattoi olla.

... sattuipa kerran, kun meillä tilapäisesti oli pieni maalaistyttö Hinnan apuna, että mamma löysi hänet keittiössä repimässä "klapeista" tikkuja puulaatikon ääressä. Kun mamma kysyi: "mitä sinä niillä?" sai hän vastaukseksi: "pyyhinpä vain tuon Ailin p----ttä!"! (Ahde-Kjäldman 1964, 85)

Lisäksi "Koiviston Mari" kävi tekemässä viikkosiivouksen (Ahde-Kjäldman 1964, 84).  

Ailin muistelmien mukaan perhe vietti kesät 1893 ja 1894 huvilassa Lauttasaarella. Koko talouden pakkaus jäi varmasti Hilman muistiin (Ahde-Kjäldman 1964, 13-15). Vuoden 1893 aikana perhe ja Hilma muuttivat juuri valmistuneeseen kivitaloon Erottajan ja Etelä-Espan kulmaan. Aili muistaa "lastenkamarin mahtavan kaari-ikkunan", josta näkyi Ruotsalainen teatteri eli perhe asui toisessa kerroksessa Esplanadin puolella. (U:138:386; U:143:473; Ahde-Kjäldman 1964, 16-17).

HKM

Syksyllä 1895 Hilma ehti olla mukana myös perheen seuraavassa muutossa Iso-Roobertinkatu 6:een juuri valmistuneen rakennuksen neljänteen kerrokseen. Hilma ei saanut omaa huonetta, vaan hänen sänkynsä ja liinavaatelaatikkonsa olivat lastenkamarissa. (Ahde-Kjäldman 1964, 23, 105)

Hinnan makuullemenoa illalla ja aamulla nousemista en minä muista koskaan muista nähneeni, ja yölläkin kun me tarvitsimme hänen apuansa, olimme niin unenpöppörössä, ettemme paljoakaan tajunneet. Mutta aamulla herätessäni muistan ensimmäisen näkyni. Se oli Hinna kyykistyneenä uunin edessä sytyttämässä praasua. Hinnan ihmeen kaunis hame loisti takkatulen loimutessa ja sen vihreät ja keltaiset ristiraidat hehkuivat kirkkaina presussinsiniseltä pohjaltaan. 

(Ahde-Kjäldman 1964, 105)

Lapsia ei päästetty leikkimään omalle pihalle vaan Hilma kuljetti perheen nuorimmat säätyläisten ilmoille.

Hinna, Wäinö ja minä läksimme kyökinrappusia juosten alas pihalle ja sieltä ohi Kolmikulman vanhaan tuttuun Runebergin esplanadiin, jossa jo Erottajan-aikanakin olimme leikkineet. Helsingin lapset viihtyivät siellä hyvin häärien iloisesti palloineen, ämpäreineen ja hiekka- tai lumilapioineen aamuauringon paistaessa yli Etelä-Esplanaadin matalien puutalojen. Siellä oli myös hauskaa juosta naattaa (olla hippasilla) tai hypätä barbiita (ruutua), Siellä me, Hinnan istuessa puiston penkillä virkkuu- tai neuletyö käsissään, lensimme kuin sukkulat hänen penkkinsä ympärillä, joskus ulottaen juoksumme aina Runebergin tukevan selän taakse. (Ahde-Kjäldman 1964, 27-28)

US 17.9.1895

Syyskuussa 1895 Hilma kuulutettiin avioliittoon kotipaikkakunnan torpparinveljen Antti Juhana Piiran kanssa. Isäntäperheen luona pidetyistä häistä jäi hänelle varmasti enemmän muistoja kuin vielä alle 4-vuotiaalle Ailille. 

Muistan niistä vain sen, että pitkä vieras mies seisoi hänen vieressään ja mustapukuinen pappi, jolla oli valkoiset rimpsut kaulassaan, seisoi hänen edessään ja puhui ja kysyi ja Hinna itki ja kuiskasi jotain, ja Hinnalla oli valkoinen leninki ja valkoinen harso ja puketti kädessään. Se oli kaikki vielä hauskaa ja kaunistakin. Mutta sitten kun oli juotu kahvit ja Hinna sanoi hyvästi, ei se enää ollut hauskaa, eikä se hääkonvehtikaan tahtonut tunnelmaa parantaa. Mamma sanoi, että Hinna kyllä tulee meillä joskus käymään, mutta ei joka päivä, sillä Hinna muuttaa nyt omaan kotiinsa Kotkaan.(Kjäldman 1964, 105-106)

Aili Salli Ahde-Kjäldman: Kotini vuosisadan lopun Helsingissä. WSOY 1964

Mestarihiihtäjä Miina Huttunen

Savitaipaleen Hyrkkälän nuorisoseuran hiihtokilpailuissa kevättalvella 1911 Miina Huttunen jäi neljänneksi naisten kahden kilometrin sarjassa (Itä-Suomen sanomat 9.3.1911). Vuotta myöhemmin Kaskeinkylän nuorisoseuran järjestämässä hiihtokilpailussa Savitaipaleella Miina Huttunen jäi kolmen sekunnin erolla toiseksi tyttöjen 3 kilometrin kilpailussa (Itä-Suomen Sanomat 29.2.1912). Seuaavana talvena Lemin nuorisoseuran naisten 5 kilometrin kisassa oli vain kaksi osallistujaa ja Miina Huttunen voitti ajalla 26:53.(Itä-Suomen Sanomat 8.2.1913). Toisessa nuorisoseuran kilpailussa hän voitti ajalla 24:25 ja jäi toiseksi kolmen kilometrin matkalla (Itä-Suomen sanomat 8.3.1913). Seuraavissa kisoissa hän voitti 5 kilometrin matkan ajalla 22:47 (Itä-Suomen sanomat 18.3.1913). 

Ensimmäisen Suomen mestaruutensa 5 kilometrin matkalla Miina Huttunen sai maaliskuussa 1916  "Hän survoi väellä ja voimalla heiluen kuin olisi ollut kysymyksessä kammeta kirnuus vaille 20 minuutissa." (Suomen urheilulehti 25/1916). "Voittajan puku oli näyte siitä, minkälainen naisen kilpailupuvun ei tule olla ja hänen hiihtotapansa oli liiaksi miehekäs. Mutta toiselta puolen ei saattanut olla ihmettelemättä lemitärtä hänen pursuavasta tarmostaan ja sisustaan." (US 20.3.1916). Tahto-museon FB:ssä jakama kuva näyttää siltä, kuin Huttunen olisi hiihtänyt hameetta, mutta urheilulehdessä julkaistu piirros viittaa sihen, että ongelmaksi koettiin liian lyhyt hame ja alushousujen näkyminen.  

Muistitiedon mukaan Huttunen hiisti ainakin yksissä kisoissa housuilla.

Housut veivät häneltä kerran Luumäellä kisavoiton. Naiset lähetettiin ensin lyhyemmälle lenkille ja miehet heidän peräänsä pitemmälle lenkille. Latujen risteyksessä toimitsija ohjasi housuasuisen Huttusen miesten reitille. (Lemin Eskojen sata vuotta)

Suomen Urheilulehdesn 25/1917 kuvassa Miina Huttusella on hame.

Parissa vuosikymmenessä pahastus unohtui ja Huttusen pukeutumista muisteltiin naisellisena:

Mitään vaihtelevaa naisellista leimaa eivät naisten hiihdot kylläkään kykene nykyisille kisoille antamaan. Samoja housuja kaikilla, ykstotinen maskuliininen leima joka radalla. Toista oli ennen, kun Elsa Kumpulainen paineli alpakkahameessaan ja Miina Huttunen huhki vaalenpunaisessa laamapaidassa! Jo kaukaa erotti, missä naisten hiihdoista oli kysymys. Collin huokasi kerran tämän asiantilan johdosta, että »panisivat edes tekoletin niskaansa heilumaan, että osaisi erottaa naiset miehistä ladullakin». (Uusi Suomi 3.3.1932)

Huttusen muisto jäi elämään, joten Lemillä käyneen

Haastattelijan päähän pälkähti tiedustella takavuosien tunnetun tasamaahiihtäjättären Miina Huttusen nykyisiä oltavia. 

- Kyllä hän siellä Huttulan puolessa kotitalossaan häärii ja pyörii. Hiihtoharrastukset ovat jo jääneet ja tilalle on tullut innostus karjaasiaan. Kun Miina oli aikaisemmin vain yksinomaan tasamaan lykkijä ei hän ole innostunut ollenkaan murtomaastoon.

Mainittakoon vielä, että Miina Huttusella on enemmän Suomen mestaruuksia kuin kenelläkään muulla hiihtäjättärellä. Kaikkiaan 4, joista viimeinen saavutettu vielä 1923. Lisäksi hänen tasamaalla saavuttamia ennätyksiään 3 km. 11,15,3, saavutettu Viipurissa 1921; 5 km. 19,03,5, saavutettu Lemillä 1923 ja 10 km. 49,06,5, myös Lemillä (?), saavutettu 1914, ei tähän mennessä liene alittanut kukaan hiihtäjätär. (Etelä-Saimaa 10.1.1937)

Mestarihiihtäjä Saimi Salmi

Suomen kuvalehdessä 8/1917 julkaistu piirros Oulunkylän hiihtokilpailuillan naisvoittajasta herätti uteliaisuuteni. Hän oli astunut julkisuuteen jo kaksi vuotta aiemmin Lahden Suomen mestaruuskisoissa maaliskuussa 1915:

Naiset kilpailivat 5 km matkalla. Siinä ei muodostunut mitään pääottelua ensi ja toisesta sijasta, sillä Matti Harju oli tuonut kilpailupaikalle neitosen, joka hiihti heti alusta asti omia teitään. Saimi Salmi H:gin piiriin kuuluvasta Korvenpojat-seurasta hiihti niin voimakkaasti ja kestävästi kuin mieshiihtäjä ainakin. Edullisesti käytti hän hyväkseen sekä jalkojaan että käsiään ja erkani vakavana ja varmana muista. Aikansa 21 min. 49 sek. on uusi mestaruuskilpailujen ennätys.(Suomen Urheilulehti 24/1915)

Helsingin Sanomiin kirjoittaneen mukaan "Siinä naisessa oli sekä voimaa että kestävyyttä sekä tuota kilpailussa niin tarpeellista tyyneyttä, jota naisiltamme niin usein puuttuu. Hän voitti ehdottomasti. Kierros kierrokselta hän jätätti yhä enemmän ja enemmän kanssakilpailijoitaan..." (HS 8.3.1915)

Seuraavana vuonna Saimi Salmi voitti Helsingin piirin hiihtokilpailun. "Voimakas, päättäväisen näköinen maalaisneito, joka hyvällä kelillä lykkii Jussi Niskan tavoin."(HS 21.2.1916) Suomen mestaruuskisoissa hän jäi kakkoseksi. Kultasijan saanut Miina Huttunen edusti Lemin Eskoja (HS 19. & 20.3.1916). "Mutta jos palkinto olisi ollut annettava hiihtotavasta ja yleisvaikutuksesta, niin ei olisi Saimi Salmen voittajaa löydetty. Voittajan puku oli näyte siitä, minkälainen naisen kilpailupuvun ei tule olla ja hänen hiihtotapansa oli liiaksi miehekäs." (US 20.3.1916). Huttusen vaateparsi ei Suomen urheilulehden 25/1916 kansikuvasta erotu, mutta voiman käyttö kylläkin.

US 12.2.1917

"Helsingin hiihto" -kisan naisten 3 kilometrin matkan Saimi Salmi voitti ylivoimaisesti  ja pääsi Suomen Urheilulehden 20/1917 kanteen (yllä). Hän voitti myös Kotkan suurhiihdot jättäen Miina Huttusen toiselle sijalle (Etelä-Suomi 20.3.1917).

Vuoden 1918 alussa ei hiihdetty kilpaa, mutta helmikuussa 1920 Saimi Salmi osallistui kansallisiin hiihtokilpailuihin Suomen ennätyksen haltijana  (Aamulehti 21.2.1920). Suomen mestaruuskisoissa hän "saapui maaliin ensimmäisenä työnnellen voimakkaasti ja kauniisti" (Suomen sosiaalidemokraatti 11.3.1920) Seuraavana talvena hän voitti Työväen talviurheilupäivän naisten hiihdon (Suomen sosiaalidemokraatti 7.2.1921). Seuraavien vuosienkin tuloslistoissa hän on ensimmäisenä (Suomen sosialidemokraatti 13.2.1922 & 23.3.1923 & 20.2.1924).

Vuonna 1934 nuoren hiihtäjätytön toivottiin seuraavan "Saimi Salmen ja Selma Sundqvistin kunniakkaita jälkiä ja hoivata heidän arvokasta nurmijärveläistä hiihtäjälaatuaan" (Uusmaan kunnallislehti 16.3.1934).

Helsingin Kuvalehti 9/1917

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Alide Schwanckin koulu ja sisäoppilaitos Turussa

Alide Henriette Schwanckin (s. 9.8.1818) syntyi eteläisessä Virossa. Hän päätyi Turkuun syksyyn 1856 mennessä ja asui veljensä Alexander Magnus Schwanckin talossa. Veli oli ollut armeijan lääkärinä Suomessa jo 1840-luvun alusta.

 

Åbo Underrättelser 15.8.1856

Alide Scwanckilla oli ollut mahdollisuus saada monipuolinen koulutus, sillä hän tarjosi yksityisopetusta niin saksan, ranskan, ruotsin kuin venäjän kielessä kuin myös musiikissa ja muissa "naisten opetusaineissa" syksyllä 1856. Veljen kuoltua 11.1.1857 hän ilmoitti saaneensa luvan kouluun, jossa opetettaisiin kieliä, uskontoa, historiaa, maantietoa, aritmetiikkaa, naisten käsitöitä ja muuta.

Åbo Tidningar 23.1.1857

Koulu lähti käyntiin, sillä Borgå Tidningissä 24.3.1858 julkaistussa koululistauksessa kerrotaan Alide Scwanckin koulussa olevan 19 oppilasta. Åbo Underrättelserissä 21.12.1858 Alide Scwanck ilmoittaa ottavansa sekä uusia oppilaita että täyshoitolaisia kevätlukukaudelle 1859. Tuolloin osoitteenaan oli "Herr Postmästar Hammars gård vid Stora Tavastgatan" ja samasta paikasta Alide Schwanck ilmoitti vastaanottavansa oppilaita 105 ruplan hinnasta lukuvuodelle 1863-1864 (ÅU 25.7.1863). Summa kattoi ruuan ja opetuksen, muttei musiikkitunteja. Halukkaille oli nyt tarjolla myös suomen opetusta.

Sittemmin koulu toimi suutari Ahlbergin talossa ja muutti syksyksi 1867 kapteeni Tihlemanin tontille itäiselle Jokikadulle (ÅU 6.8.1867). Nyt hinta ylläpidosta ja opetuksesta oli 40 markkaa kuukaudessa eli nykyrahana 210 euroa (ÅU 27.8.1867). Seuraavista ilmoituksista päätellen Alide Scwanck luopui koulunpidosta. Geni-profiiliinsa on kirjattu, että hän osti vuonna 1868 langoltaan, panimomestari Gustaf Edvard Malmgrenilta kaksi tilaa Kakskerrasta eli ilmeisesti koulunpidon lopetus ei johtunut taloudellisesta ahdingosta.

Todennäköisesti tilakaupassa oli kyse Malmgrenin rahaongelmista, sillä hän teki parin vuoden kuluttua konkurssin (ÅU 7.8.1873), joka on selvästi vaikuttanut Alide Schwanckin kesällä 1874 tekemään  testamenttiin.

Tarkoin mietittyäni ja wapaasta tahdostani testamenttaan minä sisar-wainajani tyttärelle Ebba Malmgrenille kaiken sen omaisuuden, olipa irtainta tai kiinteätä, joka minun kuollessani minun pesääni woipi kuulua ja jonka omistajaksi hän yksinänsä tulee, ilman mitään estettä muiden sukulaisteni puolelta kun kuitenkin kustannukset hautajaisistoni ja yksinkertainen muistopatsas haudalleni on ustannettu. 

Muistoksi minulta saakoon weljeni Kaarle wainajan tytär Elli Schwanck parin hopeaisia kynttiläjalkoja ja weljeni Leopoldin tytär Minna Schwanck kultasormuksen. 

Jos sisareni tytär Ebba kuolisi ennenkun hän on päässyt lailliseen ikään, tai mennyt naimisiin, niin se perintö, jonka hän minun jälkeeni on saanut ja mikä siitä woipi silloin olla holhojan hallussa, tulkoon weljeni Kaarlen turwattomille lapsille heidän jakaaksensa se tasan keskenänsä. Minun kuollessani Turun maistraatti määrätköön sowelijaan holhojan, ei kuitenkaan Ebban isää elikkä ketään hänen sukulaisistansa, huostaansa ottamaan ja hoitamaan laissa määrätyllä tawalla mitä hän minulta on perinnöksi saanut. 

Edellä olewan kirjoituksen joka on minun wiimeinen tahtoni ja testamenttini olen minä allanimitetty kutsuttujen todistajain läsnäollessa ominkätisesti allekirjoittanut. Turussa kesäkuun 29 p. 1874. Alide Schwanck. (SWL 5.11.1881)

Åbo Posten 13.3.1879

Sanomalehti-ilmoitusten perusteella Alide Scwanck antoi saksan tunteja kotonaan vielä vuoden 1878 alkaessa (Åbo Posten 19.1.1878). Hautajaisensa pidettiin 8.12.1878 (ÅU 7.12.1878).

Ebba Malmgren meni naimisiin vasta vuonna 1901, joten hän peri tätinsä omaisuuden. Ellei testamenttia kiistetty.

 

Helsinkiläisistä tunnetuimpia: Ida Maria Sagulin, o.s. Lang

Edelleen maanantain katsauksesta ponnistaen palaan V. F. Sagulinin "nimettömään" vaimoon. Genissä Ida Maria Langilla on ilman lähteistystä ja syntymäpaikkaa vanhemmat Adam Davidsson Blank ja Lena Kaisa Johansdotter. Koska isän sukunimi ei täsmää, epäilin tietoa epäonnistuneeksi Hiski-poiminnaksi, mutta se vahvistui Helsingin kirkonkirjoista.

Ida Maria siis syntyi Asikkalan Viitailan Lumialassa 28.8.1862 rengin tyttäreksi. Isänsä Adam Davidsson Blank (s. 17.11.1831 Asikkala) kuoli 34-vuotiaana 17.8.1865 Viitailan Rauskalan renkinä. Äiti Lena Kaisa Johansdotter (s. 3.4.1831) oli sitten kirkonkirjoissa Viitailan irtoväkeä, kunnes hänet marraskuussa 1875 kuulutettiin avioliittoon helsinkiläisen muurarinoppilaan Otto Hellmanin (s. 2.2.1838) kanssa. Lena siirsi kirjansa Helsinkiin virallisesti toukokuussa 1876, mutta hän on hyvin voinut olla kaupungissa jo vuosia aiemmin. Ida Marian vaiheet ovat yhtä epäselvät. (Asikkala RK 1863-1871 II, 375; 1872-1879, 1019)

Sukunimeä Blank käyttäen Ida Maria pääsi ripille 1879 ja hänellä on ehtoollismerkintöjä Helsingissä samalta vuodelta. (Helsinki RK 1870-1881 I, 544) Muistokirjoituksensa mukaan Ida oli aloittanut jo syksyllä 1878 puutarha-alan oppilaana M. G. Steniuksen kauppapuutarhassa Leppäsuon huvilassa keskittyen kukkien sidontaan. Kun Stenius 1.6.1879 avasi Kluuvikatu 1:ssä Helsingin ensimmäisen varsinaisen kukkakaupan, tuli Idasta sen myyjä. (Trädgårdsodlaren 3/1930)

Osoitekalenteri 1901

Vaikka Ida Maria oli töissä keskustassa, hänellä oli edelleen yhteyksiä Leppäsuon työväkeen. Sen johtoon kuului puutarhamestari Volter Ferdinand Sagulin, jonka kanssa Ida Maria sukunimellä Lang solmi avioliiton 11.7.1885. Kun aviomies ryhtyi vuonna 1888 Arkadian puutarhan vuokraajaksi, pari todennäköisesti muutti sen rakennuksiin. Oman viljelmän, johdosta perustettiin 1.8.1888 kukkakauppa Aleksanterikatu 48:aan. Kauppa ja kukka-asetelmat erilaisissa näyttelyissä esiintyvät V. F. Sagulinin nimen alla, mutta Ida Maria Sagulinin syntymäpäiväkirjoituksissa ja muistosanoissa tulee selväksi, että kauppa oli hänen vastuullaan. Se siirtyi vuonna 1906 viereiseen taloon eli Aleksanterinkatu 46:een.

Satamarata eli nykyinen Baana vei Arkadian istutusmaista merkittävän siivun, joten Sagulinit siirsivät viljelyn vuonna 1908 Huopalahden aseman tienoille ja ilmoittivat osoitekalenterissa 1910 asuvansa Mikonkatu 11:ssa, vaikka sen kivitalon väitetään valmistuneen vasta pari vuotta myöhemmin. Pariskunta asui samassa osoitteessa loppuelämänsä. 

Finska trädgårdsodlaren 7/1910

Vaikka Helsinkiin tuli kukkakauppoja lisää, Sagulinien kauppa pysyi ykköskaartissa. Tämä näkyy esimerkiksi Leo Mechelinin hautajaisten edellä helmikuussa 1914 otetusta kuvasta, joka tarjoaa myös harvinaisen sisäkuvan kukkakaupasta.

Finska trädgårdsodlaren 3/1914

Vuonna 1920 järjestetyn puutarhanäyttelyn painokuvista saa jonkinlaisen käsityksen Sagulinien kukkatuotannon runsaudesta.

Veckans Krönika 18.09.1920

Finska trädgårdsodlaren 10/1920

Hbl 21.3.1930

V. F. Sagulin luopui viljelyksistään vuonna 1925 ja kuoli lokakuussa 1928. Tämänkin jälkeen Ida Maria Sagulin jatkoi kukkakauppaansa. Se muutti kesäkuussa 1929 Mikonkatu 4:ään, jossa Ida Maria Sagulin sai 19.3.1930 halvauskohtauksen, joka johti kuolemaansa.(Trädgårdsodlaren 3/1930) Se noteerattiin monessa sanomalehdessä lyhyellä muistokirjoituksella.

Veljensä perinnöttä jättänyt Elisabet

Professori Karl Hedmanin Kauppias-lehden numeroon 12/1930 kirjoittama artikkeli Lehti Vaasan kaupungin historiasta tarjoaa vuosien 1611-1880 kauppiaiden henkilötietoja, joita en ole itse aina (tai koskaan?) osannut hyödyntää.

Hedmanin matrikkelin mukaan Vaasassa kuoli 70-vuotiaana vuonna 1755 kippari Sven Nordman, jolla oli vaimo Brita Jaakobintytär ja Aspelin kertoo lisäksi, että Sven omisti neljännessä kaupunginosassa tontin 114. Svenillä oli vuonna 1724 syntynyt tytär Elisabet, joka meni naimisiin kauppias Johan Blombergin kanssa vuoteen 1740 mennessä. Blombergin kuoltua Elisabet solmi avioliiton vuoteen 1755 mennessä Uudestakaarlepyystä kotoisin olleen Isak Hansson Aulinin kanssa. Hän oli vielä ainakin vuonna 1746 purjehtinut kotikaupungistaan käsin Tukholmaan piki- ja tervalastissa.

Stockholms Weckoblad 21.6.1746

Vaasasta säilyneessä rippikirjassa 1761-1768 pari asui 2. kaupunginosan tontilla 22, jonka vuonna 1750 oli omistanut Elisabetin ensimmäinen aviomies Jacob Blomberg. Talouteen kuului Isakin veli (?) Eric Aulin ja anoppi Brita Nordman. Rippikirjassa 1769-1776 samaa tonttia emännöi Madame Aulin ja siellä asui edelleen leski Brita Nordman, joka oli Elisabetin äiti tai äitipuoli.

Jäätyään leskeksi Elisabetin talous oli hyvällä tolalla joko yhden, toisen tai molempien avioliittojensa ansiosta. Eikä taloutensa seonnut toukokuun 1770 postiryöstössä kadonneesta setelistäkään (Dagligt Allehanda 12.6.1770).

Elisabet oli elossa vielä marraskuussa 1771, jolloin hän vastoin lakia ja määräyksiä teki sekä sinetöi testamenttinsa hankkimatta sille todistajia. Tästä aiheutui pian pään vaivaa vaasalaisille, sillä seuraavaan kesään mennessä Elisabet oli kuollut lapsettomana ja varakkaana, kuten Dagligt Allehandaan 22.7.1772 raportoitiin. Testamentin mukaan koko omaisuus menisi kaupungin ja Mustasaaren seurakunnille, poislukien kaksi peltoa sekä arvometalliesineitä ja vaatteita, joille oli nimetty saajat. Osattomaksi kuitenkin jäi köyhyydessä elänyt veli vaimonsa ja lapsikatraansa kanssa.

Ilmeisesti veli ei ollut asemassa, jossa hän olisi voinut kiistää testamentin. Eikä hän tainnut päästä edes sisarensa arkunkantajaksi, sillä heille oli testamentissa luvattu hopealusika mieheen ja paikat täyttyivät nopeasti.

Koska sanomalehteen kerrottiin vain yhdestä veljestä, kyseessä lienee Hedmanin matrikkelin Joachim Nordman (s. 1733, k. 1805), jonka vaimo vuoteen 1754 mennessä oli Anna Margareta Cronbeck. Aspelinin Wasa stads historian mukaan Joachim oli talonomistaja ja kauppias vielä vuonna 1750, mutta uransa oli sitten "edennyt" kalavälittäjäksi. Aspelinin siteeraamassa triviaalikoulunmatrikkelissa Joachim kuolema ajoitetaan marraskuuhun 1804.

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)