Hartolasta Joutsaan kesällä 1858

Ote nimimerkin -s. P-ka. kirjoituksesta Matkankertomus Hartolasta (Sanan-Lennätin 13.8.1858), jossa on mielenkiintoisia yksityiskohtia rajamerkeistä ja hintatauluista.

Kuin lukiani lähdet Hartolan kirkolta kulkemaan Pohjoseen päin, niin siellä aukenee eteesi iso ala, jossa on monta herraskartanoa. Tultuasi noin 5 nykyistä virstaa, nousee ne suuret pellot jättämään ja vasemmalta puoltasi nousee näkymään järvi ja pieniä hökkeliä on usia maantien vieressä, joita hee keskenänsä kutsuu "Bethleheemiksi". Näiden hökkelien ohitse ajaissasi saat nähdä sen järven joka on se Rautavesi, 

tultuasi 11 virstaa Kurentaipaleen kestikievariin, jossa kauniit koivut kahden puolen maantietä varjoavat; muutaman sylen matkan tästä lähettyäsi tulee kuiva petäjäkankas 3 virstan matkan kulettua avaintuu eteesi taas hedelmäsempää maata; ajettuasi 5:ten virstan verta Kurentaipaleelta Joutsaan päin niin erkenee pieni maantie vasempaan käteen, se vie sinut Brusin Puustelliin, vaan isompi tie se vie suoraan vesin näkemättä Orakiven salmeen, jossa seisoo pylväs rannassa jossa näet kohta taksan mitä on maksettava kuin aivot ylipäästä; 

salmen keskellä on iso kivi, jossa seisoo punanen pylväs pystyssä, se on Joutsan raja-pylväs. Tässä viedään lossilla ylitse, ja nyt olet Joutsan Kappelin puolella. Tästä on 3 nykyistä virstaa Joutsan salmeen. Tällä välillä näkyy etäältä hedelmäisiä maita, vaan maantie menee kuivaa kankasta. Tultuasi Joutsan salmeen avaantuu eteesi toisella puolella salmen vasemman kätespuolella ison pellon laveus, ja taloja siellä täällä. 

Ensin salmen yli katsellessa näet vähän matkaa tien vieressä oikialla kätellä lossimiehen huoneen ja siinä vieressä kaksi vanhaa koivua, joiten juurella jo ennen muinen Joutsalaiset piti Jumalan palvellusta, silloin koska Joutsassa ei vielä kirkkoa ollut. Tässä oli Pappi saarnannut kesän aikana kauniimmilla ilmoilla (samalla kohdalla vasemman käden puolella on nykyjään Färjäri). 

Nämät unhotettuasi ja kuljettuasi puoli virstaa eteen päin, tulet Joutsan pitäjän tuvan eteen, jonka alapuolella eli vasemmalla puolella maan tietä seisoo vähä ryhmynen petäjä, jonka juurelta kuolleet Hautausmaahan kannettiin. (Mutta kuin oli aina ylimaantien vietävä niin sitte muutettiin yläpuolelle toiseen paikkaan.) 

Tultuasi pitäjän tuvan tykö, näet noin sadan kyynärän etävyytellä oikealla puolellasi pienellä harjulla Hautaus-maan, josta puiset muistopatsaat näkyyvät, ja niiten seassa muutama lehtikäs koivu. Jos mänet lähelle niin näet keskellä Hautaus-maata yhden mustan pienoisen tarhan, jonka sisässä kaksi vähästä koivu puuta ovat ylentäneet itsensä vähän korkeimmaksi sitä tarhaansa. Jos mänet sisään Hautaus-maahan ja tulet tämän tarhan tykö niin näet sen sisässä vähän kiven jossa on latina puustaimet C. C. A. T. 1826/47. arvelet nyt kuka tähän pantu on? ja sattuu muita olemaan, niin saat vastauksen, siinä on meidän entinen kappalais vaina, vara kirkkoherra Clas Christian Albert Tötterman. 

Muistoja 1850-luvun opettajasta

Olen jo aiemmin lainannut Ernst Jakob Valdemar Bonsdorffin muistelmia kotiopettajastaan ja Heinolan ihmeistä kirjastaan, mutta kierrätän vielä ensimmäisestä opettajastaan herkullisen kuvauksen, joka julkaistiin Uudessa Suomettaressa 1.2.1912. Heinolan kouluun päästyään  Bonsdorffin opettaja oli Adolf Fredrik Bökman, 

yleisesti tunnettu Klapka-nimellä. Hän oli jo silloin iäkäs mies, eikä hänellä liene ollut suuriakaan opettajalahjoja. Bökman oli huvitettu erittäin laskuopin opetuksesta ja pani pääpainon reguladitri'n (kolmiluvun laskun = päätöslaskun) oppimiseen. Päntättiin päähämme sääntö: tunnetut luvut kirjoitetaan peräkkäin ja x neljänneksi, ensimäisen ja kolmannen jälkeen vedetään pystysuora viiva (se oli meistä pääasia) ja sitten kerrotaan viivojen väliset luvut ja tulo jaetaan ensimäisellä luvulla. Sääntö kylläkin oli hyvä ja olisi vienyt oikeaan tulokseen, mutta siinä pulma, mikä luku on pantava ensimäiseksi sarjassa. 

Keksimme kuitenkin keinon. Kolme oppilasta, jotka laskivat nopeimmin, saivat urkkijan toimen. Yksi näistä pani ensi sijalle ensimäisen esimerkissä olevan luvun, toinen oppilas toisen ja kolmas kolmannen. Jos luvut olivat oikein kerrotut ja jaetut, oli yhdellä näistä varmaan oikea tulos. Kävivät sitten vuorossa näyttämässä laskunsa. Sillä, joka iloisena palasi luokkaan, oli lasku oikein suoritettu; ja nyt tiesivät kaikki luokan oppilaat, mikä noista kolmesta tunnetusta luvusta oli pantava ensimäiseksi. Jos vaan sitten oikein kerrottiin ja jaettiin, tuli oikeita tuloksia. 

Muuten oli Bökman niitä harvinaisia sen ajan opettajia, jotka eivät käyttäneet ruumiillista rangaistusta. Hän oli myös suuri voimistelun rakastaja ja näytti meille jos jonkinmoisia voimistelutemppuja. 

Hän oli myös erittäin innostunut Unkarin vapautussotaan 1848 ja vihasi katkerasti itävaltalaisia. Hyvällä tuulella ollessaan ja muutenkin, oppilasten pyynnöstä, kertoi hän erittäinkin Klapkan urotöistä. Kun huomasimme että opettaja oli kyllin innostunut kertomuksessaan, huusimme me: "mennäänpä antamaan itävaltalaisille selkäsauna"! Silloin ryntäsi Klapka ja koko oppilaslauma ulos. Pojat asetettiin riviin ja jokainen sai käteensä paksun sauvan. Pienen innostuttavan puheen jälkeen huusi Klapka "hurraa" ja koko rykmentti hyökkäsi ulkohuoneriviä vastaan ja paukutteli armottomasti sauvoillaan "itävaltalaisia". Lukuvuoden ensimäisellä viikolla lyötiin kaikki ikkunapahaset rikki ja sitten koetettiin särkeä ovet. vanha matami päivitteli ja sanoi usein: "kyllä se rehtori on välistä hullu", ja luulen minäkin, että saattoi olla ruuvia irti hänen päästään. Muutama vuotta sen jälkeen kävin katsomassa ala-alkeiskoulua ja kyllä siellä vieläkin oli merkkejä itävaltalaisten selkäsaunasta.

Eva Sofian hauta

Kansanopistonjohtaja Antti Hämäläinen aloitti Suomen Kuvalehdessä 37/1929 julkaistun artikkelinsa

Kun viime kesäkuun puolivälissä suoritettiin Hartolan vanhan kirkon muistokiven perustusta varten välttämättömiä kaivauksia, niin löydettiin silloin noin kahden metrin syvyydestä jätteitä jonkinlaisesta hautaholvista. Holvi oli lähellä alttarin paikkaa, ja se oli muurattu tavallisista puolen metrin pituisista kallionlohkareista. Mitään kirstun tai ruumiin jätteitä ei paikalta enää havaittu, mutta sensijaan löytyi noin 20 cm:n pituinen upseerin kultainen olkalappu, kultainen nappi ja ohuesta kultaisesta levystä tehty ristikoriste. Noin puoli metriä löytöpaikalta samasta holvista löytyi vielä näiden lisäksi isonpuoleinen hopeoitu messinkilaatta, joka oli ollut nähtävästi ruumisarkun kannen päässä koristeena. Messinkilaattaan on hyvin koristeellisesti kaiverrettu seuraava ruotsinkielinen kirjoitus:

Här. under. hwilar.
Fru Majorskan Hjerta
Född Ewa Sophia Colliander
Född. den 10. Januari. 1768.
Död. den 4. Junij 1794.
Ömt. saknad. af. sin. Maka.
och. alla. som. dess. namn. kiände.
Jobs. 14. w: 1:2
2: Timotej 4. w:7, 8

Hartolan kirkonkirjat eivät auttaneet Hämäläistä, mutta nykykeinon selviää oitis, että Eva Sophia oli syntynyt Hartolassa ja ruumiinsa siunattu Ruotsinpyhtäällä, joka haudattujen listassa ei ole mitään indikaatiota ruumiin siirrosta. Ömt. saknande maka Adam Hjerta, meni seuraavaa vuonna uusiin naimisiin Ruotsissa, jossa eli lopun ikänsä.

Eva Sophian kuollessa 25-vuotiaana isänsä majuri Sigfrid Joakim Colliander oli elossa, joten on hyvin todennäköistä, että tämä tai muut perheejäsenet ovat siirtäneet arkun Ruotsinpyhtäältä Hartolan sukuhautaan. Hartolan haudattujen listan mukaan Sigfridin isä haudattiin kesällä 1765 kirkkoon. Kyseessä on todennäköisesti ollut juuri 1920-luvulla löytynyt muurattu hauta.

Tähän päätelmään oli tullut Hämäläinenkin, vaikka ei Eva Sophiaa tarkemmin tuntenut. Upseerin univormun jäännökset hän täten yhdistää Eva Sofian 22.4.1809 kuolleeseen veljeen Otto Johan Collianderiin, joka adoptoitiin aikuisiällä Wadenstjernan aatelissukuun, tai tämän läheiseen omaiseen.

Haudasta löytyneet esineet liitettiin Itä-Hämeen museon kokoelmiin. Vanhan kirkon muistomerkki on Wikipedian mukaan Kaikulantiellä, Koskipääntien risteyksessä.

Kolme todellista torppaa

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) kuvaa melko yksityiskohtaisesti lapsuutensa koteja. (Ja paljon muutakin, suosittelen lukemista lämpimästi!) Näistä toinen oli Hartolassa Ruskealan talon Kemppilä eli Kämppilä vuodesta 1848.

Paitsi tarpeellisia ulkohuoneita oli Kemppilässä sisäänlämpiävä eli savutupa, jonka etehisen perällä oli pieni sauna. Tuvan oven vastapäätä oli ruokatavarain säilytyshuone, jota nimitettiin kellariksi. Eri rakennuksena tuvan maantien-puoleisella seinuksella oli pieni kamari, jota käytettiin vierashuoneena. Pellot ympäröivät torppaa kolmelta puolelta. Riihi, yhteinen eräiden toisten torppien kanssa, oli rakennettu vähän matkan päässä olevalle tasaiselle kalliolle.(s. 14) Kotini kohdalla maantien toisella puolella olevan pellon takana sijaitsi eräs susien pyydystämistä varten valmisteltu n.s. sudenhauta eli susikuoppa. (s. 19-20) Kemppilä on jo vuosikymmeniä sitten perustuksiaan myöten hävitetty ja torpanpaikka muuttunut pelloksi, eikä siitä ole enää huomattavissa muita jälkiä kuin kaivo ja perunakuopan sija. (s. 23)

Maaliskuun lopulla 1852 perhe muutti Sysmään Niikulan kartanon Piekkolan torppaan noin puolitoista kilometriä kirkolta lounaaseen.

Etehisen astuessa oli vasemmalla kädellä vanha puolipimeä savutupa ja oikealla puolella vanha sisäänlämpiävä sauna sekä perällä hataraseinäinen keittohuone eli kota. Kun torpassa ei ollut riihtä, täytyi perheen syyspuolella kesää viljojen puima-ajaksi muuttaa saunapahaiseen, sillä tupaa, jonka orsilla riihenparret olivatkin ympäri vuoden, käytettiin kaiken syksyä riihenä. Muuta ihmisasunnoksi kelpaavaa huonetta ei torpassa ollut. Taloudessa tarpeellisia ulkohuoneita sen sijaan oli riittävästi ja olivat ne muistini mukaan välttävässä kunnossa.(s. 25) ... aineellinen toimeentulo oli minun käsitykseni mukaan aivan tyydyttävä, koskapa kahviakin kannatti juoda joka aamu. (s. 26)

Maarianpäivän aikaan 1858 muutettiin kilometrin matka Saarenkylän Lipolan Kymbergin torppaan eli Hörhään, josta vuokran sai maksaa rahassa ilman päivätöitä.

Asunto-olot olivat täällä paljon paremmat. Torpassa oli näet uudenpuoleinen uloslämpiävä tupa ja sen lisäksi kamarihuone, johon mentiin samasta porstuasta kuin tupaankin. Eri rakennuksena oli entinen vanha savutupa, jota nyt käytettiin riihenä, ja sen vastapäätä sauna sekä niiden välillä kotana käytettävä porstua. Muitakin taloudessa tarpeellisia rakennuksia oli riittävästi, vaikka ne osaksi olivatkin ränsistyneitä. (s. 67) 

Kotiopettaja Hartolan pappilassa

Rakennushallitus - Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) -Kirkot, kappelit, rukoushuoneet, tapulit, hautausmaat ja seurakuntatalot - 1. [Hartolan vanhan kirkon korjaus ja muutos]. (RakH II Iaa. 24:/- -)

Sunnuntaisin esittelemieni palkittujen opettajien elämänkerroista voi vetää johtopäätöksen, että monille opettaminen oli tarpeellinen tulonlähde, johon ei välttämättä ollut suurta intoa tai taitoa. Sama asiantila saattoi esiintyi yhteiskunnan ylemmissäkin luokissa.

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff muistelee suuremmin kaunistelematta kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) lapsuutensa kotiopettajaa. Tämä leskirouva Tavaststjerna oli "pelastettu pappilaan poikansa, Venäjän palveluksessa raaistuneen kapteenin säälimätöntä käytöstä pakoon".

Hartolan rippikirjaan kurkistus kertoo, että kyseessä oli Eva Sofia Tavaststjerna (s. 1778, o.s. Ingman). Hänellä oli aikuisikään elänyt poika Johan Sigfrid Tawaststjerna (1819-1876), joka aateliswikin mukaan oli sotilasuralla.

Rouva Tavaststjernan antamasta opetuksesta, 1840-luvun lapsen silmin nähtynä Bonsdorff kirjoittaa

"Hän oli jo 70 vuoden ikäinen ja hampaaton, joten oli vaikea ymmärtää hänen soperteluaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta oikeasta opetustavasta. Määräaikana kokoonnuimme hänen ullakkokamariinsa joka päivä."

"Lukukirjoina käytettiin Raamattua ja pientä maantiedon oppikirjaa. Tuossa oppikirjassa oli muun muassa myös lyhyt esitys Ranskasta. Kun ei eukolla ollut aavistustakaan ranskankielen lausumisesta, luettiin ranskalaiset paikannimet aivan niin kuin ne oli kirjoitettu. Kerrankin luimme Loire-virrasta. Kun sitten luimme läksymme äidin kuullen, oikaisi hän sanan Loariksi. Siitä opettajatar kovasti suuttui ja nuhteli äitiäni, kun opetti lapsiaan lukemaan väärin. Äitini selitti, että ranskalaiset lausuvat sanan siten, mutta eukko vastasi: "Kyllä ranskalaiset osaavat lukea oikein kieltään." Siihen se jäi ja yhä edelleen loirittelimme. Paitsi sisälukua luimme katkismusta, luullakseni isompaa, koska siinä oli niin mahdottoman paljon raamatunlauseita."

Déjà vu -retki Hämeeseen (1/2)

Lauantaina oli ohjelmana kesän ainoa Helsingin seudun kesäyliopiston arkeologiaretki. Addiktiotani näihin kuvaa sen, että vaikka otsikkona oli Kartanoita ja kuppikiviä - ja inhoan sekä kartanoita että kuppikiviä - istuin jälleen bussissa.

Ensimmäinen kohde oli Lahden Ristolan kivikautinen asuinpaikka. Nimi ei tuntunut tutulta, mutta paikan päällä pääsi heti suustani "Olenkohan ollut täällä aiemmin?" Eräs retken valmistelijoista totesi, että todennäköisesti olin, sillä Google oli tarjonnut paikan kuvaa blogistani. Kaivoskuoppa näytti edelleen samalta, joten tällä kertaa otos, jossa näkyy asuinpaikka tien toisella puolella.

Kakkoskohde oli Hollolan Myllyojan pyyntikuoppa eli sudenkuoppa. Maasto ei herättänyt muistikuvia, mutta näköjään olen nähnyt hyvin saman näköisen kuopan Hopeaharjulla.

Kolmas kohde oli Itä-Hämeen museo, joka yhdisti kuppikivet ja kartanon. Toinen pihapiirin kuppikivistä oli esimerkillisesti merkitty.

Museo oli komeassa kartanorakennuksessa.

Täällä en ollut ollut aiemmin ja olisin varmasti hyötynyt opastuksesta. Mutta en sitä kuunnellut, vaan harhailin itsekseni niin alakerran asuinhuoneissa kuin piharakennusten tiloissa. Onneksi sentään äkkäsin yläkertaan vievän oven avauksen. Siellä oli isot tilat esineiden esittelylle ja jonkinlaista esitettä olisin kaivannut vähäisten esinetekstien lisäksi.

Toisessa päässä yläkertaa esineet olivat toimintonsa mukaisina ryhminä

ja toisessa päässä aikajanana, jonka kyltitys oli tyylikkäästi maalarinteipillä, ja, joka jatkui lähes nykyaikaan asti.

Saarnatauti Suomessa

Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff mainitsee kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) käsittääkseni lapsuutensa aikana eli 1840-luvun loppupuolella tai 50-luvun alussa  Hartolassa esiintyneen saarnataudin. (Bonsdorffin isä kuoli vuonna 1859 eli sitä myöhemmästä ajasta ei voi olla kyse.)

"Siihen sairastui, mikäli muistan, vain naisväkeä, tavallisesti nuoria tyttöjä. Niitä tuotiin usein pappilaan, koska arveltiin, että sielunpaimen parhaiten voisi niitä parantaa. Sairas heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja tuli aivan tiedottomaksi, ruumis tavallisesti jäykistyi ja kasvot tulivat kuolonkalpeiksi. Sitten alkoi saarna, jota kesti usein neljännestunnin. Isäni kuunteli tuota saarnaa ja selitti, että se oli seurakunnan papin pitämä saarna, johon oli lisätty omia mietteitä. Kun tuo kohtaus oli ohi, nousi sairas vuoteeltaan ja oli taas entisissä voimissaan."

Samaan aikaan esiintyi vastaavaa Ruotsissa. (Opinnäyte aiheesta.)

Termi saarnatauti on saattanut tarttua Bonsdorffin sanavarastoon vasta myöhemmin. Vielä Uudessa Suomettaressa 14.10.1886 tavallisena "saarnaamistautina" pidetään vastustamatonta halua saarnaamiseen. Tästä erillään lehtijuttu esittelee nukuksissa eli maatessa saarnaamisen. Tämä "saarnatauti on säännöllinen, josta omistajalla on jo edelläpäin kaukainen aavistus". Ruotsalaisesta sanomalehdestä lukemansa tapauksen lisäksi kirjoittaja on Suomesta kuullut kolmesta samankaltaisesta tapauksesta. Hän ei näistä ole kertonut kuin itse todistamastaan.

"Kesällä Kuopiossa saimme kuulla, että siellä on monta vuotta eräs Karolina Utriainen pitänyt aamusaarnoja säännöllisesti eri aineesta joka päivä alkaen k:lo 5, ja jokaisena pyhä- ja juhlapäivänä saman päivän Evankeliumin johdosta. Eräs asuintoverimme herätti meidät jo k:lo 4, kuulemaan Tuorstaipäivän (1 p. Heinäk.) "aamusaarnaa", jota hän jo eilisaamuna oli käynyt kuulemassa, ja siis taisi olla oppaanamme. Lähemmäksi tultuamme saarnaaja-naisen asuntoa, tulvaili sinne henkilöitä erihaaroilta kaupunkia. K:lo 1/2 5 oli huone jo väellä täyttynyt, eikä aikaakaan, niin nainen laskeutui vuoteelle, siveli kämmenillään käsivarsiaan alaspäin, ikäänkuin silittämällä, sulki silmänsä, koski oikealla kädellään huuliinsa, jonka jälestä veti kätensä oikealle sivulleen, ikäänkuin olisi jotain suurta kirjaa avannut. Sen jälkeen alkoi hän kaikuvalla äänellä saarnata Vapahtajan sanain: "Isä, kussa minä olen" j. n. e. johdosta. Saarna kesti 50 minuuttia. Loppu oli, kuten ainakin saarnan, virren värsy: "Armostas o Isä lainaa", "Isä meidän" ja "Herran siunaus" olivat viimeiset osat hänen saarnassansa. Kokoontunut yleisö veisasi virren, johon ei saaranaaja itse yhtynyt." 

Saarnataudista ilmiönä Suomessa en löytänyt verkosta valmista tietoa, mutta selvisi, ettei Karolina Utriainen ole unohtunut. Hänellä on perusteellinen Wikipedia-sivu - saksaksi!

Tapahtui Hartolan Sysmässä

Abraham Achreniuksen vuonna 1756 painettu arkkiveisu varotti pyhäpäiväisestä työnteosta:

Hämen maas, Sysmän Pitäjäs Hartolan cappelisa, läss Coskipään cartanota; Yx waimo torpast lähte tuol Heiniä cocoon saada suoll’ Ett satet usiast wuota; Sunnuntain mene cocomaan Cosc kircon aica culu waan; Ja luulepi nyt hän jouta, Ett en’st oli saapuilla pouta.

Waan csca cocois heini tänn, Nijn tuli pilwi sateinen Uckoisen pauhun canssa; Hän Herra wastan kiukuize, Ett pitkäinen käy ja satele; Coht joutu cuollon ansaan; Sill walkia hänen sytytti, Waattet ja heinät wiritti; Caick cootut heinät paloi, Cosc liecki nijn alas waloi.

Wil waattet myös puun oxistan, Jotc taamba waim’ on ripustan, Tai tuli sytyttäpi; Yx laps juox kylään sanomaan, Cosc äckäis asian camalan, Ett waimo tuleen jääpi; Coht’ kyläst joutu wäki sinn, Ja löytä tämän waimon nijn Wiel palawan yhtä määrä, Se tuli täs lihangin täärä.

Iz’ waimo pala (waattens canss, heidän siel wielä ollesans), sinises wakian liekis, Cuin palowijna, taucomat, Ei jää täs mitän polttamat, Eik’ myöskään tauco äkist; Waan sisällyxis rätise, ja vaivoin riehu tuli se, Pala tuhwax cadapään asti, Tuohi kengät wast tulen casti.

Eli yksinkertaisemmalla suomenkielellä: Pitkät sateet olivat estäneet heinätöiden teon. Kirkonmenot olivat käynnissä, mutta torpan vaimo katsoi parhaaksi lähteä korjaamaan heiniä niityltä. Yllättäen nousi myrsky ja salama sytytti hänet palamaan. Pieni lapsi huomasi tilanteen ja hälytti väkeä apuun. Mutta he pystyivät vain todistamaan naisen kuoleman.

Hiskiin viedyissä Hartolan hautauksissa näyttää olevan kuolisyy vain oudompien tapauksien kohdalla. Edelliseen tarinaan ajoituksineen sopii 37-vuotiaana 18.7.1756 kuollut torppari Mats Mattsonin vaimo Maria Eriksdotter Ni(i)nimäestä. Kuolinsyyksi kun on merkitty ”slagen af åskan til döds”. Vuoden 1756 kalenteri löytyy Almanakka-arkistosta ja kuten alta näkyy oli 18.7. pyhäpäivä.

Hartolan rippikirjat eivät ole säilyneet (?) 1700-luvun puolivälistä, joten en tiedä onnistuuko kukaan jäljittämään juuriaan tähän surulliseen tapahtumaan.

(Tiedot runosta Pirjo-Liisa Niinimäen artikkelista Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu. Lissabonin maanjäristyksen ajanmerkkejä Suomessa, joka on julkaistu kirjassa Lopun alku. Katastrofien historiaa ja nykypäivää.)