Karamellipaperit arvopapereina

HKM

Jaakkiman kansanjuhlassa syksyllä 1897 herätettiin pahennusta: "Yleisön käytös juhlassa oli siivoa ja muuten kaikinpuolin moitteetonta, ellei yhä vieläkin olisi löytynyt semmoisia, jotka ilman pääsylippua koettavat juhlassa esiintyä, vieläpä semmoisiakin, jotka karamellipapereilla koettivat eksyttää juhlan järjestysmiehiä. Ei ole vielä epärehellisyys kyllin tarkoin karsittu Karjalastamme! (Wiipurin Sanomat 4.8.1897)

Joko tapaus ei jäänyt ainokaiseksi tai sitten se jäi jollekin tiukasti mieleen, sillä vuosikymmen myöhemmin uuden juhlan edellä kirjoitettiin

Niinikään ei sinne tarvita eikä siellä suvaita sellaisia pettureita, jotka joko pääsyliputta tai väärennetyillä pääsylipuilla, karamellipapereilla ja muilla sellaisilla koettavat sinne salavihkaa tunkeutua. Siinä suhteessa on juhlatoimikunta kuuleman mukaan tällä kertaa päättänyt ruveta entistään ankarammaksi. Ja se onkin aivan oikein. (Jaakkiman sanomat 27.7.1906)

Rehellisyyttä puuttui myös Joutsassa.

Kekseliäs petkuttaja. T. k. 7 p. poikkesi Joutsan pitäjän Mieskonmäen kylässä sijaitsevaan Kälän kauppapuotiin muuan saman pitäjän kirkonkylästä kotoisin oleva torppari sekä esitti kaupanhoitajalle "uuden satamarkkasen" vaihdettavaksi, sanoen samalla aikovansa puodissa tehdä ostoksia. Kaupanhoitaja aluksi hieman epäili tuota mielestään perin uudenaikaista seteliä, mutta kun mies, joka parhaallaan oli erään kirkonkylän kauppiaan rahdissa, vakuutti sen saaneensa molemmille tunnetulta meijerinomistajalta sekä että kirkonkylässä se kyllä olisi täydestä vastaanotettu, jos vaan olisi sattunut olemaan yhdessä paikassa niin paljon pientä rahaa, haihtuivat kaikki epäilykset ja "satamarkkanen“ kelpasi kelvolleen. Ostokset suoritettiin ja loppusumma annettiin rahassa takaisin. — Suurestipa kumminkin kaupanhoitajamme ällistyi, kun tuo uuden uutukainen seteli ei ottanutkaan sen pitemmälle kauppoja tehdäksensä. Tarkastettaessa, näet, huomattiin setelin olevankin vain K. Fazerin suklaatikonvehteissa käytetty käärepaperi. — (Mikkelin Sanomat 14.7.1898)

Olisi luullut kaupanpitäjän ymmärtävän mitä elementtejä setelissä pitää olla, oli se sitten kuinka uudenaikainen tahansa. Erehdystä selittänee se, että Wikipedian mukaan osin Englannissa painetut setelit poikkesivat olennaisesti entisistä. Satamarkkanen näytti tältä:

Helpompi on ymmärtää yritykset hämätä kiireisiä ihmisiä.

20 mk. seteli karamellipaperiksi. Eilen unehutti eräs vaimo muutamaan puotiin tiskille Kastreninkadulla 20 mk. setelin. Huomattuaan vahingon ja mennessään rahaansa hakemaan, löysi hän paikalta karamellipaperin! Kuikka Koposen aikoja, vai? (Työmies 13.8.1907)

Lurjuksen tapoja käyttämällä koetti muuan noin kaksitoistavuotias poikanen hankkia rahoja viime torstaina. Tuli erääseen ruokatavaran kauppaan Uudenkadun varrella ja pyysi vaihtaa viidenmarkan setelin hopeaksi. Emäntä antoikin pojalle rahat ja poika samalla tuppasi "setelinsä" hänelle kouraan ja lähti juoksemaan pois. "Setelin" huomasi kuitenkin emäntä heti — makeispaperiksi, joka väriltään muistutti viisimarkkasta. Kiiruhtaessaan pojan perään näki hän tämän juoksevan erääseen kartanoon Heikinkadulla, jonne katosi. Kumma kyllä, eivät talon asukkaat sanoneet poikaa nähneensä, nauroivat vaan ja ilkamoivat "kepposelle". Vähän myöhemmin näki se, jota oli yritetty pettää, kuitenkin pojan tulevan samasta kartanosta aidan yli kiiveten ja huusi miehensä ottamaan lurjusta kiinni. Kun tämä näki itseänsä takaa ajettavan ja luuli joutuvansa kiinni - lähellä oli myös poliisi - niin heitti hän rahat maahan ja pääsi juoksemaan pakoon. Kaupan omistaja, vaikkakin tuntee pojan, ei vaatine hänelle edesvastausta rumasta petkutusyrityksestä. (Kansan Tahto 15.10.1908) 

Karamellipapereita markkojen asemesta. Kun muuan henkilö lauvantai-iltana vallinneen ukkossateen aikana häätyi käyttämään ajuria, maksoi hän kyydin viisimarkkasella sopivamman rahan puutteessa. Pimeässä antoi ajuri takaisin 25-pennisen ja, kuten kertojamme otaksui, neljä kokoon taitettua markan seteliä, mitkä hän kaivoi nuttunsa taskusta. Silloin ei kyyditty huomannut mitään petosta tapahtuneen, mutta jälestäpäin huomasi hän kukkarossaan neljä kokoonkäärittyä — karamellipaperia, jotka nelitaitteisina kokonsa ja paperin laadun puolesta hyvin muistuttiwat markan seteleitä. Oliko ajuri epärehellinen, vai oliko häntäkin petetty, on tietysti mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tuli lyhyt kyyti kalliiksi. (Tampereen Sanomat 4.7.1916)

Karamelli- ja setelipaperin samankaltaisuus tuntuu erikoiselta, mutta se oli joidenkin mielestä ilmeinen vuonna 1915 käyttöön otetun markan setelin kohdalla. 

... nyt, kun se ihan uutukaisena lepää edessäni pöydällä, niin muistuttaa se, kaikella kunnioituksella sanoen, kiusoittawan paljon karamellipaperia, nimittäin huononpuoleista karamellipaperia. Fazerin kohopainoinen "Lex", Blomqwistin "National" vaakunoineen tai "Turs" hopeisine hevosenkenkineen ja punaisine hevosenpäineen ovat kukin ehdottomasti enemmän maksavia painotuotteina ja sitten niissä on vielä sekin etuus, että niissä kussakin on maukas karamielli sisällä ja silti ne maksawat vain noin viisi penniä kappale. Mutta uudesta Suomen Pankin setelistä pitää maksaa kokonainen markka, vaikkei sen sisään ole kääritty minkäänlaista karamellia eikä edes raskittu sen toista puolta painattaakaan. (Etelä-Suomen sanomat 14.9.1915)

Markan setelit ovat lyhyestä ajastaan huolimatta ehtineet saada niin suurta tuntemusta osakseen meidän "kuluttajien" taholta, että tuskin kukaan enää epäilee tällaista seteliä karamellipaperiksi tai pullon kylestä jossakin vississä tarkoituksessa irroitetuksi etiketiksi. Kajaanissakin otetaan markan seteleitä jo vastaan aivan täydestä rahasta, vaikka ensimäisten suhteen oltiin Kajaanin kauppaliikkeissä sillä kannalla, että "ollakko toi nyt oikeeta rahaa tai muuta moskaa". Markan setelien ilmestyminen on jo muuten vanha, päiväjärjestyksestä pois siirtynyt juttu ja nyt tuntee tuon pienimmän setelin jokainen, joka vain on jaksanut markan omistajaksi kohota. (Uusi Heinolan Sanomat 25.9.1915) 

Omituiselta kuitenkin tuntuu se, että jollain "Lompakossa oli m. m. tuhannen markan seteliä muistuttava karamellipaperi"(Työmies 6.9.1917)

Yllättävää on myös se, etteivät karamellipaperien ja seteleiden yhteydet rajoitu 1900-luvun alkuun. Pankin automaattisesta säästökellosta kirjoittaessa tulee mieleen, että "Kellon käyttäjä voi tietysti "vetää sitä nenästä" panemalla siihen esim. sopivankokoisen karamellipaperin setelin asemasta" (Uusi Aura 15.5.1921). Yhteys tulee esiin myös Urpo Sankilan tarinassa Seteli (Kurikka 50-51/1923)

Eivätkä huijaus- tai väärennösyrityksistäkään luovuttu. Eräs mies oli "Parkkilan Osuuskaupan myymälän hoitajattarelle kaupannut oikeana 100-markkasena suklaakäärenä olleen 100 markan näköisen paperin, jota hän oli hiukan muovaillut" (Salmetar 20.10.1927). Poika yritti vaihtaa Lahden kadulla oikeaksi rahaksi väärän satamarkkasen, joka "oli muodostettu kahdesta toisiinsa liimatusta karamellipaperista" (Etelä-Suomen sanomat 25.8.1928). 

Hyvinkään aseman lippuluukulla naishenkilö tarjosi maksuksi "Fazerin karamellitehtaan maitosuklaalevyn käärepaperia, mikä tosin jossain määrin muistuttaa tuhatmarkkasta, ei kuitenkaan erehdyttävästi" (Riihimäen sanomat 24.8.1929) Jaalassa oli vastaavasti yritetty ostaa lehmää "suklaalevyjen päältä otetuista kääreistä liimatulla "tuhatmarkkasella"" (Nurmeksen sanomat 14.10.1932). Pankkiin Kokkolassa tuotu 100 kruunun seteli oli valmistettu karamellipapereista (Helsinginsanomat 29.9.1936)

Mutta ainakin joulutarinassa yhtäläisyys saattoi kääntyä toisinpäin.

Eräs vanha mummo, jonka poika oli Amerikassa, valitti usein, ettei poika lähetä hänelle rahaa, vaikka lähtiessään lupasi ja vaikka hän muuten aina kirjoittaa niin rakkaita kirjeitä. »Eikö hän sitte ole koskaan mitään lähettänyt?» kysyttiin. »Ei ole», vastasi mummo. »On tosin joka kirjeessä ollut kauniita pitkulaisia papereita, mutta mitä minä sellaisilla karamellipapereilla teen. Tuonne piironginlaatikkoon olen ne kuitenkin pannut kirjeiden kanssa.» 

Katsottiin sinne piirongin laatikkoon. Eivät ne olleet mitään karamellipapefeita. Ne olivat Amerikan dollareita. Siellä oli paljon rahaa. Mummu ei vain ollut tiennyt, mitä oli saanut, saadessaan noita värillisiä papereita. (Joululyhde 1927)

1847: setelien vaihto

Suomi 21.8.1847:

Kiiruhtamme, tässä, Suomen-lehen lukijoillemme ilmoittamaan seuraavaista Keisarillista kuulutosta, jolla kaikki vanhat sinikot, punikit, valikit, m. m. eli nuo entiset viijen, kymmenen, viisikolmattakymmenen, viisikymmenen, sa'an ja kahenki sa'an Venäjän paperi-Ruplan setelit pois-kuulutetaan kaikesta rahallisesta arvosta, jotta mahtaisitten, ajalla, olla varoissanne, ja vahinkota vältteäksenne — nopeemmittain laittaisitten heijät johonkuhun Pankin rahan-vaihtauksihin, muuksi rahaksi käytteäksenne, sillä arvattavasti ei yksikään toinen teiltä eneän otak heijät rahana vastaan. Ja jos jolla-kulla, kaukana moa-kylässä asuvaisella, ei oisi soveltuva muuten, eikä millä muulla tavalla, soaha heijät pois vaihtaneeksi, niin tahomme myö — auttoaksemme moamiehiämme, ja liijaksikin Suomen lehen hakioitamme, näistä nyt kielletyistä rahoista pois peästäksenne — toimittoo tätä — heillen, jotka tässä asiassa turvaiksen meihin, jos postissa muka, vakuuttamisensa tahi sarittamisensa alla (under rekommendation) heijät tännek lähettäävät niin aikaisin, jotta ovat ennen 25 päiv. Marraskuuta joutuneet meijän käsihimme, ja jos tästä suorittaavat vaivojamme ja posti-rahojamme, heijän takaisin lähettäissä, sitä myöten kuin kohtulisuus voatii.

Lisälukemista on Rahan ja Suomen pankin historiasta ja myöhemmästä sanomalehdestä löytynyt Käytännön rahatalousneuvo ja -niksi. 

Hesperian tulipalo Helsingin Töölössä
Museovirasto CC BY

Muuta vuodelta 1847:

• Hesperian puistossa 1844-1847
• Helsingin Pitkä-Heikki
• Pyhämaalta Peruun
• Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1847-49
• Salahmin ruukilla 1847-1850
• Koekaivaus Munapirtissä 1847
• "The room swarmed with vermin"
• "The salle à manger we find chequered with tables"
• Uutisia Helsingistä 1816-1847 Englannissa: "Tuomiokirkon patsaiden valaminen ansaitsi maininnan sanomalehdessä Bell's Weekly Messenger 12.6.1847. Olihan kyse isoimmista siihen asti toteutetuista sinkkivaloksista."
• Tiedeuutisia Suomesta 1837-1847: "Hereford Journal raportoi 16.6.1847 Helsingin tiedeakatemian kokouksesta 21.5. Siellä oli M. Nordenskiöld (eli Nils Gustaf? ) esitellyt venäläiseltä kullanhuuhdontapaikalta löytämänsä kiven, joka muistutti timanttia. Nordenskiöld oli antanut kivelle nimen, joka englanniksi diamondtoid. "

Uusi rahanmuunnin

Sopivasti nyt, kun inflaatio kirpaisee kipeästi kukkaroa, tietooni tuli uusi työkalu rahanarvon selvittelyyn. "Perinteinen" eli ensimmäisenä mieleen tuleva on Rahamuseon laskin, joka alkaa vuodesta 1810 ja muuttaa suomalaisen rahan arvon yhtenä vuonna toiseksi. Sovelluksen hyvä puoli on näkyvillä olevat vertailuhinnat, jotka edes jossain määrin muistuttavat siitä, että rahan arvo on moniuloitteinen asia kullakin hetkellä ja muuttuu todella hankalaksi, kun mukaan otetaan aika ja talouden erilainen rakenne. Jo sadan vuoden harppaus johti eräässä tutkimuksessani aivan kummallisiin lukuihin yhtä ainutta kertointa käyttämällä.

Jyväskylän yliopistossa on pantu "paremmaksi" ja julkaistu (ilman suurempaa hälyä) viime lokakuussa Suomen esiteollisen kauden valuuttamuunnin (1534–1880). Kyseessä ei ole mikään helppo ja hauska sovellus vaan ladattava datasetti. DH-wannabeenä muotoa en tietenkään voi pelätä... Pakkauksen sisältö ei ole ulkoisesti eksoottinen: metatiedot Word-dokumenttina ja itse asia Excelissä.

Wordissä on 11 sivua eli liikaa luettavaa hätäiselle testaajalle ja totisen kysymyksen osalta todennäköisesti jäisi vastaus löytymättä. Ruotsin ajan rahojen osalta on käytetty ruotsalaisia lähteitä eli niitä vastaan ei kannata lähteä vertailemaan. Silmäilyllä tulee selväksi, että rahalaatujen moninaisuuden ymmärrykseni oli hyvin puutteellinen. Ja juuri tästä taulukossa on kyse, kuten nimeä tarkemmin katsoen olisikin ollut selvää. Ei rahanarvonmuutoksista vaan niiden keskinäisistä suhteista. Tänne kannattaa siis kurkistaa siinä vaiheessa, kun pähkäilee riikintaalerin eroa hopeataaleriin tai Ruotsin ja Venäjän rahojen vaihtosuhteita.

Täydennysosia

1) Ei, en koskaan opi. Vaan vinoilin Alma Söderhjelmin ohittajille, kun taas kyllä minä... olen vasta nyt jatko-opintojen merkeissä tarttunut noin vuosikymmenen tauon jälkeen historialliseen bibliografiaan. Ja sieltä muuta etsiessäni huomasin rivin

Söderhjelm, Alma, En kunglig sommar i Åbo. [Gustaf IV Adolf i Åbo.] - Alma Söderhjelm, Kärlek och politik. Stockholm 1933. S. 9-16.

Minähän olen vasta muutaman vuoden valittanut joka ainoassa välissä, että kukaan muu kuin minä ei Kustaata ole muistellut. Juu, eipä ei.

Oheisesta Kansallisgallerian kokoelmiin kuuluvasta Albert Edelfeltin piirroksesta näkyy muuten hyvin Livrustkammaressa havainnoitu kuninkaan pieni ja kapea muoto.

2) Keskiviikoiseen valitukseen digitoitun materiaalin löydettävyydestä sain Twitterissä Finna-porukalta lupaavan tiedon:

Finnassa on juuri käynnissä projekti, jonka tavoitteena on saada kattavasti suomalaiset julkaisuarkistot Finna.fi-palveluun. Saatavuus on siis paranemassa tulevaisuudessa.

3) Suosittelin marraskuussa Twitterissä Raili Mikkasen kirjaa Suomen lasten aarrelaivat. Koska en sukella kivaa jatkoa siihen tarjoaavat Museoviraston tuoreet videot

• Kierros Helsingin hylkypuistossa
• Sukellus Garpenin hylylle
• Sukellus Hauensuolen vedenalaiseen puistoon

4) Tyrvenius-tekstiini (osa 1 ja osa 2) sain blogin FB-sivulla Erkki Snellmanilta kommentin

Jutussa mainitaan, paljonko raamattu maksoi 1640-luvulla. Joskus toivoo, että summan suuruutta kuvattaisiin jollakin tavalla. Tosin emmehän me välttämättä tietäisi, olisiko tuo vertauskohde omana aikanaan kallis vai halpa. Ehkä on tyytyminen siihen, että euroja käyttävä nykyeläkeläinen ei koskaan pääse sinuiksi taalerien ja äyrien kanssa.

Vastasin

Juuri tuollaisia täydennyksiä keskenjäänyt teksti olisi kaivannut. Rahan arvon ymmärtämiseen paras lähdekirja on Lars O. Lagerqvist: Vad kostade det? Priser och löner från medeltid till våra dagar. Mutta raha- ja tuotantotalous erosivat esimodernilla ajalla nykyisestä niin, että vertailu on haastavaa.
Lagerqvistin kirjan mukaan vuonna 1640 kaivostyöläisen päiväpalkka oli kuparitaareri ja tynnyri olutta maksoi 4 kuparitaaleria, mutta jälkimmäisen hintatieto 5 vuotta myöhemmin onkin 9 kuparitaaleria ja kaivostyöläisen päiväpalkka vuonna 1650 3 kuparimarkkaa eli 0,75 kuparitaaleria.

5) Lokakuussa avautuneesta ja katsastamastani Fame-museosta en ole nähnyt montaa mainintaa, joten muistiin osin omistani eroavat Twitterissä huomaamani mielipiteet.

Kirsin kirjanurkka: Itse vierailimme Famessa @museokortti'n voimin, mutta vähän kauhistelimme 25 euron pääsymaksua. Itse kohdetta luonnehtisin lähinnä 'Kotimaisen musiikin nostalgiakeskukseksi' ennen kuin museoksi. Oli sopivan väljää, eikä laitteille ollut kuin nimeksi jonoa.
Amman lukuhetki: Kävin Famessa tyttären ja kummitytön kanssa viime viikonloppuna ja tykättiin kovasti. Oli juuri sopivaa ohjelmaa tällä kokoonpanolla ja porukkaa sopivasti, mutta pieni koko hieman yllätti. Minullakin museokortti, joten ei ongelmaa, mutta 25e pääsymaksulla odottaisin enemmän.
Päivi Savinainen: Fame oli hauska kokemus. Kävin siellä tyttäreni kanssa. Molemmat löysimme sieltä uusia oivalluksia ja tuttuja juttuja.

Rahan ja Suomen pankin historiasta

Sarjassa asioita, joita en ymmärrä: millä perusteella organisaatiot valitsevat julkaisuarkiston aloittaessaan tai vaihtaessaan ja miten ne olettavat ihmisten löytävän julkaisut? Tuoreena esimerkkinä Suomen pankki, joka on työntänyt reilut sata julkaisua Heldaan eli Helsingin yliopiston ylläpitämään julkaisuarkistoon. Miksi? Etusivulla lukee "HELDAn tarkoituksena on lisätä [Helsingin] yliopiston tutkimusjulkaisujen näkyvyyttä, käyttöä ja vaikuttavuutta tarjoamalla julkaisujen avoin saatavuus yliopiston oman avoimen julkaisuarkiston kautta. Arkistoon tallennetaan yliopistolla tuotettua kokotekstiaineistoa..." - korostukset minun.

Ja mitenkö uutuudet tulivat tietooni? Joku Twitterissä seuraamani uudelleenjakoi joulun jälkeen twiitin, jossa mainostettiin yhtä julkaisuista ja jonka satuin huomaamaan.

Siltä varalta, että on mennyt joltakin muultakin ohi, muutamia poimintoja:

• Lindgren, Torgny: "Suomen Yhteisen-Cansan suuremmaxi vacuudexi" : Tutkielma valtakunnan säätyjen pankin seteleissä käytetystä suomen kielestä
• Heinonen, Antti: Ruplista markkoihin: Suomen suuriruhtinaskunnan setelit 1812–1898
• Heinonen, Antti: Sodan ja rauhan rahat – Suomen erikoinen setelihistoria 1917–1945
• Heinonen, Antti: Viimeiset markat - Suomen markkamääräiset setelityypit 1945-2002
• Heinonen, Antti: Ensimmäiset eurot : Eurosetelisarjan synty, liikkeeseenlasku ja ensi vuosikymmen

• Schybergson, Emil: Suomen Pankki 1811 - 1911
• Meinander, Nils: Sataviisikymmentä vuotta rahapolitiikkaa : Suomen Pankki 1811-1961
• Kuusterä, Antti & Tarkka, Juha: Suomen Pankki 200 vuotta I: Keisarin kassasta keskuspankiksi
• Kuusterä, Antti & Tarkka, Juha: Suomen Pankki 200 vuotta II: Parlamentin pankki 

Ja mitä muita "yhteistyökumppaneita" Helsingin yliopistolla on? (Huom, eivät taida ilmaiseksi tallennustilaa saada.) Hanken, Taideyliopisto, Kela, Ruokavirasto, Kuluttajatutkimuskeskus, Suomen metsätieteellinen seura, Suomen ympäristökeskus,  Ympäristöministeriö, Ilmatieteen laitos, Työväenliikkeen kirjasto, Maamittauslaitos.

Täysin satunnaisesti valitsin Ruokaviraston julkaisuista väikkärin ja tein sen nimellä haun Finnassa. Minkään organisaation kautta ei sinne ollut mennyt tietoa siitä, että kirja oli digitaalisena saatavilla. Tämä on ymmärrettävää, mutta siellä oli tieto kyseisen artikkeliväitöskirjan yhteenveto-osan olemisesta Heldassa - Helsingin yliopiston väitöskirjojen joukossa. Tietueet erikokoisine tiedostoineen elävät täysin erillistä elämää. Loistavaa. (Ks. myös vahvennukset alussa)

Maahan sijoitus Kälviällä

Eilisellä aineelisen kulttuurin luennolla puhuttiin kätköistä ja aarteista. Tuli tästä mieleen Uudessa Suomettaressa 3.4.1876 julkaistu Kälviän kirje, jossa kerrottiin tosi tapaus, joka oli tapahtunut lähes 50 vuotta aiemmin.

Oli mies, joka tunnettiin nimellä "Pyssy-Juho". Tämä esitti naapurilleen Saaralan Juholle, joka oli nykyjään saanut periä hyvän talon, että perustettaisiin yhteinen aarre. Saaralan Juho suostui esitykseen ja aarteen paikaksi valittiin hietakuoppa lähellä Pyssy-Juhon asuntoa. Aarteesen piti pantaman pieniä hopiarahoja, vähintäänkin kerran viikossa, vaan sen parempi jos pantaisiin joka päivä. Jonkun ajan perästä saataisiin poimia sieltä isoja hopioita, sen kuin haluttaisi. 

Niin tehtiinki. Saaralan Juho, jota oli rikas, pani kourallisittain pieniä hopioita usiamman kerran viikossa, Pyssy-Juho vaan jonkun viisi- tai kymmenkopeikkasen. Sitä tehtiin joku aika, niin Saaralan teki mieli nähdä aarteen tapoja. Ruvettiin kaivamaan ja — mitä ihme! Pieniä hopioita ei näkynytkään, vaan sen sijaan usioita koko ruplan kappaleita. Tästäkös Saarala ihastui ja yhä innokkaammin pitkitti pienten rahain panoa. 

— Mutta kuinkas kävi lopuksi? Saaralalta loppui irtaimet rahat, täytyi ottaa lainaksi; sillä eihän aarre vielä ollut muodostunut, — vakuutti johtaja. Saaralan talo tuli vallan huonosti asutuksi, ja kukapa sitä työtä viitsisi tehdä, kun sellainen rahasto on saatavana, ja olihan silloinkin viinaa molemmillekin Juhoille. Viimein rupesivat lainan-antajat vaatimaan Saaralalta rahojaan takaisin. Mikäs hätänä, onhan aarre jo kypsynyt! 

Saarala meni nyt vaatimaan Pyssy-Juhoa kanssaan aarteesta rahoja kaivamaan, vaan tämäpä ei ollutkaan halukas siihen, pani jos joitakin esteitä eteen. Turhaan pyydettyänsä, meni Saarala yksinään, mutta — voi kauheaa petosta! Ei löytynyt isoja hopioita, — eikä edes yhtään pientäkään, vaikka kuinka olisi kaivanut. Tätä hän valitti Pyssy-Juholle, mutta mitäpäs siitä hyötyi. Rahat olivat menneet, eivätkä enään koskaan palanneet. Sitten vasta kertoi Saarala tämän asian muille; siihen asti oli se ollut heidän kahden salaisuus. 

Saaralan talo meni velkoihin, ettei jäänyt koko omaisuudesta, kuin pieni tupamökki asuttavaksi, ja muiden työssä täytyi ansaita elatus itsellensä ja perheellensä sekä, vanhaksi tultua, anella armeliasten ovilla. — Lukija varmaan kysynee, kuinkas Pyssy-Juhon kävi? Eipä paljon paremmasti. Köyhänä hänkin kuoli, sillä sellainen tavara, "joka helposti tulee, se helposti menee!" 

Kälviän Saaralassa on rippikirjassa 1822-32 isäntänä Johan Johansson, jolla on rikemerkintöjä vuoden 1830 paikkeilla ja joka on seuraavassa rippikirjassa syytinkiläinen. Ei siis ole mahdotonta, että tarina olisi totta. Ja tekeväthän ihmiset nykyäänkin typeriä sijoituksia varmaa tuottoa odottaen.

Kuva: Tikka - pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen, helmikuu 1892

Rahoja, rahoja, rahoja...

Kurssin Kartanoläänejä ja kirkkoja Varsinais-Suomessa luento-ohjelmasta minua kiinnosti etukäteen vähiten Frida Ehrnstenin Piipanistuimesta pitäjänkirkkoon: monetarisoituminen ja rahankäyttö keskiajalla, joka oli vuorossa eilen. Osoittautui - ei varsinaisesti yllättävästi - että koska rahat eivät ole koskaan kiinnostaneet, niistä oli runsaasti opittavaa, jota Ehrnstenin erinomainen esitys tarjosi.

Taannoisesta Tallinnan viikinkiajan näyttelystä ripaus tuttua alkuun. Itämaiden vakiopainoisia ja hopeapitoisia dirhameita on löytynyt merkittävästi enemmän Virosta kuin Suomesta, jonka löytömäärä näiden varhaisimpien kolikoiden osalta ei ole merkittävästi kasvanut edes metallinilmaisinharrastajien toimesta.

Dirhamien käyttö loppui kuin seinään 900-luvun puolessa välissä. Tilalle tuli saksankielisen alueen ja Englannin penningit, joita liikkui runsaasti 1000-luvulla. Ruotsissa yritettiin omaa rahaa jonkin aikaa, mutta ei kauaa ja uudelleen vasta sata vuotta myöhemmin.

Ehrnsten halusi viikinkiajan käsittelyllä todistaa, että raha ei keskiajan alussa ollut uusi asia. Mutta missä vaiheessa kolikot muuttuivat arvometallista varsinaiseksi symboliseksi rahaksi?

Rahan ymmärtämisestä ja konkreettisesta käytöstä jää väistämättä paljon avoimia kysymyksiä. Mutta olin kuvitellut rahan tulkinnan arkeologisissa konteksteissa paljon yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on. Kun rahaa ei löydy, pitää ottaa huomioon ajan talous - onko hopeaa liikkeellä ollenkaan? Kun rahaa löytyy, pitää ajoituksen lisäksi tietää kauanko kyseinen rahatyyppi pyöri taloudessa. Ruotsin kruunu teki 1300-luvulla kolikon vaihtoja, joilla vanha malli vedettiin markkinoilta. Samaa ei tapahtunut 1400-luvulla eli sen rahat olivat kierrossa pidemmän ajan.

Rahoja löytyy kirkoista, mistä voinee turvallisesti vetää johtopäätöksen, että kirkossa käsiteltiin rahaa. Ja sitä käsiteltiin niin, että se saattoi joutua hukkaan, mikä viittaa ehkä jonkinlaiseen lattiarakenteeseen. Kaupungeissa, joissa rahaa luulisi myös käytetyn, löytöjä on suhteellisesti vähemmän. Siellä oli helpompi pitää rahasta kiinni ja tarvittaessa sitä etsiä?

Mitä arvokkaampi raha, sitä enemmän varmasti etsittiin, eli nykyaikana löydetyt keskiaikaiset rahat eivät vastaa esiintymistiheydeltään entisajan rahapussin sisältöä, jossa saattoi olla kultarahakin.

Kirkkojen osalta rahalöydöt on usein tehty vuosikymmeniä sitten, jolloin arkeologiset käytännöt olivat toiset. Voi joko harmitella tallentamatonta tietoa tai olla iloinen siitä, että raha on löytötyyppi, jota ei ole koskaan jätetty huomiotta.

Käytännön rahatalousneuvo ja -niksi

Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi 29.11.1867 ja 12.01.1869 otsikolla Elämäntapauksia tarinat eräästä Iisakki Heikkisestä. Osaava kirjoittaja on ainakin toiseen juttuunsa upottanut tarkoituksellisen opetuksen. Siinä metsäkaupoilla vaurastunut Heikkinen käy kaupungissa ja

...saman kauppamiehen tuona ollessani tuli hän minun tyköni ja sanoi:
"Noh Heikkinen, ole niin hyvä ja kirjoita tuohon paperilappuun minun edestäni, minä tarvitsisin vähän rahoja pankista, enkä viitsi lähteä nyt muita tämän tähden hakemaan."
"Aivan mielelläni", vastasin minä ja rupesin kirjoittamaan nimeäni lapun takapuolelle.
"Ei, ei siihen," kielsi kauppamies, "vaan noin poikkipuoleen tälle toiselle puolelle."
"En minä osaa poikkipuolin kirjoittaa," vastasin minä, sillä olin kuullut että kaikki poikkipuoliset kirjoitukset olisivat kovin vaarallisia.
"Eihän tämä ole vaikeata, katsos näin", sanoi kauppamies ja piirteli siihen muutamia rivejä sekä käski minun kirjoittaa nimeni alle.
"No, paljoko tämä oppi nyt maksaa?" kysyin minä nimeäni kirjoittaessa.
"Ei se maksa mitään", sanoi hän naurahtaen ja käski minun tulla työn tehtyä juomaan lasin viiniä.

Aikanaan, kirjoitettuaan poikkipuolin useampaan kertaan ja kauppiaan haettua konkurssia, Heikkinen ymmärsi taanneensa tämän vekseleitä.

Tällainen opettavaisuus on sanomalehdille tavallista, mutta toisessa tarinassa Heikkinen pelastautuu tavalla, joka tuskin oli suositeltava. Velkaannuttuaan paikallisen sahanhoitajalle hän sai kotonaan vastaanottaa vallesmannin, joka oli tullut tekemään "ryöstökirjoitusta" eli ilmeisesti inventaariota ulosottoa varten. Nimismies ei kuitenkaan päässyt työssään alkuun, sillä velkoja eli sahanhoitaja ei ollut paikalla kuten piti.

Itse asiassa hän oli hyvin lähellä. Heikkisen sikolätissä, jonne Heikkinen oli hänet sulkenut. Tällä tempulla Iisakki Heikkinen ei tietenkään päässyt velastaan eroon, mutta sai kaipaamansa lisäajan sen maksuun.

Sikolättiä voi olla vaikea soveltaa nykypävään, mutta nimensä kirjoittamisen kanssa - vaakaan tahi pystyyn - kannattaa edelleen olla varovainen.

Kuva kirjasta "The year's at the spring; an anthology of recent poetry" (1920)

Rahakabinetissa opittua

Tukholman arkistoreissuni päätteeksi poikkesin toista kertaa kuninkaalliseen rahakabinettiin. Nyt aikaa oli pari tuntia, mutta silti tuntui vaikealta saada kaikki käytyä läpi. Niinpä vain muutamia poimintoja aikajärjestyksessä.

1) Ravattula tuli mieleen 1100-1400 -luvuilla käytössä olleen Dverstorpin kirkon rahalöytöjakaumasta, jota kuvasivat pienoismallissa eri kokoiset pallukat.

2) Södermanlandissa 1586 kulkenut saksalainen kauppias oli huomannut talonpoikien säilyttävän varakkuuttaan hopealusikoissa, joita saattoi olla jopa 50 (!) yhdessä taloudessa. Ja tämä siis vuoden 1571 hopeaveron jälkeen. Ei vaan meillä Suomessa?

3) Huomaatteko mitään erityistä näissä 1750-luvun rahansiirtoseteleissä?

No, rahasummathan on kirjoitettu myös suomeksi

Ja nimenomaan kirjoitettu, mistä tulee taas mieleen se numeroiden osaaminen.

4) Kiky-päätöksellä 4.11.1772 hävitettiin kalenterista 23 pyhä- eli lepopäivää. Tämän kunniaksi tehtiin mitali, jota tuskin jaettiin niille, jotka saivat enemmän työaikaa.

Rikoksista ja rahasta

Seppo Aallon luentosarja työväenopistossa kääntyi eilen ilmoitetun mukaisesti hallitsijoista kansan elämään eli rikoksiin. Aalto revitteli väkivallalla, mutta ei suostunut kertomaan hunsvotin merkitystä eikä jakamaan tuomiokirjoihin kirjattuja suomenkielisiä ilmaisuja. Oman katsaukseni perusteella yhdyn Aallon mielipiteeseen nykyisen kielenkäytön köyhyydestä.

Yhtenä teemana oli se, että 1500-luvulla kuolemaankaan johtanut väkivaltarikollisuus ei johtanut yhteiskunnallisen aseman (lautamiespaikka) menetykseen. Yleisöstä ehdotettiin syyksi pelkoa, joka oli tullut itsellenikin mieleen Annika Sandénin kirjan Missdådare. Brott och människoöden i Sverige omkring 1600 perusteella. (Kyseinen kirja on melkein luettu ja saa oman blogitekstinsä sen jälkeen.)

Sakkosummat olivat esillä, joten tietenkin joku kysyi paljonko 1500-luvun 40 markkaa on nykyrahassa. Huokasin todennäköisesti ääneen. Aalto puolestaan asiallisesti selitti inflaatiota ja viittasi lehmän hintaan. Kysyjä kysyi sitten lehmän nykyhintaa. Ei (ilmeisesti) ymmärtänyt, että lehmän arvo nyky-yhteiskunnassa on toinen kuin 1500-luvulla.

Mutta inflaatiosta ja rahanarvosta puheen ollen sanomalehtilöytö. Sanomia Turusta 1.2.1853 kierrätti sisältöä sanomalehdestä Tidningar utgifne af ett sällskap i Åbo vuodelta 1777 ja mallin mukaan, alkuperäistä lähdettä tuntematta, verohintoja Turusta.

Naisten rahat hameentaskussa

Sattuneesta syystä tein sanomalehtiin hame-haun, joka tuotti lukuisten ham-lyhenteiden ja Häme-uutisten ohessa myös oikeaakin asiaa. Näiden joukossa oli kolme osumaa poliisiuutisista:

• tietä antoi neitsy Maria Rosendal, asuva Sahakosken öljy-tehtaassa, että hän käydessänsä Nikolain- ja uuden-torin välillä, oli hameensa lakkarista kadottanut rahakukkaron, jossa löytyi 6 ruplaa 3 kop. rahaa erinäisissä seteleissä (Porin Kaupungin Sanomia 22.2.1862)
• kauppatorilla varastettiin sepän-tyttären Maria Lovisa Stenforsin, Kokemäeltä, hameen plakkarista liina, johon oli kääritty 8 rupl. 35 kop. rahaa (Porin Kaupungin Sanomia 26.4.1862) 
• ilmoitti merimiehen vaimo Edla Grönholm, että hameensa plakkarista Aleksanteritorilla oli otettu musta silkkikukkaro jossa oli rahaa 3 ruplan paikoille 3 ja 1 markan seteleissä (Sanomia Turusta 9.1.1863)

Johtopäätöksiä:

• Aviosäädystä riippumatta naisilla vuosien 1862-63 paikkeilla läntisessä Suomessa saattoi olla käteistä rahaa hallussaan.
• Raha varastettiin/katosi torien läheisyydessä joko siksi, että naiset kuljettivat rahaa yleensä kyseisessä ympäristössä ja/tai että siellä se todennäköisemmin varastettiin.
• 66% naisita tiesi kopeekan tarkkuudella paljonko heillä oli rahaa taskussaan. 33% oli mahdollisesti mennyt sekaisin rahan arvosta valuuttamuutoksessa.

Kuvat: Peoples of All Nations Vol. 3B. Esthonia to France (~1920)

Keskiviikkona Tukholmassa

Lähdin keskiviikoksi halpisristeilyllä Tukholmaan ja jatkoin säästämistä paikan päällä maksamalla vain yhden museon sisäänpääsyn. Se oli Livrustkammaren, johon houkutteli sijainnin ohella vaihtuvat näyttelyt. Näistä laajempi oli Dödens teater, jossa esitellään kuninkaallisten hautajaisia. (Verkossa näköjään tietopaketti tarjolla.)

Eniten esineistöä oli ilmeisesti käytettävissä Kaarle X Kustaan hautajaisista 4.11.1660. Sen kulkuetta esittävän kuparipiirroksen askartelin muutama vuotta sitten irti Stockholmskällanista ja tuskailin, kun osat eivät muodostaneet saumatonta sarjaa. Eivät muodostaneet museossakaan eli vika ei ollut minussa.

Yllätyksekseni näyttelyn viimeinen huone käsitteli käänteisesti kuninkaallisten arkkujen avauksia, joita alettiin harrastaa 1800-luvulla. Esillä oli nimeltä mainitsemattoman tahon kokoama 22 hautanäytteen taulu, jossa oli mukana pala Kaarina Maununtytärtä, jonka hauta Turun tuomiokirkossa oli avattu vuonna 1867.

Valokuvauksen aikakaudella avauksista oli otettu valokuvia, jotka näyttelyssä oli sijoitettu arkkuihin. Ehdin jo mielessäni kiittää niiden realistisuutta vähentävää mustavalkoisuutta, kun Kristiinan haudan avausta kuvaava värifilmi vuodelta 1965 pääsi loppuhuipennukseensa. Ilmeisesti minua luonnollisemmin aiheeseen suhtautuva noin 10-vuotias neitokainen sanoi muodon vuoksi "ush" (katsahtaen minuun) ja otti sitten kännykällään kuvan joka arkusta. Seurasin esimerkkiään hieman etäämmältä.

Perheille suunnattu näyttely Otroligt oli läheistä sukua Horrible histories -kerronnalle. "Tiesitkö, että ruotsalaisia oli orjina Pohjois-Afrikassa 1600- ja 1700-luvuilla?" Jep. Mutta en tiennyt, että kuninkaallisten lasten puruleluina 1680-luvulla oli sudenhammas. Tai että taatelinkiviamulettien kuviteltiin suojaavan syövältä. Näyttelyn viiden teeman joukossa oli myös mestaukset, joista kerrotut neljä tarinaa olivat kuunneltavissa kuulokeilla. Niiden johdot olivat niin lyhyitä, että otin jakkaran alleni. Viereeni ilmaantui pian kolme lapsukaista ja keskittymiseni kärsi miettiessäni, mitä he kuulemastaan ymmärsivät.

Matkalla perinteiseen lounaspaikkaani ehdin hetken kuunnella selostusta Ruotsin armeijan viestintäteknologiasta. Jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa olisin kai kuullut miten päristetään rummulla käsky "etsikää sukellusvene".

Lounaspaikkaani vastapäätä on Forum för levande historia. Useimmiten olen ohittanut sen kiinniolevana ja siksi kuulustelin edustajaansa historiapäivillä Tallinassa. Kristallinkirkkaasti en enää vastauksiaan muista, mutta valtionrahoilla toiminta pyörii. Parhaillaan oli esillä näyttely Vi är romer - möt människorna bakom myten ja yhdessä nurkassa käynnissa opetuskeskustelu. Verkkosivuiltaan on ladattavissa ilmaiseksi monenlaista opetusmateriaalia. Romaneihin liittyen esimerkiksi sarjakuva-albumi keskitysleirille joutuneesta tytöstä.

Suuntasin sitten Medeltidmuseetiin, jonne sisäänpääsy on nykyään ilmainen. Vaihtuva näyttely Slussen under ytan oli pettymys. Arkeologiset löydöt olivat kasoina vitriineissä ja niistä esitettiin hyvin vähän tulkintaa.

Aamulla Livrustkammareen mennessäni huomasin, että vastapäätä oleva Kungl. myntkabinettet mainosti ilmaista sisäänpääsyä. Koskaan en ollut käynyt, sillä nimestä syntyy mielikuva tylsistä rahavitriineistä. Mutta kun ilmainen, paluumatkan varrella ja aikaa puolisen tuntia... niin kävi ilmi, että katsottavaa olisi ollut useammaksi tunniksi. Rahoja tosiaan oli antiikista alkaen vitriineissä, mutta niiden lomassa oli kaikenlaista teemoitusta. Näyttely rahakätköistä olisi ollut kiva katsoa huolella läpi. Säästämisen historia ja yrittäjyys kiinnostivat. Vain mitalitaiteen esittely vastasi mielikuvaani. Paremmalla ajalla uudestaan, vaikka sisäänpääsymaksullakin.

Rahankeräyksiä vuonna 1805

Samuel Cederin päiväkirjassa Emil Nervanderille arvokkain osuus oli ilmeisesti Porthanin viimeisiin elinpäiviin liittyvä osuus, jota hän käsittelee Uudessa Kuvalehdessä 19/1902 julkaistussa tekstinsä osassa.

Pian Porthanin kuoltua aloitettiin maanlaajuinen rahankeräys, jonka tavoitteena oli marmorinen rintakuva Turun akatemian kirjastoon. Ceder oli kerääjänä Helsingin maalaiskunnassa vuoden 1805 alussa. Hän sai nihkeän vastaanoton erään luutnantin luona. Tämän mukaan keräyksen tarkoitus oli hulluutta, kun  pitäjässä oli köyhiä kuten rakuuna Rösen 16 lapsensa kanssa.

Ceder ei päiväkirjansa mukaan vastannut tähän mitään heti, mutta "kun hän seuraavan kerran kävi tämän herrasväen luona, pani hän toimeen rahankeräyksen Rösenille ja lahjoitti puolestaan kaikki rahansa mitä hänellä mukanaan oli." Toivottavasti päätyivät tarkoitukseensa.

Helsingin pitäjän historiakirjat ovat tätä kirjoittaessani HisKissä niin puutteelliset, että rakuuna Rösenistä en saa vahvistusta tahi lisätietoa.

Nervanderin mukaan Porthan-keräys tuotti 1500 hopeataalaria. Ruotsin monipuolisen rahavalikoiman vuoksi Prisomräknare från medeltiden till 2100 ei ole suoraviivainen käytettävä.

• Jos "riksdaler riksgälds", niin 2458478 SEK kulutusindeksillä ja  90365950 SEK palkkaindeksillä
• Jos "riksdaler specie", niin 3839430 SEK / 141125421 SEK
• Jos "riksdaler banco", niin 3687717 SEK / 135548925 SEK
  (1 riksdaler banco = 1.5 riksdaler riksgälds)

(Pyydetty esittämään viitteenä Edvinsson, Rodney, och Söderberg, Johan, 2011, A Consumer Price Index for Sweden 1290-2008, Review of Income and Wealth, vol. 57 (2), sid. 270-292)

Kruunut vuodelta 2012, jolloin eurolla sai noin 10 kruunua. Eli summat huomattavan suuria. Mutta vilkaisemalla Wikipediaan selviää, että vuonna 1776 käyttöön otetut riksdalerit korvasivat vanhat hopeataalarit. Viitattiinko niihin kuitenkin vielä 1805? Jolloin lukuja pitäisi jakaa kuudella.

Kuvassa vuonna 1805 lyöty hopeinen "1/6 riksdaler.". Göteborgs stadsmuseum, GMK:506

Åbo Tidningin ilmoituksissa 31.7., 25.9., 16.11.1805 kerrotuissa keräyksen välituloksissa esiintyy monia eri taalareita enkä saa tästä tolkkua.

Ja tehtiinkö näillä rahoilla rintakuva kirjastoon vai Suomen ensimmäinen patsas ulkoilmaan kymmeniä vuosia myöhemmin? Ei ilmeisesti jälkimmäinen, sillä Eero Matinollin THArk artikkeli H. G. Porthanin muistopatsaan syntyhistoria (pdf) ei mainitse varhaista hanketta ollenkaan.Eikä Turun yliopistolehden valitusvirressä Palo säästi, Helsinki vei ole mainittu marmorista rintakuvaa, joka tuskin olisi tulipalossa täysin tuhoutunut.

Jälkikirjoitus 11:08

Twitteristä sain lisätietoa

@K_KM_K @PorthanSeura Kiintoisaa! Kyseessä lienee Turun palossa tuhoutunut J. T. Sergelin marmoriveistos (1812-1813) H. G. Porthanista.
— Helsinki Uni Museum (@Hel_Uni_Museum) March 27, 2015

josta sain hakusanat, joilla Åbo Allmänna Tidning 23.9.1813

kertoi, että rintakuva maksoi 1000 "riksdaler banco". Eli edellämainittua palvelua taas hyödyntäen joko 117982 SEK tai 3614638 SEK eli nykyrahassamme jotain välillä 12-360 tuhatta euroa.

Jälkikirjoitus 2 14:05

@K_KM_K @Hel_Uni_Museum Koko hankkeesta löytyy kuvaus M. G. Schybergsonin #Porthan-elämäkerran osasta 2.
— Porthan-Seura (@PorthanSeura) March 27, 2015

Paljonko sanomalehden tilaus maksoi?

Vuoden vaihteessa vuositason kuluja.

Kansanvalistusseuran kalenteriin 1887 (Kansalliskirjasto, Aarteet) oli koottuna sanomalehtien ja aikakauskirjojen hintoja. Kuusi tai seitsemän kertaa viikossa ilmestyneiden hinnat ja vuoden numeroiden määrät seuraavat.

Helsingfors Dagblad 24 mk (355 eli 7 penniä per lehti)
Nya Pressen 20 mk (355 numeroa)
Åbo Tidning 16 mk (355 numeroa)
Åbo Underrättelser 12 mk (355 numeroa)

Finland 18 mk (303 numeroa)
Uusi Suometar 16 mk (304 numeroa eli 5 penniä per lehti )
Hufwudstadsbladet 12 mk (303 numeroa)
Östra Finland 12 mk (304 numeroa)
Finlands Allmänna Tidning 8 mk (304)
Suomalainen Wirallinen Lehti 6,50 (304 numeroa eli 2 penniä per lehti)
Folkwännen 6 mk (304 numeroa)
Sanomia Turusta 5 mk (304 eli 1,6 penniä per lehti)

Aika paljon eroja hinnoissa. Tilastokeskuksen taulukon mukaan vuoden 1887 markka on 5,6639 vuoden 2012 euroa. Kallein lehtivuosikerta eli Helsingfors Dagblad maksoi tämän kertoimen perusteella 135 euroa.

Sanomalehti on sanomalehti, mutta sen tuotantotekniikka on reilussa sadassa vuodessa muuttunut täysin. Ilmeisesti kalliimpaan suuntaan, sillä Hesarin tilaus maksaa nykyään lähemmäs 400 euroa.

Taloudellisuutta miettiville vielä sisustusvinkki menneisyydestä. Lehdet seinälle.

Kaarlo Karin piirros. Tuulispää 18.9.1903

Kolmastoista

SKS:n blogissa Juha Nirkko kirjoitti perjantaista ja 13. päivästä. Vaistomainen reaktioni oli kirjoittaa 'kolmastoista' historiallisen sanomalehtikirjaston hakuun ja kuten (lähes) aina ulos tuli niin herkullinen näkymä menneisyyteen, että pakko jakaa. Aamulehdestä lainaten Uusimaassa 5.9.1910:

Komeata menoa. Toissa lauantaina osoitti eräs tamperelainen maalarin sälli suuremmoista luonteen suuruutta. Hänellä sattui taskussaan olemaan kokonaista 20 mkaa, joilla hän päätti huvitella tavalla, joka vastaisi hänen arvoaan. Ankarasti tuumittuaan päätti hän lähteä tillikkaan. Tuo nyt tosin ei ole mitään merkillistä tai tavatonta, ei edes niin kovin arvokastataan. Mutta sällimme oli taiteilijasieulu ja hänen ajatuksensa lento korkea. Juuri tuo tillikkaan meno olikin aivan erinomaista. Sälli lähti vosikkapirssille, jossa sinä hetkenä sattui olemaan 13 vosikkaa. Vuokrasi ne kaikki. Kaksitoista vosikkaa edellä pitkässä jonossa, kolmannessatoista istui sälli itse. Kolmannentoista vosikan saavuttua tillikan eteen pysähtyi koko kulkue, sälli astui juhlallisesti alas rattailta, kuittasi 6 markalla 50 pennillä vosikkain saatavat, meni tillikkaan ja joi loput rahoistaan. Palasi sitten mestarin luo pyytäen "vörskottia", jatkaakseen näin komeasti alkamaansa humua.

Mitä yks' semmoinen mies osaisikaan tehdä, jos hänellä olisi käytettävänään ei vain vaivaiset 20 markkaa vaan esim. 200,000.  

Rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan 20 mk on nykyrahassa (2011) 67,39 euroa. Laskurin hintavertailun perusteella 20 mk edusti 49 tunnin eli suunnilleen viikon työn palkkaa, mikä kertoo (jälleen kerran) rahanarvon vertailujen vaikeudesta/päättömyydestä.  Sillä ei kai Suomessa kukaan saanut täysistä työpäivistä vuonna 2011 kuukausipalkkana 270 euroa? Eikä 13 nykyaikaista taksia inahda mihinkään 22 eurolla.

Datavisualisointia

Pari viime vuotta on kohkattu datan ja informaation visualisoinnista. Osattiin sitä ennenkin.

1) Arkistolaitoksen digitoimissa kartoissa on useita esimerkkejä karttapohjan värityksistä kuten Den Naturliga Folktillväxten i Finland 1881-1890. (Yleisk. Ia* 143/- -), Suomen senaatin maanviljelystoimituskunnan tiedonantoja: ruissato Suomessa 1906, kaurasato Suomessa 1906, perunasato Suomessa 1906, heinäsato, [Maatalousyrityksille eri pitäjissä vuosina 1812-1848 annetun tuen määrä Suomen Pankilta (ven.)]. (Yleisk. Ia* 39/- -) ja [Suomen kartta, johon on merkitty kolerasairaalat ja valvonta-asemat]. (Yleisk. Ia* 18/- -)

Huomattavasti eksoottisempi on Tabell utvisande postgången i Storfurstendömet Finland. (Yleisk. Ia* 14/- -) eli vuoden 1852 postiteiden visualisointi, joka voittaa maantieteellisyyden hylkäämisessä Lontoon metrokartan 2-0.

2) Ruotsalaiset ovat digitoineet Arthur Thesleffin vuonna 1900 tekemän kartan romanien asuinpaikoista (Karta öfver zigenarnes utbredning i Finland). Siinä näkyy selvä painotus Karjalaan, mutta merkkejä on myös Pohjois-Satakunnassa: Merikarviassa, Siikaisissa, Honkajoella ja Pomarkussa.

Merkeillä on merkityksensä, tietenkin. Harvoin näkee sukunimitasoa valtakunnallisessa kartassa.

3) Ja kannattaa sitä toisinaan tehdä itsekin. Anders Ramsayn teksteistä jäi mieleen 1830-luvun monivaluuttainen olo Suomessa, joten Turun Wiikko-Sanomia selatessani kiinnitin huomiota satunnaisesti ilmoitettuihin ruplan arvoihin killinkeinä. Yksi kerrallaan nähtynä kurssi vaikutti kovin vaihtelevaiselta, mutta kun tein graafin, ei tilanne ollutkaan niin elävä. Mutta isompien summien kysessä olleessa on kurssilla kyllä ollut käytännönkin merkitystä.

Markan muuttaminen euroksi

Luulin jankuttaneeni täällä useampaan otteeseen sitä kuinka typerää on yrittää ilmaista esim. 1500-luvun sakkosummaa "nykyrahassa". Mutta ilmeisesti olenkin vain kerran (varsin tyylikkäästi) todennut "Koska tuotantorakenne on muuttunut täysin tuloksia voi pitää vain suuntaa antavina: minkälainen summa on iso ja minkälainen pieni."

Tämä siis oli tiedossa, mutta silti talohistoriikkiproggiksen yhteydessä tuli mieleen sadan vuoden takaisten summien muuttaminen 2011 euroiksi verkosta löytyvällä taulukolla. En tiedä mitä odotin, mutta en näitä tuloksia:

Naapurikämpän vuokra oli 1914 80mk/kk. Mukamas 2011 euroina 255 eli joku muu kustannus on nyt huomattavasti halvempi kuin silloin. Ruoka?
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) March 30, 2013

Kerrostalo Eirassa tontteineen 1915 maksoi 700000 v. 2011 euroa eli saman verran kuin yksi talon isoista asunnoista? Kertoimet harhaanjoht.!
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) March 30, 2013

Kiitos Twitterin en jäänyt yksin ihmettelemään.

@k_km_k Onpa kallis vuokra; 1915 eräs maalari perheineen osti mun yksiön 500 markalla. Tää tosin on Pitkänsillan pohjoispuolella ...
— Tuomo Hiippala (@tuomo_h) March 30, 2013

@k_km_k Tilastollinen vsk 1915 (doria.fi/handle/10024/6… - taul. 353): 1908-09 ammattityöläisten perheissä menoista asuntoon 12%, ruokaan 55%.
— Jyrki Ilva (@jyrki_ilva) March 30, 2013

@k_km_k Tilastollisten vuosikirjojen (1915-1917) mukaan renki tienasi n. 700 markkaa vuodessa, rautatien rakentaja n. 4 markkaa päivässä.
— Jyrki Ilva (@jyrki_ilva) March 30, 2013

Enkös minä tilastollisia vuosikirjoja ihan äskettäin selaillut, mutta eipäs tullut tässä välissä mieleeni. Kun oli ne houkuttelevan helpot rahanarvokertoimet. Joista pysyn tästä lähtien kaukana - eivät auta ymmärrystä.

Tekstiilien arvoista

Itsenäisyyspäivän aattona kuokin Suomen muinaismuistoyhdistyksen esitelmäillassa. (Oli aika outoa liikkua suljetussa Kansallismuseossa.) Esitelmää piti Krista Vajanto otsikolla Vaivalla valmistettu, taidolla tehty – rautakauden tekstiilien arvoa kokeellisesti. Väitökirjaansa valmisteleva Vajanto on kokeillut rautakauden löytöjä vastaavien tekstiilien tekoa yhdessä Espoon työväenopiston kurssilaisten kanssa. Kansalaistiedettä ja joukkoistamista!

Vajanto koki tarpeelliseksi perustella kokeellista arkeologiaa. Hän selosti sen olevan tiedettä kun mukana oli... tutkimuskysymys. (Ylläri!) Kokeellisuudella hän tavoittelee mahdottomuuksien löytämistä, mahdollisuuksien todistamista sekä tietojen kattavuuden tarkistamista.

Vajanto selosti pääasiassa tekemiään kokeita alustavine tuloksineen. Kauanko työvaiheet kestävät ja minkälaista laatua syntyy. Villakankaan aikaansaamisessa eniten aikaa ja työtä meni villan kampaamiseen ennen kehräystä. Karstoja ei Suomessa tähän aikaan ollut käytössä. Kehräämiseen meni seuraavaksi eniten aikaa ja kutomiseen vähiten. Kokonaisuutena yhteen 40cm kertaa metri esiliinakankaaseen ainakin kuukausi 12-tuntisia työpäiviä.

Harvemmin yksittäistä vaatekappaletta tehtiin yksinään ja irrallaan muusta elämästä, joten  keskustelussa työmääräarviot kyseenalaistettiin kärkevästi. En oikein ymmärtänyt miksi, kun Vajanto oli selvästi kertonut ne laskennallisiksi. Me emme tiedä missä määrin eri ikäiset ja eri sukupuolten edustajat osallistuivat työntekoon, joka mahdollisesti oli vaiheistettua eli liukuhihnatyön tapaan olisi erikoistuttu tiettyyn työhön.

 Yhteistyökuva hieman myöhemmältä ajalta (The George Eastman House, Flickr Commons)

Keskustelussa tartuttiin myös ylenmääräisesti sanaan 'arvo'. Vajanto oli ehkä ulkomaisilla esimerkeillä kankaiden vaihtoarvoista vienyt ajatukset vaihdantatalouteen ja jopa rahatalouteen, jotka kuuluivat kysymysten oletuksina. Hieman erikoiselta kuullosti ajatus, että villakankaat olisivat (järjestään?) tuontitavaraa. Suosittu kysymys oli, että voidaanko sanoa, että haudan vaatteet ovat 'arvokkaampia' kuin sen metalliesineet tai viikinkilaivan purje 'arvokkaampi' kuin itse laiva?

Kysymykseen voitaisiin vastata vain olettamalla että globaalisti työtunnin 'arvo' on yksi ja sama. Näin ei ole nyt ja villisti veikkaan ettei myöskään rautakaudella. Kun ulkomailta tullut kauppias mietti hopeahelynsä tai suolatynnyrinsä vaihtamista suomalaisten kauppatavaraan ei hän kysellyt, että montako tuntia oli mennyt metsästäjällä ketun pyydystämiseen ja montako ilveksen? Ja paljonko aikaa turkisten käsittelyyn? Oleellista oli kuinka arvokkaita turkikset olivat hänen seuraavissa satamissaan. Ellei menneisyys sitten ollut todella erilainen.

P.S. Jenni Sahramaa raportoi blogissaan tällä viikolla Vajannon vetämästä pystykangaspuukurssista ja kirjoitti rautakauden kankaista muutakin. 

1500-luvulta taskuun jäänyttä

Sorruin taas tiirailemaan Horrible histories -videoita, vaikka niitä olisi kotona dvd-levyilläkin. Pätkä Horrible Histories Tudor Currency kertoi selkeästi miten helppoa ja hauskaa rahan käsittely sekä koti- että ulkomailla oli 1500-luvulla. Mistä tulikin mieleeni, että aamulla mainitsemassani OÅ-käsikirjoituksessa ei ole aiheesta sanaakaan. Ei vaikka jo aikoja sitten löysin loistavan Jonas Hallenbergin kirjan Historisk afhandling om mynt och warors wärde i Swerige, under Konung Gustaf I:s regering vuodelta 1798.

Hallenberg on jakanut Kustaa Vaasan kauden kolmeen osaan ja suurella hartaudella pitkin esimerkkilainauksin selittää rahasysteemin kehitystä. Ei nimittäin ole tarpeeksi, että se on monimutkainen, se myös muuttuu. Ja toisinaan sitä yritetään muuttaa, mutta ei onnistuta. Ja maassa käytetään myös naapurimaiden rahoja ja laskutapoja.

Hallenbergin lopputulos viimeisellä sivulla vuoden 1560 tilanteesta on:

Yhdisteään vielä mukaan veto- ja painomittojen eroavaisuudet eri puolilla maata niin omavarais- ja vaihdantatalous alkaa näyttää houkuttelevalta. Eikä todellakaan tunnu mielekkäältä vastata kysymykseen 1500-luvun rahan arvosta nykyrahassa. Mutta kysyjä sai aikanaan vastaukseksi linkin Ruotsin valtiopankin verkkojulkaisuun Historical Monetary and Financial Statistics for Sweden: Exchange Rates, Prices, and Wages, 1277-2008, joka voi olla Hallenbergia helppotajuisempi.

Jos tiedonjano raha-asioista ei tuollakaan sammu niin Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 60 vuodelta 1900 sisältää Wilh. Laguksen artikkelin Numismatiska anteckningar. II. Om mynt funna i finsk jord ja J. V. Tallqvistin Bidrag till belysande af det svenska myntets historia i Finland sedan år 1808. Ensiksi mainitussa on mainio kronologinen luettelo rahalöydöistä, rahvaankin edustajia mainitaan nimeltä.

Mistä puheenollen, SukuForumilla kerrottiin äskettäin sanomalehdistä löytyneestä tiedosta kolikkolöydöstä. Itsekin löysin aikanaan sanomalehtijutun, jossa mummoni isoisä oli lahjoittanut museoon pihalta löytyneen Juhana III:n aikaisen kolikon. Ja kätevästihän tuo löytyi uudestaan. Juttu siis, Satakunnasta 8.7.1897:

Kun saisin mitä sanelen

Kari Rydman oli lukenut kansanrunoutta ja poiminut blogiteksteihinsä tyttöjen ja poikien elämästä kertovia ilmaisuja. Itse otin Kanteletarta taannoin selatessani talteen kotimaisia versioita teemasta, joka on tuttu Viulunsoittaja katolla -musikaalin sävelmästä If I were a rich man ja myös Abban iskelmästä Money, money, money. Eli minkälaista on kansanrunojen unelmien rikas elämä?

Sillenpä minä menisin,
kull' ois kuusi kultavyötä,
viisi verkaista hametta,
kull' ois kuusi kammaria,
seitsemän salitupoa
ja kaheksan kellaria
kellarit teloja täynnä,
telat täynnä tynnyrejä,
tynnyrit olutta täynnä
juoa jouten ollessani,
kielin kelpotellakseni.
Kun saisin, mitä sanelen,
kun saisin salitupihin,
minä rouvaksi rupeisin,
kauppamiehelle kanaksi,
pohatalle puolisoksi,
joisin kahvit kaiken päivän,
söisin suuhuni sokurit,
mesileivät mieltä myöten.

Yleisempi ja tunnetumpi kansanrunoteemahan on lapsuudenkodin kaipaaminen miniäksi jouduttua. Tällaisesta toinen elämän unelmakuva:

Orjat survoi, orjat jauhoi,
rengit riskit riihen tappoi.
Minä luhissa makasin,
luhissa lukon takana,
alla viien villavaipan,
päällä kuuen korvatyynyn.
Menin aittahan mäelle,
särin siellä vehnäleivät,
sivalsin sianlihoja,
viileskelin voimuruja.

Mitähän numeroita eilisessä lottoarvonnassa valittiin...