Everstiluutnantti Baeckmanin isälinja

Maanantaisen lupaukseni mukaan Otto Ehrströmin kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet" ryöstöviljelyä. En kuitenkaan ala selittää englantilaista perintöä, jonka varmat yhteydet Suomeen ovat lähinnä parin avainhenkilön kääntyminen Turun akatemiassa. En tosin malttanut olla kaivamasta KB:n digitoinneista yhtä ilmeisesti monista perilliskuulutuksista (Posttidningar 24.3.1812). 

Fredrik Wilhelm Baeckmanin oikeus kyseiseen perintöön riippui hänen isälinjastaan. Perintörahat hän sai versiolla, jossa maanantaisessa tekstissä mainitun isoisänsä Gustaf Beckmanin (s. 1735) vanhemmat olivat verokirjuri Petter Beckman (s. 1715) ja Maria Thorwöst (k. 1742). Kriittistä oli, että Petterin isäksi oli saatu korpraali Eric Beckman Arborgasta. (E-vokaalin käyttö on voinut olla tarkoitushakuista tai vaan normaalia kirjoitusasun vaihtelua.)

Ehrström ei anna omasta sukututkimuksestaan kovin yksityiskohtaisia tietoja. Hänen mukaansa Gustafin isä on Petter Beckman, joka oli aikaihminen ja manttaalikomissaari Satakunnassa vuonna 1715 eikä näin ollen Arbogan korpraalille tuolloin syntynyt Petter. Sekaannusten maksimoimiseksi, myös verokirjuri/manttaalikomissaarin isän nimi oli Eric.

Ettei lähdekriittisyys mene ylenmääräiseksi, otan totena Yrjö Kotivuoren yo-matrikkelin, josta löytyy Maria Thorwösten kanssa naimisissa oleva Petter Bäckman. (Marian Thorwösten isovanhemmat olivat maankuulut tehtailijat Petter Thorwöste sekä Elin Johansdotter Såger ja vanhempansa Johan Thorwöste ja Helena Eriksdotter Rosendal (jonka isä oli Turun hovioikeuden asessori Erik Andersson Rosendal († 1690), veljen matrikkelitietojen perusteella).)

Tämä Petter kuoli Luvialla 15.8.1737 eli vain pari vuotta Gustafin syntymän jälkeen, jos vuosi edellä pitää paikkansa. Valitettavasti hautausmerkinnästä ei selviä asuinpaikka, mutta Satakunnan tutkijalla on käytettävissään jokeri eli Lasse Iso-Iivarin luettelot, joissa Petter isännöi Luodonkylän Heinilän rusthollia. Sitten ei enää tarvi kuin tietää, että Luodonkylä on ruotsiksi Norrby ja rippikirja aukeaa oikeasta kohdasta. Gustaf on merkitty jo 1734 päätetylle aukeamalle, mutta listan viimeiseksi, joten syntymävuosi voi olla suunnilleen 1735. Seuraavalle aukeamalle on lapsikaarti merkitty muuttaneeksi Uudellemaalle. Verkkolähteet eivät näytä tietävän, missä Maria Thorwöste kuoli vuonna 1745.

Lapsisarja ei tunnu verkossa vaikuttavia sukututkijoita suuremmin kiinnostaneen. Kotivuoren avulla selviää, että isonvihan alkaessa Lohjalla syntynyt Johan kouluttautui papiksi. Viran saanti osuu äidin kuoleman jälkeiselle vuodelle eikä näin auta suuremmin. 

Johanin vuoden 1717 paikkeilla syntynyt Ulrica-sisar oli kihloissa jo vuonna 1742, sillä Kotivuoren poiminnoissa

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 1.12.1742 f. 922v (S: D: Gaf Lieutenanten Herr Johan Nirberg, Rätten tilkänna, huruledes Studenten Jacob Cavonius igenom, Bref til Herr Kyrckioherden i Lojo, Magister Abraham Roering, sökt förbiuda Lysningen, til thet Ächtenskap, som Herr Lieutenantet täncker fulborda med Jungfru Ulrica Beckman på Joenpäldo.

Täällä ennenkin esitellyn Cavoniuksen yrityksistä huolimatta avioliitto solmittiin, sillä 

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 12.3.1745 f. 268 (S: D: Ingaf i Rätten Lieutenanten Herr Johan Nirberg then skrift som hans Swär moder, afledne Mantals Commissarien Peter Beckmans äncka Maria Törwest, åt hennes äldsta Son, Studenten Johan Beckman, den 2. sidstledne Januarii utgifwit)

Lohjan  rippikirjassa 1762-1772 Joenpellossa näkyvä kapteeni Johan Fabian Nirbergin rouva Ulrica Backman (s. 1717) on siis sama kuin Ulrica-tytär Luvialla. Johan Fabian Nirbergin kuolema näkyy rippikirjassa, hänet haudattiin Lohjan kirkkoon 5.6.1766. Ulrica asui elämänsä loppuun Joenpellossa, hänen hautajaisensa vietettiin 11.4.1780.

Ulrica lienee tullut Joenpeltoon suoraan Luvialta, sillä rippikirjan 1735-44 s. 155 tilalle on merikitty Maria "Torwist", neidot Helena ja Ulrica, joista jälkimmäisen määre vedetty yli avioliiton yhteydessä, ylioppilas Johan, neito Gretha ja Gustaf, jonka edessä on luku 15. Valitettavasti Lohjan emäseurakunnan seuraavaa rippikirjaa ei ole säilynyt. Janakkalan Vähikkälän Tuomolassa 27.9.1790 78-vuotiaana kuollut "neito" Helena Beckman lienee perheen esikoinen, sillä SukuForumin keskustelussa mainitaan samassa kylässä kuollut Ulrican tytär. Margarethan osalta on esitetty Kotivuoren matrikkelitiedoissa kysymysmerkillä varustama hypoteesi, että aviomiehensä oli vuodesta 1746 Fagervikin ruukinsaarnaaja Jacob Starckou. Maantieteen perusteella uskottavaa.

Anjalaan päätyneen Gustafin varma yhdistäminen perheeseen ei vähällä työllä näytä onnistuvan. Ottaen huomioon, että kaivattu Gustaf avioitui Ruotsinpyhtäällä vuonna 1750, syntymävuotensa lienee lähempänä vuotta 1730 ja mahdollisesti ennen vuotta 1727, jolloin perhe Iso-Iivarin mukaan tulee Luvialle. 

Yhteys tuntuu kuitenkin mahdolliselta, joten on syytä vielä tarkistaa näkemykset Petter Bäckmanin Eric-isästä. Ehrstöm pitää varmana, että tämä oli kotoisin Inkoosta, mutta ei tässäkään kohdalla selitä lähteitään. Ehrströmin Eric oli isonvihan paossa Ruotsissa, mikä auttoi sekaannusta siellä asuvaan kaimaansa.

Tjaa. Kotivuori tuomiokirjaviitteisiin nojaten todistaa, että kyseessä oli Pohjan Elimon ja Lohjan Karstun Joenpellon rusthollien omistaja, vuokraaja Erik Persson Bäckman, jonka vaimo oli Helena (Mattsdotter Öhman?). Asutuksen yleisluettelossa he ovat Pohjan Elimossa vuonna 1690 ja  vuonna 1694. Karstun kylää en SAY:stä paikantanut ja valitettavasti verkkoesitykset tilan historiasta keskittyvät Eeva Joenpeltoon johtavaan myöhempään omistajasarjaan. Lars Federleyn sivustolla Erikin tilaomistukset esitetään laajempina ja lapsia tunnetaan useita. Hän on yhdistänyt Gustafin Erikin pojanpojaksi ja löytänyt hänelle syntymävuoden 1726. Sivustolla ei ole lähdeviitteitä.

Turun linnasta joulukuussa 1770 ja kesäkuussa 1771 karanneet

Jos on vankiloita, on vankikarkureita. Turun linnan vankilassa kolme miestä mursi muurin 29.12.1770 ja lähti liikkeelle. Tilanne huomattiin varmasti varsin nopeasti, mutta karkureita ei heti tavoitettu. Lääninkansliassa muotoiltiin tammikuun alussa etsintäkuulutus, joka painettuna jaettiin läänin pitäjiin ja arvatenkin luettiin saarnastuoleista saman kuun aikana.

Kuulutuksessa ei ollut kuvia eikä palkkiosummia kuten villissä lännessä. Ensimmäinen karkuri oli taposta syytetty 40-vuotias Matts Härkä, joka oli kotoisin Lohjalta. Hänen kerrottiin olevan pitkän puoleinen ja tummahiuksinen. Päällänsä oli lampaantaljoista tehty sisäturkki, jonka päällinen oli vaaleansinistä sarssia, nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät. Varkaudesta syytetyt Michel Kjellberg ja Stephan Hallonius eivät välttämättä olleet Suomesta kotoisin, sillä edellinen oli tykistön käsityöläinen ja jälkimmäinen pursimies eikä kummankaan kohdalla mainita kotipaikkaa. 

Lisäksi oli Suomessa karkuteillä Juvan Vuorenmaan kylästä Grels Kaukoinen, joka oli maannut äitipuolensa ja taivutellut tämän tappamaan sikiön. Grels oli vähän päälle kaksikymppinen, keskimittainen ja vaaleahiuksinen. Liikkeelle lähtiessään hänellä oli vaaleanharmaa sarkainen takki (råck), pellavaiset housut, päässään valkoinen neulottu villamyssy ja jaloissaan tuohiset kengät.

Vuorenmaassa 22.2.1748 ja 15.1.1753 Grels Kaukoset ovat oikeaa ikäluokkaa. Aikaisemmin syntynyt menetti äitinsä 6-vuotiaana. Puuttuvan rippikirjan ja vieraan pitäjän puitteissa en lähde arvailemaan pidemmälle.

Tarkemmin määrittelemättömällä tavalla Turun linnasta pääsi 1.6.1771 kello 7 aamulla karkuun lapsenmurhasta syytetty Sophia Thomasdotter. Hän oli kotoisin Vesilahdelta. Keskikokoinen, vaaleilla kasvoilla rokonarpia. Päällään oli raidallinen röijy ja hame (en randig Tröja och kjortel), jonka päällä palttinainen huivi (hwit lärfts halsduk) ja päässään valkoinen kyssy (hwit Nåpkins Mössa). Jalkansa olivat paljaat (utan skor och strumpor). Peräänsä laadittiin etsintäkuulutus 4.6.1771.

Lohjan museossa

Olen alle vuoden ikäisenä ollut virallisesti jonkin aikaa lohjalainen ja myöhemmin viettänyt paikkakunnalla "ikimuistoiset" rippikouluviikot, mutta kaupunki on minulle jokseenkin vieras enkä museoonkaan ollut eksynyt. Kesäkuun lauantaisella retkellä ehdin sinne tuntia ennen sulkemista ja selvisi m.m., että aikaa olisi voinut varata enemmänkin. Museolla on isohko alue lähellä kirkkoa. Pääsylippu käydään lunastamassa ylläolevassa kuvassa esitetystä rakennuksesta, jonka näyttelytila oli käyntini aikaan työn alla.

Niinpä aloitin "tilanhoitajanrakennuksesta", jossa kohtasin päivän kolmannen tupainteriöörin. Mutta ehkäpä elämäni ensimmäisen talonpoikaisten työkalujen esillepanon, johon oli luonnikkaasti ja lyhyesti upotettu esineen nimen lisäksi sen käyttötarkoitus. Mikä innovaatio!

Ison navetan alakerta täyttyi 80-luvun kesänäyttelystä, joka ei konseptina kutsunut. Kurkkasin kuitenkin sisään ja yllätyin iloisesti. Esillä oli 1980-luvun tv-ohjelmien puvustusta, musiikkivideoita sekä kaksi huonelavastusta ja kropastani löytyi kun löytyikin nostalgiaan reagoiva osa. Mutta kelloon katsoen jätin sen kutinan huomiotta.

Navetan ylisillä on Vaanilan kartanon vaunuja.

Yksi pieni rakennus oli käsittääkseni museopedagogiikkaan tarkoitettu. Pienessä keittiössä kaikkeen sai koskea ja vieressä oli työpajatilan omainen.

Eli mitä oli sitten viimeiseksi kierroksellani jääneessä talossa nimeltä pedagogio? Yhtä harvinainen ilo kuin informatiiviset esinetekstit. Nimittäin paikkakunnan historia esitettynä kronologisesti, esineiden kera, kivikaudelta 1900-luvulle. Mukana kartat ja eri säädyt. En ollut uskoa silmiäni. En rehellisesti sanoen muista koska olisin moista nähnyt suomalaisen kaupungin museossa.

Vaihtelua informaatiotiheydelle sai käynnistämällä suomen- tai ruotsinkielisen puheen, jossa oli äänessä sympaattinen hiirihahmo. Tarkoitettu lapsille eli tykkäsin.

Eikä tässäkään kaikki vaan yhdellä seinällä oli esillä henkilöhistoriaa esinein ja lyhyin tekstein.

Jos on aikaa paneutua, tilasta ei voine poistua oppimatta jotain Lohjan historiasta. Eli nimi pedagogio oli osuva, vaikka tarkoittikin (myös?) rakennuksen alkuperäistä käyttötarkoitusta.

Päädyin komeaan kartanoon

Petter Sundin elämän kokoamisen ohessa pitää palata jälkeläistensä haravointiin (että kirjaan saa lisäsivuja sukutauluista). Edellinen osa tästä sarjasta päättyi surullisesti, mutta kuten otsikosta voi päätellä, tämä ei.

Petterin Isak-pojan isäänsä huomattavasti paremmin taloudellisesti pärjänneen Carl Magnus Sunnin tyttären Maria Sophian taulussa roikkui yksi tytär ilman kuolinaikaa. Tämä Henriette Sophie oli syntynyt Helsingissä 2.9.1800 ja menettänyt isänsä kauppias Henrik Christian Schwartzin kuolemalle 31.3.1809. Kun veljensä Wilhelm Christian kuoli Helsingissä 27.3.1851, lähiomaisia ei ollut enää yhtään elossa.

Helsingin kaupunginarkiston tonttikortistosta selviää, että Henriette Sophie on vielä samana vuonna myynyt Aleksanterin- ja Helenankadun kulmasta talon, joka oli hänen lapsuuden kotinsa ja isänsä perintö.

Tosin tuolloin ja nykyään uudelleen muotoiltuna paikalla olevan talon oli rakennuttanut vuonna 1813 Henriette Sophien isäpuoli Adolf Fredrik Gebauer. Balderin talon verkkosivulta selviää, että varsinainen lapsuudenkoti oli "ollut taitekattoinen puutalo. Se oli palanut 17.–18. marraskuuta 1808 raivonneessa tuhoisassa palossa, joka autioitti lähes koko Helsingin keskustan. Puutalosta jäi ainoastaan kellarit."

En tiedä millä mielellä Henriette Sophie kivitalon Helsingin keskustassa jätti ja ennen tätä tutkimuskierrosta en tiennyt minne hän meni. Innoton Helsingin sekavien rippikirjojen selailu ei auttanut eteenpäin, mutta järkeilin, että kuolinilmoitus sanomalehdessä oli mahdollinen. Olin oikeassa. Helmikuun alussa 1889 se julkaistiin muutamissa lehdissä.

Nya Pressen julkaisi 5.2.1889 kuolinilmoituksen lisäksi pienen muistokirjoituksen, jonka mukaan Henriette Sophie Schwartz oli muuttanut Lohjan Kirkniemen kartanoon vuonna 1855 ja ollut työteliäs elämänsä loppuun asti.

Miten helsinkiläinen vanhapiika oli päätynyt Kirkniemeen, joka Museoviraston sanoin on "yksi Suomen ylhäisaateliston kartanoista"? Tässä ei ole suurempaa ihmettelemistä, sillä kurkistamalla rippikirjaan huomasin, että kartanon isäntänä muuton aikaan oli Henriette Sophie Schwartzin serkku Carl Ulrik von Christierson. Tämän kuoltua 26.2.1861 kartano jäi suvulleen, joten työteliäs sukulaistäti sai asua siellä elämänsä loppuun. Pää- tai sivurakennuksessa.

P. S. Carl Ulrikin sisko Beata Carolina meni naimisiin venäläisen kontra-amiraalin kanssa. Heidän poikansa Wikipedia-sivu ranskaksi on varmaan komeampi kuin yhdelläkään muulla Petter Sundin jälkeläisellä.

P. S. 2 Rakennuspiirros Balderin sivustolta. Kirkniemen kartanosta Signe Branderin kuva, joka on kirjasta skannattu Wikimediaan.

Ei jumalattomalla ole rauhaa

Alkuperäisellä otsikolla alla Jakob Ahlsmanin kirjoitus, joka julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1860.

Olkoon tämä surullinen historia varoitukseksi, muistutukseksi ja herätykseksi kaikille niille jotka Jumalan unhottavat, hylkäävät pyhät käskyt ja korkeimman lain, ja vaeltavat synnin tietä. Se kuuluu seuraavaisella tavalla:

Lohjan pitäjässä oli muinen yksi torppa, Ristilakia nimeltä. Siinä asui siivoa väkeä. Vanhemmilla oli monta lasta, joita he kristillisesti pyysivät ylös-kasvattaa, mutta suureksi murheeksi ja mielikarvaudeksi oli heidän lastensa seassa yksi pahankurinen ja jumalaton poika Juha, joka kutsuttiin Ristilakian Jussiksi.

Yksi aamu sai jumalattomuus hänessä niin suuren vallan, että hän alkoi sen päivän kirouksella, uhkasi tappaa ja murhata vanhempansa, hävittää ja saattaa kylmille ja perikatoon koko kotonsa. Samana päivänä sai paha hänessä suuren vallan, joka myös oli hänen viiminen paivänsä tässä maailmassa. Hän karasi pois kotoansa. Hän otti myötänsä pyssyn ja yhden puukon, ja varasti kaikki kalliimmat tavarat kotoansa, jotka hän pani yhteen knyytiin.

Mutta vanhemmille onneksi ja hänelle onnettomuudeksi tuiskui vähä lunta, että jäljet tuntuivat. Hän lähti kulkemaan pitkin Maanselkää, jota myöden hän joutui Vihdin pitäjään. Häntä ajettiin takaa, niin paljon kuin mahdollinen oli, johon yhdistyi miehiä kahdesta pitäjästä.

Kuljettuansa metsässä joutui hän Pietilän kylään. Nyt seisahtui hän yhteen männistöön, katsellen ympärillensä, ja näki itsensä joka tahvolta olemansa saarretun. Ei löytänyt hän muuta neuvoa, kuin lauvaisi pyssynsä, jolla hänen piti itsensä läpitse ampuman, mutta kuin ei se luonistanut, niin ahdisti hän itsensä seisoalta kahden männyn väliin, sivalsi puukkonsa ja veti kurkkunsa poikki. Takaa-ajajat kuulivat pyssyn mäjäyksen, ja myös sen veren kohinan, joka hänestä juoksi. Kuin he lähestyivät häntä, näkivät he pyssyn olevan knyytin päällä ja puukon hänen kädestänsä pudonneen maahan.

Varastettu tavara saatiin takaisin, mutta hänen raatonsa jätettiin siihen pahuutensa haltuun korjaamatta, siihen asti kuin se viimein vaipui maahan. Joku levitti havon oksia sen päälle. Kyläkunnan koirat söivät hänen niskansa poikki ja kantelivat hänen päätänsä pitkin kylän peltoa. Hän tuli kauhistukseksi sekä ihmisille että eläimille. Sitä valitettiin nimismiehelle, joka sitte palkkasi yhden hevoisnylkyrin heittämään hänen raatonsa yhteen vanhaan hävineesen suden-kuoppaan. Mutta yksi vuosi sen jälkeen tuli uusi torppari samaan kylään, joka oli ahkera susia pyytämään. Hän puhdisti suden kuopan ja ajoi hänen luunsa sieltä ylös, jotka jällen pitkin metsää ajelivat, korjaamatta. Ei hänellä ollut rauhaa suden-kuopassakaan. Elämän vaelluksessa tämäki historia vahvistaa sydämeen painettavan totuuden: ei jumalattomalla ole rauhaa.

Minä joka tätä kirjoitan olen ollut silloin lapsi, kuin asia on tapahtunut. Mutta kuin minä jo monta vuotta olen asunut Vihdissä, olen kysellyt vanhoilta ja ijällisiltä ihmisiltä, jotka muistavat sen, ja sanovat asian tapahtuneen vuonna 1802.

Ristilakia on torppa Lohjan Paloniemen alla. Rippikirjassa 1800-1805 sieltä on vedetty yli Johan Henriksson.