David Tuominen lähti Ruotsiin ja Tanskaan

Saatuaan Mustialan ylemmän kurssin suoritettua vuonna 1871 David Tuomisen oli sopiva aika hakea aiempaa parempaa tointa, kuten Turun ja Porin läänissä auki olleita neljää puustellintarkastajan virkaa. Hakijoita oli paljon ja ensimmäisten tittelit maatalousneuvos ja hovioikeudenneuvos. Listan viimeisenä oli David Tuominen, joka ei saanut paikkaa.[1] 

Vuoden loppuun mennessä Tuomisesta tuli Pirilän maamieskoulun v. t. opettaja, millä tittelillä hän sai vuoden vaihduttua 1200 markan apurahan "tietojen hankkimista varten ulkomailla karjanhoidossa ja maitotaloudessa".[2] Ehkä opettajan toimi täytti valistustarpeet, sillä sanomalehtikirjoituksensa eivät enää olleet kiinni maataloudessa: Vapaako vai rajoitettu maanjako?, Matkakirje Naantalista ja Valtiopäivämiehen mietteistä U. Suomettaressa [3]

Ennen matkalle lähtöä David Tuominen haki alkuvuodesta Hämeen läänin läntisen osa puustellin tarkastajan virkaa ja pääsi kolmen loppuehdokkaan joukkoon.[4] Matkaan hän pääsi lähtemään vasta kun Pirilän vuosikoe 13.6.1872 oli suoritettu.[5] Kauaa hän ei odottanut, sillä ensimmäinen matkakirjeensä Tukholmasta on päivätty 29.6.1872 ja siinä hän ehti jo selostaa lähtötunnelmien jälkeen vierailua meijerissä .

Varsin yleinen ja tavallinen asia on, että milloin joku höyryalus lähtee jostakin satamasta, semminkin toiselle puolelle meren, näkee aina vähän ennen lähtöä virtailevan ihmisjoukkoja laivalle päin, tietysti ystävät seuraten ystäviänsä jäähyväisille. Laivan pilli puhaltaa, ilmoittaen lähdön kohta tapahtuvan. Puhe käypi vilkkaammaksi, liike toimevammaksi. Kohta vinkasee toinen ja ennen pitkää kolmaskin puhallus, jolloin laivapoikakin tarttuu kelloon ja helistää lähdön olewan käsillä. Ystävät puristavat ystäväinsä kättä ja matkustavat astuvat laivaan. Höyrynvoima ponnistaa masiinan käymään ja poistaa laivan. Ystävät sekä maalla että laivalla liipottavat lakkiansa tahi muuta liinaansa viimeisiksi jäähyväisiksi. Mutta höyryn voima tekee yhä kiivaammin työtänsä ja muutama silmän räpäys on laiva kiitänyt keikkuvien aaltojen varjoon ja etäisyyden hämärään. Matkustavat astuvat miettiväisen näköisinä muutaman kerran edestakasin laivan kannella, ikään kuin olisivat kadottaneet jotakin. Mutta päivän puuhat ja ehkäpä punssilasin hurmoava voimakin alkavat väsyttää ja kukin etsii lepopaikkaansa. Pianpa onkin kansi tyhjä. Vain laivan kulkua johtavat ja laivan vartiat ovat valveilla; ainoastaan masiinan yksitoikkonen kolkutus, veden hyrske ja meren ylevä tohina häiritsevät yön hiljaista rauhallisuutta. — Tämmöistä näytelmää katselin minäkin huvikseni, astuttuani laivaan Auran rannalla.

Ehdittyämme Ahvenan saaristoon, Suomen lounaisimpaan sikkoon, alkoi matkustavia jälleen ilmestyä kannelle, katselemaan niiden näkö-alaa. Saarista pilkoitti somia asuntoja, ihanoita viljelysmaita ja tuuhea-kasvista metsääkin; metsä ei kumminkaan ole korkeakasvuista, kenties puutkin kaihovat nostamasta latvaansa ylen korkealle meren aavan ankarain tuulten tuuviteltavaksi. Mutta suuri osa saaria ja luotoja ovat aivan puuttomia, kasvittomia, vallan kolkkoja ja ikävän näköisiä ruskeita vuorenryhmiä. 

Kalalokit näkyvät toisinaan mielellään seuraavan höyrylaivan jälessä, kenties löytääkseen kaloja tai muuta elatusainetta sen vellomasta vedestä, samoin kuin västäräkki alinomaa juosta piipottaa purstoansa heiluttaen noukkimassa matosia kyntäjän auran jälestä. Muuan herrasneiti alkoi lystiksensä viskellä pieniä nisuleivän muruja laivan solkkimaan kuohuun ja nuo muruset näkyivät olevan lokeille niin mieluisia, että vähässä ajassa oli kokoontunut useampia kymmeniä kieppumaan laivan perän ympärille, jotka kilvoittelivat nuolen pikaisuudella heittäen alas saamaan viskattua murusta meren kuohuvista poruista ja samalla nopeudella taas ylös, toisinaaan vihasesti raakuttaen ikäänkuin toruen toisensa ahneutta. Todella oli tuo meren siivitetyn karjan omituinen näytelmä mitä huvittavinta lajihinsa. Muutamat rakastuivat niin laivaamme, että seurasivat aina Ruotsin puolelle saakka. [6]

Elokuun lopulla David Tuominen oli eteläisessä Ruotsissa ja kirjoitussarjansa Matkamuistelmia Ruotsista päättyi Kööpenhaminaan, josta hän raportoi maanmiehestä 

Toivottava vaan, että hra Takanen jaksaisi kuvanveistonsa ohessa viljellä kirjallisuutta. Se vaan vahinko, että hra Takanen on eroitettu aikansa tiedoista Suomenmaasta. Hra Takasen täytyy tarkoin käyttää pienet varansa ylöspitoonsa ja töidensä edistämiseen, ja kun ei Kyöpenhaminassa ole muita kuka lukisi Suomalaisia sanomalehtiä, niin ei hänellä yksin ole varaa niitä pitää ja niinmuodoin on hän kokonaan suomalaisitta sanomalehdittä. Sentähden luulisin hra Takaselle tervetulleeksi, jos joku suomalaisten lehtien Toi mittajista tahtoisi lähettää hänelle suomalaisia sanomalehtiä. Asuntonsa tiedän olevan: Gamle Kongevei 15. III. Kyöpenhaminassa.[7].

Syksyllä Tuominen lähetti Kirjeen Tanskasta Birkendegårdista, jonka maataloudesta hän kertoi perusteellisesti otsikolla Matkamuistelmia Tanskasta. [8] Kirjoittamansa uutisen perusteella David Tuominen oli matkalla Tukholmasta Helsinkiin höyrylaivalla 29.11.1872. [9] Hän piti Tanskan kokemuksistaan S:lan pitäjässä (Sippolassa?) 9.2.1873 esitelmän [10].

[1] Helsingfors Dagblad 08.11.1871 no 304
[2] Uusi Suometar 12.01.1872 no 5
[3] Suomalainen Wirallinen Lehti 10.02.1872 no 17; Suomalainen Wirallinen Lehti 21.03.1872 no 34; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.03.1872 no 37
[4] Hämäläinen 28.03.1872 no 13, Hämäläinen 11.04.1872 no 15
[5] Helsingfors Dagblad 16.06.1872 no 162
[6] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.08.1872 no 92; Suomalainen Wirallinen Lehti 06.08.1872 no 93

[7] Suomalainen Wirallinen Lehti 31.08.1872 no 104; Suomalainen Wirallinen Lehti 03.09.1872 no 105; Suomalainen Wirallinen Lehti 05.09.1872 no 106; Suomalainen Wirallinen Lehti 28.09.1872 no 116, 01.10.1872 no 117, 05.10.1872 no 119, 08.10.1872 no 120, 10.10.1872 no 121, 12.10.1872 no 122, 15.10.1872 no 123 

[8] Suomalainen Wirallinen Lehti 26.09.1872 no 115; Suomalainen Wirallinen Lehti 29.10.1872 no 129, 31.10.1872 no 130; Suomalainen Wirallinen Lehti 23.11.1872 no 140, 26.11.1872 no 141, 28.11.1872 no 142, 30.11.1872 no 143, 03.12.1872 no 144; Suomalainen Wirallinen Lehti 07.01.1873 no 3, 6, 18, 20, 28, 38, 40, 41, 44, 45, 48-51, 55, 66, 73, 74.

[9] Suomalainen Wirallinen Lehti 03.12.1872 no 144, Huijari Tukholman laivassa

[10] Suomenlehti 25.02.1873 no 8; Suomenlehti187304.03.1873 no 9; Suomenlehti 11.03.1873 no 10

David Tuominen lähti Venäjälle maanmittaustöihin

 Valmistuttuaan David Tuominen lähti Mustialasta 3.10.1861. Hän matkasi

Lopelle, jossa ei ollut mitään erinäistä silmään pistävää koko matkalla ja pimeyskin himmensi näköalani jo Portaan kestikievarissa. Maanantaina 4 p. oli kulkuni läpi Nurmijärven ja Helsingin pitäjän Suomen pääkaupunkiin Helsinkiin. Tällä välillä en nähnyt mitään erinäistä paitsi pitkiä kylättömiä taipalia Lopen pitäjässä ja aina Nurmijärven kirkolle asti. Tästä alkoi korkeampia mäkiä ja vuoren nyppäleitä, joiden välissä loisti erinomaiset kauniit laihot, aina Helsinkiin. Päästyäni samana päivänä kello 2 jpp. sanottuun kaupuntiin, vavauntui huomaamattani eteeni varsin ihana näkö-ala, jota en vielä ennen ollut koskaan silmäillyt. Täällä pisti silmääni monta ihmistaidolla rakennettua komeata laitosta, niinkuin tuo uusi ja mahtava Nikolain kirkko kauniine torninensa ja varsin sievästi vuoltuilla ruusuilla ja kuvauksillansa, rakennettuna mäen nyppylälle, korotettuna avaroilla ja kaunistetuilla kivi-patterilla, johon saat ikäväksesi astua noita sata syltä leveitä, kivestä hakattuja rappuja, ennenkuin pääset sen päällystä silmäilemään. Tätä alempana seisoo se julkinen ja syksyllä 1828 täyteen toimeen rakennettu Suomen yliopisto eli universiteetti. Edellä-sanotuissa laitoksissa ei kuitenkaan ollut tilaisuuteni nähdä sisäpuolta. 

Tästä Suomen pää-kaupunnista otimme jäähyväiset tiistaina 5 p. ja matkustimme Porvoon kautta Lappeenrantaan, kulkien pitkin Saimaan ranta-harjun selännettä, joka on merkillinen siitä, että koko harju ja siinä löytyvät kivet on ihan poltetun kiven muotoiset, niin että siitä voipi kangilla helposti murentaa siksi kuin tahtoo. Lappeenrannasta menimme Lauritsalaan, joka on juuri Saimaan kaivannon suulla, nähdäksemme sekä sitä kuuluisata kartanota, että myöskin samassa sitä mahtavata kaivantoa. Tultuamme kartanoon tapasimme täällä työnhoitajana yhden vanhoista Mustialan oppilaista, jonka kanssa lähdimme silmäilemään tuota ensimmäistä Suomen jaloa työtä, joka avasi tien laivain kuluille Saimaan vesiin v. 1856 ja yhdisti samassa Savon sekä Karjalan yhteiseksi kauppa-toriksi muulle maailmalle. Tämä upea laitos antaa katselijan silmälle ihan huvittavan nä'ön. Tässä oli ensimmäinen lussi, tahi veden portti, josta päästetään vettä sitä myöten kuin tarvis vaatii, malmiraudasta varsin sievästi valettu, sekä myöskin hakatuista kivistä kauniisti rakennetut pylväät, joiden päällä on poisvedettävä silta raudasta j. n. e. 

Viipurissa pysähdyimme ajaksi katsahtamaan sitä vanhaa Viipurin linnan ja kaupunnin muotoisuutta. Tässä näkyi jo kansa paljon sekaantuneen Venäen luontosuuteen vaatteen parressa ja muussa elämän laadussa. Paljon täällä onki jo Ryssän kauppiaita, sekä niiden mallin mukaan rakennettuja kauppapuotia. Jopa täällä kuulet Venäjän kieltä niin paljon kuin suomeakin. Tekipä mieleni käydä Neitsyniemen etukaupunnissa katsomassa, jos siellä olisi jo malmista siltapalkit, niinkuin Sanan-Lennätin v. 1857 määräsi, syystä että siellä paljon sanoi tanssattaman. Mutta ei tuo vieläkään lie toimeen tullut, koska en nähnyt muuta kuin puiset permannot; tahi enkö liene osannut tanssi-huoneeseen? Naishurpaleita vaan näkyi erinomaisen vilkkaasti olevan liikunnossa.

Viipurista virstan muutaman päässä katsastimme Maaskolan maaviljelyskoulua. Kartanon rakennus huoneiden puolesta näytti olevan ulkoa=katsoen hyvin sievästi tehty; mutta pellot olivat epätasaset ja muuten huonossa järjestyksessä. 

Nyt aloimme taas matkallamme Pietariin-päin nähdä yhtä ja toista erilaatuista muotoisuutta, kuin muualla Suomessa. Poikettuamme erääseen taloon, saadaksemme juotavaa ja samassa tutaksemme Viipurin kansallisuutta, oli ulkonainen huone-järjestys sekä rakennus täällä jo sen mallin mukaan, joka on yleinen Venäen maalla talonpoikain asunnoissa. Sitä vastaan kuin muualla Suomessa asunhuoneet ovat sivuttaisin maantielle, ovat täällä suuret kyläkunnat yhdessä rypäässä, joissa tuvat ovat päättäisin ja rivittäin asetetut tiellepäin, joissa kussakin on kolme, neljä akkunaa tien puolella rinnan, mutta muissa sivuissa tuskin ollenkaan. Huoneet ovat mataloita, jyrkkä-kattoisia ja seinät pyöreistä hirsistä, niinkuin Suomen vanhoissa huone=jäännöksissä näet. Tultuamme tässä sisään, näytti puhtaus hyvin huonolta. Täällä oli kanoja aika lailla ihmisten seassa sekä muuta rojua ja roskaa lattialla. Pärevalkeasta tullut tinkerä savu pisti tuikasti silmiin, josta savusta ja karsi-miilusta oli talonväkikin varsin mus tettuneita. Ruoka- ja huone-kalut olivat kaikenlaiselta lialta paksusti tahrettuneet, eikä muutenkaan sievässä järjestyksessä.

Tultuamme Rajajoella Venäen keisarikunnan maahan alkoi, erittäinki likempänä Pietaria, ilmestyä meille paljo uutta ja outoa. Kapakoissa, joita löytyi tien varrella, oli tavatoin kansan tunku ja hähinä, ja illan pimetessä oli semmoinen kansan tunku maantiellä vastaamme, että vaivalla läpi pääsi, jota kesti aina Pietariin asti. Peninkulmaa lähellä Pietaria alkoi jo kaasuvalolla kaunistettu tie, jossa ei enää tuntunut matka pitkälle, vaan silmäten sinne ja tänne tulimme huohmaamatta Nevajoen sillalle, jossa jo avauntui eteemme se avara ja komea, koko Ryssän keisarikunnan pääkaupunti kauniine katuineen ja mahtavine laitoksineen. Siinä unhottui kaikki koko vaivaloinen matkamme nähdessä kaasun valossa loistavaa keisarillista linnaa, joka seisoi juuri Nevajoen rannalla, valaisten koko Nevajoen siltä kohtaa ihan kuin kirkkaalla päivällä.

Pietarin erinomaisuuksia koimme käyskennellä katselemassa niin paljo kuin aikamme myöten antoi. Vaan kuin kertomukseni niistä kuitenki tulisi puuttuvaiseksi, en siihen puutu ollenkaan, jonkatähden vaan mainitsen, että sunnuntaina Marraskuun 10 p:nä pyrimme päästä höyryvaunussa rautatietä lentämään tänne Tverin kaupuntiin. Saimme siis kapineinemme rautatien seisoituspihaan, missä kuitenki oli semmoinen väen pakko ja ahdinko, jotta ihmiset vihan kiivaudessa työnsivät toisiansa tieltänsä ja se, jolla ei ollut täyttä rohkeutta tahi hävyttömyyttä, jäi siihen odottamaan uutta höyryvaunuin lähtöä. Niinpä kävi meillekin, että k:lo 11:sta saimme seisoa odottamassa k:lo 2:teen eli kolme tiimaa ennenkuin pääsimme vaunuun, höyry-hevoisen lennätettäväksi silmän-huikaisevalla vauhdilla. Istuessa pienessä vaunussa, jonka akkunat pakkanen oli senlisäksi vetänyt jäähän, ja kulkiessa niin erinomaista vauhtia, ei meillä ollut tilaisuutta silmäillä mitään läpikulettavassa maassa. Höyryvaunussa olivat myös matkakumppalimme paljaita Venäläisiä, joiden kieltä emme ymmärtäneet, niin ett'emme kuulleet koko matkalla ainoatakaan suomen eikä ruotsin sanaa emmekä päässeet puhuttelemaan matkakumppaliamme; kuului kuitenki muutama Saksalainenkin olevan joukossa. Höyryvaunun pysähdyspaikoissa olivat huoneet hyvin komeita, vaan ei niissä niin kauvan saatu viipyä, että olisi voinut niissä täydemmästi tarkata Venäenmaan ominaisuuksia. Muutoin oli elanto höyryvaunussa hiljainen ja rauhallinen, paitsi että muutama Ryssä ramputteli soittokaluansa, ja niin pääsimme jo seuraavana eli maanan tai-päivänä Tverin pysähdyspaikkaan, josta kuitenkin on virstan matka itseensä Tverin kaupuntiin. Tänne viemään otimme issikan eli isvosikan, josta heti havaitsimme, millä kannalla rehellisyys ja oikeuden hoito on tässä maassa. Issikalle oli tingitty maksettavaksi 30 kop. tältä matkalta, ja perille päästyä luvimmekin hänelle käteen tämän summan. Vaan sisälle mennessä majapaikkaamme tuli hän perästä ja sanoi meidän antaneemme ainoastaan 25 kop. Rahat luvettiin uudestaan, ja niistä todella puuttuikin 5 kop., vaan koko salaisuus oli siinä, että issikka oli sukkelasti pistänyt ne lakkariinsa. Majapaikassa oli kuitenki vastaamme edellämme tulleita Suomalaisia maamiehiämme, jotka jo tunsivat tämän maan tavat, ja ne, tutkittua asian, työnsivät ukon huoneesta ulos, ja hän olikin partaansa hivellen tyytyväinen tähän laki-hoidon muotoon.

Niinkuin tuossa sanoin, otti meitä täällä Tverissä ystävällisesti vastaan parikymmentä Suomalaista nuorukaista ynnä kollegian asessori Th. Mollin, jonka palvelukseen me kaikki olimme tänne tulleet. Hän on maamittari täällä ja hänen asiansa on mitata ja arvioon ottaa maita sekä jakaa ne hoviherrain ja talonpoikain välillä. Siinä työssä tulemme häntä auttamaan.[1]

Tämän matkakertomuksen David Tuominen päiväsi Tverissä 12.11.1861. Hän lähetti Starkovan kylästä uuden kirjeen 2.12.1861, mutta julkaisemisen sijaan toimitus tiivisti sen omin sanoin:

Jo Marraskuun 22 p:nä oli Tuominen lähtenyt Tveristä ja oli monen pulan nähtyä tullut siihen Starkovan kylään, Valdai-nimisen maaselän seljänneellä, missä hän sanoo tulevansa olemaan siksi kunne lumelta voivat aivottua maamittaus-työtä aloittaa, jolloin hän taas palajaa Tverin kaupuntiin. Venäenkielen taitamatoinna on hänen tämä matkansa ollut ikävä ja hän joutunut itsekuhunki välikäteen. 

Työpaikka mainittiin myös David Tuomisen muistokirjoituksen elämäkerrassa 

Mustialasta päästyään meni T. Venäjälle maanmittaustöihin, joita siellä silloin toimittivat monet suomalaisetkin maanmittarit, kun oli paljon maata jaettava vapautettujen talonpoikien välillä; nämä maanmittarit, näetten, eivät tulleet toimeen venäläisten apurien kanssa, vaan tilasivat itselleen miehiä Suomesta. Palattuaan vuoden päästä kotimaahan... [2]

Tverissä oli siis useita suomalaisia ja Tapio julkaisi kirjoituksia nimimerkeillä Saarela, Suomalainen ja Pikku Outonen.[3] Mahdollisesti omalla nimillään kirjoittanut Pehr Määttänen kuvasi oloja huonoiksi.

Tverin läänissä oleskelin 2½ kuukautta; työni toimitus oli maanjakoa Venäjän aatelin ja talonpoikain välillä. Sillä Venäjällä kuin orjat vapautettiin, niin pitää talonpojan saada maata myös aateliltakin eli niin kutsutuilta Pomessikoilta. Yksi henki, joka on kirjoihin kirjoitettu, saapi maata 960 venäjän nelikulmasyltä, johon kuulu pelto, niitty ja metsä. Tämä jako tehdään kylälle yhteisesti, niin että jos kylässä on 10 nimiä niin saavat yhteiseen 9600 syltä. Kelvottoman maan saavat ilmaseksi; kompromin oikeutta on joka kuukausi ja riitelevät kovasti. Tämän jako-työn päälikkönä on Tverin läänissä kolme mittaria Suomesta kotosin kollegia-asessorin arvosta; ja heillä on usiammat apulaiset Suomesta Suomalaisia ja Ruotsalaisia. Asessori Molinin laviat ja suuria rikkauksia lupaavaiset kirjoitukset on heitä tänne saattanut, vaan sitä rikkautta ja niitä suuria rahoja eivät he koskaan näe. He näkevät semmoista köyhyyttä jota ei Suomessa yksikään näe. Jos suomalainen kuolee, niin ei ole maata haudaksi; usein joutuu hänen ruumiinsa kirkko-aidan ulkopuolelle matalaan kuoppaan, jossa ei voi arvata madotko vai korpitko sen lopettavat. Ja jos Suomalainen sairastaa, niin ei ole kuka häntä auttaa, kuin se raaka ja sivistymätöin venäjän talonpoika ei tiedä muusta kuin rahasta. Sillä kumppani ei voi toveriansa auttaa kuin ei ole hänelläkään rahaa. Niinpä näytti minusta kurjalliselta ja juohtu mieleeni "uuden Jerusalmin" asukkaat Pohjais-Amerikassa kymmenkunta vuosia takaperin, johonka yksi Ruotsin maamies oli vietellyt paljon kansaa suurta kurjuutta ja nälkää kärsimään. [4]

[1] Suometar 03.01.1862 no 1 & 17.01.1862 no 3
[2] David Tuominen. Suomen maanviljelyslehti 10/1897
[3] Tapio 10.05.1862 no 19, Tapio 28.06.1862 no 26, Tapio 23.08.1862 no 34, Tapio 11.10.1862 no 41,
[4] Suomen Julkisia Sanomia 15.12.1862 no 96

Viipurista kohti Kirvua 1869

Ilmarisessa 8.10.1869 julkaistiin ensimmäinen osa kirjoituksesta Kappale matkamuistelmia, joka venyi niin, että kirjoittaja itsekin sanoi sen olevan nälkävuotta pidempi. Kirjoitus ei myöskään pysynyt otsikkonsa alla vaan käsitteli enimmäkseen maataloutta. Aivan aluksi se kuitenkin antoi kuvauksen käytännön matkustustuksesta:

Viime Syyskuun alussa oli minun asian vaativista syistä tehtävä pikku matkustus Viipurista maalle — ei edemmäksi kuin Kirvuun. Tämmönen matkakappale kokonaisuudessaan, jonka kaupunkilainen usiasti tekee ainoastaan hengittääksensä maaseudun raitista ilmaa, ja päinvastoin maamies ehkä ei paremman kuin tupakan puutteessa käy kaupungin kauppamiestä tervehtämässä, ei ansaitseisi yleisölle huomauttamista, sillä niinkuin tietty emme muutamalta virsta-kymmeneltä voi, jonkun suuren ristiretken tekiän taikka muun maailman mainion luonnontutkian tavalla antaa mitään korkeampia ja viehättävämpiä kertomuksia lukialle; mutta toivon että lukia jonkun joutohetkensä huviksi silmää toisinaan vähäpätöistä kotimaistakin uutelota!

Ilomielin, hymyhuulin jätin Viipurimme pöllyset kadut ja hälysen elämän, istuen totisena kuin tervaskanto kyytimiehen kärryssä, toivolla pääseväni taas nauttimaan maaseudun vakaisuutta, joka salon jylhän kainalossa kasvaneelle on aina miellyttävää, huvittavaa. Mutta hetkisen istuttuani tässä hyvässä toiveessani kuin alkoi rankka sade kylmän tuulen kera oikeen lijottamaan, kärryn pyörät hinata loassa saivartavan hevosen perässä hiljemmin kuin tavallinen jalkamarssi ja pimeys valtasi näön-aistimen, alkoivat ajatukseni soudella toisia tuulia ja varsinkin kuin vihdoinkin pääsin niin kastuneena miten kastua voipi erääsen kestikievari-huoneesen, jota kesäsen ajan vuoksi ei vielä oltu lämmitetty, vaan jossa kuitenkin huo'atessa syntyvä vesikaasi muuttui kokonaan höyryksi ja josta voipi arvata kuinka miellyttävä semmonen lämpömäärä on täysin kastuneelle, muistui mieleeni ruumiini väristessä kuin kaihla virrassa ja hampaideni "loukkua lyödessä" että jos joku kaupunkilainen keikkari, joka tämmösen sateen räiskyessä viettää iltaansa jossakin hienossa ravintolassa joko totilasin vieressä eli biljardi-pöydän ääressä taikka muussa hemmetärten lepertelevässä seurassa, tietääkin antaa arvon hienoudellensa edellä "maan moukan" (toden puhuen ei minulla ole mitään erinäistä tarkoitusta kaupunkien elämätä vastaan, vaan että ylimalkaan ympäri maailman on aina kaupungeissa elämä hienompi maaseutuin ja toisessa katsannossa löytyy kaupungissa samoin kuin maallakin jotka tekevät työtä sekä itsensä että maan hyödyksi, kuin myös päinvastoin puolisivistyneissä etenki kaikenlaisissa virkamiehissä turhamaisuutta, lentoisuutta, ylpeyttä ja narrimaisuutta taikka toisin sanoen tuhmuutta, jos ylpeydellä sitä merkitään), niin ompa heillä siihen tosin oikeuskin sekä täysi syy elämän laatuisuuden suhteen, Mutta ehdittyäni huomeisen päivän valoon ja tavalliseen lämpimyyteen haihdutti ulkomaailman muoto-vaihteet taas pian viime öisen epäkohtaisen eloni ja niin nuhjustin matkani rauhallisella mielellä eteenpäin.

(*) Ilmarinen 08.10.1869 no 41, 15.10.1869 no 42, 22.10.1869 no 43, 29.10.1869 no 44, 26.11.1869 no 48, 17.12.1869 no 51, 31.12.1869 no 53, 14.01.1870 no 2

Lammilta Luhankaan 1860-luvun alussa

 T. J. D. tarjosi Suomen julkisten sanomien lukijoille (20.07.1863 no 54, 23.07.1863 no 55, 30.07.1863 no 57) Tuomisia Savossa käymämatkalta. Näyte alkumatkasta:

Jätettyäni jäähyvästit sille puheliaalle kauppiaalle, joka jäi kuormineen Turenkiin, otin minä tarjotun kyytihevoisen ja aloin ajaa kauniisti kasvavain Turengin toukopeltoin välitse sekä sitte metsämaita aina Lammin pitäjääseen asti.

Lammin kirkon kylässä on paljo taloja ja koko silmä-ala tasaisia peltoja, joidenka lävitse maantiet menevät, mut ei niillä ole kuitenkaan kuistia, niinkuin pohjoisSavossa, ja kun kuistia ei ole, niin portit ovat välttämättömiä niin kauvan kuin pellot pidetään aidattuina eikä aitain tarpeellisuutta paimenia pitämällä poisteta. Sillä hollivälillä, joka Lammin kirkon sivuitse menee pohjoiseen päin, oli siis 12 avattavaa porttia. Touvot näyttivät ylimalkaan jokseenki hyviltä, mut lanttopaikoissa oli menneen kesäiset sateet painaneet rukiin laihot niin, että muutamat paikat olivat kevättouvoksi kylvetyt. — 

Hämeessä on hevoiset pieniä mut enimmiten vireitä ja kestäviä ajaa hitistää, vaikka kestikievarien välit ovat noin paria peninkulmaa pitkiä, ja vieläpä pitempiäkin. Minä jouduin siis jo samana iltana hyvällä aikaa Padasjoen kirkolle, jossa toukopellot olivat jo silmään pistävästi täysinäisemmät kuin Uudellamaalla sekä Lammin pitäjäässä.

Kello 10 iltaisella läksin, kyyditsijän saatuani, pienellä veneellä Päijänteen yli. Kyyditsijä sanoi Padasjokelaisten toivovan sangen hyvää vuotta sekä toukojen että heinän saannin puolesta, mut metsän pedot olivat paria päivää ennen tehneet paljo vahinkoa. Karhu oli kaatanut monta lehmää ja sudet tappaneet kaksi hevoista, joista toinen oli ollut rekivedoksi tuleva, toinen maitovarsa.

Kello 4 seuraavana aamuna tulin höyrylaivan sillalle Sysmän pitäjäässä. Sillan korvassa on kestikievari, jossa rupesin levolle. Levättyäni ajoin Sysmän kirkolle, jossa on sangen paljo herrastalojakin. Touvot näyttivät ylipäätään olevan paljoa kehnommat kuin Padasjoella, ja ruispeltoja oli paikoin kauraksikin kylvetty. Eläinten ruokaa ei myös näyttänyt olevan viljavalta metsässä. Kivikkomaita ja silmähollin laajuudelta kataikoita — varsinki rantakestikievarin ja kirkon välillä — sekä punamultasekaista rapakivi- ja somerosekaista maata mut paikoin hyvääki savisekaista.

Sysmästä matkustin sekä maantietä ja vettä myöten Luhangon kappeliin, jonka kirkolle jouduin murkinan aikaan. Sielläpä oli toukopellot sekä karjanlaitumet mitä kauniimmassa kukoistuksessaan.

Luhangossa viivyin 22 päivään asti ja katselin heidän kauniita toukojansa ja kukoistavia, heinäisiä karjanlaitumiansa sekä sain kuulla, että karhu oli sielläkin kaatanut kaksi lehmää. Sunnuntaina 21 p. satoi moneen kertaan vettä ja ukkoinen kävi kovasti. vahvimmat paikat ruispelloissa todistivat nöyryyttään luonnon voimille ja kyönöttivät siis kaikki lakolanttoina. Isännät arvelivat, että eipä taida enää noustakkaan.

Tampereella 1890

Ylioppilas P. kirjoitti sanomalehteä Sanomia Turusta varten matkastaan Turku-Tampere-Kangasala otsikolla Eräs kesäinen matkamuistelma.(*) Ote:

Tampereen kaupunki, joka on perustettu v. 1779 kuningas Kustaa III hallitessa ja saanut vapaakaupungin oikeudet keisari Aleksanteri I aikana v. 1821, on Satakunnan maakunnan kaakkoisessa nurkassa, Hämeen läänissä, ja sijaitsee erittäin ihanalla paikalla Näsijärven ja Pyhäjärven välillä Tammerkosken varrella, on Suomen suurin tehdaskaupunki ja muutenkin sisämaan suurimpia kaupungeita (ja kuten tämän vuotinen almanakka osoittaa oli siellä 1887 asukkaita 17,268). Siinä siis kaikki mitä tiesin tästä kaupungista ennakolta. Mutta olihan siinäkin jo luuranko, pohjaperusteet tiedoilleni, ja nythän on mainio tilaisuus täyttää tätä luurankoa, ajattelin itsekseni Tampereelle tullessani. Mutta vaikka minun täytyykin tunnustaa, että tuo täyte sittekin jäi useissa kohdin hyvinkin laihaksi, osaksi ajan niukkuuden, osaksi muiden esteiden tähden, niin on minun kuitenkin ilolla myös mainitseminen, että "tulin, näin, voitin". Matkani; varsinaisena tarkoituksena olikin vain nähdä ja ihailla kehuttua kesäistä luontoa täälläpäin maailmaa, ja että tämän tarkoitukseni Tampereella ollessanikin saavutin, sen vielä nytkin ilolla mainitsen. 

Kun jo olin itselleni majapaikan hankkinut, lähdin kävelemään ja katselemaan vähän ympärilleni. Huomasin, ett'ei Tampere rakennuksensa puolesta suinkaan ole mikään komea eikä siis siten erityisempää huomiota herättävä kaupunki, vaikka sen asema molemmin puolin valtavaa Tammerkoskea onkin vallan mainio. Paitsi uutta kaunista kirkkoa, torin varrella olevaa raatihuonerakennusta ja muutamia yksityisten uhkeilta näyttäviä kivihuoneustoja ei täällä olekaan oikeastaan muita "silmiin pistäviä" rakennuksia kuin juuri nuo lukuisat tehtaat, joiden savutorvet hirveän korkeina kohoavat ilmaan. Mieleni tosin kyllä teki katsomaan, kuinka työ noissa tehtaissa oikein sujui, kuinka niissä paperia tehtiin, puuvillaa valmistettiin, kehrättiin ja kutoa helskytettiin, mutta sainkin kuulla ja porteille naulatuista ilmoituksista nähdä, että oli turha vaiva syrjäisen sisälle yrittää. 

Arvelinkin siis olevan parasta kääntää katselemisen toiselle tolalle, ja lähdin marssimaan ulos kaupungista, nähdäkseni mitä hyvää tuolla ulkopuolella tehtaitten hirveää jyminää ja kaupungin tavallista helinää ystävällisen luonnon rauhallisessa helmassa tarjotaan. Suuntasin askeleeni Pyhäjärveä kohti. Ilta oli niin ihana. Taivas hymyili sangen suloisesti. Aurinko ei ollut vielä mailleen mennyt kun saavuin tuon minun mielestäni niin ihmeen ihanan järven rannalle. Istuin eräälle tien varrella olevalle penkille, istuin ja ihmetellen ihailin tuota kokonaiskuvaa, minkä iltaauringon loisteessa kimalteleva järvi, jonka pinnan vieno iltatuuli hieman pani karehtimaan, lehtiset saarelmat, niemekkeet ja rannoilla kasvava juhlallinen kuusi-, mänty- ja lehtipuumetsikkö sekä näiden kaikkien yllä oleva kirkas, sininen taivas yhteensä muodostivat. — Oi kuinka herttaista sentään on Suomen suvi-illan suloa nauttia, kuinka äärettömän ihanaa kesäisen lempeän luonnon helmassa oleskella! Niin kummalliset, aivan ylimaailmalliset tunteet silloin ehdottomasti valtaavat ihmislapsen sydämen. Niin puhtaat, niin viattomat, niin juhlalliset ovat nuo kuvat tuossa ihanan luonnon komeassa temppelissä, että kaikki arkipäiväiset ajatukset kauas poistuvat ja mielemme täyttyy ylevillä aatteilla. En todellakaan luulisi niin henkisesti sokeaa ihmistä löytyvän, joka, nähdessään ympärillään tuollaisen majesteetillisen näyn, ei siitä olisi millänsäkään, jonka sydämeen, jos se muutoin kova ja raakakin olisi, ei syttyisi kumminkin muutamia jalon isänmaan rakkauden säkeniä, ja jonka rinnasta ei ainakin harvoja huokauksia korkeuteen kohoaisi. Omasta puolestani täytyy minun tunnustaa, ett'ei tuo näkemäni suinkaan ollut vaikuttamatta minuun. Pitihän luonto minulle tuossa Pyhäjärven rakkaalla rannalla ihanan iltasaarnan, jonka teksti ei hevin haihtune sielustani. Ja kun lintuset puiden oksilla istuessaan lauleskelivat iltavirsiä Luojallensa, otin minäkin kaikesta sydämestäni osaa heidän kiitos- ja ylistyslauluihinsa ja lausuin hiljaa itsekseni nuo tunnetun runoilijan sanat: „Oi taivahan pyhä Herra, Mitä lintunen rukoilen. Min kaunihin maan sa sääsit Ja taivaan kuin suloisen. Suo järveimme kalvon säihkyy Yhä lempemme tueta vaan. Oi Herra intoa lainaa Ain' maatamme rakastamaan!"

(*) Sanomia Turusta 26.11.1890 no 277, 27.11.1890 no 278, 28.11.1890 no 279, 04.12.1890 no 284, 05.12.1890 no 285, 18.12.1890 no 296, 27.12.1890 no 302 

Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä

 Nimimerkki -o -n tarjosi kesällä 1888 Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä.(*) Ote:

On mainitsematta jäänyt nuot suuret herraskartanot, joita outo huomaa näissä pitäjissä niin paljon. — Ne ovat suurimmaksi osaksi niitä Hämeen vanhan aatelin sukutaloja, joita ennen oli paljoa enemmän kuin nyt, vaikka otetaan lukuun nekin, jotka jo ovat talonpoikaisten hallussa. Kartanoiden akumenttitiloja on suuri osa joka pitäjän taloista ja onpa niissä vielä muutamia, joilla on veromatka Asikkalasta Hauholle ja Nastolasta Kärkölään. Aatelin muinaisesta vallasta ei ole enää muuta jäljellä, kuin monet tarinat ja "kaaskut" Huurneista ja Korpeista ja muista kuuluisista muinaisherroista. Olemmepa tavanneet talonpoikaisia, jotka johtavat sukunsa vanhoista aatelissuvuista. Muutamissa kylissä vielä lukevat metsän ja kalaveden vähyyden näitten entisten herrain vääryydeksi — "kukas niitä vastaan pystyi riitelemään". Entisten aikain jätteitä on kai sekin, että aatelisrouvia vielä nytkin sanotaan "armoiksi". 

Me emme suinkaan olleet yksinämme kuljeksimassa sydänmailla — herramaisia sporttimiehiä emme sattuneet näkemään, mutta näimme sen sijaan muita matkalaisia — noita täälläpäin tavallisia rättimiehiä eli lumppureita, jotka vankkureillaan kuljeksivat vähimmätkin syrjäpaikat. Heille antavat köyhät vaimot mielellään liiat rätit j. n. e. saaden heiltä rihkamia vastaan. 

Turvallisesti kulkee laukkukarjalainenkin vielä syrjätienoilla — syrjällehän hänen täytyy paeta — hän pelkää lautamiehiäkin. Oikein ihmetellä täytyy sitä suosiota, jota he yhteisen kansan puolelta nauttivat — eikä se olekaan ihmettä — säästyyhän pitkät kaupunkija puotimatkat ja vielä niin helpolla saa tavaran heiltä. Eräs kotipuolelleen matkustava laukkukarjalainen kertoi minulle kuinka vallesmanni oli ottanut pois häneltä repun muutaman isännän kanssa, mutta se sama isäntä oli laukkua tarkastaessa salaa pistänyt karjalaiselle kouraan rahat, jotka olivat kätkettynä laukkuun.

(*) Hämeen Sanomat 14.08.1888 no 65, 17.08.1888 no 66, 21.08.1888 no 67, 24.08.1888 no 68

Tampereelta Hyvinkäälle 1880

Kesällä 1880 nimimerkki K. L. kirjoitti Kaarlo-veikolle Hämeenkyrössä Matkamuistelmia Pirkkalasta Hankoniemelle.(*)

Oli ihana ilma Kesäkuun 22 päivä. Aurinko siirsi rataansa sinisen taivaan laella, luoden kirkkaat säteensä tomun asukkaille, samalla kirkastaen äsken uuteen eloon virkistynyttä kasvikuntaa. Aika joutui ja läksin perheeneni P:n pitäjään Tampereen rajaisesta kolkasta. Saavuttuamme Tampereelle huusi sen kasvattaja, tuo vanha tuttava koski, kuohupäine hyrskyineen hohisevalla äänellänsä: „tervetuloa ja hyvästi", samalla huomauttaen kuinka uonnon voimat ihmisneron avulla voivat muodostaa ympäristöänsä, kasvattaa ja lisätä seudun asukkaita ja liikettä. Tätä todistaapi kyllin se, että Tampere on jo toinen tahi ainakin kolmas kaupunki väkiluvussa ja etevin tehdaskaupunki maassamme. Eipä suurta aikaa huutaa kiviheiton päässä, toinen suuri luonnon voima, höyryhepo, ihmisen palveliana matkustajille: joutukaa! Jospa Amerikalainen Fulton, joka v. 1808 rakensi ensimäisen höyrylaivan, pääsisi tomumajastansa näkemään, kuinka hänen keksintönsä nykyään säännöllisesti palvelee ihmistä, ei hän suinkaan sitä enää tuntisi omaksi keksinnöksensä. Tosin suuret nerot ovat sitä aikojen kuluessa paljon korjanneet ja muodostaneet, mutta kuitenkin suurin ansio on sen, joka tuon ennen tuntemattoman voiman on voimaksi näyttänyt. Se meitä nyt kiidättää suurella voimalla ja nopeudella säännöllisesti.

— Kello lyö 4 ja nyt lähdetään. Heti arjoaapi Pyhäjärven kirkas pinta kauniine saarinensa ihanan ja juhlallisen näköalan samalla kun rautatien ääriset viljavainiot samalla kohtaa näyttää runsaasti luupaavilta. Matkaa jatketaan, asemapaikalta toiselle, kunnes illalla tullaan Hyminkäälle, jossa täytyy viettää yötä ja saapi levollisena muistella kuletun matkan vaiheita. Siitä ei ole juuri suurin sanottavaa. Tien äärillä vaihetteli mäet ja laaksot, kalliot ja kivikot, metsät, suot, pellot ja niityt, vainiot näyttivät yleensä lupaavan omistajilleen keskinkertaista tuloa, niityt sitä vastaan huonoa. Heinä niissä näytti harvalta. Sittemmin saatu virvoittava sade voipi niitä vielä paljon parantaa.

(*) Tampereen Sanomat 10.07.1880 no 55, 17.07.1880 no 57,  24.07.1880 no 59, 28.07.1880 no 60, 11.08.1880 no 64

Muisteltu huvimatka 1850-luvun Tampereelta

Nimimerkki Valto muisteli Tampereen Sanomiin (10.10.1887 no 119, 12.10.1887 no 120, 14.10.1887 no 121) otsikolla Eräs huvimatka noin 30 vuotta sitten. 

Katsokaamme erään köyhän perheen asuntoon; siellä on perheen isä pöydän päässä istuen ja lukien rukouskirjaa, ja perheen äiti toimii aamuaskareita. Kaksi nuorinta lasta nukkuvat vielä, vaan Kalle, vanhin, noin 11 vuotias, on jo aikoja ollut ylhäällä, sillä hänellä on suuria hankkeita ja hän toivoo paljon tältä päivältä. Hänen pitäisi, näet, lähteä huvimatkalle, siitä hän uneksi, siitä hän miettii ja puhuu. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja kirkas on Kallenki mieli. Se kuvaili tuon matkan mitä hauskimmaksi ja hupaisimmaksi. Äiti pani evästä mukaan, rahaa ei häneltä liiennyt. Mutta mitäpä Kalle sillä tekikään, ja kun he olivat köyhiä, ei äiti ollut liian taipuvainen siihen matkaankaan, mutta salli hän sen kuitenkin kerran Kallelle mieliksi ja päästi hänet menemään. 

Laivan oli määrä lähteä kello 6, ja kun pilli ensikerran vihelsi, oli Kalle jo matkalla rantaan. Täällä oli vanhan oluttehtaan perustus laskettu rantakarille, josta sitten aikojen kuluessa on muodostunut niemeke, jonka ulkonevaa nokkaa nimitetään "Mamman nokaksi" ja joka jakaa Mustanlahden kahtia. Sen lännen puolista osaa nimitetäään Korteslahdeksi; oluttehdas on Korteslahden suulla, ja sen takana puusta tehty rantalaituri. Tässä oli syvä vesi ja muuten sopiva ottaa matkustavaisia sekä tavaraa laivaan. Siihen aikaan oli vielä Korteslahden muut rannat alkuperäisellä kannalla, ja kaupungin kivilaiturille oli usein halkoja heittelemällä ajettu laivasta suuriin sikinsokin oleviin röykkiöihin. Sentähden oli "Prykin tausta" enimmäkseen höyrylaivain satama, ja siellä oli myös hyvä oluen saanti; sitä sai ajalla millä hyvänsä ja kuinka suurissa määrin tahansa.

Tällä kertaa oli Mustanlahden kalliot vetäneet enimmät kaupungin asukkaat luoksensa. Ken ei halunnut huvimatkalle, hän nautti huvia "Kirsperi"-kannun ääressä. Toiset valitsivat itsellensä hyvän näköalan Näsijärven laajalle pinnalle. Kaikilla oli vaan päätarkoituksena nähdä "valkealaivan" lähtöä, sillä se oli silloin vielä harvinainen ilmiö, kun ei niitä ollut useampaa kuin kaksi: "Ahti" ja "Jalo". Tämä viimeksi mainittu oli nyt varustettu lähtemään huvimatkalle. Yltäympäri oli kiinnitetty limoja pitkin lavan sivuja, ja uljaana kohotti sen pitkä masto latvansa taivasta kohti. Perän puolella tuprusi paksu savu piipusta ulos. Tämä oli tavallinen halkolaiva, joka kuljetti halkoja kaupungin tarpeeksi. Purjelaivasta oli se muodostettu höyry-purjelaivaksi siten, että toinen masto oli otettu pois peränpuolelta, kajuutta perässä isonnettu, ja sinne asetettu höyrykone pannuineen Se oli vaan yksisilinterinen, jota väännettiin alkuun, kuin käymään pantiin, ja imuputken kautta johdettiin vesi pannuun, joka oli pystyssä ja jonka päällä kulki sauhutorvi, polvistuen hyvän joukon taaksepäin. Tämän päässä oli suuri, rautalankainen huppu.

Täällä näemme Kallenkin ihmettelemässä Oli hän tosin ennenkin jo nähnyt saman laivan ja tiennyt sen nimenkin, joka oli "Jalo." Mutta nyt se näytti paljon jalommalta kuin ennen. Minkä tähden? Sillä kentiesi, kun hänkin nyt sai koettaa sen jaloutta. Hän tunsi itsessään suurta arvollisuutta, ja näistä mietteistä hänet herätti pillin luja vihellys.

Kalle tukki korvansa käsillään ja läheni laivaa, jolla toiset pojat jo juoksivat ja kiipeilivät nuoria myöten mastoon. Mutta Kalle oli arkaluontoinen; hän kulki hiljalleen paikasta toiseen, katseli ja mietti, meni perä kannelle, josta näki konehuoneesen, sekä tarkasteki kaikkia kohtia.

Saarijärveltä Petäjävedelle kesällä 1868

Nimimerkin "Matkustaja -tt- -ti-" Matkakertomus Saarijärveltä Petäjävedelle viime kesäkuulla julkaistiin Kansan lehdessä 25.07.1868.

Saarijärveltä lähettyäni matkustamaan etelää kohti; niin alku matkallani en havainnut mitään erinomaista; vaan ilma oli sangen kaunista. Koko luonnon olento oli siinä ihanassa juhannuksen aikaisessa kesäkukostuksessa ja juhla-puvussaan, kuin kauniiksi rakettu morsian hää-ruunussaan. Lintuin tuhatääninen sävel-laulu kaikui ihanalta korviini metsän mäki-rinteiltä, vuorilta, laaksoista. Viimeksi matkustin vene kulkua Lanneveden sinistä pintaa myöden Kuukkajärven kukkuloille. 

 

Siellä jo muuttui maa mäkisemmäksi kuin Saarijärvellä. Maaviljelys oli jo vähän erilaisempaa, esim. pelto-viljelys oli huonompi, vaan kaski-viljelys sen sijaan suuremmassa voimassa. Siinä muistui mieleeni, että eiköhän Kuukkajärveläistenkin olisi jo aika heittää pois esi-isältämme perittyä maaviljelys tapaa; koska havaitsin rukiit palomaissa olleen paljon huonompia, kuin pelloissa. Suvi touot olivat enimmästi kaikki hyvän-puoleisia; mutta aikaisempia kevät-tekoja näytti rikka-ruoho haittaavan. 

 

Taas oli minulla vesi-matkaa, joka meni Petäjäveden raja kyliin asti. Siellä oli maaviljelys suuremmassa voimassa, kuin Kuukkajärvellä, (Uuraisilla); vaan kaski-viljelys näytti sielläkin olevan, miltei paremmassa mahdissa, kuin pelto työ. Vaan rukiit olivat parempia, kuin Uuraisilla, samoin työntekokin oli paremmassa vauhdissa. Siinä muistin senkin vanhan sanan, "ahkeruus kovan onnenkin voittaa." Koska Petäjävedellä ei mainittu niin suurta köyhyyttä olevan kuin Uuraisilla oli. — 

 

Ihmisten käytöksestä havaitsin Petäjävedellä vähän muutosta kuin täällä Saarijärvellä, ja vähän Kuukastakin. Heidän kirkko olentonsa oli paljon eri-laisempaa. Heillä ei näyttänyt, esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssa-käymistä ja miettimistä nyky-aikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Heidän olentonsa kirkolla (pyhinä) oli peräti hätäisen näköistä, ja kiireellistä ennen Jumalan palvelusta sekä jälkeen. Niiden olo oli senkin puolesta minusta hyvin kummaa ja outoa, kun ne toisiaan tervehtivät kirkon ympärillä, niin ne astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse, ja kysyivät jo ennen kuin tervehtiä ennätti, varsin kovalla äänellä "kuules," samalla taas toisen luokse, ja sitä tehden niin paljon kuin vaan ennättivät. 

 

Isäntä-miehillä näytti olevan erilaisempi tapa, kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät, arvonsa tähden, menneet kirkkoon muualta, kuin sakastin kautta, ja sieltä aina koko jumalan palveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Minä kysyin eräältä tuttavaltani mitä se merkitsee, kun tuolta sakastista vähän päästä tulee miehiä kirkkoon? Vastauksen sain, että se on heillä olevanaan suuri mahti ja kunnia. — Olisi vähän heidän naisistakin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt; sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla. Mutta ei kumminkaan Petäjäveteläisten mahti ylettynyt ripsillenkään asti, Jämsän naisille joita siellä oli muutamia. Heillä oli ahkera työ, näyttää kuinka heillä on mahtava valkoinen alus-hame; vaan sitten he olivat hyvin tyytyväisiä, kun tuuli oli apulaisena, että valkoinen näkyi ilman nostelematta. 

Koirain kirkossa heinäkuussa 1865

Ote D. T-n:n eli David Tuomisen kirjoituksesta Matkamuistelmia itä-Suomesta länsi-Suomeen (*)

Tultuani Elimäeltä Iittiin erään vuoren kohdalle sanoi kyytimies minulle: "nyt me ollaan koirain kirkossa ja tässä on yön aikana vaarallinen kulkea"; sillä se oli himeä pohjolan yö kuin kulimme. "Miksikä niin"? kysäsin minä. "Tuolla vuoren rotkossa on piruen pesä", sanoi hän. "Mistäs sinä tiedät sen"? kysäsin taas. 

"Ennen aikaan, jatkoi mies, palasi matkustavaisia kaupunnista ja tässä kohdalla saavutti heidät pilkkopimeä, että täytyivät jäädä yöksi tuohon vuoren juurelle. Mutta tehtyänsä tulen vuoren rinteesen alkoivat kivet niin räiskymään tulessa että miesten oli asia loitommaksi muuttamaan; ja sanotaanpa heidän muitakin kummia kuulleen. Sitte sanoivat koirain kirkossa olleensa yötä ja siitä päivin on tämä paikka sen nimen kantanut, sekä myös arveltu olevan piruen pesän tuolla vuoren rotkossa“. 

Sitte pyysin miehen noutamaan muutaman kiven nähdäkseni. Mies näytti vähän epäilevän josko hän uskaltaisi mennä, vaan kuitenkin täytti pyyntöni. Kivet olivat pitkulaispyöreitä eli kanan munan muotoisia ja keskemäärin kanan munan kokosia myös sekä ruuni-väriset. — Arvattavasti on tässä vuoren kupeella ollut entisinä aikakausina jokin veden pyörre, joka on kivet hivuttanut pyöreäseen muotoon. 

Muutamia kiviä otin myötäni koetellakseni niiden paukkavaisuutta. Seuraavana aamuna ensimäisessä yökortteerissa kun näin emännän kahvikattilansa ala tulta virittävän riensin minäkin kiviä tulistaman pauketta nähdäkseni. Muuan mies, joka seisoi ja katseli tarkasti häärintöäni, kysäisi: "miksi näin tutten"? Asian selitettyäni vakuutti mies kokeeni toteentuvan; ja samassa alkoivat kivet: "puks, puks". — Kivennäistuntiat ovat vastanneet nämä kivet olevan pian puhdasta pata- eli vuolukiveä (fältspattia), ja niin hohkeloista että sisältää vettä sekä ilmaa. Me tiedämme veden ja ilman ottavan avaramman tilan kuumettuansa, ja hajotusvoima (Expansionskraft) kaasuhieketten (gosatomerna) välillä on voimallisempi kun kiinnevoima (kohesionskraft) kivennäishiuketten välillä. Tämä on se seikka joka vaikuttaa paukkamisen ja hajoamisen näissä kivissä kuumentuessansa. 

Nyt on piru parka, se olematoin olento, päässyt siitäkin pahasta maineesta että hän muka pitäisi asuntoansa Morsiankallio-vuoren *) rotkossa ja sentähden kivetkin paukkasivat. 

*) Hra U. F. sanoo tarun tietävän tämän vuoren saaneen nimensä siten, että muinoin oli kansalla tapa Juhannus-yönä polttaa kokkoa tällä vuorella (vieläkö nytkin polttanevat?) ja kerran eräs sulho morsiaminensa putoisi vuorelta; vaan olleeko sama vuori?

Suometar 15.09.1865 no 214, 16.09.1865 no 215, 18.09.1865 no 216, 19.09.1865 no 217

Polkupyörällä Oulusta Suomussalmelle 1890-luvulla

 Nimimerkki I. C.:n matkakuvaus Polkupyörällä Suomussalmelle (*) alkaa Oulusta.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka sivistyskronikamme tulevaisuudessa tulevat riemuellen lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan, kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Torninkellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuutteja vaille seitsemää jälkeen puolen päivän kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla — sadetta janosi kipeästi kaupunki lympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi ... Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan ...

(*) Päivälehti 12.08.1899 no 203, 16.08.1899 no 206

Olavinlinnassa kesällä 1881

Juuri ylioppilaaksi päässyt nimimerkki -s retkeili kesällä 1881 kolmen toverinsa kanssa ja dokumentoi matkanteon Kuopiosta alkaen. (*)

Seuraavan päivän aamulla hankimme itsellemme veneen ja lähdimme tarkastelemaan ikivanhaa Savon eli Olavinlinnaa, joka, vaikka rauniona, vieläkin seisoo pystyssä uhkaavana, jälkimaailman ihmeteltävänä. vuolas virta ympäröi sitä joka taholta ja tunkeutuu niin likelle muuria, että täytyy kiinnittää vene itse linnan portaisiin. Me astuimme ensimmäisen portin läpi ja kuljimme sitten holvikäytävää myöten, kunnes tulimme toiselle portille, joka oli lukittu. Me soitimme kelloa; vanhat muurit kajahtivat sen äänestä. Samassa linnanvartija tuli aukaisemaan meille ja me astuimme nyt linnan suureen pihaan. Erään vartijan johdattamina, joka meillä oli muassamme, me sitten aloimme tutkia tarkkaan joka paikan, astuen yksiä ahtaita ja pimeitä portaita ylös, toisia alas, kävimme kaikissa kolmessa tornissa ja jouduimme vihdoin, kuljettuamme useita ahtaita käytäviä, erääsen pieneen kammioon.

Vartijan kertomuksen mukaan siinä muinoisina aikoina oli pidetty vangittuna jotakuta valtiovankia. Viettäessään täällä kurjaa elämäänsä oli hänen ainoana huvituksenansa ollut, että hän, istuessaan pienen akkunansa ääressä, oli saanut katsella pientä valoa, joka pitkinä syys- ja talviöinä oli pilkoittanut esiin eräästä mökistä. Mutta kun oli huomattu, että tämä häntä huvitti, niin oli hävitetty koko mökki, ryöstetty näin hänen ainoa huvinsa elämässä, valon ihanteleminen. Näin vartija meille kertoi. 

Sitten me tulimme erääsen ympyriäiseen, aivan pimeään huoneesen, jota katolisella ajalla oli käytetty kirkkona. Kun tarkkaan valkealla tarkastelimme sitä, niin huomasimme, että sen seinät olivat aivan mustat, luultavasti vahakynttilöiden savusta. Eräässä kohden seinää oli komero, jossa oli ollut jonkinmoinen istuin; tämä luultavasti oli se paikka, josta moni ihminen muinoisina aikoina papilta oli saanut syntinsä anteeksi. 

Täältä me sitten jatkoimme tarkastustamme ja jouduimme erääsen suureen, valoisaan huoneesen, jonka seinissä oli muinoisten Suomen ja Ruotsin mahtavien aatelissukujen vaakunakuvia. Yhdessä sentapaisessa luimme Vergiliuksen sanat:

" — — — — O torqve qvaterqve beati, Qvis ante ora patrum — — — — Contigit oppetere! — — — —"

("Oi kolmasti, neljästi autuaat ne, joiden on suotu kuolla isien kasvojen edessä!") Tämä huone oli ollut kirkkona siitä asti kuin lutherilainen oppi oli vallinnut maassamme. Vielä kävimme katsomassa hyvin monessa paikassa, niinkuin eräässä pimeässä ja sangen kylmässä maanalaisessa holvissa, johon johti pimeä ja niin ahdas käytävä, että sitä myöten täytyi käydä nelin ryömin. Muureilta ihmettelimme, kuinka viisaasti ja äärettömän lujasti linna oli rakennettu. 

Kun olimme poislähtemäisillämme, niin tulimme erääsen suureen, monimutkaiseen huoneesen, johon oli tehty pitkin seiniä puu-istuimia. Kun kysyimme, mihin tarkoitukseen tätä suojaa käytettäisiin, niin saimme vastaukseksi, että siellä tanssitaan silloin, kun palosammutuskunta viettää juhliansa ja muulloinkin, kun pidetään arpajaisia ja muita huvia. Tuota vanhaa linnaa, joka vuosia sadottain on puo-lunastanut isänmaata vihollisilta, jonka tulisi herättää kunnioitusta kunkin isänmaatansa rakastavan sydämmessä, muistuttaessaan häntä isien muinoisista urotöistä ja vielä raunioinakin komeana, lausuessaan juhlallisella äänellä jälkimaailmalle: "Bonus et faustus sit hic dies! Meminerint minores!" ("otollinen ja onnea tuottava olkoon tämä päivä; jälkeläiset pitäkööt sen mielessään!") — tätä isänmaan muinoista turvapaikkaa kaupunkilaiset nyt käyttävät tanssisalina! Mukavampaa paikkaa eivät ole löytäneet! — Ristiriitaisilla tunteilla jätimme linnan tarkasteltuamme sitä neljättä tuntia.

(*) Hämeen Sanomat 12.01.1883 no 4, 19.01.1883 no 6, 26.01.1883 no 8, 02.02.1883 no 10

Juhani Ahon kesämatkoilta

Ollessaan vuonna 1886 Keski-Suomen toimittaja Juhani aho kirjoitti kertomuksen Kesämatkoilta.(*) Toisin kuin varsinaiset matkakertomukset, se ei sisällä paikannimiä, joten kyseessä voi olla kaunokirjallinen teksti.

Minun mieleni ei ole juuri milloinkaan tehnyt matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Viroon tai muiden suomensukuisten kansojen luoksi runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendion, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaille vuodeksi tai pariksi.

Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.

Paljon mulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole mulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoomaan. En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta "saaliista", jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden etten ole mitään saalista kokoon saanut.

Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aijon matkastani kirjoittaa. Ja katson itseni siihen etupäässä sentähden oikeutetuksi, että aijon noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aijoin kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. vaan jos sattuisi niin että joskus "poikkeaisin aineestani" ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.

Minä siis lähdin liikkeelle muutamasta suuresta kirkon kylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkon kyliä on Suomessa useampia satoja. vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimmia, sillä se oli suuren pitäjään keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen penikulman haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. 

(*) Keski-Suomi 23.09.1886 no 38, 30.09.1886 no 39, 07.10.1886 no 40, 21.10.1886 no 42, 28.10.1886 no 43, 11.11.1886 no 45, 25.11.1886 no 47

Pietarista Helsinkiin heinäkuussa 1873

Heinäkuussa 1873 J. H. matkusti Valamon ja Pietari kautta Helsinkiin (Uusi Suometar 15.12.1873 no 147 & 17.12.1873 no 148). Viimeisestä osuudesta hän kirjoitti näin:

Nähtyäni merkillisemmät paikat, kyllästyin heti Pietariin ja päätin matkustaa Helsinkiin, jonne olin alkuansa tarkoittanutkin. Tämä matka kävi aika joutuisaan, kun kerran rautatie-juna sai liikkeesen. Matkalla olin tilaisuudessa ihailemaan isänmaani tuotteita lihavissa vilja-vainioissa, jotka kaikkialla olivat ihastuttavan näköisiä. Koko päivän kuljettua, huomautti minua rautatien-palvelija Helsingin olevan läsnä. Nythän vasta kohosi rintani ilosta, kun kohta arvelin saavani ihailla oman isänmaani pääkaupunkia, ja toivoin saavani kuulla suloa suomenkieltä sujuvasti puhuttavan, jota koko matkallani en saanut kunnollista kuulla; kuului vaan sekamelskaa, milloin Suomen, milloin Ruotsin ja monia muitakin kieliä. 

Tultuani majataloon, kysyin muutamalta nais-ihmiseltä huonetta itselleni, vaan tämäpä ei ollut kuulevanaankaan, jonka tähden uudistin kysymykseni kovemmalla äänellä; vaan ei siitäkään etua, josta syystä aloin arvella, eiköhän, täällä maksutta saanekkaan vastausta kysymyksillensä. Vähän asiaa arveltua, kysyä tokasin ruotsinkielellä samaa asiata, jota ensin suomenkielellä kysyin, ja sepä auttoikin, paikalla näytettiin huone ja kohdeltiin vieraan tavoin. 

Vähän ajan kuluttua läksin huoneestani ilta-ruokaa itselleni tiedustelemaan, ja siihen tarpeesen löysinkin yhteisen ruokahuoneen, jossa näin muita samassa hommassa, kuin minäkin. Palvelija-pojalta kysyin suomenkielellä, saisinko iltaruokaa; vaan tämäpä ällistyi kysymyksestäni ja katsoi minua kuin jotain kummitusta. Mutta minua se ei naurattanut, kun luulin iltaruuatta jääväni, vaan kun näin että poika oli nöyrä ja kohtelias niille, jotka häntä ruotsinkielellä puhuttelivat, arvelin minäkin tuota koettaa, ja sepä auttoi; kernaasti sain mitä vaadin, ja siihen hätä loppui. 

Seuraavana aamuna olin jo varhain valmis lähtemään kaupunkia katselemaan. Hyvän aikaa astuskelin pitkin katuja, tietämättä mihin tieni viepi, mutta sattumalta satuin yliopiston seudulle, johon arvelin sisään pyrkiä, vaan siinäpä oli tekemistä ennen kuin pääsin, sillä Suomenkielen kysymyksiä ei näytty ymmärtävän tahi, oikeammin, ei oltu ymmärtävänään, josta syystä en ollut halukas kauemmin täällä viipymään, vaan jouduttausin kiireellä pois, käveltyäni yhden päivän Helsingin katuja kuin mykkä markkinoilla. 

Surulliset oli ajatukseni pois lähtiessäni, kun havaitsin millä alhaisella kannalla on Suomenkieli, koska omassa pääkaupungissakaan ei oman maan kielellä toimeen tule. Jos olisin täältä päin ensikertaa Pietariin matkustanut, niin varmaan olisin luullut Pietarissa suomea tai ruotsia puhuttavan, vaan kun jo edeltäpäin tiesin että siellä venättä puhutaan, niin arvelin että kaikki muut kansat ovat meitä suomalaisia edellä.

Hämeenlinna, Heinola, Mikkeli, Joroinen, Kuopio ja Joensuu vuonna 1860

 Nimimerkin Kalle Pamppulainen Matka-muistelmia julkaistiin Suomettaressa 4.5.1860. Ote:

Kuin matkustat Turusta Hämeenlinnaan, niin tälläkin välillä saat ihmeeksesi nähdä huonoja kestkievaria, joista et tahdo saada ruokaa etkä mitään, ja joissa on huono siivo. Se on kyllä vielä jotenkin tavallista Suomessa; mutta sitä luulisi jo niin väkirikkaissa paikkakunnissa kuin Turun lääni on, olevan toisin. 

Hämeenlinnasta ei minulla ole muuta mainittava, jos ei sen vasta rakennettavasta puistosta sen vierellä. Tässä on kyllä paraastaan jynkkää havumetsää; mutta koristelemalla, teiden ja lystihuoneiden sekä ravintolan tapaisen j. m. s. siihen rakentamalla saattaa siitä tulla Hämeenlinnan kaupungille saman arvonen paikka, kuin Kuninkaallinen Karja-tarha (Djurgård) on Tukhulmille: sillä meillä ei olla opittukaan tammimetsiä näkemään. Työtä näkyykin olevan jo tehty tämän puiston päälle. 

Ne matkalleni sattuneet kaksi pikkukaupunkia Heinola ja Mikkeli eivät näyttäneet juuri merkillisiltä: Heinolan puistot ovat kesällä kaunistavia tätä muuten peri-vanhan näköistä puukaupunkia. Juokseva Kymi-joki tuottaa myös hyvin raittiin ilman, niin että koulu=pojat tässä kaupungissa hyvin voivat. — Mikkeli on tosin uusi kaupunki ja siinä moniaita kivi-rakennuksiakin; mutta leveiden katujensa ja suurien toriensa vuoksi näyttää se hyvin harvalta, eikä ole juuri kukoistavaisen näkönen. 

Joroisissa oli kyytimiehillä ja kestkievareilla suurinna puheen-aineena se suuri liike, joka pari vuotta sitte ilmestyi varsin uudelle paikalle Huutokoski nimeltä. Siihen oli ensin eräs talonpoika Teittinen hankkinut ruukin rakentama-oikeudet ja sitte myönyt kosken sekä etu-oikeudet, niin että sen omistajana ja rakentajana on Pietarissa asuva nimi-neuvos hra Putiloff, joka tahtoo ruukkia nimittää puolisonsa nimeltä Katariinan ruukiksi. Ympärystö kutsuu sitä kuitenkin Huuto-kosken ruukiksi, huolimatta, jos se paperilla nimitetään Kaisan tahi Maijan ruukiksi. Tässä kuuluu konepajat ja kaikki käyvän hyöryllä. Toissa kesänä kuin sitä ensin perustettiin, oli siinä ollut noin 800 ja 900 työmiestä joka päivä työssä. Tämä on tuottanut kokonaan toisenlaisen elon ja liikkeen Joroisiin. "Paljo siitä on tullut turmellusta tähän pitäjään!" huokasi eräs kyytimieheni. 

Kuopiossa viivyin moniaita päiviä. Tämä on jo vanhastaan jotenkin iso näin maan sydämen kaupunkeiksi, niin että täällä jo kannattaa olla toistakymmentä isvossikkaa kasaanilaisine ajopelinensä. Kaupunki on laajaa ja enimmäkseen vanhaa. On kuitenkin joukossa moniaita uudempia ja siistiäkin puu-pytinkeitä. Ennenkin olin jo kuullut, että Kuopiossa pelataan paljo korttia. Sepä varsin toteutui mielessäni, kuin niin monessa paikassa tapasin korttia pelattavan ja puheessa kuului usein korttitieteellisiä nimityksiä, niinkuin: Preference, Grandissimo, Mariage, vhist, Knack j. m. s. Kortit kuuluu täällä talojakin saattaneen toisille omistajille. Muuten näyttää Kuopion sisällinen liike olevan jotenkin kukoistamaan päin, jota sanottiin paljo avittaneen sille äskettäin suodun merikaupungin oikeuden ja siitä seuranneen laveamman liikkeen.

Kuopiosta kääntyi matkani Joensuun kaupunkiin Karjalassa. Tällä välillä et voi olla tuskastumatta niihin huonoin kestkievariin, joita tapaat Kaavin ja Liperin pitäjäin rajoilla. Silloin varmaan toivosit aikain muuttumian, että edes matkustavaiset saisi käydä soveliaammissa majataloissa, joissa edes voisi levätä ja virvoittaa itsiänsä soveliaalla ja puhtaalla ruuvalla. 

Joensuu, tämä Karjalan kaupunki, on pieni ja hyvällä alulla oleva kauppakaupunki. Siinä sanottiin olevan jo toista kymmentä kauppamiestä ja siihen muita käsityöläisiä ja moniaita virkamiehiä. Tässä on myös suomalainen koulu. Kaupunki on tasasella paikalla suuren, leveän Pielisen joen varrella, joten se on sovelias merikululle. Tämän kaupungin moniailla kauppiailla onkin oma höyry-laivansa, entinen "Silmä", joka nyt sen korjattua ja uudesti laitettua on nimitetty "Onkkeliksi". Toinenkin höyry kuului heillä olevan vuokrattu. — Ihmetyttää, miksi tätä kaupunkia kirjoissa tahdotaan kutsua Joensuuksi, johon vielä lisäksi täytyy panna "Karjalassa" tahi taas "Pielisen Joensuu", eroitukseksi entisestä Pohjanmaan Joensuun kaupungista, jonka toki ruotsalaiset kutsuvat Uudeksi Kaarlepyyksi (Nycarleby). Paikkakunnan asukkaat kutsuvat tätä vaan lyhyesti: Joen kaupungiksi esim. lauseita: "Kävin Joella", "Joella maksaa voi niin ja niin paljo", "tulen Joelta“ j. n. e. Tämä on kyllä soma nimitys: sillä mitä se liika sana "suu" siinä tekee. On siis parasta, että jokainen suomalainen rupee sitä sekä sanomaan että kirjoittamaan Joeksi eli Joen kaupungiksi, niinkuin Karjalaiset itset sen tahtovatkin. Siitä olen varma, että siksi se vihdoinkin kääntyy.

Tampereelta kohti Ruovettä kesällä 1866

Matkustus Tampereelta Mänttään jää Tampereen Uutisissa 1866-67 valitettavasti keskeneräiseksi (*). Kertomus alkaa näin:

Tultaessa näille vähän tunnetuille, harvaan asutuille seuduille, luulisi saapuvan paikoille, joilla tavattaisiin ainoastaan mustia pirttiä ja nokisia ihmisiä, tahi yleensä kaikkia huonommassa tilassa, kuin etelämpänä Hämeessä. Ihastuksekseni havaitsin kuitenkin olevan päin vastoin; sillä mitä kauemmas ehdin Tampereelta Ruovettä päin, sitä hauskemmilta ja puhtaimmilta näyttivät talot. Yläpuolella Muroletta havaittiin jo silmiin astuva muukos. Rakennukset, tavallisesti jollakin ylevällä paikalla, olivat punasiksi maalatut ja varustetut valkoisilla akkunanpielillä. Pirtit olivat avarat, korkiat ja vapaat hämäläisestä likaisesta ja nokisesta pää-väristä. Pitohuoneet olivat tapetillakin varustetut, puhtaat ja hauskat, todistaen, että emännät ahkeroivat puhtautta. 

Myös ulkohuoneet olivat paremmassa järjestyksessä rakennetut, eikä siellä tavata eteläisen Hämeen kansalle omituista tapaa asettaa ulkohuoneensa niin, että täytyy sontatunkion yli astuaa asuinhuoneisiin. Mikä tähän erinomaiseen rakennustapaan lienee syynä, en tiedä, mutta olen sen havainnut Hämäläiselle omituiseksi. Rahvaallamme ei ole mieltä eikä halua asuntojensa ympäri istuttaa puita, kesällä saadaksensa virvoittavaa siimestä. He tahtovat lasten tavalla mieluimmin virua auringon paisteessa. Kaikkialla he hyväksyvät sananlaskun: "Ei lämmin luita säre". Puutarhan hoitoa ei harjoiteta muuta, kuin "navetan takusien" kaksivuoroista viljelystä. Sill'aikaa, jolloin toinen osa on kesantona, lannoitetaan toista vahvaan edellisen kesän luonnollisella sonnalla.

Kaipauksella erosin kahden lahden välillä kauniissa paikassa olevasta Pekkalan kartanosta sekä sen niemen-päässä olevasta ihanasta Kalliolinnasta, jonka nykyinen omistaja, ollen suuri kukkain ystävä, on hedelmättömästä kalliosta tehnyt ja tasoittanut puutarhan ja lehdon, joka aikaa voittaen on tuleva mitä kauniimpia kesähuvia, joita tavata taitaa. Sieltä tulin Ruhalan sillalle, jonka alla höyryalusväylämme menee Virtaille. Tästä kulki tie Hanhon kestkievariin Keuruuta kohden.

Kun minulle sanottiin tässä olevan kaiken suvitien loppu, luulin saapuvani tienoille, jossa olisi tavattavana huonoja pirttiä ja likaisia asujamia, mutta kohtasin sitä vastoin paremmin kaunista, hyvänsuopaa ja ystävällistä kansaa sekä korkeita ja puhtaita pirttiä, joissa ei puuttunut veistäjiä kaikilla täydellisillä työkaluilla, eikä kolme, neljä täydessä työssä olevaa kangastuolia joka tuvassa. Lisää tähän Hanhon iloinen ja hyväntahtoinen emäntä, jonka näinä kerjäläisistä rikkaina aikoina täytyy jakaa niukkaa leipäänsä noin kahdenkymmenen jokapäiväisen kerjäläisen ja oman väkensä välin, mutta joka kuitenkin taitaa näyttää, että toimeliaisuudella ja uutteruudella taidetaan valmistaa omaa aikaantuloa ja apua muillenkin. 

(*) 13.11.1866 no 46, 27.11.1866 no 48, 29.01.1867 no 4

Höyrylaivalla Viipurista Suomenlahdelle 1886

Nimimerkki Jukolan Juhani kirjoitti Kesämatkoilta Ilmariseen 3. & 5.8.1886. Pietariin ulottunut matka alkoi Viipurista.

Noustuamme viime Heinäk. 23 p:vän illalla Salama-nimiselle pulskalle höyrylaivalle Viipurin laivavalkamassa, irroitti se hetken kuluttua köytensä pidäkepylväistä, suunnaten kulkuansa Uurasta kohden, jonka ohitse kiidettiin k:lo 8 j. pp. Ilma oli lämmin ja kaunis, matkustus tuntui sangen runolliselta kesäisen ilman vilpoisessa tuulosessa. Uhkeilta näyttivät Uuraan vankat varustukset, jykevine valleineen ja järeine tykkeineen, kohouten korkealle salmen äyräillä, isäntämäisinä ja vakavina, ikäänkuin olisivat tahtoneet lausua: "kas täältä sitä sallii, jos tarvitaan!" 

Kun sitten jo keinuimme Uuraan takaisella aukeammalla ulapalla k:lo 9 aikaan illalla, laski aurinko kullankirkkaana, rusoposkisena ikäänkuin vaipueu hiljalleen aaltoihin, vaikka se todellisesti alkoi kirkkailla säteillään kaukaisen Lännen (läntisen maapallon puoliskon) asukkaille ilmoittaa päivän tuloa, aamun uuden syleilystä. Tuuli alkoi täällä aukeammalla meren selällä vähän kovemmin keinutella laivaamme, joten jotkut nais-matkustajat sanoivat tuntevansa pahoinvointia (merikipua), mutta tuuli tyyntyi taas melkein kokonaan kun laiva saapui lähemmäksi Koiviston salmea joka suojasi kulkuväyläämme, jolloiu nautimme illallisemme, kaptenin neuvosta, ett'ei laivan heiluminen tekisi häiriötä ruuansulatuselimille, koska mekin olimme vaan tavallisia "maakrapuja", joten laivan heiluminen tuntui hiipasevan mahalaukkuamme.

Juhlallisena seisoi Koiviston kirkko eräällä kauniilla niemekkeellä, verhottuna illan hämärään vaippaan, viljavan lahden perukan vieressä. K:lo ½11 j pp. pidätti laivamme Koiviston salmen laivalaiturille, johon laskettiin muutamia matkustajia; eräs kolmimastoinen suomalainen purjelaiva nimeltä "Ukko", ankkuroitsi laivasillan vieressä. Tästä jatkoimme taas matkaamme 20 min. kuluttua; nyt jouduttiin Koiviston takaiselle aukeammalle ulapalle, jossa tuulen vihuri alkoi taas vähitellen keinutella laivaamme. Hämärtävä kesäyö verhosi näköalat ettemme niitä enää voineet ihailla. Nyt alkoi kiiltää, kuin kaksi tähteä, taivaan rannalla verkkomatalan majakkalaivan ja Seivästön valotornintulet, edellinen punertavampi, jälkimmäinen vaaleampi, osoittaen pimeässä kulkeville laivoille oikean suunnan. Lempeän näköisenä nousi kuu läntiseltä taivaan syrjältä, ikäänkuin olisi tahtonut lausua: "minä olen ikuinen ihmiskunnan valo torni". K:lo ½12 yöllä kiiti laivamme verkkomatalan ja ½1 Seivästön ohitse.

Koivistolta tuli laivaamme eräs suomalainen, englantilaisessa höyrylaivassa palveleva, merimies; hän sanoi käyneensä tervehtimässä vaimoansa ja vanhaa äitiänsä. Hän kertoi monta hauskaa juttua kaukaisilta meriltä ja tuosta kuuluisasta englantilaisesta "boksaus"taidosta (nyrkkitaistelusta), johon hänkin virkkoi jo olevansa niin tottunut, että uskalsi boksata erään englantilaisen merimiehen pitkälleen laivankannelle, jolloin tuo ylpeä Albioni herkesi koko yrityksestä, nähdeu itsensä huonommaksi. Sanoipa vielä, että tuossa oudossa puskemisessa on niin erityiset tarkat säännötkin ja joiden yli, tappion uhalla, ei saa missään tapauksessa mennä.

Kiukaisista Jyväskylään toukokuussa 1884

Nimimerkki A:n Jyväskylästä lähettämä matkakirje julkaistiin Satakunnassa 24.5.1884.

Tämän kuun alussa läksin asiain vaatimana matkalle Kiukaisista tänne Keski Suomen pääkaupunkiin. Ilma oli kaunis ja keväinen, lunta ei merkkiäkään ollut enää Kokemäenjoen kauniilla lakeudella. Pellonviljelijät näkyivät jo monessa paikassa työskentelevän toukomaittensa valmistuksessa. Tyrvään paikoilla vasta alkoi näkyä talven jätteitä, jäätä järvissä ja lunta mäkirinteillä, josta syystä maanviljelys-työt eivät siellä olleet alulla, mutta lammaslaumoja, jopa paikoin lehmiäkin näkyi metsissä kävelevän. Karkussa maa muuttuu vaihettelevammaksi, jossa jyrkkiin mäkirinteisin on rakettu kauniita asunnoita. Niiden kirkas punaväri loistaa viehättävänä koivikko-metsien sisältä ja tyynenä kesäiltana varmaankin kuvastuvat kauniina Kuloveden pintaan. Nämä maisemat hyvin paljon muistuttavat Savon maisemia, missä vuoret ja järvet vaihetellen viehättävät matkustajain silmää ja tekevät ne seudut kuuluisan kauniiksi. 

Tämän tien varrella, varsinkin Lauttakylän seutuvilla, näkee "Olutmyymälän" tauluja vähän matkan päässä mökkien seinillä, jotta ihmetellä täytyy, miksi nämä kunnat olutkauppoja niin paljon suosivat, kun kaikkialla muualla niitä hävitetään. Näissä mietteissä tulin Mouhijärven kestikievariin, jossa samaan matkaan yhtyi eräs Unkarilainen kulkukauppias, tahi mikä lienee ollut; paljon hän vaan sanoi maailmaa matkustelleensa. Hän sanoi kiiruhtavansa Tamperelle iltajunaan ja kun siis meillä oli sama matka niin läksimme yhdellä hevosella eteenpäin. 

Mutta hyvä toivo pettikin meidät viimesessä kestikievarissa. Kun kysyimme päiväkirjaa, niin sanottiin sen olevan "toisella puolella" ja luvattiin kohta tuoda. Kun pyysimme hevoista, niin kysyttiin: "mistä herrat ovat?". Unkarilainen vastasi silloin: "kaupungista ollaan ja kaupunkiin pitäisi joutua". Noin tunnin ajan odotettua menin kysymään, eikö jo hevoista joudu, niin kummakseni isäntä vastasi "ettei ole hevoista vielä pyydettykään", ja vaati näyttämään toteen, milloin sitä on pyydetty. Silloin minä uudistin pyyntöni, johon vastattiin: "kyllä tulee kun joutuu". Taas tunnin verran odotettua kumppalini meni kiiruhtamaan, niin hänelle sanottiin, "ettei ole rattaita, kun kaikki ovat kyydissä". 

Kohta senjälkeen tulikin rattaat kotio ja nyt luulimme viimeinkin päästävän lähtemään, mutta olimmehan lähellä kuuluisaa Tamperetta, jossa asiat käyvät omituista uraansa. Niinpä tässäkin; isäntä meni joen rantaan työskentelemään ja jätti meidät odottamaan. Emäntä taas puolestaan ei sanonut antavansa hevoista, kun isäntä kerran on kotona, sanoipa vielä olevan kaksikin isäntää talossa. Kohta tulikin isäntä 3 miehen kanssa rannasta ja rupesi tutkimaan "mitä miehiä me oikeastaan olemme, onko meille lupa antaa hevosta j. n. e." Minä selitin virkani ja asiani, mutta siihen he sanoivat vaativansa todistuksia, ei heidän ole pakko uskomaan paljasta sanaa. Kun viimein annoin jommoisenkin todistuksen, niin sitten ruvettiin syyttämään siitä, että olemme ajaneet edellisellä välillä liika kovaa, ettei heillä ole lupa sellaisille hevoista antaa. Silloin oli jo edellinen kyyditsiä pois mennyt. Nyt sattui taloon tulemaan muita matkustajia ja niiden kuullen menin taas pyytämään hevoista lisämaksulla. Silloin sanottiin "kyllä te hevosen olisitte hetikin saaneet, mutta tuo toinen ei saa millään ehdolla sitä", ja niin suoriutuinkin kohta tielle, mutta Unkarilainen jäi kävelemään. 

Tämä viivytys teki sen, etten joutunutkaan senpäiväiseen junaan, vaan täytyi yöpyä Tampereella. Lukuun ottamatta pientä rahallista tappiota oli siitä kuitenkin se hyöty, että sain vähän tutustua kuuluisan Tampereen oloihin. Tuttavieni seurassa kävin katselemassa sen uljaiden tehtaiden rakennuksia, joista näin lyhyissä havaannoissa en taida mitään muuta lausua, kuin "voi, tahi kuinka suuret ne ovat". Tehtaan juhlasalissa harjoitteli joukko pieniä poikia torvisoittoa ja piljaarttipeliä. Molemmat toimet näyttivät heiltä, kokoonsa verraten, käyvän aivan näppärästi. Torvillaan he puhalsivat sangen suloisia säveleitä, josta tehtaan isännät ansaitsevat kiitoksen, koska he työväellensä ovat toimittaneet näin etevän nautinnon. Kävimme myöskin useammissa lauluharjoituksissa, mutta ei yhdessäkään niissä ollut jäseniä tarpeeksi kokoontunut, jotta laulun kuuleminen jäi sikseen. Suomalaisen seuran lukusalissa myöskin poikkesin tuttavani keralla, vaikka luullakseni siihen ei ole oikeutta päästä muilla kuin seuran jäsenillä. Vuotuinen jäsenmaksu muistaakseni siinä on 15 markkaa, jolla saa vapauden lukea sanomalehtiä niin paljon kuin haluttaa ja pelata sakkia, tammia y. m. seuran huoneissa. Myöskin seuralla on oma ravintola samassa paikassa, jossa saavat raittiit ja kohtuulliset sekä kohtuuttomat tarpeensa tyydytetyksi.

Tampereelta jatkoin matkani rautatiellä Keuruulle. Matkustajia oli III:n luokan vaunussa alusta 16, joista Keuruulle päästyä oli ainoastaan 8 jälelle; ei siis matkustajaliike sillä kerralla ollut ollenkaan vilkas. Näiden matkustajain joukossa oli eräs nuorukainen, joka sanoi tulevansa Helsingistä ja kertoi siellä olevan "uuden uskonnon" saarnaajan, joka panee koko pääkaupungin pyörälle. Helsingin sanomalehdissä onkin hänestä sittemmin ollut laveampia kertomuksia, joiden johdosta ei taida muuta kuin surkutella tätä kansaa, joka ei tahdo totuutta kuulla, vaan juoksee yhä uusien perään, sillä heidän korvansa syhyvät. Samalla matkustajalla oli myöskin Raittiuden kirjoja kaupattavana ja muutoin hän tuntui olevan harras raittiuden ystävä. 

Tällä pohjanmaan rautatiellä juna kulkee paljoa hiljempää, kuin eteläisillä rautateillä, jotta junassa on tilaisuutta tarkastella ympärillä olevia seutuja. Kaikkialla näkyi täällä vielä lunta ja jäätä. Monessa paikassa vielä jäitä myöden kulettiin ja metsäajoja reellä toimitettiin, jotta synkeältä tuntui mielelle, kun Länsisuomen sulilta lakeuksilta yhtäkkiä joutui näille Hämeen lumisille sydänmaille. Ruislaihot kaikkialla missä niitä paljaana oli näyttivät sangen surkastuneilta, jopa paikoin perätin kadonneilta, jotta huolella katsoo maamies tulevaisuuteen, huoaten: Herra varjele maatamme nälkävuosista! Näissä mietteissä matkustin Keuruun asemalta hevoiskyydillä tänne Jyväskylään, jonka pyrinnöistä ja edistymisestä tahdon seuraavassa kirjeessä kertoa.

Lammin kirkolta Evon opistolle 1880-luvulla

Hämeen sanomissa julkaistiin loppuvuodesta 1888 yläotsikolla Matkailijan Päiväkirjasta kirjoitukset Eräs matkamuistelma Hämeen erämailta (28.09.1888 no 78 & 02.10.1888 no 79) sekä Käynti Nuutajärven lasitehtaalla (30.11.1888 no 96). Näyte ensiksimainitusta:

Yleensä ei Lammin pitäjä luonnonihanuudessa voi vetää vertoja useimmille muille Hämeen pitäjille, mutta löytyy sielläkin seutuja, jotka kyllä ansaitsevat katsomista ja joihin matkailijain täydellä syyllä kannattaa pistäytyä Ainakaan se, joka haluaa tutustua Hämeen "erämaihin", ei kadu matkaa Lammin takamaille. 

Halu oppia tuntemaan vieraita seutuja ja nauttia luonnonihanuuksia pani meidätkin tuumimaan, että jos sitä lähtisi takamaille, ja eräänä kauniina elokuun aamuua kokoontuikin viisi pulskaa poikaa kirkolle, josta matka oli alettava. Eväspussit selässä, puukot vyöllä — jos karhuja nähtäisiin — ja kasvi-opit taskussa lähdettiin talsimaan edelleen. Joukkoa johti vakaa Simeooni, seurasi sitten viisas ja kaunopuheinen Salomooni, Jonatani, vilkas Taavetti ja pieni mutta kestävä Hapakukko. Ilma oli suotuisa — ensin tosin hieman sateli, mutta pian selkeni taivas ja Elokuun aurinko hymyili lempeimmillään. "Taivas näytti suosivan" retkikuntaa. 

Kirkolta lähdettiin ensin Kuurikalla, josta erästä toveria aiottiin mukaan, mutta hän ei joutanut lähtemään, mitä lie ollut kotona asioita. Kuurikalta mentiin kärritietä Myllytorpalle ja siitä polkuja myöten Must'joen Eeron torpalle. Välimatkalla oli Kaakonvuorella muuan jätinraunio nähtävissä. Kummun olivat noin 40 vuotta takaperin eräät miehet Juhannusiltana "heittäneet ylös", luullen siellä aarteita tapaavansa. Kaakonvuoren sivulla on suossa soma ympyriäinen lammikko, Kaakon silmä. 

Must'joella loppui polku, torppa oli suljettu, ihmiset ulkotöissä. Kun hetken oli mietitty, mistä opas saataisiin ja Salomoonikin vasten tavallisuutta myöntänyt, ettei hän ollut tiestä viisas, lähti Simeooni tallustamaan metsästä kuuluvaa lehmänkellon ääntä kohden, ja palasi, kun palasikin opas mukana. Merkillinen se oli, jalat molemmat sisäänpäin, vialliset, niin etkä täytyi kävellä jalkateräin syrjillä. 

Torpan vieressä on iso kallio, josta on laaja, mutta yksitoikkoinen näkö-ala: paljasta metsää ylt'ympäri, idässä sentään pilkistää puiden välistä sievä Teväntöjärvi, ja kaukana lännessä häämöittää Parikkalan kasarmit. Pian tultiin sitten Huht'mäen torpalle, josta taas kärritie alkaa. Tie kulkee rehevän lepikön kautta, joka aika ajoittain vaihtuu sieväksi koivikoksi. Huht'mäestä tultiin Siltaseen, siitä Vitiöön, Vitiöstä Helisevän kautta Ylämyllylle. Yllämainitut näyttävät olevan jotenkin varakkaita metsätorppia, väestö hyvin hyvänluontoista ja kohteliasta. Ylämyllyn mylly kuulunee jo Iso-Evon kylään. Siitä lähdimme niittypolkua myöten Evon metsä-opistolle. 

Vähitellen muuttuu maisemakin. Tähän asti oli kuljettu yksinomaan lehtimetsää, nyt lepikkö vähitellen muuttui havumetsäksi. Kohta olimmekin Evon alueella, metsä kävi enemmän ja enemmän siivotuksi ja pian väikkyi Ylisen Rautjärven rauhallinen pinta edessämme. Sen toisella rannalla häämöitti "Evon kaupungin" rakennukset. — Evon opisto on siksi tunnettu, etten turhaan vaivaa lukijoita vajavaisilla selityksilläni siitä, parempia kun on ennestään saatavissa. Hyvän vaikutuksen se vaan tekee tulijaan. Kolmelta puolen ympäröivät järvet, siellä täällä kasvavat ihanat koivut, tuoreet haavat ja lepät ovat kauniina vastakohtana kuivaan havumetsään, johon ympäristöön on tottunut. Luonnostaankin on paikka hyvin sievä, mutta paljon sitä on myöskin istutuksilla y. m. sievistetty, paljon uutta ja kaunista siellä on vieraalla nähtävänä. 

Junalla Tampereelta Tammisaareen 1887

Nimimerkin Lpp Matkahavaantoja alkaa kuvauksella Tampereelta kohti Tammisaarta, mutta palaa myöhemmissä osissa poikkeamiin Paikkarin torppaan, Lohjan kirkolle ja Fiskarsiin.

Kauniina kesäisenä sunnuntai-aamuna astuin Tampereella höyryjunaan ja lähdin Tammisaarta kohti. Matka kävi alussa jotenkin yksitoikkoisesti. Ensikerran astuin vaunuista ulos Toijalassa. Oudolta siellä näytti ympärystä. Entinen tiheästi rakettu kylä oli viime syksynä muuttunut tuhaksi ja uusia rakennuksia oli vasta harvassa. Ei myöskään näkynyt sitä vireätä liikettä, joka Toijalassa tavallisesti on nähtävänä; pyhä-aamun tähden tietysti oli kaikki rauhaisaa. Pian oli kuljettu Akaan ja Sääksmäen väliset kankaat ja esille tulivat Saariuskulman laajat pellot ja Kalvolan Kirkkojärven somat ympäristöt monine kartanoineen. 

Parolan pysäyspaikalla olijotain harvinaista nähtävää. Siellä oli näet venäläisiä sotamiehiä. Ne eivät Suomessa ole oupoja vieraita, mutta ei moni matkustaja ollut niitä pitkään aikaan nähnyt. Muuan savolainen näytti niitä varsinkin uteliaisuudella katselevan. Parolassa on joka kesä ollut melkoinen joukko venäläistä sotaväkeä. Toisinaan niitä asuu niillä seuduilla talvellakin. Nyt i sanottu tykkiväkeä tulleen ensinkään. Ei tahdo Parolassa olla kylläksi tilaa kanuuna-harjotuksiin. Lähipaikkalaisilla on sotaväestä tietysti haittoja, mutta etäisempi ympärystä pitää sotaväen oloa onnenansa, kun saavat vähä karjan-tuotteita kaupaksi. Hämeenlinna, joka kesällä on erittäin viehättävä katsella, oli hiljattain saanut uuden uhkean rakennuksen, tietysti uutta alkeis-opistoa varten.

Hyvinkään ja Tammisaaren välillä pysähti juna useampia kertoja pysäyspaikkain välillä matkustavaisia ottaaksensa. Sopivahan tuo onkin, ettei joka tienhaaran tähden kalliita pysäyspaikkoja rakenneta, eikä virkamiehiä palkata; pääseehän sitä muutenkin junaan, kun vaan pysäytetään. Vaunussa on tienvierestä tuleville matkustajille pilettiä, joilla pääsee ensi pysäyspaikkaan. 

Lohjan asemalta poikkesin vähän rautatieltä sivulle päin, Nummelle, Lohjalle ja Sammattiin. Kauniita näkyaloja tarjoovat mainitut seurakunnat runsaasti. Kauniita järviä ja järven lahtia somien kukkulain ympäröiminä aukenee tuon tuostakin katseltaviksi. Metsissä on lehtipuita ja petäjiä, kuusia ei ole niin runsaasti kuin paikoin länsi-Suomessa. Omenapuiden viljelys näyttää siellä tulleen aikaisemmin tavaksi kuin länsi-Suomessa. Vanhoja omenapuita näkee yleensä talojen seinustoilla. Muuten ei puutarhan hoitoa näytä paljo harrastettavan. Omenapuutki olivat enimmäkseen jätetyt oman onnnensa nojaan. Rakennuksista paikkakunnalla ei ole erittäin sanottavaa. Olkikattoja näkee enempi kuin länsi-Suomessa. 

(*) Lounas 09.07.1887 no 54, 30.07.1887 no 60, 20.08.1887 no 66, 11.01.1888 no 3 B