Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

Metsän kutsun kuullut

Lusto CC BY 4.0

Veli-Matti Aution ylioppilasmatrikkelissa on mukana Otto Walfrid Bergh (s. 11.5.1834), joka suoritti ylioppilastutkinnon 18.9.1857, mutta ei näytä opiskelleen Helsingin yliopistossa vaan Saksassa Tharandtin metsäakatemiassa. Nuorta miestä kiinnosti metsä jo ennen ylioppilastutkintoa, mikä käy ilmi Abraham Aaltion (1847-1930) muistelmasta.

Keuruun pitäjänapulalsella Frans Henrik Bergrothin pojilla Gideonilla ja Adielilla oli kotiopettajana syksystä 1855 lähtien nuori kimnasisti Otto Valfrid Bergh. Vanhempi veljeni Johan Emil ja minä jouduimme saman opettajan kouluun Lehtiniemeen saamaan alkeisopetusta. Ja ahkeriahan koetimme ollakin päntäten päähämme matematiikan ja latinan alkeita y. m. Mutta opettajamme oli vasta 16-vuotias eikä senvuoksi ollut ihmeellistä, jos hän useinkin osoittautui olevansa vähintäinkin yhtä huvitettu monesta muusta asiasta kuin opetustehtävästään. Erittäinkin oli hän innokas metsämies. Ja metsässä häntä erikoisesti kiinnostivat oravat, koska hän pahasti likinäköisenä ei pystynyt juuri muita metsänotuksia ampumaan. Niinpä lopetettiinkin usein tunti kesken, kun kuultiin, että Lehtiniemen koirat Penska ja Neppe haukkuivat oravia jossain lähettyvillä metsissä. Ja taitavia nämä koirat olivatkin oravia löytämään. Tavallisesti ampui nuori opettajamme oravia nykyisen Kuuselan ja Työväentalon paikkeilta, Seiponmäeltä ja Äkkilänkin vaiheilta, Kippovuoresta ja muualta, missä paikoissa siihen aikaan ei vielä ollut mitään asutusta. Me oppilaat seurasimme innokkaasti opettajaamme näillä hänen metsästysmatkoillaan. Ja tavallisesti kävi niin, että opettajamme sai ampua useampia kertoja ennenkuin orava putosi, niin likinäköinen hän oli. Oravaakaan hän ei tavallisesti keksinyt muuten kuin ensin kiikarilla katsomalla missä se istui.

Kerran eräänä lauantai-iltapäivänä, jolloin meillä oli aina lupaa, lähdimme opettajamme kanssa oravia etsimään Lapinsillan takana oleviin metsiin nousimme nykyistä Ilvesjärven tietä, jossa silloin oli vain pieni karjanpolku, ja painuimme Karjulammin puolelle. Opettajamme ampuikin kolme tahi neljä oravaa ja sitten oli aikomuksemme palata takaisin kirkolle ja veljeni ja minun sieltä sunnuntaiksi kotiamme Antilaan. Meitä oli kaikkiaan ”maisterimme” mukana kuusi poikaa, Bergrothin kaksi poikaa, veljeni ja minä, Klakin Aapo ja Pihlajaveden kappalaisvainaan Favorinin poika. Syvällä metsässä kysyi sitten opettajamme meiltä kuin pilkalla josko tiedämme, missä päin kirkonkylä on. Me näytimme kaikki samaa suuntaa, jossa varmasti arvelimme kirkonkylän olevan, mutta opettajamme naurahti, näytti aivan päinvastaista suuntaa, lähti menemään sinnepäin ja poikien oli seurattava perässä. Oli alkanut jo hieman hämärtää. Opettajammekin huomasi hetken metsiä kuljettuamme, ettemme tulleetkaan kirkonkylään ja niin jäivät sillä kertaa enemmät oravat ampumatta.

Siihen aikaan ei näillä tienoin ollut muuta kuin Ilvesjärven torppa, kaikki muu oli synkkää sydänmaata. Hetkisen metsiä hypättyämme satuimme joutumaan Ilvesjärveltä Antilaan johtavalle tielle, jota joskus siihen aikaan kärryilläkin ajettiin. Koirat lähtivät juoksemaan sitä tietä Antilaan päim ja me pojat sanoimme, että olisi mentävä nyt tätä tietä, koska se varmaan vie johonkin taloon. Ja jos olisimme menneet tietä vain vähän matkaa, niin olisimme veljeni ja minä tunteneet seudun, koska olisimme tulleet Yläsen ja Keskisen Elämäisen järvien rannoille, josta oli vain kilometrin verran Antilaan. Opettajamme ei suostunut tätä tietä tulemaan, vaan lähti karjanpolkua Ruokosen niityn aitoviertä synkkiä korpia kohden väittäen näin tulevansa kirkolle. Ja oppilaitten oli jälleen seurattava kaikkitietävää opettajaansa. Jouduimme näin Roominkorpeen, joka oli silloin niin synkkää korpea, että vain jostain paikasta näkyi kuusien välistä taivasta. Ilta pimeni yhä, alkoi hienostaan sataa, me kastumme, on nälkä ja väsyttää, mutta korvesta emme osaa pois vaikka kuinka yritämme. Lähdemme kerrankin erään suuren petäjän juurelta suoraan eteenpäin opettajamme luonnollisesti aina etummaisena tietä näyttämässä, mutta hetkisen kulettua huomaamme olevamme jälleen täsmälleen saman petäjän juurella. Koetamme samaa temppua uudestaan. Opettajamme marssi urhoollisena edellä ja niin olemme taas hetkisen perästä tuon jo tutuksi käyneen petäjän juurella. Tuli säkkipimeä. Märkiä kun olimme, alkoi jo kylmyyskin vapisuttaa ja niin laittoi opettajamme meidät sylityisten istumaan petäjän juurelle, että lämpiäisimme. Sitten aloimme kaikki huutaa yhteen ääneen, opettajamme luonnollisesti mukana. Vähän väliä hän ampui pyssyllään herättääkseen ihmisten huomiota ja tätä jatkettiin koko kauan aikaa kunnes apu tuli. Ilvesjärven torpan miehet olivat nim. menossa saunaan, kun he kuulivat korvesta hurjan luikkeen ja ammunnan. He ajattelivat, että siellä ovat jotkut ampuneet karhua, joka nyt haavoittuneena töyttää miesten päälle ja riensivät apuun. He sieppaavat pyssyt seiniltä, ottavat kirveet mukaansa ja joukon päreitä kainaloonsa polttaen niitä tullessaan nähdäkseen kulkea korvessa ja rientävät juoksujalassa katsomaan mikä hätä metsässä on. 

Tällä välin me olemme yhä jatkaneet huutamista ja ampumista. Iloksemme kuulemme vihdoin metsästä askeleita, huomaamme valon loistavan ja pian astuu eteemme korvesta kolme miestä päresoihdut palaen. Miehet tulivat ja kysyivät, että mikä meillä on ja mitä me huudamme. Gideon Bergroth sanoi silloin, että älkää olko meille vihaisia, me olemme Lehtiniemen ja Antilan poikia, olemme eksyneet emmekä osaa pois metsästä. Samassa miehetkin tunsivat meidät ja kaksi heistä lähti nyt ystävällisesti ohjaamaan koko urheata metsämiesjoukkoa kirkonkylään päin pärevalkean valossa kolmannen palatessa takaisin Ilvesjärvelle. Ilvesjärven miehet, jotka olivat voimakkaita täysiä miehiä, kulkivat metsässä niin lujasti, että me pojat emme tahtoneet millään pysyä heidän perässään. Soilla oli pitkospuita. Ne olivat sateesta liukkaat ja ne pojista, jotka kulkivat viimeisenä ja miltei pimeessä, putosivat usein suohon. Niinpä jäi Klakin Aapolta vaikka olikin meistä vanhin, toinen saapas johonkin rapakkoon. Vihdoin pääsimme maantielle Lapinsillan korvaan, josta saattomiehet palasivat takaisin ja me menimme kukin asuntoomme, veljeni ja minä Kantolaan, jossa olimme kouluasuntoa.

Tällä välin oli Lehtiniemessä noussut paha hätä, kun meitä ei pimeän tultuakaan saapunut kirkolle. Lehtiniemestä lähetettiin mies hevosella ajamaan aika kyytiä Antilaan toivossa, että pastorin pojat tavattaisiin sieltä. Lisäksi laitettiin talossa palamaan kynttilöitä joka akkunalle, että valkea näkyisi metsään, sillä lopuksi arvattiin, että me olimme eksyneet. Kun isäni kuuli että poikansa olivat metsässä eksyksissä, lähti hän heti Antilasta ”Ison-Riikan” kanssa meitä etsimään. He ottivat lyhtyyn valkean ja päreitä vielä kainaloon, nousivat suoraan pappilan maalle ja kävelivät sitten metsiä kulkien meitä huudellen, kunnes tulivat Levosta johtavalle tielle, joka vei maantielle Vihriälän kohdalle. Pitkin matkaansa he huutelivat ja kuuntelivat, eikö mistään vastausta kuuluisi, mutta me olimme heistä liian etäällä kuullaksemme mitään ja niin kuulivat he ympärillään vain metsän hiljaisuuden. Iso-Riika palasi maantietä myöten takasin Antilaan, mutta isäni tuli kirkolle Kantolaan ja löysikin suureksi ilokseen eksyksiin joutuneet poikansa jo makaamasta. Kun me kuulimme isämme äänen, menivät meiltä samassa unet ja väsymykset, me puimme nopeasti päällemme ja lähdimme isän perässä juoksemaan kotiin. Äiti oli vähän vihainen ja sanoi, että mitä sinne metsään lähditte. Miksette lähteneet kohta vain kotiin koulusta. Oli mielissään kumminkin, kun sai meidät kotiin, ettemme jääneet metsään yöksi. (Keuru-Pihlajavesi-Multia 16.10.1929)

Serkuksia kuninkaan luvalla naimisiin 1760-luvulla

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin päätöskirjeitä, joilla annettiin m.m. naimalupa viidelle parille, jotka olivat keskenään liian läheistä sukua (E I 9:185,213, 217, 396, 446). (Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792.)   

Päiväyksellä 19.10.1763 saivat luvan avioliittoon Simon Simonsson ja Maria Johansdotter Rymättylässä. Häitään vietettiin 22.1.1764. Molemmat näkyvät rippikirjassa 1753-66 Maisaaressa. Maria oli syntynyt 11.1.1734 ja Simon toukokuussa 1743. Yhteisiä isovanhempiaan en näillä eväillä lähtenyt hakemaan.

Kun tuomiokapituliin saatiin 17.1.1764 päivätty kuninkaan päätös, viesti lähti Lempäälään, jossa pitäjänräätäli Thure Mattson ja Brita Gabrielsdotter sitä odottivat. Häät vietettiin 8.4.1764 ja Bartholomiukseksi kastettu poika syntyi 1.9.1764.  

Brita oli 24.9.1741 syntynyt Jokipohjan kylän Katilan talontytär, vaikka tätä kirjoittaessa häntä ei ole merkitty isänsä Geni-profiiliin. Äitinsä vanhempia ei ole selvitetty, joten valmista vastausta yhteisistä isovanhemmista ei ole tarjolla. Thurelle on rippikirjaan merkitty syntymäajaksi 1733 eli hän on voinut syntyä Lempäälän ulkopuolella. Tai sitten räätälin työn harjoittelu oli vienyt kotipaikan ulkopuolelle niin, että tarkka päivä oli unohtunut. 

Päiväyksellä 26.1.1764 annettiin naimalupa Keuruulle, jossa pari viikkoa aiemmin (9.1.1764) oli syntynyt Maria-nimellä kastettu tyttö vanhempinaan "Matts Mattss. Mäntsä" ja "Syskoneb. Lisa Michelsdr." Samoin ilmaisuin kirjattiin avioliittonsa 25.7.1764. Avioliitto päättyi Matsin kuolemaan vuonna 1798. Kun pari on kirjoilla Mäntsän Pättiniemen torpassa (RK 1764-72:15; 1797-99:111) Matsille merkittiin syntymäpäivä 17.2.1736 ja Lisalle 16.11.1741. 

Molemmat löytyvät kastelistojen ohella verkon sukutaulusta, jossa Matsin äiti on "Vappu, Valpuri Mikontytär Asunta Taavettila 1706-?1790" ja Lisan isä "Mikko Mikonpoika Asunta Taavettila ca 1712-1747", jotka vähemmän yllättävästi ovat keskenään sisaruksia. 

Päiväyksellä 15.7.1765 kuningas Adolf Fredrik antoi luvan rakuuna Johan Bergströmin ja Valborg Jeremiasdotterin avioliitolle. Paimion kastetuissa on Kananojalla 13.12.1765 syntynyt  Fredrich, jonka vanhemmilla on kyseiset nimet, mutta Hiski-hauin en löytänyt avioliittoaan enkä muita lapsia.

Kirjeessä päiväyksellä 12.3.1766 on harvinaisen selvästi kerrottu, että serkusavioliittoluvan saivat Vehmaan Laittisen kylän Heikkilän talollinen Anders Hindricsson ja Maria Ericsdotter. Kyseinen Anders (s. 1743) vei kuitenkin vihille 15.3.1767 Lisa Larsdotterin.  

Täydennysosia karhuista Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 4 otsikolla "Vielä karhuista ja susistakin" (2.10.1929) tulivat vastaan karhun vuonna 1770 tappamat isännät, joista kirjoitin tänne blogiin sanomalehden pohjalta. Oli mielenkiintoista tietää, että "vielä näihin aikoihin saakka on kulkeutunut kertomus tästä kaameasta kuolemasta, jota näkemässä ei ollut yhtäkään todistajaa." Aaltiolla tosin oli erityinen syy muistamiseen: "mainituista henkilöistä oli Gabriel Yrjönpoika, Ylä-Häkkisen isäntä, esi-isäni neljännessä polvessa".

Samassa kirjoituksessa oli mukana myös kesyjä karhuja, joista äskettäin julkaisin trilogian (Kesyjä karhuja, Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa ja Pappilan karhu).

Keuruun pappilassa oli aljo karhu, joka vapaana kuljeskeli pitkin pappilan pihamaata ja kirkkokangasta. Se oli 1700-sataluvun lopussa tahi viime vuosisadan alussa. Siihen aikaan tulivat kirkkomiehet jo lauantai-iltana pitkistä matkoista kirkolle eväitten kanssa. Ja eväisiin kuului tavallisesti myös viinapullo. Kuten edellä olen maininnut, on karhu hyvin perso viinalle ja kävikin niin, että pappilan karhu oppi myös maistelemaan viinaa. Ensiksi antoivat kirkkomiehet sille leikillään pulloistaan ryypyn ja pari, mutta karhu oppikin tietämään kirkkomiesten viinapullopaikat kirkkoaittojen alla ja muualla ja miesten ollessa kirkossa, haeskeli viinapulloja, avasi korkin ja kulautti sisällyksen suuhunsa. Tästä oli seurauksena, että karhu kirkonmenon aikaan oli usein täydessä humalassa kulkien hoiperrellen kirkkokangasta, lyöden käpäliään yhteen, heittäen härkäpyllyjä ja tanssien. Se olisi kaivannut sopivaa ohjausta käytöksensä parantamiseksi, sillä se oli, kuten nykyään laissa sanotaan: ”nähtävästi humalassa”. Mutta poliisiakaan ei siihen maailman aikaan ollut ja ei ollut terveellistäkään mennä kuljettelemaan päihtynyttä karhua kauluksesta, sillä se olisi saattanut tehdä liian äkäisen vastarinnan. Ja niin sai se kekkalehtia kirkonaikaan humalaisena. Sillä oli sihen jonkunlainen etuoikeus. Jos joku muu sen teki, pantin hänet viipymättä rangaistukseksi jalkapuuhun. Mutta menepäs rankaisemaan karhua jalkapuulla.

Carl Larssonin kuvitusta kirjaan
Nya sannsagor för ungdom

Lapsuudessani kuljetettiin joskus kesyjä karhuja ihmisten nähtävänä paikasta paikkaan. Myös kotonani Antilassakin kävi näitä karhuntanssittajia. Kerran muistan, kuinka isäni kaatoi kivikuppiin viinaa ja antoi sitä pihamaallamme kahdelle kesylle karhulle. Karhut joivat viinan hyvin ahneesti, tulivat iloiselle tuulelle, tanssivat, taputtelivat käpäliään ja irvistelivät iloisesti kaikkien ja erikoisesti meidän lapsien suureksi huviksi, vetäen lopuksi keskenään väkikalikkaa.

Kannattiko maatilaa myydä sanomalehti-ilmoituksella?

Lukkari Matias Saxberg (1787-1861) on yksi 1800-luvun julkkiksista. Hän pahoinpiteli Eeva Maria Löytyn kuoliaaksi vuonna 1839 ja selvisi tapahtuneesta korkeimpaan oikeusasteeseen vietynä 144 hopearuplan sakoilla.

Minä törmäsin Saxbergin nimeen aivan toisenlaisessa yhteydessä. Maanmiehen ystävässä tuli 23.6.1848 vastaan yksityiskohtainen tilan myynti-ilmoitus:

Pois tarjotaan: Häkkilän kaheksas osa Mantalin Perintö talo, Suolahden kylässä, 3 wenäjän wirstaa Keurun emäkirkolta. Talo on tilustuksensa puolesta hywä ja asuntopaikka kaunis. Pellot, waikkei päälle 15 mittarin tynnyrinalaa, owat antaneet, kytöpruukin awulla, näinä edellisinä wuosina ylipäätään wähintäkin 100 tynnyriä wiljaa wuodessa. Halmewiljellystä ei ole kymmeniin wuosiin nautittu, waikka siihen soweliasta metsää löytyy. Niityt owat erittäin hywät, että taitaan elättää 20 lypsäwää lehmää, 3 eli 4 hewoista, paitsi pientä karjaa. 3 aika-työmiehellä, poika neljäs ja 3 waimoihmisellä taitaan talo hallittaa. Kalawesi on likellä. Mainittu talo annetaan lampuodille sillä ehdolla että minä saan kolmannen osan wiljasta ja maidosta, ja yksi hewonen elätetään minulle. Minä maksan kaikki talosta lähtewät raha-werot, lampuodi jywä-werot. Tila annetaan myös sillä kaupalla, että minulle ja minun jälkeen sille kuin minä määrään, elätetään 2 lehmää ja yksi hewonen, ja maksetaan 4 prosenttia 2000 hop. ruplasta (joita tilasta on tarjottu), 50 wuotta; niin on tila hänen muuta maksutta ja saapi kohta etsiä kiintiän tilan päälle. Haluawainen pitää ennen tulewaa Elokuun loppua ilmoittaa itsiänsä ja saapi silloin kaupanteossa tarkeman tiedon.

Mathias Saxberg. Keurun Emä-kirkon Lukkari.

Näillä ehdoilla tila ei tehnyt kauppaansa. Uusi ilmoitus uusin yksityiskohdin julkaistiin 12.10.1850.

Pois tarjotaan. Waikka minä jo 1848 wuoden 25 Numerossa, näissä Sanoma-lehdissä poistarjoisin miuun Häkkilä nimisen perintö tilani, 1/8 osan mantalia, N:o 2 Suolahden kylässä, ei ole wielä ilmautunut ostajaa. Talo on kolmen wenäen wirstan päässä Keurun emä kirkolta, maantien warrella, sangen nätti ja kauniilla paikalla. Kalawesi on talon alla ja heinämaat erittäin hywät, parhaimpia koko pitäjäässä. Waikka on pieni osa mantalia, saattaa peltoa olla noin 12 mittarin tynnyrin alaa, waan minun kylwöni jälkeen 9 ruis tynnyrin alaa. Tänä suwena oli leikattawana 2 tynn. ja 25 kap. ruis-kylwö, josta jo on puitu 6 riihtä eli 25 ½ tynnyriä, ja 3:en riihen arwo on wielä puimatta. Ohria oli 2 tynn. kylwössä, josta on saatu 22 1/4 tynnyriä; kauroja 3 tynn. kylwössä, waan niistä ei ole puitu kuin 2 riihtä eli 18 tynn. 10 kapp. ja 2 riihtä on wielä puimatta. Niinmuodoin on jo puitu wiljaa 66 tynn. 10 kapp. ja puimattomista saadaan wähintäänkin 25 tynn. eli ylipäätään 91 tynn. Waan ei aina, eikä kuka tiesi koskaan ole näin runsasta saalista ollut. Nyt on 3 tynn. ruista kylwössä pellossa, paitsi 3 tynn. kytössä, joka ei kuulu edellä mainittuun pelto lukuun. Talossa on 19 lypsäwää nautaa, 4 wetäwätä hewosta, jotka kaikki yli talwen omilla heinillä, ohran ja kauran olilla tulewat aikoin, ettei rukiin olkia tarwitte liikuttaa. Niitä onkin entistä säästöä 200 mittaa. Talo tarjotaan seuraawalla ehdolla: Lampuoti antaa minulle kolmannen osan wiljasta ja maidosta, elättää minullen hewosen ja kaksi lehmää: minä maksan sitä wastaan kaikki raha ulosteot talosta; taikka maksaa 5 prosentia 50 ajastaikaa, siitä hinnasta kuin talosta aina taritaan, 2000 hop. ruplaa; ja elättää 1 hewosen ja 2 lehmää minulle, elon aikanani, sitte on talo hänen omansa, ja hän saa näille kaupoille hakee kohta kiintiän talon päälle; ja jos ei talo ole hywässä reidassa ja kaikki se totta mitä tässä edellä päin sanottu on, niin minä maksan sille joka lystäis tulla kauppaa minun kansani tekemään, kyyti rahan edestakasin ja ruplan päiwältä. Mutta sen sanon että hänellä pitää olla puhtaat todistukset että hän kauppansa wastata woi, elköön muutoin yrittäköönkään. Matti Saxberg.

 

Matti Peltosen kirjasta Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka (2006) selviää sivuilta 166-171, että Saxberg myi useimmiten Könttäriksi kutsutun tilansa 28.6.1851 Taavetti Henrikinpoika Nisulalle 1500 ruplalla. Nisula ei pitänyt tilaa hallussaan kuin pari vuotta ja seuraava omistaja Jacob Åkerman myi tilan 2100 ruplalla Abraham Abrahaminpoika Kömille. Tilaa seurasi rasite, sillä Saxberg oli pidättänyt itselleen syytingin. Sen ehdot ja vaateet olivat laajemmat kuin ilmoituksessa mainitut hevosen ja kahden lehmän elatus. Saxbergin käyttöön jäi esimerkiksi koko päärakennus.

Lankesiko Nisula ilmoitustekstin lupauksiin? Sopivan niminen ja ikäinen Taavetti löytyy Genistä. Ehdokas on syntynyt Jyväskylässä ja vaikuttanut Multialla eli eiköhän tieto kaupan olleesta tilasta tullut hänelle muualta kuin Maamiehen ystävän sivulta. 

Karhun tappamat Häkkiset Keuruulla 1770

Metsähallituksen Luontoon.fi esittelee Pyhä-Häkin kansallispuiston sanoin

Etelä-Suomen hienoimmassa vanhassa metsässä humisevat 400 vuotta vanhat ikihongat. Kilpikaarnaisten mäntyjen palokorot muistuttavat menneiden vuosisatojen metsäpaloista, ja Mastomäen ikimetsät pysäyttävät kiireisenkin kulkijan hämmästelemään ihmisen pienuutta. Poika-ahon kruununmetsätorppa kertoo tarinaa syrjäseutujen varhaisista asukkaista. Pyhä-Häkin ikiaikaisen aarniometsän siimeksessä samoilet muinaisten haltioiden tunnelmissa ja tarinoissa.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa 

Korjaus 3.4. klo 10:25: Kartanlukuni on ollut luokattoman kehnoa. Kiitokseni Eeva Arpalalle, joka Twitterissä huomautti "Miksi Saarijärven Häkkilän asukkaat olisivat Keuruun rippikirjassa? Joku tässä ei täsmää?" & "Saarijärvellä sijaitseva Pyhä-Häkki ja Pyhäjärven Häkkilän talo eivät kaiketi liity tähän, kyse täytyy olla Keuruulla sijaitsevasta Häkkilästä."

Häkkilän kylässä oli Keuruun rippikirjassa 1764-1772 (s. 11-12) kaksi taloa. Toista isännöi Gabriel Jöransson (s. 1714) ja toista Johan Johansson (s. 1728). Sukuselvitystään ei ole käytettävissä, mutta aikalaislausunnon mukaan nämä Häkkiset olivat syskonebarn eli todennäköisesti serkuksia. 

Huhtikuun 14. päivä vuonna 1770 seudulla oli vielä hanki maassa ja aamulla Johanin veli Jöran (s. 1736) lähti aseen kanssa hiihtäen metsään. Tarina ei kerro, mitä hänen oli tarkoitus metsästää, mutta kohdattuaan karhun Jöran ampui sitä. Kuulansa ei osunut minne piti. Haavoittunut karhu hyökkäsi ja sai Jöranin allensa. Karhu kynsi mieheltä ihon irti otsasta ja puolesta päästä, mutta Jöranin tekeydyttyä kuolleeksi karhu lähti pois. Vammoistaan huolimatta Jöran onnistui pääsemään kotiin, jossa tietenkin kertoi mitä oli tapahtunut.

Gabriel Häkkinen oli tappanut joitakin karhuja yksinään, joten ilmeisesti itsevarmuudella ja suuremmin aikailematta hän lähti yhdessä Johanin kanssa hakemaan haavoittunutta karhua aseinaan keihäät ja pyssyt. Kahdestaan lähteneitä miehiä ei kuulunut iltaan mennessä takaisin. Emme tiedä milloin heitä lähdettiin hakemaan, mutta neljä päivää myöhemmin ruumiit löytyivät metsästä. Molemmilla oli vakavia vammoja päässä, kurkussa ja käsissä. Toisen päävammaa oli sidottu nenäliinalla eli miehet olivat olleet (ilmeisesti hakemansa) karhun poislähdettyä elossa. Toisen keihään varsi oli poikki, suksensiteet leikatut eikä pyssyjä oltu laukaistu, mikä aikalaisten tulkitsemana viittasi siihen, että karhu oli tehnyt yllätyshyökkäyksen.

Keuruun vanha kirkko
Kuva Sneecs, CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Isäntien hautajaiset pidettiin 22.4.1770 ja molemmat saivat lepopaikkansa kirkon lattian alta. Haudattujen listassa kuolinsyynsä "ihiälrifwen af biörn" on alleviivattu vahvasti. Vastaavaa ei ollut tapahtunut miesmuistiin eikä Häkkisten kohtalokaan pian unohtunut. Joku paikkakunnalla tarttui jopa 23.6.1770 kynään, jotta Inrikes Tidningarin lukijat saisivat tiedon, mikä tapahtuikin 2.8.1770 ilmestyneessä numerossa, jonka ansiosta edellä oleva oli kerrottavissa. 

Kesäkuun lopulla karhun ensimmäisenä kohdannut Jöran ei ollut vielä terveen kirjoissa eikä kirjoittaja pitänyt täyttä parantumistaan ollenkaan varmana. Rippikirjassa hänellä ei ole kuolinpäivää ja sopivaa hautausmerkintää ei Hiskin avulla löytynyt. Valitettavasti seuraavat rippikirjat eivät ole säilyneet.

Kaipaatko lisätietoa? Ulla Moilanen on kirjoittanut otsikolla Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla.

Hieromisen oppinut Maria

Liukko-sukujen selvittäjien mukaan Keuruulla Liukon kylässä "Isojako suoritettiin v. 1806 jolloin muodostui Ylinen (Iso)Liukko ja Alanen Liukko. Alanen Liukon jako suoritettiin 1818 jolloin muodostui Häkki-Liukko ja Wähä-Liukko". Tilaa viljelivät 1800-luvun puolivälissä Akseli Simonpoika (s. 1802) ja Stina Lisa Matintytär (s. 1813), joille 25.3.1851 syntynyt tytär sai nimekseen Maria (RK 1856-62 s.96). Hän meni kesällä 1870 naimisiin leskeksi jääneen Rajan torpparin kanssa (RK 1870-79 s. 117) ja tuli näin tunnetuksi nimellä Maria Raja.

Syntymäaika ja avioitumisikä eivät täysin stemmaa lehdessä Suomen nainen 1/1914 kerrottuun, mutta erot ovat ymmärrettäviä.

Hän syntyi Keuruun Häkki-Liukon talossa Vesikeuruun rannalla v. 1850, ja oli yhdestätoista sisaruksesta nuorimpia. Äiti kuului herännäisiin, joka hengellinen liike silloin innosti kansaa kirkkoherra Durchmanin ollessa seurakunnan hoitajana. Isä oli ahkera ja reipas maanviljelijä. Äiti Tiina Liisa oli ruumiiltaan rotevakasvuinen, mutta sittemmin heikko, kun voimat olivat rasittuneet suuren perheen ja talon hoidossa. Kovien nälkävuosien aikana murtui hänen terveytensä kokonaan, ja pian vaipui hän hautaan. Isä eli pari vuotta myöhemmin.

Maria joutui kohta sen jälkeen 17 vuoden vanhana naimisiin torpanisäntä Samuli Rajan kanssa. Maria oli ollut heikko ja kivulloinen syntymästään saakka. Kun voimat yhä heikkenivät, turvautui hän paikkakunnalla toimivien hierontaeukkojen apuun, vaan moni hieroi häntä väärin, josta hänen tilansa yhä paheni, mutta toisten hieronnasta hän taas toipui ja virkistyi. Näin ollen alkoi hän tutkia eri menettelytapoja ja koki itsekin itseään hieroa, minkä voi.

Keuruulla tapasi siihen aikaan käydä muuan hierojaeukko, Pohjanmaalta; häntä sanottiin »Töysän emännäksi», mutta hänen oikea nimensä oli Lovisa Mäenpää. Hänen käsittelynsä oli muita parempi, jotta ihmiset kaukaakin etsivät hänen apuaan ja Maria Rajakin sai jonkun kerran hänellä itseään hierottaa, josta hän kohta tunsi paremmin voivansa. Tarkasti pani hän mieleensä Töysän Lovisan menettelytavan ja koetteli taas itseään hieroa samaan tapaan. Hänen voimansa vahvistuivat vähitellen, vaikka niitä paljon kysyttiinkin pienessä torpassa, jossa oli kuusi lasta hoidettavana ja elätettävänä.

Mutta lasten vielä kasvavia ollessa kuoli Marian mies ja torppa ja lapset jäivät kokonaan hänen huostaansa. Monta surun ja huolen hetkeä oli silloin emäntä raukalla siitä miten hän heikoilla voimillaan saisi suuren perheensä eteenpäin viedyksi. Moni neuvoi häntä ottamaan toisen miehen, joka torppaa hoitaisi, vaan siihen ei Maria emännän sydän ollut ensinkään taipuvainen. Hän kääntyi Jumalan puoleen huolineen, jotta Herra osottaisi hänelle työalan, jolla voisi ansaita. Sairaiden parantaminen johtui silloin ehdottomasti hänen mieleensä; aluksi hieroi hän joitakuita tuttavia ja he olivat siihen hyvin tyytyväisiä ja kehottivat häntä ottamaan tämän ammatin elinkeinokseen.

Yhä useammin ihmiset paikkakunnalla vaativat häntä itseään hoitelemaan ja tunsivat saavansa siitä apua.

Keuruun kirkolle kokoontui joka kesä paljon kesävieraita kaupungeista ja Maria Raja oli heillä hierojana. Silloin tuli sinne myöskin tunnettu luonnonparantaja Lybeck ja kun hän kuuli Marian taitavuudesta tahtoi hänkin koetella hänen parannuskykyään. Hän mielistyi kohta Marian menettely tapaan ja tarjosi tälle työtä Helsingin Kammiossa. Silloin oli Mariaa myöskin pyydetty Ouluun, jonka johdosta muuan läsnäolija sanoi: »Ei se Maria nyt tiedä, kenenkä kelkkaan hän istuisi». — »No, tottahan hän lääkärin kelkkaan istuu», arveli tohtori Lybeck. Ja niin läksi hän sitten koko seuraavaksi talveksi Kammioon. Ensimäinen potilas, jota hän siellä joutui hieromaan, oli eräs toivottomassa tilassa oleva virkamies, jonka vatsan vesi oli pahasti pöhöttänyt. Tohtori Lybeck oli neuvoton ja kysyi Marian mielipidettä asiassa. Maria alkoi herkkätuntoisilla hyppysillään käsitellä sairasta ja sanoi: »Tätä pitää hieroa, jotta saataisiin poistetuksi vesi», ja niin hierottiin miestä joka päivä, kunnes hän toipui ja parani ja elää vieläkin.

Samaan aikaan tuotiin Kammioon myöskin runoilija Paavo Cajander-vainaja. Hän oli hermostuneisuudesta, unettomuudesta ja ruansulatushäiriöistä aivan mielenvikaisuuden partaalla. Maria rupesi häntäkin hierelemään ja hoitelemaan. Ja kuinka olikaan, niin pian rauhoitti se sairaan hermostoa, niin että hän alkoi saada unta ja ruokahalua sekä toipui kokonaan.

Kaksi talvea vietti Maria Kammiossa ja saattoi avun monelle. Tohtori Lybeck luotti häneen niin, että kyseli hänen neuvoaan monessa tapauksessa, jossa itse oli neuvoton. »Emännän sormien nenissä on enemmän tietoa kuin minun lukeneissa aivoissani», lausui hän kerrankin. Sitten muutti tohtori Lybeck Ruovedelle ja ensi vuosina oli Maria Raja usein sielläkin hänen apunaan, samoinkuin Keuruun kirkolla tohtori Heikinheimon luona.

Mutta kesävieraiden paljouden takia tuntui muutamista heikoista olo kirkollakin rauhattomalta. Heidän joukossaan oli Paavo Cajander, joka ehdotti, että hän saisi tulla emännän kotiin kesäksi asumaan. Ja moni muukin halusi tulla kesäänsä viettämään peninkulman päässä Keuruun kirkolta sijaitsevaan salomaan seutuun, kauniin Ruojärven rannalle. Mutta kun Rajan torpassa ei ollut huoneita kaikille, vuokrasi emäntä lähellä olevasta Leppämäen talosta koko tyhjänä olevan rakennuksen potilaitaan varten. Emännän lapset olivat nyt vuosien kuluessa kehittyneet täysi-ikäisiksi ja vanhin poika oli ottanut torpan haltuunsa. Tytär, joka oli keittokurssin käynyt, rupesi vieraille ruokaa valmistamaan ja niin syntyi kesävieraiden täyshoitola Leppälän talossa. Aamusta varhain iltamyöhään emäntä Leppälässä paransi kesävieraitaan. Ja hyvin he kaikki viihtyivät. Moni hermostunut ja elämäntaisteluissa uupunut sai täällä uusia voimia ja uutta elämänhalua. Kaikkein enin mieltyi Paavo Cajander-vainaja tähän hiljaiseen metsäjärviseen salomaahan ja emännän hoidantaan. Kymmenenä kesänä perättäin saapui hän Rajan torppaan, jonka pienessä tupakamarissa hän viihtyi kuin kotonaan.

Paljon sekä paikkakuntalaisia että kaukaisiakin etsii yhä Maria Rajan apua; talven aikana kutsutaan häntä Helsinkiin y. m. kaupunkeihin, mutta vaikea on hänen jättää kotiaan, johon hän sydämellisesti on kiintynyt. Vieläkin on Maria heikko ja vähäverinen ja silmässä on kaihi, mutta velvollisuudentunto ja halu lieventää lähimäisen tuskia pakottaa häntä ylivoimaiseenkin toimintaan. Jumalaa kiittäen kaikesta menestyksestään elää hän nyt lasten ja lastenlasten piirissä vanhassa kodissaan, missä kaikki on yksinkertaista ja siistiä. Moni uupunut, mutta jälleen virkistynyt siunaa hänen toimintaansa.

(Tohtori Lybeckistä ja Kammion perustaneesta Sofia-äidistään on ollut jo aiemmin puhetta.)

Kirkkoon haudatuista

Ahvenanmaalla tuli lounaspöydässä(!) puhetta kirkkoon hautaamisesta ja hautojen säilymisestä. Myöhemmin hämmästyttävässä kunnossa löydetyistä haudoista on blogissani esimerkkejä tässä ja tässä. Jaoin ne ja Kalmistopiirissä ilmestyneen tekstin tietoa kaivanneelle, mutta kuukauden takaisesta tutkimuskatsauksesta en enää muistanut artikkelia Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf).

Tuo kappale olisi mahtunut eilisiin täydennysosiin, mutta varastossa oli muutakin.

Oulun yliopistossa on viime vuonna hyväksytty Sanna Tuovisen gradu Hailuodon lapset : lasten materiaalinen kulttuuri kirkkohautojen perusteella. Tuovinen jakoi ajatuksiaan työstä Kirkko, tila ja muisti -hankkeen blogissa. Samaisen hankkeen tutkijoiden tekstejä oli yllä ja YouTubessa tutkijoiden itsensä tekemä tiivistys Rediscovering Forgotten Burials under Church Floors in Finland.

Oona Jalosen pitämä esitelmä Köyliön kirkon haudoista on myös katsottavissa ja kuunneltavissa samalla alustalla. (Olin itse kuuntelemassa aiheesta esitystä kaksi vuotta sitten.)

Tuulispäässä 31-32/1916 kerrottiin lehden linjaan nähden hämmentävän asiallisesti Savilahden sakastista, josta tiedettiin, että

Aitassa 9/1928 puolestaan julkaistiin Hannes Jukosen artikkeli Hautalöydöt Keuruun vanhassa kirkossa. Jostain syystä (suhteellisen äskettäin?) oli nostettu alttarin edessä olleita lattiapalkkeja ja

löytyi alta noin puolisen metrin korkuinen tyhjä välikkö, josta sitten, kun oli otettu muutama paksu hirsi ylös, tuli näkyviin litteistä luonnonkivistä rakennettu hautakammio. Lattia siinä oli maasta. Kummallakin puolen oli siellä vierekkäin ja päällekkäin useita suuria ja pienempiä ruumisarkkuja. Alimmaisena oli kaksi suurta arkkua, joissa oli hyvin säilyneet miesten ruumiit. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat Keuruun entisiä pappeja tai muita arvohenkilöitä. Arkut ovat honkapuusta ja varsin taidokkaasti valmistetut, kun ottaa huomioon sen ajan puutteelliset työvälineet. Kaikki olivat puunauloilla lyödyt kiinni, mutta avautuivat kuitenkin verraten helposti. Kaikesta päättäen ei niitä oltu avattu sen jälkeen, kun ne oli hautakammioon laskettu.

Keuruun museon verkkojulkaisu kirkosta kertoo lyhyesti, että kuorissa on ollut hautakammio, joka "lienee rakennettu kesällä 1770 kirkkoherraa ja hänen sukuaan varten. Kammiossa on 10 vainajan arkut." Kotiseutuaktiivina tunnetun Jukosen tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta omaisensa toivottavasti eivät pahastu, jos jatkan lainausta. Hän on nimittäin ilmiselvästi ollut paikalla, kun hautoja 1920-luvulla avattiin. Ja valokuvattiin, mutta Aittaan painetut kuvat eivät Kansalliskirjaston digitoinnin jäljiltä ole julkaisukelpoisia. Eivätkä aiheensa puolesta eettisestikään.

Miehillä oli suuri tekotukka päässä ja nahkaset hansikkaat käsissä, naisilla olivat käsineet villalangoista kudotut. Kaikki liha oli kuivunut kokoon ja muuttunu kivikovaksi, Kasvojen muodon voi kuitenkin vielä hyvin erottaa. Erään arkun kannessa, pään puolessa, oli hopeanvärinen metallikilpi, jossa oli vanhalla ruotsin kielellä kirjoitus: »Minä olen teidän hautanne avaava». Kummallakin puolen oli arkkuun kiinnitetty neljä hopeanväristä kantoripaa ja valkoinen, hienosti käsin neulottu nauharöyhelö kiersi sen laitaa. Molemmissa päissä oli vielä metalliset, koristellut kilvet, joissa oli ruotsinkieliset raamatunlauseet. Mitään nimeä tai vuosilukua ei kuitenkaan löytynyt. Arkussa nukkuu viimeistä untaan varmaankin joku ylhäissyntyinen leskirouva, päässä olevasta lesken päähineestä päättäen. Se oli nimittäin hienosti ommeltu kauniista kukallisesta silkistä valkoisin reunoin. [...]

Toisessa kerroksessa on yksi aikaihmisen arkku, jonka kummallakin sivulla on kolme hopeanvärisiä kantoripaa. Sen pääpuolessa on metallikilpi, jossa on kirjoitus:

Abram Indrenius 

natus 1710

pastor 1750

denatus 1770 

[...] Kirkkoherra I:lla on tumma tekotukka ja sen alla harmaat hiukset; käsissä on isot nahkaiset hansikkaat, kuten kuvassa näkyy. Olkapäistä polviin peittää ruumista tummanpunainen samettimantteli, johon on erivärisillä silkkilangoilla ommeltu kuvioita. Etualalla peitettä näkyy kuvattuna elämänpuu viiniköynnöksen tapaisine vihreine lehtineen. Taivaalla näkyy pilviä ja taaempana järveä, pensaita ja puita. Tarkasti katsottaessa huomaa, että maisemakuva ja kaikki työ siinä on suurella taituruudella tehty. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, käydessään paikalla tarkastamassa hautakammiota ja ruumisarkkuja, ilmoitti, ettei kansallismuseossa ole ennestään mitään niin taidokkaasti tehtyä peitettä ja että sen oikea paikka olisi museossa. Manttelia tarkastaneet erikoistutkijat arvostelevat sen ainakin 300 vuoden vanhaksi ja alkujaan jostakin Keski tai Etelä-Euroopasta tuoduksi. 

Huh, paikalla on ollut joku ammattilainen. Eli löytyisikö nähdystä myös virallista raporttia Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkunasta? (Jota edellä mainitussa lounaskeskustelussa kilvan kehuimme.) Ainakin kirkolla on rakennusperinteenä oma sivu, jolla mainitaan 1920-luvun kunnostustyöt, joihin hautojen löytäminen varmaankin liittyy. En avannut 1990-luvun raporttia kattomaalauksista  ja ainoa löytämäni toinen tiedosto oli runsas sivu vuoden 1974 virkamatkasta, jolloin oli kiinnitetty huomiota rikkinäisiin ikkunoihin. Eli jatketaan Jukosen selostus loppuun.

Toisessa kerroksessa on myöskin lasten ruumisarkkuja. Erään päälle on kirjoitettu ruotsiksi: »Margareta Elisabet Indrenius, synt. heinäkuun 27 päivänä, nukkunut Herrassa elokuun 10 päivänä 1777». Arkussa lepää pieni lapsi laakerinlehtiseppele päässä ja kädessä sekä teko- että oikeita kukkia. Vielä on sillä toisessa kädessään kultalangoilla ommeltu matkasauvan tapainen koriste. Vierekkäin tämän arkun kanssa on toinenkin valkoiseksi maalattu lapsen arkku, jossa lepää noin 5-vuotias poika. Se on harvinaisen hyvin säilynyt, pää on muodoltaan kaunis ja säännöllinen vaaleine, pehmeine hiuksineen, joiden päällä on myöskin laakeriseppele. Kädessä on hänelläkin matkasauvan tapainen koriste. 

Augusta Favorin

Ulrika Augusta Favorin syntyi 12.12.1812, kastettiin Keuruulla ja kasvoi Längelmäellä, jossa vanhempansa Anders Johan Favorin ja Johanna Fredrika Kingelin asuivat kasvavan perheensä kanssa Ristijärven Heikkilässä (RK 1807-1812 s. 118, 1813-1819 s. 232, 1820-1826 s. 151, 1827-1840 s. 153, s. 409, 1840-1846 s. 202)

Isänsä oli Sääksmäen ylisen kihlakunnan henkikirjuri ja Augustan veljet Johan Fredrik, Anders Abraham, Abel Viktor ja Johan Ludvig lähetettiin koulutielle yliopistoon asti. Äiti Johanna oli papin tytär, joten tyttärien kotikoulutuskin on todennäköisesti ollut tasokasta.

Perheen isän kuoltua tammikuussa 1836 elämä Heikkilässä jatkui, mutta Augustan ehtoollismerkinnät päättyvät vuonna 1842 ilman muuttomerkintää. Vuonna 1847 hän muutti Tampereelta Keuruulle yhdessä pitäjänapulaisen paikan saaneen Frans Henrik Bergrothin perheen kanssa (RK 1842-1848 s. 2 , 1848-1855 s. 2).

Rippikirjoja monipuolisemman katsauksen Augustan loppuelämään antaa Bergrothin vuonna 1844 syntyneen tyttären muistelmat:

Tämä meidän rakas Augusta tätimme hoiti taloutta ja poisti sen kautta monet huolet nuorelta, Helsingissä kasvaneelta äidiltäni. Hän hoiti minua ja siskojani yötä päivää, kertoi meille satuja, leikki kanssamme ja valoi kolmihaaraiset joulukynttilämme, jotka sitten joululaattona paloivat matalilla puujakkaroilla ja joiden ympärillä riemuiten hyppelimme.

Oltuaan 15 vuotta kodissani Augusta täti siirtyi hoitamaan vanhaa äitiänsä. Mutta kun vanhimmat veljeni, Gideon ja Adiel syksyllä 1858 lähetettiin vasta alkaneeseen Jyväskylän suomenkieliseen alkeiskouluun ja siellä kumpikin sairastuivat koti-ikävään, oli hän valmis lähtemään heille avuksi. Kaksi vuotta hän hoiti heidän talouttaan vanhempieni vuokraamassa huoneustossa. Minäkin olin usein heidän luonansa tässä hauskassa kodissa. Ja kun sitten jouduin naimisiin, tuli hän minun suureksi ilokseni uuteen kotiini, oli siellä kaksi ensimmäistä vuotta ja poisti kaikki taloushuoleni.

Hän oli älykäs, hurskas, luontoa, tietoja ja yleisiä asioita harrastava nainen. Paljon olen saanut oppia häneltä, varsinkin mitenkä uhrautuminen muiden hyväksi tuottaa iloa. Sillä hän oli aina iloinen ja hyväntuulinen. Kun sitten 1868 leskenä kävin hänen kodissaan pienen orpopoikani kanssa, huudahti hän: "Nyt minä mielelläni kuolen, kun olen saanut nähdä sinun lapsesi!" Muutamia viikkoja sen jälkeen sairastui rakas Augusta täti lavantautiin ja pääsi siihen rauhan kotiin, johon hänen toivonsa oli tähdännyt. Hän oli silloin vasta 56 vuoden vanha. (Lydia Hällfors: Äidin muistelmia. s. 14-15)

Yhteyksiä Ruotsiin vuoden 1809 jälkeen

Yhteydet Ruotsiin eivät tietenkään katkenneet kuin leikaten kun Suomesta tuli osa Venäjää. Suomalaisia koskevia ilmoituksia löytyy ruotsalaisista sanomalehdistä myös vuoden 1809 jälkeen, alla muutamia esimerkkejä.

Inrikes tidningar julkaisi 15.6.1811 kaksi kuulutusta. Ensimmäisessä kaivattiin tukholmalaisen Eric Gråån perillisiä, sillä näillä oli osuus tämän Kokkolassa kuolleen veljen, tullimies Lars Dahlströmin pesään. Jälkimmäisessä yritettiin selvittää avioliiton esteettömyyttä. Inkoossa 1779 syntynyt Jacob Malm oli ollut merillä kolmisen vuotta, muuttanut Tierpiin 1809 ja edellisenä syksynä ryhtynyt rengiksi Hagan Österbyn tilalle.
Tukholmassa aikoi keväällä 1820 naimisiin merimies Abraham Frimodig, joka oli syntynyt Keuruulla ja oleskellut Ruotsissa vuodesta 1812 alkaen. Ensimmäinen kuulutus esteettömyyden varmistamiseksi julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 7.6.1820.
Tenholan Bredvikissä syntynyt Isaac oli vuoden 1790 paikkeilla lähtenyt Ruotsiin oppiakseen puutarhamestariksi. Sukulaiset Suomessa eivät olleet hänestä kuulleet. Isän perintö piti saada jaettua, joten veli J. Wikblom kuulutti Isaacin perään sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 11.8.1825. Osoitteensa sopi jättää Tukholman parmaajille, joko Nybron tai Blasieholmenin luo.
Sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar kuulutettiin 23.7.1832 seppä Anders Grönlundia, joka oli kadonnut jonnekin Ruotsin valtakuntaan. Häntä kaivattiin Tenholassa, sillä isänsä seppä Anders Grönlund oli kuollut 12.4.1831 ja perintö piti saada jaettua.

Isovihaa Keuruulla

Gutenberg.org:iin oli pitkästä aikaa tullut lisää suomenkielistä tekstiä (kiitokset vapaaehtoisille). Kaarle Karikon Urhot. Historiallinen novelli "Ison vihan" ajoilta alkaa reippaasti:

"Ison vihan" kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä toi maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei sen jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keurun silloisen, Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden näkivätkin paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja voimiltaan jäykkiä jättiläis-sankareja. [Heistä suurin oli seitsentä jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti jäykimmänkin hevosen kengän käsissään oikoiseksi.]

"Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät ... pian tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?" lausui Juho, yksi tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan kamarissa.

"Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan," vastasi Taneli, "ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait uskalla lähteä mukaamme -- ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin koetuksiin."

"Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko, ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata," jatkoi Juho, katsottuaan kamarin akkunasta ulos.

"Se on oikein ... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin saadaan, kunhan vain päästään tielle."

"Niin tehdäänkin ... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on."

Tarina Herpmanin pojista on tosi, ylioppilasmatrikkelin mukaan heidän isänsä "Joutui venäläisten vangitsemaksi poikiensa sissitoiminnan takia 1715, viety Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Helsinkiin ja Tallinnaan." Pojat Gabriel, Johan ja Gustaf kuolivat vuonna 1715. Nimet yllä eivät näihin täsmää, eli muissakin yksityiskohdissa voi mättää. Lyhyempi versio löytyy Keuruun museon sivulta.