Muistoja Lokalahden papeista

Kristian Lencquist määrättiin Lokalahden kappalaiseksi 31.12.1789 ja hän pysyi toimessa kuolemaansa 2.5.1808 asti. Hänestä jäi seurakuntalaisten kerrottavaksi juttuja, jotka tunsi myös 9.1.1848 syntynyt Paul Widemark.

Pastori Lengqvist saarnaili Nummisuutarin Eskon tavoin esikuvain ja tunnusmerkkien kautta. Hän sanoi: "kun tuulee niin havut häilää, kun sataa niin tuohikatto rapisee." Kun hän kerrankin näki Mähkälän Matin tapansa mukaan tulevan saarnan aikana kirkkoon, otti hän esimerkin Taavetista ja Goljatista ja se soveltui hyvin. Matti näet oli päätään pitempi muita miehiä ja muutenkin seurakunnan suurin mies. Hän sanoi. "Taavetti oli niin pieni mies kun minä nyt" — ja kyyristyi saarnatuoliin ettei näkynyt kuin vähän päätä. Nousi siitä ja sanoi: "se Goljatti oli niin suuri mies kuin tuo Mähkälän Matti ja vielä paljoa suurempi". Matti astui paraillaan pitkin käytävää. (Vakka-Suomi 22.04.1913)

Muinoinen pastori Lenkqvist käytti saarnoissaan hyvin havainnollisia esimerkkejä, saadakseen yksinkertaisen kuulijakuntansa paremmin selitettävän asian käsittämään. Häntä pidettiinkin jotenkin hyvänä saarnamiehenä, vaikka jokapäiväisessä elämässään liiaksi leikillisenä joten tuli kanteita häntä vastaan. Sanottiin "viranpäälle käyneen" senkin kun hän erään kuudetta käskyä vastaan rikkoneen naisen otti kirkkoon pappilassa, joka oli vastoin kirkkolakia. Kun hän siitä tai muista syistä luuli "mistanneensa" virkansa, piti hän eräänä vapunpäivän jälkeisenä sunnuntaina lähtösaarnan, jossa m. m. mainitsi kuinka monta vuotta hän oli seurakunnan paimensauvaa pidellyt, mutta tänäpäivänä laskee sen käsistään. Kirkossa olijat ihmeissään kyselivät toisiltaan että minne pastori menee kun niin kauniin lähtösaarnan piti. vaan sitä ei kukaan tietänyt. Kirkosta tultuaan ja päivällistä syötyään oli pastori sanonut että hän tarvitsee levätä ja kieltänyt itseään herättämästä. Sitten meni hän kamariinsa, lukitsi oven, pani saappaansa ja kalossinsa uunin hiilustan päälle ja kävi sänkyyn lepäämään. Kun hän ei noussut eikä kolkutuksestakaan apua tullut, murrettiin vihdoin ovi auki. Huone oli käryä ja häkää täysi ja pastori kuolleena sängyssään. — Rouva sai sen vuoden pitää apulaista ja vielä yhden armovuoden. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Lencquistin jälkeen Lokalahden kappalaisena oli vuosina 1811-1845 Erik Landell. Pitkästä ajasta huolimatta hänestä ei ollut kerrottavaa eikä Widemark edes muistanut sukunimeään oikein.  

Pitempiaikaisena pappina Lokalassa sen jälkeen lienee ollut Sandell, vaan papillisia toimia hän itse ei juuri ollenkaan tehnyt, piti vaan apulaisia. vaan sen sijaan oli hän uuttera maanviljelijä ja karjanhoitaja. Hänen hallussaan lienee ollut koko Lokalan kirkonkylä. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Vuonna 1848 kappalaisen toimessa aloitti Johan Henrik Björkman, joka jatkoi kunnes kuoli 10.11.1883. Hänet Widemark on siis tuntenut henkilökohtaisesti.

Pitempiaikaisena pappina sen jälkeen oli Björkman, joka oli uskonnollinen, vakava, todellinen pappismies. — Kun papin palkankorotuksesta pidettiin kirkonkokous jumalanpalveluksen päätyttyä ja luettiin seurakunnalle palkankorotusehdotus, niin pyysi Jäppilän leskiemäntä puheenvuoroa ja selväsanaisesti kertoi, mitenkä hyvästi pastori Björkman aina virkaansa toimittaa ja miten hän kaikista kunnan asioista pitää tarkkaa huolta ja niin mitättömän pienestä palkasta. Sen lisäksi vielä kirkonkylän maat kun sellaisia santamaita ovat, ettei tuollainen puustellikaan suuria tuloja anna kun palkatulla väellä sen työt tehdään, niin katsoi palkankorotuksen oikeuden ja kohtuuden mukaiseksi, vieläpä toivoi ettei koko seurakunnassa löytyisi sellaista isäntää, joka tätä kysymystä vastustaisi. Isäntien ja koko kirkkoväen katse oli kohdistunut Jäppilän äitiin, joka näin selvin sanoin toi mielipiteensä ilmi. Tähän kaikki läsnäolijat yhtyivätkin niin ettei ainoaakaan soraääntä kuulunut. Björkman eli vielä kauan sen jälkeen seurakuntalaisten suurta kunnioitusta nauttien. (Vakka-Suomi 29.05.1913)

Virrenveisuuta ja lopetus

Koulun aikaansaanti Rovaniemen lapsille vuonna 1849 oli saavutus, mutta Johan Bäckwallin ura ei ollut papinvihkimyksen jälkeen edennyt yhtään. Hän oli ollut 8 vuotta appiukkonsa apulaisena. Olisikohan lisäpätevöitymisestä apua? Tai meritoitumisesta oppikirjan tekijänä? Bäckwall lähetti SKS:n arvioitavaksi käsikirjoituksen Uusi aapinen eli opetuskirja lapsille, mutta sitä ei ainakaan samalla nimellä julkaistu (Suometar 5.4.1850).

Tammikuusa 1850 Johan Bäckwall sai viiden kuukauden virkavapauden pastoraalitutkintoa varten (ÅT 18.1.1850). Hän saapui Turkuun 9.3.1850 (ÅT 12.3.1850) ja oli kuukautta myöhemmin saarnavuorossa tuomiokirkossa (ÅT 5.4.1850). Pastoraalitutkinnon hän suoritti 15.6.1850 (ÅT 21.6.1850).

Oliko tällä yhteyttä nimitykseen Pudasjärven katekeetaksi/opettajaksi/luku-papiksi (ÅT 27.9.1850)? Uuden työpaikan myötä kirjoittaminen ainakin aiemmin käytetyllä nimimerkillä jäi. Maamiehen ystävässä artikkelia Mistä Kasvut elävät? (21.09.1850, 28.09.1850, 09.11.1850) seurasi pitkä tauko. Toisella nimimerkillä Johan Bäckwall allekirjoitti Pudasjärven Jokijärvellä 6.5.1851 päivätyn paikalliskatsauksen, joka julkaistiin ruotsiksi (FAT 16.6.1851) ja suomennettuna otteena (Suometar 01.07.1851).

Keväällä 1852 Maamiehen ystävän avustus jatkui:Pekalla oli oma keinonsa saada lapsia, nuorukaisia ja miehiä viinan juontia karttamaan (01.05.1852), Ketusta (22.05.1852), Talin puhdistuksesta ja kynttiläin teosta (26.06.1852), Muutaman juomarin elämäkerta (03.07.1852 ja 10.07.1852), Katoliikiläisistä eli Paavin uskousmenoista (10.07.1852, 17.07.1852, 24.07.1852), Köyhyydestä ja kerjäämisestä (24.07.1852, 31.07.1852, 07.08.1852), Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauwan eläisit maan päällä (Yhden merikapteenin kertoma) (28.08.1852), Muutamista naimisasioista Korpelan kylässä (04.09.1852, 11.09.1852, 18.09.1852, 25.09.1852), Elkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi (23.10.1852).

Pienen tauon jälkeen ilmestyivät tekstit Vähäköstä niitä on jotka autuaiksi tulevat? (26.02.1853, 05.03.1853), Mitenkä renki Lauri Heimo tuli talolliseksi (19.02.1853, 26.02.1853, 12.03.1853), Poika ja kukkainen (04.06.1853), Paljo se viinaryyppy kuitenki maksaa (11.06.1853), Koti (18.06.1853, 09.07.1853, 16.07.1853, 23.07.1853, 30.07.1853, 13.08.1853)

Lopputalvesta 1853 Maamiehen ystävän avustus vanhalla nimimerkillä alkoi jälleen: Muuan sana Messingistä (06.03.1852), Hevoisen suun vioista (13.03.1852), Työn arvosta (20.03.1852), Muuan sana kirkko-veisuusta (24.04.1852). Viimeksi mainitun Johan Bäckvall aloitti lauseella "Tasanen ja kaunis veisuu tekee Jumalanpalveluksen kirkossa hartaaksi" ja lukija osaa jo odottaa vastaesimerkkiä.

Mutta kun hartaus ja Jumalanpalvelus ei ole veisuulla tarkoituksena, silloin pidetääsi veisua mahtina, ja tavallisesti on se paras veisuumies, joka enämmin kuin muut jaksaa huutaa. Arvattavahan on, että semmoinen veisuu sekoittaa sen yhteisen Jumalanpalveluksen ja senki hartaan mielen, ja on siis pahennus kirkossa, varsinki kun veisuu erkanee äänissä ja itse nuotissaki erisuuntia juoksemaan. Tämä tapahtuuki silloin, kun yksi ja toinen kokee päänsä jälkeen veisatessaan nuottia mutkitella sillä muka sitä kaunistellakseen, joka kuitenki tekee veisuun tuhatta hullummaksi.

Tähän näyttää päättyneen Johan Bäckwallin monivuotinen Maamiehen ystävän avustaminen. Lehteen tuli uusi päätoimittaja, mikä on voinut vaikuttaa asiaan. Merkityksellistä oli myös se, että Jokijärvellä olo ei muodostunut pitkäaikaiseksi vaan Johan Bäckwall erosi virastaan ja määrättiin "väli-ajan saarnaajan toimitusta pitämään maa-kappalaisen virassa Oulussa" (MY 16.4.1853). Vuotta myöhemmin hänet määrättiin väliajan-saarnaajaksi Oulunsaloon (MY 22.4.1854). Tämä sijaistus sujui niin hyvin, että hänet sijoitettiin Oulunsalon kappalaisen vaalisijalle ja hän voitti vaalin yksimielisesti (MY 2.9.1854; MB 15.3.1855). Pian tämän jälkeen hänet nimitettiin myös kolmannen tarkk'ampujapataljoonan saarnaajaksi (KT 28.4.1855). Perhe oli Oulunsalossa, kun 19.8.1855 syntyi tytär Alma Augusta.

Oulun seudulla asuessa ei ollut enää syytä avustaa Kuopiossa julkaistavaa sanomalehdessä, kun kaupungissa oli oma suomenkielinen sanomalehti, jonka päätoimittajaksi Bäckwall valittiin Päiviö Tommilan (*) mukaan vuoden 1854 alussa. Tommila kertoo myös, että "Bäckwall loi suurta suosiota naaneen talonpoikaisen tietomiehen Toimelan Eliaksen, joka vuodesta 1855 vuoteen 1863 lähes joka toisessa numerossa kertoili Laajalan kylän asukkaille tietojaan."(s. 58)

Päätoimittajana olo ei ollut silkkaa kirjoittamista. Viranomaisten päätös sisältörajoituksista tarkoitti, että Oulun Wiikko-Sanomien julkaisun päättyminen näytti varmalta vuoden 1856 lopulla. Tämän Johan Bäckwall mainitsi kirjeessään Zacharias Topeliukselle Oulunsalosta 3.12.1856. Samasta kirjeestä käi ilmi, että hän oli aloittanut Topeliuksen Luonnon kirjan suomennostyön, joka oli mainittu jo keväisessä kirjeessä.

Oulun Wiikko-Sanomia ei ilmestynyt tammikuussa 1857, mutta julkaisu alkoi uudelleen helmikuussa. Tammikuun viimeisen päivän kirjeessä Topeliukselle Johan Bäckwall kirjoittaa "jag åter åtagit mig O. W. S.:mias redaktion". Vuonna 1856 hänestä tuli Oulun kappalainen, mikä helpotti varmasti toimintaa. Lehdistöhistorioiden mukaan hän jatkoi päätoimittajana yhtä kauan kuin kappalaisena eli pesti loppui kun Johan Bäckwall pääsi vuonna 1864 Kesälahden kirkkoherraksi. 

Hitaan alun jälkeen Bäckwall siis pääsi uraputkeen ja eli pitkän elämän, johon varmasti liittyi lisää kirjoittamistakin. Kirjastotietokannoista löytyvät vuonna 1860 ilmestynyt suomennos Topeliuksen Luonnon  kirjasta ja vuonna 1876 julkaistu suomennos edellisenä vuonna ilmestyneeseen Maamme-kirjaan. 

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival. 1984

Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.

Keskustelukulttuurista ja karjanhoidosta

Ehkä vuoden 1846 alkaessa Johan Bäckwäll lausui ääneen runonsa Uuden Vuoden Aamuna (Joukahainen II. 1845)? Viimeistään tuolloin hän alkoi seurata lämpömittaria järjestelmällisesti. Tekemänsä kirjaukset hän lähetti vuosittain tiedeseuralle ja tapa jatkui seuraavina vuosina. (FAT 15.5.1850) Juuri tästä syystä epäilen edellisissä osissa mainittuja Rovaniemen lämpötiloja maininneita paikalliskirjeitä Johan Bäckwallin teksteiksi.

Maamiehen ystävässä ilmestyi 03.01.1846 Runebergin runon Idyll och Epigram suomennos Ruman walitus. Edellisenä vuonna alkanut Kaksi renkiä vietiin päätökseen (06.12.1845, 20.12.1845, 10.01.1846, 17.01.1846). Kuten jo nimestä voi arvata opettavaisessa tarinassa oli hyvin ja pahis, mutta myös reipas ryöstö. Artikkeli Käsitöistä (14.03.1846) patisti taitojen oppimiseen ja mainosti Mustialaa.

Runo Palveleva Neito (21.03.1846) oli suomennos, mutta talollisen poikana Johan ehkä sai totuudellisuutta omaan runoonsa Talonpojan tuuma herroista (04.04.1846), joka on tosin luettavissa myös opettavaisena. Jollainen oli kiistatta teksti Asia riidelköön, elkää miehet riidelkö! (08.08.1846), jonka mukaan oli yleistä, että

Kun esimerkiksi yhteisissä kokouksissa keskustellaan yhteisesti vaarantavasta asiasta, josta on usioilla erinäinen ajatus. Ymmärtävin selittää tämän parhaan ajatuksensa ja tiedonsa jälkeen; mutta toisella puolella on joku tälle yysyrjänen, joka ei oikein tunne asiata, vaan pahasta sisusta äyhkäsee vastaan; tähän yhdistyy nyt muita, jotka eivät koskaan ole opetelleet ensin ajattelemaan ja sitte puhumaan, ja vielä ovat siitä laadusta että menevät sinne kuhun totuuden vastustajatki: kas tästäkös juttua jatkuu! selvimmätkään todistukset, eivät tahdo näitä voida saattaa oikiaan. Sillä tavalla käännetään yhteinen asia keskinäiseksi riidaksi, jossa pistellään ja herjätään toisiansa, joka aina on häijyin tapa. 

Kotona Rovaniemellä kaksostyttäret olivat puolitoistavuotiaita, kun pikkuveli Frans Oskar syntyi 22.7.1846. 

Vuodenvaihteessa ilmestynyt Nurkkasaksa. Paha työ, pahempi palkka (12.12.1846 ja 02.01.1847) kertoi puoliherrasta, kuten nimestäkin arvaa, mutta mukana oli rikollisuutta ja jännittäviä käänteitä. Samaa ei voi sanoa artikkelista Palanen Kirkonlaista (03.04.1847). Jatkokertomus Matti Metsäsen eli Mäntysen elämästä (17.07.1847, 24.07.1847, 25.09.1847, 09.10.1847, 16.10.1847, 06.11.1847, 11.12.1847, 18.12.1847) puolestaan yllätti yhteiskuntakriittisyydellään. Tarinassa virkamiehet olivat lahjuksia vaativia pahiksia ja elinkeinorajoitusten myötä tilattomilla ei ollut mahdollisuuksia edetä maailmassa, olivat sitten kuinka ahkeria ja hyveellisiä tahansa.

Alkuvuodesta 1847 Johan Bäckwallin esimies ja appi oli pyrkinyt Ala-Tornion kirkkoherran virkaan ja päässyt vaalitilalle (MY 3.4.1847). Valituksi hän ei tullut, joten elämä Rovaniemellä jatkui ilmeisesti edellisistä vuosista tuttuun malliin. Kaikki ei toki pysynyt entisellään vaan kesällä 1847 vaimon pikkuveli Anton Teodor pääsi ylioppilaaksi ja tätä nuorempi Viktor Fredrik jätti Oulun triviaalikoulun ja aloitti Vaasan lukiossa. Viktor oli aloittanut koulunkäynnin 8-vuotiaana, joten varmaankin myös Frans Alexander ja Otto Axel olivat jo koulussa Rovaniemen ulkopuolella.

Vuonna 1847 ilmestyi vielä Johan Bäckwallin runo Kukka (Suometar 24.08.1847) ja artikkeli Hevoisalan parannuksesta (13.11.1847 no 46 ja 27.11.1847), jonka alussa hän eksyi neuvomaan karjanhoitoa.

Monikin maamies haluaa ja hankki suuremman karjan kun hyvästi voipi hoitaa, ja saapi siitä monikertaisen tapon. Mitä ja mistä lypsää esimerkiksi laiha lehmä? Jos, hyvä emäntä, sen talvenkin yli saattaisit, onpa jo keväillä pelko sen kompastumisesta ja uupumisesta pieniinki rappakko-rommakoihin. Sen myös tiedät, kun lehmäsi laihana pidät, minkä verran se lypsää, mutta etpä arvaa, jos et ole koetellut, mitä lypsäisi sama lehmä hyvällä ruualla ja lihavana. Eikä vahinko vielä pysähdy talvimaidonkaan vähyyteen. Arvaathan, emäntä, lihastaan tehmän lypsävän eikä sarvestaan. Aikaahan siis laiha lehmä tarvitsee kesälläkin ennenkun lihoo; se syöpi siis lihakseen ison osan kesää eikä maidokseen. Muita kun lehmä on jo keväillä ulospäästessään lihava, heruu se heti uudelta ruoholta. Ajattele'pas tätä, emäntä, talvelle lähteissä. 

Kaupanteosta ja monesta muusta vuonna 1845 kirjoitettua

Johan Bäckwall jouluaattona 1844 entiselle osakuntatoverilleen Zacharias Topeliukselle kirjoittaman yksityiskirjeen sisällöstä, kuten lämpötiloista ja Karhu-Pekan 28-vuotiaan pojan kaatamista kahdesta karhusta tuli Topeliuksen toimittamaan Helsingfors Tidningiin "paikalliskirje". Nuoresta miehestä toverinsa olivat todenneet "ett'ei se pelkää enempi karhua, kun lampaan karitsata" (HT 15.1.1845). 

Kirjeessä Johan Bäckwall valitteli kiireitään, muttei maininnut kuukauden vanhoja kaksostyttäriään, joiden todennäköisen itkun säestyksellä hän lienee kirjoittanut tarinan Kauppa-Ryssä (Maamiehen Ystävä 04.01.1845, 11.01.1845 ja 18.01.1845), jossa hän oli aiempaa lähempänä fiktiota. Aloituksessa kuitenkin tavoiteltiin lukijoille tuttua ilmiötä:

Tunnettahan, hyvät maamiehet, tällä nimellä mainittavat matkustajat; sillä monestipa ovatki laukkuinensa tulleet tupaanne, laskeneet lakkinsa pöydälle, istuneet penkille, avanneet laukkunsa pakisten: "a isäntä pyhä veli! teäll' on kauniita ja helppoja huiviloita, kamritsiä, karttuunia, tule ostamaan emännälle; teäll' on hyviä naskalimia ja äimiä. A emäntä siukkuseni! noin hyviä huiviloita, kamfärttiä, pirunpaskaa, neuloja, soat helpolla hinnalla." Monet keinot olettaki saaneet pitää, ennenkun ovat puolen kalun hinnasta helpottaneet; mutta monet kopeekat ne kuitenki ovat teiltä houkutelleet. 

Itse tarinassa ei ollut tavallisia kauppiaita, vaan menoa ja meininkiä, kun ensin juostiin varkaan perässä, sitten karattiin vankilasta ja ... Suosittelen lukemista. Juonta pilaamatta voin kertoa, että markkinoilta palaava renki lauleskelee hevosta ohjatessaan ajankulukseen pitkän pätkän:

Kirjoitettuaan Walkiasta eli Meri-Karhusta (08.02.1845) Johan Bäckwallin mainosti Kalevalaa ja Kanteletarta sekä kopioi Mehiläistä otsikolla Muutamia sanoja Runoista ja Lauluista (15.03.1845). Teemaan liittyi myös runonsa Laulot ennen Laululaumat (12.04.1845).

Hevos-kaupasta (12.04.1845) päättyi opettavaiseen tarinaan, mutta alkoi tosiasioilla

... monessa paikassa seassamme, maamiehet, on alinomanen, tarpeeton hevosvaihto tapana ja mahtina, ja se tapa on yksi paha ja onneton tapa; sentähden että siinä tulevat monenkaltaset pahennukset: siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki. Monenkaltaseen onnettomuuteen lankiaa sentähden ihminen alinomasen hevosvaihetuksen kautta; sentähden näettäki maamiehet, että usiasti ovat hevosten vaihettajat köyhtyneet, tulleet juomariksi ja maittansaki peräti hävinneet.  

Fiktiivistä jaksoa ei sen sijaan sisältynyt Johan Bäckwallin artikkeliin Paisunta-niityistä ja niittyjen kastelemisesta (21.06.1845). Seuraavaksi häneltä julkaistiin vauhdikas jatkokertomus Wanhan Sotamiehen lauseita sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Runebergin runosuomennoksia: Lintuselle / "Till en Fågel" (Maamiehen Ystävä 26.07.1845) & Ur Runebergs Elgskyttar, 11 Sången (Saima 24.07.1845 no 30). 

Syyskuussa Johan ja läheisensä todennäköisesti iloitsivat hänen pääsystään Karungin kappalaisenvaaliin (ÅU 13.9.1845). Toki tämä tarkoitti matkustamista paikan päälle vaalisaarnaa pitämään ja lopulta uutista toisen ehdokkaan valituksi tulosta.

Kirjoittaminen jatkui opettavaisella linjalla otsikolla Olisipa oppi Talonpojalleki hyödyllinen (11.10.1845 & 18.10.1845) ja hyödyntäen jälleen dialogin muotoa. Vuoden lopuksi ilmestyi sanomalehden hyödyllisyyden mainospuhe Maamiehen Ystävän Lukioille. (27.12.1845). Kohdeyleisön näkemyksistä Bäckwallin tuotannosta ei ole valitettavasti tietoa. Toisen sanomalehden kirjoittajan mukaan lähetelmänsä olivat "liiatenkin soriat" (Kanawa 8.11.1845).

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen...

Vuoden 1844 lopulla Johan Bäckwallilta julkaistiin runo Lappens bön (Wasa Tidning 30.11.1844) ja samassa lehdessä ollut paikalliskirje Rovaniemen säistä, sadoista ja muista uutisista oli todennäköisesti kynästään. Spekulaatio Kittilään perustettavasta rautaruukista tuli julkaistua myös Maamiehen ystävässä 21.12.1844, jossa oli myös ilmestynyt Johanin runosuomennos Ampuja (Maamiehen Ystävä 14.12.1844). Näitä mielenkiintoisempi ja hauskempi on Maamiehen Ystävässä 21.12.1844 julkaistu Johanin Tarina, joka on sopivan mittainen kopioitavaksi kokonaan.

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen, kyllä tunteeki niiden seassa olevan oikein itsepintaisia käräjäpukaria, jotka eivät vähällä hellitäkään, vaan urkkivat ylös yhden riitaasian toisen perästä. Muuan talon-isäntä sattu toisen talon lesken kanssa maanriitaan, jossa akka oli väärällä puolella; ja arvattavahan se oli, että tappo siinä tuli akalle. Mutta tuokos oikein akkaa sukasi sydämelle. Riitahalu palo aina mielessä voittajaansa kohtaan, vaan ei tahtonut löytää käräjäasian alkua. 

Mutta mitäs ollakkaan, kerran kauhtu akka torumaan saman miehen kanssa; ja tunnettahan, hyvät miehet, sen, että torumassa akat puolensa pitävät. Mies ei viimeiseltä enää muuta voinut kun matkia akan puhetta. 

Aha! ajatteli akka, jopas tartut, ja käsketti miehen matkimisesta käräjiin. — Kun akka riitakumpaninensa huudolleen tuli Lakitupaan, kysy Tuomari häneltä: mitä sinä kaipaat? Korkia Laki ja Oikeus! sano akka, tämä matki minua. Miten se matki? kysy taas Tuomari. Korkia Laki ja Oikeus! tämä asia on semmonen, että kun minä tätä miestä meillä siivolla puhuttelin, niin tämä rupesi minua matkimaan ja sano, pulululutulu. 

Jopa tämä ääni veti sen vakasen Tuomarinki suuta nauruun. Menkäät ulos, sano Tuomari. Ja mitä luuletta akan voittaneen, kun vähän ajan perästä kuuli tuomionsa? Akka sai 2 Ruplaa 40 kop. Hopiassa sakkoa, siitä kun Oikeutta turhiin vaivasi, ja tuli vielä kulut tekemään riitakumppanillensa. 

Lakituvasta ulos memnessä sano mies akalle: "kutti kutti"! Akka pyörähti takasi Lakitupaan ja sano "vielä kutittelee"; mutta ei sekään auttanut. 

Noidista

Vaimonsa kantaessa kohdussaan kahta kasvavaa sikiötä Johan Bäckwall kirjoitti Rovaniemellä Maamiehen ystävään Noidista (14.09.1844). Hän kokeili nyt uutta muotoa ja laittoi talon isännät Juhon ja Pekan rupattelemaan keskenään:

Juho: Vieläkös sairas on huonona teillä? 

Pekka: Huono on, ja huonommaksi näyttää tulevan. Kävi siellä Rouhtonen, joka pitäsi nyt olla mainio tietäjä; se sano tarttuneen kalman vajvaavan sairasta. Ja hyvin onkin sairaan kasvot kalmistuneet. Hengen veto on raskas ja yskä loppumaton. 

Juho oli roolitettu valistuneeksi, joka kertoi Pekalle elämän tosiasioita

Juhon emäntä, Liisa: Meidänkin mummolasta tuodun lehmän, joka ammo ja ikävöi niin ettei moneen päivään syönytkään, asetti ja suostutti Rouhtonen puoskimalla niin, että nyt seuraa kellokasta paremmin kun yksikään muista. 

Juho: Jos noidat jolle'kin apua saisit, niin se apu ei tule loihuilla ja taikauksilla, vaan välikappaleilla. Ei, Liisa rukka, se ollut häävi konsti saada lehmää kellokkaaseen suostumaan. Rouhtonen muutti lehmän kellokkaan viereen ja pyhki suolavettä molempain kauloin. Siitä rupeisit lehmät toisiaan nuolemaan ja suostuvat toisiinsa. Rouhtosen muut ilveet olit avuttomia ja joutavia.

Kun oli kerrottu miten Rouhtonen oli saatettu naurunalaiseksi, oli aika laajentaa aihetta yhdestä miehestä muuallekin. Juho kertoi lopuksi syntymäpitäjänsä mainiosta noidasta, johon hän oli lapsena vielä uskonut. Poikansa raportoi tätä ennen lukukokemuksestaan. 

Oulussa isän kanssa käydessäni, ostin sieltä yhden kirjan, jossa on Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle (ja se on kirjan nimiki); siinä puhutaan, yhdessä paikassa, eräästä Kallavaara nimisestä noidasta Kemijärven pitäjässä (ja eikö se Kemijärvi jo liki Lappia liene'ki), kuinka tämä noita käräjäaikana vei Kuusamon Ukon, joka heittäysi sairaaksi, yhtenä iltana tapulin porstuaan puoskiaksensa, mutta siellä tuli kummituksia, joilla oli tulesta suihtuavat sarvet, ja jotka Kallavaaraa siellä ja vielä saunassakin pahon pelmuutit. Kummitukset eivät olleet muita kun käräjäpaikassa olevia herroja. Aamulla jälkeen ilmoitettiin asia käräjäväelle, ja Kallavaara-häpesi niin että meni koriansa ja jätti tähellisetki käräjäasiansa valvomatta.

Tekstimainoksen saanut Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta oli julkaistu vuonna 1842. Sen tekstin voi lukea Kotuksen varhaisnykysuomen korpuksesta.

Karhu-Pekasta ja Karhun taposta

Wasa Tidning kertoi 11.11.1843, että Suomen talousseura oli vuoden sisään palkinnut 24 henkilöä. Heistä mainittiin nimeltä vain muutama, joista yksi oli n. s. Karhu Pekka Rovaniemeltä, joka oli 60 elinvuotensa aikana kaatanut 50 karhua. Uutisen toisti Åbo Underrättelser 22.11.1843. Helsingfors Tidningarin lukijat kohtasivat Karhu-Pekan nimen 13.12.1843, jolloin julkaistiin sarjan edellisessä osassa nainaamani Johan Bäckwallin tai esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelin kirjettä.

Karhu-Pekka jatkoi metsästystään ja tappoi talvella 1843-44 11 karhua, joista 5 oli "suuria". Näistä hän sai tapporahat helmikuun lopulla pidetyillä käräjillä, joilla kiertäneen tuomarin(?) Kemistä lähettämää kirjettä julkaistiin Wasa Tidningissä 23.3.1844. Samana päivänä päivätty paikalliskirje Rovaniemeltä on jälleen todennäköisesti Bäckwallin tai Heikelin kynästä ja mainitsee myös tapporahat (HT 10.4.1844).

Wasa Tidningin julkaisema kirjeote suomennettiin Oman maan sanomaksi Maamiehen ystävään 20.4.1844. Tähän Johan Bäckwall viittasi artikkelinsa Karhu-Pekasta ja Karhun taposta. (25.05.1844 & 01.06.1844) aluksi. Hän selvästi tunsi aiemmat tekstit ja ehkä Pekka Piitisjärven eli Karhu-Pekan henkilökohtaisestikin, sillä kuvaus metsästyksestä on hyvin eloisa. Sitä ennen hän esitti taustoituksen: 

Karhu-Pekka synty ja kasvo Pudasjärven pitäjässä, liki Rovaniemen rajaa Sääskilahen maalla. Isänsä Antti oli hyvä metsämies ja myöski karhunpyytäjä. Pekka poika oli, toisella kymmenellä, kun isä anto hänelle pyssyn aseeksi ja otti myötänsä ensikerran karhun pyytöön.

Ylä-Kemijoen historiasivuilla on Jouko Saraniemen perusteellinen selvitys Karhu-Pekasta, joten  ei hänestä enempää. Kerrottuaan Pekan taidoista Johan Bäckwall paljasti lopuksi pitäjässä olevan muitakin karhun kaatajia.

Mutta ei ainoastaan miehiä, löytyy niitä vielä vaimojaki, jotka rohkenevat käydä karhun kimppuun. Lapin vaimot ovat erinomaisesti rohkeat tässä keinossa. Ja tapahtupa se Rovaniemen pitäjässä toissa talvena, että neljä karhua tapettiin yhdestä pesästä, ja tappajina olit kaksi miestä ja kaksi vaimoa. Yhden vaimon sanotaan heinähangolla silmiä puhkoneen karhuilta, ja toisen kirvespohjalla päitä paukuttaneen. 

 

Kerran taas meni yksi taloa alotteleva mies vaimoneen hyvin varhaisella syyslumella heinään. Heinätien varrella oli mies virittänyt karhulle raudat eli sangat, joihin äiä oli varpaasta tarttunut ja siinä äyästi miehen ja vaimon tullessa. Mies paiskasi heri keihään karhun rintaan ja vaimo hääläsi hangon kanssa. Jopa karhu pääsi irti raudoista ja taisteli miehen keihäässä. Mutta kun vaimon hanko siinä hälyssä joutu karhun jalkoin, kavahti hän karhun selkään ja veti karhun korvista minkä jakso. Kohta sai mieski karhun tapetuksi. — Taposta päästyä kysy mies vaimolta: miltäs tuntu ratsastus? Olisi muuten mennyt mukina, mutta se minua pisteli, kun se polviani näpisteli, vastasi vaimo. 

Rovaniemellä 1840-luvun alussa

Haapajärvellä syntynyt ja kasvanut Johan Bäckwall oli käynyt koulua Oulussa, mutta saapuessaan 1842 kesällä Rovaniemelle hän oli uudessa maisemassa, johon esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelkään ei ollut vielä tottunut, sillä hänet oli nimitetty virkaansa vasta keväällä. Todennäköisesti jomman kumman Rovaniemellä 20.11.1843 päiväämää kirjettä julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 13.12.1843. Otteen epätäydellinen suomennos:

Voisi helposti ajatella, että tämä paikka muistuttaa paljon tai jopa kaikilta osin Lappia. Tämä on suuri virhe. Paikka on toki jatkuvaa mäkien ja laaksojen vaihtelua, joka ulottuu aina Lappin tuntureille asti, mutta metsäiset vaarat eivät vielä täällä saa tunturien piirteitä. Tämä vaihtelu luo kaikkialla kauniin näkymän, johon paikallisen väestön miellyttävät asunnot tuovat oman lisänsä. Jokirannoilla näkee jopa kaksikerroksisia punaisiksi maalattuja taloja valkoisine nurkkineen ja ikkunalistoineen, ja niiden sisätilat, todistavat omistajiensa ahkeruudesta ja kätevyydestä. 

 

Rovaniemen talollinen on tyypillisesti siisteyden ja järjestyksen ystävä, joten yleisesti hänen pihapiirissään ja sisätiloissaan vallitsee järjestys. Jos luonaan käy vierailemassa, on hän itse vieraanvaraisuus; huomioiden ja kohteliaasti mutta vilpittömästi hän huolehtii vieraansa mukavuudesta. Hän on liian viisas käyttäytyäkseen kuin narri ja ymmärtää liian hyvin oman asemansa, jotta hän esittäytyisi karikaturina. Koko hänen ulkonäkönsä, hänen asentonsa, hänen liikkeensä ja hänen kasvojensa eloisa ilme paljastavat jo ensisilmäyksellä jotakin itsenäistä, energistä, pohdiskelevaa. Hänen pitkiltä matkoilta hankkimansa kokemus on antanut hänen ulkoisille elämäntavoilleen melkein vieraan sävyn, jota ei odottaisi löytävän tältä kaukaiselta seudulta; mutta sen alla on kuitenkin säilynyt suomalaisen luonteen perussävy yhtä hävittämättömänä kuin se vielä nykyäänkin on tavallista löytää suomalaisen kansan vanhimmista sukukunnista.

FAT 17.4.1844

Rovaniemen  pappilassa Johan meni 23.1.1844 naimisiin esimiehensä tyttären kanssa. Kaksostyttäret Jenny Sophia ja Fanny Elisabeth syntyivät 10.11.1844. Vastuu vaimon ja perheen elätyksestä ei pysäyttänyt Johanin kynää ja ehkä hän sai seuraavien vuosien kirjoittamisesta jostain korvaustakin. 

Vain muutama viikko ennen Johanin häitä alkoi Kuopiossa ilmestyä sanomalehti Maamiehen ystävä. Siinä varhaisin Johan käyttämällä nimimerkillä julkaistu teksti oli suomennos Runebergin runosta  Lähteellä (13.04.1844). Johanin omia runoja olivat Kukkanen (20.04.1844) ja Pohjolan yö (27.04.1844). Runo Talonpoikainen (25.05.1844) oli suomennos ja Toivo ehtolla (08.06.1844) omaa tekstiä.

Johan Bäckwallin elämä ja lehtikirjoitukset: aloitus

Kun tutustuin Johan Bäckwallin jatkokertomukseen Vanhan Sotamiehen lauseita, en näytä löytäneen Bäckwallin Wikipedia-sivua. Siinä ei tarkemmin selosteta sanomalehtikirjoittelua, mutta luetellaan tunnetut nimimerkit. Niiden rakenne on (kuten usein) mahdoton haettavaksi Kansalliskirjaston OCR-tuloksista, mutta Kansalliskirjasto on digitoinut myös V. J. Kallion kirjan Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (SKST 211, 1939), jonka kautta tekstit löytyvät sujuvammin.

Kertynyt listaus Johan Bäckwallin teksteistä on varmasti edelleen puutteellinen, mutta niin pitkä ja sisällöltään mielenkiintoinen, että halusin käsitellä sitä hieman laajemmin. Eli aloitan blogitekstien sarjan, joka jatkuu sunnuntaihin.

Aluksi pitää tietenkin taustoittaa tarkasteltavaa kirjoittajaa. Hyödyntäen jälleen kerran Veikko Perttusen rippikirjalitterointeja selviää, että Johanin isä Henrik Pehrsson Herranen oli syntynyt Haapajärvellä 10.3.1787 ja menettänyt jo 10-vuotiaana oman isänsä Pehr Johansson Herrasen (s. 25.7.1756, k. 25.6.1797). Henrik oli mennyt 13.12.1815 naimisiin Kaisa Henriksdotter Vehkalahden kanssa (s. 3.4.1794) ja he viljelivät yhtä osaa tilasta Stor Herranen. 

Henrikin ja Kaisan esikoinen oli Johan (s. 28.6.1817) ja häntä seurannut Matts eli vain pari viikkoa (s. 5.8.1819, k. 19.8.1819). Henrikin kuollessa kesällä 1834 Johan oli perheen ainoa lapsi ja jo koulutiellä  Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Johan oli aloittanut Oulun triviaalikoulussa syyskuussa 1832 ja hän pääsi ripiltä Oulussa 14.6.1838 (RK 1827-1833, 10; 1834-1840, 10) Varat riittivät opintojen jatkamiseen ja Johan Bäckwall suoriutui ylioppilaskokeesta Helsingissä 15.6.1839. Osakuntatovereihinsa kuului esimerkiksi Zacharias Topelius, jonka Maamme-kirjan Johan vuosikymmeniä myöhemmin suomensi.

Opintojensa lomassa Johan kirjoitti runon Runo Tyttäristä, joka julkaistiin ensin huhtikuun 1840 Mehiläisessä ja kopioitiin Oulun Wiikko-Sanomiin 4.7.1840. Oulun sanomalehdessä ilmestyivät myös runonsa Käänny kantele kätehen, mieli, kieli kantelehen! (24.10.1840) ja Neitosen Kevätkäkönen (7.11.1840).

Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Johan suoritti latinan kirjallisen kokeen päästäkseen teologiseen seminaariin (HT 3.6.1840). Varsinainen seminaarin pääsykoe oli vuotta myöhemmin (HM 14.6.1841). Puoli vuoden kuluttua, 31.12.1841, Turussa noteerattiin  Helsingistä kaupunkiin tulleet ylioppilaat Bäckwall, Kemell ja Snellman (ÅT 5.1.1842). Kaikki kolme olivat 17.12.1841 saaneet yliopistosta todistuksen pappissäätyyn pyrkimistä varten (HT 26.2.1842). Toisena pääsiäispäivänä Johan saarnasi Turun ruotsinkielisessä iltajumalanpalveluksessa (ÅT 26.3.1842). 

Läpäistyään kokeet ja saatuaan vihkimyksen 10.6.1842 edessä oli työ Rovaniemen pastorinapulaisena (ÅT 15.6.1842). Alkumatka kohti pohjoista sujui Turusta 16.6.1842 lähteneellä höyrylaivalla Uleåborg, jonka kyydissä olivat myös Kemell ja Snellman (ÅU 22.6.1842).

Kun viranhaku ei onnistu

 Daniel Wirzeniuksen (1711-1780) matrikkelitiedot eivät kerro menestyksestä, mutta eivät myöskään sen syistä.

Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 30.11.1743. — Armovuodensaarnaaja Loimaalla 1743, sittemmin vt. pappina eri seurakunnissa. Hoiti Ryngön ratsutilaa Loimaalla 1743–55. Turun suom. seurak. kirkkoherran apulainen 1755. Varapastori.

Vika ei ollut ainakaan olemattomassa taustassa tai verkostoissa, sillä Daniel Wirzeniuksen isä oli pappi, äiti pappissukua ja appiukkokin oli pappi. Kyse ei myöskään ollut hakupaperien laatimattomuudesta. Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo kertoo 20.8.1772 Daniel Wirzeniuksen päässeen Rymättylän kirkkoherran vaaliin, 16.7.1774 Espoon kirkkoherran vaaliin ja 16.8.1775 Nousiaisten kirkkoherran vaaliin. Viimeksi mainittu valintatilaisuus oli niin erikoinen, että Eero Matinolli kirjoitti siitä artikkelin Vähän Anders Achreniuksesta. (Genos 2/1954, 54-57).

Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius oli kuollut syksyllä 1769 ja poikansa Anders jatkoi sujuvasti tehtäviä tämän jälkeen, nuoresta iästään huolimatta. Seurakunta halusi hänet seuraavaksi kirkkoherraksi, mutta tuomiokapituli asetteli heinäkuussa 1775 kolmelle vaalisijalle mihiä, joilla oli ennestään virkavuosia. Nousiainen oli kuitenkin regaaliseurakunta eli kuninkaalla oli lopullinen päätösvalta. 

Seurakuntalaiset anoivat ensin Magnus Wilhelm Armfeltin johdolla Anders Achreniuksen saamista neljännelle vaalisijalle. Kun tuomiokapituli kieltäytyi vedoten vähäisiin virkavuosiin, seuraava anomus lähti kuninkaalle ja sisälsi syytöksiä kahdesta vaalisijoille asetetuista papeista. Matinolli ei selosta syytöksiä ja vaiheita, jotka johtivat kuninkaalliseen päätökseen 14.11.1777. Daniel Wirzeniuksen osuutta löytyy arkistojen ohella Dagligt Allehandassa 21.8.1776, johon joku oli toimittanut hänen vastineensa kuninkaalle. 

Wirzenius toisaalta valitti professori Gadolinista, joka oli jotenkin (ainakin hänen mielestään) torpannut Wirzeniuksen uran Turun suomalaisessa seurakunnassa. Selkeämmin viranhakuun liittyivät kaksi syytöstä esiintymisestä humalassa julkisesti. Toiseen liittyi tarkka paikka ja Wirzenius oli hankkinut turkulaisen kahvihuoneen pitäjä Anders Roosin todistuksen siitä, ettei hän ollut koskaan ollut kahvilassa humalassa.

Nousiaisten kirkkoherraksi tuli kuninkaan päätöksellä huhtikuussa 1778 Anders Achrenius. Daniel Wirzenius ei lannistunut vaan oli jo kesällä vaalisijalla Laitilan kirkkoherraksi (TÅ 15.7.1778). Tätäkään paikkaa hän ei saanut ja ehkä joku halusi vinoilla epäonnistuneelle uralleen toimittamalla Dagligt Allehandaan 27.9.1779 Daniel Wirzeniuksen Turun tuomiokapitulille työpaikkaa anoessaan 4.11.1768 lähettämän runon. Yksi säkeistöistä kuului:

Trettifem år Kragan bär,

Tolf jag vice Pastor heter, 

Men af wäntan och förtreter

År jag min förwandling när;

Ty at lefwa utan flärd,

Men at lefwa utaf wäder

Hwarken föder eller kläder,

Uselheten är min wärd.

Esivaltaa vastaan puhuneet: Henrik, Hans ja Göran

Loimaan kappalaisen poika Henrik Voigt aloitti opintonsa Turun yliopistossa kevätlukukaudella 1725. Hän sai ensimmäisen papin paikkansa Jämsästä 1727. Seuraavana vuonna Henrik Voigt valittiin Joroisten kappalaiseksi. Suksensa menivät melko pian ristiin kirkkoherran ja nimismiehen kanssa. Jossain tilaisuudessa hän väitti, että nämä olivat saaneet valtakirjansa kelmiltä. 

Asiaa käsiteltiin Joroisten käräjillä 1731. Ilmeisesti käsittely ei suosinut Voigtia, sillä hän pakeni Venäjän puolelle. Siellä hän sai kappalaisen paikan Inkerissä, ennenkuin viranomaiset palauttivat hänet rajan länsipuolelle. Saatuaan tuomionsa, joka viimeisteltiin Tukholmassa joulukuussa 1736. Voigt palasi Inkeriin, jossa hän oli papin paikoilla loppuelämänsä.

Kun Paraisten kirkossa oli kesällä 1735 luettu kuninkaallinen määräys kiviaidoista, paikallinen talonpoika Hans Simonsson kutsui kuningasta ymmärtämättömäksi. Tästä syntynyt oikeusjuttu eteni hovioikeuden kautta oikeusrevisioon, joka teki päätöksensä huhtikuussa 1737. Hans Simonsson joutui 15 päivän vankeuteen vedellä ja leivällä.

Ennen pikkuvihaa Tukholmassa ehdittiin tuomita vielä tilallinen Göran Michelsson Heikuri. Pehr Johanssonin tulkinnan mukaan hän oli 85-vuotias ja Närpiön Östermarkin kylästä. Jälkimmäinen sopii Närpiön SAY:ssä 1695-1714 (s. 115) vuonna 1710 vilahtavaan pariin Jöran Heikuri ja Susanna. Sivulta näkyy myös se, että isännyys siirtyi samaan aikaan suutari Anders Anderssonille, mutta seuraavassa SAY:ssä (s. 251) tilan isäntänä on Jöran vuodet 1724-1732. Sukututkijan mukaan Göran on syntynyt vuonna 1686, mikä sopii Johanssonin tulkintaa paremmin SAY:n sisältöön. Niin tai näin, kyseessä oli jälleen läpi isonvihan elänyt henkilö.

Vaikka Johansson on osoittautunut jo useaan otteeseen epäluotettavaksi tapahtuneesta on käytettävissä vain hänen näkemyksensä. Sen mukaan Göran Michelssonin oli naapurinsa Nils Nilsson vuonna 1739 ilmiantanut nimismiehelle Olof Lundberg. Miehet olivat matkalla Kristiinankaupunkiin pysähtyneet Läppvärtissa Norrbackin tilalla hevosten syöttämiseksi. Puhe oli kääntynyt sodan uhkaan ja suuren Pohjan sodan aikuisena kokenut Göran totesi sodan tarpettomaksi. Kansa ei moista kaivannut, mutta koska herrat päättivät asiat, sotaa ja muuta pahaa oli tulossa. Tuomionaan oli 14 päivän vankeus vedellä ja leivällä.    

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 207, 238

Yrjö Kotivuori: Henrik Voigt. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852

Georg Luther: Herdaminne för Ingermanland 2. De finka och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704-1940. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, nr 620. 2000, 282-283

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1737:1 (1737) Bild 5890 / sid 582 (AID: v655237.b5890.s582, NAD: SE/RA/1311)

P. J-n. Kulturbilder från 1700-talet IV-VII. Efter anteckningar i Riksarkivet i Stockholm. Vasabladet 28.08.1913

Riian ruotsalais-suomalaiset papit

Tein vuonna 2015 lyhyen katsauksen Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta, joka käytti Pyhän Jaakon kirkkoa. AES-tutkimuksen käynnistelyn yhteydessä löysin keskeneräisen blogitekstin, jota olin kirjoittanut löydettyäni pappilistan kirjasta Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger in Livland (1843) sekä sen biografiset jatko-osat A-G, H-P & Q-Z, joiden tekijä oli Carl Eduard Napiersky. Lisätietoja metsästäessä löytyi myös Rigascher Almanach für 1865:sta C. A. B.:n artikkeli Die St. Jacobi-Kirche in Riga Von 1710-1790 u. Schluss bis 1864 sekä C. A. Berkholzin Beiträge zur Geschichte der Kirchen und Prediger Riga's (1867), johon on ruotsalais-suomalaisten pappien tiedot kopioitu Napierskyltä. (Napiersky oli koonnut myös Riiassa olleista armeijapapeista listan, josta löysin yhden esi-isäni, mutten toista.)

Näiden ja muiden verkkolähteiden varassa uudelleen kirkkoherrat ja muut papit, joiden vuosiluvuissa on vielä runsaasti epävarmuutta:

• 1621?-1645? Petrus Arvidi Guthemius, ehkä Pyhän Jaakobin kirkkoherra jo vuonna 1621 ja kuollut kesäkuuhun 1645 mennessä. Kirkkoherrasarja on aloitettu korkealta tasolta, sillä Turun hiippakunnan paimenmuistossa tyttärensä sanotaan olleen aatelista sukua ja Petrus on "kuningas Kustaa II Aadolfin hovisaarnaaja, Riian Pyhän Jaakobin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, Liivinmaan varasuperintendentti ja sikäläisen ylikonsistorin asessori, filosofian maisteri".
• 1650 Jeremias Agricola, seurakunnan diakoni vuoden 1650 paikkeilla. Mahdollisesti jo aiemmin, sillä vaimonsa Elisabeth Jacobsdotter Gevalandra haudattiin kirkkoon vuonna 1642.
• 1661-1662? Johannes Gezelius, joka oli Guthemiuksen vävy, nimitettiin kirkkoherraksi vuonna 1661 sekä SBL:n, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin että paimenmuiston mukaan. Napiersky ei mainitse tätä vaikka on koonnut Gezeliuksen uratiedot.
• 1662-1672 Jeremias Gregorii Raumstadius (1628-1673), Turun hiippakunnan paimenmuiston perusteella Riian seurakunnan kirkkoherran apulainen kesällä 1657. Sekä Napierskyn että Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan samalla ilmeisesti sotilaspappina, myös sen jälkeen kun ryhtyi Riian suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi / suomalaiseksi pastoriksi vuonna 1662. Vuonna 1672 toisessa virassa Tartossa.
• 1664-1665 Gustaf Schilling, Kotivuoren mukaan pastori.
• 1665-1667 Herlacus Buthelius seurakunnan pappina 1665-1667. Kuollut vuoteen 1685 mennessä.
• 1665-1685 Paul Wingius, seurakunnan diakoni tai kappalainen jo 1665 ja vielä vuonna 1685.
• 1688-? Olaus Fontin, seurakunnan kirkkoherrana 4.7.1688 alkaen. Sukututkijan esittämän tiedon mukaan kuollut Riiassa ruton aikaan 25.7.1710.
• 1694?-1696 M. (eli maisteri) Andreas Georg Nothmann. Ruotsalaisen paimenmuiston mukaan Syntynyt Vesteråsissa lokakuussa 1643. Aloitti yliopisto-opinnot Uppsalassa 1670, sai maisterin arvon 1678, mutta oli jo sitä ennen ollut pataljoonan saarnaajana Saksassa. Vuodesta 1681 Liivinmaan kuvernöörin Christer Hornin kotipappina. Napierskyn mukaan suomalais-ruotsalaisen seurakunnan pappina viimeistään avioituessaan 1678, "ylipastori" vuonna 1694, erotettu virkavirheen takia 1696. Ruotsalaisen bibliografian mukaan elossa vielä vuonna 1703, paimenmuiston perusteella kuoli Riiassa kyseisenä vuonna.
• -1702 M. Arnold Fuhrmann .... Geni-profiilinsa mukaan syntynyt Riiassa eli todennäköisesti ei ole ruotsalais-suomalaisen seurakunnan pappi. 
• -1708 M. Theodor Krüger 
• 1709 M. Gudmund Krook, syntynyt Smoolannissa ja opiskellut Tartossa 1696-1699. Hän puolusti opinnäytettä Uppsalassa 1704, ja oli jo tuolloin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan pappi Kari Tarkiaisen kirjan Se vanha vainooja (s. 243-244) mukaan. Tieto ei ainakaan perustu väitöskirjan kanteen, jossa Krookilla ei ole titteliä. Väitöskirjan tuoreemmassa käsittelyssä Nicolaus Bergius A Historico-Theological Exercise on the Status of the Muscovite Church and Religion Krookin persoonaan ei ole kajottu. 
• 1709 Erich Notmann, diakoni 1709. Edellä esiintyneen Anders Georg Nothmannin poika. C. A. B.:n artikkelin perusteella vuodesta 1668 ruotsiksi pidetyt seurakunnan kirjat jäivät tyhjiksi vuodeksi kevät-kesästä 1710 alkaen. Kaupunkiin oli iskenyt rutto.
• 1711 Petrus Brenner, joka paimenmuiston mukaan "pyrki ja pääsi Riikaan P. Jaakobin seurakunnan kirkkoherraksi 1711. Myöhemmin samana vuonna hän pakeni Saksaan Ruotsille kuuluvalle alueelle ja pääsi Bremenin ja Verdenin kenraalikuvernöörin, kreivi Mauritz Vellingkin kotisaarnaajaksi."
• 1727 Lars Wagner
• 1726-1754 Johann Forsman, jonka tiedot Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa. C. A. B.:n artikkelin mukaan vuonna 1748 aloitettiin uudelleen kirkonkirjojen pitäminen ruotsiksi.
• 1754 M. Matthias Christian Selander, joka kuoli 10.11.1792 Sölvesborgin seurakunnassa 72-vuotiaana, kyseisen hautauslistan perusteella.

Rigasche stadtblätter 11.11.1864

• 1759-1760 Karl Hothenius (Hollenius, Hodenius). Kuoli 5.5.1760 Riiassa.
• 1760-1776 M. Karl Norrmann oli syntynyt joulukuussa 1722. Hän opiskeli Uppsalassa ja Lundissa vuodesta 1745 alkaen. Maisteriksi päästyään katekeettana ollut Amerikassa. Kuoli 15.12.1776. 
• 1776-1805 Johann Ytter, Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa
• 1805-1814 Johann Adolph Ytter, myös Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa

Hahmotelmaa Kristina Humblen elämästä

Vuoden alussa asettamani tavoitteen mukaan tartuin vihdoin Anna Elisabet Saren -käsikirjoitukseeni ja huomasin monta unohtunutta yksityiskohtaa.

Yksi näistä oli Anna Elisabetin äidin äidin Kristina Humblen elämä suuren Pohjan sodan aikana. (Sen sijaan olen useaan otteeseen ja toisteisesti yrittänyt jäljittää juuriaan. Ks. Tiedonmuruja miehistä Christinan ympärillä (11.9.2012), Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa (6.1.2018), Uusi Berner-suvun jäsen? (12.10.2023) ja Christer Humblen jälkeläisiä (13.10.2023).)

Kristina Humble oli mennyt Riiassa 1699 naimisiin tuolloisen pataljoonansaarnaaja Kristian Procopaeuksen kanssa. Riian valtauksen yhteydessä hän todennäköisesti pakeni kohti pohjoista. Aviomiehen saatua nimityksen Laitilan kirkkoherraksi Kristiina sai uuden kodin, jossa hoiti ainakin kahta pienokaista. Hän jäi lastensa kanssa yksin aviomiehen kuoltua. Hautajaiset pidettiin 4.4.1705 eli Kristinalla ei ollut oikeutta vapusta alkaneen tilivuoden tuloihin. 

Uudeksi kirkkoherraksi nimitettiin jo vuonna 1705 Jakob Lignipaeus. Tämä oli rykmentinpastorin toimessa Riiassa vielä vuoden 1706 puolella, mutta meni samana vuonna Kristina Humblen kanssa naimisiin. 

Kalanti A24:62/1 Villilä 1778

Myös Jacob oli leski. Hänen ensimmäinen vaimonsa Elisabet Aspelund oli ollut ollut aiemmin naimisissa Henrik Elghin kanssa. Tämä oli (Matti Wallan virkamiesmatrikkelin perusteella) ollut Vehmaan kihlakunnassa kihlakunnankirjurina 1691–1695 ja kruununvoutina 1695-1700. Omistuksessaan tai hallinnassaan oli Kalannin Villilä, joka kuolemansa (vuonna 1700) jälkeen siirtyi henkikirjojen merkinnöissä ensin leskelleen ja sitten Jacob Lignipaeukselle.

Kun Kristina solmi kolmannen avioliittonsa 1706 elossa saattoi olla alaikäisiä lapsia hänen kahdesta aiemmasta avioliitostaan, Jacobin edellisestä avioliitosta ja hänen aiemman vaimonsa aiemmasta avioliitosta. Vuonna 2007(!) tulkitsin Jacobin ja Elisabet Aspelundin avioliitossa syntyneeksi Margaretan, jonka kastemerkintä Villilästä 6.1.1702 on puutteellinen. Enää en ole varma näkemyksestäni. Yhtä puutteellinen on Villilästä 6.1.1706 kastetun Jacobin kirjaus, jossa kyse ei voi olla Jacobin aviolapsesta. 

Kristina Humblen ja Jacob Lignipaeuksen lapsia kastettiin Laitilassa ainakin kolme: Maria s. 24.6.1707, Hedvig Sophia 29.6.1709 ja Daniel 6.7.1712. 

Viimeistään alkuvuonna 1714 Kristina Humble oli perheensä kanssa sotaa ja venäläisiä paossa, sillä Jacob Lignipaeus kuoli Tukholmassa ja siunattiin viimeiselle matkalleen Hedvig Eleonoran seurakunnassa 22.3.1714. Valitettavasti hänelle ei tehty kaupungissa perukirjaa. Johanna Aminoff-Winbergin keräämistä pakolaisapulistauksista käy ilmi, että Kristina Humblen hoidettavana oli seitsemän lasta.

Yksi Aminoff-Winbergin viite on Karl K:son Leijonhufvudin artikkeliin Kring finska församlingen i Strängnäs och finska flyktningar i Strängnäs stift i början av 1700-talet, josta käy ilmi, ettei Kristina ollut - kaikeksi onneksi - huollettaviensa ja muiden ongelmiensa kanssa täysin yksin. Hän ei jäänyt Tukholmaan vaan päätyi pieneen Strängnäsin kaupunkiin vuoteen 1715 mennessä. 

Suecia antiqua et hodierna 

Strängnäsin suomalaisyhteisöön kuuluivat muun muassa

- edesmenneen aviomiehensä äiti Margareta Kristoffersdotter Enckell (#1917)

- edesmenneen aviomiehensä sisar Anna Lignipæa, jonka puoliso Jakob Gadolinus, myöh. Gadolin (#4733) toimi pakoaikana mm. Strängnäsin tuomiorovastin apulaisena. Strängnäsissä syntyi 13.10.1719 heidän Jakob-poikansa, josta tuli Turun hiippakunnan piispa 1788. Perhe oli Merikarvialla viimeistään 29.4.1722, jolloin siellä kastettiin poikansa. Seurakunnan rippikirja ei ole säilynyt, joten mahdollista sukulaisten huoltoa ei voi selvittää.

- edesmenneen aviomiehensä veli Kristoffer Lignipaeus (#4734), joka kuoli Strängnäsissä 1718 jättäen leskensä Maria Eufrosyne Wessmanin hoidettaviksi lapset Kristoffer (? s. ~1712,  #5768), Natanael  (s. ~1714, #6128) ja Eva Eufrosyne (s. ~1717, #6390). Maria Eufrosyne Wessman on Turussa viimeistään 1731 (Dahlström). 

- Maria Eufrosyne Wessmanin todennäköinen sukulainen Isak Wessman (#5286), joka oli Strängnäsin lukion oppilas 1714/15

- edesmenneen aviomiehensä kaima ja kaukainen sukulainen Jakob Lignipaeus (#4300), josta ei ole tietoa vuoden 1716 jälkeen.

Vuoden 1722 henkikirjoitukseen mennessä Kristina Humblen toisesta avioliitosta syntynyt tytär oli selviytynyt Villilään. Myöhempää kehitystä en pääse tarkastamaan (uudelleen), sillä Kansallisarkisto digitoi läänintilejä uusiksi ja tavalliseen sekä kummalliseen tapaan on poistanut vanhat kuvat etukäteen verkosta. (Aiempaa selvittelyäni Villilän väestä on tekstissä Wessel Willilässä sekä Wessel ja Snellman.)

Ja vihdoin ja viimein yritin tavata jo vuonna 2018 erään sukututkijan minulle lähettämää tuomiokirjavinkkiä. Siitä kävi ilmi, että Kristina oli solminut neljännen avioliittonsa jonkun kassörin kanssa. Kuollessaan hän omasta mielestään omisti puolikkaan Villilästä, joka oli tuolloin kruununtila, ja lapsistaan tai lapsipuolistaan oli elossa kolme tytärtä ja yksi poika!

Esivaltaa vastaan 1700-luvulla puhuneista

Tukholman lomallani istuin myös pari päivää Riksarkivetissa. Ei ollut akuuttia tarvetta, mutta on varmasti yli vuosikymmen siitä, kun olin viimeksi haahuillut fyysisten luetteloiden ääressä. Nyt tiedän enemmän ja olen kiinnostunut muustakin kuin Kokemäestä ja esivanhemmistani, joten arvasin löytäväni jotain "hauskaa". Ja olin oikeassa. (Kulutin aikaani myös käymällä läpi presiis samaa hakemistoa kuin vuonna 2012. Olivatkohan tuolloiset muistiinpanot vielä jossain "tallessa"?)

Yksi tuore kiinnostuksen kohde on "väärästä puheesta" tuomitut, joihin törmäsin Turun linnan vankilistoissa esimerkiksi vuonna 1752. Googlaus toi esiin Sara Salbergin opinnäytteen Kungen, drottningen och folket. En studie i folkligt motstånd och genus i 1700-talets Sverige. Siitä selvisi, että olemassa on kortisto, johon kuninkaalle eli oikeusrevisioon edenneet tapaukset on poimittu. 

Kortiston löytämiseen tarvittiin kaksi henkilökunnan edustajaa, jotka osasivat oikealle hyllylle, ja yksi, joka pystyi paikantamaan laatikot. Kun oli aika tehdä tilaus, minua neuvottiin väärin, mahdollisesti surkealla ruotsillani esitetyn selostuksen takia. Valitettavasti en ollut lukenut kunnolla Salbergin lähdeviitteitä, joissa olisi toki ollut tarvittavat sanat. Edelleenkään en siis osaa valmistautua arkistokäyntiin kunnolla.

Näin minulla oli kotiin tullessa vain kortistosta tehdyt muistiinpanot Turun hovioikeudesta Tukholmaan lähetetyistä keisseistä. Tietenkään en tiedä mitään siitä, miten kortisto on koottu ja milloin, mutta eihän tässä tiedettä olla tekemässä. Minua kiinnosti erityisesti ajallinen jakauma, jota varten olisi pitänyt kerätä myös nyky-Ruotsin puoli, mutta - kuten sanottu - kyse oli lomailusta eikä tieteellisestä tutkimuksesta. Pitäisi myös ymmärtää se, juontaako ajallinen jakauma alkuperäisiin tekoihin, syyttämisintoon vai jatkokäsittelyn eroihin. 

Selitystä kaipaava ajallinen jakauma on kuitenkin ilmeinen. Reilusti yli puolet tapauksista ajoittuu vuosille 1745-1759. Harvinaisuus 1760-luvulla on lehdistöhistorian näkökulmasta mielenkiintoinen, sillä mielipiteet muuttuivat ja niiden esittäminen vapautui jo ennen vuoden 1766 lopussa säädettyä painovapautta.

Kotiin päästyä muistin löytäneeni ArkivDigitalilta jotain oikeusrevision pöytäkirjan omaista. Kyseessä on Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot (SE/RA/1311). Se ei ole sama utslaghandlingar, jonka Salberg mainitsee, sillä Susan Kiiski-Seiskarin palkitussa gradussa "Aika vierii, kello lyö – iäisyys ymmärryksen suo": Tukholman kehruuhuoneeseen tuomittujen suomalaistaustaisten naisten kokemushorisontti 1780-luvulla on viitteissä sekä "Justitierevisions protokoll" että "Justitierevisions protokoll, Utslagshandlingar". Koska oikeusrevision luettelo ei (käsittääkseni) ole kokonaan verkossa, näiden eron setviminen jää seuraavaan Tukholman lomaan.

Syytetyissä on sekä säätyläisiä että talonpoikia. Kortistosta esimerkiksi kävi ilmi, että kirkkoherra Bergbohm sai tuomionsa 30.4.1731. Pöytäkirjasta (Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1731:1 (1731) s. 1141) selvisi, että Johan Bergbohm oli sanonut jotain arveluttavaa Kaarle XII:stä kiistellessään talonpoika Anders Jacobsson Saunalan kanssa. Saunala oli sitten nähnyt tarpeelliseksi viedä asia oikeuteen. Bergbom oli ollut Suomessa läpi isovihan, joten hänellä oli varmasti mielipiteitä tuolloisesta kuninkaasta. 

Turun hovioikeus oli käsitellyt asian 2.3.1731 ja ehdottanut rangaistukseksi kahdeksan päivän vankeutta vedellä ja leivällä. Tämä vahvistettiin Tukholmassa. Kirkkoherra kuoli Eurassa huhtikuussa 1732. Toivottavasti tällä ei ollut yhteyttä rangaistuksen suorittamiseen.

Kuinka Kettuniem... Laitilaan kirkkoherraa valittiin

Project Gutenbergiin viety suomalainen kirjallisuus tuottaa harvoin, mutta toisinaan iloisia yllätyksiä. Nimimerkki Kustaanpojan lyhyehkö Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin (1900) kuuluu tähän ryhmään. Hauska ja hyvin kirjoitettu teksti tuntui myös niin toden oloiselta, että lähdin hakemaan sanomalehtiarvioita. Niitä ei löytynyt, mutta kylläkin todiste siitä, että kirjaa oli pidetty tosiperäisenä.

Ensinnäkin Uudenkaupungin sanomissa pakinoitiin 29.12.1900

Olen oikein minä lukenut kirjasen: "Kuinka Kettuniemellä Kirkkoherraa valittiin." Mutta ei sitä ole kyhännyt vihollinen, sillä ei sillä herralla ole tapana huonoja kohtia paljastaa, vaan niitä peitellä, niinkuin tuossa kirjasessa paljastetaan. Sillä muistathan itsekin hyvin, että niin sitä täällä tehtiin, kuin siinä kerrotaan. Ensin levitettiin juoruja vaalipapeista ja maisteria kehuttiin. Sitten kerättiin nimiä ja puumerkkejä maisterin hyväksi. Täytyi minunkin piirtää nimeni kun en muuten keräjistä saanut eroa ja maksaa 25 penniä. Ja vielä muistat, että valituskirjat kirjoitettiin kauppiaan luona ja että niiden viejän hevonen väsyi Turku matkalla, jotta hänen täytyi väliltä hankkia toinen j. n. e. juuri niinkuin kirjasessa kerrotaan. Miksis siis häpeet sitä todeksi tunnustaa, kun kerran sellaisella hurskaudella sanomassa esiinnyt ja tunnossas tiedät asiain niin tapahtuneen?

Kolme vuotta myöhemmin voitiin lukuisista sanomalehdistä, esim. Päivälehti 22.11.1903, lukea, että

Turun tuomiokapituliin olivat talokkaat G.Uusikartano ja O. Heikkilä molemmat Laitilan pitäjästä, tehneet valituksen siitä, että mainitun pitäjän kappalainen Paul Ferdinand Leino julkisessa kirjotuksessa "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin“ oli seurakuntaa herjannut. Kirkkolain 126 ja 132 §:iin nojaten tuomitsi tuomiokapituli pastori Leinolle loukkaavasta ja pappismiehelle sopimattomasta käytöksestä tuomiokapitulin julkisen varotuksen, jonka tuomion hovioikeus vahvisti. Senaatti sitävastoin, esitettyihin syihin nojaten, ei ole katsonut Leinon tehneen itseään syylliseksi mihinkään rikolliseen tekoon, jonka vuoksi senaatti kumoomalla tuomiokapitulin ja hovioikeuden päätökset asiasta, on vapauttanut Leinon hänelle tuomitusta varotuksesta.

Paul Ferdinand Leino oli ollut Laitilan kappalainen joulukuusta 1887. Kirjan alussa kuollut Laitilan kirkkoherra oli siis Nils Helenius (1821-1897). Vaalit pidettiin huhtikuussa 1898 ja äänet jakautuivat samanoloisesti kuin kirjassa: Pomarkun kappalainen H. D. Elers 2,306 m. 10 p., Pusulan kirkkoherra K. H. Lindfors 18 m. 26 p. ja Toholammin kirkkoherra D. A. Aimonen 288 m. 82 pennin edestä (Sanomia Turusta 21.4.1898).

 

Huono pappi vm. 1847

Kanawan vuonna 1847 julkaisemassa jatkokertomuksessa Pitäjän pappi (*) yksi päähenkilöistä on tietenkin pappi. Hän ei ole tarinan varsinainen pahis, mutta syntinsä ja virheensä tehdään selväksi. Koska kyseessä on fiktio, en voi väittää varmaksi, että vastineitaan olisi jossain todellisessa pappilassa ollut, mutta ainakin tämä esitettiin mahdollisuutena.

Ensinnäkin pappi Kortpelianderin vaimo kertoi, että

Mieheni elää aina entisellään. Joka tullut päivä on toisensa kalttainen. Joka päivä valittaa hän työnsä paljoutta, ja meillä ei ole milloinkaan hänestä sen suurempaa iloa. Mitä luulisit hänen raatavan? kirjottavan saarnojaan? Ei sisko, koko täällä olomme on hän saarnannut samoja saarnojaan, joita jo olen kuullut toista kymmentä vuotta. 

Vaan saat kuulla. Jo kohta tänne muutettuamme hävitti hän sen tavan, itsensä pitäjältä ajaa saataviansa. Ne tuodaan nyt kotiin. Harvoin menee päivää, ettei usiampia maksajia käy, ja silloin mieheni saarnaa tavallisesti jokainnalle: ei kukaan tuo muka mielin määrin. Ensi aikoina menin minä usiasti väliin, vaan siitä sain sitte kylläksi kärsiä; sillä mikä jäi miehelle sanomatta, sen sain minä perästä päin. 

Voit nyt arvata miten iloinen meillä on. Lukemista Kortpeliander ei hanki, eikä anna hankkia mitään, pait Suomen valta-sanomia, joita hän väliaikoina lukee, kun ei saatavia ota. Ja jos hän jolloin mitä virkkaa, niin se on Ranskan sodasta, Sveitsin kapinasta ja sellaisista, joihin hänellä ei luulisi olevan vähimmän osan. Sitte tämän vuoden alun tulee meille kuitenkin Saima sanomatki. Ne ovat minun ainua, lukemiseni. Mieheni ei suvaitse niitä silmiensä eteen. Ne ovat muka "koulupojan viisautta, joka luulee tietävänsä koko maailman, eikä tiedä mitään, ja ihan hurjahan se muka on, joka luulee itsensä viisaimmaksi koko Suomessa."

Paikkakunnan "talon isäntä oli naapuriensa avulla laittanut vähäisen kirjastonki, josta koko kyläkunta lainasi kirjoja lukiaksensa, ja sen tänä vuonna; miehenikään ei tiennyt koko asiasta niin pölähtävää, ennenkun näki silmillään."

Vierailulle tullut sukulaisylioppilas havainnoi, ettei

Kortpeliander laskenut milloinkaan talonpoikaa luoksensa muuanne kuin kyökkiin, jossa hän vihki pariskuntia, risti lapsia ja otti kirkkoon, yhtaikaa kun pappilan rouva ja piiat vieressä korvensivat porsaita taikka leipoivat kakkaroita eli pesivöt vaatteita. Moni sano jotta hän teki sitä jonku edun vuoksi, toiset luulivat hänen sillä tahtovan estellä talonpojan likaamasta lattioitaan ja porrastaan. Olkoon kummin tahansa, tämä on outo ja inhoittava tapa. 

[...] nyt oli taas eräs nimismiehen niin kutsuttita kukkoja papin ammattihuoneessa; vaan papilla oli vieraita, ja se tuhma kukko ei tiennyt sen paremmin kun läksi sellaisena aikana pappilaak. Menköön hiiteen ja tulkoon toisen kerran, sanoi Kortpeliander tyttärellensä. Helukka meni, vaan tuli heti jälleen sanoen: "hän on 4 peninkulman päästä ja tarvitsee papinkirjaa juur täniltana". -"Pata valtti ja viis tapausta - kotvikoon huomiseen ja nyt menköön hiielle", sanoi pappi kaikki yhteen mänöön.

(*) 27.01.1847, 03.02.1847 NO 4, 10.02.1847 NO 5, 31.03.1847 NO 12,  21.07.1847 NO 28, 28.07.1847 NO 29 

Kappalaisen saalis

Oulun Viikko-Sanomissa 4.5.1867 julkaistiin kasku

Muuan kappalainen Pirkkalassa, B—th nimeltä, oli jo monta vuotta avioliitossaan elänyt lapsitonna, jota hänen vaimonsa välistä oli nurkunut. "Älä ole milläskään," oli hänellä silloin tapana sanoa vaimollensa, "kun Jumala antaa, antaa hän kaksin kolmin." 

Ollen sangen harras kalastaja, oli hän kerran järvellä tässä huvitustoimessaan, kun sana tuotiin, että vaimonsa oli saanut lapsen. Ukko, jonka onkeen kalat silloin tarttuivat, ei hennonnut lähteä heti kotia, vaan pitkitti tointansa. Kohta tuli toinen sana, että vaimonsa oli synnyttänyt toisen lapsen. Ukko vastasi: "tulen paikalla;" mutta mitä tapahtui? tuli vielä kolmas sana, että frouva oli synnyttänyt kolmannen lapsen. Silloin ukko huoaten lausui: "Hyvä Jumala, pane jo laukkus kiini", ja niin lähti kiireellä kotiin.

Pirkkalan pappiluetteloa katsoen luulee, että on tarkoitettu kirkkoherran apulaisena vuosina 1847-53 ollutta Johan Oskar Bergrothia. Rippikirjaan kurkistus kuitenkin kertoo, että esikoisensa syntyi avioliittoa seuraavana vuonna, mikä ei sovi tarinaan. Ehkäpä siihen on lisätty harhauttavia yksityiskohtia tai keksitty koko juttu.

(Kuva on Anders Ekmanin 1850-luvun alkuun ajoitettu rantamaisema. Kansallisgalleria)

Tilaaja oli myös kirjoittaja 1750-luvulla

Eilisestä Den Swenska Mercuriuksen ensimmäisen vuosikerran tilaajalistasta yksi suomalainen nimi tuli vastaan myöhemminkin muistiinpanoissani. Joulukuussa 1758 oli julkaistu suhteellisen pitkä Loviisaa käsittelevä kirje, jonka oli syyskuussa 1758 allekirjoittanut Joel Jac Petrejus. Tekstin pituuden takia en ollut tehnyt siitä muistiinpanoja, mutta noteerannut toimituksen nootin jonka mukaan Petrejuksen tekstejä oli julkaistu aiemminkin, mutta nimi ei ollut mahtunut mukaan. Vai tekstitkään eivät olleet mahtuneet sivuille? "meddelt flera artiga saker från Finland, fast man ej altid haft tilfälle, at nämna det."

Julkisuuteen pyrkinyt kirjoittaja oli syntynyt Vehkalahdella kappalaisen pojaksi 7.8.1732 ja aloittanut opinnot Turun akatemiassa 13-vuotiaana. Voimassa olleen 1686 kirkkolain mukaan pappisvihkimys vaati 25 vuoden iän, mutta Petrejus sai vihkimyksen jo vuonna 1752. Rahaa riitti lehden lisäksi kirjoihin, joiden ostoja löytyy Henrik-tietokannasta.

Loviisasta hän siirtyi Tukholmaan, jossa hän oli ensin vuodesta 1775 suomalaisen seurakunnan kirkkoherra ja vuodesta 1781 Maria Magdalenan seurakunnan kirkkoherra. Jälkimmäisessä seurakunnassa Södermalmilla on säilynyt oheinen muotokuvansa. (Kuvalähde: Lundmark, Efraim. S:ta Maria Magdalena kyrka i Stockholm. 1934)

Ruotsalaisiin sanomalehtiin tehdyn haun tuloksissa Petrejus esiintyy todella tiheään, sillä Dagligt Allehanda ilmoitti jokaisena pyhäpäivänä Tukholman kaikkien kirkkojen saarnaajat. Joel Jac Petrejus ei kuitenkaan jäänyt historiaan sen paremmin lehtikirjoituksellaan kuin saarnoillaankaan. "Mielenkiintoisin" maininta elämästään verkkolähteissä on kuningasmurhaaja Ankarströmin mestaus, jossa Petrejus oli kristillisenä tukena.

Perukirjassaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:359 (1805) Bild 5750 / sid 558c (AID: v222997.b5750.s558c, NAD: SE/SSA/0145a)) 800 kirjaa on valitettavasti (mutta ymmärrettävästi) arvioitu klimppinä.

Hautajaisissa ei säästelty, sillä niihin upposi 444 taalaria eli yli neljännes kuolinpesän omaisuudesta.

"Rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä"

Pitkän tauon jälkeen testamenttilehmän paluu Juho Reijosen "kuvauksessa Keski-Suomesta", joka julkaistiin kokoelmassa Kertoelmia ja kuvauksia vuonna 1900.

Palikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan vanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. — Tuossa puolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä, oliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan "vähän kiirettä."

"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin."

"Mitä se olisi?" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa lainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan kahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan ostoon puolitoista markkaa.

"Eihän sitä ole muuta kuin — — mekin sitä nyt viimeinkin päästiin toisesta syytinkiläisestä", selitti Asarias.

"Ruumis siis kirjoitettava?" kysyi rovasti.

"Ruumishan se on, kun se kuoli", sanoi Asarias.

Rovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi tullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti kainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.

Apulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: "kuka se kuollut oli?"

"Meidän eläkemuorihan se oli — jo minä sen toin tullessani ruumishuoneesen."

"Eikös se ollut teidän äitinne?"

"Äitihän se oli", selitti Asarias.

Rovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois kansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois lattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse aamiaiselle.

Sillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden vuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli pois kirjoista. "Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse kylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän Josualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo haudassa makasi."

"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin", sanoi apulainen.

"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut sattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan syten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle rahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta."

"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta", arveli apulainen.

"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies", väitti Asarias, "ja varmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä edesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli Pahkajokisten asiamiehenä."

"Mistä se kaksi tuhatta voitti?"

"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan, ennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja vihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. — Niinpäs paukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin. — — Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?"

"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?"

"Niin — niin."

"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta testamentti-lehmä", selitti apulainen.

"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi niin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta koko päivä."

"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan hiukan."

"Eipä minulla olisi aikaa." Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi lähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti itse kutsumaan rovastia kansliaan.

"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista", sanoi rovasti kansliaan päästyään.

"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se ei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on vähänlaisesti lehmiäkin?"

"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako niitä teillä on?"

"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; — en minä ole kysellyt, paljoko niitä on."

Rovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: "viime kesänä on maksettu voi kolmestatoista."

"Kyllähän niitä ainakin sen verran on", myönsi Asarias.

"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime kesänä kuoli kaksi punatautiin", selitti rovasti.

"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi", sanoi Asarias, "eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen tähden tällä kertaa armahtaisi?"

"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi mitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja minä viimein jäisin ihan tulottomaksi."

"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin —"

"Ei — ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?" kysäsi rovasti vähän vihaisesti.

"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?" tiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.

"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa", vastasi rovasti.

"Viisineljättä!" huudahti Asarias ihmeissään, "viisiköneljättä? Enhän minä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä — enkä tiennyt varata rahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä maksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan maksaa ennen kuin syksyllä."

Rovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut satamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.

"Tottahan se koululla haudataan", kysäsi apulainen Asariakselta, "ja erityiseen hautaan myös tietystikin?"

"Tulisikos siitä lisäkulunkia?"

"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan."

"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet koululla viedään, vaikka yhteiseenkin", tuumi Asarias.