Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alkoholi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 14. elokuuta 2026

Varakas rusthollari T:n pitäjästä

Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea. Myös siinä tapauksessa, että teksti paljastuu käännökseksi ulkomaisesta julkaisusta.

Matti Stormi, eräs varakas rusthollari T—n pitäjäässä, oli rehellinen, kunniallinen ja uuttera mies, hyvänä pidetty kyläläisiltänsä, rakastettu talonväeltänsä ja kunnioitettu kaikilta vallasihmisiltä, jotka eivät katsoneet sitä arvoansa alentavaksi, että pitivät hänen kanssansa seuraa. Tämä hänen onnensa, jonka pitkittämiseen ja säilyttämiseen hän ei etsinyt vahvaa ja pysyvää perustusta Jumalassa, teki hänen ylpeäksi ja pöyhkeäksi, josta syntyi halu loistamaan ja korskeilemaan sekä (niin kuin hän tavallisesti sanoi) elämään herroiksi. 

Koska hänen luonnosta antelias mielenlaatunsa piti hänen huoneensa avoinna kaikille ihmisille, niitä järellisesti valitsematta, niin kokountui hänen tykönänsä alituiseen vieraita, jotka elivät hyvästi hänen kustannuksellansa. Hänellä oli tapana, koska hän viinassa eli muilla viiniisillä (spirituösa) juotavilla kestitti niitä, jotka hänen luonansa kävivät, itse maistaa ensin, taikka, niinkuin sanotaan, juoda vierasten muistoksi. Tällä tavalla tottui hän vähitellen taipumukseen väkeviin juomiin, jonkatähden hän myös alinomaa, aamusta alkaen iltaan asti, nähtiin viinapöydässä. 

Hänen maanviljelys työnsä heitettiin leväperään tahi lyötiin peräti laimin. Tästä joutui hänen taloutensa tukkunaan häviöön. Kaikki rehelliset ihmiset, joilta hän ennen oli voittanut kunnioitusta ja rakkautta, rupesivat nyt välttämään hänen taloansa, joka lopuksi muuttui renttumaisuuden luolaksi ja sulain juoppojen sekä muiden irstasten ihmisten kokous-pesäksi. 

— Hän joka pirteytensä ja pidettäväisytensä aikana, oli ensimäisiä miehiä, jotka kyläkunnasta kaikkinaisiin pitoihin kutsuttiin, vaipui niin syvälle, ett’ei häntä enää voitu pyytää vieraaksi ristiäisiin, häihin taikka maahan-paniaisiin, koska kaikki hävesivät ollaksensa seurassa juoppolallu Matin” kanssa, joksi häntä nyt yleiseen nimitettiin. 

Tällä lailla muutaman vuoden viinaveljestensä kanssa kuleskittuansa, jotka joko varastivat häneltä, joko pettivät hänen, tuli hän periköyhäksi. Hänen vaimonsa, joka, tullessansa hänelle naiduksi, oli tuottanut runsaan tavaran myötänsä taloon, kuoli murheesta ja harmista, ja lapset joutuivat pitäjään vaivaisiksi. Itse oli hän vanhoina päivinänsä pakoitettuna vaeltamaan ympäri kyläkuntia, kerjäläisen sauva kädessä, ja sillä tavalla kurjuudessansa elättämään itseänsä. Katkerimmat oman tunnon vaivat saattoivat hänen elämänsä vielä ilkeämmäksi, koska hänen nyt täytyi kärsiä puutoksia ja kovia vastuksia, joita hän hyvässä voimassa ollessansa ei nimeksikään tuntenut.

perjantai 20. helmikuuta 2026

Helsinkiläisessä anniskelupaikassa vuonna 1873

Matti Meikäläinen
25/1892
Helsingin anniskeluyhtiö - Helsingfors Utskänknings-Aktiebolag, jonka voitot ohjattiin sääntöjen mukaan työläisväestön hyväksi, aloitti kesällä 1873 "kolmella ja sittemmin seitsemällä myöntipaikalla" (SWL 2.9.1873). Sijaintien etsintä olisi haastavaa, sillä asiakaskunta ei tarvinnut osoitekalenteriin tietoja löytääkseen perille. Meillä on kuitenkin mahdollisuus päästä virtuaalivierailulle, nimimerkin Kaima silmien kautta (US 15.12.1875):

Käykäämme nyt Helsingin anniskelupaikoissa, semmoisina kuin ne olivat ja järjestys niissä puolitoista vuotta sitten. Emme tiedä minkälaisia muutoksia yhtiön säännöissä ja taksassa jälemmin on voitu tehdä; pääasiallisesti lienevät samanlaiset kuin alkuansakin. 

Kun astumme huoneesen, kohtaa silmämme ruokoisan näyn: tiskillä senkin seitsemän röykkiötä eri-laatuisia "sapuska"-aineita: voileipiä, lihan, kalan tai juusto-sipaleen kanssa, munia, piiraisia, makkaroita, vehnäis-leivoksia y. m. Kaikki nämät herkut ovat yhtiön palkkaaman hoitajan pidettävät, ja voitto niistä hänen. Voileipä maksaa 5 tai 10 penniä, kokoansa myöten. Tiskin takana kohoaa kattoon asti laadikko, ylikerrokset koristetut juoma-astioilla, limonaadi- ja mesipulloilla, sikari- ja papyrossi-tukuilla: alempana kolme pulskeata ankkuria, kaksi viinaa, kolmas punssia, vielä eräs olutankkurikin, olutkoria ja siinä — kaikki. 

Huoneita on kaksi tai kolme ja ne, niinkuin myös huonekalut, pöydät ja tuolit, siistit. Seinämille on naulattu yhtiön säännöt ja taksa suomeksi ja ruotsiksi, joitten mukaan maksu on heti suoritettava otetusta tavarasta; velkaa ei saa kukaan. Viinaryyppy maksaa 10 penniä (nykyisin ei saa viinaa ilman „sapuskatta", kiitettävästi kyllä), olutputeli 30 p. ja lasi punssia 25 p. Olutta saa myös lasittain 10 pennillä. Juopuneille ja ala-ikäisille ei saa mitään päihdyttävää antaa. Vielä sanotaan, mihin aikaan yhtiön ravintolat avataan (kl. 6 aamulla) ja suljetaan (kl. 10 ehtoolla). Pyhäpäivinä aamu-puolella vastaan-otetaan ainoastaan ruokavieraita; ehtoolla avataan ovet moniaaksi tuntia muillekin. Sanomalehtiä kustantaa yhtiö myömäpaikkoihinsa, jokaiseen "Hufvudstadsbladet" ja luullaksemme myös "Folkvännen"; niihin, joissa suomea puhuvaisia enemmän käy, on tilattu "Uusi Suometar" ja kukaties myöhemmin myös "Työmiehen Ystävä", jonka painos nykyään aivan todellisesti on 16,000 (!).

Jos meillä nyt on maanantaipäivän aamu, niin näemme erittäinkin surkean näköistä väkeä astuvan sisään; nöyrästi tervehditään, kävellään sitte vähän aikaa rykien lattiata; silmät tiiraa salaa tiskin taakse, ja viimein tuo levoton henki, jyrkän päätöksen tehtyään, seisahtuu tiskin eteen ja pyytää ryypyn, — koukistaa käsivarttansa, avaa suupielensä, ja siinä on aamusiunaus maanantaina!

Pyhkäistään nyt tyytyväisesti suukultaa, katsahdetaan rohkeammin ympärillensä, olisiko tuttavia huoneessa; tämä turha silmäilys vaatii toisen "roikaleen", ja kas: lasi taukoaa miehen huulilla, silmät pienenevät, suu suurenee ja koko muoto kuvastaa ihmeellisintä iloa. Oven suulle on ilmestynyt punaposkinaama, naurusuin ja kiiluvin silmin seuraten toverinsa vapisevassa kädessä kallistelevan viinaryypyn epäiltävää kohtaloa. — Nyt yhdessä muistellaan eilis-iltaista juominkia ja kaikkia sen hupaisuuksia; on vaan paha mieli hivenen, kun nuo uuden takin ostoon aiotut rahatkin menivät. Mutta hävitti hänkin, tuo punaposki-naama, saman verran ja myöhä nyt on katua; onhan toki sen verran vielä rahaa säilyssä että voi ryypyn toverinsa kanssa ottaa ja kaksikin. Ja olutta juodessa nauretaan koko uudelle takille, saahan lämpimää vähemmälläkin, esimerkiksi — 10 pennillä.

Nämät tämmöiset vieraat ovat useammiten käsityöläisiä ja tehtaalaisia, ja aivan monelta näin menee maanantaipäivä päätä selvitellessä ja uutta humalaa hankkiessa. — Toinen laji anniskeluyhtiön holhottia on tuo Helsingin kaupungin parias suku, "hamnbusit" eli "rantakasakat". "Hamnbus" on oikeastaan ruotsalainen nimitys semmoisille henkilöille, jotka satamoissa ovat apuna laivojen lastaamisessa ja lastin purkaamisessa. On jokaisella kansanluokalla oma, määrätty pukunsa, vaan se, joka aina käy "univormussa", ryysyissänsä, se on "hamnbusi"; eikä ainoastaan suuret kaupungit näitä siitä, on heidän heimolaisiansa vähä kussakin. Heillä tavallisesti ei ole paljo varoja, ja minkä he ansaitsevat, sen he uhraa vat viinaan. Mikon ja Bernhardin katujen varrella olevissa anniskelupaikoissa kihisee näitä naapureita päivät läpi. Minkälainen elämä näissä paikoissa toisinaan on, siitä ei voi saada käsitystä, ennenkuin käy katsomassa. Kesäisin ajoin voipi useinkin nähdä Bernhardinkadun varteisen ravintolan edessä miehiä sitkeässä unessa makaavan nurmikossa. Omalla kielellään kutsuvat vieraat tätä paikkaa luostariksi, ja itse he ovat munkkia — nurmikossa kun „mediteeravat". Kaunis luostari, kauniit munkit! 

keskiviikko 12. helmikuuta 2025

Opettajan syntymäpäivä

Viipurin Sanomat julkaisi 4.&7.2.1891 nimettömän kirjoittajan Muistoja kouluajaltani. Lyhyessä tekstissä ei ole viitteitä ajasta tai paikasta, mutta kierrätän jakson, joka kertoo nekuista(kin).

Opettaja, joka oli saanut useampia varoituksia rehtorilta puristettujen viinarypäleiden nesteen liiasta rakastamisesta, oli eräänä päivänä taas aikatavalla pöhnässä luokalle tullessaan. Sillä kerralla oli hänellä kuitenkin laillinen syy iloliemen maistelemiseen. Oli näet hänen syntymäpäivänsä. 

Makeisten pureskeleminen tunnilla oli meidän poikain ainainen tehtävä. Eipä kummakaan, sillä koulun portilla seisoi tavallisesti joka päivä viettelys elävänä kuvapatsaana, pieni arkku kainalossa ja hänen elähyttävä huutonsa: "Osta nekkuja! Osta nekkuja" soi suloisena säveleenä koulupoikien korvissa. Harva oli se mies, joka ei silloin pistänyt kättänsä taskuunsa etsimään kolikoita sieltä. Tänäkin päivänä olivat jokaisen hampaat ympäröittyinä siirapin värillä. Moni maiskutteli vielä huuliansa täydessä nautinnossa. Olipa vielä niitäkin jotka pitelivät poskeansa, kun, näet, tuo siirappi joutava kierteli hampaanrakoon.

Olen kertonut kylliksi siirapista ja jos ei koko juttu olisi saanut alkunsa tuollaisesta keitetystä siirappi tötteröstä, jättäisin jo koko aineen rauhaan. Opettaja oli, niinkuin jo sanoin, aika lailla pöhnässä ja sangen hauskalla tuulella.

"Saan toivottaa opettajalle iloista syntymäpäivää," lausui yksi vekkuleista ja meni istumasijaltaan suoraan opettajan eteen. Kumartaen syvästi ja ojentaen hänelle suuren siirappi tötterön lausui hän vielä: "Ei ole minulla parempaa lahjaa mutta annan mitä on".

"Kiitoksia, kiitoksia poikaseni, pane se hattuuni joka on tuolla pöydällä."

Poika teki niin ja meni paikallensa. Häntä vierimäinen nulikka teki saman tempun, meni opettajan luokse, mutta sinne mennessä luisti tötterö hatusta hänen käteensä. Luullen saavansa uuden lahjan, kiitti opettaja jälleen ja käski panemaan senkin hattuunsa. Hänen perästään tuli kolmas, neljäs, viides, kuudes, j. n. e. Kunnes koko luokka oli tehnyt samanlaisen kunnian osoituksen opettajallensa. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan kumppanilleen, ei kukaan vääntänyt suutansa vähääkään nauruun, mutta jos joku vieras silloin olisi katsonut pulpettien taakse, olisi hän nähnyt miten he tyytyväisenä hieroivat käsiään.

Tunnin kuluttua meni opettaja hoiperrellen hattunsa luokse. Mikäpä lieneekään venyttänyt naamansa neliskulmaiseksi, nähtyään hattuansa. Tyhjä se oli kun sinne pannessakin, sillä tötterön viimeinen kohtalo oli kuolla ja sulaa "ultimuksen" suussa. Oliko hän uneksinut tahi nähnyt "pieniä ukkoja", jotka tötterö kädessä kumartelivat häntä. Miettien asiata pani hän hatun päähäänsä ja päättäen tilansa olevan vaarallisella kannalla, mumisi hän itsekseen. "Annan paholaiselle kaikki ryypyt."

Jos hän piti lupauksensa, jätän sanomatta.

Aiempia nekkujuttuja

perjantai 15. marraskuuta 2024

"Tuosta pojasta tulee karvari"

Suomen nahkalehteen 17/1924 on tallentunut Salossa 3.11.1874 syntyneen Uljas Leander Lehtisen ammatinvalintatarina.

Poikana ollessani kuulin vanhempien ihmisten usein sanovan: "tuosta pojasta tulee karvari". Olin silloin vähän jänterämmän näköinen, ja karvarin tuli sellaisen olla.  

Kotini (urkuri-lukkari Uskelan Salossa), oli päättänyt tehdä pojasta maanviljelijän, koulussa taas arveltiin puuseppää. Luontaiset taipumukset veivätkin siihen, että kodissa ryhdyin tätä työtä harrastamaan. Oltuani verstaineni jo siinä kunnossa, että uskalsin ryhtyä mihin vaan, päätin kuitenkin saada ammattimestarin sanan kyvystäni todistuksen muodossa. Turkulainen puuseppämestari Lindqvist (kuollut), jolle asiani ilmaisin samalla tarjoutuen 1/2 vuotta ilmaiseksi hänelle työskentelemään tuosta lausunnosta ehdolla, että saan vaan arvokkaampia töitä tehdä, kehotti nuorikon ryhtymään 3:si vuodeksi oppiin à 25 mk. vuosipalkalla ja asunto verstaassa höylänlastuilla, kuten ajan tapa oli. 

Tästä suuttuneena päätin koko alan jättää. Harmissani katua astellessa tuli vastaani lapsuustoverini, joka oli opissa Ahlroth & C:olla ja hän kehoitti minun nyt rupeamaan karvariksi. Muistin, että sellaista oli ennustettu ja nytpä lähdin Ahlrothiin. Olin 20 1/2 vuotias. Jo tunnin sisällä olin kiedottuna (haarniskoituna) sänkiäisnahka "förkeliin" ja suuriin saappaisiin, joihin täytteeksi meni paitsi sukkia, pari kahvisäkkiä. Tällaisena olin niin kankea, etten aluksi tahtonut päästä kävelemäänkään. 

Että oppiaika 3 vuotta pian kuluisi, ryhdyin jo seuraavana tuntina voimien koetukseen, jota oppipaikassani vaan saikin kyllikseen harjoittaa, koska vanhemmilla oppilailla oli oikeus, jos nuorempi ei voimissa heille riittänyt kantamisissa y.m., vaatia viinaa. Tuota viinan valtaa vastaan taisteleminen sitte taisikin minut heti parkita siksi, etten myöhempinäkään aikoina ole vastuksia pelästynyt. Tuloviina, paari-, rauta-, amme-, triivi-, pummi-, leikkuu-, valssi- y.m. nimisiä viinoja olisi ollut lakkaamatta ostettavissa, joista kuitenkin kieltäydyin, turhaan tarjoten tilalle raittiusjuomia. "Värkkimestarilla" oli ylin sananvalta oppilaisiin, eikä mestarille, joka itsekin tarjosi palkkanaukut ja sunnuntaiaamuryypyt talon pöydässä oleville, kannattanut mennä valittamaan. 

Sain, toisten ryhtyessä juopottelemaan, pahimpia tehtäviä, mitkä jo toisena vuotena olisivat kuuluneet nuoremmalle oppilaalle. Kaikkina aikoina oli vaatimukset minuun nähden ankarammat. Mutta vähä vähälti alkoivat toisetkin jälkeen oppiin tulleet kieltäytyä viinoja ostamasta ja tulos oli, että minun kutsuani, kisälliksi päästyäni, tulla juomaan veljen maljoja empimättä noudatettiin raittiusjuomillakin. Sen perästä ei myös taitanut koko Turussa enää montaakaan viinaista veljenmaljaa juodun, kaikkien vedotessa edeltäjiin. Tämä viinajuttu teki kuitenkin oppiaikani puolta vaikeammaksi, joskin se parkitsi mielen uhmata kaikkia vastauksia, joita varsinkin myöhemmin ulkomailla, matkoilla eri maissa, sai kyllin kokea. 

sunnuntai 18. elokuuta 2024

Anianpellon markkinoiden nautinta-aineet

Kansakoulun
lehti 1-2/1914

Kaarlo Gustaf Tamminen (s. 26.1.1854 Tammela) sai Jyväskylän seminaarista 9.6.1877 valmistuttuaan paikan Asikkalan ensimmäisen kansakoulun opettajana. Vuonna 1914 Lahti-lehdessä julkaistu kirjoitussarjansa Muistelmia Asikkalasta perustui siis usean vuosikymmen mittaiseen havainnointiin.(*) Näyte:

Rautintoaineista mainttakoon ensinnäkin kahvi ja makuvari, joita ei tarjoeltu ainoastaan sisällä huoneissa, vaan ulkonakin aitovarsilla ja kujain kulmauksissa. 

Hyvin suosittu oli myös kotitekoinen olut, jota oli saatavana joka talossa ja joka mökissäkin. Tapahtuipa toisinaan, että vesi kylän kaivoista loppui kokonaan niinä aikoina, jolloin oluen valmistus markkinoiksi oli parhaimmillaan. 

Ajan tavan mukaan varattiin tietysti aina paloviinaa puheena vaan tilaisuuteen. Anianpellon talollisilla oli kullakin erityinen niin sanottu raittitupa, jota markkina-aikoina käytettiin etupäässä oluen ja viinan anniskeluun sekä myöskin tanssihuoneena. 

Unhottaa ei myöskään sovi uutta punaista, jota muuan kauppias omassa kotitehtaassaan valmisti suuret määrät. Aineksina käytettiin paloviinaa, saframia ja aniliiniväriä, ja hyvin kuuluu tavara käyneen kaupaksi, vaikka asianomainen ei liene keksinnölleen hankkinut patenttia. Korkeimman asteen juotava oli tietysti konjakki, jota markkinoille saapuneet herrat totisina miehinä totina nauttivat lähimmässä majatalossa.

Lisätietoa makuvarista: Maistuisiko spiittinä? 

(*)

I. Aikeita perustaa kaupunki Anianpeltoon. Lahti 14.6.1914 

II. Laivaliike ennen kanavan valmistumista. Lahti 14.6.1914 

III. Anianpellon lautaliike. Lahti 27.6.1914 

IV. Anianpellon markkinat. Lahti 27.6.1914 

V. Vanha Vääksyn maantie. Lahti 5.7.1914

VI Vanha Vääksyn joki. Lahti 5.7.1914

VII Luonnon kauneus vanhan Vääksyn jokivarrella. Lahti 14.7.1914

Ensimmäinen juhla Vesijärven kanavalla. Lahti 23.8.1914

perjantai 9. joulukuuta 2022

Tavalliset illanistujaiset 1800-luvun alussa

Elias Lönnrot julkaisi Haminan tienoilta saamansa runon Juomalauluin kirjoittajalle Lönnrotin Kanteleessa (1829-31). Alkoholinvastaista aloitusta seuraa mahdollisesti jossain määrin totuutta vastaava kuvaus miesten tyypillisistä juomingeista. Ei ainakaan nykymaailmasta katsoen vaikuta erikoiselta.
Mikä silloin mielessäsi,
Mikä päässäsi, poloinen!
Koskas kestihin kehoitat,
Juomalauluja lateilet?
Kuhun tuhmia talutat,
Kuhun heikkoja kuletat?
Tunne ensin tarkemmasti,
Kansa, kullen kirjoittelet.
Kyll' on Suomessa kyliä, 
Pitäjitä sangen paljon, 
Joissa miehet joukoittaisin, 
Pojat pöydän ympärillä, 
Istuvat iloissa mielin; 
Pöydän äärtä painelevat, 
Kyynysvarsilla vakaasti, 
Putelita palvelevat, 
Kapan kunniassa pitävät.
Joksikin jo oluen juovat, 
Vielä viinankin vetävät, 
Nahkahansa narrin palat; 
Pyllistävät suuren pullin, 
Kohden kattoa kumohon, 
Korttelinki kumaisevat 
Aivan ahnahan kitahan, 
Pulputtaatpa putelista 
Kulkkuhunski kohdastansa, 
Nielaisevat norrikupin, 
Näppiänsä nuoleskellen, 
Paikoin punsinkin panevat 
Vatsahansa miehet vahvat. 
Piippu pieni hampahissa,
Josta sauvua sysävät,
Karvahinta, katkerinta,
Puhaltavat paksun pilven.
Posket joteskin punavat,
Punaiset ja pullollansa,
Viinan karvaiset, vihannat.
Tupakasta vahva tuppu,
Häiy pallo hampahalla,
Myrkkylehdeistä mädistä,
Saksan kostiat kusesta;
Jota jauhavat halulla,
Märehtivät, mökettävät,
Että kuola konnan suusta,
Vesi ruskia valuupi.
Nenä nuuskalla noettu,
Sijan siivo sieramissa,
Räsähtelee räkäreiät,
Joita korjavat kädellä,
Pyhkäisevät peukaloonsa,
Hihan suuhun hivuttavat,
Housut, helmat saastuttavat.
Silmät pienet sihkurassa, 
Veren karvaiset vesiset.
Huulet höpisee jalosti, 
Ääntä kantavat kovasti, 
Vielä veisunki repäisee, 
Rötähyttää raskas rinta.
Jopa kortitkin kovasti 
Paikoin pöytähän läjähtää, 
Kortit viinasta vetelät, 
Otran liemestä lihavat, 
Tupakasta tuhrattuna.
Tekevät siit' toisinansa 
Tappelunkin taidottomat, 
Että jyskinä, jytinä, 
Kauvas kuuluupi kumina, 
Äänen möyhe ja älinä.
Tapa hyvä tappelussa, 
Lyöpi, kuka kerkiääpi, 
Eikä vuoroa eroita.
Tukka tuiskua käsissä, 
Nyrkit niskahan lusahtaa, 
Kyllä korvillen kajahtaa.
Kannustavat kantapäillä 
Kintut rikki kumppaneilta.
Piiput seinihin sirisee, 
Rukit ruskavat jaloissa, 
Pöydät heiluvat hädässä, 
Penkit paukavat pakossa, 
Kovin keikkuvat kapatkin, 
Putelit ja pulliparat 
Saavat lopun surkehimman.
Juoma juokseepi kapasta, 
Laviasti lainehtiipi; 
Viina virtaapi sekahan, 
Että kortit koreasti 
Pöydällä siit' purjehtivat.
Muoto muuttumaan rupeepi,
Kasvo käänty kalveheksi,
Nenä valkiaks vetääpi.
Viimein viinasta väsyneet,
Sekä rauvenneet sodasta,
Painuvatten pöydän ala,
Lopuks liijalle menolle.
Tuonne syöksevät sisunsa,
Olven ulos oksentavat,
Viinan koirille kokevat.
Saavat saappahat osansa,
Kauhtanatkin kauniit merkit,
Pöksyt parahan tavaran. 
Tuolta hiljankin herävät, 
Tuolta viimein vilpastuvat, 
Ylös kömpiä kokevat, 
Miehet pohmeloll' pahalla, 
Taudill' tehdyllä kovalla, 
Miehet hyvin merkittynä, 
Kauniit katsella peräti: 
Millä mustelma nenässä, 
Nokka nosnut korkialle; 
Kulla kallo paljahana, 
Millä otsassa omena, 
Kulla kuhmu kulman päällä, 
Millä huulikin halaistu, 
Kulta hammas kolistettu, 
Millä silmäkin sininen, 
Kulta kasvot raamittuna.
Näitä tapahtuu todella 
Suomen miestenkin seassa; 
Pitävät näin pitkät kestit 
Kapakoiskin kaiket päivät, 
Kuluttavat kukkaronsa, 
Ajan aivan tarkiankin, 
Pöksyt pantiksi panevat, 
Kosk' on tuhlattu tavara.
Mitä miehist' muistuttelen; 
Monet pojatkin poloiset, 
Korvat vielä kostiana, 
Maitosuiksi mainittavat, 
Kyll' jo kauniisti osavat 
Panna leuvan parrattoman 
Kenohon ja keikallensa, 
Ottaa ryypyt oivalliset, 
Pullin pohjat paljastella.
Kyllä konnat kuolaleuvat 
Viinalla jo viruttavat 
Maitohampahans' halulla, 
Viinan kulkkuhuns' valavat, 
Veden vertana pitävät.
Oppineet on olven juojat,
Ei siis tarvitse enempi
Kirjoitella kestilaului,
Juomalauluja latoa,
Pyytää pahuutta enätä,
Juopumukseen johdatella.
Kyllä miehet meidän maassa
Juomakonstin jo osavat
Ilman veisuin vietellystä,
Kirjan pahan kehoitusta,
Joka pahan pahemmaksi,
Tuhman tekee turmelluksi.

perjantai 16. lokakuuta 2020

Öhmanin huvila Turussa

Raittiutta ja elävää kristillisyyttä kannattava Aamunairut julkaisi numerossaan 2/1895 Frans Edvard Silvanderin muistelmaa, joka alkoi näin
Olen syntynyt 29 p. jouluk. 1859 Turun kaupungin kyljessä, Nummen mäellä, jossa isäni työskenteli suutarina. Siellä kasvaneena karkeampaa ruumiillista työtä tekevän kansan keskuudessa sain jo lapsesta alkaen nähdä viinan raaistuttavaa vaikutusta työkansaan. 
Ja kun aivan naapurissa oli n. s. Öhmanin huvila, joka siihen aikaan oli Turun yleisemmin käytettyjä ja hienoimpia ravintoloita, jossa "sivistyneitten", (herrain) iltakaudet ja myöhään yöhön näin istuvan juomapöytäin ääressä, sieltä yön niskassa juopuneina palataksensa, ymmärsin, että onhan sitä väkijuomalla sivistyneeseenkin sama vaikutus, kuin työkansaan.
Mutta tuo kaikki oli jotakin niin jokapäiväistä, että opin pitämään ei vain väkijuomat vaan juopumuksenkin asiaan kuuluvana ja merkkinä miehen ikään pääsemisestä. Tuota ajatusta kyllä usein häiritsi ei vain isän juomattomuus, mutta myös hänen ja äidinkin vakavat opetukset juoppouden vahingollisuudesta, mutta päihdyttävät juomat eivät sen kautta silmissäni vaarallisiksi tulleet. 
Juha Vuorelan blogitekstistä selviää, että tätä ravintolaa pyöritti vuonna 1838 leskeksi jäänyt Anna Maria Öhman (o.s. Vesterlund, aik. Molander), jolla oli elätettävänään 7-vuotias poika (perukirjakortisto). Anna Maria kuoli vuonna 1879.

Osoitekalentereissa ja ja sanomalehdissä esiintyy vielä vuosikymmenen "ent. Öhmanin huvila". Vuorelan blogitekstiä kommentoineen mukaan sittemmin tunnettu "paremmin nimellä Parkin majatalo. Se sijaitsi Kirkkotien ja radan välissä osoiteessa Kirkkotie 6 tai 8 (ent. Kirkkokortteli 197 1/2). Parkin rakennukset purettiin 1980-luvulla nykyisen Helsingintien rakentamisen vuoksi."

Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa 1905 puolestaan selostettiin, että
Halisten koskelle mennessä lähdetään kaupungista sen itälaidassa olevasta Hämeentullista, ensin kaupunkiin kuuluvaa viertotietä, jonka kohdalla oikealle kädelle jääpi entiselle »tivolimäelle» rakennettu läänin sairaala kauniine puistoineen, sekä sitten, Turun — Karjan rautatieradan yli tultua, n. s. »Öhmanin parkin» kulmassa vasemmalle eli pohjoiseen poikkeavaa Kaarinan kirkkotietä myöten. Mainittu »parkki» eli puisto, joka jää vasemmalle kädelle, on nykyään kokonaan rappeutunut, mutta muutama vuosikymmen sitten oli se vielä hyvästi hoidettu ja tuuheiden pensasaitausten ympäröimä. Täällä oli myöskin ulkoravintola keilaratoineen ynnä muine huvituksineen ja kesäilloin kaijuttelivat soittokunnat puistossa säveleitään vieraiden virkistykseksi. Nimensä on puisto saanut, samoin kuin Kaisaniemi Helsingissä Katarina VVahllundista, erään ravintoloitsijansa, leskirouva Öhmanin mukaan, joka täällä ravintolaa piti noin 1850-luvun vaiheilla. Kerrotaan, että sen jälestä kun rannikkohöyrylaivat Turussa alkoivat tehdä säännöllisiä matkavuoroja ja pääsy saaristoon tuli tämän kautta mukavammaksi, saivat Pikkupukin ja Ruissalon saarille perustetut ulkoravintolat suurimman osan kesäliikkeestä, joten m. m. Öhmanin puisto menetti merkityksensä ja ravintola sieltä vihdoin lakkautettiin.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Muurahaisten nauttimisesta


Matthew Consettin vuonna 1789 ilmestyneessä ja kolme vuotta aiemmin tehtyä matkaa kuvaamassa kirjassa A Tour through Sweden, Swedish-Lapland, Finland and Denmark on joitakin ilmeisiä väärinkäsityksiä, joten epäilin sellaiseksi myös väitettä ruotsalaisten muurahaisista keittämästä viinasta.
The low priced Brandies are made from Rye and Ants, a species of Insect very plentiful in this country. Upon enquiry I find, that "Ants supply a Resin, an Oil and an Acid, which have been deemed of considerable service in the art of Physic." The Ant used upon these occasions is a remarkably large black Infect, commonly found in small round hills at the bottom of the fir-tree.
Kevyt googlaus kuitenkin todisti, että jutussa oli vain osittain väärinkäsitystä. Muurahaisia on nimittäin käytetty viinan mausteena. SAOBin esimerkkilause kertoo, että vuonna 1698 muurahaisviina oli lääkeaine iholle. Tai siis, suoran suomennoksen sijaan oikea nimi on kai kusijaislinimentti, jonka moderni tekijä on tiukasti sitä mieltä, ettei neste käy juomiseen. Ruotsissa verkkosivut kertovat toista ja samaa todistaa
Kenneth M. Perssonin artikkeli Akvavitens historia i Norden, jossa muurahaiset ovat sulassa sovussa muiden makuaineiden kanssa.

Mutta tämä ei ollut ainoa Consettin juttu muurahaisista. Hänen matkaseuruettaan hyysäsi Göteborgissa perhe, (josta sukunimestä ja paikasta päätellen tuli aviomies yhdelle Schildt-tutkimukseni mimmille, sillä pieni maailma), joka vei heidät kaupungin ulkopuolella olleeseen residenssiin. Arvatenkin perheen poika oli metsässä englantilaisen yllätykseksi istahtanut muurahaispesään.
As I was walking with a young Gentleman in a wood near Gottenburg, I observed him sit down upon one of these living hills, which from the nature of its inhabitants I should rather have avoided, and begin with some degree of keenness to devour these Insects, first nipping off their heads and wings. The flavour he declared was of the finest acid, rather resembling that of a Lemon. My young friend intreated me much to follow his example, but I could not overcome the antipathy which I felt to such a kind of food.
Muurahaispesässä istuminen oli ennen vanhaan ja ehkä vieläkin Suomessa kesäkisalaji. Mutta muurahaisten syönti on minulle tullut mieleen vain elämäni ainoalla Australian reissulla, jossa se oli osa alkuperäisasukkaiden luona vierailua. Ja olin ryhmästämme ainoa, joka käytti mahdollisuuden. Ruotsalainen geeniperimä pyrki pintaan?

Kuva kirjasta Oravan kertomuksia / suomen lapsille laatinut Tohtori-Eno (1910),

perjantai 27. joulukuuta 2019

Kulutuskulttuurista nälkävuosien aikaan

Koska Abraham Stenfelt oli yhdessä vaiheessa erittäin kiinnostunut salaviinanpoltosta, mieleen tuli usein lainattu veisu viinankeiton kiellosta. Mutta ihmeekseni laulun tekstistä lainattiin aina vain pari säettä ja koko teksti (tai ainakin sen painettu versio) piti mennä lukemaan Kansalliskirjaston mikrokortilta. Lukulaitteen äärellä vasta tajusin, että Herman Saxbergin Mokoman hupanen Runo-Laulu Viinasta, Oluesta ja Kahveesta Porissa vuonna 1867 painetussa arkkiveisussa ei ole kyse viinanpolton puolustuksesta vaan keskellä nälkävuosia kirjoitetusta kulutuskritiikistä.

1. Vuonna kuusikymment'kuus,
Tuli Suomeen laki uus:
Kun viinaa kieltiin keittämäst';
Juomapäiviä viettämäst'.

2. Se ajatus oli keisarill':
Kun viinaa ei ole juomarill'
Että leipää kestäis Suomessa,
Jokahitten huoneessa.

3. Olipa ennen Suomessa,
Kylmän pohjan puolessa
Leipä vahva puuttumat':
Tehtiin työtä suuttumat.

4. Nyt kahvepannut tulella,
Talvella että suvella
Jokahitten kyökissä,
Pienimmässäkin mökissä.

5. Kahveeta hörppii nuoretki,
Vaarit että muoritki;
Kahvepannu on lämminnä
Vanhoillakin ämmillä.

6. Myös ne kun asuvat saunassa
Kahve-pussit naulassa;
Keittää saunan pesässä
Leivisköitä kessässä.

7. Jos heilt' puuttuu myllyä
Hakee pitkin hyllyä;
Löytää pienen kuppoisen
Ett' saa jauho-pussoisen

8. Piika-tytöt pikkuiset
Ovat täst' kyll' kiukkuiset
Kun he juomaan tottuvat
Ja markat heiltä loppuvat.

9. Isännät antaa pestiä,
Pii'at pitää kestiä;
Kahveeta he tuottavat,
Jota pojilla juottavat.

10. Krinuliinit on hännissä,
Maito myöskin nännissä,
Kahvekupit kalisee
Lapset nälääss' märisee.

11. Monikin panee palkkansa,
Viimeisenkin markkansa
Kauppamiehille kantavat
Kahve-naulasta antavat.

12. En kirjoita mä ahneita
Jotk' ei osta kahveeta;
Mutt' kyll' kuppins' korjaapi
Jos joku heille tarjoopi.

13. Viel' nuot maankin kauppiat
Kalja-pullot laittivat;
Olvettapa ostetaan
Markka toopist' maksetaan.

14. Juodaan myöskin samassa
Vaikka aivan salassa
Kolmeen markkaan olutta,
Niin ett' toinen taluttaa.

15. Viinast' vielä maksetaan
Kun porvareilta ostetaan:
Pari ruplaa kannusta
Jot' juoksee salaa pannusta.

16. Nyt viinakin on lopussa,
Ei ole mitään potussa,
Eikä tietoo kaljasta
Vaan juodaan vettä paljasta.

17. Jos loppuis prännit kaupungist'
Ja olu pullot porvareilt',
Niin piisais' perheell' ravinnoks'
Vilja omast' vainiost'

18. Viel' noit' kruunun-miehiä,
Isoja että pieniä
Täytyy myöskin lahjoa
Vallesmannin rohjoa.

19. Ja herra komisarjusta,
Siltavouti rahjusta;
Jos he sattuis' näkemään
Ett puotis' myydään väkevää.

20. Olutta ja sikarii,
Rommia myös pikari,
Piippu ja viel' kasakkaa
Ett'ei näkis' kapakkaa.

21. Ei viina lopu Suomesta,
Ensinkään pohjan puolesta,
Siel' ompi pannut tulella,
Niin talvella kun myös suvella.

22. Monessakin pitäjäss'
Lännessä ja eteläss'
Hämeessä ja Savossa,
Melkein joka talossa

23. Pohjanmaalla Lapuall',
Härmäässä ja Kauhavallä,
Kyrössä ja Nurmossa,
Närpössä ja Purmossa.

24. Korves kuusten juurella
Sateella että tuulella
He nyt aikoo hankkia
Tehdä viinan-trankkia.

25. Saaveiss' trankit happanee
Vaikk' on talvi-pakkane,
Maahan se sitt' peitetään
Kun se ensiks' keitetään.

26. Kahdenlaista kauroja,
Kolmas mallas-jauhoja,
Neljäs pannut hattua
Viides viinan nappua.

27. Kun näin kaikk' on valmisna
Tehdään viinaa salasna;
Ja kyll' sitt' lientä juokseepi
Kun valkian alle paneepi.

28. Vallesmannit vanhatkin
Ja vielä lauta-miehetkin,
Käyvät pitkin metsiä
Viinan-keittäjiä etsiä.

29. Jos he löytää viimeinki
Viina-teoksen pienenki
Mukaansa he ottavat,
Pannut, naput, kattilat.

30. Vaan kun sattuis' kotona
Pari raavasta poikaista,
Alkavat he tapella
Vallesmannia nakella.

31. Kun net tulee humalaan
Ei net herroja kumarra;
Puukko heill' on kädessä,
Kun ovat pannun ääressä.

32. Empä kirjot' turhia;
Usiasti murhia
On sala-viina saattanut
Eikä ole lakannut.

33. Kun vilja on jo täärätty
Ja tuomio te'oksest' märätty
Niin myydään vina-sakosta:
Lehmät, lampaat, talosta.

34. Joilla ei oo taloja
Eikä myöskään rahoja,
Vettä, leipää popsivat
Ett viinaa keittää oppivat.

35. Eikös olis' mukavaa,
Että kukin kotona
Olutta ja viinaa valmistais',
Sitä taloss' tarvittas'.

36. Olipa muinoin kellaris'
Olua ja viinaa tynnäriss';
Ämmät toista tekivät
Kun he puutteen näkivät.

37. Potti-olvi ärmätti,
Juovat nuoret ämmätki;
Kurkun jättää karvaaksi
Silmät teke harmaaksi.

38. Kun sitä juopi enemmän
Saattaa se pahan elämän;
Päätä myöskin särkeepi,
Riitelee pois järkeeki.

39. Jos nyt joku vaivastan'
Laulu-tekon palkastan',
Viina-ryypyt laittaisi,
Kahveeta en kaipaisi.

40. Mutt' mistäs viinaa ostetaan
Kun ei sitä poltet' ann';
Pottu olven planua
En minä lii'on halua.

41. Laulu on ko'ottu kolmesta:
Viinast', kahveest', oluesta;
Nuorill' laulettavaksi
Vanhoill' kuulleltavaksi.

42. Keurulta on kotoisin
Se kun laulun kokoisi;
Pohjan-maalta likeltä.
Herman Saksperi nimeltä.

Kuvat: Fyren 47/1901, Tuulispää 15/1913

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Satunnainen kasku Rautalammilta

Kansanrunoilija Paavo Korhonen [1775-1840] oli niitä miehiä, jotka eivät ryyppyä hyljeksineet. Sen tiesi hyvin Rautalammin silloinen rovastikin [Johan Fredrik Boucht, ensin vt. (1808-21), Johan Boxström (1822-36) tai Johan Hirn (1839-58)], jonka luona Paavo usein kirkkomatkoillaan vieraili, jolloin ajan tavan mukaan otettiin ryyppykin. Rovastia huvitti laskea leikkiä Paavon kanssa, jolta ei koskaan puuttunut naulan päähän sattuvaa vastausta. Kerran mm. sattui seuraava keskustelu. Oli puhuttu yhtä ja toista, kun rovasti yhtäkkiä kysyä tokaisee:

»No, se Paavo ei enää ryyppääkään viinaa?»

»Eipä tuota näy olevan tarjollakaan», oli vastaus.

Nauraen rovasti silloin vetäisi kaapistaan pullon ja kaatoi lasiin, jonka Paavo kursailematta tyhjensi. Vähän ajan perästä Paavo virkkoi:

»Kaksi silmää vieraalla», mikä ajan puhetavan mukaan merkitsi, että toinenkin silmä tarvitsee ryypyn kirkastuksekseen. Hauskaluontoinen rovasti ymmärsi yskän ja kaatoi toisen lasin samalla kuitenkin hyvätuulisesti huomauttaen:

»Paavo ei varmaankaan pääse taivaaseen, kun juo noin paljon viinaa.»


»Pääsipä tuo Koivulan vaarivainaakin, vaikka oli suurempi juoppo kuin minä.»

»Mistä Paavo sen niin varmaan tietää?»

»Rovastin omasta suusta minä sen kuulin», vastasi Paavo.

(Rovasti oli pitäessään Koivulan vaarin ruumissaarnaa ylistänyt hänen autuuttansa tulevassa elämässä.)

»Eihän sinun kanssasi mihinkään pääse», oli rovasti nauraen lopuksi vastannut.

Suomen kuvalehti 27-32/1917
Kuva Fyren 39/1903

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Museoidun alkoholin parissa

Kiitos Mari Jalavan keväisen blogitekstin tietooni tuli Rajamäen Ryyppi, museo joka avattiin vasta äskettäin suurelle yleisölle. Aiemmin tämä 1880-luvun lopulla avatusta ja valtion laitokseksi muuttuneesta tehtaasta kertova museo nähtiin alkoholin mainostuksena ja oli siksi vain harvojen nähtävissä.

Olin tyytyväinen museokävijä ensihetkistä alkaen, sillä ala-aulassa oli (hiirenloukkujen ohella) viime aikoina keräilemäni viinapannu. (Aiemmat kappaleethan olivat Loimaalla ja Laihialla.) Ja nyt ensimmäistä kertaa ikään kuin käyttökunnossa - vain tuli pannun alta puuttui, raaka-aineiden ohella.

Tyytyväinen olin myös opastettuun kierrokseen, jonka asiatuntemus oli ilmiselvää. Osa yrityshistoriasta ja tekniikasta meni yhdestä korvastani sisään ja toisesta ulos, mutta aina välillä oli jotain itseäni kiinnostavaa. Kuten kieltolain päättäneen kansanäänestyksen sukupuolitetut äänestysliput ja tätä ennen kerätty yli sadan tuhannen naisen allekirjoittama adressi. Kysyessäni opas arveli sen olevan arkistoituna, mutta ehkä varmuus löytyisi Aija Kaartisen väitöskirjasta Kansan raittiudeksi ja kotien onneksi. Naisten kieltolakimielipiteet ja toiminta kieltolain puolesta ja sitä vastaan 1919–1932.
Keskellä olevat isot viinapullot edustavat yhden ajan alkoholipolitiikkaa, joka yritti rajoittaa saatavuutta määrämällä myynnille minimimäärän. Päätelleen vuonna 1899 julkaistusta kirjoituksesta viina oli kuitenkin niin halpaa, ettei rajoituksella ollut aiottua vaikutusta ja siitä oli tuolloin luovuttu. Ties mistä hyvästä ajasta sitten kertoo kasku
Entiseen hyvään aikaan, kun vielä viinaa myytiin sillä tavoin, että tynnyristä suoraan laskettiin puolen tuopin pulloihin, saivat kaupanhoitajat pitää tapin alla astian ja siihen tippuneen viinan myydä omaan laskuunsa.
Siihen aikaan ajoi Kuopion kauppaneuvos kerran syrjäkaupungilla ja huomasi sinne ilmestyneen komean uuden talon.
Kun hän ei tiennyt kenen se oli, kysyi hän sitä rengiltään.
— Eikös kauppaneuvos sitä tiedä, että se on kauppaneuvoksen viinakaupanhoitajan Keilasen talo, vastasi renki.
— Kyll' on tippumia, kyll' on tippumia, sanoi kauppaneuvos miettivästi eteenpäin ajettaessa. (Suomen kuvalehti 15/1917)
Seuraavassa kerroksessa esiteltiin tehdasyhdyskuntaa ryhmävalokuvin ja muutamin esinein. Palkkakolikoita varten oli täällä rasia eikä pussia. Yllä vapaapalokunnan varustusta.

Teollisten tislauslaitteiden joukossa
oli vielä yksi viinapannu ja taiteilijan näkemys salaviinanpoltosta.

Lähimpänä tuotemarkkinointia oltiin ylimmässä kerroksessa, jossa vitriinit esittelivät menneitä tuotteita ja pakkauksia. Täällä yksi ryhmästä kyseli Molotovin coctailista, joka oli aiemmin ollut tässä tilassa, mutta
oli siirretty "sotahuoneeseen". Kun en ole 1900-luvun sotahistoriaan, enkä ollenkaan talvisotaan, perehtynyt, oli minulle uutta tietoa, että Molotovin cocktailit olivat Rajamäellä tehty teollisuustuote. Jostain olin saanut mielikuvan, että ratkaisu oli rintamalla keksitty, mutta mistäpä sinne olisi ilmestynyt puoli miljoonaa tyhjää pulloa ja sopiva sekoitus sisälle.

Huoneessa oli myös IT-tykki, jonka nähdessäni eka ajatus oli "epärelevanttia kuvitusroinaa", mutta olin täysin väärässä. Tehtaalle oli nimittäin jo ennen talvisodan alkua hankittu ilmatorjuntakalustoa armeijan ehdotuksesta ja sille oli käyttöä, sillä venäläiset kävivät pommittamassa useita kertoja.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Kolmen esitelmän ilta

Eilinen kaupunginmuseon tilaisuus oli niin aikaisin, että ehdin vielä toiseenkin. Kaupunginmuseolla Laika Nevalainen jakoi löydöksiään keskuskeittiötaloista, joista ensimmäinen Suomessa ilmaantui Turkuun, mutta suurin keskittymä  (ainakin 13 kpl) syntyi Etu-Töölöön. Mallia oli saatu ulkomailta, mutta esimerkiksi Tukholmaan rakennettiin vastaavia vain yksi.

Nevalainen selitti ilmiön kontekstia perusteellisesti. Kerrostaloasuminen oli vielä uutta ja innovaatioihin oli valmiutta. Keskuskeittiö näytti ratkaisevan sekä asumisen että ruokailun kalleutta sekä palvelijoiden puutetta. Käytännössä säästöä ei syntynytkään ja keskuskeittiöönkin piti löytää työntekijöitä. Eikä laitosruoka maistunut pitkän päälle. Ja Martat ynnä muut toitottivat, että kyllä kunnon naiset kokkaavat perheen ruuat. Näin kiinnostus ratkaisuun hävisi 1920-luvun lopulla, mutta osa keskuskeittiöistä toimi pitkään.

Historiska Föreningenin tilaisuudessa Jimmy Holmberg tiivisti yhdistyksen palkitsemaa graduaan Lokalt och lagom nyktert. Aktörer, popularitet och målsättning i nykterhetsföreningar i Pojo 1887–1919. Tiivistyksen tiivistyksenä: naisten johtamalla ehdotonta raittiutta vaativalla ja uskonnolla perustellulla porvarillisella raittiusliikkeellä ei ollut menestyksen mahdollisuuksia tiiviissä ruukkiyhteiskunnassa, jossa alkoholin käyttö oli olennainen osa miehistä kulttuuria ja ihmissuhteiden ylläpitoa.

Matias Kaihovirta esitteli uutta tutkimusaineistoaan eli Alfons Flemmingin päiväkirjoja. Näiden kautta hän aikoo peilata sodan jälkeisen ajan historiaa, kieliryhmiä, työväenluokkaa ja sukupuolta. (En kuullut sanaa intersektionaalisuus, ihme.) Esityksessä ja keskustelussa kävi (jälleen) ilmi, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Ensin Kaihovirta kertoi Flemmingin nähneen Pohjaan 60-luvulla muuttaneet suomenkieliset työtäviroksuvina juoppoina, jotka tekevät vain lapsia ja elävät sosiaalituilla. Mutta nämä eivät olleetkaan kaikkien suomenkielisten ominaisuuksia. Ennestään paikkakunnalla asuneet olivat (kai) "meitä".

tiistai 5. helmikuuta 2019

Kirjatut juomaveljet

Mielenkiintoisimpia löytöjä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista oli Turussa 13.2.1797 aloitettu muistikirja Förteckning på Carl Fredric Alcenii Sup-bröder (1972:14).
Kirjan konsepti on selailun perusteella juomaveljien keräily ja kirjaus vuosien varrella.
Kyselin asiasta 1700-luvun tutkijoiden FB-ryhmässä saamatta lisätietoja. Vapaamuurarien ja salaseurojen matrikkeleihin tottunut näki yhteyden niihin, mutta en itse usko, että niin järjestäytyneestä toiminnasta on kyse. Mutta luulisin kuitenkin, että tämä Facebookin esiaste ei ole Alceniuksen keksintö ja todennäköisesti vastaavia kirjasia oli muillakin.

Verkkohaku tuotti yhden mahdollisen esikuvan "Kornetten Völschow, som i en mycket ordentlig lista över sina »supbröder» räknar upp 716 (!) namn, däribland Bellmans..." Karl Fredrik Alceniuksen juomaveljien määrää en laskenut, mutta taitaa jäädä sadan pintaan. Luulisi riittävän jonkinlaiseen pappismiehen sosiaalisen verkoston tutkimukseen.
Kaikkia nimiäkään en silmäillyt läpi, mutta merkkihenkilöinä huomasin m.m. Hohenthal esi-isäni ja veljensä (yllä, huom erilaiset kirjoitusasut) ja toisaalta arkistosta jo tutun Nils Magnus Tolpon.
Jos juomavelilistauksista on teillä tietoa tai lisäesimerkkejä, niin käyttäkää toki kommenttikenttää. Samalta ajalta vastaavia merkintojä löysin tallennettuna signumille F III 8, mutta tämä oli vieläkin vaikeampi ymmärtää, sillä alussa ei ollut otsikkoa ja nimet eivät olleet aika- eivätkä aakkosjärjestyksessä.


tiistai 11. joulukuuta 2018

Semmoinen mies se on

"Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu", Mehiläisessä 11/1836 julkaistu
Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä, kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla, pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä, kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte näkemään mikä joukko köysiä,rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja, ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa välistä yli sadankin tynnyrin. Vaan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä ettei alimmaisia koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet, mitä hiiret ja rotat lienevät liikutelleet. 
Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää, mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään perään. Välistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi. Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti ensimmäistä laistaa. Veli, joka on säällinen heinämies, niitti kohta isännän perässä ja sanoi "ota sina, veljeni, jälkimmäinen laista, anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten vihapäissä veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona. Semmoinen mies se on.
Kuva vuonna 1841 ilmestyneen lehden Spanska flugan kannesta.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Kymmenvuotiaana humaltunut

Esaias Toikander, joka sukuseuran tauluston (pdf) mukaan syntyi Sippolassa 23.1.1830 ja kuoli siellä 12.3.1918, kertoi raittiusliikkeen Kylväjä-lehdessä 39/1901, että
Kun olin täyttänyt 10 vuotta, silloin olin ensimäisen kerran humalassa. Kotipolton aikana oli viinaa melkein huonossakin mökissä. Tapaus minua suututti ja hävetti, mutta ei siitä pitkäksi sittenkään ollut. Muisti lapselta haihtui ja nuoruuden ikään päästyäni tarttui se sama vika uudelleen : kahdenkymmenen vuoden ijässä olin muiden viettelyksestä täysin juopuneena. Siitä sitte kului vuosia jo kymmeniä, juoppouspaheen rehottaessa, milloin missäkin kurjassa tilassa, jossa ihminen on kelpaamaton mihinkään siihen tarkoitukseen, jota varten hän on luotu. Niin kovasti oli juoppous minun vanginnut, että pikkupirut pyysivät minua täydellisesti ansaansa. Välillä kumminkin pääsin joksikin ajaksi vapaaksi juurikuin levähtämään, sillä minä kuuluin vuorojuoppojen lukuun. 
Vihdoin minullekin koitti onnellisempi aika siitä vankeudestani, jota niin pitkälle kesti. Vuonna 1886 rupesi raittiusaate saamaan alaa ja perustettiin Sippolan raittiusseura. Olin siinä ensimmäinen ja vanhin jäsen niin olemassaoloni kuin ikäni puolesta. Niin olin rasitettu ja rääkätty, että tarvitsin pikaista apua, joka hyvään aikaan kerkisikin. Seuraan ruvettuani sisälliset himot vähittäin raukesivat, mutta ulkonaiset viholliset, jos niin voin sanoa, eli juomatoverit koettivat kaikilla keinoilla — osaksi väkivaltaakin tehden sammuttaa pyrintöni, mutta vihdoin pääsin voitolle. Kaikista kummempi oli se, että kaikki ne, jotka juomistani paheksuivat, paheksivat nyt raittiuttani — vieläpä osa sukulaisistanikin. Vähä kerrallaan ovat siitä kuitenkin hiljaantuneet.
Hauskempi on artikkelin anekdootti Toikanderin lukuharrastuksesta.
kerran kysyi muuan paikkakunnan sanomalehden asiamies Toikanderilta : Mitäs lehteä seppä lukee? — Kolmattakymmentä vuotta olen lukenut Sanomia Turusta, mutta tulevaksi vuodeksi tilasin Tampereen lehden, sillä kyllä minä sen Turun puolen asiat jo tunnen, kuului vastaus. Asiamies jätti lehtensä tarjoomatta, arvellen, jotta tulee se kerran minunkin vuoroni, jos vaan sepällä ikää riittää.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Huutolaispojan lapsuus

Lehdessä Väinämöinen 2/1901 julkaistiin Tuomo Aallon raittiusmuistelma, joka kuului lapsuuden osalta seuraavasti.
Minä olen syntynyt v. 1864 Isonkyrön Lehmijoen kylässä. Vanhempani olivat köyhät. Ollessani noin 7-vuotinen kuoli isäni ja kun kovia kokeneen äitini terveys oli murtunut, niin ettei hän enää kyennyt meitä elättämään, jouduimme, sisareni ja minä, kunnan elätettäviksi, ja meidät myytiin huutokaupalla vähimmän vaativalle.
Isonkyrön kastettujen listan mukaan Tuomo syntyi 19.4.1864 Lehmäjoen Karhulassa isänään torppari Jakob Johansson Uitto. Tai Myllykoski, kuten rippikirjassa lukee. Hän kuoli lääninsairaalassa 5.12.1871. Seuraavassa rippikirjassa Tuomon isosisko siirtyy sivulle 254 ja Tuomo sivulle 283.
Torppa, johon jouduin, oli hyvissä varoissa. Minua kohdeltiin jotenkin hyvin, melkeinpä pitivät omana lapsenaan ja huusivat minut aina uudestaan, joten ei minun tarvinnut olla kaupassa saapuvilla, enpä aina tiennytkään, koska se tehtiin. Muuten sain, varsinkin talvisin, olla jotenkin helpolla. Suvisin oli kovempi työ, kun täytyi olla paimenena. Torpan kotonaoleva poika opetti minut kirjoittamaan ja laskemaan, siihen aikaan siinä paikkakunnassa harvinaiset taidot. Kaikenlaista puutyön tekoakin opin häneltä.
Mutta opinpa siellä muutakin. Kasvatusisäni oli paikkakunnan juopoimpia eikä hän tietysti voinut minua kasvattaa itseänsä paremmaksi. Eikä hän sitä koettanutkaan. Jo pikkupoikana juotti hän minun monta kertaa juovuksiin. Siihen aikaan juotiin sillä paikkakunnalla kauheasti. Joka päivä näki juopuneita ja toisinaan ajeli niitä talosta taloon hevoskuormittain. Usein poikasena heräsin yöllä niitten juopottelun rähinään ja — jouduin joukkoon. Rahalla vieteltiin minua juomaan. Isommaksi tultuani ei sitä enää tarvinnut tehdä. Olin jo oppinut kelpo juopoksi. Eihän muu ollut mahdollistakaan, kun en muuta nähnytkään, kuin alituista juopottelua. Ja juominen oli niin kunniassa, että juomaton ei ollut mies eikä mikään. 
Tietysti opin yhtä ja toista muutakin juomiseen kuuluvata. Kasvatusisäni oli myös hirveä kiroilija, ja korttipelin y. m. oppimisesta pitivät toverit kyllä huolen.
Kahdeksan vuotta olin tässä torpassa. Sitte menin rengiksi saman torpan vanhimmalle pojalle, joka oli talon isäntänä. Siellä ei opetus suinkaan muuttunut, sillä hän oli vielä suurempi juoppo, kuin isänsä. Juovuspäissä oli hän myös kovin häijy, joten olo kävi vallan kamalaksi. 

lauantai 30. joulukuuta 2017

Egyptistä Oulun vaivaistaloon

Napoleonin Egyptin retkestä tulee itselleni mieleen Rosettan kivi. Kertaakaan ei ole tullut ajateltua, että oliko mukana suomalaisia. Mutta toki oli. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli kertoo, että vuonna 1773 syntynyt Fredrik Cajaner "Lähti ulkomaille ja koki kovia Ranskassa ja Englannissa. Osallistui Bonaparten palveluksessa Egyptin sotaretkeen 1799."

Cajaner palasi Suomeen ja oli titteliltään ylioppilas mennessään Oulussa 24.8.1809 naimisiin merimiehen lesken kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Emil Amador 12.1.1810 eli viitisen kuukautta myöhemmin. Oulussa asui tähän aikaan Cajanerin leskeksi jäänyt äiti tyttärensä kanssa, mutta poika perheineen ei ole rippikirjoissa samalla sivulla. Rippikirjassa 1825-34 Fredrik Cajanerin kohdalla ei näy vaimoa eikä poikaa.

Kirjoittaja O. W. L. kertoo Pohjantähdessä 1913 Oulun maistraatin arkistosta löytämästään paperista. Siinä Cajander anoo 1834 pääsyä Oulun vaivaistaloon.
Hän huomauttaa aluksi, kuinka hän tosin on ruumiiltaan heikko, mutta silti tuntee "ruokahalua", jota hänen on, tulojen lakattua ja omien varojen puutteessa, täytynyt halpamaisella kerjuulla tyydyttää. Hän tunnustaa, että häntä on autettu runsain määrin. Erittäinkin "kauniimman sukupuolen" edustajat ovat "ravinneet minua, aina taipuvaisina hyväntekeväisyyden tunteisiin, enemmän kuin me miehet, jotka niinkuin näyttää, olemme tehdyt, tosin mekin mullasta, kuitenkin kovemmiksi, mutta sen lisäksi määrätyt vaivoihin, vastoinkäymisiin ja elämän varsinaisiin huoliin". Siksipä hän puhkeaakin naisia ylistämään keskellä alamaista anomuskirjettään. "Siunattu olkoon heidän heimonsa ja sukupuolensa. Armeliaisuuden enkeli on avaava Taivaan Timantti-Portit viimeisenä päivänä naiselle!"
Pyydettyään sitten anteeksi tämän asiasta poikkeamisen, perustelee hän anomustaan päästä vaivaistaloon. "Olen tutkinnon suorittanut ylioppilas Turun yliopistossa ja saanut silloiselta dekaanilta, kaunopuheisuuden Profesorilta, Henric Gabriel Porthanilta seuraavan kiitoslauseen: Juvenis egregiae spei (perdidi autem hanc spem, in floribus nascentibus, navigans, sine experientia, in undis vagillantis fortunae)."
"Hyödylliseksikin voisin tulla Vaivaistalolaitokselle; koskapa olen harjaantunut lastenopettamisen taidossa, kirjan lukemisessa, kirjottamisessa ja sitä paitsi vähän laskennossa. Kautta Filosofian vakuutan voivani tässä olla hyödyksi."
Vaivaishoitohallitus käsitteli anomuksen 19.11.1834 ja kirjasi harvinaista leikinlaskua pöytäkirjaansa.
"Laajan ja hallituksen sydäntä syvästi liikuttavan puheen johdosta, jonka kirjallisesti esitti ent. ranskankielen opettaja F. C ja jossa puhuja etenkin mainitsee siitä hyväntahtoisuudesta ja suosiosta, jota hän on saanut osakseen kauniimmalta sukupuolelta, jonka kanssa hän toivoo vihdoin pääsevänsä ikuisesti yhteen taivaan timanttiporttien sisäpuolella, otettiin mainittu C vaivaistaloon, ja katsoen hänen aina osottamaansa hellyyteen ja hyväntahtoisuuteen toista sukupuolta kohtaan, myönnyttiin siihen, että Greta L. saisi seurana ja apuna hänen päiviään sulostuttaa." 
Vaivaistaloon päästyään Cajaner opetti sekä sen lapsia (vuonna 1838 66 kpl!) että muita. Jälkimmäisestä ryhmästä hän sai rahaa, joka ilmeisesti kului alkoholiin. Pöytäkirjassa 7.10.1836 todetaan, että "ilmotettiin C:lle, että jos hänet täst'edes tavattaisiin juopumuksesta ja sopimattomasta käytöksestä, niin rangaistaisiin häntä 15 parilla raippoja kaupungin vankilassa." Mutta 10.11.1836 määrättiin, että vaivaistalon vahtimestarin Almin oli kerättävä Cajanerin ansaitsemat opetusrahat ja ostettava niillä hänelle voi ja viina. Jälkimmäistä ei kuitenkaan enempää kuin kaksi ryyppyä päivässä.

Viinan kulutusta ei saatu hallintaan ja vuoden 1838 rangaistuslistassa Cajaner sai juopumuksesta kerran 8 paria suuria raippoja ja toisella kerralla 10 paria samoja.

Toukokuussa 1841 Cajaner merkittiin Oulun haudattujen listaan leskenä.

Kuva Eugène Grassetin kädestä via WikiArt.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Krapula keksittiin vasta 1800-luvulla?

Huomenaamulla pitää olla auton ratissa, joten krapulaa en voi tänään pohjustaa. Mutta videon 15 Fantastic Finnish Words on Boozing - Translations to English kommentointi herätti mielenkiinnon sanaa krapula kohtaan. Pikaisella googletuksella olin todennut yleiseksi totuudeksi, että sana oli latinalaisperäinen ja tämän välitin eteenpäin. Joku toinen jatkoi ja totesi crapulan olevan sana englannissakin. Ei kuitenkaan niin yleinen, että löytyisi kotini painetuista sanakirjoista.

Tuliko sana suomeen ruotsin kielen kautta, kuten tavallista on? SAOBissa eka esiintymä on vuodelta 1851 ja käytön suhteen viitataan erityisesti Suomeen. C:llä kirjoitettuna sanaa ei ole ollenkaan.

Ruotsin digitoiduista sanomalehdistä krapula löytyy ensimmäistä kertaa vasta Svenska Dagbladetista 16.8.1916! Mutta haku crapulalla torppaa hypoteesini 1800-luvulla käyttöön otetusta sanasta, sillä sen ensi esiintymä on krapulan merkityksellä tarinassa Fahlu Weckobladissa 14.12.1793.

Suomen digitoiduissa sanomalehdissä varhaisin hakuun tuleva esiintymä on Helsingfors Tidningarissa 13.1.1844 kertomuksessa joulumatkasta Porvooseen selvästi tarkoittaen krapulaa. Morgonbladetissa 2.2.1846 tarinassa En sockenhistoria ylioppilaat "vaknade hvar och hvarannan morgon med såkallad krapula, det är kopparslagare eller fyllerihufvudvärk". Selvennyksestä päätellen sana ei ollut aivan yleisesti tunnettu. Tekstissä Helsingfors Tidningarissa 17.3.1847 mainitaan "hvad man i dagligt tal kallar krapula".

Suomeksi sanaa krapula esiteltiin vitsikkäästi Satakunnassa 7.10.1876:
Kun Sanomia Turusta 10.2.1883 kuvaa "päihtymisen ohi mentyä" alkavaa päänpoltetta, niin siitä käytetään rinnakkain nimeä crapula, c:llä. Aikakauslehtiin kurkistus ei tuonut aikajanalle lisätietoa, mutta sieltä löysin ylläolevan kuvan Joulu-wekkulista 1886.

Ja mitä meillä oli ennen krapulaa? Kohmelo, jossa on ihan eri fiilis. Turun Wiikko-Sanomat 18.11.1826:
Alussa mainitsemallani videolla britillä oli vaikeuksia keksiä käännöstä ilmaisulle "putki päällä". Se on tuskin kovin vanha, mutta kuvattu ilmiö erottuu tuosta runon pätkästäkin.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Täydennysosia

1) Listatessani muistiorganisaatioiden YouTube-kanavia olisin voinut mainit, että omallani oli (ja on tätä kirjoittaessa) 5 tilaajaa, vaikka videoita oli vain yksi. Jolla tosin tätä kirjoittaessa jo 2645 katselukertaa! Nyt videoita on kaksi, sillä halusin kokeilla verkosta löytynyttä "animointi"-alustaa. Pietari Juusteen - 5 faktaa ei syntynyt minuuteissa, vaikka siltä ehkä näyttääkin.

2) Viisi (!) vuotta sitten ihailin kaupunkimiljööseen tuotuja kuvia historiasta. Kesäkuussa avatussa Töölönlahdenpuistossa idea oli toteutettu niin, että sitä tuskin erotti maasta. Kun pinnat tästä vielä kuluvat ja likaantuvat...

3) Myös viisi vuotta sitten jaoin muutamia tietoja Gustaf Wilhelm Finnbergistä ja myöhemmin käytin maalaustaan kuvituksena. Mutta miehestä näin kuvan vasta kun selailin Ateneum-lehden numeron 4/1900, jossa on E. Nervanderin artikkeli Om finske målaren Gustaf Wilhelm Finnberg. 

4) Hilda Rintasen ajasta Bakussa ei ole löytynyt lisätietoa, mutta verkossa on tietoa Nobelin siellä palkkaamista suomalaisista.

5) Kirsi Vainio-Korhosen huivimaininnoille on sukua viimevuotinen Henrik Höjerin teksti Slöjan har en lång historia i Sverige, jossa viitataan Elisabeth Hallgren Sjöbergin aatehistorialliseen väitöskirjaan Såsom en slöja. Den kristna slöjan i en svensk kontext. Se keskittyy 1800- ja 1900-lukuun, mutta voisi tarjota ajateltavaa Suomenkin suhteen. Kun kerran yhteinen kulttuuriperintö.

6) Åbo Akademi on digitoinut pdf:ksi Uno Godenhjelmin kokoaman Minnen från vargåren i Åbo län 1880-1882, joka liittyy vanhaan tekstiini susista ja lapsista.

7) Vuoden 2014 lopulla julkaisin humalasanastoa sadan vuoden takaa. Vaihtoehtoinen listaus tuli vastaan Kotuksen sananparsikokoelmassa Kokemäeltä. Olivatkohan nämä kaikki mukana (lukion äidinkielenopettajani ja naapurimme) Laura Hyvätin kokoamassa murresanastossa?


8) Espoon tullin vaiheita minun ei olisi tarvinnut ihmetellä, jos olisin avannut Helsingin kadunnimien kirjan.
9) Helsingistä puheen ollen, verkossa tuli vastaan julkaisu Puistokatu 4 - rakennushistoria ja inventointi (pdf)

10) Arvosteluun vaikuttaviin seikkoihin liittyen leike Ampiaisesta 16/1910

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Täydennysosia

1) Toukokuussa mietin ohimennen sanan höyryvaunu merkitystä, mutta en huomannut, että minulla oli tallessa kirjasta Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi (Åbo Akademin pdf ) kuvaleike, joka todistaa yhteyden junaan.

2) Luettuani Museoviraston blogista tekstin Kansallismuseo – korvaamaton, lumoava ja yllätyksellinen ymmärrän vielä paremmin Rahakabinetti-blogissa esitetyn valituksen. Kansallismuseo, jolla "on edelleen tärkeä tehtävä Suomen historian kertojana" laajentaa näyttelyohjelmistoaan taiteen puolelle, sillä "taide ja esinekulttuuri kuuluvat luontevasti samaan kokonaisuuteen". Kun taidemuseoita on Helsingissä paljon enemmän kuin kulttuurihistoriallisia, toivoa sopii, että nekin ryhtyvät laajentamaan ohjelmistoaan - jostain löytyvällä ammattitaidolla.

3) Vuonna 2010 julkaisemaani olutjuustokoosteeseen löytyi loppukaneetti Ampiaisesta 1909
5) Viime syksynä luin Arkistolaitoksen indeksointihankkeesta, joka herätti kaikenlaisia kysymyksiä. Näitä osittain selvensi viime joulukuun tiedote "Indeksointityössä kerätään kylien, talojen ja henkilöiden nimitiedot." ja tammikuinen blogiteksti.

6) Ruotsalaisten kuva-arkkien yhteydessä mietin 1700-luvun kuvakulttuuria. Osa sitä oli Kuwainen Biblia (1783)

7) Amsterdamissa pari vuotta sitten tuli ajateltua Suomen yhteyksiä orjakauppaan. Laajemmin teemaa käsitteli äskettäin Holger Weiss blogitekstissään Slavhandel, slaveri och Finland – en ickehistoria?

Ensimmäisessä kohdassa mainitussa lastenkirjassa  Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi sokerimaa ei näytä rankan työn paikalta.